Kahvilakosta ja oululaisista tähtitieteilijöistä

Kahvilakkoa on kestänyt nyt viikon. Varmat vieroitusoireet iskivät toisena päivänä. Kolmantena päivänä ei ollut mitään, mutta neljännestä päivästä eteenpäin on päätä särkenyt hieman, etenkin aamuisin. Aavistelisin kuitenkin etteivät ne johdu enää kofeiinista, vaan kehnosta röhnötysasennosta ja kenties pakkasesta. Tai pirustako sitä tietää, mutta ainakin perjantaina puoliltaöin oli varsin viiltävä tuuli, kun odottelin bussia kaupungilta kotiin. Kahvittomuuden vaikutusta fyysiseen vointiin (muuhun kuin särkyyn) on vaikea arvioida vielä, mutta sen voin ainakin vahvistaa, että vastoin odotuksia olen nukkunut huonommin. Joka aamu olen herännyt pitkin yötä, ja varsinkin siihen aikaan kun tavallisesti herään töihin (viikolla se ei tietenkään ole varsinaisesti outoa, mutta tänään yritin tarkoituksella nukkua myöhempään, koska oli aamutuimiin asiaa muualle ennen työmaalle rientämistä).

Tähän lopuksi voisi taas yhteenvetää lyhyen kirjallisuuskatsauksen. Tutustuin taannoin muutamaan Maarit Verrosen teokseen - yhden kirjaston poistohyllystä pelastettuun Matka Albaniaan -teokseen, ja sitten pariin muuhun fiktiivisempään teokseen. Oikeastaan on aika noloa, etten ole Verrosta koskaan aiemmin noteerannut, vaikka hän (myös) on Oulun yliopiston kasvatteja, opiskellut siellä tähtitiedettä 80-luvulla ja opettanutkin sitä kai 90-luvun alussa ennen täyspäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymistään. Ymmärtääkseni hänen alkupään teokset ovat jonkinlaista fantasiakirjallisuutta, joka olisi mainioksi osoittautuneen Albania-teoksen ohella varmaan ollut otollisempaa lukemista kuin hieman vaisuiksi elämyksiksi jääneet Saari kaupungissa ja Normaalia elämää. Näistä jälkimmäinen oli kokoelma lyhyitä novelleja, ja sinänsä ihan näppärää tekstiä normaalin elämän eriskummallisista ja osin makaabereistakin puolista. Saari kaupungissa taas oli kai olevinaan romaani, vaikka se tuntuikin enemmän kokoelma irrallisia kohtauksia Aislan (Verrosen alter ego?) elämästä, ja väliin oli tungettu muutamia tarinoita, joiden yhteyttä Aislaan en tajunnut, en millään. (Minkäs teet kun on tyhmä jne.).

Ehkä annan Verroselle vielä mahdollisuuden. Nyt bussilukemisena (pakkasten vähän hellitettyä bussissakin tarkenee taas lukea) on kuitenkin Isaac Asimovin Ikuisuuden loppu.

Drop dead

Etenkin töissä minulla on usein ongelmia small talkin kanssa - yhteiset puheenaiheet muiden kanssa tuntuvat olevan kovin vähissä. Vuosi sitten ongelmia aiheutti se, etten seurannut (enkä totisesti seuraa vieläkään) Putousta. Tänä vuonna on tuntunut, ettei siitä ole töissä puhuttu korkeintaan kuin ohimennen, ei ainakaan minun kuullen, ja silti lehdissä tuntuu olevan jatkuvasti kissankokoisin kirjaimin otsikoita, miten Putouksen viimeisin jakso on aiheuttanut valtavaa närkästystä, ikään kuin olisi kyseessä suurikin kohu.

Ehkä näin on, mistä sitä näin vieraantuneena olentona tietää mille ihmiset tuhahtelevat tykönänsä, mutta toisaalta käy kyllä mielessä sekin, että kaikki nämä skandaalit voisivat olla vain maksettuja mainoksia, jotta ohjelmalle saataisiin lisää katsojia. En minä muutakaan syytä keksi, miksi jonkun BB-talon tapahtumat pääsevät uutisotsikoihin asti, hyvä ettei Helsingin Sanomista ole tarvinut lukea niitä juttuja, ja sekin on vaatinut sen että on suodattanut perjantaisin ilmestyvän Nyt-liitteen typerimmät jutut pois (itse asiassa en koskaan katso siitä muuta kuin tulevan viikon TV-elokuvat ja että mitä leffateattereissa mahtaa pyöriä).

Näihin vainoharhaisiin tunnelmiin siis. Henkilökohtaisena tilityksenä voisin mainita, että olen taas pitkään ollut jatkuvasti väsynyt, enkä tajua mistä se voisi johtua. Alkaa jo vähän kyllästyttää. Taidan käydä lääkärissä pyytämässä että testaisivat kilpirauhasen arvoja. Ensiksi kuitenkin päätin kokeilla joko kahvin dramaattista vähentämistä, ellei sitten perinpohjaista lopettamista. Jotenkin tuntuu, että ainakin viikonloppuisin olen hieman virkeämpi, mutta silloin en toisaalta juokaan kuin kupin tai pari aamulla. Töissä sitä menee toisinaan melkein ketjussa, ja jostain luin ettei kahvinkittaaminen ole virkeyden kannalta hyvä juttu, vaikka juuri sen vuoksi sitä joskus aloitin juomaan.

Yksinäiset

Jälleen kerran pitkittyneen kirjoitustauon katkaisemiseksi olin ajatellut kirjoittaa tekstin, jossa kävisin läpi viime aikoina lukemiani kirjoja, siis ne molemmat. Sitten kuitenkin ajatus alkoi tympäistä. Olisin varmaan loppujen lopuksi tullut suositelleeksi kumpaakin, vaikka ne eivät synnyttäneetkään minussa haltioitunutta hurmosta kiistattoman nerouden edessä. Oikeasti pitäisi lukea 10 kirjaa (tai katsoa 10 elokuvaa), ja niistä voisi valita yhden tai korkeintaan kaksi, jotka kannattaisi mainita muille. Suurin osa kulutettavasta kulttuurista on kuitenkin vain ihan hyvää, tai ne kolahtavat vain tiukan subjektiivisella tasolla, eivätkä toimi muille.

Fakta silti on se, ettei minulla ole muutakaan asiaa. Napina siitä, miten joka ikinen töherrys, vaalimainoksen rikkominen ja pusikkoon pissaaminen sataa Soinin laariin hänen kannattajiensa mukaan, ei oikein riitä jutun aihioksi. Pakko siis valita silti kirjallisuuskatsaus. Esittelen kuitenkin vain lyhyesti, niin en tule nolanneeksi itseäni ontoilla analyyseillä.


Kari Hotakainen: Huolimattomat. Pidän ihan Hotakaisesta, ja Huolimattomien asetelma vetosi minuun. Antero Mokka on yksinäinen komisario, joka on kovin tottunut olemaan ja elämään yksin. Leila Korhonen on "siivousliikettä" pitävä nainen, joka on erikoistunut miehisten paineiden ja puutteiden siivoamiseen. Tuo ilmaisu nyt ei vakuuta minuakaan, eli sanalla sanoen on siis prostituoitu. Hän kohtaa hankalan ja harhaisen asiakkaan, ja kalauttaa tältä tajun kankaalle ja jättää katuojaan tekemään kuolemaa. Komisario Mokka saa jutun hoitaakseen. Huolimattomat jättää kuitenkin kovin vähän käteen, kiinnostava aihe jotenkin onnistutaan hassaamaan. Tällainen kosminen yksinäisyys (...) vaatisi pitkällistä käsittelyä, ja jos henkilökohtaisia toiveita saisi esittää, hirsipuuhuumoria. Olen kuitenkin lukenut Hotakaiselta hauskempia ja / tai pidempiä romaaneja. Aiheen vuoksi voisi kyllä mennä tarkistamaan teatteriversion, sellainen kun kai olisi tulossa (kts. Ryhmäteatterin sivut).

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys oli parempi. Sekin käsittelee henkisesti vammautuneita ihmisiä, joiden on tavalla tai toisella hankala muodostaa yhteys toiseen ihmiseen. Nuorena jalkansa rikkonut Alice haluaa kaveri- ja rakkaussuhteita, mutta ne eivät pidemmän päälle onnistu. Matemaattisesti lahjakas Mattia taas on menettänyt nuorena kehitysvammaisen siskonsa, ja hän pelkää yhteyttä. Kai minä tätä sitten suosittelen (vaikka vähän alemmuudentuntoa ja kitkerää kateutta aiheuttaa se, että Giordano on näköjään yhtä vanha kuin minä. Missä minun esikoisteokseni on?).

Rakkaudesta teoriaan, teoria rakkaudesta

Katselin joululomilla loppuun Star Trek: Deep Space Ninen uusintakierroksen. Hyvähän se on jopa trekiksi, mutta nyt ei tarvitse sitä katsoa vuosiin. Yhdessä viimeisistä jaksoissa (Extreme Measures, ei kovin erinomainen jakso kylläkään) Miles O'Brien ja tohtori Julian Bashir käyvät kuolemaa odotellessaan keskustelun, jossa Bashir toteaa ääneen, että hän rakastaa Ezriä (naista), mutta pitää O'Brienistä enemmän, ja väittää että O'Brienkin pitää hänestä enemmän kuin vaimostaan Keikosta, vaikkakin O'Brien rakastaa silti vaimoaan (ja lapsiaan) yli kaiken. Perusteena tälle on, että he viettävät enemmän, ja joskus jopa mieluummin aikaa toistensa seurassa, koska yhdessä heillä on hauskaa, heillä on yhteisiä harrastuksia, kuten muinaishistoriallisten, 1800-luvulla käytyjen taistelujen uudelleeneläminen pienoismalleilla.

Minulle on joskus kerrottu, että parisuhteet, siis "rakkaus", vaatii työtä. Siitä minulla ei ole toki epäilystäkään; kun toisen kanssa on tultava ihastumishuuman jälkeenkin ja kaikki ne tylsät hetket, kun toisella on huono päivä ja päänsärkykin, eikä loppujen lopuksi ole sillä tavalla yhteisiä kivoja juttuja. On vain juttuja, joita harrastetaan toisten tyyppien kanssa, nykymaailmassa voisi vielä sanoa muiden miesten tai naisten kanssa. Sukupuoliroolit ovat ehkä nykymaailmassa hajoamassa, mutta ainakin vielä voi ilman suuria väärinymmärryksiä (tahalliset väärinymmärrykset toki poislukien) puhua miesten ja naisten harrasteista sortumatta liian räikeään yleistykseen.

Joskus siis voisi ihmetellä, miksi ihmiset ylipäätään vaivautuvat parisuhteiden kanssa, kun pienellä vaivalla moni pärjäisi yksinkin, ja kavereistaan saattaa pitää enemmän. Harvalla tuntuu kuitenkaan puoliso olevan samalla sekä kumppani että kaveri, vaan ainoastaan kumppani, jonka kanssa pyöritetään arkea ja huolehditaan, että lapset kasvavat mahdollisimman vähän kieroon, mahdollisimman kivuttomasti.

Ehkä se on se rakkaus, joka vaatii työtä, ja joka ennen kaikkea on jollain perustavanlaatuisella tavalla eri asia kuin se, mitä tunnetaan kavereitaan kohtaan. Tällöin ehkä Milesin ja Julianin keskustelu on tulkittavissa muuna kuin homoseksuaalisen rakkauden tunnustuksena. Olen aina kyllä pitänyt pitämistä ja rakastamista saman asteikon eri pisteinä, missä pitäminen tulee jonkun matkan päässä rakastamisen takana, rakastamisen edustaessa lämmintä ääripäätä, jos lämpömittarivertaus sallitaan.

Ehkä rakkautta (minua alkaa nolostuttaa aika pirusti tämän kirjoittaminen, mutta en viitsisi enää tässä vaiheessa jättää keskenkään) pitäisi ajatella vektorina, jossa on esimerkiksi seuraavat komponentit: pitäminen, välittäminen, seksuaalinen jännite. Pitäminen on sitä kaverillista rakkautta, josta tunteitaan vierastavat heteromiehet kiemurrellen pystyvät juuri ja juuri käyttämään nimitystä pitäminen. Välittäminen on sitä, että halutaan olla yhdessä, vaikka vektorin muiden komponenttien lukemat olisivat laskeneet. Seksuaalinen jännite on sitä, että halutaan toisen kanssa fyysistä läheisyyttä, tai ylipäätään kyetään rakastelemaan. Jos oletetaan kunkin komponentin arvojoukoiksi kokonaisluvut 1-5, niin esimerkiksi:

1. Hyvää kaveria kohtaan laskettu suhdevektori olisi (4, 3, 1).
2. Parasta, pitkäaikaista kaveria kohtaan laskettu suhdevektori olisi (5, 5, 1).
3. Vastarakastuneiden vektori olisi (4, 4, 5).
4. Suomalaisen keskimääräisen avioparin vektori (2, 3, 1).
5. Verivihollisen vektori (1, 2, 1).
6. Yhden illan suhde: (2, 1, 5).
7. Miles O'Brienin ja Julian Bashirin vektori (5, 5, 4).

Rakkausmallistani voi tietysti puuttua jotain. Tässä vaiheessa lukijalle lienee selvää, etten itse ole rakastanut eläissäni (kärkkäimpien mukaan en myöskään ansaitse). En ainakaan romanttisessa mielessä, joten tiettyjä puutteita voi hyvinkin mahdollisesti olla  ehdotuksessani. Ainakin  se, että suhteeseen vaaditaan kaksi, ja suhteen laatu määräytyy siitä, miten osapuolet yksilötasolla toisiinsa suhtautuvat. Mallissani oioin vähän mutkia, ja oletin näkemyksen suhteesta ilman muuta molemminpuolisiksi. Tämä saattaa olla tai olla olematta mutkien oikomista liikaakin, mutta toisaalta voisi olettaa, että joko kahden ihmisen välille muodostuu suhde, jonka laatu sitten tasapainottuu yhteisymmärrykseksi suhteen tilasta, tai sitten ei suhdetta todella pääse syntymään, vain toisen osapuolen pakkomielle tai harha.

En myöskään tiedä ihan, millaisia kaverisuhteet tapaavat olla, mutta omien kokemusteni perusteella, niissä kolmas komponentti tapaa olla 1. Saatan tietysti olla rajoittunut, mutta määrittelisin kaverisuhteen negaation kautta niin, että kolmannen komponentin on oltava yksi, ja kahden ensimmäisen yhteissumma vähintään 5.

Jotenkin tämä merkintä saa oloni likaiseksi.

Keskusteluyhteys

Kirjoitan taas, vaikka ei ole asiaa. Katselin vanhoja luonnoksiksi (siis myös julkaisemattomiksi) jääneitä merkintöjä. Vielä jonain päivänä viimeistelen ja keksin jonkun järjen muutama viikko sitten aloittamaani merkintään syistä, miksi katselen ja pidän kauhuelokuvista. Sen sijaan luulen, etten jatka enää toukokuussa 2010 aloittelemaani merkintää, jossa raportoin ettei siitepölyallergia ole muutamaan päivään vaivannut niin kovasti.

Kun ei aihetta ole, on metabloggaus aina se vakioratkaisu. Siispä tartun siihen. Kröhöm.

Jossain mielessä tympäisee välillä tämä bloggauskin. Osittain se johtuu varmaan siitä, että olen taipuvainen itsekritiikkiin, eivätkä nämä löpinät ole kovin hyviä juttuja. Bloggauksesta meni maku, kun siitä tuli joitakin vuosia sitten niin kovin ammattimaista. Enemmän kuitenkin kaipaisin keskustelua. Minun nuoruudessani bloggaajien joukko oli varsin kompakti, ja blogien, yksityisten ihmisten eikä keidenkään pikkujulkkisten, välillä oli kommunikointiyhteydet, joko viestiteltiin blogimerkintöjen kautta, tai sitten kommenteissa käytiin keskustelua. En nyt syytä tämänhetkisiä lukijoitani, keskustelu kun vaatisi oikeasti hurjan paljon valtavampaa seuraajakuntaa - niin ja tietysti parempi keskustelunaihioita. Näin ollen olen viime päivinä miettinyt, että pitäisi löytää jostain joku mukava keskustelufoorumi, jonne voisi rekisteröityä, jossa voisi seurailla jonkin aikaa keskusteluja ja jossa voisi ottaa osaakin sitten lopulta. Kirjoittelen kyllä eräälle foorumille, mutta mitä vähemmän siitä puhutaan, sen parempi. Sen kahjompaa paikkaa tuskin on. Ja se nyt on muutenkin keskittynyt yhteen asiaan, kun minä taas kaipaisin oikeastaan vähän laajempaa kenttää ja laadukkaampaa keskustelijakuntaa. Mielellään vielä rekisteröintipakkoa. Ehdotuksia?

Paha ei koskaan kuole

Olin ajatellut marista siitä, miten "talouslehdissä" kohistaan viikosta toiseen yhden suositun nettisivun päivityksistä ja kyseiseen nettisivuun liittyvistä kuvitelmista, mutta olen saattanut tehdä niin jo ihan hiljattain, joten olkoot nyt.

Tupakoijien elämiä ollaan taas vaikeuttamassa. Kaupat joutuvat ymmärtääkseni siirtämään huumeet piiloon, ja narkomaanien on tiedettävä pyytää annostaan joko nimeltä, tai jonkun numerokoodin perusteella. Minun puolestani tupakan hallussapidon voisi kriminalisoida tyystin, mutta joskus tällainen yhteiskunnallinen suojeluvaisto käy aika naurettavaksi. Tupakointi ei tällä vähene, koska koukkuun jääneet eivät addiktiotaan katkaise sen vuoksi, että ostaminen on vaikeampaa (tupakoivat varmaan vaan enemmän, kun pitää poistaa ylimääräisen vaivan aiheuttama hermostus). Ennen kaikkea lapset ja nuoret eivät ole ennenkään aloittaneet polttamista siksi, että näkevät kaupasta energiajuomia hakiessaan tupakkiaskin kuvia kassajonossa, vaan siksi että heidän maailmassa, koulun pihassa, suosituimmat eli fyysisesti vahvimmat ja alistamiskykyisimmät ovat tupakoijia. He ovat oppineet isommiltaan. Tiedämme hyvin, että tupakoimattomat absolutistit elävät yksinäisen elämän, elleivät satu olemaan jonkun hengellisen kultin aktiivijäseniä.

Lopuksi pitäisi varmaan esittää oma näkemys ratkaisusta tilanteeseen, mutta en tiedä onko sellaista. On varmaan, mutta minä en sitä tiedä. Oikeastaan en edes ole varma, mikä lopputuloksen pitäisi olla, ainakaan jos haluaa pitää kiinni realismista edes siteeksi.

Vahvimmat voittavat

Istuin tänään junassa, vierustoverittomalla paikalla, jonka lipunoston yhteydessä yli kuukausi sitten itselleni valitsin. Asettelin kannettavan tietokoneeni pöydälle, tungin virtalähteen vastakkaisen tuolin takana olevaan telineeseen, ja kiinnitin töpselin pistokkeeseen. Junassa jokainen paikka oli varustettu sähköpistokkein. Katselin 3 jaksoa eräästä sarjasta, ja selailin netissä VR:n tarjoamalla langattomalla verkkoyhteydellä. Taas nähdään, miten kehitys tuo ihmiselle hyvää. Nolostuttavaa kuitenkin oli, että olin unohtanut kuulokkeeni kotiin, ja sain hävetä kun lähellä istuneet ihmiset saattoivat kuulla sinänsä huippuluokan esitystä.

Mietin välillä, miksi aikuinen ihminen häpeilee esimerkiksi erään sarjan katsomista, kun taas jostain tositelevisiosarjasta (esimerkiksi suomalaisten julkisuustyrkkyjen nahistelu -ohjelma) voi puhua ilman seuraamuksia. Kyse ei kai ole siitä, että eräs sarja olisi objektiivisesti huonompi kuin nahistelusarja, vaan...? Ajattelin, että ehkä kyse on siitä, että nahistelun kannattajien mielipiteellä on jostain mystisestä syystä vain enemmän painoarvoa kuin oman viiteryhmäni mielipiteellä. Itsestäänselvä totuus kuitenkin lienee, että oma viiteryhmäni on vain kooltaan niin paljon pienempi kuin niiden muiden. Joukossa on voimaa.

Tämä ei ehkä ole muillekaan itsestäänselvää. Vai mistä johtuisi se, että edellisissä eduskuntavaaleissa kolmanneksi tulleen puolueen kannattajat kuvittelevat olleensa voittajia ja ihmettelevät, mikseivät heidän toiveensa mene ilman muuta läpi kansan tahtona.