torstai 23. joulukuuta 2010

Peluri

Olen siirtynyt niin sanottuun joulun viettoon - Intercity kuljetti Helsingistä suoraan Vaasaan, ja vain puoli tuntia myöhässä. Kiitos kysymästä, mutta matka sujui varsin hyvin lukuunottamatta sitä, että hieman häiriinnyin turhautuneen vanhemman nälviessä lastaan, joka ei osannut ratkaista sudokuja. Luin loppuun P. Austerin Moon Palacen. Se kuuluu Tammen Keltainen Kirjasto (tjsp.) -sarjaan, joten kirjan kai piti olla laadukas - ja kenties se olikin, en voi kiistää kaunokirjallista laatua sinänsä, mutta jotenkin jäi vähän tympeä tunnelma opuksesta. Ehkä olen jotenkin yliherkkä, mutta sellainen "mitään ei voi yleistää eikä mikään ole itsestäänselvää"-ajattelu tuntuu jollain tapaa hörhöhumanistiselta, mikä saa niskakarvani nousemaan jos ei pystyyn, niin ainakin 60 asteen kulmaan.

Olen pelannut viime aikoina liikaa. Kun Fallout: New Vegas julkaistiin, pitkä pelitaukoni katkesi, kun aloin pelaamaan Fallout 3:a läpi, ja sen jälkeen New Vegasta. Sitten kun New Vegasin sain pelattua läpi, siirryin muihin peleihin, ja viime viikolla ostin Playstation 3:ni rinnalle Xbox 360:n. On toisaalta mukavaa nauttia pitkästä aikaa asioista, joista nuorena sai paljon iloa, mutta olen toisaalta huomannut, että pelattuani puolille öin arki-iltana, ja kun seuraavana aamuna on viimeistään kuudelta herätys, en ole kovin hyvällä tuulella. Tietysti töissä on menossa kiireisin kuukausi - tilinpäätöstohinat ovat käynnissä paitsi asiakkailla, myös meillä - joten olen hieman stressaantunut ja jo siksi hieman väsynyt ja ärtynyt, mutta kun ilta on mennyt  pelatessa, olen paitsi ärtyneempi, myös hieman pettynyt kaiken muun jäätyä. Paitsi kotityöt, myös kirjat jäävät lukematta, elokuvat katsomatta, ulkoilut ulkoilematta. Nyt, kun olen muutaman päivän pohjanmaalla, voisi keskittyä muuhun. Paitsi että luin jo puolet kirjoistani, jäljellä on vain Thomas Mannin Tohtori Faustus. Tapaninpäivänä pääsee taas Mass Effectin ja Dragon Age: Originsin kimppuun.

Peleistä puheenollen; en erityisemmin ole ihastunut uusimpiin villityksiin: liikunnallisiin peleihin, eli Wiin peleihin ja nyttemmin kai myös Xboxin Kinectin avustuksella pelattaviin peleihin. Jostain syystä monet perheelliset ovat mieltyneitä niihin, mutta henkilökohtaisesti pidän niitä vähän hölmöinä kompromisseinä: ne ovat hieman puolivillaisia peleinä, eivätkä ne sitten ole ihan oikeaa liikuntaakaan. Jos lapsi / nuori nauttii peleistä, niin antaa nauttia. Kunhan vanhemmat pitävät huolen, ettei joka päivä ihan puolilleöin valvota kolajuomien - tai ES energiajuomaa ne kai nykyään juovat - voimalla, vaan pidetään joku kohtuus asiassa. Ja tunnin peliaika ei ole minusta kohtuutta. Siinä ehtii juuri päästä vauhtiin. Onneksi en kuitenkaan ole kenenkään vanhempi.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Juoksuhaudantiellä

Olin eräänä iltana, lumisateiden väistyttyä vähäksi aikaa, iltalenkillä Haukilahden venesataman maisemissa, ja vaivuin sitten pitkästä aikaa asunnonostosuunnitelmiani miettimään siinä katsellessani Mellstenintien matalia majoja. Kolmemetristen kuusiaitojen takana ihmettelin, millaiset ihmiset oikein rakentelevat itselleen moisia linnakkeita. Mieleeni tulvi katkeria kuvaelmia ökyporvareista, jotka ovat perineet miljoonabisnekset isiltään, ja ovat sitten asettuneet ökyilemään meidän köyhän kansan kiusaksi ja kateudeksi.

Sitten kuitenkin tulin ajatelleeksi, että niiden talojen isännät (teen tässä nyt sukupuolisesti värittyneen oletuksen, anteeksi) ovat tehneet luultavasti samat kuin sadat tuhannet muut suomalaismiehet: ovat hankkineet sellaisen talon kuin mihin heillä on varaa supistamatta liikaa muusta elämästä ja toivoneet, että vaimolle/lapsille/lähisuvulle kelpaa. Omalla kohdalla ei tietenkään lähisuvun hyväksynnällä ole ihan valtavaa painoarvoa, mutta myönnän silti miettiväni ensisijaisesti sitä, miten kalliin voin sitten aikanaan hankkia. Halvin ei kelpaa, ellei kyseessä ole todella monikymmenkertaisesti alihinnoiteltu unelma - ja jos sellainenkin sattuu löytämään, eikä kukaan kilpaile siitä minun maksukykyni ylittävillä tarjouksilla, merkitsee se sitä että talossa on jotain sellaista vikaa, jota minä en vain näe, ja siten sekään ei oikeasti ole sitä mitä asunnoltani haluan.

torstai 9. joulukuuta 2010

Presentaatio ja muita kauhukertomuksia

Pidin tänään esitelmän yhden osaston tytöille ja naisille. En edelleenkään nauti esiintymisestä, ja tällä kertaa vähän häpesinkin aidosti, kun etenin liian nopeasti, enkä osannut enää asettua muiden asemaan ja keksiä, mitä asiasta pitäisi selittää syvällisemmin, samalla kuitenkin väistellen oman osaamattomuuteni ja tietämättömyyteni rajoja. Lopetellessani teki mieli sanoa "kiitos ja anteeksi", mutta tyydyin sitten vain nyökkäilemään ja hymyilemään.

Kaiken sluibailun huipuksi olin vain normaalin työajan verran töissä, sillä oli kaverin kanssa suunniteltu... tai no joo, kaveri pisti päivällä sähköpostin, että lähdetkö Gallows Birdiin töiden jälkeen, ei siinä paljoa sitten mietitty. Ostin huomisillaksi jo ruuan, ja olutta minulla on valmiiksi jääkaapissa, joten huomenna voi tehdä reilun päivän erinäisten rästihommien parissa (vaikka sinänsä omassa hommassa rästitöitä sinänsä harvemmin on; on vain hommia, joiden tekemistä on lykännyt "paremmalle ajalle" oikeasti akuuttien hommien ja erinäisten keskeytysten tieltä).

Luen tällä hetkellä kahta kirjaa. Toista en millään kehtaisi myöntää, sillä se on Jari Tervon päiväkirja Kallellaan, ensimmäistä kertaa isäksi tulemisestaan. eikä se edes ole järin hyvä (edes) Tervon kirjaksi. Toinen on Paul Austerin Moon Palace (Kuun maisemissa), joka taasen vaikuttaa hyvältä ensimmäisen 50 sivun jälkeen, vaikka sinänsä en jaksaisi päähenkilöinä "taiteellisia sieluja", jotka ovat olevinaan niin erilaisia ja ryyppäävät ja rellestevät ja muuten vain sössivät elämänsä tietentahtoen jonkinlaisena mielenosoituksena maailmalle.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Miinus 65

Joku julkisuuden hahmo on taas kuollut. Olen varma, että tunnen useita hänen kappaleitaan, mutta jos minua pyydettäisiin yhtäkkiä nimeämään yksikin kappale, en osaisi vastata. Suomalaisten artistien erottelua vaikeuttaa suunnattomasti se, että kaikki tuntuvat esittävän toistensa kappaleita. He eivät ole muusikoita, vaan laulajia, viihdyttäjiä, jotka esittävät suhteellisen tuntemattomiksi jäävien ihmisten kirjoittamia kappaleita taustabändiksi kutsutun taustakoristeen säestäminä. Jotkut minua vanhemmat tietysti luonnehtivat minun kuuntelemieni yhtyeiden kappaleita yhdeksi samaksi meteliksi, josta korkeintaan piru ottaa selvän.

Nukuin tänään pommiin. Kelloradion piti herättää viideltä, mutta heräsin vasta varttia yli nähtyäni ensin unta siitä, että pelasin jonkinlaista laattashakkia (tai Mahjongia?), ja ääni unessani ilmoitti Kari Tapion kuolleen. Omituista.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Rockford

Tänään ei tosiaan hirveästi ehtinyt oikeita töitä tehdä, kun melkein koko päivä meni palaveeratessa ja lounastaessa. Voisin kuvailla juhlallista lounasta tarkemmin, mutta ruoalla oli niin vaikeita nimiä, etten muista. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että alkupaloiksi tarjoiltiin eräänlaista sinihomejuustoa, jonka tarjoilun suorittanut nainen lausui rokfort. Arvelin, että se kirjoitettaisiin Rochefort, mikä merkitsisi sitä, että olen aina lausunut sen sanan väärin kapakassa tilatessa Rochefort-olutta. Mulle tollanen Roshfort. Kymppi joo. Nyt minua harmittaa, etten edelleenkään osaa lausua Rochefortia, sillä juuston oikeaksi nimeksi osoittautui Roquefort. Se oli muuten hyvää. Muuten lounaalla tarjoiltiin jotain lihaa - en saata uskoa, etten muista mitä se oli, jotain tavallista kuitenkin, olisiko ollut broileria - jonkinlaisessa konjakkisinappikastikkeessa ja valkoviiniä. Mietin tovin, päteekö työnantajani asettama nollatoleranssi myös meidän omien toimitilojen ulkopuolella tilanteessa, jota voisi melkein luonnehtia edustustilaisuudeksi, vaikka muut osanottajat olivatkin kilpailevien yhtiöiden matemaatikkoja, ja olimme kilpailevan yhtiön tiloissa. Jos joudun kuulusteluihin, voin vedota siihen, etten halunnut poiketa joukosta ja siten mahdollisesti nolata työnantajaani. Aina voisi tietysti vedota absolutismiin, mutta kuulostaisi aika kummalta valehdella olevansa sellainen, ja sitten vasta noloa olisikin, jos jäisi kiinni relativismista.

Illanvietto jatkuu maksamalla laskuja. Tympäisee maksaa nettiliittymän maksuja, sillä kuluneen kuukauden aikana yhteydet ovat olleet harvinaisen epävarmoja ja hitaita - olen melkein jopa harkinnut soittavani Welhoon (tai DNA:han se nykyään lienee) ja marmattavani, kun ei netti toimi, missä vika, korjatkaa heti. Itse asiassa juuri tätä kirjoittaessa nettiyhteyteni muuttui hyvän illan jälkeen jälleen katkeilevaksi, käytännössä käyttökelvottomaksi. Kiitos, Welho.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Octavia Butler ja ihmisyys

[Tämä teksti on kirjoitettu kaiketikin joskus elokuussa, mutta julkaisen sen nyt kuitenkin, kun se on niin pitkä että olisi sääli antaa sen valua hukkaan. Merkintä loppuu ehkä vähän kesken, mutta koska ajatukseni ovat jo vanhentuneet, en viitsi lähteä enää jatkamaankaan. Luultavasti punainen lanka on jo muutenkin katkennut.]

Luin Octavia E. Butlerin kirjan Aamunkoitto (Dawn), joka on nk. Xenogenesis-trilogian ensimmäinen osa. Kirjan takakannen mukaan kalifornialainen Butler on "voittanut science fictionin Hugo- ja Nebula-palkinnot", mikä on aika vaikuttava saavutus, tosin olen melko varma, että joku muukin on niitä voittanut. Butlerilta ei näköjään ole edes suomennettu muita teoksia kuin nuo kolme Xenogenesis-teosta.

Kirjan päähahmo on ihminen nimeltä Lilith Iyapo (jonka muuten mainitaan olevan tummaihoinen nainen, mikä tuntui minusta jotenkin oudolta kikalta kirjaa lukiessani, etenkin kun sillä ei ollut nähdäkseni mitään merkitystä kirjan tapahtumien kannalta, mutta kun näin Octavia Butlerin kuvan, asia selkeni). Maa on tuhoutunut ilmeisesti Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisessä satoja muutama sata vuotta sitten, ja erikoinen muukalaisrotu oankalit ovat pelastaneet ihmiskunnan rippeet tehdäkseen kauppaa - he ovat jonkinlaisia geenikauppiaita - heidän kanssaan. He tarjoavat ihmisille mahdollisuuden palata Maahan luomaan sen uusiksi, mutta mikä on hinta? Mikäli oikein ymmärsin, niin oankalien tavoite on edistää omaa evoluutiotaan yhdistämällä omaa ja ihmisten geeniperimää, ja tämä tavoite varmistetaan tekemällä ihmisistä riippuvaisia oankaleista sillä tavalla, etteivät he kykene enää keskenään lisääntymään.

En tiedä, vaatiiko Aamunkoiton syvällisempi ymmärtäminen jatko-osien (Puolipäivän riitit ja Imago) lukemista, mutta ainakaan tämä trilogian ykkösosa ei minua hirveästi hemaissut. Tottahan sen luki, ei siinä mitään, mutta se jätti vähän kylmäksi. Lilith herätetään, Lilith oppii tulemaan oankalien kanssa toimeen jotenkin, ja sitten hän joutuu opettamaan joukkoa muita pelastettuja tai vangittuja ihmisiä selviytymään. En osaa kuvitella, miltä minusta tuntuisi herätä muukalaisten keskuudessa, ilmeisesti muukalaisaluksessa, ja miltä minusta tuntuisi, jos he olisivat säätäneet ruumiini parempaan ja tehokkaampaan kuntoon. Ilmeisesti kirjan syvempi kysymys onkin, mitä on ihmisyys. Onko se sellaista vainoharhaista "urgh minä tapan"-mentaliteettia ja kateudensekaista juonittelua "parempia ja kauniimpia" vastaan? Lilith, jota oankalit ovat muuttaneet voimakkaammaksi ja tehneet hänen muististaan eideettisen, joutuu kohtaamaan kanssaihmistensä epäluulon, vihan ja juonittelun. Muut näkevät hänen "makaavan vihollisen kanssa", vaikka lukijan näkökulmasta oankalit ovat pelastaneet jäljelläolevat ihmiset varmalta tuholta säteilyn ja saasteen pilaamassa Maassa. Tavallaan tämä kyllä kuulostaa hyvin tutulta ihmisten sosiaalisuudelta - kukapa meistä ei olisi esimerkiksi koulussa tai työpaikalla puhunut tai kuullut jonkun puhuvan toisista pahaa näiden selän takana, ilmeisen kateellisena tai ainakin tyytymättömänä omaan osaansa. Aina on ylimielinen aristokratia ja kaunaiset proletaarit.

Minä en tyhmänä ja vajaana osaa sanoa, mitä ihmisyys on, mutta luulen olevani sitä mieltä, että kyse ei ole ruumiin ominaisuuksista. Evoluutiohan nyt joka tapauksessa etenee koko ajan, niin hitaasti ettemme sitä pysty havaitsemaan (?), ja nytkin ihmisruumiiden välillä on eroja. Toiset ovat heikompia, toiset vahvempia; minulla on muuan näkyvä syntymävika eikä muistini ole huippuluokkaa, mutta tiedän monia joilla ei näkyviä syntymävikoja ole ja joiden muisti toimii omaani paremmin. Se ei silti tarkoita että olisin inhillisempi tai vähemmän inhimillinen kuin muut. Tuntuu tietysti äkkiseltään hieman eri asialta saavuttaa parempi ruumis harjoittelulla ja omalla vaivannäöllä kuin jonkun ulkopuolisen suorittamalla parantelulla, mutta silti kyse on siitä että ruumis A poikkeaa ruumiista B jonkin verran, ja jos ihmisyys riippuu ruumiin ominaisuuksista, jossain on olemassa raja, jonka toisella puolella olevat ruumiit eivät ole ihmisiä samalla tavalla kuin sen toisella puolella olevat.

Ennen kuin menen niin pitkälle, että väittäisin ihmisyyden olevan kiinni jostain näkymättömästä, tai aineettomana pidettävissä olevista asioista (kuten joidenkin tunteiden tuntemisesta tai jostain ajatteluun tai ajatuksiin liittyvästä), niin ilmeisesti on jokin ruumiillinenkin raja olemassa. Mieleni tekisi ottaa esimerkiksi yksi Star Trekin, ja tarkemmin sanottuna Voyagerin, huonoimmista jaksoista, joissa kaksi päähenkilöä kävi läpi ihmisten evoluutiota turbovauhtia muuttuen jonkinlaisesta zombeista liskoiksi. Ilmeisesti liskoa ei voi pitää enää aivan täysin inhimillisenä. Star Trek on tietenkin satua, joten ajatellaan vielä muinaisia ihmisapinoita, joista nykytietämyksen valossa olemme kehittyneet. Väitän, että nykyihmisen ja ihmisapinan välillä on jokin ruumiillinenkin ero, jonka perusteella voidaan tarkentaa "ihmisyyden" viittaavan nimenomaan johonkin nykyihmisen ominaisuuteen, josta ihmisapina ei aivan pääse osalliseksi.

Harhainen näkökulma kielipolitiikkaan

Palataan vielä itsenäisyyspäivään. Tämä on se aika vuodesta, kun eräänlaista kiihkoisänmaallisuutta osoittavat muutkin kuin uusnatsit. Eräs tuttu kirjoitti sinivalkoisessa Facebookissa, miten ilman silloisten varusmiesten panosta ja venäläisten tappiota puhuisimme nyt "vierasta kieltä". En ymmärrä. Jos Neuvostoliitto olisi anneksoinut nykyisen Suomen itselleen, puhuisimme edelleenkin kotimaista kieltä, siis venäjää. Suomen kieli tuskin kiinnostaisi tällöin muita kuin kielitieteilijöitä kuin erikoisuudentavoittelijoita, jotka esperantonsa lisäksi pyrkisivät briljeeraamaan suomella, ja kenties muutamia eloonjääneitä veteraaneja. Muuten elämä jatkuisi normaalina - tietysti (?) erilaisena kuin nykyinen elämä, mutta normaalia se silti olisi.

Rauhoittaisikohan muuten "Kiitos 1939-1945"-porukkaa se tieto, että jos Suomi olisi hävinnyt sodan, ei varmaankaan olisi mitään pakkoruotsiakaan?

Kirjoittajien lakko ohi tällä erää

Tässä on taas parisen kuukautta vierähtänyt edellisestä kerrasta, kun olen tänne jotain kirjoittanut. Tosin muutamia parin rivin luonnoksia on siunaantunut, mutta ne ovat kaikkien onneksi jääneet kesken myötähäpeän pistoksesta. Päivääkään ei silti mene, etten soimaisi itseäni tökeröstä laiminlyönnistäni.

Olen viime aikoina ollut vähän töissä. Toissa viikolla oli jälleen kerran SHV-tentti vakuutusmatematiikan sovelluksista, josta en taida tälläkään kertaa päästä läpi - muuten saattoi mennä ihan hyvän, mutta viimeinen kysymys osaketuottosidonnaisen lisävakuutusvastuun laskemisesta menee nollille. Oma moka tietysti, mitäs luin liian vähän. Joka tapauksessa olin sillä viikolla vain maanantain ja tiistain töissä, ja sitten tentin jälkeen pidin vielä pidennetyn viikonlopun, johon laskin mukaan maanantain. Ja nyt tänään on itsenäisyyspäivä, joten kuluvakin viikko jää vajaaksi. Lisäksi tuleviin päiviin kuuluu kaikenlaista ylimääräistä työaikaa vievää, kuten erään työryhmän kokouksen yhteydessä pidettävä joululounas, joka matkoineen vie ainakin puolet päivästä.

En ole viettänyt itsenäisyyspäivää oikein mitenkään. Eilen tosin löysin digiboksiltani yli kolmetuntisen elokuvan Talvisota, jonka katsoin sitten. Tuntemattoman Sotilaan voin jättää siis väliin, enpä ole nähnytkään sitä kuin sata kertaa. En ollutkaan tajunnut, että Talvisota-elokuva oli nimenomaan Antti Tuurin samannimisen romaanin filmatisaatio, ja sijoittuu samaan jatkumoon kuin Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Lakeuden kutsukin. Melkein samat näyttelijätkin olivat. Suomessa ei nykyään tehdä tällaisia, vaikka samat näyttelijät ne edelleenkin pyörivät kuvioissa.

Juhlapäivän juhla-ateriaksi olen valinnut saman kuin perjantain iltapalaksi: wrappeja jauhelihalla, juustolla, avocadotahnalla ja tujulla tomaattikastikkeella.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Uponneet kustannukset

Parin mutkan kautta päädyin tänään keskiviikkona tilanteeseen, että lompakossani oli kuusi ilmaiseksi saatua lippua Finnkinon elokuvateattereihin. Koukku on siinä, että niiden käyttöaika umpeutuu ylihuomenna perjantaina. Aloin tietysti heti laatimaan suunnitelmaa, miten ehtisin käyttää ne kaikki. Hommaan tuli haastetta, sillä saattaa olla, että perjantaina onkin muuta ohjelmaa yllätysvieraan vuoksi, joka ilmoitti aikeistaan juuri tänään päivällä.

Oli tietysti ihan mielenkiintoista havahtua huomaamaan, miten vakavasti sitä ottaa täysin ilmaiset, muiden kustantamat liput. Ihan kuin käyttämättä jättäminen olisi minulle jonkinlainen kustannuserä, jota pitäisi välttää viimeiseen asti. Olin täysin valmis lähtemään useampana iltana Helsinkiin (3,36 euroa suuntaansa), kun Espoon Finnkinon tarjonta on edelleen parhaimmillaankin kehnoa - kyllähän siellä yleensä menee yksi tai hyvässä lykyssä kaksi katsomiseen kelpaavaa filmiä, tänään Wall Street ja huomenna kenties Buried. Toisaalta ehkä pitäisi ajatella seutuliikenteeseen uppoavia rahoja "leffalippuna", ikään kuin vastalahjana maailmalle, joka saattoi kouraani ilmaisliput. Jäisin silti voitolle verrattuna tilanteeseen, etten maksaisi siirtymisestä mitään, mutta leffaliput ostaisin joko normaalisti elokuvateatterilta, tai sitten käyttäisin itse ostamiani yrityslippuja (á 7,50). Tai siihen kaikista tavallisimpaan tilanteeseen, jolloin maksaisin kummastakin silmiäni räpäyttämättä.

Tämän itsestäänselvyyden tajuttuani yllätysvieras ei tunnukaan enää niin kaihertavalta yhteensattumalta.

maanantai 20. syyskuuta 2010

R&A 10, osa 1

Mainitsinko jo, että ostin kourallisen lippuja viime viikolla alkaneille Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaaleille? Tosiaan, vain seitsemään näytökseen olen menossa, ja niistä on nyt puolet nähty. Perjantaina illalla, Bio Rexissä, olin katsomassa sellaista elokuvaa kuin Rubber, joka oli hauska metaelokuva siitä, miten asioita tapahtuu ilman syytä. Elokuvan elokuvassa hylätty autonrengas herää henkiin, ja alkaa listimään porukkaa. Lässähtää hieman hyvän alun jälkeen.

Lauantaina ainoa näytökseni oli heti aamulla, puolenpäivän aikoihin. Kyseessä oli tanskalainen filmi uusnatsin ja uusnatsiympyröihin sotkeutuneen nuoren ex-upseerin rakkaudesta. Odotin ehkä vähän liikoja elokuvalta, kyseessä joka tapauksessa oli vähän pliisu elämys. Natsit ovat ihan hyvä teema elokuvissa, mutta ehkä pelkän homorakkauden ja natsiteeman yhdistäminen ei riitä, vaan olisin kaivannut vähän vielä terävämpää otetta, ja vähemmän siirappia.

Sunnuntain elokuvani oli vasta illalla, yhdeksältä. Se oli italialainen The Double Hour (il doppia jotain). Odotukset eivät sinänsä olleet korkealla - kuvaus viehätti sen verran että olin aiemmin viikolla hankkinut lipun, mutta en muistanut kuvauksesta mitään enää sunnuntaina. Petyin silti vähän. Alussa elokuva vaikutti ihan mielenkiintoiselta mysteerielokuvalta, jossa ljubljanalainen nainen rakastuu yhden illan seuraa hakeneeseen mieheen, ja nämä alkavatkin sitten seurustelemaan, ja sitten mies saa surmansa kartanon ryöstössä. Sitten nainen alkaa hourailemaan. Sitten vedetään matto alta. Lopulta paljastuukin, että kyseessä onkin juonitteleva nainen. En minä tiedä, minusta tämä kompastui omaan nokkeluuteensa, ja leffan loppupuolella vilkuilin useasti kelloani ja mietin, ehtisinkö vielä Matinkylän bussiin, vai pitääkö minun jäädä Länsiväylällä pois. Piti.

Festarit jatkuvat sitten keskiviikkona osaltani kolmella elokuvalla, ja (muistaakseni) sitten torstaina vielä yhdellä. Töissä luultavasti tulee olemaan vain työntäyteinen viikko, toivottavasti ehdin ja jaksan.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Säästöpossu

Töissä on viime aikoina mennyt siinä mielessä kivasti, että olen voinut tehdä normaalia päivää, eli kahdeksan tunnin päivää puolen tunnin ruokatunnilla. Nyt tahti taas kiihtyy hetkeksi, sillä ensi viikolla kesän ponnisteluni joutuu tulikokeeseen, kun tehdään ensi vuoden osalta tiettyjä laskelmia, jotka ovat ensi kertaa minun vastuulla. Tai en tietenkään niitä ihan yksin teen, mutta minun kai pitäisi olla se matemaattisen puolen asiantuntija, joka ohjailee prosessia, tarkistaa tulokset, korjailee etukäteen virheet ja jälkeenpäin selittää lopuksi lähteviä kirjelmiä ihmettelevälle asiakaskunnalle. Samaan aikaan pitäisi istua kaikenmaailman kokouksissa, joista osa ei tunnu kauniisti ilmaistuna ihan välttämättömiltä. Ja sitten pitäisi valmistella tulevia materiaaleja, jotain asiakaskeikkoja on taas buukattu. Mukava tietysti päästä välillä kentälle toisaalta. Pitää sumplia lokakuulle kevyempi viikko, ehkä pidennetty viikonloppu.

Ehdin jo sosiaalisessa mediassa kehuskella, että nyt on 12 kuukauden (tosin vain kolmen kvartaalin) ASP-säästöt kasassa. 9300 euroa niitä on kertynyt, plus sitten osakkeissa ja muilla säästötileillä, jotka on tarkoitettu pääasiassa juuri asunnonhankintaa varten, on kiinni yhteensä noin 5000 euroa. ASP-sopimukseen kirjattu tavoitesäästö oli 15000 euroa, joten voisin ajatella olevani melkein maalissa. Paikallinen hintataso huomioiden on kuitenkin pakko jatkaa täydellä höyryllä. Eipä tuo säästely ole elämää haitannut muuten, ihan hyvin on ollut varaa kaikkeen, mitä olen halunnut (paitsi uutta kamerarunkoa ja pro-objektiiveja olen haikaillut, mutta jättänyt hankkimatta). Vuoden päästä minun siis pitäisi olla siinä tilanteessa, että voisin ainakin periaatteessa alkaa maksamaan vuokraisännän sijasta itselleni. Käytännössä tilanne tietenkin on varmaan toinen. Laatimani laskelmat kuitenkin osoittavat, että 20 tai 25 vuoden laina-ajalla selviytyisin jopa 180 tuhannen euron lainasta, jos korot eivät hirveästi yli 7 %:n nouse. Tosin se on jo pahasti kipurajoilla, ja voi olla, etten ole osannut ottaa huomioon kaikkia asunnonomistajuudesta johtuvia menoja.

Kuluttajana närkästyin alkuviikosta kaupassa käydessäni. Ennen vanhaan, vielä kai joskus kesällä, 500 gramman paketti Brazil-kahvia maksoi kolme ja puoli euroa. Vahvistin tämän käsityksen eräältä toiselta Brazilin kannattajalta. Tiistaina se maksoi lähimmässä Citymarketissani 5 euroa ja 69 senttiä. Törkeää!

Inhorealiteettejä

Olen viime aikoina keskittynyt kaverin epäsuorien suositusten johdattelemana lukemistossani kaunokirjallisuuteen, ja erityisesti edesmenneen Arto Salmisen tuotantoon, josta olen nyt lyhyessä ajassa lukenut 66 %. Inhorealismi rehottaa romaaneissa, jotka käsittelevät pääasiassa suomalaisen yhteiskunnan huono-osaisempia, tai heidän ja keskiluokan törmäystä. Kirjat ovat lyhyitä, kieli hauskaa, siis suosittelen. Ainakin Turvapaikka, Paskateoria ja Varasto ovat mainioita, Ei-kuori oli ehkä hieman turhan seestynyt muihin verrattuna, mutta kyllä senkin lukee mielellään. Täytyy käydä kirjastosta hakemassa vielä loputkin teokset.

Paitsi että pian pitää vaihtaa lukemiset muuhun. Löysin eilen Suomen Aktuaariyhdistyksen sivuilta hyvin mielenkiintoisen, kymmenen vuoden takaisen palkkatutkimuksen (pdf), jonka tulokset paitsi herättävät kohdistumatonta kateutta, mutta jotka myös vahvistavat, että SHV-tutkinnon suorittaminen kannattaa. Marraskuussa on jälleen vakuutusmatematiikan sovellusten tentti, ja siihen pitänee alkaa lukemaan viimeistään lokakuun alkupuolella. Viime vuonna jätin sen typerästi väliin, vaikka olin ehtinyt vähän lukea ja toissavuoden ensiyritykseni jäljiltä oli vielä jotain mielessä. Tänä vuonna tutkintovaatimuksiin oli ilmestynyt vielä yksi uusi kirja ainakin lakisääteisen eläkevakuutuksen erikoistumisosan osalta, nimittäin ETK:n julkaisema Työeläkkeiden kustannustenjako -kirjanen.

Nyt ei kuitenkaan ehdi aloittamaan. Tänään alkaa osaltani Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit. En tosin osallistu kuin seitsemään näytökseen - jotenkin Espoo Ciné vie aina mehut, ja toisaalta lokakuun lopussa on taas Nightvisionsin Maximum Halloween, joka taas kestää vaikka kuinka monta päivää.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Iä, Iä, Anja fhtagn - Esikoisteosten paremmuus

Töissä meni tänään valitettavan pitkään, ja kun olin Ison Omenan kirjastossa palauttamassa muutamaa opusta, tajusin myöhästyneeni Anja Snellmanin emännöimältä tilaisuudelta. Voi vietävä kun harmitti. Snellman on niitä harvoja kirjailijoita, joihin minulla on intohimoinen suhde - kunnioitettava saavutus kokonaisen 15 sivun lukukokemuksellani. Rehellisyyden nimissä voin toki myöntää, että asenteeni on paljolti muiden poikien lietsomaa ennakkoluuloa tuota Helsingin Belialia kohtaan, jota hänen esikoisromaaninsa alkusivut vahvistivat sellaisella demonisella voimalla, että nakkasin Sonja O:n äkkiä nurkkaan. Pidän toisaalta pimeyden voimien kanssa flirttailusta, joten ehkä pitäisi todella kokeilla jotain muutakin teosta häneltä.

Jotenkin olen onnistunut kasvattamaan myös sellaisen ennakkokuvitelman, että esikoisteokset, tai ainakin pari ensimmäistä, ovat aina niitä seuranneita parempia. Jotenkin tämä tuntuu pätevän musiikin maailmassa, tai ainakin mitä tulee omiin lempigenreihini. Kehityskaari näyttää usein siltä, että alussa yhtye toteuttaa sitä alkuperäistä visiotaan ensin nuorekkaalla innolla, ja sitten vielä kerran hieman hillitymmällä innolla mutta itsevarmemmalla taituruudella. Sen jälkeen taiteelliset visiot, uudistumiset ja nolot paluut juurille turmelevat kaiken.

En kuitenkaan ole varma, päteekö se muuhun taiteeseen. Kirjallisuudessa olen törmännyt alkutuotannon paremmuuteen selvästi vain pari kertaa. Umberto Econ pari ensimmäistä, Ruusun nimi ja Foucaultin heiluri, hakkaavat myöhemmin tulleet. Myös Houellebecq onnistui saamaan parista ensimmäisestä romaanistaan myös ne toistaiseksi parhaat, ja vielä niin, että Extension du domaine de la lutte todella muistuttaa räkärokkibändin debyyttiä, josta paistaa läpi tietynlainen amatöörimäinen raivokkuus, joka seuraavassa romaanissa on kypsynyt luettavampaan, mutta aavistuksen taiturellisempaan (ja luettavaan) mutta myös pitkäpiimäisempään suuntaan.  Mutta muuten en ole saanut hirveästi aihetta kehitellä samanlaista uskomusta kuin musiikin maailmassa. Tietysti kirjallisuudentuntemukseni on varsin rajallista, ja hävettää ottaa esimerkiksi se iänikuinen (noiden kahden edellämainitun iänikuisen lisäksi) Lovecraft, jonka nuoruusvuosien kertomukset ovat pahimmillaan melko kamalaa huttua, etenkin verrattuna viimeisten elinvuosien aavemaiseen kerrontaan. En tiedä, johtuisiko ilmiö siitä, että (nyky)musiikissa yksittäinen kappale on verrattain yksinkertainen tekele, joka muodostaa oman pienen kokonaisuutensa siinä missä kirjallisen teoksen, ja etenkin romaanin, on kamppailtava muodostaakseen koherentin ja luettavan kokonaisuuden. Musiikissa ei välttämättä (ainakaan minua miellyttääkseni) ei soitannon tarvitse olla lainkaan taitavaa eikä kappalerakenteen monimutkaista, vaan riittää, että kappaleessa on jokin idea (melodia tai jokin rytmi tai se muuten vain onnistuu luomaan tunnelman). Kirjallisuudessa kirjoitustaidolla on merkitystä - en pysty lukemaan örkkikielellä eli stadin slangilla kirjoitettua tekelettä, vrt. Kauras-Snellmanin Sonja O. - mutta se ei riitä, vaan teoksen on muutenkin muodostettava jonkinlainen järkevä kokonaisuus, ja kummankin aspektin yhdistäminen vaatii kirjailijalta taitoa, eli ihailtavaa lahjakkuutta tai kovaa, sormet verille pieksevää ja kärsivällistä harjoittelua.

Väitän siis, että kirjailijalta kestää kauemmin saattaa taitonsa sille tasolle, että hän onnistuu ilmaisemaan häntä alunperin motivoituneet ideat onnistuneesti kuin muusikolta. Kummatkin tosin sotkeutuvat sitten tekotaiteellisuuden ja mainostemppujen ryteikköön.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Suomenniemeltä

Sain luetuksi pari viikkoa sitten aloittamani Kaiho Niemisen romaanin Suomenniemeltä, joka kertoo erään Jaakko Karjalaisen tarinan kansalaissodan vahinkosankarista erakoituneeksi muurahaismunafarmariksi. Vaikka olen kaverin suosituksesta tutustunut Niemisen tuotantoon ja lämmennytkin sille, suhtauduin silti hieman epäillen tähän "neljään ja puoleen epookkiin" Jaakkuran elämästä, sillä se sijoittuu suurimmaksi osaksi Kansalaissotaan ja sitä välittömästi seuranneisiin vuosiin. 1980-luvun alussa Pohjanmaalla syntyneenä ja siellä koko nuoruuteni eläneenä minulla ei ole hirveän henkilökohtaista sidettä viime vuosisadan alkupuolen Etelä-Karjalaan, ja sen vuoksi epäilin, etten voisi kirjaankaan suhtautua kovinkaan intensiivisellä mielenkiinnolla.

Suomenniemeltä -kirjan luki kuitenkin ihan mielellään, eikä samaistuminen päähenkilöön, joka yrittää vain olla ja elää oikein, ollut kovinkaan vaikeaa. On jotenkin mielenkiintoista kuitenkin, että Kaiho Niemisen romaanit tuntuvat melkein poikkeuksetta sisältävän samanlaisia identiteettejä. Tässäkin päähenkilö suhde omaan äitiinsä, "Huor-Miinaan" on olematon, eli Karjalais-Jaakko on orpo (vrt. Äiditön mies), ja päähenkilön rakkaudenkohteet ovat selvästi vanhempia naisia (Äiditön mies, Maijun baari, jossain määrin myös Mies ja elokuu, mutta se on vähän poikkeava teos), ja nämä naiset ovat joko sairaanhoitajia (Äiditön mies) tai kaupan apulaisia (Maijun baari), Suomenniemeltä -kirjassa Ukkolan Siiri on jopa molempia. Olisi varmaan ollut hedelmällistä käsitellä Niemisen tuotantoa äidinkielen tunneilla, kun analysoimme kirjoja. Lukiossa analyyseissä tunnuttiin aina päätettävän jo etukäteen kirjailijan äitisuhde epänormaaliksi, ja haaste oli etsiä teoksesta selitykset sille, uskottavuudesta ja perustelujen vedenpitävyydestä viis veisaten.

Vastustan kyllä toisaalta sitä, että kirjailija samaistetaan aina johonkin tämän teoksissa usein esiintyvään hahmotyyppiin. Ihmisistä kirjoittava kirjailija epäilemättä antaa käytännössä aina enemmän tai vähemmän itsestään kirjan hahmoihin, mutta sen olettaminen, että teoksessa esiintyy kirjailija itse jollain salanimellä, vaikuttaa vähän samanlaiselta kiusanteolta kuin vaikka homojen oikeuksia puolustavan homottelu.

Valehtelun puolesta

Kuljin eräänä aamuna töihin bussilla, ja samaan kyytiin sattui sitten muuan saman firman palveluksessa oleva puolituttava. Hän kertoi lähtevänsä piakkoin ulkomaanmatkalle välimerellisiin maisemiin ja iloitsi siitä, että saa vielä viimeisen mahdollisuuden lämpöön nyt kun Suomessakin oli vihdoin ja viimein alkanut tuntumaan syksyltä. Valehtelin sitten hänelle helteisen lämmön olevan tervetullutta vaihtelua, vaikka tosi asiassa olen itse ottanut viileämmän ilmanalan avosylin vastaan.

Tässä tietysti kävi niin, että nuoren ja viehättävän naisen seura kytki minut jonkinlaiseen mielistelymoodiin, ja yritin luoda alkeellista yhteenkuuluvuuden tunnetta epätotuudenmukaisilla lausunnoilla. Toisaalta voisi kuitenkin olla myös sitä mieltä, että arkipäiväisessä keskustelussa, ns. rupattelussa, voi olla ihan tarkoituksenmukaista herättää mahdollisimman vähän vastakkainasettelua, ja olla olevinaan ikään kuin samaa mieltä. Muotoilemalla kantansa vähän epämääräisesti sen voi ajatella olevan vain yksinkertaista toisen asemaan asettumista, eli osoitus empatiakyvystä. Toinen on luultavasti vain ihan hyvillään, kun ei joudu kiivaaseen väittelyyn aamubussissa, ja vaikka tämä sitten kysyisikin empatisoijan mielipidettä, voi kyselyyn aina hivenen myötäsukaisesti vastailla, ettei tämä viileys ole ainakaan vielä haitannut. Etelän lämmöstä haaveileva voi sitten vastata että niin, onhan se vähän niinkin. Kummallekin jää ihan hyvä mieli, paitsi tietysti toiselle, joka soimaa itseään törkeästä valehtelusta ja suoranaisesta petoksesta.

Näin helppoa on tehdä elämästä vaikeaa!

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Parhaan ja täydellisen ero

Eräs ulkomaalainen lehti on julistanut Suomen parhaaksi tai toiseksi parhaaksi maaksi maailmassa. Mitalisijoille pääseminen on aiheuttanut vastalauseita: miten Suomi voi muka olla paras maa, kun täällä on jonkin verran työttömyyttä, neljä vuodenaikaa, seksuaalirikolliset pääsevät yleensä pälkähästä ilman välitöntä kuolemantuomiota ilman oikeudenkäyntiä ja kaiken lisäksi on vielä porvarihallituskin. Jostain syystä monille on vaikea tajuta, että "paras" (tai edes "toiseksi paras") ei ole sama asia kuin viaton (sanan siinä merkityksessä, että jossain ei ole vikoja) tai täydellinen. Jos en tietäisi, että Internetin ilmaisilla, rekisteröintiä vaatimattomilla foorumeilla suurinta ääntä pitäisi pieni ja yhdentekevä joukko kylähulluja ("kansa"), voisin alkaa epäillä suomalaisen koulutusjärjestelmän toimivuutta, mikä puolestaan asettaisi kyseenalaiseksi närää herättäneen tutkimustuloksenkin.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Patakonservatiivitrippi

En suinkaan ole lopettanut bloggausta, olen vain syyllistynyt siihen mistä meidän joidenkin pitäisi kuulemma kasvaa ulos: olen ollut hiljaa, kun ei ole ollut asiaa. Maahanmuuttokeskusteluun en halua edelleenkään törkätä sormiani, mutta en aio jatkossakaan totella, jos joku edistyksellinen taho Helsingin sanomien lukijapalstalla kehottaa meitä juroja ja hiljaisia suomalaisia (miehiä) ottamaan opiksemme äänekkäämmistä ja katukonsertteja spontaanisti pikkutunneilla järjestävistä kansanosista. Pidän siitä, että bussissa voidaan istua hiljaa, kanssamatkustajia katselematta eli häiritsemättä.

No niin. Tosi asiassa minulla ei ollut vieläkään mitään sanottavaa, kunhan vain ilmoitin etten ole lopettanut. Ryhdynkin tästä samantien katumusharjoittelemaan.

perjantai 23. heinäkuuta 2010

3D

Tänään oli Helsingin Sanomissa artikkeli Christopher Nolanista (pitäisi Predatorsin lisäksi käydä tosiaan katsomassa Inception), ja vaikka en juttua nyt varsinaisesti lukenut eikä minulla ole tällä hetkellä lehteä käsillä, muistelen jutussa mainitun, ettei Nolan ihan arvosta nykyään muodissa olevia 3D-elokuvia.

En ole nähnyt ensimmäistäkään 3D-elokuvaa - pitäisi käydä sekin puute paikkaamassa oikeastaan - mutta näin teoriapohjalta en itsekään ymmärrä, millaista lisäarvoa 3D-tekniikalla on annettava elokuvilla. Ilman muuta visuaalinen ilme on merkittävä osa elokuvaa, muttei minusta niin merkittävä, että kolmiulotteisuus (vaikka 2D-projektio eli silmänkääntötemppu sekin) antaisi jotain sellaista lisäarvoa, että se kompensoisi ylimääräisten kakkuloiden epämukavuuden, ja vielä lisäksi jotenkin parantaisi elokuvakokemusta. Elokuvissa kuitenkin pääasiassa ratkaisee sisältö ja miten se esitetään eikä se, millä tekniikalla se esitetään. Vaikken mustavalkoelokuvista yleensä pidäkään, ei niitäkään huonoiksi tee mustavalkoisuus, saati sitten kaksiulotteisuus.

Ehkä olen joskus mielipiteineni se nuorison halveksima papparainen, joka lukee vanhanaikaisesti jotain paperikirjojakin-voitteko-jätkät-kuvitella sen sijaan että heijastaisin tekstin suoraan verkkokalvolle jollain taskuprojektorilla. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan teilata 3D-tekniikkaa uuven ajan hömpötyksinä - minusta on hyvä, että tekniikka kehittyy, ja 3D-elokuvien olemassaolon oikeutuksena on vähintäänkin se, että niiden seurauksena saatetaan kehittää jotain, millä on jopa minusta jotain selvää merkitystä. Enkä voi kieltää, etteikö 3D-elokuvilla saattaisi olla jotain lisäarvoa tavallisiin filmeihin nähden - voin kuvitella, että ainakin "animaatiot", eli nykyään tietokoneitse toteutetut elokuvat saattaisi jopa hyötyä kolmeulotteisuudestaan. Niihin tekniikkaa kai pääasiassa onkin sovellettu.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Pride and prejudice

Vaikkuisiin korviini kantautui jossain vaiheessa tieto, että seksuaalivähemmistöt marssivat Helsingissä yksilönvapauksiensa puolesta. Täytyy myöntää, mutta olen aina pitänyt näitä pride-marsseja hieman turhina - olen ajatellut, että kaupunkilaiset suhtautuvat jo valmiiksi hyväksyvästi asianosaisiin seksuaalivähemmistöihin, ja maaseudulta se ei marssimalla kitkeydy, vaan tilanne korjautuu kun vanha sukupolvi siirtyy vanhuuseläkkeen kautta manan majoille homottelemaan.

Ilmeisesti olen kuitenkin ollut väärässä. Kuten joka ainoa suomalainen ja varmaan ulkomaalainenkin tietää, Pride-kulkuetta vastaan hyökättiin hivenen terroristimaisella otteella, ja muutamaa päivää myöhemmin Helsingin Setan toimistolla käytiin tuhrimassa hakaristejä seiniin. Sinänsä minua ei yllättänyt juurikaan se, mistä porukasta nämä häiriköt olivat, mutten silti lakkaa ihmettelemästä myöskään sitä, miten sellaiset ihmiset, jotka eivät tyypillisesti ole kovinkaan vanhoillisia ja hartaita kristittyjä (tai muita vastaavia fundamentalisteja), viitsivät nähdä niin kamalasti vaivaa ja vihastua siitä, että aikuiset ihmiset haluavat petiinsä muunlaisia aikuisia ihmisiä kuin rettelöitsijät. Ottaako se todella niin luonnon päälle, kun jotkut ovat päässeet yli väkinäisen heteroutensa todistelun, jonka voi vielä jotenkuten ajatella olevan epävarmojen nuorten tärkeysjärjestyksessä jossain pohjaa ylempänä?

Mutta ehkä en viitsi nyt päivitellä ja luetella kaikkia niitä voiherrantähdittelyjä, joita närkästyneen arvoliberaalin pitäisi tapauksen tiimoilta päästellä. Tyydyn vain korostamaan sitä, että minua yllätti se, että vielä nuoremmatkin voivat olla äärikonservatiivisia. Uskon kuitenkin, että tässä oli kyse pikemminkin pienen huligaanivähemmistön satunnainen isku kuin varsinaisesti suomalaisen yhteiskunnan homoja vastaan tunteman vihamielisyyden osoitus. Olen tietysti ollut väärässä ennenkin.

Suomalainen epävireessä taas

Taidan valittaa samasta aiheesta joka kesä, kun on ensin pitkään värjötelty talven kourissa. Tulen sen verran valtavirtaa vastaan, että hyväksyn kesään kuuluvan tietyn määrän hellepäiviä. Se on ihan kivakin, että välillä on todella kuumaa, sillä vaikken siitä pääsääntöisesti nauttisikaan, arvostan kuitenkin suomalaisen ilmaston vaihtelevuutta, eli sitä että on selvästi toisistaan erottuvat vuodenajat, ja niitä on useampia kuin kesä ja talvi. Itse jaan kevään vielä alku- ja loppukevääseen, kuten teen myös syksylle.

En silti panisi pahakseni, jos tällaiset äärimmäiset jaksot olisivat hieman lyhyempiä. Nyt on kai juhannuksen jälkeen ollut melkein yhtä soittoa tällaista paahdetta, ja ainakin viimeisen viikon ajan on ollut melkoisen tukalat oltavat. Lehdessä taidettiin tänään sanoa, että tiistaina Ruotsiin saapuisi matalapaineen alue, joka työntäisi kuuman ilmamassan Suomestakin itään, mutta mitä vielä; tuoreimpien ennusteiden mukaan tiistain jälkeen jokin näkymätön käsi vain kääntää uunin suuremmille tehoille.

Mikä neuvoksi? Kotona tukehdun ja tuskastelen, ja mikä ärsyttävintä, en pysty nauttimaan kotona niistä asioista, joita tapaan tehdä. No hyvä, on tietysti mainio idea lähteä jonnekin - eilen olin aamupäivästä alkuiltaan kaupungilla, kävin käveleskelemässä, syömässä, oluella pariinkin kertaan ja elokuvissa. Kuitenkaan en voi koko päivää olla poissa, ja näin sunnuntai-iltana voisi olla mukava katsoa kotisohvalla elokuvaa tai pari jaksoa jotain sarjaa. En vain viitsi tehdä niin, koska tiedän etten pysty nauttimaan siitä hikisenä, tuskastuneena, kun hiki tarttuu sohvaan kiinni ja on muutenkin epämukavaa. Eikä tässä auta, vaikka pitäisi räppänää auki ympäri vuorokauden. Paljon ne ilmanjäähdyttimet maksoivatkaan? Vaikka halvemmalla pääsisi, jos tulisi edes pari ei-helteistä päivää, tai vaikka sataisi yöllä, tai pirulauta lämpötila laskisi edes yöllä jonnekin 10-15 asteen tietämille.

Huomenna sitten riemusta kiljuen töihin, jossa ihmisen lapsi saa nauttia ilmastoinnista. Voisikohan sinne jäädä yöksikin?

tiistai 29. kesäkuuta 2010

Lasken päiviä

Sikäli ihmeellistä, että olen nyt joka päivä tällä viikolla töistä kolmen aikoihin. Tekemistä on kyllä ollut, etenkin tämän viikkoiseen asiakaskäyntiini liittyen, ja nyt sekin sitten peruuntui (yllättävää taas, mutta lopultakin harmikseni). Tai siirtyi, joten en ihan turhaakaan työtä ole tehnyt. Samoin tarkastelin hieman Outlook-kalenteriani (minä en vain opi käyttämään paperikalenteria, vaikka sillä tiettyjä hyötyjä olisikin niin kauan kunnes alennun harkitsemaan työsuhdekännykkää), ja nyt näyttääkin siltä, että voin pitää kesälomani lähes kokonaan heinä-elokuussa, eli kolme ja puoli viikkoa putkeen. Hiihtolomaksi jää sitten se viikko ja pari lisäpäivää. Ja nyt kun laskin, niin tässä on tasan 4 viikkoa lomaan.

Tein tänään pitkästä aikaa burritoja. Jostain syystä alkoi eilen illalla tekemään mieli, ja ajattelin sitten antaa periksi himoille. Kokemus taisi olla samansuuntainen kuin joskus vuosi pari sitten viimeksi: yritin kiertää tortillat rullalle, mutta käsille valui. Niin taisi käydä viimeksi. Tällä kerralla tein myös uuden huomion: sinihomejuusto ei oikeastaan sovi tämäntyyppiseen sapuskaan.

perjantai 25. kesäkuuta 2010

Juhannus 2010

Juhannuskin on sitten ovella, ja ulkona on se perinteinen suomalainen juhannussää. Tosin oli tässä pari tuntia kai niin, ettei satanut vettä, ja voisihan sitä tulla kaatamallakin pienten tihkuvien kuurojen sijasta. Toisaalta, koska ilma nyt ei varsinaisesti houkuttele ulos, voisi samantien sataa lujempaakin. Antaa tulla vaan taivaan täydeltä! Kaikki muut ihmiset kai ovat mökeillä ja kotikonnuillaan kaukana pk-seudusta - vaikka yllätyin kyllä kaupassa käydessäni (ostin jo keskiviikkona juhannuksen ruoat, ja joka päivä olen joutunut käymään täydentämässä), miten paljon väkeä siellä oli. Ihan sai jonottaa kunnolla ja ottaa vastaan anteeksipyyntöjä, kun pariskunnat ja perheelliset kolhivat ostoskärryillään.

On hieman väsynyt olo. Valvoin eilen myöhään. Niin on alkanut käymään sen jälkeen, kun olen siirtynyt käyttämään välillä Windowsia (Linuxin mentyä taas rikki, tai siis ATI Radeon -ajurit eivät yhden päivityksen jälkeen ole enää toimineet kunnolla, ja nyt tämän käyttäminen on tuskallista) ja sallinut itselleni Messengerin käytön viikonloppuisin, ja sitten menee kaverin kanssa myöhään. Juuri se on syynä, miksi käytän nykyään harvemmin pikaviestimiä. Mukavaa ajanvietettä tietysti.

Väsymykseen kai vaikuttaa sekin, että olin taas myöhään töissä. Vielä kahdelta arvelin, että voisi lähteä ihan ajallaan eli kolmelta, mutta kuuteen asti meni, kun yritin järkevöittää seuraavan maanantain hommia, että ehtisin silloin tehdä kaiken kriittisen. Kesäkuun alussa, lomilta palattuani, ylityötunteja oli enää seitsemän jäljellä, eilisen jälkeen niitä on nyt kai sitten taas jotain 23. Ei tästäkään oikein pidemmällä tähtäimellä tule mitään, ellen opi rajoittamaan ja hyväksymään sitä, että vaikka tekisin miten paljon, tilanne ei ole koskaan hyvä, koska joko on liikaa työtä tai sitten on tehnyt kaiken tehovaihteella, ja kun tulee hetki ettei ole mitään, niin sitten tuntee syyllisyyttä siitä että tässä sitä vaan muina miehinä nostellaan palkkaa vaikka laakereilla vain levätään.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Ajoimme eteläkarille

Päättynyt viikko oli kiireinen. Varsinaisten työjuttujen lisäksi osallistuttua torstaina matkalle Söderskärin majakkasaarelle. Kun ilmoitus matkasta jokin aika sitten kolahti työsähköpostiin, lähetin ilmoittautumiseni samantien. Kuulemma matka oli varattu täyteen melkein samantien, ja yhtä paljon ihmisiä joutui jäämään rannalle kuin pääsi mukaan. Kauppatorilta oli lähtö, ja matka kesti pari tuntia. Aina kun olen laivalla matkannut Porvoon suuntaan, minua yllättää miten kauan kestää, ennen kuin paatti ohittaa Vuosaaren. Se nyt on kuitenkin vain Itä-Helsinkiä, lyhyen metromatkan päässä, mutta laivalla matkaan menee tunti. Kaksi ja puoli tuntia seikkailimme saarella, ja sitten palasimme puoli yhdeksitoista Helsinkiin. Paluumatkalla sai nauttia todella runsaasta illallisesta. Kuvat matkasta löytyy täältä.

Keskiviikkona sain lisäksi iloisia ja yllättäviä uutisia - se taannoinen tentti, jonka arvelin menneen mönkään, menikin läpi. Läpipääsyyn tarvitaan 50 pistettä, ja pelkästään tilinpäätöstehtävästä tuli 49 pistettä, vaikken saanut taseen puolia menemään tasan, ja moni kirjauksistani oli puhtaita arvauksia. Olivat kai sitten hyviä arvauksia, tai sitten onnistuin tehtävässä jollain muulla tavalla, jota en itsekään tajua. Muista tehtävistä sain kaavittua kokoon 10,5 pistettä, mikä hieman yllätti. Arvelin, että muista tehtävistä olisi tullut ehkä parhaimmillaankin 5 pistettä, mutta sekin olisi sitten riittänyt kuitenkin. Vakavaraisuustentti olisi syksyllä, mutta sen taidan jättää suosiolla väliin, ja menen sitten alkutalvesta vakuutusmatematiikan sovellusten tenttiä uusimaan. Ilahduttaa joka tapauksessa ajatella, että nyt kun kevään tentit ovat läpi, minun ei tarvitse enää koskaan pilata hiihtolomia ja keväitä niiden vuoksi.

Tuttavapariskunta osti asunnon. Olen tietysti kateudesta vihreä, tosin lähinnä siksi, että minulle sopivien asuntojen hintoja kuvaava funktio tuntuu olevan aidosti kasvava, ja varmaan vielä lainojen korotkin ponnahtavat kattoon heti, kun minulla alkaisi olemaan mahdollisuus sitä lainaa hakea ensi vuoden lopussa (ellei sitten ASP-vaihtoehdon lisäksi tosiaan hae kokonaan "normaalia" lainaa ja osta vakuutta, mutta epäilen ettei sekään ole kannattavaa ennen ensi vuoden jälkipuoliskoa). Sinänsä säästämisen suhteen tilanne on hyvä: kolmen vuosineljänneksen jälkeen minulla on nyt puolet alunperin suunnitellusta säästöosuudesta koossa, jos ei muuta varallisuutta lasketa (osakkeet olen kyllä päättänyt realisoida opintolainatilille - opintolainakin on muuten nyt lyhentynyt tonnilla. Enää yksitoistatuhatta jäljellä!). Ehkä pitäisi pian alkaa käymään silloin tällöin niissä näytöissäkin ja jalostaa toiveet asunnon ja sen sijainnin suhteen selkeiksi.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Suomalaisen miehen heikko itsetunto

Olen yrittänyt aamuisin lukea lehteä, mutta siihen ei useinkaan tunnu riittävän aikaa. Herään nykyisin jo viideltä, ja ehdin hoitaa aamutoimet (puuro, hampaat ja sellaiset), ja tarkastaa Internetistä ne harvat jäljellä olevat blogit, joita seuraan, ja Facebookin (no okei, pitää Castle Age -pelissä käydä päivystämässä). Sitten hieman ennen kuutta lähden polkemaan töihin, jotta ehtisin käydä kuntosalilla ja suihkussa, ja sitten noin seitsemäksi työpisteelle. Lehdestä ehdin selata ehkä A-osaa, senkin häthätää. En kuitenkaan taida enää aikaistaa heräämistä, kun en osaa nytkään mennä ihan tarpeeksi ajoissa nukkumaan.

Viikonloppuisin sentään ehdin. Mitähän siinä tänäänkin lukee? Siinä on juttu nais- ja miesvaltaisista aloista työelämässä.
"Onko suomalaisen miehen itsetunto niin heikko, ettei voi lähteä naisvaltaiselle alalle?" kysyy Elinkeinoelämän keskusliiton asiantuntija Anu Sajavaara.
Aika mielenkiintoinen heitto. Minullakin on varmaan sitten huono itsetunto siksi, etten hakeutunut opiskelemaan naisvaltaista alaa ja yrittänyt päästä naisvaltaiselle alalle töihin (vaikka sitten lopulta päädyinkin sellaiselle, omalla työpaikallani selvästi alle puolet väestä on miehiä, vaikka rajoitettaisiin tarkastelu ylempiin toimihenkilöihin ja esimiesasemassa oleviin). Luulen, ettei kuitenkaan syyllistely ja niinkin halvalla taikasanalla kuin itsetunto pelaaminen tule aiheuttamaan miesten keskuudessa mitään pakoa töihin, joihin ei alunperinkään olla menty siksi, etteivät ne joko kiinnosta, tai että muille aloille on ollut paremmat edellytykset. Miehet hakevat naisia useammin poliisiksi ei siksi, että poliisit ovat perinteisestikin olleet miehiä vaan siksi, että miehillä on keskimäärin tarvittavaa lihasvoimaa pärjätäkseen alalla. Minä taas olin nuorena hyvänä matematiikassa, siksi menin töihin, jossa tarvitaan matemaattista osaamista, enkä harkinnutkaan lähihoitajan hommia, toisin kuin eräs tuttu miespuolinen, jolla taas oli mielenkiintoa ja edellytyksiä sitä toimea kohtaan. Epäilen, ettei hänkään mistään poliittisesta velvollisuudentunnosta ja sajavaarojen halvoista heitoista syyllistyneenä siihen hommaan ryhtynyt.

Mutta se siitä. Muualla lehdessä julistetaan, että Suomeen tarvitaan "oikeaa jalkapallokulttuuria". Vai niin, nähdäkseni olemme kyllä pärjänneet ihan hyvin ilmankin.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Ellipsiradalla

Se siitä lomasta. Koska tiedän, että kesäkuu tulee olemaan kaikkiaan kiireinen töissä siksi, että toiset jäävät juhannuksena kesälomille, ei motivaatio töihinpalaamiseen ole varsinaisesti korkea. Taitavat ylityösaldorajat paukkua taas, vaikka olen niitä koittanut purkaa. Asiaa ei auta yhtään se, että olen joutunut säästämään kesäkuukausille juttuja, joita ei ole ehtinyt aiemmin tehdä eikä niille syksyllä välttämättä ole enää aikaa, ja nekin pitäisi siis tehdä. Heikolta vaikuttaa.

Yritin vähän muistella, millaista elämä oli vuosi sitten. Töissä ainakin oli sikäli helpompaa, että olin porukkamme vähiten kokenut, ja minulta odotettiin vähiten. Nyt minun harteillani on paljon enemmän painolastia, ja minun odotetaan toisinaan olevan se, jolla on harkittu mielipide johonkin asiaan, tai että minä olen se, joka tiedän miten joku tehdään. Eihän meillä tietysti paljon muita olekaan, koska porukan koko on kutistunut.

Muuten ei ole elämä tainnutkaan muuttua. Samassa asunnossa asun edelleen, ja edelleen tämä asunto on poikamieskunnossa. Tavallisen säästötilin sijasta nakkaan ylimääräiset rahat ASP-tilille. Pitäisiköhän tässä alkaa pelkäämään, että elämä on jotenkin urautunut? Tässä on enää kaksi vuotta aikaa kolmeenkymppiin, ja sitä ennen pitäisi kai saavuttaa jotain erityistä ja sen lisäksi vielä perustaa perhe. Pitäisi ensin repäistä jotenkin, ja sitten asettua - mutta kun olo on jo asettunut, eikä tässä nyt löydä oikein mitään erityistä valittamistakaan. Ainahan elämä voisi olla mukavampaakin, mutta olen juuri sen verran tyytyväinen toisaalta, etten haluaisi heittää kaikkea menemäänkään jonkin paremman toivossa. Lauantain - vai perjantain? - Helsingin Sanomissa annettiin kyllä koko joukko kaikenlaisia ohjeita unelmien tavoittelusta ja kehotettiin taivaanrannanmaalailuun ja työnvieroksuntaan. Ne ohjeet eivät vain taida olla minunlaisia varten, päätellen tietysti jo siitä hyvin ivallisesta mielialasta, jonka jutun lukeminen minussa synnytti. Jotain muuta pitäisi keksiä.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Kielipää poikki! huusi Herttakuningatar

Kuten vuosi sitten Prahassakin, myös Krakovassa katsoin iltaisin, ja aamulla herätessäni, televisiota. Maanantaina illalla päivän riennoista palattuani avasin television, ja sieltähän tuli James Bond -elokuva. Viimeksikin kun yövyin hotellissa, tuli televisiosta James Bond. Tämänkertainen elämys oli sikäli mielenkiintoinen että elokuva oli, kuten kaikki muutkin ohjelmat, dubattu puolaksi, ja joka ainoan repliikin, niin miesten kuin naistenkin, puhui sama mies. Nimenomaan vieläpä puhui, ei edes yrittänyt eläytyä rooliin. Kuuraketti tuntui yhtäkkiä joltain omituiselta dokumentilta, joita kuivakkaat miesäänet selostavat tyynesti. En varmaan koskaan opi ymmärtämään, mitä manner-eurooppalaiset ajattelevat saavuttavansa tökeröhköllä dubbauksella sujuvan tekstityksen sijaan.

Vähänpä tekstitys kuitenkaan minua on auttanut. Matkalla sen huomasi taas, miten huonosti osaan edes englantia nykyään. Tai ehkä minä osaan lukea ja kenties kirjoittaakin sitä, mutta oraalinen osaamiseni vastaa tavallisen Kimi Räikkösen rallienglannintunnin oppilaan taitoja. Ikskjuus mii, tuu juu spiik inglis? Tämän siitä tietysti saa, kun ei käytä hankittua kielitaitoa, vaan antaa sen rapautua - tai pikemminkin antaa itsensä tuudittautua siihen uskoon, että pelkkä kirjallinen osaaminen riittäisi kantamaan arkisten keskustelujen läpi.

Minusta on jo pitkään tuntunut, että tyhmenen vain vanhetessani. En ole varma, osoittavatko tällaiset asiat havainnon todeksi, mutta ehkä siinä on jotain perää, kun nuorena aikuiset vaikuttivat olevan tyhmiä kalkkiksia, jotka eivät tiedä ja tajua mistään muusta kuin työläisarjen pyörittämisestä yhtään mitään.

torstai 3. kesäkuuta 2010

Krakovat piipussa

Nyt on Puola, tai ainakin Krakova lähiympäristöineen nähty. Paljon jäi näkemättäkin, kuten työtovereiden suosittelemat suolakaivokset, mutta Oswiecimin ja sinne pykätyt Auschwitzin ja Birkenaun keskitys- ja tuhoamisleirit kylläkin kävin katsastamassa - tosin jälkimmäisestä ja pahamaineisemmasta ei hirveästi ollut jäljellä. Ehkä mielenkiintoisempaa olikin ylipäätään nähdä puolalaista maaseutua, pienia kyliä tien 780 varrella. Melkein jokaisessa kylässä oli enemmän tai vähemmän mahtava kirkko. Rappioromanttisten talojen pihoissa oli laihoja koiria, sekä kanoja. Lähellä Krakovaa näkyi myös vuorenrinteelle pykätty luostari.

En ole kuvia ladannut vielä kamerasta, epäilen kuitenkin ettei mitään erityisen hienoa tarttunut tälläkään kertaa. Sellaisen mielenkiintoisen huomion tein, että olin meidän matkaporukan (kyseessä oli seuramatka) nuorin. Itse asiassa luulen, että olin ainoa alle 50-vuotias. Lentokoneessa kyllä oli pari-kolme nuorempaa ihmistä, mutta ymmärsin etteivät he olleet osa porukkaa. Ainakaan heitä ei järjestetyillä kiertueilla näkynyt. Mukavia ihmisiä kyllä olivat omat seuralaiseni sen perusteella, mitä heidän kanssaan pääasiassa matkan loppupuolella juttelin.

Ollakseni sääkeskeinen, mainitsen että säät suosivat. Joka yö satoi julmetusti vettä, ja joka aamu kun heräsin aamiaiselle, satoi vettä - ja joka kerta, kun lähdin hotellilta ulos, vesisade taukosi koko päiväksi joko samantien, tai viimeistään puolen tunnin tepastelun jälkeen.

Ruoka oli hyvää. Oppaamme suosituksista huolimatta en koskenut keittoihin, vaan pitkälti lihalinjalla pysyi. Porsaanleikettä, ja yhdessä georgialaisravintolassa porsaanlihaa, jonka päälle oli sulatettu georgialaista juustoa. Pari kertaa kävin myös pizzalla, ja ilokseni oli todettava, että pizza oli pitkälti oululais-etnistä koulukuntaa, eli paksu, helposti käsiteltävä pohja, jonka päällä oli reilusti täytteitä. Tosin yhdessä paikassa kaikki makkarat oli selvästi vain läiskitty päälle, mikä antoi minulle vähän erikoisen vaikutelman (puhumattakaan huonosta olosta, söin selvästi liikaa). Toisessa paikassa tapojeni vastaisesti otin quattro formaggio -pizzan, jossa ei lihaa ollutkaan, vaan erilaisia juustoja.

Oluesta sen verran, että se oli ihan hyvää. Lagereita lähinnä join, ja pari pulloa ostin kotiinikin (Tyskietä ja Zywieciä). Muuta alkoholia en kitannut, mutta tuliaisina itselleni toin kolmisen pullollista erilaisia votkia, joista mainitsemisenarvoisin on Źubrówka- eli ns. biisoninruohovotka (pahoittelen aksenttimerkkien vääryyllisyyttä). Pullossa on sisällä yksi ruohonkorsi.

Entä muuta? Ei siinä sitten kai muuta. Harkitsen entistä vakavammin "I hate german tourists"-paidan painatusta - minkähänlaisen reaktion se nostattaisi seuraavalla matkallani sitten ensi vuonna? - eikä sekään ollut mukavaa, kun keskiviikkona paikka vilisi selvästi ala-asteikäisiä luokkaretkeläisiä. Wawelin katedraalin kellotornin portaikossa ja kryptassa oli muutenkin ahdasta, ja nyt siellä oli mahdoton edetä, kun se oli tukossa saksaa ja (ehkä) venäjää kiljuvien kakaroiden vuoksi, joita ei nähtävästi vähempää voinut kiinnostaa kirkon arkkitehtuuri.

Kirkoista vielä puheenollen, otin osaa myös katolilaiseen jumalanpalvelukseen. Oikeastaan siinä kävi niin, että olin menossa turisteilemaan yhteen vanhan kaupungin kirkkoon, ja samalla hetkellä kun astuin sisään, alkoi soitto, ja paikallisväestön edustajia (ja muutama turisti) seisoi hartaana penkkirivistössä. En kehdannut sitten esiintyä lihavana länsimaalaisena pyllerönä, joka siellä typeränä katselee kuin mikäkin turisti, vaan ajattelin sitten pusertaa itsestäni sen verran turistinuteliaisuutta ylevämpää tutkijanuteliaisuutta, ja mennä mukaan. En saanut kyllä sanaakaan selvää, enkä mennyt myöskään hakemaan ehtoollisleipää ja -viiniä. Mietin, missä menee kohteliaan uteliaisuuden ja tunkeilun raja. Sattumoisin näin seuraavana yönä unta, jossa kyseisen kirkon Jeesusta ja Jumalaa esittävät patsaat murskasivat satapäisen lauman turisteja jonkinlaisen linnan laskusillan alle. Taisin sittenkin olla häiriöksi.

Budjetoin matkaa varten 200 eurolla zlotyjä. Paluupäivän aamuna vielä yli puolet niistä oli jäljellä, enkä lentokentälläkään sitten saanut menemään kuin seitsemisenkymmentä zlotyä, eli alle kaksikymppiä, vaikka kaksi pulloa lisää viinaa ja karkkia ostin.

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Pikavippi

Sitä ihmettelen joskus, keille niin sanotut pikavippipalvelut oikein on suunnattu. Äkkiseltään kuvittelisi, että jos joku ihan välttämättä tarvitsee juuri sillä siunaamalla 50 euron lainan, vaikka sitten törkeällä korollakin, ei sellaista tällaiselle henkilöllä hänen itsensäkään vuoksi kannattaisi myöntää. Joko henkilö on köyhä (ts. hän on työtön tai opiskelija, jolloin ei elämää lainarahoituksella kannattaisi rahoittaa - suututtaa tuo oma opintolainakin kun on nyt ristinäni), tai hän ei osaa käyttää rahaa (ts. hän on hetkessä elävä, joka ei ole onnistunut aiemmista tuloista säästämään edes pientä puskurirahastoa, eli suunnittelemaan rahankäyttöään, eikä siis varmasti myöskään miettimään sitä, miten hän takaisinmaksusta selviää). Säännöllisiä tuloja saaville 50 euroa tuskin on ongelma, ja vaikka tarvitsisi kerralla enemmänkin, lienee nykyään kaikilla jo luottokortti, jolla ostokset voi hätätapauksessa tehdä, ja maksaa sitten seuraavan kuun lopussa pois ilman korkovaikutuksia. Paitsi tietysti jos luottokorttia ei myönnetä, mutta tällöin tietysti sopii kysyä, onko soveliasta tarjota pikavippiäkään. Itse asiassa luottokelpoisuuden puutteessa ei vippiä kai voitane myöntääkään. Joka tapauksessakaan jos ei kerta kaikkiaan ole muutamaa kymmentä euroa laittaa johonkin, on silloin syytä olla laittamattakaan ja odottaa aikaa, kun voi taas törsätä.

Vaikka periaatteessa olen juuri sen verran liberaali, että sallisin tällaiset lainapalvelut, voisivat palveluntarjoajat hieman miettiä asian eettistäkin puolta. Yhtä hyvin voisi ruveta tarjoamaan halvalla huonoa viinaa ihmisille, jotka ovat niin juovuksissa etteivät kaupassa myy, eivät baarissa tarjoile heille.

perjantai 28. toukokuuta 2010

Perjantai lyhyesti

Oli taas työpäivä - meni melkein aamuseitsemästä (tai itse asiassa olin jo kuudelta työpaikalla, mutta kuntosalilta ja saunasta aloitin) melkein iltaseitsemään, kun kaikki piti tehdä lomaa varten valmiiksi, eikä vireystasokaan sitten ole kovin kiitettävä ollut tänään. Kaikki tuli kuitenkin tehdyksi, vaikka käteen jäi tunne, että jotain on unohtunut. Toivottavasti se ei selviä koskaan. Ehdin töiden jälkeen käydä vaihtamassa euroja zlotyiksi - Forex meni kiinni seitsemältä, ja olin siellä viittä vaille. Olisin siis hyvin voinut tehdä vielä paljon pitempään töitä. Olinpa laiska.

Kävin töiden jälkeen kaupassa. Ei mahtanut mitään, pakko se oli ostaa perjantaipizza. Lisäksi ostin ihan sokkona St. Andrews Pale Alea - jotkut IPA:t ovat ainakin maistuneet hyviltä Gallows Birdissä, joten kokeillaan nyt rohkeasti.

Tentissä

En sitten keskiviikkona enää töiden jälkeen - töissäkin meni ainakin viiteen - lukenut tenttiin paljoakaan, mitä nyt pikavauhtia selasin kirjallisuuden loppuun ja kirjasin ylös pari potentiaalista tärppiä. Torstaina aamulla keitin kahvit ja luin tärppilappuni ja selasin vielä viikonloppuna harjoittelemistani kirjanpitotehtävistä viennit. Sitten vain tihkusateeseen, bussilla 112 Kamppiin ja metrolla Kaisaniemeen, josta kävellen Kirkkokatu neljääntoista. Olin vähän liian aikaisin perillä, joten kävelin korttelin ympäri. En ollutkaan ymmärtänyt Finanssivalvonnan toisen toimipisteen sijaitsevan ihan siinä vieressä Snellmaninkadulla.

Tentti ei mennyt ehkä ihan nappiin. Kuten aina, lähden siitä että ensi vuonna uusimaan. Kirjanpitotehtävä käsitteli kyllä vahinkovakuutusyhtiötä, mutta siinä oli verotukseen liittyviä vientejä ja muutama muuten vaan outo kohta, jotka menivät minulta vähän arvaamalla ja ad hoc -tilejä tilikarttaan tekaisemalla. Taseen puolia en saanut taaskaan menemään tasan, tosin poikkeama oli vain kahdeksan tuhatta euroa, kun tase muuten oli muutaman miljoonan. Muita tehtäviä en ottanut ihan tosissani, ja niistä tuskin on odotettavissa muuta kuin muutama säälipiste. Runsas tunti minulle jäi aikaa vastata niihin.

Tentissä oli myös muuan entinen työkaverikin, menimme sitten jälkeenpäin ravintolaan syömään. Paikka oli nimeltään Rodolfo, se sijaitsi niinikään Kirkkokadulla, lähempänä rantaa. Otin pizzaa. Paikka oli perusroskaruokalaa kalliimpi, mutta oli sapuskakin sitten hyvää. Joimme vielä kahvitkin. Pyysin "ihan tavallista kahvia", ihan kuin Frasier Cranen isä Martin.

Myöhemmin tapasin toisenkin entisen työkaverin, olimme sopineet tenttikaljoittelusta keskustassa. Mukava oli nähdä, ja Oluthuone Kaislan tarjonta on edelleenkin mainio, niin kuin vuoden olutravintolan tarjonnan kuuluu toki ollakin.

Olisi ollut hienoa, jos olisi voinut tänään pitää vapaapäivän. Vaan ei, pakko on lähteä töihin. Heräsin kymmentä vaille kaksi aamulla, ja neljään asti yritettyäni saada unta päätin nousta ylös. Voisin lähteä töihin samantien, on sen verran hommia tehtävänä tänään, että olisi paras aloittaa aikaisin. En vain tiedä, pääseekö sinne sisälle ennen kuutta, joten kykitään nyt tässä koneella sitten. Kaitpa menen pyörällä, joten vajaan tunnin päästä, puoli kuudelta, sitä voisi lähteä. Lyhyt aamujumppa punttisalilla, suihkuun, ja hyvällä tuurilla siellä on saunakin päällä, ja sitten noin puoli seitsemältä tai vähän sen jälkeen tarttuisin työhön. Ehkä vähän enemmän sen jälkeen, luulen että täytyy vetää reilusti kahvia, että olisi edes näennäisesti pirteä.

Ensi viikko lomaa. Sunnuntaina iltapäivällä lähtö Krakovaan. Matkakuume ei ole vieläkään ihan noussut. Olo on kyllä vähän nuhainen, toivottavasti en tule kipeäksi. Täytyy muistaa hakea tänään paikallista rahaa. Matkavakuutuksen jo otin.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Valkoinen oksennus Helvetistä

Sain tänään töissä todella raskaan opetuksen. Oli asiakastapaaminen meidän omissa tiloissa, ja tapaamiseen liittyi sitten lounas. Minun ei kai olisi ollut pakko mennä mukaan, kun olin pelkkä asiantuntijaedustaja, mutta änkesin kuitenkin, kun siitä oli ollut puhe ja ruokaa kai oli varattu minullekin. Ajattelin, että mitä tahansa sieltä tuleekin, se voittaa ruokalapuolen peruseineksen.

Täytyy sanoa, että harvoin sitä tulee yllettyä sellaiseen sankaritekoon, että pitää hymyn naamalla, ei huuda 5-vuotiaan lapsen kiihkolla että hyi, yök, en syö, ja samalla kauhoo kitaansa muiden tahdissa korvasienikeittoa. Korvasienikeittoa. Miettikääpä sitä. Sieniruoat ovat yksi sellainen laji, jota en kertakaikkiaan pysty syömään, ainakaan jos tiedän että kyseessä on sieniruoka, ja korvasienet ovat minusta nähden suippumyrkkyseitikin ja valkoisen kärpässienen kanssa samassa sarjassa. Ei siinä kuitenkaan auttanut, ja meni se sitten yllättävän vähillä äänettömillä mukinoilla kurkusta alas. Pääruokana ollut pihvi muutenkin tyynnytti mieleni nopeasti.

Huomenna tentti. Harmi, että tänään piti töihin mennä, mutta toisaalta tuli työkaverin kanssa selvitettyä vielä jokunen seikka, joka olisi tentissä saattanut osoittautua ongelmalliseksi. Nyt täytyy vielä vähän hätälukea, vaikka toisaalta läpipääsyni tuskin enää riippuu siitä. Eivätpä nämä SHV-tentit koskaan aiemminkaan ole minulta ensimmäisellä yrittämällä onnistuneet, mutta tällä kertaa en voi kieltää, etteikö mahdollisuuksia olisi. Hyvällä tuurilla menee, kunhan kirjanpitotehtävä (60 % tentistä) käsittelee työeläkeyhtiötä tai vahinkovakuutusyhtiötä, eikä sisällä mitään ihmekiekuroita ja ansoja.

lauantai 22. toukokuuta 2010

Ei tarvitse omaa tilitoimistoa perustaa

Vietin torstaipäivän Eläketurvakeskuksessa, jossa pidettiin seminaari ajankohtaisista lakisääteisen eläketurvan kehittämiseen ja tutkimiseen liittyvistä asioista. En tiedä, jäikö päivästä mitään erityistä käteen - vakavaraisuussäännöksiin tulleesta poikkeuslaista ja asiaan liittyvistä tulevasta lainsäädännöstä ja kehityksistä tuli ehkä hieman parempi kuva, ja toiseksi ainakin minulta puhkaistiin se harhakäsitys, että nuoret jäisivät masennuksen vuoksi sankoin joukoin eläkkeelle. Eivät ilmeisesti jääkään, vaan masennusperusteisten työkyvyttömyyseläkkeen saajien joukossa on muitakin, erityisesti vanhempia asiantuntija-ammateissa toimivia naisia. Päivän muu anti oli vähän olematonta sitten - ihan hyvää ruokaa, siellä näki muutamia tuttuja vieraista yhtiöistä, ja sain huomata, että muitakin minun kanssa samaan aikaan opiskelleita matemaatikkoja on päätynyt tälle alalle. En tosin mennyt tervehtimään, kun en häntä niin hyvin kuitenkaan tunne, tuskinpa hänkään minua muistaa.

Tenttiharjoittelu on pyörähtänyt käyntiin - tein työkaverin mallivastauksen pohjalta vuoden 2006 tentin "ison tehtävän" kirjaukset parin illan aikana, ja tänään tein 5 ja puolessa tunnissa vuoden 2007 tentin ison tehtävän. Se käsitteli nimenomaan keskinäistä eläkevakuutusyhtiötä, ja huomasin sen joiltain osin kinkkisemmäksi kuin vahinkovakuutusyhtiön - vastuunjakoon liittyvät erät hämmensivät. En varmaan muutenkaan ihan kaikkia kirjauksia lopulta saanut oikein, sillä taseen puolet eivät menneet tasan (kolmenkymmenentuhannen euron heitto, mikä kylläkin prosentuaalisesti on vähän, kun puhutaan runsaasta 5 miljoonasta eurosta tässä tapauksessa), enkä niin ollen luota myöskään siihen, että tuloslaskelmakaan meni oikein. Tänään en jaksa toista tehdä. Joka tapauksessa pitäisi kiriä ajan kanssa, sillä tentissä on vain se 6 tuntia aikaa, ja siinä on muitakin tehtäviä. Ison tehtävän täydellisellä osaamisella tentistä pääsee - tai ainakin aiempina vuosina on päässyt - läpi, mutta koska en osaa täydellisesti, pitäisi varata aikaa myös irtopisteiden rääpimiseen muista tehtävistä.

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Kukka ja banaanikärpänen

Oli oikeastaan hyvä idea käydä heti aamutuimiin kuntosalilla. Ennen seitsemääkin siellä oli jo hieman väkeä, mutta ei tarvinut jonottaa mihinkään. Eikä tarvinut tuhlata aikaa lämmittelyyn, kun oli polkenut jo kotoa paikan päälle. Töissä oli sitten raikas olo suihkun jälkeen koko päivän.

Ihme kyllä, sain eilen aloitettua tenttiharjoittelun. Hieman hitaasti kyllä, mutta juuri sen verran, että pystyin esittämään työtoverille selventäviä kysymyksiä aihepiiristä. Jahka pääsen tästä suihkuun (taas), täytyy harjoitella hieman lisää, ja lukea tarkemmin tilinpäätöksen (taseen ja tuloslaskelman) laatimisesta. Ei huvittaisi, mutta tentti on jo viikon päästä, ja olen vasta nyt käytännössä aloittanut hommat.

Kaveri oli löytänyt Aamulehden nettipainoksesta mielenkiintoisen artikkelin, jossa irlantilaisen yliopiston naistutkija oli asettanut miestutkijan syytteeseen tämän näytettyä tälle tieteellista artikkelia hedelmälepakoiden fellaatiosta. Dylan Evans on ymmärtääkseni tutkinut muun muassa kysymystä ihmisen ainutlaatuisuudesta, ja tämä ilmeisesti on jälleen yksi uusi todiste sen puolesta, ettemme ole luonnon erikoistapauksia. Naistutkija ei tätä katsonut hyvällä, vaan syytti miestä seksuaalisesta häirinnästä, ja nyt miestutkijan ura on vaakalaudalla. Tässä asiassa ihmiset kai ovat ainutlaatuisia.

Ei tietenkään ole mahdotonta, että Evans olisi näyttänyt artikkelia naiskollegalleen jotenkin "häiritsevässä hengessä", siis tyyliin housut kintuissa lääppien ojentanut tahritun artikkelin. Hyvä Veli -verkoston jäsenenä kuitenkin luulen hieman, että tässä on kyse jostain muusta. Minusta ainakin on uskottavaa, että jos tutkijan tutkimuskohteet liippaavat erittäin läheisesti tutkimusta, hän esittelisi tutkimustuloksia tutkijatovereilleen - tai ainakin oman tutkimusryhmän jäsenille - vilpittömässä mielessä.

Tiedä sitten, miten asia oikeasti on mennyt. Ulkopuolisina meillä muilla on aika niukasti tietoa tapauksesta, ja ehkä todennäköisimmin on käynyt niin, että Evans ei ole kokenut häirinneensä seksuaalisesti, naistutkija taas on kokenut tulleensa häirityksi. Harmillista tietenkin, että tällaisissa tapauksissa fiilispohjalta voidaan vetää ratkaisuja vieläpä niin, että aiheutetaan konkreettisia haittoja jonkinlaisen sielunhaitan vastapainoksi.

tiistai 18. toukokuuta 2010

Helle saa ihmiset epävireeseen

Heinänuha on kiusannut vain siedettävissä määrin. En tiedä, onko se lääke todella auttanut, vai onko lievemmästä ärsytyksestä kiittäminen öisiä sateita. Aamulla oli joka tapauksessa miellyttävää polkea töihin. Oli viileää ja raikkaahkoa, eikä ihan satanut vettä. Olisipa vielä paistanut aurinkokin, niin kesä olisi ollut parhaimmillaan toisin kuin nyt illalla, kun hiki kirpoaa iholle pelkästä olemisesta.

Eilen oli pukupäivä töissä, eli asiakaskeikka, tällä kertaa tosin omissa toimitiloissamme. Vaikka joskus kiroaisinkin asiakasrajapintatyöskentelyä, sen hyvät puolet joskus ovat varsin kouriintuntuvat: siinä missä muu henkilöstö sai stroganoffia (yhtä inhokeistani, pahempaa on vain henkilöstöruokalamme painajaisbravuuri maksa-porkkanastroganoff, hyi, yök, en syö), me söimme kabinetissä broilerin rintafileetä aurinkokuivatuilla tomaateilla, jälkiruoaksikin oli jonkinlaista kermajuustokakkua. Tarjoilija tarjosi minulle jopa olutta ruokajuomaksi - en tiedä, luuliko hän minua asiakkaaksi - mutta menin silti massan mukana ja tyydyin veteen.

Ja koska oli pukupäivä, kuljin bussilla töissä. Kotiin päästyäni sentään kävin lenkillä. Samalla matkalla poikkesin kirjastoon kuittaamaan toisen, modernia rahoitusta käsittelevän tenttikirjan (hyi olkoon), ja ostin samalla kirjaston poistohyllystä eurolla Antti Tuurin Lakeuden kutsun. Eipä ollut järkeä, mutta kun hyvällä hinnalla sai, ja kun kuitenkin minun tekee silloin tällöin mieli harjoittaa kotiseutuhaikailua. Kirjastossa myytiin viime viikolla muitakin Tuurin teoksia, mutta ei Pohjanmaata. Se oli tietysti saattanut jo mennä, mutta voisiko paikallisia sellainen kiinnostaa?

Tulevaa ulkomaanmatkaa varjostaa paitsi tuhkapilvet, myös bussilakot, joista yksi ilmeisesti alkaa samana päivänä kun palaan Suomeen. Pitäisi varmaan itkeä myös Kreikan tilannettakin, mutta jotenkaan en ole jaksanut pillastua koko asiasta. Euro kai on heikko tällä hetkellä (haa, joudun siis ostamaan normaalia huonompaan hintaan Puolan rahaa), ja hetken jo luulin, että pörssitkin olisivat taas jossain uudella pohjalla. Tarkastin kuitenkin ensi kertaa viikkoon omat sijoitukseni, ja ihan hyvin näyttäisivät voivan. UPM Kymmenet (jota ostin jonkinlaisena peliosakkeena kuten Nokiaakin, vaikka en toisaalta ole varma pitäisikö sitäkin vain pitää salkussa) ovat jo yli 50 prosenttia keskikurssia korkeammalla. Pitäisi alkaa miettiä, missä vaiheessa möisi ne pois, ja siirtäisi opintolainanlyhennystilille. Ei tällaisena pilipalisijoittajana kuitenkaan niin paljoa pysty satsaamaan, että lyhentäisi edes opinto- (, saati sitten muita) lainoja pelkillä osingoilla, vaikka se tietenkin olisi ideaalitilanne.

Huomenna taas pyörällä töihin. Tarkoitus on mennä niin aikaisin, että pääsen testaamaan paitsi uuden kuntosalin, myös suihkutilat, ja silti ehtiä noin seitsemän aikoihin aloittamaan päivän työt. Pitäisi siis oikeasti olla jo unten mailla.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Revin silmäni ulos kuopistaan

Olenkin jo vuosia odotellut seuraavaa, koivun siitepölystä johtuvaa heinänuhaa. Edellinen kerta, kun sain häiritsevissä määrin oireita, taisi olla keväällä 2006, ja olen kuvitellut vaivan iskevän keskimäärin joka toinen vuosi. Ei sillä, että olisi ollut ikävä. Torstaina, eli toisena lämpimänä päivänä, oli havaittavissa vain pientä ärsytystä, mutta perjantaina sitten söin työpaikan ruokalassa keskiviikkona avatulla terassilla, ja sen jälkeen olen raaviskellut silmäni puhki. Ostin perjantaina jopa Histec-merkkistä lääkettä, mutta se ei ole ainakaan poistanut oireita, kenties korkeintaan lievittänyt.

Eilen tein arviolta 35-40 kilometrin pyörälenkin. En tiedä, oliko se allergia huomioonottaen viisasta. Pakkasin puolen litran vesipullon mukaan (joka riitti juuri ja juuri, mutta olisin saanut ottaa enemmänkin), ja poljin ensin Merituulentietä Tapiolaan, ja Pohjois-Tapiolan kautta Kehä ykköselle. Leppävaara on edelleen rikki tietöiden takia, mutta löysin silti tien Mäkkylän asemalle, jossa pidin ensimmäisen lepotauon. Määränpäänä oli siis Malminkartano, ja uskomatonta kyllä, mutta Mäkkylässä matka oli jo voiton puolella. Siitä oli enää muutama kilometri Konalaan, josta Vihdintien ylittämällä on melkein perillä.

Söin Malminkartanon asemalla Donna Casa -pitsan (kinkku, tonnikala, salami, sipuli) pizzeria Interpizzassa. Yhdeksän ja puoli euroa meni juoman kanssa, mutta sapuska oli ihan hyvää (eli peruskamaa), ja paikka muutenkin ihan viihtyisä, josta tosin on osaksi kiittäminen sitä, että taisin olla päivän ensimmäinen ravintolassa syövä asiakas.

Kotimatka oli vähän pidempi, sillä en ollut lainkaan suunnitellut sen reittiä, enkä halunnut mennä samaa reittiä takaisinkaan. Yritin siis suunnata Kannelmäkeen, ja sieltä Haagaan ja sieltä Ramsayn rantaan, josta osaisinkin sitten suoraan Otaniemeen ja Tapiolaan ja kotiin. Melko hyvin onnistuinkin tavoitteissani, tosin eksyin Huopalahteen. Koko matkalla ei mitään oireita allergiasta. Sitten kotiin päästyäni mieleni teki olutta, ja kävin ulkona juomassa yhden Ison Omenan terassilla. Siellä olikin siten vaikeuksia juoda edes sitä yhtä loppuun kun silmät vuotivat niin.

Ostin kuitenkin kesän ensimmäisen pehmiksen. Tai yleensä olenkin syönyt niitä yhden kesässä, joten sama kai vetää sekin heti. Siihen sai jotain ihmeen makuraitoja, jonka olisi ehkä voinut jättää väliin.

En tiedä, onko tämäkään viisasta, mutta nyt kun on sunnuntaiaamu ja aurinko paistaa, niin voisi mennä parvekkeelle kittaamaan aamukahvit ja lueskelemaan kirjaa. Jätin muutaman kymmenen ensimmäisen sivun jälkeen kesken Johanna Sinisalon 'Ennen päivänlaskua ei voi' (joka löytyi Omenan kirjaston sci-fi -hyllystä). Seuraavina lukulistalla on viheliäisen tenttikirjallisuuden lisäksi Kari Hotakaisen 'Sydänkohtauksia' ja toverin suosittelema Kaiho Niemisen 'Maijun Baari'.

torstai 13. toukokuuta 2010

On siis kevät, kuljen Matinkylän rantaa

Ihan hyvä, etten ole vienyt pyörää korjaamolle. Polkupyörän kumit olivat tyhjentyneet vain hieman talven aikana, joten ne tuskin ovat mitenkään erityisen rikki. Pumppasin ne täyteen, ja sitten pyyhin kettingit viime vuonna Biltemasta hakemallani ketjuöljyllä. Aikaa kului ehkä varttitunti, siitäkin melkoinen osa käsienpesuun. Kävin 16 kilometrin testiajolla (Olari-Suomenoja-Martinsilta-Espoonlahti-Kivenlahti-Soukka-Kaitaa-Suomenoja-Matinkylä), ja pyörä pyöri tälläkin kertaa melkein kuin unelma. Muistelin pyörässä kuitenkin olevan jotain vikaa, ja sehän se olikin, että se narskuu ylämäkeen, vaikka miten loivaankin, poljettaessa. En ole varma, missä vika on, mutta jossain poljinten seutuvilta ääni kuuluu.

Helatorstainen Espoo oli melko rauhallinen paikka. Lähinnä lapsiperheitä ja yksittäisiä himourheilijoita näkyi liikenteessä, tosin Soukan ostoskeskuksella joku umpihumalainen nuori mies huusi jotain nuorelle naiselle. Tulkitsin tilanteen akuutiksi parisuhdekriisiksi, vaikka en kyllä saanut miehen mölinästä sanaakaan selvää muuten kuin "heiiiiiii!!!". En tiedä, olisiko pitänyt jotenkin seurata tilannetta. En voi tietää, syyllistyinkö välinpitämättömyyden syntiin: ehkä mies uhkaili tyttöä jotenkin, ja minä vain nokka pystyssä pyöräilen ohi välittämättä laisinkaan kanssaihmisen ahdingosta. Toisaalta en haluaisi joutua samaistetuksi niihin "herrasmiehiin", jotka partioivat kaupunkien yössä voidakseen hakata naisille rumasti sanovat miehet tohjoksi. Raja inhimillisen välittämisen ja nokkani pistämisen asioihin, jotka eivät minulle kuulu, välillä on häilyvä.

Joku oli ottanut meidän sisäpihalla kaupunkitilan haltuunsa. Pihalaatoilla oli pastellivärein kirjailtuja kannanottoja, kuten "moi kaikki" ja "maito on pahaa". Olen eri mieltä maidosta, mutta tänään kokeilin sellaista juomaa kuin Coca-Cola Cherry. Pullollinen sitä tarttui mukaani R-kioskilla käydessäni. Luulen, ettei sitä tarvitse toista kertaa ostaa, mutta ei se varsinaisesti pahaakaan ollut. Ennen kaikkea se maistui merkillisesti tutulle, ja tulikin mieleeni, että maistuikohan Dr. Pepper samalta? Ainakin samantapaiselta. Pippuritohtori todella oli pahaa kun sitä muutama vuosi sitten koitin. Cherry oli kuin juomakelpoiseksi pehmennetty versio siitä.

Routavaurion uhrit

Vietin koko eilisen päivän tosiaan työmatkalla. Pendolino lähti Helsingistä puoli seitsemän aamulla. Neljän aikoihin oli herättävä ja lähdettävä ajoissa asemalle, kun ei bussejakaan ihan parin minuutin välein ihan niin aikaisin kulje. En tiennyt mitään päivän tilanteesta, enkä epäillytkään mitään erityistä, kun pysähdyimme hieman ennen Riihimäkeä odottelemaan ruuhkan purkautumista. Asemaa ohittaessamme satuin huomaamaan, että Helsinkiin matkalla ollut juna oli tunnin myöhässä. Tunnin myöhässä oli myös iltapäivän paluujunamme. Syyksi ilmoitettiin routavauriot Oulun ja Seinäjoen välillä, mutta mitään tarkempaa tietoa en ole mistään vielä löytänyt. Edes lehdissä ei tunnu lukevan mitään, vaikka yleensä ne kyllä muistavat käyttää hyväkseen kansan vastustamattomatonta tahtoa marista pikkujutuista, routavauriotkin ovat varmaan porvarihallituksen "kylmän" linjan syytä, ja VR on tomppeleiden johtama yhtiö, jonka yksityistämisen jälkeen mikään ei ole toiminut, joten pääministerin on erottava välittömästi ja SKP tai Perussuomalaiset nostettava hallitukseen ja niin edelleen, vai miten se nyt menee?

Helatorstain ohjelmaan ei kuulu mitään. Polkupyörän voisi periaatteessa koittaa korjauttaa vihdoin ja viimein ajokuntoon, vaikka ammattiliikkeen huollettavaksi se varmaan pitäisi viedä. Bussikortista joka tapauksessa loppuu tänään kausi, joten suuria päätöksiä olisi tehtävä.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

American Psycho

Jani löysi hyvän juttusarjan Bret Easton Ellisin varmaankin tunnetuimpaan romaaniin liittyen:

Lomaongelmia

Kulunut viikko kului yllättävän nopeasti, enkä ymmärrä, miksi. Mutta en valita. Ensi viikko kulunee nopeammin, sillä helatorstain lisäksi yksi päivä vierähtää kehittyvässä maakunnassa edustustehtävissä. Oma osuuteni on tosin sen verran lyhyt, etten oikein edes tiedä, miksi minun pitää mennä, mutta mennään nyt kun on pyydetty.

Kuluneella viikolla oli myös yksi edustuskeikka, ei kuitenkaan varsinainen asiakaskäynti. Sen seurauksena, kun minun niskoille nyt on periytynyt hommia entisiltä työtovereilta, aloin miettimään, pitäisikö minun sittenkin pätkiä kesälomani tänä vuonna. Ongelma on siinä, että kesäkuussa minulla on jo joka viikolla varattuja asiakaskeikkoja (plus se Krakovan matka - matkakuume loistaa muuten poissaolollaan, vaikka odotan kyllä ihan lähtöä), ja heinäkuussa taas melkein kaikki muut kuin minä ovat lomalla. Ei kai minulle olisi mikään ongelma siirtää lomia syyskuulle, mutta vähän se alkaa tuntumaan jo epämiellyttävältä siirtää lomia siksi, että voisi tehdä töitä, etenkin kun tässä vihjaamani hommat ovat sellaisia, jotka tietävät töitä juuri ja nimenomaan minulle useammaksi viikoksi. Eli käytännössä se kai tarkoittaisi sitä, että lokakuussa voisi sitten kesälomailla. Toisin sanoen joutunen valitsemaan, esitänkö marttyyriä siksi, että voi voi kun minulla on niin paljon töitä, vai siksi, että perheelliset pitävät lomansa juhannuksen ja elokuun alun välissä ja voi voi kun vievät siten minulta mahdolliset loma-ajat.

Muuten viikonloppu meni pitkälti elokuvia katsellessa. Innostuin myös jatkamaan joskus syksyllä jäähylle jäänyttä elokuva-arvostelublogiani, jota mainostettakoon tässä, vaikka olenkin hieman skeptinen sen suhteen, miten kauan jaksan tällä kertaa olla innostunut. Osa viikonlopun kirjoitusinnosta suuntautui joka tapauksessa sinne, eikä tänne.

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Kadun marmatusta

Saatoin päättyneellä viikolla suututtaa (saatan tosin lukea toisen reaktioita hieman liikaa, en ole varma) erään työtoverin retostelemalla, miten asiakasrajapinnassa työskentely on suurin piirtein pahinta, mitä voi olla. Olenkin ihan työurani alusta saakka pitänyt jonkinlaisena vitsinä sitä, että juuri minun tehtäviin kuuluu muiden hommien ohella asiantuntijan roolissa toimiminen ja asioiden selvittäminen soittaville asiakkaille. Siinä työssä on tietysti omat haasteensa, kun en suoraan sanottuna ole kovin sulavapuheinen kaveri, en tule hirveän hyvin toimeen vieraiden kanssa - hyvä jos tuttujen - ja olen ainakin nuorempana kärsinyt puhelinkammosta. Muistan joskus opiskeluvuosina ottaneeni rohkaisuryyppyjäkin hoitaessani jotain virallista asiaa, ja vihoviimeinen asia, joka minulle silloin tuli mieleeni tulevaisuudenkuvia maalaillessani oli, että olisin joskus se kasvoton henkilö puhelimen toisessa päässä.

Olin tietysti muutenkin hyvin ajattelematon korostaessani työni varjopuolta kovaan ääneen, enkä loppujen lopuksi tiedä, miten perusteltu väite edes on. Tietysti on vähän stressaavaa, etten voi täysin suunnitella kovin tarkasti töitäni, vaan on tyydyttävä siihen, että tällä viikolla teen sitä ja tätä, ja tuo pitäisi saada valmiiksi tuohon mennessä. Joku saattaa soittaa yllättäen, ja hiertävä asia usein vaatii äkillistä tehtävien priorisointia, ja ainakin se keskeyttää flow-tilan, sikäli kuin sellaista koskaan pääsee syntymään.

Kuitenkin mitä enemmän asiaa mietin, viimeiseen vuoteen minulle ei ole tullut vastaan asiakaskontaktia, jossa olisin päässyt turhautumaan sisäisesti, vaan oikeastaan joka kerta viestini on ymmärretty joko suoraan tai, jos asia on monimutkainen kuten se usein saattaa asiaanvihkiytymättömille olla, erillisen sähköpostiselvityksen jälkeen. Pääasiassa minuun ottaa yhteyttä sen verran isojen yritysten henkilöt, ettei soittajilla ole henkilökohtaista sidettä asioihin. Henkilökohtaisimmillaankin soittaja on itse yrittäjä, joka on juuri ja juuri rinnastettavissa kuluttajaan, jolloin on mahdollista, että henkilö on tuohtunut - yleensä minuun otetaan yhteyttä, kun halutaan ennakoida rahanmenoa tai saada selvitys, miksi rahaa menee niin paljon kuin sitä menee.

Joka tapauksessa, ennakkoluulojen lisäksi minulla on kyllä huonojakin kokemuksia asiakasrajapinnassa toimimisesta, mutta loppujen lopuksi ne sijoittuvat urani alkupuolelle, kun asiat olivat minulle sen verran uusia, etten joko tiennyt niihin suoraan vastausta, tai en osannut arvata, mitä asiakas oikein tarkoittaa. Toisekseen vuonna 2007 tuli voimaan uusi työeläkelaki (TyEL), joka korvatessaan aiemmat eläkelait purki samalla myös Eteran monopoliaseman muutamien eläkelakien suhteen, jolloin jotkut heidät asiakkaistaan siirsivät vakuutuksensa muihin yhtiöihin. Minä tulin töihin syksyllä 2007, ja pääsin varsinaisen työn makuun jo vuodenvaihteeksi, jonka jälkeen nämä aiemmat eteralaiset alkoivat pikkuhiljaa saamaan lopullisia maksujaan, jotka yllättivät heidät: maksuprosentti ei näyttänytkään olevan se sama, mikä sen "piti" olla. Sitten he alkoivat soittelemaan sankoin joukoin, ja minäkin sain osani - enkä keltanokkana ollut sisäistänyt asiaa vielä niin hyvin, että olisin osannut selittää sen uskottavasti ja vakuuttavasti. Se tiesi ei-niin-hyviä kokemuksia.

Nyttemmin asiaa aina tarkemmin ajatellessani yllätyn, miten hyvin... no, kohtuullisesti... no, siedettävästi olen pärjännyt hommassa, jossa vaaditaan jonkinasteista sosiaalisuutta. En usko, että olen koskaan aliarvioinut itseäni ilmoittautumalla sosiaalisesti kömpelöksi, jotenkin vain olen onnistunut ylittämään itseni. En tiedä, ovatko vaikeudet kuviteltuja vai ei, mutta lopputulos on silti se, että voisi olla myös pahempaa kuin asiakasrajapintatyöskentely. Ainakaan minun ei kannattaisi olla kateellinen "puhdasta" (järjestelmä-)asiantuntijatyötä tekeville kollegoille, koska vaikka itse stressaankin hieman "puhelinpäivystyksestä", niin ei se nyt niin vaikeaa ole. Jos suoraan AMK:sta tulevat nuoret pojat ja tytöt hoitelevat suvereenisti useita kymmeniä puheluita päivässä yleisessä puhelinringissä, ei minun muutama päivittäinen puhelu nyt niin hirveä koitos ole, etenkin kun roolini on rajattu tiettyihin erityisalueisiin, joiden ulkopuolelta harvemmin kukaan soittaa. Ja jos soittaakin, niin kyse on siitä, etteivät muutkaan ole osanneet vastata, ja voin hyvällä omallatunnolla ilmoittaa ottavani asiasta selvää, ja palaavani asiaan myöhemmin. Kun soittajalle on ensin luotu vaikutelma, että kyse on todella vaikeasta ja monimutkaisesta asiasta, ei hän enää kuvittele vastauksen tulevan jotenkin itsestäänselvästi kuin apteekkarin hyllyltä.

Olkoon tämä nyt (lähinnä) itselleni evääksi, ettei tarvitse ihan niin lannistuneesti tarttua huomenna viikon töihin.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Muistoja menneiltä vuosilta

Vaikka alankin olemaan jo raihnainen papparainen, on minulla periaatteessa silti vielä elinvuosia jäljellä - saatan olla elossa jopa vielä 30 vuoden päästä. Mietin tässä, että muistankohan silloin vielä kevään 2010, että silloin Islannissa purkautui tulivuori joka haittasi lentoliikennettä (mutta toivottavasti ei kuukauden päästä koittavaa puolanmatkaani), että etelässäkin saatiin poikkeuksellisesti oikeaa talvea muistuttava talvi, että lumet sulivat vasta joskus huhtikuun alussa (vai milloin ne sulivat?) ja että oli lakkokevät. Lakkokeväitä on varmaan ollut elämäni varrella jo useita, mutta suoraan sanottuna en osaa nimetä yhtään kevättä lakkokevääksi. Joku vuosi, laiskotellessani vielä yliopistolla, oli kyllä bussilakko, mutta sekin oli mielestäni joskus marras-joulukuussa - muistan käyneeni kävellen tarkastamassa syksyn viimeisiä tenttituloksia lumipyryssä. Muistan aiemmista vuosista selkeästi ainoastaan sen, että 2001 oli terroristisyksy. Jos oikein muistelen, niin 90-luvulla oli myös jääkiekkokultakevät (1995?) ja laivanupotussyksy (1994?). Myös Jokelan junaturmakevät tai -syksy oli jossain vaiheessa (1996?). Niistä syksyistä ja keväistä en kuitenkaan muista mitään muuta. Estonia upposi syysmyrskyssä, mutta millainenhan se syksy oli muuten?

Ehkä vain kärsin dementiasta jo nyt, enkä siis tule myöhemmin muistamaan myöskään kevättä 2010. Tietysti voisi ajatella, ettei minulla ole ollut aiemmilta vuosilta tarpeeksi muita muistoja, jonkinlaisia "mielenmaiseman maamerkkejä", jotka niputtaa yhteen lakkojen, luonnonmullistusten ja suuronnettomuuksien kanssa. Ehkä pitäisi luopua leikkiperiaatteista, ja alkaa seuraamaan muotia ja nuorisoradioiden soittolistoja, jotta voisi muistaa asioita niiden keskinäisten yhteyksien avulla. En ole varma, auttaisiko varsinaisen elämän hankkiminen asiassa - viime keväänäkin muistaakseni harrastin kaikenlaista ja kävin ulkomaanmatkallakin, enkä silti muista muuta kuin sen ulkomaanmatkan, ja että juuri silloin sattui olemaan aurinkoista ja lämmintä.

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Aseenne: asenne

Kun kerran aloin saivartelemaan sanojen merkityksistä, niin on yksi sana, jonka käyttöä olen ihmetellyt, ja se on asenne. Olen ymmärtänyt, että asenne on jokaiseen ihmiseen liitettävä ominaisuus, joka kertoo ihmisen suhtautumisesta johonkin asiaan tai asioiden joukkoon (esimerkiksi kaikkeen). Kuitenkin usein sanotaan: sillä ihmisellä on asennetta! Tämä kuulostaa kummallisesta - totta kai kenellä tahansa ihmisellä on asennetta. Yhtä hyvin voisi ilmoittaa, että sillä ihmisellä on suhtautumista johonkin asiaan! Tai että sillä ihmisellä on vaikkapa mielialaa!

Asenne tuntuisikin viittaavan pikemminkin aivan tietynlaiseen asenteeseen: rehvakkaaseen, röyhkeilevään ja ehkä hivenen itsekkääseen. Ainakin omassa elämässäni olen useimmiten kuullut sanaa käytettävän viitatessa juuri tuohon kuvaukseen sopivasta henkilöstä.

Lisäksi asenne tuntuisi kielenkäytössä sisältävän oletusarvoisesti määreen hyvä. Jos asenteen yhteydessä käytettäisiin eksplisiittisesti jotain määrettä, tarkoittaisi asenne sitä, mitä sen nähdäkseni oikeasti pitäisikin tarkoittaa. Kun olin kolmasluokkalainen, ja marisin vähän itsekkäästi siitä, kun aina meidän piti esittää näytelmiä koulun juhlissa, sain opettajalta kuulla paitsi ensi kertaa olevani nuori mies, myös että hän ei pidä asenteestani, eli toisin sanoen että asenteeni oli huono. Ehkä jos olisin ollut vielä rehvakas ja röyhkeä, niin iäkäs opettajamme olisi tyytynyt sanomaan vain: "Nuori mies, sinulla on asennetta".

Tasa-arvoisuus

Tulin lukeneeksi mainion kirjan, George Orwellin kuuluisan Animal Farmin, eli suomeksi Eläinten vallankumouksen. Suosittelen, se on vain 130 sivua pitkäkin (jotenkin pyrin nykyään suosimaan lyhyitä kirjoja). Keskeisessä roolissa sadussa on seitsemän käskyä, jotka eläimet laativat häädettyään maatilan isännän sinne, missä pippuri kasvaa, ja perustettuaan eläinten sosialistisen maatilatasavallan. Kirjan edetessä käskyt tuntuvat muuttuvan hieman, kunnes lopussa ne pelkistyvät tutunkuuloiseen muotoon:

Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

En tiedä, keksikö Orwell itse tuon mainion, ristiriitaiselta kuulostavan sanonnan, mutta häneen se tietääkseni yleensä liitetään. Viime vuosina olen törmännyt tasa-arvoisempiuteen usein paitsi miesten- ja naisten tasa-arvoa käsittelevissä keskusteluissa, myös maahanmuuttoa käsittelevissä tappeluissa lehtien kommenttipalstoilla. Kaikki varmaankin ymmärtävät intuitiivisesti, mitä tarkoittaa jos kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat vielä tasa-arvoisempia. Itse ymmärrän sen jotenkin niin, että vaikka ison joukon edustajat olisivat tasa-arvoisia keskenään, niin silti löytyy joku osajoukko, joka katsoo olevansa oikeutettu vaatimaan tasa-arvon nimissä vielä lisää etuuksia. Näinhän Eläinten vallankumouksessakin käy; kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta itsensä johtajiksi nimittäneet siat haalivat itselleen etuuksia ja mukavuuksia muihin eläimiin nähden sillä verukkeella, että he tekevät niin haastavaa työtä maatilan toiminnan takaamiseksi.

Työpaikan kuntosalin saunassa kuitenkin mietin, miten sanonnan voisi selittää järjellä epäluotettavan intuition sijaan. Joukon jäsenet - tässä tapauksessa eläimet - ovat kaikki "tasa-arvoisia". Tasa-arvoinen on sanatasolla adjektiivi, ja tässä se liitetään kaikkiin eläimiin. Tasa-arvoinen ei kuitenkaan adjektiivina vaikuttaisi olevan yhtä yksinkertainen kuin vaikkapa sininen. Jos kaikki eläimet olisivat sinisiä, niin se kertoisi vain tosiasian eläinten värityksestä. Toisia eläimiä (kuten myös yötä) voisi tietysti sanoa sinisemmiksi, mutta en tiedä, mitä se tarkoittaisi - sininen se on toinen sinisen sävykin.

Tasa-arvoinen ei toisaalta kerro kohteestaan suoraan mitään. Jos ilmoitan olevani tasa-arvoinen, ei kuulijoille synny minkäänlaista käsitystä, mitä oikein tarkoitan. Sen sijaan se kertoo kohteensa asemasta suhteessa vertailujoukkoon. Jyskyn ("minä teen kovemmin työtä") arvo on yhtä suuri kuin Napoleonin, farmia lopulta johtavan sian. Mitä tällöin siis voisi tarkoittaa, että joku on tasa-arvoisempi? Että yhtäsuuruus pätee vielä tiukemmin? Näyttää siltä, että yritykseni selittää asia ajautuu umpikujaan - saunassa se tuntui selkeältä.

Ehkä pitäisi ajatella niin, että jos joku tasa-arvoinen muiden kanssa, niin se tarkoittaakin vain sitä, että tämän jonkun arvo on likimain yhtäsuuri kuin muiden, ja että tasa-arvoisuuden aste määrittääkin sitä, mihin kohtaan joku sijoittuu janan sillä alueella, johon keskenään tasa-arvoiset olennot sijoittuvat. Tasa-arvon alueen suuruus voidaan valita - johtajat varmasti tietävät, miten laaja se voi olla, ovathan he aina oikeassa.

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Sinkun katkera tilitys

Olen joskus leikilläni naljaillut parisuhteissa eläville tuttavilleni, miten he elävät halvemmin ja elämä muutenkin on helpompaa. Elämän helppous ei tietysti oikeasti riipu siviilisäädystä - yksineläjän ei ainakaan tarvitse riidellä kenenkään kanssa - mutta elämä on nähdäkseni oikeasti halvempaa pariskunnilla, ainakin jos heille ei ole siunaantunut lapsia. Kahdelle ihmiselle on halvempi valmistaa ruokaa kuin yhdelle (400 gramman jauhelihapaketti on pienin, mitä minun lähikaupoista saa, ja yhdelle hengelle oikeasti riittäisi puolet siitä), ja kaksi ihmistä ei tarvitse kaksinkertaisenkokoista asuntoa city-sinkkuun nähden, sillä pariskunnat yleensä nukkuvat samassa makuuhuoneessa tai jopa sängyssä, käyttävät samaa vessaa, ja keittiön riittää olla yhtä suuri kuin sinkullakin, kunhan kaksi mahtuvat jonnekin vain syömään. Yksiöiden neliöhinta on joka tapauksessa korkeampi kuin tila-asuntojen. He maksavat lomamatkoistakin vähemmän per henkilö kuin matkaileva sinkku - katkerana olin taas Stockmannin hulluilla päivillä ostamassa Krakovan matkaa, johon tuli melkein satanen ekstraa sen vuoksi, ettei minulla ole kumppania. Ihan kuin se myyjättären säälivä katse sen jälkeen, kun hän oli kysynyt matkustajien lukumäärää, ei olisi ollut tarpeeksi. Poikamiesvero saattaa olla historiaa, mutta silti ne ylimääräiset rahat viedään jotain kautta.

Innostuin tänään hieman siivoamaan paikkoja, ja kävin sitten hakemassa ennen hikoilua yhden siivousoluen itselleni. Kassajonossa huomasin, että pariskuntien ja perheiden elämä ei ole ainoastaan halvempaa, mutta se on myös helpompaa. Heidän ei tarvitse jonottaa yhtä paljon kuin sinkun. Toinen voi mennä valmiiksi jonoon pitämään paikkaa sillä välin, kun toinen keräilee vielä viimeisiä ostoksia. Jos jotain on unohtunut, ei paikkaa tarvitse luovuttaa, vaan toinen voi juosta hakemaan unohdetut tavarat ja palata siinä vaiheessa, kun jono on seissyt hetken, sinkkumies on turhautunut odotellessaan että pääsisi maksamaan kaikki ostoksensa, eli yhden pullollisen tsekkiläistä olutta, ja pariskunnan toinen osapuoli on päässyt sanomaan kassalle että "se tuo vielä margariinin".

Voi tätä suomalaisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta.

torstai 8. huhtikuuta 2010

Lakimies

Minulla ei edes ollut kovin suuria odotuksia sen taannoisen SHV-tentin läpimenemisestä. Välittömästi tentin jälkeen oli hieman optimismia ilmassa, mutta seuraavina päivinä käydyt keskustelut muutamien työtovereiden kanssa latistivat tunnelman täysin, ja olin aivan varma, ettei se mene läpi. Eilen iltapäivällä oli työsähköpostiin tulleet tulokset ja... 51 pistettä sadasta sain, ja seitsemän tenttijää seitsemästätoista pääsi läpi. 50,5 vaaditaan ymmärtääkseni hyväksyttyyn suoritukseen. Tänään on syytä juhlia laadukkaalla oluella, ja huomenna on syytä viedä hieman voitonkeksejä töihin.

Ihan en täysin tyytyväinen ole suoritukseeni - turhan monesta tehtävästä tuli kolmea, neljää pistettä, ja yhdestä tuli peräti 1,5. Yllättäen vakuutustoiminnan sääntelyä Euroopan unionin tasolla käsitellystä tehtävästä tuli peräti 6,5 pistettä, kun olin tenttitilaisuudessa arvioinut saavani siitä 2-5 pistettä. Tietosuojalainsäädäntöä käsitellystä tehtävästä sain peräti 9 - tosin se olikin aika helppo, viisikohtainen tehtävä, josta moneen kohtaan oli järkeiltävissä vastaus (kuten yksi kohta, jossa piti arvioida missä kohtaa aktuaari tekee väärin, kun hän "ammatillisesta kiinnostuksesta" tarkistaa fiktiivisen missin tietoja yhtiönsä tietokannoista tämän päästyä lööppeihin kolariin johtaneesta rattijuopottelusta, ja sitten kehuskelee niillä illalla baarissa "Rane"-nimiselle kaverille, joka on kilpailevan yhtiön aktuaari).

Ilahduttavan hyvin, seitsemällä pisteellä, meni takautumisoikeutta käsitellyt tehtävä, ja niin ikään ilahduttavahkosti kuudella pisteellä käytännön tehtävä vakuutussopimuslain soveltamisesta tapauksessa, jossa suuryritys on meklarin kautta ottanut omaisuus- ja keskeytysvakuutuksen ja jättänyt kertomatta kysyttyjä tietoja, sekä niinikään kuudella pisteellä tehtävä, jossa piti selvittää, mitä tarkoittaa vakuutusyhtiölaissa muun toiminnan harjoittamiskielto, erillisyysperiaate ja liitännäistoiminta, sekä selvittää, poikkeaako työeläkeyhtiöitä koskeva vastaava sääntely vakuutusyhtiölain määräyksistä.

Nyt sitten kai pitää aloittaa valmistautuminen kirjanpitotenttiin, jälleen kerran. Olenkin jo kahtena keväänä valmistautunut siihen. Tämä vuosi saattaa olla jo ensimmäinen, jolloin menen itse tenttitilaisuuteenkin. Tai saa nyt nähdä. Ainakin voin ensi vuonna käyttää hiihtolomani hurvitteluun.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Pelimies

Viikonloppuna intouduin käynnistämään myös yli vuosi sitten ostamani PlayStation3:n, johon en ole varmaan koskenutkaan sitten viime huhti- tai toukokuun. Hetken siinä meni, kun päivitin paitsi masiinaan jääneen Fallout 3:n sekä järjestelmän. Tänään sitten sattumoisin pari työkaveria juttelivat keskenään poikiensa pleikkaroinnista, ja käynnistin illansuussa koneen jälleen kerran. Kone alkoi tyrkyttämään minulle rekisteröintiä PlayStation Networkiin. Kuulemma ilmainen, joten päätin sitten kirjata tietoni ylös.

Ehkä se kannatti. Muistelinkin blogituttava-Atson taannoin kirjoitelleenkin PS3-kokemuksistaan, ja huomasin, että PSN:stä pystyi ostamaan paitsi lisäosia peleihin, myös varsinaisia pelejä. Demoja olisi saanut ladata ilmaiseksi. PSN:n "lompakkoon" sai ladattua fyffeä luottokortilla. Pistin parikymppiä likoon, ja latasin itselleni vanhat kunnon Pinball Dreamsin ja Pinball Fantasiesin, taisivat maksaa 4,95 euroa kappale. Lisäksi vajaalla kympillä latasin Fallout 3:n lisäosan, Broken Steelin. Nyt on sitten pakko taas pelata.

Työtoverit raportoivat, etteivät voi joka kauppamatkalla ostaa pojilleen (vai tyttöjäkö lienivät, en nyt yhtäkkiä olekaan varma) pelejä, koska ne ovat törkeän kalliita. Niin ne ovatkin. Toivottomana poikamiehenä olisi toki mahdollista sijoittaa useinkin seitsemänkympin peleihin. Vaikka en olekaan konsoliini viimeisen vuoden aikana juurikaan koskenut, olen kyllä silloin tällöin silmäillyt Citymarketin pelihyllyä. Eipä ne hinnat houkuttele minuakaan.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Torjuin seurapiirien kutsun

Arki alkoi taas. Tänään oli tarkoitus vierailla pitkästä aikaa Eläketurvakeskuksessa kirjanjulkistamistilaisuudessa (linkki kirjaan), jonne sinne virallisesti kutsuttu, mutta lomiensa vuoksi estynyt työtoverini oli minut ilmoittanut. Ei kuitenkaan innostanut matka Pasilaan sateessa, etenkin kun oli oikeita, miesten töitäkin - minun nimissä ja puhelinnumerollani varustetut kirjeet olivat selkeästi saapuneet tänään suurasiakkaille, ja toisekseen piti tärkeänä miehenä kasata osavuosikatsausta varten työkyvyttömyys- ja työttömyyseläkeliiketuloksia ensimmäiseltä kvartaalilta.

Haluttomuuteeni vaikutti sekin, että olin ikään kuin päättänyt kerran vauhtiin päästyäni käydä kuntosalilla. Kuntopyöräilin puoli tuntia kirjaa lukien - aloitin Erlend Loen Doppleria - ja sitten penkkipunnertelin hetken, mutta muuta en sitten käytännössä tehnytkään. 50 minuuttia taisin salilla viihtyä. Kirja kyllä auttoi huomattavasti kuntopyörän kanssa, ja jos ainoa tarkoitukseni olisi polttaa kaloreita, voisi pyöräillä vaikka koko tunnin kunhan vain olisi jotain lukemista.

Erlend Loesta ja Dopplerista puheen ollen, tuo Doppler vaikuttaa minusta Loen kirjoista tähän astisista parhaimmalta. Se Supernaiivi ei vaan aikanaan iskenyt, eikä se viimeksi lukemani Naisten tallomakaan. Doppler taas henkilöhahmona on hippeydestään huolimatta kiinnostavan oloinen, ja tämän isän harrastus, vessanpönttöjen valokuvaaminen, on niin hauska keksintö, etten voi 40 sivun jälkeen olla pitämättä kirjasta.

Kirjahyllyyni tuli taas lisää täytettä. Tilasin viime viikolla Suomen rautatiemuseosta runsaalla kolmella kympillä (postikulut mukaanlukien) VR:n 100-vuotisjuhlakirjan, Valtionrautatiet 1937-1962. Lisäksi Citymarketissa silmiini osui mainion Garfield minus Garfield -nettisarjiksen suomennettu paperipainos. Kympillä lähti. Jossain vaiheessa pitäisi sijoittaa paitsi isoon kirjahyllyyn, myös isoon DVD-hyllyyn, ja CD:tkin pitäisi saada vaatekaapista (jossa on runsaasti tilaa) hyllyyn. Vaatekaapin vapaa tila kuitenkin pieneni vähän, sillä kävin ostamassa housut. Riveristä on näköjään tullut vakiokauppani, tällä kertaa myyjätär tuli juuri sopivalla viiveellä tarjoamaan apuaan. Melkein harmittaa, että olin jo ottanut ensimmäiset näkemäni oikean kokoiset housut, jotka sitten otinkin. Operaatio oli ohi alle 15 minuutissa. Juuri niin pitäisi vaateostosten aina sujua - vaatekaupoilla arpominen ja jahkaileminen ovat niitä asioita, jotka ajavat minut täydelliseen turhautumiseen varmimmin.