tag:blogger.com,1999:blog-60890630548488172422024-03-14T12:35:42.979+02:00Jannen verkkolokiJannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.comBlogger353125tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-35196182291809261602016-08-05T17:09:00.000+03:002016-08-05T17:09:44.442+03:00Pitkästä aikaa, taasEdellisestä blogikirjoituksesta olikin kauemmin kuin luulin. Takaraivossani kytee jatkuvasti halu kirjoittaa, mutta käytännössä Facebook-statukset ovat tyydyttäneet tarpeeni, ja tuskin tässä mikään on muuttunutkaan. Tulin vain lukeneeksi eräänä iltana yhtä takavuosien suosikkibloggaajani. Näin on tainnut käydä ennenkin. Tällä kertaa keräämieni blogiarkistojen ääreen johdatti keskustelu sosiologista ja kirjasta, joka käsitteli todellisuuden sosiaalista rakentumista, ja joka onkin parhaillaan matkalla - kun hetki sitten Internetistä tarkastin - lähikirjastooni, joka on nykyisin Kallion kirjasto. Ympyrä sulkeutuu. Nuorena bloggaajana, kymmenen vuotta sitten, ärsyttävintä oli Helsingin sisäpiiri, joka käsitykseni mukaan asui juuri näillä nurkilla, johon itsekin pian 2 vuotta sitten muutin.<br />
<br />
Josta puheen ollen, olen viihtynyt hyvin, kiitos vain kysymästä. Ei ne kusivanat ja spurgut, joista silloiset bloggaajat tuntuivat innostuvan (ainakin sellaisen vaikutelman sain, saatoin tosin olla asenteellinen), eikä hippien maailmanparannustempaukset vaan se, että palvelut Kalliosta keskustaan ovat kävelymatkan päässä, ja työpaikka myös. Mihinkään ei tarvitse käytännössä enää lähteä, vaan riittää mennä. Ero lähiöön voi tuntua pieneltä, mutta pelkästään jo runsaan 5 minuutin työmatka suuntaansa tuo viikossa lisää minuutteja varsin tuntuvasti. Lukeminen tosin on vähentynyt bussimatkojen jäätyä. Lisäksi auto jäi kertaheitolla tarpeettomaksi, vaikka en ole vielä halunnut myydäkään sitä.<br />
<br />
Tällainen tekohengitys tällä kertaa. Yritän nyt taas olla ahkerampi tämänkin kanssa.Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-20318789765155990092014-02-08T14:40:00.003+02:002014-02-08T14:40:48.354+02:00Autoilevan elämäntavan vuosipäiväLaskujeni mukaan tänään tulee kuluneeksi vuosi, kun ostin nykyisen ja samalla ensimmäisen autoni. Se oli perjantai, ja ilma alkoi huononemaan... Siis: ilma alkoi huonontua jo puoliltapäivin, kun työkaverin kanssa ajoimme kolmannella kehällä Jumbon Chicosiin odottamaan, että koeajoon varaamani auto tuotaisiin liikkeeseen Se oli ollut jollain myyntijohtajalla ajossa juuri sinä aamuna, kun olin bongannut kaaran Oikotieltä. Kävimme koeajolla, auto tuntui paljon paremmalta kuin aiemmin samalla viikolla koeajamani Volkswagen Golf ja Mazda 3, mutta emmin vielä. Paluumatkalla kuitenkin tein jo salaa päätöksen, ja niin lähdin sitten töiden jälkeen lähijuna+bussi -yhdistelmällä matkaan, ja tein kaupat.<br />
<br />
Kotimatka oli ankea, ja ennen kuin pääsin kotiin, olin hikinen ja kauhuissani koettuani Kehien I ja III sekä Tuusulanväylän iltapäiväruuhkan sankassa lumisateessa ja melkein nollakelissä. Selvisin kuitenkin ilman <a href="http://metro.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/liukkaassa_kelissa_selvittiin_pelkilla_peltivaurioilla/" target="_blank">peltikolaria</a>. Koko ensimmäisen viikonlopun ilma oli samanlainen kuin nytkin: ei oikein houkuttele ajelulle.<br />
<br />
Ensimmäisenä vuotena ajoin runsaat 10 tuhatta kilometriä. Kuljettajatutkinnon toinen vaihe on vielä suorimatta, mutta luullakseni kehtaan varmaankin ilmoittautua siihen, jahka sopiva hetki tulee. Työt lähinnä estävät. Vaikka autokoulussa aikoinaan oppikin varmaan paljon, huomasin vasta omilleni liikenteeseen päästyäni, miten paljon oli vielä - ja on edelleen - opittavaa. En luottaisi siihen, että pysähtyisin vieläkään sataprosenttisen varmasti suojatien eteen pysähtyneen auton viereen. Ainakin kerran olen ajanut iloisesti ohi, vasta jälkeenpäin tajuten mokani. Onneksi ei sattunut mitään. Edelleen lähden joskus kääntymään vasemmalle vihreillä valoilla, vaikka vastaantulijoitakin olisi. Onneksi vakioreiteilläni tällaisia paikkoja ei juurikaan ole, mutta silti. Mäkilähdöt kuumottavat vieläkin, varsinkin jos on oikein jyrkkä paikka, eli käytännössä autohallin poistumisramppi, ja takana on muita.<br />
<br />
Ennen kaikkea olen autokoulun jälkeen oppinut, että virheitä tulet tekemään, ja muut kuljettajat useimmiten ymmärtävät varautua toisten virheisiin. Näin ollen minunkaan ei tarvitse ottaa pulttia toisten mokista... vaikka vieläkään en ymmärrä, miten paljon jotkut kuvittelevat voittavansa aikaa seilaamalla kaistalta toiselle, autojen välistä puikkelehtien. Tai että mitä virkaa on näyttää vilkkua merkiksi siitä, että vaihtoi juuri äsken kaistaa. Tai että mitä virkaa on turvavälillä, kun useimmiten se tarkoittaa muille vain sopivaa väliä täytettäväksi.<br />
<br />
Sen olen myös oppinut jälleen kerran, miten mukavuudenhaluinen olen. Aiemmin olin, ja olen edelleenkin, sitä mieltä ettei pääkaupunkiseudulla tarvitse autoa. Taannoin ollessani kahvilla erään tuttavan kanssa sainkin kuulla tämän vanhan totuuden, enkä sen jälkeen kehdannut mainita että niin, autohan minullakin on. En silti enää luopuisi siitä. Tuotot kattavat tässä tapauksessa runsaat kulut, nyt kun hinnoittelin vuoden aikana aikani ja mukavuuteni uudelleen.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEje4my1GB82a4Fuqp830hEFBuoACg9a41z6LlbnwHSH4Awh5lcBdqJWr_m6TddOz72XW0V-f0N8tRbxemf__rwNY7DSnUJe3-mBYzCbpSXSfaeTTo8GlXbiJxbf01AUbmg0MSdiz_53AXdp/s1600/hopeanuoli.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEje4my1GB82a4Fuqp830hEFBuoACg9a41z6LlbnwHSH4Awh5lcBdqJWr_m6TddOz72XW0V-f0N8tRbxemf__rwNY7DSnUJe3-mBYzCbpSXSfaeTTo8GlXbiJxbf01AUbmg0MSdiz_53AXdp/s1600/hopeanuoli.JPG" height="213" width="320" /></a></div>
<br />Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-68246800511842175042014-01-26T20:18:00.000+02:002014-01-26T20:18:00.770+02:00Viikonloppu TampereellaKaikista maailman paikoista vietin valtaosan viikonlopusta Tampereella. Muuan toveri oli kysellyt joulun alla, kiinnostaisiko esittelykierros Pyynikin Käsityöläispanimolla kalusto- ja tuote-esittelyineen, ja kyllähän se kiinnosti. Tiesin jo etukäteen, että menen varmaankin autolla, mutta mietin kyllä muodon vuoksi hetken aikaa rautatiekyyditystä. Lippujen hinnat tuntuivat yhtäkkiä kalliilta - autolla kun suurin osa kustannuksista on piilossa - joten valinta oli selvä, varsinkin kun taisin jo aiemmin valittaa, kun pääsen ajelemaan niin harvoin nykyään.<br />
<br />
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgx3JzI3_604HYm022H7C_BB5RrifglBVB-fzDOV_jAPp7o3PZ7gKGlLrEbNfyZWz3CpJHjE8teahw6EEkPCLqScmv1KaGzemUIf-PB-kv0lNDVyRSVSK91BYuvl1In0QjsYS-p8bkGqILs/s1600/2014_26_01_N%C3%A4kym%C3%A4_hotellilta.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgx3JzI3_604HYm022H7C_BB5RrifglBVB-fzDOV_jAPp7o3PZ7gKGlLrEbNfyZWz3CpJHjE8teahw6EEkPCLqScmv1KaGzemUIf-PB-kv0lNDVyRSVSK91BYuvl1In0QjsYS-p8bkGqILs/s1600/2014_26_01_N%C3%A4kym%C3%A4_hotellilta.jpg" height="180" width="320" /></a>Lähdin joskus puoli yhdentoista aikaan aamulla, joten olin melko tasan yhdeltä perillä hotellillani, rautatieaseman viereisellä Cumulus-hotellilla. Kävin ilmoittautumassa sisään ja tarkistamassa äkkiä huoneeni (pettymys, sillä ikkunat olivat eräänlaiselle sisäpihalle päin, eikä ratapihalle, kuten kuvittelen vastakkaisissa huoneissa ikkunoiden olleen), ja kävin syömässä keskustan Dennis-pizzeriassa.<br />
<br />
Panimo oli jossain urbaanissa korvessa, parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä asemalta. Nyt kun katselen paikka Google Mapsista, huomaan sen olleen lähellä Raholaa ja Tesomaa. Kaupunginosat eivät sano minulle mitään, mutta lähellä Poriin johtavaa junarataa siis. Panimo itsessään tuskin olisi ulkoapäin tunnistanut -- Atrian entisiin tiloihin se oli laitettu pystyyn. Esittelykierros sen sijaan oli varsin kiintoisa, varsinkin kun panimomestari itse maisteli vieraiden kanssa omia tuotteittaan, ja jutuista tuli lennokkaita. Tosin tästä on kai osin kiitettävä yleisöä (muita kuin meidän seuruettamme kylläkin), joka kyseli aika innokkaasti ja osin jopa asiantuntevan oloisesti asioista. Suosittelen joka tapauksessa muillekin oluenystäville, tosin kannattaa varata lämmintä vaatetta. Jopa minun tuli kylmä lopulta.<br />
<br />
Illemmalla menimme vielä teatteriin. Olin itsekin ostanut lipun, koska en keksinyt sen kummempaa tekemistä ja tuttavani nyt joka tapauksessa oli sinne menossa. Vuorossa oli siis Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja Jänis. Teatterikokemukseni on varsin rajoittunutta, ja parhaita näkemiäni tähän asti on ollut Tikkurilan teatterin 'Charles Dexter Wardin tapaus' ja Vaasan kaupunginteatterin 'Pohjanmaa'. Kerjäläinen ja Jänis ei päässyt näiden joukkoon. Top-10 -listalleni kylläkin, mutta vain siksi etten ole nähnyt kymmentäkään teatteriesitystä aikuiselämäni aikana. Pidemmän päälle väsyneitä vitsejä, enkä ainakaan pääsääntöisesti oikein perusta <i>puskafarsseista</i>.<br />
<br />
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg8E-BRiix7GMxNB1GM50DI01jFrbAlnoCbyW77_QAs7p9eM5XG3-JwQ5pq2DNoVa8I3sWtREmwkGe9tKCdps839j2TEhdYwAAV3ZzA9MCVWlwhsVb8XisQDO9-42AbiG1F-h3KqW9RSdG9/s1600/2014_01_26_aamiainen_tampereella.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg8E-BRiix7GMxNB1GM50DI01jFrbAlnoCbyW77_QAs7p9eM5XG3-JwQ5pq2DNoVa8I3sWtREmwkGe9tKCdps839j2TEhdYwAAV3ZzA9MCVWlwhsVb8XisQDO9-42AbiG1F-h3KqW9RSdG9/s1600/2014_01_26_aamiainen_tampereella.jpg" height="180" width="320" /></a>Sitten grillin kautta hotelille. Salakuljetin makkara-perunat hotellihuoneeseeni, söin ja menin nuk-kumaan. Kahdeksalta sunnuntaiaamuna hotelli-aamiaiselle ja sitten automatkalle kotiin. Moottoritie oli puoliautio. Sunnuntai-iltana pääni on edelleen kipeä. Perjantaina olin töiden jälkeen "muutamalla" oluella, ja tiesin että lauantaina olisi lievä krapula (ja sitten lisää olutta), mutta ihmettelen, miten nyt sunnuntaina voi vielä särkeä. Panimon vetoisuus? Teatterin istuimet ja niskojen jännittäminen? Äh.<br />
<br />
<br />
<br />Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-81302017535352885022014-01-18T21:10:00.001+02:002014-01-18T21:34:37.648+02:00JumboKun en kerran voi enää pääsääntöisesti kulkea autolla töissä, täytyy hurjastelut keskittää viikonloppuihin. Varsinkin nyt, kun on kylmä, pelkään että akku tyhjenee. Lähdinkin tänään aamusella Jumboon etsimään jumppamattoa painonhallintaarisia pyrkimyksiäni edistääkseni. En kovin usein käy tuossa vantaalaisuuden ytimessä, ja joka kerta olen ajanut harhaan. Vihdintielle on helppo päästä, ja siitä edelleen Kehä III:lle, mutta oikean erkanemisliittymän valinta on aina ollut pettymys. Ei ole jäänyt yhteen kertaan, kun olen sihdannut väärään liittymään, ja ajautunut lentokentän risteykseksi ristimääni risteykseen, jonka ohitettuani olen käynyt jossain tekemässä aina U-käännöksen päästäkseni Jumboon johtavalle tielle.<br />
<br />
Tälläkin kertaa alkumatka ei tuottanut ongelmia, kuten ei tietysti pitäisikään. Vihdintie oli tosin liukas - risteyksissä Hopeanuoli lähti sutimaan, minkä vuoksi viiletin koko menomatkan varsin varovaisesti. Kehätie taisi olla kuivempi, mutta sielläkin ajoin sen verran varovaisesti, että jossain kohdassa takanani tullut Skoda-kuski taisi näyttää minulle keskisormea. En ole ihan varma, mutta siltä se minusta näytti. Pian pariskunta ohittikin minut. Tällä kertaa valitsin erkanemisliittymän yhtä liittymää ennen kuin intuitioni olisi minulle sanonut ja kappas vaan, löysin itseni suoraan Jumbon parkkihalliin vievästä risteyksestä.<br />
<br />
Se on kyllä sanottava, etten ole koskaan varsinaisesti pitänyt Jumbosta. Ehkä ongelma vain on, etten käy siellä kovin usein, mutta eksyn siellä helposti. Kauppoja ei ole aseteltu siististi jonkinlaisen keskusaukion ympärille lyhyeiden käytävien päähän, vaan käytävät ulottuvat pitkälle, ne kaartuvat ja ovat monessa kerroksessa. Saatoin silti löytää kaikki paikalliset urheiluliikkeet. Harmi vaan, ettei yhdessäkään niissä näkynyt jumppamattoja. Lähdin kaikista kyllä pois, ennen kuin kukaan myyjä tuli hätyyttämään. Matto löytyi Citymarketista.<br />
<br />
Lähdin pois. Minun piti lukea tenttiin (johon pääsin lopulta palaamaan iltaseitsemältä, ja silloinkaan en jaksanut kovin kauaa keskittyä), joten ei ollut aikaa hengailla. Ajoin pois parkkihallista, ja seurasin Kehälle johtavaa viittaa. En tiedä, minne oikein ajauduin, mutta löysin itseni lopulta siitä lentokentän risteyksestä. Pahus.<br />
<br />
Noin muuten on kehuttava ilmaa. En muista, koska olen viimeksi ollut ulkona auringonpaisteessa, mutta eiköhän liene jotain marraskuun alkua se, ehkä lokakuuta. Ulkoilutin pitkästä aikaa kameraakin, mutta <a href="http://jannevieri.kuvat.fi/kuvat/Uudet/2014-01-14/" target="_blank">mitään mainittavaa ei tarttunut kennoille</a>.Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-44829926718256868132014-01-16T21:28:00.000+02:002014-01-18T09:19:23.065+02:00PuolivuotiskatsausNiin taas vierähti puoli vuotta, enkä riviäkään fiksua tekstiä saanut aikaiseksi tänne. Tietysti muuten olen ilmaissut itseäni, mutta pääasiassa tavoilla, joilla en koe olevani millään muotoa rakentava. Tapoihin kuuluu joka tapauksessa selitellä kirjoitustaukoja, joten menköön: ei ole ollut mitään sanottavaa, eikä ainakaan riittävästi aikaa kypsytellä päähän jotain julkaisukelpoista. Pahoitteluni siitä.<br />
<br />
Tietysti aina voisi kertoa kuulumisista. Kesä meni autoilevaa elämäntapaa kypsytellessä, alkusyksy elokuvafestivaaleilla käydessä, loppusyksy puuhailin varjoissa työpaikan vaihtoa, ja alkutalven myötä byrokratia ja irtisanomisaika jäivät taakse. Työeläkevakuutusmaailma vaihtui henkivakuutusmaailmaan. Teorian kannalta hyppy on varsin pieni, mutta käytännössä muutos oli varsin iso yrityskulttuurin vuoksi, ja toisaalta valtiovalta ei puutu ihan yhtä tarkasti yhtiön tekemisiin, vaan yhtiöillä on omat tuotteensa, ja siis myös tuotekehitystä. Samankaltaisissa tehtävissä olen silti edelleen. Valitettavaa on se, että autoileva elämäntapakin jäi sitten paitsioon sen vuoksi, että työmatka suuntautuu nyt sellaisiin osiin Helsinkiä, joihin ei mielellään autolla kulje, eikä parkkitilaa ole kuin murto-osa siitä, mihin Espoossa työskennellessä sai tottua. Kulttuuriero porvarillisen Espoon ja viherhipsterillisen Helsingin välillä on suuri. Tietysti joukkoliikennevälineet mahdollistavat työmatkan käytön esimerkiksi lukemiseen, mutta nyt kun vihdoin ja viimein saatiin talvi, en oikein tahdo tarjeta - aamun ensimmäiset bussit ovat usein kylmiä.<br />
<br />
Uutena vuotena oli parin kaverin kanssa ulkona. Haastoimme toisemme pudottamaan painoa terveellisempään suuntaan kesään mennessä. Oma tavoitteeni on 20 kiloa. Mikäli tihrustin tänä aamuna vaakaa oikein, on jäljellä 18 kiloa. Taktiikkani on toistaiseksi ollut jättää sokeri (lähes) kokonaan pois, tarkkailla annoskokoa työmaalla, ja joululahjaksi saamani Polarin Loop-rannekkeen pakot... innostamana käydä lenkillä lähes päivittäin. Myöskään olutta en ole kotona juonut, vaan jättänyt ne toistaiseksi satunnaisiin ulkoistuntoihin toveriseurassa. Näillä hypätään vuoteen 2014.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhLvdyN-2SM6QD9Ict6BSt46EL406L1xXFRNoGX7qkwWuBkvr4pDEmvFBHxn_N9jm0PnmKkWTllyiCBvBPeoN373BsX0Ev2xX9Mcffkqoy_ZCJYw2CAUR5WLTaq47rICZE75x00498UzLNR/s1600/20131010_194750.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhLvdyN-2SM6QD9Ict6BSt46EL406L1xXFRNoGX7qkwWuBkvr4pDEmvFBHxn_N9jm0PnmKkWTllyiCBvBPeoN373BsX0Ev2xX9Mcffkqoy_ZCJYw2CAUR5WLTaq47rICZE75x00498UzLNR/s1600/20131010_194750.jpg" height="240" width="320" /></a></div>
<br />Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-80562093019188279132013-06-23T17:05:00.002+03:002013-06-23T17:07:53.486+03:00Facebookin vastustamisestaFacebook alkaa ilmiönä olla jo vanhanaikainen ja väistynee pian pois jonkun vielä lyhytjänteisimmille suunnatun verkostoitumiskeinon tieltä. Itsessäni olen kuitenkin huomannut, että enemmän kuin roskalehdistön Facebookia käsittelevät höpönlöpö-artikkelit, minua risoo enemmän niitä kommentoivat ihmiset. Nyt <a href="http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/art-1288576341043.html" rel="nofollow" target="_blank">Ilta-Sanomissa esimerkiksi arvaillaan syitä</a>, miksi ihmisiä poistetaan välillä kaverilistoilta. Syyt ovat uskottavia - minä olen kerran saanut tietää, että minut on poistettu liian suuren päivitystiheyden vuoksi ja itse olen poistanut useita päivittämättömyyden vuoksi - mutta katsokaa nyt tätäkin kommenttia, joka oli melkein ensimmäisenä kommenttiketjussa:<br />
<br />
<blockquote class="tr_bq">
<i>"</i><span style="background-color: white; font-family: Verdana, Arial, Helvetica, sans-serif; font-size: 12px; line-height: 15.984375px;"><i>Facebook-kaveri...Eikös tuo kavereitten kerääminen ole jotenkin säälittävää? Toisaalta kaikki Facebookit/twitterit jne. ovat minulle jotakuinkin käsittämättömiä...Ei millään tajua miksi mun pitäis kertoa muille jokainen typeräkin asia mitä on touhunnut tai ollut touhuumatta, saatikaan että olettaisin jonkun olevan kiinnostunut niistä.."</i> -- nimimerkki Stubidico</span></blockquote>
<span style="background-color: white; font-family: Verdana, Arial, Helvetica, sans-serif; font-size: 12px; line-height: 15.984375px;"><br /></span>
En oikein tiedä olenko minä ja 65 Facebook-kaveriani jotenkin poikkeuksellisia, mutta en ole koskaan havainnut kenenkään raportoivan kaikista typeristä asioista joita on touhuttu tai oltu touhuamatta. Päinvastoin, monet ilmoittavat vain valikoituja asioita, ja yllättävän monilta omilta tutuiltani tulee lähes poikkeuksetta oivaltavia ja/tai hauskoja tilapäivityksiä, vähän kuin lyhyitä blogimerkintöjä.<br />
<br />
Kavereistani en tiedä, mutta en itsekään ole kokenut mitään pakkoa kertoa koskaan mitään, vaan olen kertonut koska olen halunnut jakaa jonkun asian muiden kanssa tai tiedottaakseni jotain. Luulen, etten ole poikkeava tässä suhteessa, ja ainakaan suhteessa kaveripiiriini.<br />
<br />
Aikuismaisen nöyrään käytökseen kuuluu toki, että oletan varmuuden vuoksi ettei kukaan ole kiinnostunut omista päivityksistäni, jolloin kiinnostuksenosoitukset ovat aina positiivisia. Itse kuitenkin tykkäisin, mikäli laiskemmatkin FB-tuttavani kirjoittaisivat edes silloin tällöin jotain. Yksi, jota tapaan netin ulkopuolellakin säännöllisesti (eli muuan työkaverini), kerran valitti ettei kehtaa oikein kirjoittaa mitään kun ei tunnu olevan mitään järkevää. Yritin sanoa, että ainakin minä (ja uskoakseni hänen muut kaverinsa) olisivat kiinnostuneita vaikka hän kirjoittaisi ruoanlaitostaan parin rivin tilapäivityksen, mutta ilmeisesti hän ei uskonut.<br />
<br />
Joskus harkitsin, että voisi vaikka irtautua Facebookista, mutta en tiedä. Ihan kelvollinen yhteydenpito- ja elokuvailtojen järjestämistyökalu se on. Varsinkin jos tyypit Facebookin ulkopuolella ovat nykyään tuollaisia Stubidicoja, niin mieluummin pysyn sisällä. Sitä paitsi jos kerta Facebook ei enää kauaa ole muoti-ilmiö, olen pian hip kun olen siellä!<br />
<br />
<br />Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-69375470315937631752013-06-23T16:23:00.000+03:002013-06-23T16:24:19.185+03:00Minä ja Helmut NewtonParansin aiemmin tällä viikolla yhden suuren häpeän elämästäni, ja se oli se etten ollut koskaan aiemmin käynyt Tukholmassa. Uumajassa lapsena, kyllä, ja Haaparannassa kerran aikuisempana, mutta länsinaapurin pääkaupunki oli minulle vierasta maaperää. Sitä se tietysti on enimmäkseen vieläkin. Pääasiallisin tutustumiskeino kaupunkiin oli perinteinen jalkojen käveleminen rakoille, mutta lisäksi kävin museoissa. Paras niistä oli tietenkin Södermalmilla sijainnut Spårvägsmuseet, joka kuitenkin oli sikäli pettymys, että se käsitteli Tukholman joukkoliikennettä, eikä niinkään ruotsalaista raideliikennettä yleisemmin. Varauksettoman suositteluni ansaitsee myös Vasa-museo. Maineikas sotalaiva on kyllä pienempi kuin nykyiset risteilyalukset, mutta se on silti vaikuttavampi. Ilmeisesti pitkälle viety prosessi- ja laivanvalmistustekniikka hävittää osan vaikuttavuudesta, jonka käsityöläisyys on saanut veneeseen taiottua.<br />
<br />
Fotografiska museetista jäi sen sijaan vähän ristiriitaisempi maku. Se ei liene kuitenkaan museon vika vaan sen, että retuperällä olevan valokuvausharrastukseni pohjimmaiset vaikuttimet ovat muualla kuin Fotografiskassa olleen Helmut Newton -näyttelyn pohjalla vallitsevat taiteelliset arvot.<br />
<br />
Myönnän ensitöikseni, ettei minussa ole taiteellisuutta tippaakaan, ei ainakaan mitä valokuvaamiseen tulee. Kun minulla on kamera kädessäni, haluan ottaa kuvan, joka on luonteeltaan joko:<br />
<br />
<ul>
<li>dokumentaarinen; haluan arkistoida jälkipolville eli itselleni jotain hyvin arkista, mikä saattaa olla kadonnut vaikkapa 10 vuoden päästä tai vähintään rapistunut olemattomiin tai korvattu uudella. Kuvan nykyarvo on lähellä nollaa, ja arvoa sillä on vasta myöhemmin. Näitä ovat vaikkapa kuvat kadun pätkästä, kerrostaloista, autoista, junista, kavereista ja sukulaisista.</li>
<li>esteettinen; kuva, jota on minusta kiva katsella. Siinä on hieno valaistus, tai siitä välittyy jotain tunnelmaa. Tällaisia ovat vaikkapa auringonlaskut, järvet, metsät.</li>
<li>yhdistelmä dokumentaarista ja esteettistä.</li>
</ul>
<div>
Helmut Newtonin kaltaiset valokuvaajat eivät ota tällaisia kuvia, tai jos ottavatkin, niistä ei koota näyttelyitä. Epäilemättä he osaavat valokuvauksen teoriaa, ja intuitiivisesti rakentaa asetelmia niin, että heidän ottamasta kuvasta maksetuilla rahoilla voisi ostaa vähintäänkin hyvän auton tai parhaimmillaan melkein kaksion pääkaupunkiseudulta. Minulla ei tällaista taitoa ole koskaan päässyt kehittymään, ja varsinkin jos yritän tahallani ottaa hyviä kuvia, lienee tulos lähinnä nolostuttava. En silti ole koskaan ymmärtänyt, miten joku pyrkii ottamaan <a href="http://artpages.org.ua/index.php?option=com_datsogallery&Itemid=104&func=viewcategory&catid=3" rel="nofollow" target="_blank">mahdollisimman omituisia kuvia muista ihmisistä</a>. Kuvia, joita varten ihmiset on pakotettu omituisiin asuihin, epämukaviin asentoihin irvistämään luonnottomasti. Sellaista se muotikuvaus, tai ammattilaisvalokuvaus yleensäkin, kuitenkin kai on. Toinen puoli sitä on, että nimi on tunnettu, jolloin auktoriteettiusko saa mesenaatit hölläämään kukkaronnyörejään.</div>
Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-13062165686942058902013-06-22T13:30:00.001+03:002013-06-22T13:30:07.015+03:00KielenkäyttöPitkien bloggaustaukojen jälkeen on hupaisaa katsella, millaisia merkintöjä sitä on vuosien varrella jäänyt julkaisemattomiksi luonnoksiksi. Alla oleva merkintä on kirjoitettu huhtikuussa 2011, enkä nyt sitä lukiessani pysty käsittämään, miksen julkaissut sitä silloin. Ehkä se päättyy vähän ennen aikaisesti, ikään kuin olisin ollut pääsemässä johonkin asiaan, mutta ajatus on katkennut silloin, enkä sitä enää voi tavoittaa. Julkaistaan se nyt kuitenkin.<br />
<br />
---<br />
<br />
Kuluneella viikolla taisi lehdistössä näkyä uutinen, jonka mukaan suomalaiset ovat maailman viidenneksi parhaimpia englanninkielentaitajia. Väite on aika helppo uskoa useistakin syistä. Koulussa sitä opetetaan kaikille, televisio-ohjelmia ja elokuvia ei käytännössä dubata ihan perheen pienimpien ohjelmistoa lukuunottamatta, ja muutenkin yhdysvaltalainen kulttuuri on saanut hyvin vahvan ja vakaan aseman täällä. Minäkin opettelin englantia jo paljon ennen kolmatta luokkaa, jolloin sitä alettiin koulussa opettamaan. Jotenkin ainakin muistelisin olleeni seitsemänvuotias, kun Leisure Suit Larry ykkösen muassa sitä aloin opettelemaan.<br />
<br />
Kun kuuntelee kadulla suomalaisia nuoria tyttöjä ja naisia - ainakin luulen heidän olevan suomalaisia siinä mielessä, että puhuvat suomea äidinkielekseen - niin varsin sujuvaa englantia heiltä tulee, vaikka välillä ehkä ne "I was like"-maneerit särähtävät omaan korvaani. Ennen kaikkea korvaan pistää se, että ääntäminen kuulostaa melkeinpä syntyperäisen yhdysvaltalaisen (ei brittiläisen) ääntämiseltä. Tankeroenglantia ei käytännössä enää kuulu kuin ironisissa yhteyksissä, enkä ole varsinaisesti havainnut kovin suomalaisittain äännettyäkään englantia. Joskus tuntuukin, että vaikka suomalaiset osaavat englantia, ei monikaan uskalla oikein käyttää sitä, jos he tietävät ettei ulosanti ole sekä lausunnallisesti että kieliopillisesti erittäin hyvää tasoa. Ainakin itse arastelen vierailla kielellä puhumista, koska en aina ole varma. Kun olin muutama vuosi sitten venäjänkurssilla, yritti kai suurin osa kurssilaisista, ja minä nyt ainakin, ääntää venäjää siten kuin venäläiset kuuluivat sitä ääntävän. Jossain vaiheessa opettaja neuvoi, ettemme yrittäisi kuulostaa venäläisiltä, vaan puhuisimme vain ihan reilusti murtaen - se kun hänen mukaansa olisi venäläisistä itsestään vain jotenkin ihastuttavaa. Epäilen, että hänellä oli myös se taka-ajatus, että liika yrittäminen ja täydellisyyden tavoittelu saa opiskelijan vain pelkäämään "väärinlausumista", mikä todennäköisesti estäisi melko tehokkaasti koko kielenopettelun. Minä en tietenkään ottanut opettajan neuvoja kuuleviin korviini, enkä minä sitten oikein uskaltanutkaan puhua, enkä ainakaan enää uskaltaisi edes yrittää solkata mitään venäjäksi.<br />
<br />
Tämä asia ei palannut mieleeni varsinaisesti edes tuon uutisen myötä. Sen sijaan pelasin eräänä iltana Grand Theft Auto IV -peliä, jossa yksi sivuhahmoista, pilveä poltteleva jamaikalainen huume- ja asekauppias nimeltään Little Jacob, puhuu erittäin epäselvää englantia. Kuitenkin pelaajahahmo - ja pelaajakin - saa suurin piirtein selvää, mitä Jacob yrittää sanoa. Dialogia kuunnellessa ajattelin tuonkin aksentin olevan varsin sympaattista, ja silloin muistin opettajan neuvon. Lisäksi havahduin siihen, että luullakseni suomalaisilla ei ole omaa aksenttia,Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-6605238864186390722013-06-22T12:29:00.000+03:002013-06-22T13:23:58.471+03:00Päivät alkavat lyhetä taasOlen taas vähän aikaa harkinnut kirjoitusblokin parantamista. Bloggaajan ura työnantajan intranetissäkään ei tuntunut ottavan tulta alleen, pääasiassa kylläkin siksi että pelkäsin mahdollisten lukijoiden suuttuvan ja epäilevän minun käyttävän työaikaani siihen. Eikä siinä ympäristössä tietenkään mitään järkevää uskaltaisi sanoakaan.<br />
<br />
Niinpä kirjauduin tänne. Loin silmäyksen sivun lukutilastoihin, ja yllätyin huomatessani, että blogia on viimepäivinä luettu useita kymmeniä kertoja. Ilmeisesti vuonna 2009 viettämäni juhannusilta Matinkylän rannassa on ollut kysyttyä katseltavaa. Sen jälkeisistä juhannuksista muistan selkeästi vain yhden, ja senkin sen vuoksi että se on viime vuotinen eli tuore, ja että se oli ennätys mitäänsanomattomuudessa. Katselin televisiosta Pekkaa ja Pätkää, sekä Juhannusjunaa, joka ei harmillisesti ajanutkaan tänä vuonna että olisin voinut itse olla mukana. Tällä hetkellä päällä oleva juhannus ei taida jäädä erityisesti mieleen. Aattona heräsin Suomea kohti matkaavalta laivalta. Muutamaa tuntia myöhemmin olin asunnollani purkamassa matkatavaroita ja pakkaamassa uusia. Siivosin vähän vessaa, kävin suihkussa, ja ajoin 5 tuntia Helsingistä Vaasaan. Jopa reittivalinta oli tylsemmän puoleinen: Valtatietä 1 ensin Vihtiin, josta käännös valtatielle 2, jota ajoin Poriin asti. Matkan puoliväli oli juuri Porin kohdalla. Siitä ajoin loppuun asti valtatietä 8, joka oli puurivistön keskellä kulkeva asfalttitien pätkä. Merikarvialla taisi olla joku kahvila, mutta juuri muuta ei näkynyt parin autoilevan kanssaihmisen lisäksi. Perille päästyäni söin ja menin nukkumaan.<br />
<br />
Vaikkei erityisen mieleenpainuvaa, oli kuitenkin ilo nauttia nykyisestä, autoilevasta elämäntavastani suoralla tiellä, jossa risteysalueita ja paria tietyökohtaa lukuunottamatta oli 100 kilometrin tuntinopeusrajoitus, ilmastoidussa kotterossani. Naurettavaa ehkä, mutta auton ratissa tunnen oloni hivenen verran nuoremmaksi kuin yleensä. Itse asiassa on vaikea asennoitua 31-vuotiaan elämään, kun usein olo on lähinnä nelikymppinen, paitsi autoillessa parikymppinen.Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-41878182807841521222013-01-30T20:10:00.002+02:002013-01-30T20:10:44.924+02:00Vanha ei tahdo jaksaaViime aikoina on blogi jotenkin jäänyt vähemmälle huomiolle. Osaksi syy on kiireisen syksyn - viimeksi kirjoittaessani olin juuri aloittanut autokoulun, enkä vielä tiennyt ottavani osaa yliopistolla henkivakuutusmatematiikan kurssille. Se lohkaisi melkoisen siivun aikaani ja energiaani, vaikkakaan ei kuitenkaan niin paljoa että olisin vieläkään, yhden uusintatentin jälkeen, päässyt siitä läpi. Tai ilmeisesti tuon uusinnan tulokset eivät ole vielä tulleet, ainakaan tänään aamulla ei ollut vielä hylkäysmerkintää opintorekisterissäni.<br />
<br />
Kevät jatkunee kiireisenä, sillä jatkoin yliopistolla, tällä kertaa sijoitustoiminnan matematiikan kurssilla, joka on yhtä kivaa kuin syksyinenkin kurssi - eli ei juuri ollenkaan kivaa. Autokoulu sen sijaan on suoritettu. Marraskuussa oli ensimmäinen yritys ajokokeessa, mutta se meni puihin. Ei ihan kirjaimellisesti, mutta vähän sinnepäin. Toinen yritys oli heti itsenäisyyspäivän jälkeisenä aamuna. Edellisenä iltana oli satanut runsaasti lunta, ja aamu alkoi valjeta hyvin loskaisena lämpömittarin kivuttua lähelle nollaa. Haasteellisista olosuhteista huolimatta menestyin paremmin. Autoa en ole tosin vieläkään hankkinut, ja ne vähätkin taidot alkavat tässä pikkuhiljaa ruostua. Valinta on kuitenkin niin vaikea järjen ja tunteen välillä, vaikka järki sanoisi että pitäisi valita järki. Tunne on kuitenkin vahva.<br />
<br />
Jos muuten autokoulussa tunsin oloni vanhaksi, niin ei yliopistomiljöö ole oleellisesti parempi. Paikka täynnä hipstereitä, joilla kaikilla on elämä edessä eikä energiasta ole puutetta. Tietysti veronsa ottaa se että harrastan opiskelua töiden ohessa ja vielä työelämän ehdoilla sikäli, että jos ihan vapaasti saisin valita, ottaisin jotain aivan muita kursseja. Kaikista mieluiten hyppäisin johonkin aivan vieraaseen maailmaan, vaikka sitä kirjallisuutta tai vaikka filosofiaa opiskelemaan avoimeen yliopistoon. Tai kielikurssille. Tai mieluummin vaikka täydennyskouluttaisin itselleni sen aikoinaan hankkimatta jääneen opettajanpätevyyden, jos vaikka joskus haluaisin <i>downshiftata</i>. Kun työnantajakin fuusioitunee ensi vuoden alusta toisen kanssa, voi olla että minulla on joka tapauksessa työpaikanvaihdos edessä, ken tietää.Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-21320278322825648642012-08-16T21:56:00.001+03:002012-08-16T21:56:21.200+03:00Vanhuksena ihmisten ilmoillaAutokoulun teoriatunneista on 30 %, siis melkein kolmasosa, käyty näin ensimmäisen viikon jälkeen. B1-osio on takana, ja kävin viikolla lisäksi maantieajoa ja ohitusta käsittelevillä tunneilla, kun ne kerran saa käydä missä järjestyksessä huvittaa, ja toisaalta meitä miltei yllytettiin käymään mikäli vain kynnelle kykenisimme. En näin jälkeenpäin ole ihan varma, kannattiko - vaikka toisaalta taas tunnit, nuo B3-osion tunnit mukaanlukien, eivät varsinaisesti ole olleet rakettitiedettä. Tuntuukin, että ajotunneilla asiat sitten käytännössä kuitenkin opitaan, ja teoriatunnilla vain pohjustetaan ajotunteja, joista muuten ensimmäinen on ensi keskiviikkona. Odotan jo innolla.<br />
<br />
Kuten arvelin, olen kurssini vanhin. Itse asiassa en ole koulun henkilökunnan lisäksi nähnyt siellä ketään, jonka arvelisin olevan yli 20 ikävuoden. Olo on kieltämättä vähän orpo, mutta toisaalta voin ainakin periaatteessa sanoa siellä mitä vain, olen joka tapauksessa siellä vain "joku äijä" tai vaari. Automaattisesti epämuodikas kalkkis.Toisaalta ei ole tarvetta koittaa todistella olevansa mitään, en edes voi todistaa olevani mitään, ja se on vapauttavaa.<br />
<br />
Eilen olin Elokuva-arkistossa katsomassa Pohjanmaan. Onhan se DVD:lläkin hyllyssä, mutta halusin paitsi nähdä sen isolta kankaalta, myöskin tukea teatterin toimintaa, kun se jotain hyvää esittää. Olen saattanut ennenkin kehua sitä tässä blogissa, joten en viitsi enää. Pohjanmaa-romaani pitäisi vain etsiä kirjahyllyyn - Ameriikan Raitti ja Lakeuden Kutsu löytyvät kovakantisina (jälkimmäinen tosin on kirjaston poistohyllystä, eli siinä kirjaston tarrat ja kaikki), mutta Pohjanmaata en ole saanut. Pokkarina sitä kyllä olisi kirjakaupoissa, mutta en ole vielä luovuttanut divarilöydön suhteen. Tässä joka tapauksessa Esko Nikkarin tähtihetki:<br />
<br />
<br />
<iframe allowfullscreen="allowfullscreen" frameborder="0" height="315" src="http://www.youtube.com/embed/HB69BPO6MfY?rel=0" width="420"></iframe>Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-87050417364856954272012-08-12T19:06:00.001+03:002012-08-12T19:07:05.174+03:00Huono harrastajaOn tämä taas jäänyt. Syytän siitä lukemattomuutta - en ole lukenut muiden blogeja käytännössä lainkaan. Tänään luin pitkästä aikaa, kun epäilin nähneeni erään blogitutun Hyvinkäällä, Suomen Rautatiemuseossa VR:n juhlavuoden juhlallisuuksissa, jonne ajauduin Resiina-lehden uusimman numeron tultua postissa taktisesti juuri perjantaina. Siinä oli parin aukeaman ilmoitus tämän viikonlopun tapahtumista, joista itse halusin ottaa osaa nimenomaan Karjaan ja Hyvinkään väliseen höyryjunaliikenteeseen.<br />
<br />
Niinpä lauantaina oli aikainen herätys. Museojunat liikennöivät oikeastaan Hangon ja Hyvinkään (luulin tosin, että ne kulkisivat Riihimäelle saakka) väliä, mutta koska halusin olla aikaisin liikkeellä ennen lapsiperheitä, ei mahtanut mitään. Ensimmäisellä pendolinolla piti päästä Karjaalle (juna lähti seitsemältä), ja siellä sitten 40 minuuttia fiilistelyä ja sitten Hr1 ("Ukko-Pekka") 1021:n kyytiin. Olisipa vaunuina olleet vielä puiset iciwanhan ajan vaunut, mutta kaikkea hyvää ei kai voi saada. Eipä sillä, pidän perinteisistä sinisistä pikajunavaunuista, jotka nykyisin taitavat olla lähinnä taajamajunaliikenteen käytössä. En itse asiassa ole edes varma, kulkeeko nykyisin enää pikajunia.<br />
<br />
Sää suosi. Ei ollut kuumaa, muttei myöskään satanut, ja ennusteita poiketen oli pääasiassa aurinkoistakin, paitsi Hyvinkäällä museoalueen yläpuolella tuntui olevan kovin pilvistä. Matka sinne joka tapauksessa sujui hyvin. Hieman aikataulusta myöhässä, mutta se tuskin haittasi matkustajia, koska kaikki olivat tulleet matkustamaan, eivät varsinaisesti siirtyäkseen pisteestä A pisteeseen B. Varsinkin Lohjalle saakka matkustajina tuntui olevan pelkkiä rautatieharrastajia - tunnistin useita kasvoja niiltä vuosilta, kun olin edes vähän parempi harrastaja. Erityisen hauskaa oli seurata, kun eräät harrastajat ajoivat Karjaalta alkaen (elleivät jo sitäkin ennen) autolla junan edelle, ja ottivat siitä muutaman kilometrin välein kuvia. Matkatessa alkoi harmittamaan, etten ole ollut enää vuosiin kovin harrastunut, enkä koskaan varsinaisesti verkostoitunut. Turha tietysti surra - itsepähän olen asiat tärkeysjärjestykseen laittanut. Enemmän kai harmittaa, että innostuneimpina vuosina puuttuva resurssi oli raha, ja nyt puuttuu aikaa ja intoa tehdä sitä aikaa.<br />
<br />
Hyvinkäällä oli tohinaa. En jaksanut enää yhtä perusteellisesti kiertää museota kuin muutama vuosi sitten neitsytkäynnilläni. Yksi kalustohalleista oli pyhitetty alalla toimiville yhdistyksille. Toijalan Museoveturiseuran standilla olinkin näkevinäni aloituksessa mainitun tuttavan, mutta kun en ollut varma, kuljinkin vain ohi. Lompakkoni pohjaa poltteli hieman myös, mutta en tiennyt, kelpasiko paikassa pankki- tai luottokortti, vai pitikö olla käteistä, joten selvisin sen kummemmitta maksuitta. Vähäisestä harrastuneisuudestani huolimatta tekisi mieli kuitenkin vähän satsata alan kirjallisuuteen netitse.<br />
<br />
Eilistä en ihan kokonaan pyhittänyt rautatieharrastukselle. Piti ehtiä kotiin lyhyille (ja lopulta pitämättäjääneille) päiväunille, jotta jaksaisin illalla vielä elokuva-arkistoon, jossa esitettiin Schwarzenegger -taide-elokuvien klassikko Commando (1985). Onhan se tietysti vain toimintaviihdettä, mutta DVD:lta katsottuna (minulla on se DVD:lläkin) se ei olisi ollut yhtä hauska. Siinä on oma tunnelmansa, kun yleisö alkaa taputtaa ensi kerran ennen elokuvan alkua, ja sen jälkeen muutaman minuutin välein elokuvan loppuun saakka - joka kerta, kun Arnold teki tai sanoi jotain. Minä siis yleisön joukossa. Nauraminen ei varmaan ollut hyväksi, sain päänsäryn joka ei ollut vielä aamullakaan kaikonnut, kun lopulta turrutin sen hämärillä pillereillä.<br />
<br />
Aktiiviviikonloppu siis. Ensi viikon aktiviteetteihin kuuluu autokoulun aloittaminen kolmenkymmenen vuoden kypsässä iässä. Huomenna maanantaina aloitustunti. Epäilen kuuluvani kurssin paappaosastoon. Sain ilmoittautumisen yhteydessä nettitunnukset koulun sivuille, ja sitä kautta pääsi aktivoimaan nettiharjoitteluohjelmankin. Koitin vetää testiksi teoriakokeen näin nollan teoriatunnin ja nollan ajotunnin jälkeen. Lopputuloksena taisi olla 36/50 kuvatehtävästä oikein, ja olisiko 8 tai 9 kymmenestä sanallisesta (kai niitä oli kymmenen, en muista) tehtävästä. Kai niillä tunneilla on käytävä.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjxHv0BRBIBQnv4y7ImMt1eQ8tDRHZXsaTOH6v48SfE47X5v2DywAc8Y00tTE98TypuFjTdm6MYOWp0H3aVvL-hAtKx8vandvOu1Re0SW55yyCA12Z1YT8aG5VkceQJFGABdhnam8mkyvJy/s1600/Blogiin_1021.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="282" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjxHv0BRBIBQnv4y7ImMt1eQ8tDRHZXsaTOH6v48SfE47X5v2DywAc8Y00tTE98TypuFjTdm6MYOWp0H3aVvL-hAtKx8vandvOu1Re0SW55yyCA12Z1YT8aG5VkceQJFGABdhnam8mkyvJy/s400/Blogiin_1021.jpg" width="400" /></a></div>
<br />Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-80176468819139618912012-05-15T17:03:00.002+03:002012-05-15T18:42:12.648+03:00Päivän asuJouduin Facebookissa kutsutuksi erääseen ryhmään, johon kuuluville on yhteistä se, että he ovat bloganneet jo vuonna 2005 - tai siis ylipäätään ennen kuin blogeista tuli muotia, ja ennen kaikkea muotiblogeja. Tässä kohdassa tietysti hävettää, ettei niitä vanhoja, nimimerkillä pitämiäni blogeja ole enää tallella (ensimmäisen blogin ensimmäinen merkintä oli 12. tammikuuta 2004. Harmi etten ihan kuulu 2003-kerhoon!), mutta katson olevani silti oikeutettu ottamaan osaa, kun muuan ryhmäläinen sitten ehdotti, että pitäisi kirjoittaa blogimerkintä (ei sentään kokonaista blogia) aiheesta <i>Päivän asu</i>. Näin ajattelin tehdä.<br />
<br />
Ensin on kuitenkin palattava ajassa kaksi päivää taaksepäin. On sunnuntai-ilta, löhöän sohvallani katsellen Six Feet Underin eli Mullan Allan kolmoskauden viimeisiä jaksoja. Yhtäkkiä tajuan, ettei minulla ole seuraavaksi päiväksi puhtaita paitoja. Tapaan töissä pitää melkein poikkeuksetta sellaisia kauluspaitoja, ei kuitenkaan mitään juhlallista. Kello on vasta seitsemän, ehdin hyvin pyöräyttää rievut pesukoneessa, ja niinpä laitan pyykit peseytymään. Vetäydyn takaisin sohvalle, pelaan jonkin aikaa (köh, no, pari-kolme tuntia) uutta versiota vuoden 1984 pelistä Boulder Dash. Siinä on jopa ns. retromoodi, jonka ulkoasu muistuttaa Commodore 64-versiota pelistä, ja jonka alussa on teksti jossa muistutetaan, että vanhaan hyvään aikaan pelit olivat vaikeampia ("more unforgiving", siinä sanottiin). Lopulta huomaan, että kello on taas niin paljon etten ehdi sitä kahdeksaa tuntia nukkumaan, kun herään jo kuudelta. Tuli yö, tuli aamu, herään. Siirryn aamutoimille ja ihmettelen pienen punaisen sekunnin, miksi pesukoneessa palaa valot. Sitten toistelen muuatta kirosanaa muutaman kerran kuin mikäkin nuorisolainen.<br />
<br />
Nyt palaamme nykyaikaan. Olisin varmaan voinut laittaa kunnollisen paidan töihin, mutta huomasin rumemman, äidin joskus 2000-luvun puolessavälissä (luulisin) ostaman paidan olevan riittävän helppo, joten käytin sitä vielä tänään. Herään siis aamulla, jalassani on valmiiksi jotkut merkittömät (en viitsi tarkistaa, ehkä merkki ei vain ole painunut mieleeni) alushousut. Puen mustat sukat, joiden housunlahkeiden piiloon jäävässä osassa keltainen raita ja teksti "saturday". Tummanruskeat housuni ovat farkkutyyppisiä (ei nyt varsinaisesti farkkujakaan, mutta en niille eksaktimpaakaan nimitystä tiedä), ja niissä on kehno stretch-vyö. Paljonpuhuttu paitani on pitkähihainen, öh, no, paita, jossa on vaaleanharmaanvihreitä ja mustia raitoja, ja jonka etumuksessa lukee Jacks Surfboards. Kaula-aukon (ei voi oikein kauluksestakaan puhua) pilkistää t-paita, jossa on niin ikään vihreitä ja mustia raitoja, samansuuntaisia kuin paidassakin, mutta vihreän sävy on tummempi. Ennen asunnostani poistumista laitan vielä kuluneet Ara-merkkiset kenkäni jalkaan, ja puen takamukseen ulottuvan nahkatakkini. Ja kun lopulta palaan kotiin, otan paidan pois, ja vaihdan housut halpisverkkareihin, joiden toisessa taskussa on reikä.<br />
<br />
Juuri nyt päässäni soi kappale "Muotitietoinen" varsin ironiseen sävyyn.<br />
<br />
P.S. Linkattakoon lopuksi vielä blogimerkintä, jonka innoittama kai koko meemi (...) on.<a href="http://samatoisaalla.blogspot.com/2012/04/muotiblogiahdistus-katso-kuvat.html" target="_blank"> Joku valittaa muotiblogeista</a>, ja jos en olisi niin keskittynyt välttelemään blogimaailmaa muotiblogien vuoksi, olisi hän tullut summanneeksi ajatukseni.Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-50304640276369042862012-05-02T22:07:00.002+03:002012-05-02T22:07:17.717+03:00PönötinKävin taannoin elämäni ehkä virallisimmissa juhlissa. Virallisen niistä teki annettu pukukoodi, jonka otin ihan vakavasti, toisin kuin ne firman juhliin liittyvät tavanomaiset kehotukset pukeutua milloin mihinkin naamiaisasuun. Enhän edes mahtuisi 80-luvun vaatteisiini, sikäli kuin niitä ei olisi jo muutenkin aikoinaan annettu silloiselle koirallemme leikkikaluiksi. Mutta näihin kemuihin, niihin piti olla tumma puku. Olin aika tyyni asian suhteen, minulla on jo muutaman vuoden todella ollut tumma puku ajoittaisia edustustehtäviä varten, mutta noin tuntia ennen juhlien alkua tajusin, että kun koodina on tumma puku, se tarkoittaa myös valkoista kauluspaitaa, jollaista minulla ei tietenkään ollut. Ei ainakaan ihan sellaista oikeaoppista, täysin valkoista ja raidatonta paitaa. Ihmeen hyvin sitä silti ehtii tunnissa töistä kaupungille, vaatekauppaan, vaihtamaan paidan sovituskopissa, ja sitten vielä juhlapaikalle, joka sekään ei ihan ydinkeskustassa ollut.<br />
<br />
Ilmeisesti muutkin olivat ottaneet pukukoodin vakavasti, en huomannut yhtään rikkomusta - tosin vierustoverillani oli Aku Ankka -kravatti, jonka sopivuudesta koodistoon en ollut ihan varma. En kyllä oikein keksinyt, enkä vieläkään tajua, miksi tällaiset luonnottomat pukukoodit elävät. Lähinnä tulee mieleeni kaksi vaihtoehtoa. Toinen on tahallinen kiusanteko, ja toinen on se että yritetään pitää tietyt ihmiset poissa juhlista, sellaiset joilla ei ole varaa tai kiinnostusta pukeutua. Oikeastaan tuo jälkimmäinenkin vaihtoehto on kiusantekoa. Ehkä voisin yksinkertaistaa: se on keino erotella. Firman juhlissa asialla ei ole merkitystä, koska puolet kuitenkin pukeutuvat mielensä mukaan ja toinen puoli alistuu hullutuksiin. Tällöin ei pääse syntymään kummallekaan joukolle sosiaalista etulyöntiasemaa. "Tumma puku" taas ei kuulosta hullutukselta, joten suurin osa epävarmuuksissaan sonnustautuu käskyn mukaisesti, ja niin tekevät loputkin osanottajat, koska eivät halua joutua juhlan paarialuokkaan. Fiksuimmat jäänevät kotiin.<br />
<br />
En tarkoita kuulostaa katkeralta. Vaikka neljän tunnin ruokailu kertaakaan paikalta nousematta onkin lievästi sanottuna koettelevaa, olin tarjoiltujen viinien ja konjakkien, hyvästä ruoasta puhumattakaan, jälkeen paitsi itse suhteellisen seurallinen, myös muiden jutut paranivat, ja paikalta saattoi juhlien päätyttyä poistua ihan hyvin mielin neljän tunnin yöunille, jotka katkaisi palomiesten reuhaaminen rappukäytävässä, joka oli aamuyön aikana täyttynyt savusta. Kun en koko loppuyönä saanut unta, ei olo enää aamun koitettua ollut juhlava ja iloinen. Ei, savu ei ollut peräisin omasta asunnostani.Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-80038371874002551522012-03-28T22:06:00.001+03:002012-03-28T22:06:34.768+03:00Hyvän puolella parasta vastaanSelasin tänään töissä erääseen työryhmään liittyviä mappejani, ja silmiini osui sitten erästä yli vuoden ristinämme ollutta toimeksiantoa koskeva raporttiluonnos. Olin kirjoittanut eräälle sivulle: "Paras on hyvän pahin vihollinen". Olin kirjannut sen sitaatiksi, joten luultavasti joku työryhmän jäsenistä oli sanonut sen ääneen. Sen kummemmin sitaattia ajattelematta ajauduin tänään katsomaan vähän matkaa nettilegenda Markorepairsin videota "<a href="http://www.youtube.com/watch?v=oWuyrlXI7nA" target="_blank">Cofe Time for in talk English</a>", jossa pitkäaikaistyöttömämme yrittää selittää englanniksi kahvinkeittoaan.<br />
<br />
Jotkut pilkkaavat Markoa auttavasta englannistaan, mutta minun on loppujen lopuksi ihailtava miestä. Katson olevani häntä parempi englannissa, mutta kärsin rimakammosta. Toisin sanoen vältän puhumista englanniksi sen vuoksi, etten pysty täydelliseen suoritukseen. Luultavasti pystyisin ilmaisemaan itseäni varsin hyvin, mutta kyvyttömyys saavuttaa parasta mahdollista ulosantia estää antamasta hyvää. Joskus kun olen joutunutkin puhumaan vieraalla kielellä, alan yleensä sössöttämään ja änkyttämään, koska yritän hakea jotain hienoa ja sujuvaa ilmaisua sen sijaan että yrittäisin vain yksinkertaisesti sanoa sen mitä sanottavana on. Paras on hyvän pahin vihollinen.<br />
<br />
Luultavasti tämä perfektionismi varjostaa elämäni muitakin osa-alueita. Huomaan sen jo bloggaamisessani, tai ylipäätään kirjoittamisharrastuksessani. En millään viitsisi edes kirjoittaa, saati sitten julkaista, tekstiä joka ei ole minusta säihkyvän oivaltavaa ja hienosti kirjoitettua. Ajattelen, että sitten saa taas hävetä, lukijat (ne jotka joudun kohtaamaan kasvotusten) nauravat eikä räpellykseni varmasti kelpaisi mihinkään arvostettuun julkaisuun edes viimeisten sivujen pilipalikolumniksi.<br />
<br />
Esimerkkejä voisi keksiä vaikka kuinka, ja tämä varsinkin on sellainen ilmiö, jolla voi niin helposti selitellä omia puutteitaan, johtuivat ne sitten siitä tai jostain muusta. Heitän vielä yhden: tanssiminen. Jos ajattelen itseäni tanssimassa, nousee kasvoilleni välittömästi puna. Kiistaton fakta on se, etten edes osaa tanssia, mutta jos olen riittävästi juovuksissa tai riittävän hyvällä tuulella (mitä parempi tuuli, sitä lievempi juopumistila tarvitaan), voin mennä teeskentelemään tanssimista, ja tulen siitä tavallaan hyvälle tuulelle. Niistä naisparoista, jotka ovat seurakseni lähteneet, en tiedä. Kukaan ei ole päin naamaa solvannut jälkeenpäin. Jälkeenpäin tietysti hävettää kamalasti, koska en ole tietenkään yltänyt samaan kuin muut miehet, jotka tietenkin osaavat hytkymisen ja pyörimisen luontevasti. Kuitenkin olen alkanut ajatella, ettei sillä ole niin kamalasti väliä, jos ei osaa. <a href="http://ilmannaista.sarjakuvablogit.com/2010/03/15/14/" target="_blank">Toki jos partneriksi sattuu tanssin vakavastiottava ammattilainen</a> niin siinähän sitä sitten ollaan, mutta normaalien ihmisten keskuudessa asialla ei ole varmaan niin kamalaa väliä, kunhan ei jalkoja tallota. En tietenkään voi olla varma, mitä selkien takana puhutaan, enkä tohdi oikein ottaa selvääkään, tarvitaanko sitä taitoa oikeasti, ja että pitääkö tosiaan sitten (molempien) olla juovuksissa, niin ettei kumpikaan tajua toisen tai itsen askeltavan "väärin".<br />
<br />
Minusta tuntuu kuin olisin kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, nimenomaan Markon videon pohjalta. Jos näin on, niin olkoot kertaus jälleen opintojen äiti.Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-86820822480962086642012-03-27T22:10:00.000+03:002012-03-27T22:10:23.662+03:00Nälkäpeli ja pari kirjaaNäin joskus talvella elokuvissa käydessäni ennakkomainoksen elokuvasta Nälkäpeli. En tiennyt sen perustuvan mihinkään kirjasarjaan, vaan sain vaikutelman jostain 1984-henkisestä tieteiselokuvasta. Päätin silloin, että menen katsomaan sen. Vetkuttelin silti, ja nyt tiedän välttää moista tekelettä. En siitä välittäisi, että se perustuu kuuleman mukaan teinitytöille suunnattuun kirjasarjaan, mutta se korpeaa, että siitäkin on tehty jonkinlainen kohu lipputulojen varmistamiseksi. Kun lehdessä oli uutinen, jossa psykologit olivat huolissaan Nälkäpelin haitallisesta vaikutuksesta nuorisoomme, tiesin että menisin mieluummin katsomaan vaikka uutta Pekko Aikamiespoikaa teatteriin.<br />
<br />
Luin työkaverilta lainaan saamani Karo Hämäläisen jännityskirjan Erottaja. Se sijoittuu syksyyn 2008, niihin päiviin kun finanssikriisi levisi reisille. Rahanahneet sijoitusammattilaiset tavoittelevat voittoja, ja sössivät sitten asiansa. Ihan kelpo trilleri, vaikkakin viihderomaaneissa se suurin vetoava piirre tuntuukin olevan tuttuus varsinaisten kirjallisten arvojen sijasta. En silti moiti. Päästyäni viimeisen sivun loppuun asetin kirjan hyllylle, ja aloitin seuraavan. En tajua, miksi olen joskus jostain kirjakaupasta ostanut Milan Kunderan Olemisen Sietämätön Keveys, jota kai pidetään korkeanakin kirjallisuutena. Vähän kylmäksi on toistaiseksi jättänyt. Täytyy käydä kirjastossa joku päivä, ja viedä sinne ylijäämäkirjoja, joita en viitsisi äärelliseen kirjahyllyyni sovittaa. Ihan vielä ei tilanpuutetta ole, mutta viime viikollakin piti ottaa Akateemisesta mukaan englanninkielinen, kovakantinen Lovecraft-kokoelma. Ikään kuin ei olisi jo valmiiksi suomenkieliset Lovecraft-käännökset hankittuna, ja oli itse asiassa englanninkielisenäkin jo valmiiksi Lovecraftia, mutta pehmeäkantisina pokkareina, jotka nyt sitten joutavat kirjaston kierrätyshyllyyn.Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-41887351466171521442012-03-21T17:00:00.000+02:002012-03-21T17:00:02.992+02:00SadomasokismistaYllätin itseni muutama viikko sitten hankkimalla sukset. Kun olen maininnut asiasta tuttaville ja sukulaisille, on yleisin reaktio ollut ettei ikinä olisi uskonut. Kieltämättä se kuulosti minustakin oudolta, mutta taisin silti jo viime vuonna harkita ala-asteen ja armeija-aikojen kauhistukseen palaamista. Nyt voin urheilullisessa miesseurassa letkeästi rehvastella hiihtäneeni tänä talvena 7 kilometriä.<br />
<br />
Se on rehellisyyden nimissä todettava, että 10 vuoden tauon jälkeen hiihtäminen tuntui ihan mukavalta. Ei tietysti ole yllätys, että puolen sadan kilon kantamukset niskassa hiihtäminen valtion suksilla Rovajärvellä, siellä jossain Rovaniemen ja Kemijärven välissä, on vähän toista kuin rauhallinen, omaan tahtiin tapahtuva sivakointi ilman ylimääräistä painolastia paikallisella ladulla, sunnuntaina aamuseitsemältä auringon noustessa yksin autiudessa, jota rikkoo vain satunnainen koiranulkoiluttaja jossain silmänkantaman rajoilla.<br />
<br />
Ei voi tietenkään olla ajattelematta, että ehkä jossain vaiheessa on aika päästä yli peruskoulutraumoista, joita on paisuteltu ehkä liiallisuuksiin kuluneiden 20 vuoden aikana. Oikeastaan onkin mielenkiintoista, että vastenmielisyys on kohdistunut tavallaan viattomaan sivulliseen, kun oikeasti aiemmat kokemukset ovat olleet ikäviä ei itse aktin vuoksi, vaan siksi että siihen on liittynyt ensin pikkupoikien kilpailuhenkisyyttä jossa viimeiseksi tullut saa hävetä silmät päästään ja seiskan todistukseen, ja sittemmin siksi että samalla on täytynyt kantaa täyspakkausta rynnäkkökivaarin hakatessa vatsaa ja välillä polvia, ja vielä päälle on saanut kuulla aliupseerien haukkuja ja joukkuetovereiden räksytystä - varsinkin niiden, jotka luultavasti olivat ala-asteen hiihtokisojen ensimmäisiä.<br />
<br />
Tavallaan olen ollut siis sokea omalle periaatteelleeni: <i>liikuntaa voin harrastaa, mutta urheilun jätän masokisteille ja sadisteille. Näin on kirjoitettu.</i>Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-34072124789778657232012-03-20T21:13:00.000+02:002012-03-20T21:13:52.214+02:00KuokkavieraanaOlin tänään ensimmäistä kertaa eläissäni - suurista asioista on siis kyse - asunto-osakeyhtiön yhtiökokouksessa. Se alkoikin lupaavasti sillä, että nimeäni ei ollut osakasluettelossa lainkaan. Sen sijaan ne ihmiset, joilta asuntoni (tai osakkeet) syksyllä ostin, olivat. Loput puolitoista tuntia päätäni särki. Vähän vastaavista kokouksista minulta on kyllä kokemusta; olen ollut työnantajani yhtiökokouksessa henkilöstön edustajana, ja toisekseen muutaman kerran Suomen aktuaariyhdistyksen vuosikokouksissa, ja tämä oli kyllä ensimmäinen kerta, kun tuntui olevan jotain muutakin asiaa kuin vanhojen naamojen nimittäminen hallitukseen. Olin tietenkin hiljaa koko kokouksen ajan, tosin sen päätyttyä kävin kysymässä, jos nyt edes saisin muille ongelmitta jaetun tilinpäätöksen ja toimintakertomuksen liitteineen. Enpä toisaalta olisi senkään vuoksi viitsinyt sanoa mitään, etten nyt ollut ihan varma, oliko minulla muodollista oikeutta olla suurinpiirtein edes läsnä (moraalinen oikeus kyllä oli, mutta siitähän ei usein tarvitse välittää).<br />
<br />
Jännittävää kokouksessa oli sekin, etten täällä asuessani ole juurikaan nähnyt muita kuin vanhoja ihmisiä. Ainoastaan juuri minun rapussa, samassa kerroksessa, näyttäisi asuvan pari nuorempaa ihmistä tai pariskuntaa. Osakkaissa kyllä vaikutti olevan kaikenlaista porukkaa, jotain nuoria innokkaita (ajattelin heti: ärsyttävän pirteitä ja menestyneitä) vapaaehtoisia taloyhtiön hallitukseenkin. Kai minulla sitten vain on erilainen vuorokausirytmi kuin muilla. Jotkut samassa rapussa asuvat valittivat myös ensimmäisessä kerroksessa asuvasta "oopperalaulajasta", jonka laulu kuulemma raikuu päivästä toiseen ja myöhään iltaan, ellei yöhön. Joskus oikein poliisitkin käyneet siellä tutkimassa tilanteen. Itse olen tasan kaksi kertaa (joista toinen sattumoisin juuri tänään illalla kotiinpalatessani) kuullut laulua pohjakerroksessa hissiä odotellessani. Oikeastaan minua häiritsee, etten juuri koskaan kuule naapureista ääniä, ellei joskus rappukäytävästä vähän ovien pauketta ja lauantai-iltaisin korkokenkien kopinaa (se on se nuoriso, joka häiritsee meidän papparaisten nukkumaanmenoa).<br />
<br />
Ja tähän lopuksi lukija (ei lukijat) voi kuvitella ne tavanomaiset selitykset kirjoitustauosta, joita en viitsi alkaa jälleen kerran toistelemaan ja anteeksi pyytelemään.Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-43428519825225101682012-02-06T21:16:00.000+02:002012-02-06T21:16:00.744+02:00Kahvilakosta ja oululaisista tähtitieteilijöistäKahvilakkoa on kestänyt nyt viikon. Varmat vieroitusoireet iskivät toisena päivänä. Kolmantena päivänä ei ollut mitään, mutta neljännestä päivästä eteenpäin on päätä särkenyt hieman, etenkin aamuisin. Aavistelisin kuitenkin etteivät ne johdu enää kofeiinista, vaan kehnosta röhnötysasennosta ja kenties pakkasesta. Tai pirustako sitä tietää, mutta ainakin perjantaina puoliltaöin oli varsin viiltävä tuuli, kun odottelin bussia kaupungilta kotiin. Kahvittomuuden vaikutusta fyysiseen vointiin (muuhun kuin särkyyn) on vaikea arvioida vielä, mutta sen voin ainakin vahvistaa, että vastoin odotuksia olen nukkunut huonommin. Joka aamu olen herännyt pitkin yötä, ja varsinkin siihen aikaan kun tavallisesti herään töihin (viikolla se ei tietenkään ole varsinaisesti outoa, mutta tänään yritin tarkoituksella nukkua myöhempään, koska oli aamutuimiin asiaa muualle ennen työmaalle rientämistä).<br />
<br />
Tähän lopuksi voisi taas yhteenvetää lyhyen kirjallisuuskatsauksen. Tutustuin taannoin muutamaan Maarit Verrosen teokseen - yhden kirjaston poistohyllystä pelastettuun Matka Albaniaan -teokseen, ja sitten pariin muuhun fiktiivisempään teokseen. Oikeastaan on aika noloa, etten ole Verrosta koskaan aiemmin noteerannut, vaikka hän (myös) on Oulun yliopiston kasvatteja, opiskellut siellä tähtitiedettä 80-luvulla ja opettanutkin sitä kai 90-luvun alussa ennen täyspäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymistään. Ymmärtääkseni hänen alkupään teokset ovat jonkinlaista fantasiakirjallisuutta, joka olisi mainioksi osoittautuneen Albania-teoksen ohella varmaan ollut otollisempaa lukemista kuin hieman vaisuiksi elämyksiksi jääneet Saari kaupungissa ja Normaalia elämää. Näistä jälkimmäinen oli kokoelma lyhyitä novelleja, ja sinänsä ihan näppärää tekstiä normaalin elämän eriskummallisista ja osin makaabereistakin puolista. Saari kaupungissa taas oli kai olevinaan romaani, vaikka se tuntuikin enemmän kokoelma irrallisia kohtauksia Aislan (Verrosen alter ego?) elämästä, ja väliin oli tungettu muutamia tarinoita, joiden yhteyttä Aislaan en tajunnut, en millään. (Minkäs teet kun on tyhmä jne.).<br />
<br />
Ehkä annan Verroselle vielä mahdollisuuden. Nyt bussilukemisena (pakkasten vähän hellitettyä bussissakin tarkenee taas lukea) on kuitenkin Isaac Asimovin Ikuisuuden loppu.Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-27205166836781477112012-01-30T18:31:00.001+02:002012-01-30T19:03:33.351+02:00Drop deadEtenkin töissä minulla on usein ongelmia small talkin kanssa - yhteiset puheenaiheet muiden kanssa tuntuvat olevan kovin vähissä. Vuosi sitten ongelmia aiheutti se, etten seurannut (enkä totisesti seuraa vieläkään) Putousta. Tänä vuonna on tuntunut, ettei siitä ole töissä puhuttu korkeintaan kuin ohimennen, ei ainakaan minun kuullen, ja silti lehdissä tuntuu olevan jatkuvasti kissankokoisin kirjaimin otsikoita, miten Putouksen viimeisin jakso on aiheuttanut valtavaa närkästystä, ikään kuin olisi kyseessä suurikin kohu.<br />
<br />
Ehkä näin on, mistä sitä näin vieraantuneena olentona tietää mille ihmiset tuhahtelevat tykönänsä, mutta toisaalta käy kyllä mielessä sekin, että kaikki nämä skandaalit voisivat olla vain maksettuja mainoksia, jotta ohjelmalle saataisiin lisää katsojia. En minä muutakaan syytä keksi, miksi jonkun BB-talon tapahtumat pääsevät uutisotsikoihin asti, hyvä ettei Helsingin Sanomista ole tarvinut lukea niitä juttuja, ja sekin on vaatinut sen että on suodattanut perjantaisin ilmestyvän Nyt-liitteen typerimmät jutut pois (itse asiassa en koskaan katso siitä muuta kuin tulevan viikon TV-elokuvat ja että mitä leffateattereissa mahtaa pyöriä).<br />
<br />
Näihin vainoharhaisiin tunnelmiin siis. Henkilökohtaisena tilityksenä voisin mainita, että olen taas pitkään ollut jatkuvasti väsynyt, enkä tajua mistä se voisi johtua. Alkaa jo vähän kyllästyttää. Taidan käydä lääkärissä pyytämässä että testaisivat kilpirauhasen arvoja. Ensiksi kuitenkin päätin kokeilla joko kahvin dramaattista vähentämistä, ellei sitten perinpohjaista lopettamista. Jotenkin tuntuu, että ainakin viikonloppuisin olen hieman virkeämpi, mutta silloin en toisaalta juokaan kuin kupin tai pari aamulla. Töissä sitä menee toisinaan melkein ketjussa, ja jostain luin ettei kahvinkittaaminen ole virkeyden kannalta hyvä juttu, vaikka juuri sen vuoksi sitä joskus aloitin juomaan.Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-13270486562888982942012-01-10T21:11:00.002+02:002012-01-10T21:44:40.816+02:00YksinäisetJälleen kerran pitkittyneen kirjoitustauon katkaisemiseksi olin ajatellut kirjoittaa tekstin, jossa kävisin läpi viime aikoina lukemiani kirjoja, siis ne molemmat. Sitten kuitenkin ajatus alkoi tympäistä. Olisin varmaan loppujen lopuksi tullut suositelleeksi kumpaakin, vaikka ne eivät synnyttäneetkään minussa haltioitunutta hurmosta kiistattoman nerouden edessä. Oikeasti pitäisi lukea 10 kirjaa (tai katsoa 10 elokuvaa), ja niistä voisi valita yhden tai korkeintaan kaksi, jotka kannattaisi mainita muille. Suurin osa kulutettavasta kulttuurista on kuitenkin vain ihan hyvää, tai ne kolahtavat vain tiukan subjektiivisella tasolla, eivätkä toimi muille.<br />
<br />
Fakta silti on se, ettei minulla ole muutakaan asiaa. Napina siitä, miten joka ikinen töherrys, vaalimainoksen rikkominen ja pusikkoon pissaaminen sataa Soinin laariin hänen kannattajiensa mukaan, ei oikein riitä jutun aihioksi. Pakko siis valita silti kirjallisuuskatsaus. Esittelen kuitenkin vain lyhyesti, niin en tule nolanneeksi itseäni ontoilla analyyseillä.<br />
<b><br />
</b><br />
<b>Kari Hotakainen: Huolimattomat</b>. Pidän ihan Hotakaisesta, ja Huolimattomien asetelma vetosi minuun. Antero Mokka on yksinäinen komisario, joka on kovin tottunut olemaan ja elämään yksin. Leila Korhonen on "siivousliikettä" pitävä nainen, joka on erikoistunut miehisten paineiden ja puutteiden siivoamiseen. Tuo ilmaisu nyt ei vakuuta minuakaan, eli sanalla sanoen on siis prostituoitu. Hän kohtaa hankalan ja harhaisen asiakkaan, ja kalauttaa tältä tajun kankaalle ja jättää katuojaan tekemään kuolemaa. Komisario Mokka saa jutun hoitaakseen. Huolimattomat jättää kuitenkin kovin vähän käteen, kiinnostava aihe jotenkin onnistutaan hassaamaan. Tällainen kosminen yksinäisyys (...) vaatisi pitkällistä käsittelyä, ja jos henkilökohtaisia toiveita saisi esittää, hirsipuuhuumoria. Olen kuitenkin lukenut Hotakaiselta hauskempia ja / tai pidempiä romaaneja. Aiheen vuoksi voisi kyllä mennä tarkistamaan teatteriversion, sellainen kun kai olisi tulossa (kts. <a href="http://ryhmateatteri.fi/esitykset/huolimattomat" target="_blank">Ryhmäteatterin sivut</a>).<br />
<br />
<b>Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys</b> oli parempi. Sekin käsittelee henkisesti vammautuneita ihmisiä, joiden on tavalla tai toisella hankala muodostaa yhteys toiseen ihmiseen. Nuorena jalkansa rikkonut Alice haluaa kaveri- ja rakkaussuhteita, mutta ne eivät pidemmän päälle onnistu. Matemaattisesti lahjakas Mattia taas on menettänyt nuorena kehitysvammaisen siskonsa, ja hän pelkää yhteyttä. Kai minä tätä sitten suosittelen (vaikka vähän alemmuudentuntoa ja kitkerää kateutta aiheuttaa se, että Giordano on näköjään yhtä vanha kuin minä. Missä minun esikoisteokseni on?).Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-70022233026993794752011-12-27T17:11:00.000+02:002011-12-27T17:11:20.432+02:00Rakkaudesta teoriaan, teoria rakkaudestaKatselin joululomilla loppuun Star Trek: Deep Space Ninen uusintakierroksen. Hyvähän se on jopa trekiksi, mutta nyt ei tarvitse sitä katsoa vuosiin. Yhdessä viimeisistä jaksoissa (Extreme Measures, ei kovin erinomainen jakso kylläkään) Miles O'Brien ja tohtori Julian Bashir käyvät kuolemaa odotellessaan keskustelun, jossa Bashir toteaa ääneen, että hän <i>rakastaa</i> Ezriä (naista), mutta <i>pitää</i> O'Brienistä enemmän, ja väittää että O'Brienkin <i>pitää</i> hänestä enemmän kuin vaimostaan Keikosta, vaikkakin O'Brien rakastaa silti vaimoaan (ja lapsiaan) yli kaiken. Perusteena tälle on, että he viettävät enemmän, ja joskus jopa mieluummin aikaa toistensa seurassa, koska yhdessä heillä on hauskaa, heillä on yhteisiä harrastuksia, kuten muinaishistoriallisten, 1800-luvulla käytyjen taistelujen uudelleeneläminen pienoismalleilla.<br />
<br />
Minulle on joskus kerrottu, että parisuhteet, siis "rakkaus", vaatii työtä. Siitä minulla ei ole toki epäilystäkään; kun toisen kanssa on tultava ihastumishuuman jälkeenkin ja kaikki ne tylsät hetket, kun toisella on huono päivä ja päänsärkykin, eikä loppujen lopuksi ole sillä tavalla yhteisiä kivoja juttuja. On vain juttuja, joita harrastetaan toisten tyyppien kanssa, nykymaailmassa voisi vielä sanoa muiden miesten tai naisten kanssa. Sukupuoliroolit ovat ehkä nykymaailmassa hajoamassa, mutta ainakin vielä voi ilman suuria väärinymmärryksiä (tahalliset väärinymmärrykset toki poislukien) puhua miesten ja naisten harrasteista sortumatta liian räikeään yleistykseen.<br />
<br />
Joskus siis voisi ihmetellä, miksi ihmiset ylipäätään vaivautuvat parisuhteiden kanssa, kun pienellä vaivalla moni pärjäisi yksinkin, ja kavereistaan saattaa pitää enemmän. Harvalla tuntuu kuitenkaan puoliso olevan samalla sekä kumppani että kaveri, vaan ainoastaan kumppani, jonka kanssa pyöritetään arkea ja huolehditaan, että lapset kasvavat mahdollisimman vähän kieroon, mahdollisimman kivuttomasti.<br />
<br />
Ehkä se on se rakkaus, joka vaatii työtä, ja joka ennen kaikkea on jollain perustavanlaatuisella tavalla eri asia kuin se, mitä tunnetaan kavereitaan kohtaan. Tällöin ehkä Milesin ja Julianin keskustelu on tulkittavissa muuna kuin homoseksuaalisen rakkauden tunnustuksena. Olen aina kyllä pitänyt <i>pitämistä</i> ja <i>rakastamista</i> saman asteikon eri pisteinä, missä pitäminen tulee jonkun matkan päässä rakastamisen takana, rakastamisen edustaessa lämmintä ääripäätä, jos lämpömittarivertaus sallitaan.<br />
<br />
Ehkä rakkautta (minua alkaa nolostuttaa aika pirusti tämän kirjoittaminen, mutta en viitsisi enää tässä vaiheessa jättää keskenkään) pitäisi ajatella vektorina, jossa on esimerkiksi seuraavat komponentit: pitäminen, välittäminen, seksuaalinen jännite. Pitäminen on sitä kaverillista rakkautta, josta tunteitaan vierastavat heteromiehet kiemurrellen pystyvät juuri ja juuri käyttämään nimitystä pitäminen. Välittäminen on sitä, että halutaan olla yhdessä, vaikka vektorin muiden komponenttien lukemat olisivat laskeneet. Seksuaalinen jännite on sitä, että halutaan toisen kanssa fyysistä läheisyyttä, tai ylipäätään kyetään rakastelemaan. Jos oletetaan kunkin komponentin arvojoukoiksi kokonaisluvut 1-5, niin esimerkiksi:<br />
<ol><li>Hyvää kaveria kohtaan laskettu suhdevektori olisi (4, 3, 1).</li>
<li>Parasta, pitkäaikaista kaveria kohtaan laskettu suhdevektori olisi (5, 5, 1).</li>
<li>Vastarakastuneiden vektori olisi (4, 4, 5).</li>
<li>Suomalaisen keskimääräisen avioparin vektori (2, 3, 1).</li>
<li>Verivihollisen vektori (1, 2, 1).</li>
<li>Yhden illan suhde: (2, 1, 5). </li>
<li>Miles O'Brienin ja Julian Bashirin vektori (5, 5, 4). </li>
</ol>Rakkausmallistani voi tietysti puuttua jotain. Tässä vaiheessa lukijalle lienee selvää, etten itse ole rakastanut eläissäni (kärkkäimpien mukaan en myöskään ansaitse). En ainakaan romanttisessa mielessä, joten tiettyjä puutteita voi hyvinkin mahdollisesti olla ehdotuksessani. Ainakin se, että suhteeseen vaaditaan kaksi, ja suhteen laatu määräytyy siitä, miten osapuolet yksilötasolla toisiinsa suhtautuvat. Mallissani oioin vähän mutkia, ja oletin näkemyksen suhteesta ilman muuta molemminpuolisiksi. Tämä saattaa olla tai olla olematta mutkien oikomista liikaakin, mutta toisaalta voisi olettaa, että joko kahden ihmisen välille muodostuu suhde, jonka laatu sitten tasapainottuu yhteisymmärrykseksi suhteen tilasta, tai sitten ei suhdetta todella pääse syntymään, vain toisen osapuolen pakkomielle tai harha.<br />
<br />
En myöskään tiedä ihan, millaisia kaverisuhteet tapaavat olla, mutta omien kokemusteni perusteella, niissä kolmas komponentti tapaa olla 1. Saatan tietysti olla rajoittunut, mutta määrittelisin kaverisuhteen negaation kautta niin, että kolmannen komponentin on oltava yksi, ja kahden ensimmäisen yhteissumma vähintään 5.<br />
<br />
Jotenkin tämä merkintä saa oloni likaiseksi.Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-56492169220757293192011-12-23T21:51:00.001+02:002011-12-23T21:58:13.991+02:00KeskusteluyhteysKirjoitan taas, vaikka ei ole asiaa. Katselin vanhoja luonnoksiksi (siis myös julkaisemattomiksi) jääneitä merkintöjä. Vielä jonain päivänä viimeistelen ja keksin jonkun järjen muutama viikko sitten aloittamaani merkintään syistä, miksi katselen ja pidän kauhuelokuvista. Sen sijaan luulen, etten jatka enää toukokuussa 2010 aloittelemaani merkintää, jossa raportoin ettei siitepölyallergia ole muutamaan päivään vaivannut niin kovasti.<br />
<br />
Kun ei aihetta ole, on metabloggaus aina se vakioratkaisu. Siispä tartun siihen. Kröhöm.<br />
<br />
Jossain mielessä tympäisee välillä tämä bloggauskin. Osittain se johtuu varmaan siitä, että olen taipuvainen itsekritiikkiin, eivätkä nämä löpinät ole kovin hyviä juttuja. Bloggauksesta meni maku, kun siitä tuli joitakin vuosia sitten niin kovin ammattimaista. Enemmän kuitenkin kaipaisin keskustelua. Minun nuoruudessani bloggaajien joukko oli varsin kompakti, ja blogien, yksityisten ihmisten eikä keidenkään pikkujulkkisten, välillä oli kommunikointiyhteydet, joko viestiteltiin blogimerkintöjen kautta, tai sitten kommenteissa käytiin keskustelua. En nyt syytä tämänhetkisiä lukijoitani, keskustelu kun vaatisi oikeasti hurjan paljon valtavampaa seuraajakuntaa - niin ja tietysti parempi keskustelunaihioita. Näin ollen olen viime päivinä miettinyt, että pitäisi löytää jostain joku mukava keskustelufoorumi, jonne voisi rekisteröityä, jossa voisi seurailla jonkin aikaa keskusteluja ja jossa voisi ottaa osaakin sitten lopulta. Kirjoittelen kyllä eräälle foorumille, mutta mitä vähemmän siitä puhutaan, sen parempi. Sen kahjompaa paikkaa tuskin on. Ja se nyt on muutenkin keskittynyt yhteen asiaan, kun minä taas kaipaisin oikeastaan vähän laajempaa kenttää ja laadukkaampaa keskustelijakuntaa. Mielellään vielä rekisteröintipakkoa. Ehdotuksia?Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-86938913443119538012011-12-21T18:48:00.000+02:002011-12-21T18:48:20.121+02:00Vahvimmat voittavatIstuin tänään junassa, vierustoverittomalla paikalla, jonka lipunoston yhteydessä yli kuukausi sitten itselleni valitsin. Asettelin kannettavan tietokoneeni pöydälle, tungin virtalähteen vastakkaisen tuolin takana olevaan telineeseen, ja kiinnitin töpselin pistokkeeseen. Junassa jokainen paikka oli varustettu sähköpistokkein. Katselin 3 jaksoa eräästä sarjasta, ja selailin netissä VR:n tarjoamalla langattomalla verkkoyhteydellä. Taas nähdään, miten kehitys tuo ihmiselle hyvää. Nolostuttavaa kuitenkin oli, että olin unohtanut kuulokkeeni kotiin, ja sain hävetä kun lähellä istuneet ihmiset saattoivat kuulla sinänsä huippuluokan esitystä.<br />
<br />
Mietin välillä, miksi aikuinen ihminen häpeilee esimerkiksi erään sarjan katsomista, kun taas jostain tositelevisiosarjasta (esimerkiksi suomalaisten julkisuustyrkkyjen nahistelu -ohjelma) voi puhua ilman seuraamuksia. Kyse ei kai ole siitä, että eräs sarja olisi objektiivisesti huonompi kuin nahistelusarja, vaan...? Ajattelin, että ehkä kyse on siitä, että nahistelun kannattajien mielipiteellä on jostain mystisestä syystä vain enemmän painoarvoa kuin oman viiteryhmäni mielipiteellä. Itsestäänselvä totuus kuitenkin lienee, että oma viiteryhmäni on vain kooltaan niin paljon pienempi kuin niiden muiden. Joukossa on voimaa.<br />
<br />
Tämä ei ehkä ole muillekaan itsestäänselvää. Vai mistä johtuisi se, että edellisissä eduskuntavaaleissa kolmanneksi tulleen puolueen kannattajat kuvittelevat olleensa voittajia ja ihmettelevät, mikseivät heidän toiveensa mene ilman muuta läpi kansan tahtona.Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6089063054848817242.post-39469455703217079592011-12-20T18:12:00.001+02:002011-12-20T18:18:41.768+02:00Päättyvät aikakaudetLuksusta on kahden ja puolen viikon joululoma. Olen aina ennen ollut välipäivät töissä ja palannut myöskin heti uuden vuoden jälkeen. Nyt on toisin. Ja kun palaan sinne loppiaisen jälkeen, en enää mene vanhalle työpisteelleni, vanhojen työkavereiden luokse. Koko vuosi on tähdätty siihen, että voin luopua enimmästä osasta nykyisiä töitäni, ja siirtyä pysyvämmin uusiin - jos kohta jotain ristejä jäi kannettavaksi vanhastaan. Tänään siivoilin vielä kylmästi työpistettä, eikä tuntunut miltään katsella viimeistä kertaa omaa työpistettäni. Tai onhan se jatkossakin periaatteessa minun, mutta tavoite on pysyä poissa sieltä, missä vanhasta tottumuksesta voi siunaantua töitä, jotka eivät minulle kuuluu. Jännittävää kyllä, miten sitä voi kiintyä kliiniseen ja ankeaan työpisteeseen, ja jännittävää että haukeus iski vasta bussissa matkalla lomalle ja aikuiselämäni ensimmäiseen kertaan, kun paketoin itse parit joululahjat sen sijaan että olisin avustanut rahallisesti jonkun paikallisen yläasteen luokan kevään ryyppyretkeä. En kylläkään osannut sitoa lahjanauhoja pakettien ympäri, tai ainakaan ennakoitu lopputulos ei vaikuttanut kovin esteettiseltä. Lapsena osasin taikoa nauhat kiharoiksi, nyt onnistuin vain katkaisemaan nauhan saksilla. Olkoot, mikä käsityöläinen minä muka olen.<br />
<br />
Jännittävää on myös se, että Seinäjoki-Vaasa -radalle kytkettiin sähköt kuukausi pari takaperin, ja sähköistetty henkilöliikenne sinne alkoi pari viikkoa sitten. Ei siis haittaa, vaikka huominen Pendolino myöhästelisikin, eipä tarvi jännittää jatkoyhteyksien vuoksi. En kyllä edelleenkään vakuuttunut, että Vaasan rata olisi vaatinut sähköt - ellei VR suunnittele vanhenevan diesel-kaluston hylkäämistä tyystin. Jossain vaiheessa pääsen varmaan samaan asemaan kuin höyryjunakautta muistelevat vanhemmat ja isovanhemmat. Seuraava sukupolvi* voi vain kuvitella kuvastojen ja kertomusten ja museotoiminnan kautta aikoja, jolloin junistakin lähti pakokaasuja.<br />
<br />
*) Kirjoitin aluksi väärin "Seuraava sukupuoli". Kirjoitusvirheet on hyvä korjata, mutta itseäni moka huvitti. Keksisinpä joskus jotain kirjoitettavaa sellaiseen teemaan liittyen.Jannehttp://www.blogger.com/profile/10396244764567777464noreply@blogger.com0