torstai 28. elokuuta 2008

Nousukausi

Yritin kirjoittaa hieman tästä uusimmasta veroalesta, mutta en onnistunut siinä ilman, että olisin näyttänyt omissa silmissäni ylimieliseltä riistäjältä ja elitistiltä. Progressio kiristyy, mutta lehdet uutisoivat absoluuttisista euromääristä. Tietenkin olisi hienoa, jos "rikkaat" luovuttaisivat alennuksessa hyötymänsä seitsemänkymppiä "köyhille", jotta "köyhät" saisivat kuukausittain seitsemänkymppiä lisää. Seitsemäntuhatta kuussa ansaitseviahan on toki yhtä paljon kuin 1900 ropoa kuussa bruttona kuittaavia. Muutenkin valtiollahan on itseasiassa äärettömän paljon rahaa, jota se vain pihistelee kyykyttääkseen köyhiä. Ettäs kehtaakin kerätä veroja.

Huomenna menen viimeistä päivää töihin. Ainakin määräaikaisena työntekijänä. Sitten jään teknisesti työttömäksi, sillä uutta työsopimusta ei ole vieläkään kuulunut - ja vaikka olisi, se olisi mennyt kai ensin esimiehelleni, joka palaa vasta ensi viikolla lomalta. Suunnittelinkin jo työttömyyteni kunniaksi mennä viimeinkin kokeilemaan Matinkylän vanhan ostoskeskuksen ruskeita kapakoita. No, ei pitäisi pilkata; menen paljon mieluummin niihin kuin tuohon pintapuolisesti puhtoisempaan Sports Academyyn, jossa joko soi musiikki täysillä huolimatta siitä, ettei kyseisessä paikassa voi edes tanssia, tai sitten televisio paahtaa täysillä jotain saakuran urheilua. Näin ollen minulla on varmasti enemmän yhteistä Tasku-Matin kanta-asiakkaiden kuin urheilubaarin hyppyritukkien kanssa.

tiistai 26. elokuuta 2008

Espoo Ciné 2008

Festivaalit ovat nyt takana, mutta kärsin edelleen viikon aiheuttamasta väsymyksestä. Kummaa, sillä en kuitenkaan katsonut kuin sen yhdeksän elokuvaa, ja niistäkin yhden ohitse nukuin melkein kokonaan. Käteen jäi ehkä hieman pettyneet tunnelmat. Se ei johdu niinkään siitä, että tarjonta olisi ollut erityisen huonoa - paremminkin liian tasaista - vaan siitä, että Ben X oli suurten odotusten jälkeen pettymys, ja osa elokuvista ehkä muuten vain tylsiä ja kun katsottuja elokuvia oli käytännössä vain kahdeksan, yksikin pettymys tuntuu paljolta.

Festivaalit aloitti omalta osaltani tanskalainen kauhuelokuva Cecilie. Ihan uskomatonta, miten kaikki kauhugenren kliseet ja keskinkertaisimmat rakennuspalat olikin osattu tunkea yhteen elokuvaan. Ainoa hyvä puoli oli se sama kuin Mulholland Drivessä - en vain oikein osaa sanoa, mikä se on. Teknisesti onnistunut? Visuaalisesti kaunis? Joka tapauksessa, näitä "kuollut henki palaa maan päälle uuteen ruumiiseen kostamaan menneisyyden vääryydet"-elokuvia on nähty jo aivan tarpeeksi. Keskinkertaisen Salaisten kansioiden jakso ajaa saman asian kuin Cecilie. Tämän tanskalaisrainan alkupaloina esitettiin kuitenkin Lars von Trierin erinomainen lyhytelokuva Occupations, jota ei näemmä löydy edes IMDB:stä. En voi referoida juonta paljastamatta aivan kaikkea, mutta elokuva oli toki festareiden parasta antia.

Keskiviikkona minun piti katsoa Chrysalis, mutta Kino Tapiolan asbestin paljastuttua vaihdoin lippuni epäilyttävään Vivereen, jonka kuittasin etukäteen typeräksi, romanttiseksi taide-elokuvaksi. Toden totta; mitä voi odottaa elokuvalta, jonka parrasvaloissa on nuori typerä teinityttö, joka on retkahtanut paikallisen rokkibändin huithapelikeulahahmoon; nuori ja angstaava parikymppinen lesbonainen ja vanhempi lesbonainen? Yllättäen leffa oli varsin katsottava, ja se kertoi sinänsä tarkoituksettoman tarinan kolme kertaa, kerran kunkin päähahmon näkökulmasta.

Keskiviikon toinen oli odottamani Rolf Lassgård -elokuva Den Man Älskar, joka kertoi aina yhtä koskettavasta lähisuhdeväkivallasta. Se opetti, että naiset rakastuvat väkivaltaisiin, viinaan meneviin juoppoihin, joka hakkaa vaimokullan teho-osastolle ja joutuu sitten vankilaan. Sillä välin kun väkivallakko viettää iltojaan tiilenpääromaaneja lukien, vaimo selviää sairaalasta ja löytää kunnon miehen. Kun väkivallakko pääsee vankilasta, nainen rakastuu uudelleen hurjapäähän, ja jättää lopulta kunnon miehen palatakseen väkivallakon kelkkaan. Se on, kuulkaa, sitä rakkautta, jos mikä! Pidin joka tapauksessa Den Man Älskarista, vaikka se oli välillä vaarassa sortumassa perinteiseen "kaikki miehet hakkaavat"-ansaan, ja vaikka se lopussa melkein ampui yli Kunnon Miehen hankittua tuliaseen kurmoottaakseen tulevaa ex-vaimoaan ja tämän ex-ex-miestä. Onneksi typeryyksiltä vältyttiin.

Seuraavana (päivänä) oli vuorossa odottamani Ben X, jota ennen elokuvan pääosanäyttelijä kävi esittäytymässä yleisölle lavalla. Ben X:ltä odotin paljon, mutta kun ei. Pääosaesittäjä oli ainakin 10 vuotta liian vanha esittääkseen yläasteikäistä autistista nörttiä. Lisäksi elokuvan tarjoama ratkaisu ongelmiin oli mielikuvitustyttöystävän hankkiminen ja itsemurhan lavastaminen. Lisäksi elokuvan "dokumentaristinen" luonne ei oikein sopinut, vaan se teki elokuvasta miltei saarnaavan. Toisaalta sen tarkoitus oli kai korostaa nykymaailmaa sikäli, että nykyäänkin kauhistellaan vasta jälkeenpäin, kun joku on vuosien piinan jälkeen seonnut ja puukottanut viattoman sivullisen manan majoille. Paljon paremmin elokuva onnistuu siinä kohdassa, jossa uutisankkuri käsittelee "Benin" itsemurhan lyhyesti ja siirtyy sitten hymysuin urheilu-uutisiin. Toisekseen Ben X on varmaan ensimmäinen elokuva, johon Internetin ja tietokonepelien maailma on onnistuttu integroimaan niin, etteivät aiheesta ymmärtämättömät kavahda elokuvaa liian tietoteknisyyden vuoksi, eikä toisaalta aiheesta ymmärtävät kavahda elokuvaa siksi, että sen tietoteknisyys on lievästi sanottuna naurettavaa (vuosien intensiiviterapian jälkeen en enää näe painajaisia monitorin peittävistä lentävistä kirjekuoresta ja äänestä, joka sanoo You have mail joka yö. Näen sen nykyisin vain joka toinen yö).

Torstain toinen elokuva oli 3 Dias ja tämän alkupalana nähty Las Horas Muertas. Kummastakaan minulla ei oikeastaan ole mitään sanottavaa. Tylsää, tylsää. Toisaalta tylsyydestä huolimatta kumpikin voittivat Cecilien kevyesti - kumpikaan kun ei ollut samalla tavalla kliseinen.

Perjantaina vuorossa oli Låt den rätte komma in, joka oli sekä jonkinlainen tukholmalaislähiöön sijoittuva yhteiskuntakriittinen (niin minä sen ymmärsin) elokuva, että vampyyrielokuva. Suosittelen genrejen ystäville, jos ei se haittaa liikaa, että pääosissa on lapsia. Paatuneimmille verta on ehkä liian vähän, mutta kliseisyydestä elokuvaa tuskin voi moittia.

Lauantaina iltani alkoi vasta varttia vaille yksitoista (Espoo on aika hiljainen paikka viikonlopun myöhäistunteina) George Romeron Diary of the Deadin merkeissä. Harmillista kyllä, nukahdin elokuvan alkupuolella, ja ehdin nähdä vain alkupaloina esitetyn The Eyes of Edward Jamesin ja puolisen tuntia Diaryn alkua, jonka aikana elokuva vaikutti ärsyttävältä teinikauhuleffalta. Kotiin pyöräillessämme kaveri referoi elokuvaa, ja ehkä pitänee antaa sille uusi mahdollisuus, kun se syyskuussa ilmestyy DVD:nä. Zombieleffat genrenä ei kyllä koskaan ole puhutellut minua, mutta tarkoitus on ollut antaa sille uusia mahdollisuuksia.

Cine päättyi sunnuntaina, jolloin kävin katsomassa vielä kaksi elokuvaa. Ensin oli vuorossa tanskalainen Til døden os skiller, joka Den Man Älskarin tavoin käsitteli lähisuhdeväkivaltaa, mutta ehkä koomisemmin ja sortuen "kaikki miehet hakkaa"-ansaan. Harmin paikka, sillä elokuvan alkuasetelma, jossa nimenomaan nainen on hakkaava hirmu, oli melko herkullinen, ja elokuvalla oli mahdollisuudet käsitellä miesten suhtautumista väkivaltaiseen vaimoon ja yhteiskunnan asenteita (myös näitä) miehiä kohtaan, mutta siinä vaiheessa kun pääosamies palkkasi vaimonhakkaajakorstot murhaamaan vaimonsa, muuttui elokuva farssiksi. No hyvä on, mikäs siinä, mutta siinäkään ei sitten menty tarpeeksi pitkälle, vaan elokuva päättyi lällynä romanttisena siirappileffana. Äh.

Omalta osaltani festarit päättyivät varsin erikoiseen elokuvaan Wolke 9, jossa elämänsä ehtoopuolella käyvät mummot ja vaarit harrastivat valkokankaalla seksiä, eikä leffa pelännyt näyttää mummojen ja vaarien sukupuolielimiäkään. En suoraan sanoen osaa sanoa, oliko elokuva hyvä vai huono. Jonkinlainen taide-elokuva se kyllä oli, ja sillä oli varmaan jonkinlainen sanoma sen itsestäänselvän lisäksi ("nauttikaa elämistänne, älkääkä olko pinnallisia"?). Kumma juttu, mutta elokuvasali oli miltei tyhjä.

Mutta eipä siinä. Ensi vuonna sitten uudestaan boikotoimaan helsinkiläisten höpötyksiä (joku taiteiden yö, kuulemma) Cineen. Toivon paljon kauhua ja ruotsalaisia elokuvia.

tiistai 19. elokuuta 2008

Confiteor Deo omnipotenti

Olen huono ihminen. Monestakin syystä. Vähäisin syntini on kai se, että latasin matkakortilleni kautta, ja olen kulkenut maanantaista alkaen eli lomani loputtua bussilla pyörän sijaan. Toisaalta ajattelen joskus, että on parempi tukea joukkoliikennettä kuin täysin saasteetonta liikuntaa, sillä joukkoliikenteen tukeminen parantaa sen kannattavuutta, ja kun se kannattaa, saatetaan joukkoliikenneverkosta tehdä kattavampi tai matkustamisesta halvempaa, mikä taas kannustaa ihmisiä valitsemaan bussin tai junan henkilöauton sijaan.

Mahdollisesti suurempi syntini on se, etten sekaannu ventovieraiden ihmisten tekemisiin. Taannoin näin unta, jossa seurasin passiivisena sivusta, kun partavaahtolla itsensä sotkenut japanilaismies yritti raiskata nuoren naisen. Yritys epäonnistui, mutta uni päättyi kohtaukseen, jossa kyseinen nainen tivasi minulta, miksen tehnyt mitään. Tämän unen jälkeen olen havainnut useammin kuin kerran tilanteen, jossa olisin periaatteessa voinut tehdä jotain. Kerran umpihumalainen mies ahdisteli teinityttöjä rautatieasemalla, ja jopa kosketteli heitä. Tänään istuin elokuvanäytöstä odotellessani itkevän tytön vieressä. Yläasteella liikunnanopettaja yritti yhden (1) kerran opettaa meitä poikia olemaan ihmisiä kuolaavien, raivoavien ja möyhöttävien simpanssien sijaan. Hän kertoi, että kärsivän kanssaihmisen oloa helpottaisi kuulemma se, että pysähtyy ja kysyy, mikä hätänä. Muistelin tätä opetusta ja taannoista untani kuunnellessani tytön nyyhkytystä, mutta istuin vain hiljaa, ja katselin muualle.

Minä en tiedä, onko se hyvää vai huonoa käytöstä pitää näppinsä erossa ihmisten asioista. Juopon häiritsemät tytöt jäivät lopulta rauhaan - tosin maksoin passiivisuudestani sillä, että kyseinen juoppo tuli häiritsemään (ei onneksi sentään lähentelemään) minua - ja itkevä tyttö selkeästi rauhoittui tovin kuluttua hänen ystävänsä tultua hakemaan tätä. Ehkäpä juopon tytöt olivat otettuja huomiosta eivätkä halunneet kohtausta, ja ehkäpä itkevä tyttö olisi kokenut töykeät tungetteluni tungetteluna.

sunnuntai 17. elokuuta 2008

Jälleen yksi uusi projekti

Koska olen yhteiskunnan pakottamien normien uhri, ja laihduttamisprojektini on jo edennyt siihen vaiheeseen, jossa ajelehdin passiivisena eteenpäin tehden välillä ryhtiliikkeitä pysyäkseni terveemmillä elämäntavoilla, olen alkanut myös haaveilemaan omistusasunnosta. Olen tässä hieman katkera vakavasti seurusteleville ja avioituneille ihmisille, sillä tämäkin asia on heille huomattavasti halvempaa kuin meille friikeille, eli ns. sinkuille - kaksi yhdessä asuvaa ihmistä ei tarvitse kaksi kertaa niin paljon tilaa kuin yksin asuva. Tiedän kuitenkin omistusasunnossa asuvia yksineläjiä, ja olipa tämän päivän Helsingin Sanomien välissä tulleen Kiinteistömaailman mainoslehtisen sivuilla lyhyt artikkeli opiskelijatytöstä, joka osti asunnon Helsingin keskustasta (Sörnäisistä), ja ilmeisesti rahoittaa sen vieläpä ilman vanhempia ja poikaystävää. Tai ainakaan muuta ei artikkelissa myönnetty. Joten miksen minäkin?

Alkuinnostuksen jälkeen kokeilin Handelsbankenin sivuilta löytynyttä lainalaskuria. Vaikka kuukausipalkkani ylittääkin tietääkseni keskivertosuomalaisen palkan, tietäisi lainaorjuus huimaa laskua elintasossa näin näppituntumalla. En tietenkään olisi asuntoa heti hankkimassa, vaan sitten joidenkin vuosien päästä, kun korot (ja luultavasti asuntojen hinnatkin) ovat matalammalla, opintolainat on maksettu pois ja olen noin kolmekymppinen. Tällä hetkellä yli 35 neliön yksiö Espoosta maksaa vähintään sen satatonnia, ja jos vähänkään paremmalta paikalta (ajattelen lähinnä Olari-Matinkylä-Westend-Laajalahti -akseleita - vaikka miksei myös Matinkylä-Kivenlahti -akselikin voisi houkuttaa Soukkaa lukuunottamatta, mutta niistä seuduista en ole niin varma. Eniten epäilyttää se, että Iivisniemi, Espoonlahti ja Kivenlahti ovat niin halpoja, ja sillehän on oltava jokin syy) asuntonsa haluaa, saa olla valmis tempaisemaan hatusta 150000 verellä ja hiellä ansaittua euroa, eikä tässä ole otettu vielä huomioon hirmuisia korkoja. Lisäksi en haluaisi maksella viisikymppiseksi asti ensiasunnon lainoja.

Joten ei asuntoa vielä. Tästä pääsemme kuitenkin projektiini. Ankeana pakertajana sain kaupassa idean alkaa pitämään kirjaa menoistani ja tuloistani. Tällä tavalla pystyisin paremmin arvioimaan, miten paljon tosiasiassa voisin satsata lainanlyhennyksiin kuukausittain, ja ennen kaikkea voisin varmaan karsia turhia menoja pois kun näkisin selvemmin, mihin kaikki (vuokran eli Kankkulan kaivon lisäksi) menee. Kyllästyn tähän varmaan ennätysnopeasti.

lauantai 16. elokuuta 2008

Loman loppu

Ensimmäinen oikea kesälomani sitten lukiovuosien alkaa olemaan ohi. Ajattelin, että se olisi loppunut eilen, mutta nyt tuli mieleeni, että jostain syystä lauantaitkin piti merkitä lomapäiviksi. Tänään olisikin ollut ihan erilainen päivä, jos se ei olisi ollut lomapäivä. Ajat ovat joka tapauksessa jännittävät, sillä työsopimukseni päättyy parin viikon päästä. Näin ollen loma joko jatkuu, tai sitten otan seuraavan askeleen kohti aikuismaisen keskiluokkaista elämää, ja palkkakin noussee. Tosin olen kuullut, että palkkaa todenteolla nostaakseen pitäisi vaihtaa työpaikkaa ja tulla sitten vaikka takaisin. Hieman teki mieli hakea matemaatikon paikkaa Eläke-Fenniasta, kun kerran olisi tarjolla, mutta en ihan 11 kuukauden jälkeen viitsisi kääntää takkiani, etenkään kun nykyisessä työyhteisössä ei ole juurikaan valitettavaa. Vuoden päästä sen sijaan voisi ruveta mittaamaan työmarkkina-arvoaan ja kiristämään nykyistä työnantajaa.

Mutta sitä tässä pitikin vaan sanoa, että vaikka loma lieneekin tehnyt joiltain osin hyvää ja pitänyt sisällään paljon hyvää, ei se oikein tunnu sopivan minulle. Elämäntavat muuttuivat heti kertaluokkaa epäterveellisimmiksi, kun ei ole tarvinnut olla kahdeksaa tuntia päivässä muualla ja saanut työpaikan ruokalassa oikeaa ruokaa, eikä ole tullut iltaisin käytyä lenkillä tai missään. Olen siis entistä varmempi, että liika vapaa-aika on pahasta.

perjantai 15. elokuuta 2008

Espoo ja elokuvat

Olen asunut pian vuoden tässä asunnossa, ja koko ajan kadun toisella puolella on ollut elokuvateatteri. Vasta nyt tulin käyneeksi siellä ensimmäisen kerran. En sitten tiedä, mikä espoolaisia vaivaa. Aina kun olen Kino Tapiolassakin käynyt, on sali ollut käytännössä tyhjä (ja nyt ko. teatteri kamppailee - ilmeisesti jälleen kerran - olemassaolostaan). Eilen kävin katsomassa huippusuosion saavuttaneen elokuvan Yön Ritari Espoon ainoassa ketjuteatterissa. Yli sadan hengen salissa oli korkeintaan 15 henkeä, mikä oli kyllä huomattavan paljon enemmän kuin olin odottanut raporttien perusteella.

Tavallaan tietysti ymmärrän, että Teatteri Omena vedä. Sisään pääsee vain kauppakeskuksen aukioloaikoina, ja tarjonta on selkeästi suunnattu päivät kotona pikkulasten kanssa viettäville vanhemmille. Kunnon elokuvista vain valtavirtaisimmat pääsevät sinne kierrokselle, eivätkä nekään pyöri kauaa - uusin Salaiset Kansiot onkin näköjään poistunut, joten sitä olisi joka tapauksessa pakko lähteä Helsinkiin asti katsomaan. Marginaalisemmat elokuvat eivät edes käy esityskierroksella.

Tiedä sitten, kumpi tuli ensin: kehno valikoima vai vähäinen kävijämäärä. Kun ei se Kino Tapiolakaan vedä yleisöä, voisi kuvitella että ihmiset suuntavat suorinta tietä Helsinkiin joka tapauksessa, eikä espoolaisten teatterialan yrittäjien kannata yrittääkään, vaan suunnata palvelut suoraan niille, joille Helsinkiin lähteminen on hankalaa - siis äitiys- ja isyyslomalaisille.

Tekisi mieli vetää marttyrinkruunu päähän ja itkeä, että käydään sitten Helsingissä vaikkei millään aina huvittaisi, mutta kun en ole aktiivinen elokuvissakävijä. Pidän enemmän kotiteatteriesityksistä. Lähiaikoina kyllä tulee katsottua elokuvia muuallakin kuin kotona. Viikonloppuna olisi tarkoitus käydä katsastamassa se Usko Koetuksella, ja ensi viikko meneekin sitten Espoo Cinéssä. Tosin näillä näkymin käyn katsomassa vain 9 esitystä, mutta on se tietysti minulle paljon. Loppusyksystä pitänee lisäksi ottaa asiaksi käydä katsomassa Quantum of Solace, jonka trailerin näin eilen. Tietysti jo Casino Royale jätti niin innostuneen olon viime syksynä, että olisi tuo tuleva tullut käytyä katsomassa varmaan muutenkin.

torstai 14. elokuuta 2008

Mikki kyntää ja Hessu korjaa

Lueskelin tässä eräänä päivänä vanhoja Aku Ankan taskukirjoja, ja jäin ihmettelemään erästä seikkaa. Tarinalla ei tässä nyt niin ole väliä (se oli muistaakseni Vuodenaikojen Valtikka, taskukirja #161), mutta oleellista on se, että (jälleen) eräs nainen oli niin ihastunut Hessuun, että antoi tälle suukon, josta jäi jäljet Hessun kuonoon. Välittömästi tämän jälkeen sankarit palautuivat Ankkalinnaan, jossa he törmäsivät miltei heti Minniin. Minni ryhtyi oitis nalkuttamaan Mikille jostain jonninjoutavasta, mutta näki sitten huulenjäljet Hessulla. Mitä tekee Minni? Kauhistuu, ja hakkaa Mikin.

Siis mitä hemmettiä? Kyllähän Ankkalinnan naisväki (Iines ja Minni) tietty psykopaateiksi tiedettiin - tilanne on kyllä saattanut muuttua, kun en ole vuosiin enää lukenut uusia taskukirjoja - mutta jotain rajaa.

Sivumennen sanoen olen aina myös ihmetellyt, mitä naiset näkevät Hessussa. Toista yhtä typerää hahmoa saa hakea. Huonot käsikirjoittajat yrittävät kyllä välillä tehdä Akusta samanlaista pölvästiä, mutta todellinen Aku on neuvokas, vaikkakin laiska ja epäonninen kaveri. Hessu vain vammailee Mikin vanavedessä smurffinkiveshatussaan, ja kerää sitten kaikkien valtakuntien prinsessojen ja kuningattarien jakamattomat ihailut ja intohimot kun taas Mikki, joka (vaikka minusta hieman ärsyttävä hahmo onkin) lyömättömällä fiksuudellaan ja sinnikkyydellään voittaa kaikkien muiden puolesta vaikeudet ja esteet, saa osakseen lähinnä muodollista kiitollisuutta ja turpaansa Minniltä.

keskiviikko 13. elokuuta 2008

Wanha!

Mistä tietää, että on tulossa vanhaksi? Tarkoitan sitä elämänvaihetta, jossa ei olla enää nuoria aikuisia, vaan sitä seuraavalla tasolla - sinänsä "vanhoja" ei ihmisiä taida enää olla, tai raja ainakin kulkee hyvin korkealla, ja toisellakin puolella monet yrittävät väkisin pitää kiinni menetetystä nuoruudestaan.

Vastauksia kysymykseen on varmaan vaikka kuinka, mutta tänään löysin itsestäni taas yhden pahaenteisen merkin. Ostin nimittäin aamusella uuden puhelimen lisäksi uuden, hienon, tallentavan digiboksin huolimatta siitä, etten ole pariin vuoteen katsonut juurikaan televisiosta muuta kuin DVD-kanavaa. Kotiin päästyäni ryhdyin nuoruuden ylemmyydentuntoisen suhtautumisen kodin viihde-elektroniikkaan keralla asentamaan hienoa boksia, enkä arvannut, että kestäisi 7 tuntia, ennen kuin työstä tulisi valmista, enkä vieläkään tiedä, mitä tein aluksi väärin.

Perinteisen miehiseen tyyliin ryhdyin puuhaan ilman ohjekirjaa, muttei kestänyt kymmentäkään minuuttiakaan, kun olin vanhuksen elkein selaamassa sitä, enkä saanut selvää, mitä tässä oikeastaan pitäisi tehdä. Jälkiviisaana tiedän, että sain piuhat nopeasti aseteltua oikein. Kanavia ei kuitenkaan löytynyt, ja ruudun alanurkassa ollut signaalitasomittari ei luvannut hyvää. Yritin kerta toisensa jälkeen kanavahakuja, eikä tärpännyt. Yritin eri antennipiuhoja, otin välillä modeemin pois päältä - minulla on kaapelimodeemi ja yksi ainoa toimiva antennipistoke, vai miksi niitä nyt pitäisikään kutsua - mutta mikään ei auttanut. Lopulta päätin palauttaa koko roskan takaisin kauppaan ja vaatia oikeuksiani. Onnekseni kuitenkin ennen vessakäyntiä pistin viimeisen kerran kanavahaun, ja kun palasin asioiltani, kanavat olivat löytyneet. Edelleenkään en ymmärrä, mitä tein väärin. Nuorena olisin saanut vehkeen toimimaan (...) miltei heti, enkä ainakaan olisi polleantärkeänä edes suunnitellut laitteen palauttamista ennen, kun jok'ikinen MacGyver-trikki olisi kokeiltu. Nyt miltei soittelin Welholle ("teidän kaapelissa on vikaa!") ja Onoffille ("teidän tikissä on vikaa!"), kas kun en kuluttajasuoja-asiamiehelle ja Hannu Karpolle ("köyhää on taas kyykytetty!").

Operaation jälkeen keräsin sitten nuoruuspisteitä, ja opettelin käyttämään uutta kännykkääni, jollaisen kanssa minua vanhemmat ovat takunneet ja kironneet. Nuoruuspisteet nollautuvat kuitenkin muistellessani myyntitilaisuutta, jossa nuori mies puhui ja puhui, enkä minä oikeasti tajunnut mitään, kunhan nyökyttelin päätäni ja valitsin puhelimen käytännössä merkin ja ulkonäön perusteella. Taidanpa ostaa kävelykepin, niin voin köpötellä selkä kumarassa.

lauantai 9. elokuuta 2008

Turhien unelmien perässä

Matkoillani tapasin vanhoja ystäviä, ja yhden kanssa keskustelin kirjailijuudesta, joka on meidän molempien puolijulkinen haave, ja hän ehdotti ns. minuuttinovellien kirjoittamista. Ajatus on käynyt ennenkin mielessäni, mutta innostuin kuitenkin vasta nyt perustamaan oikein oman blogin, jossa tarkoituksenani on nimenomaan hyvin lyhyitä novelleja kirjoittamalla harjoitella kaunokirjallisen tekstin tuottamista, jotta saan sitten viimeistään keski-ikäisenä ulos sen suuren, juhlitun ja palkitun Romaanini. Lovecraftin hengessä nimetty Musta Oksennus ja muita kertomuksia (nimi saattaa muuttua), olkaa hyvät. Siellä toivotaan mielellään rakentavaa palautetta. Kertomukset sinällään tulevat olemaan tietenkin kevytmielistä ja lapsellista huttua, niin että mitään auvoisia kulttuurielämyksiä on turha odottaa.

tiistai 5. elokuuta 2008

Sukupuolirooleja

Tein Hakalan Erkit ja palasin kotiseudulle Pohjanmaalle, tosin vain muutamiksi päiviksi. Kyllästyin jo päivässä, mutta en jaksa palata vielä eteläänkään etenkään, kun pitäisi kipaista pohjoisessa viikon jälkipuoliskolla.

Löysin kuitenkin varmasta jemmasta laukullisen koulukirjojani ala-asteen kahdelta ensimmäiseltä luokalta 80- ja 90-lukujen taitteesta. Aapiskukossa opetettiin sitten kirjaimia, ja erään kirjaimen kohdalla oli kuva, jossa kalapuikkoviiksekäs isä lukee pojalleen iltasatua. Mietin, ettei tällaisia varmaan tehdä nykyään. Kuten muistaakseni viikonlopun Helsingin Sanomista opin, nykyään lastenkirjoissakin isät hakkaavat äitejä ja muuten vain pelottelevat lapset vapiseviksi hermoraunioiksi - lehdessä olleessa jutussa oli esittelyssä lastenkirja, jossa karhuperheen isän "tassu heiluu". Sukupuoliroolit siis elävät ja voivat hyvin.

lauantai 2. elokuuta 2008

Kesäloma!

Tältä siis tuntuu olla ihan oikealla kahden viikon kesälomalla. Toisin sanoen ei mitenkään erityiseltä. Herään näemmä edelleen aikaisin - olen kyllä ajatellut säilyttäväni vuorokausirytmini edelleen samanlaisena aamukuuden herätyksineen - ja vieläpä päänsärkyisenä. En edes käynyt eilen öyhöpöydässä kuin yhden siideriltä maistuneen oluen juomassa.

Lomasuunnitelmiin kuuluu kirjojen lukeminen, ulkoilu, valokuvaaminen ja matka sekä Ouluun että muutamaksi päiväksi Kyrönmaalle ilmaisen ruoan ääreen. Siellä vasta täytyykin valokuvata; Uusimpien lehtitietojen mukaan Vaasan rata aiotaan sähköistää, ja toisekseen lähivuosina valtateitä oikaistaan juuri Laihian kohdalta ja juuri muutamien satojen metrien päässä sieltä, missä asuin nuoruuteni.

Lehdessä (Pohjalaisen nettipainos 31.7.2008) tiedetään kertoa, että Vaasan radan sähköistys alkaisi jo ensi vuonna. Muistelisin joskus nuorena kuulleeni puheita, että siihen työhön ryhdyttäisiin aikaisintaan vuonna 2020, mutta mikäs siinä, jos isot herrat kerran kokevat tarvetta sähköistykseen. Itse olen jo pitkään ollut siinä käsityksessä, ettei kyseisellä rataosuudella hirveästi tavaraa liiku, ja matkustajat riittävät juuri ja juuri täyttämään ne muutamat (no, on niitä 8 kappaletta päivittäin yhteen suuntaan) taajamajunat ja yhden aggregaattivaunuisen Intercityn; nyt alkaakin siis kai olemaan korkea aika ikuistaa Suomen viimeinen diesel-vetoinen Intercity. Pitänee ottaa asiaksi nyt lomalla.

Valokuvauksen puheen, tai paremminkin vihjailun, ollen, ostin jalustan. Kustansi noin 200 euroa plus postikulut. Näin on siis valokuvausharrastukseen onnistuttu sijoittamaan melkein 1300 euroa lyhyessä ajassa. Kävin kokeilemassakin jalustaa (ja nyt olen hyttysten yltäpäältä syömä), ja heräsin siihen todellisuuteen, että tuota on perin hankalaa kanniskella mukana. Laihialle se pitäisi tietenkin ottaa, mutta kun olisi tarkoitus käydä samalla reissulla Oulussa. Tietysti voisi käydä Laihialta Oulussa ja palata Helsinkiin Laihian kautta, mutta vaikeaksi menee. Ei siinä tietenkään auta itku.