Jannen verkkoloki

Kahvilakosta ja oululaisista tähtitieteilijöistä

2012-02-06T21:16:00.000+02:00

Kahvilakkoa on kestänyt nyt viikon. Varmat vieroitusoireet iskivät toisena päivänä. Kolmantena päivänä ei ollut mitään, mutta neljännestä päivästä eteenpäin on päätä särkenyt hieman, etenkin aamuisin. Aavistelisin kuitenkin etteivät ne johdu enää kofeiinista, vaan kehnosta röhnötysasennosta ja kenties pakkasesta. Tai pirustako sitä tietää, mutta ainakin perjantaina puoliltaöin oli varsin viiltävä tuuli, kun odottelin bussia kaupungilta kotiin. Kahvittomuuden vaikutusta fyysiseen vointiin (muuhun kuin särkyyn) on vaikea arvioida vielä, mutta sen voin ainakin vahvistaa, että vastoin odotuksia olen nukkunut huonommin. Joka aamu olen herännyt pitkin yötä, ja varsinkin siihen aikaan kun tavallisesti herään töihin (viikolla se ei tietenkään ole varsinaisesti outoa, mutta tänään yritin tarkoituksella nukkua myöhempään, koska oli aamutuimiin asiaa muualle ennen työmaalle rientämistä).

Tähän lopuksi voisi taas yhteenvetää lyhyen kirjallisuuskatsauksen. Tutustuin taannoin muutamaan Maarit Verrosen teokseen - yhden kirjaston poistohyllystä pelastettuun Matka Albaniaan -teokseen, ja sitten pariin muuhun fiktiivisempään teokseen. Oikeastaan on aika noloa, etten ole Verrosta koskaan aiemmin noteerannut, vaikka hän (myös) on Oulun yliopiston kasvatteja, opiskellut siellä tähtitiedettä 80-luvulla ja opettanutkin sitä kai 90-luvun alussa ennen täyspäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymistään. Ymmärtääkseni hänen alkupään teokset ovat jonkinlaista fantasiakirjallisuutta, joka olisi mainioksi osoittautuneen Albania-teoksen ohella varmaan ollut otollisempaa lukemista kuin hieman vaisuiksi elämyksiksi jääneet Saari kaupungissa ja Normaalia elämää. Näistä jälkimmäinen oli kokoelma lyhyitä novelleja, ja sinänsä ihan näppärää tekstiä normaalin elämän eriskummallisista ja osin makaabereistakin puolista. Saari kaupungissa taas oli kai olevinaan romaani, vaikka se tuntuikin enemmän kokoelma irrallisia kohtauksia Aislan (Verrosen alter ego?) elämästä, ja väliin oli tungettu muutamia tarinoita, joiden yhteyttä Aislaan en tajunnut, en millään. (Minkäs teet kun on tyhmä jne.).

Ehkä annan Verroselle vielä mahdollisuuden. Nyt bussilukemisena (pakkasten vähän hellitettyä bussissakin tarkenee taas lukea) on kuitenkin Isaac Asimovin Ikuisuuden loppu.

Drop dead

2012-01-30T18:31:00.001+02:00

Etenkin töissä minulla on usein ongelmia small talkin kanssa - yhteiset puheenaiheet muiden kanssa tuntuvat olevan kovin vähissä. Vuosi sitten ongelmia aiheutti se, etten seurannut (enkä totisesti seuraa vieläkään) Putousta. Tänä vuonna on tuntunut, ettei siitä ole töissä puhuttu korkeintaan kuin ohimennen, ei ainakaan minun kuullen, ja silti lehdissä tuntuu olevan jatkuvasti kissankokoisin kirjaimin otsikoita, miten Putouksen viimeisin jakso on aiheuttanut valtavaa närkästystä, ikään kuin olisi kyseessä suurikin kohu.

Ehkä näin on, mistä sitä näin vieraantuneena olentona tietää mille ihmiset tuhahtelevat tykönänsä, mutta toisaalta käy kyllä mielessä sekin, että kaikki nämä skandaalit voisivat olla vain maksettuja mainoksia, jotta ohjelmalle saataisiin lisää katsojia. En minä muutakaan syytä keksi, miksi jonkun BB-talon tapahtumat pääsevät uutisotsikoihin asti, hyvä ettei Helsingin Sanomista ole tarvinut lukea niitä juttuja, ja sekin on vaatinut sen että on suodattanut perjantaisin ilmestyvän Nyt-liitteen typerimmät jutut pois (itse asiassa en koskaan katso siitä muuta kuin tulevan viikon TV-elokuvat ja että mitä leffateattereissa mahtaa pyöriä).

Näihin vainoharhaisiin tunnelmiin siis. Henkilökohtaisena tilityksenä voisin mainita, että olen taas pitkään ollut jatkuvasti väsynyt, enkä tajua mistä se voisi johtua. Alkaa jo vähän kyllästyttää. Taidan käydä lääkärissä pyytämässä että testaisivat kilpirauhasen arvoja. Ensiksi kuitenkin päätin kokeilla joko kahvin dramaattista vähentämistä, ellei sitten perinpohjaista lopettamista. Jotenkin tuntuu, että ainakin viikonloppuisin olen hieman virkeämpi, mutta silloin en toisaalta juokaan kuin kupin tai pari aamulla. Töissä sitä menee toisinaan melkein ketjussa, ja jostain luin ettei kahvinkittaaminen ole virkeyden kannalta hyvä juttu, vaikka juuri sen vuoksi sitä joskus aloitin juomaan.

Yksinäiset

2012-01-10T21:11:00.002+02:00

Jälleen kerran pitkittyneen kirjoitustauon katkaisemiseksi olin ajatellut kirjoittaa tekstin, jossa kävisin läpi viime aikoina lukemiani kirjoja, siis ne molemmat. Sitten kuitenkin ajatus alkoi tympäistä. Olisin varmaan loppujen lopuksi tullut suositelleeksi kumpaakin, vaikka ne eivät synnyttäneetkään minussa haltioitunutta hurmosta kiistattoman nerouden edessä. Oikeasti pitäisi lukea 10 kirjaa (tai katsoa 10 elokuvaa), ja niistä voisi valita yhden tai korkeintaan kaksi, jotka kannattaisi mainita muille. Suurin osa kulutettavasta kulttuurista on kuitenkin vain ihan hyvää, tai ne kolahtavat vain tiukan subjektiivisella tasolla, eivätkä toimi muille.

Fakta silti on se, ettei minulla ole muutakaan asiaa. Napina siitä, miten joka ikinen töherrys, vaalimainoksen rikkominen ja pusikkoon pissaaminen sataa Soinin laariin hänen kannattajiensa mukaan, ei oikein riitä jutun aihioksi. Pakko siis valita silti kirjallisuuskatsaus. Esittelen kuitenkin vain lyhyesti, niin en tule nolanneeksi itseäni ontoilla analyyseillä.

Kari Hotakainen: Huolimattomat. Pidän ihan Hotakaisesta, ja Huolimattomien asetelma vetosi minuun. Antero Mokka on yksinäinen komisario, joka on kovin tottunut olemaan ja elämään yksin. Leila Korhonen on "siivousliikettä" pitävä nainen, joka on erikoistunut miehisten paineiden ja puutteiden siivoamiseen. Tuo ilmaisu nyt ei vakuuta minuakaan, eli sanalla sanoen on siis prostituoitu. Hän kohtaa hankalan ja harhaisen asiakkaan, ja kalauttaa tältä tajun kankaalle ja jättää katuojaan tekemään kuolemaa. Komisario Mokka saa jutun hoitaakseen. Huolimattomat jättää kuitenkin kovin vähän käteen, kiinnostava aihe jotenkin onnistutaan hassaamaan. Tällainen kosminen yksinäisyys (...) vaatisi pitkällistä käsittelyä, ja jos henkilökohtaisia toiveita saisi esittää, hirsipuuhuumoria. Olen kuitenkin lukenut Hotakaiselta hauskempia ja / tai pidempiä romaaneja. Aiheen vuoksi voisi kyllä mennä tarkistamaan teatteriversion, sellainen kun kai olisi tulossa (kts. Ryhmäteatterin sivut).

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys oli parempi. Sekin käsittelee henkisesti vammautuneita ihmisiä, joiden on tavalla tai toisella hankala muodostaa yhteys toiseen ihmiseen. Nuorena jalkansa rikkonut Alice haluaa kaveri- ja rakkaussuhteita, mutta ne eivät pidemmän päälle onnistu. Matemaattisesti lahjakas Mattia taas on menettänyt nuorena kehitysvammaisen siskonsa, ja hän pelkää yhteyttä. Kai minä tätä sitten suosittelen (vaikka vähän alemmuudentuntoa ja kitkerää kateutta aiheuttaa se, että Giordano on näköjään yhtä vanha kuin minä. Missä minun esikoisteokseni on?).

Rakkaudesta teoriaan, teoria rakkaudesta

2011-12-27T17:11:00.000+02:00

Katselin joululomilla loppuun Star Trek: Deep Space Ninen uusintakierroksen. Hyvähän se on jopa trekiksi, mutta nyt ei tarvitse sitä katsoa vuosiin. Yhdessä viimeisistä jaksoissa (Extreme Measures, ei kovin erinomainen jakso kylläkään) Miles O'Brien ja tohtori Julian Bashir käyvät kuolemaa odotellessaan keskustelun, jossa Bashir toteaa ääneen, että hän rakastaa Ezriä (naista), mutta pitää O'Brienistä enemmän, ja väittää että O'Brienkin pitää hänestä enemmän kuin vaimostaan Keikosta, vaikkakin O'Brien rakastaa silti vaimoaan (ja lapsiaan) yli kaiken. Perusteena tälle on, että he viettävät enemmän, ja joskus jopa mieluummin aikaa toistensa seurassa, koska yhdessä heillä on hauskaa, heillä on yhteisiä harrastuksia, kuten muinaishistoriallisten, 1800-luvulla käytyjen taistelujen uudelleeneläminen pienoismalleilla.

Minulle on joskus kerrottu, että parisuhteet, siis "rakkaus", vaatii työtä. Siitä minulla ei ole toki epäilystäkään; kun toisen kanssa on tultava ihastumishuuman jälkeenkin ja kaikki ne tylsät hetket, kun toisella on huono päivä ja päänsärkykin, eikä loppujen lopuksi ole sillä tavalla yhteisiä kivoja juttuja. On vain juttuja, joita harrastetaan toisten tyyppien kanssa, nykymaailmassa voisi vielä sanoa muiden miesten tai naisten kanssa. Sukupuoliroolit ovat ehkä nykymaailmassa hajoamassa, mutta ainakin vielä voi ilman suuria väärinymmärryksiä (tahalliset väärinymmärrykset toki poislukien) puhua miesten ja naisten harrasteista sortumatta liian räikeään yleistykseen.

Joskus siis voisi ihmetellä, miksi ihmiset ylipäätään vaivautuvat parisuhteiden kanssa, kun pienellä vaivalla moni pärjäisi yksinkin, ja kavereistaan saattaa pitää enemmän. Harvalla tuntuu kuitenkaan puoliso olevan samalla sekä kumppani että kaveri, vaan ainoastaan kumppani, jonka kanssa pyöritetään arkea ja huolehditaan, että lapset kasvavat mahdollisimman vähän kieroon, mahdollisimman kivuttomasti.

Ehkä se on se rakkaus, joka vaatii työtä, ja joka ennen kaikkea on jollain perustavanlaatuisella tavalla eri asia kuin se, mitä tunnetaan kavereitaan kohtaan. Tällöin ehkä Milesin ja Julianin keskustelu on tulkittavissa muuna kuin homoseksuaalisen rakkauden tunnustuksena. Olen aina kyllä pitänyt pitämistä ja rakastamista saman asteikon eri pisteinä, missä pitäminen tulee jonkun matkan päässä rakastamisen takana, rakastamisen edustaessa lämmintä ääripäätä, jos lämpömittarivertaus sallitaan.

Ehkä rakkautta (minua alkaa nolostuttaa aika pirusti tämän kirjoittaminen, mutta en viitsisi enää tässä vaiheessa jättää keskenkään) pitäisi ajatella vektorina, jossa on esimerkiksi seuraavat komponentit: pitäminen, välittäminen, seksuaalinen jännite. Pitäminen on sitä kaverillista rakkautta, josta tunteitaan vierastavat heteromiehet kiemurrellen pystyvät juuri ja juuri käyttämään nimitystä pitäminen. Välittäminen on sitä, että halutaan olla yhdessä, vaikka vektorin muiden komponenttien lukemat olisivat laskeneet. Seksuaalinen jännite on sitä, että halutaan toisen kanssa fyysistä läheisyyttä, tai ylipäätään kyetään rakastelemaan. Jos oletetaan kunkin komponentin arvojoukoiksi kokonaisluvut 1-5, niin esimerkiksi:

Hyvää kaveria kohtaan laskettu suhdevektori olisi (4, 3, 1).
Parasta, pitkäaikaista kaveria kohtaan laskettu suhdevektori olisi (5, 5, 1).
Vastarakastuneiden vektori olisi (4, 4, 5).
Suomalaisen keskimääräisen avioparin vektori (2, 3, 1).
Verivihollisen vektori (1, 2, 1).
Yhden illan suhde: (2, 1, 5).
Miles O'Brienin ja Julian Bashirin vektori (5, 5, 4).

Rakkausmallistani voi tietysti puuttua jotain. Tässä vaiheessa lukijalle lienee selvää, etten itse ole rakastanut eläissäni (kärkkäimpien mukaan en myöskään ansaitse). En ainakaan romanttisessa mielessä, joten tiettyjä puutteita voi hyvinkin mahdollisesti olla ehdotuksessani. Ainakin se, että suhteeseen vaaditaan kaksi, ja suhteen laatu määräytyy siitä, miten osapuolet yksilötasolla toisiinsa suhtautuvat. Mallissani oioin vähän mutkia, ja oletin näkemyksen suhteesta ilman muuta molemminpuolisiksi. Tämä saattaa olla tai olla olematta mutkien oikomista liikaakin, mutta toisaalta voisi olettaa, että joko kahden ihmisen välille muodostuu suhde, jonka laatu sitten tasapainottuu yhteisymmärrykseksi suhteen tilasta, tai sitten ei suhdetta todella pääse syntymään, vain toisen osapuolen pakkomielle tai harha.

En myöskään tiedä ihan, millaisia kaverisuhteet tapaavat olla, mutta omien kokemusteni perusteella, niissä kolmas komponentti tapaa olla 1. Saatan tietysti olla rajoittunut, mutta määrittelisin kaverisuhteen negaation kautta niin, että kolmannen komponentin on oltava yksi, ja kahden ensimmäisen yhteissumma vähintään 5.

Jotenkin tämä merkintä saa oloni likaiseksi.

Keskusteluyhteys

2011-12-23T21:51:00.001+02:00

Kirjoitan taas, vaikka ei ole asiaa. Katselin vanhoja luonnoksiksi (siis myös julkaisemattomiksi) jääneitä merkintöjä. Vielä jonain päivänä viimeistelen ja keksin jonkun järjen muutama viikko sitten aloittamaani merkintään syistä, miksi katselen ja pidän kauhuelokuvista. Sen sijaan luulen, etten jatka enää toukokuussa 2010 aloittelemaani merkintää, jossa raportoin ettei siitepölyallergia ole muutamaan päivään vaivannut niin kovasti.

Kun ei aihetta ole, on metabloggaus aina se vakioratkaisu. Siispä tartun siihen. Kröhöm.

Jossain mielessä tympäisee välillä tämä bloggauskin. Osittain se johtuu varmaan siitä, että olen taipuvainen itsekritiikkiin, eivätkä nämä löpinät ole kovin hyviä juttuja. Bloggauksesta meni maku, kun siitä tuli joitakin vuosia sitten niin kovin ammattimaista. Enemmän kuitenkin kaipaisin keskustelua. Minun nuoruudessani bloggaajien joukko oli varsin kompakti, ja blogien, yksityisten ihmisten eikä keidenkään pikkujulkkisten, välillä oli kommunikointiyhteydet, joko viestiteltiin blogimerkintöjen kautta, tai sitten kommenteissa käytiin keskustelua. En nyt syytä tämänhetkisiä lukijoitani, keskustelu kun vaatisi oikeasti hurjan paljon valtavampaa seuraajakuntaa - niin ja tietysti parempi keskustelunaihioita. Näin ollen olen viime päivinä miettinyt, että pitäisi löytää jostain joku mukava keskustelufoorumi, jonne voisi rekisteröityä, jossa voisi seurailla jonkin aikaa keskusteluja ja jossa voisi ottaa osaakin sitten lopulta. Kirjoittelen kyllä eräälle foorumille, mutta mitä vähemmän siitä puhutaan, sen parempi. Sen kahjompaa paikkaa tuskin on. Ja se nyt on muutenkin keskittynyt yhteen asiaan, kun minä taas kaipaisin oikeastaan vähän laajempaa kenttää ja laadukkaampaa keskustelijakuntaa. Mielellään vielä rekisteröintipakkoa. Ehdotuksia?

Paha ei koskaan kuole

2011-12-21T20:18:00.000+02:00

Olin ajatellut marista siitä, miten "talouslehdissä" kohistaan viikosta toiseen yhden suositun nettisivun päivityksistä ja kyseiseen nettisivuun liittyvistä kuvitelmista, mutta olen saattanut tehdä niin jo ihan hiljattain, joten olkoot nyt.

Tupakoijien elämiä ollaan taas vaikeuttamassa. Kaupat joutuvat ymmärtääkseni siirtämään huumeet piiloon, ja narkomaanien on tiedettävä pyytää annostaan joko nimeltä, tai jonkun numerokoodin perusteella. Minun puolestani tupakan hallussapidon voisi kriminalisoida tyystin, mutta joskus tällainen yhteiskunnallinen suojeluvaisto käy aika naurettavaksi. Tupakointi ei tällä vähene, koska koukkuun jääneet eivät addiktiotaan katkaise sen vuoksi, että ostaminen on vaikeampaa (tupakoivat varmaan vaan enemmän, kun pitää poistaa ylimääräisen vaivan aiheuttama hermostus). Ennen kaikkea lapset ja nuoret eivät ole ennenkään aloittaneet polttamista siksi, että näkevät kaupasta energiajuomia hakiessaan tupakkiaskin kuvia kassajonossa, vaan siksi että heidän maailmassa, koulun pihassa, suosituimmat eli fyysisesti vahvimmat ja alistamiskykyisimmät ovat tupakoijia. He ovat oppineet isommiltaan. Tiedämme hyvin, että tupakoimattomat absolutistit elävät yksinäisen elämän, elleivät satu olemaan jonkun hengellisen kultin aktiivijäseniä.

Lopuksi pitäisi varmaan esittää oma näkemys ratkaisusta tilanteeseen, mutta en tiedä onko sellaista. On varmaan, mutta minä en sitä tiedä. Oikeastaan en edes ole varma, mikä lopputuloksen pitäisi olla, ainakaan jos haluaa pitää kiinni realismista edes siteeksi.

Vahvimmat voittavat

2011-12-21T18:48:00.000+02:00

Istuin tänään junassa, vierustoverittomalla paikalla, jonka lipunoston yhteydessä yli kuukausi sitten itselleni valitsin. Asettelin kannettavan tietokoneeni pöydälle, tungin virtalähteen vastakkaisen tuolin takana olevaan telineeseen, ja kiinnitin töpselin pistokkeeseen. Junassa jokainen paikka oli varustettu sähköpistokkein. Katselin 3 jaksoa eräästä sarjasta, ja selailin netissä VR:n tarjoamalla langattomalla verkkoyhteydellä. Taas nähdään, miten kehitys tuo ihmiselle hyvää. Nolostuttavaa kuitenkin oli, että olin unohtanut kuulokkeeni kotiin, ja sain hävetä kun lähellä istuneet ihmiset saattoivat kuulla sinänsä huippuluokan esitystä.

Mietin välillä, miksi aikuinen ihminen häpeilee esimerkiksi erään sarjan katsomista, kun taas jostain tositelevisiosarjasta (esimerkiksi suomalaisten julkisuustyrkkyjen nahistelu -ohjelma) voi puhua ilman seuraamuksia. Kyse ei kai ole siitä, että eräs sarja olisi objektiivisesti huonompi kuin nahistelusarja, vaan...? Ajattelin, että ehkä kyse on siitä, että nahistelun kannattajien mielipiteellä on jostain mystisestä syystä vain enemmän painoarvoa kuin oman viiteryhmäni mielipiteellä. Itsestäänselvä totuus kuitenkin lienee, että oma viiteryhmäni on vain kooltaan niin paljon pienempi kuin niiden muiden. Joukossa on voimaa.

Tämä ei ehkä ole muillekaan itsestäänselvää. Vai mistä johtuisi se, että edellisissä eduskuntavaaleissa kolmanneksi tulleen puolueen kannattajat kuvittelevat olleensa voittajia ja ihmettelevät, mikseivät heidän toiveensa mene ilman muuta läpi kansan tahtona.

Päättyvät aikakaudet

2011-12-20T18:12:00.001+02:00

Luksusta on kahden ja puolen viikon joululoma. Olen aina ennen ollut välipäivät töissä ja palannut myöskin heti uuden vuoden jälkeen. Nyt on toisin. Ja kun palaan sinne loppiaisen jälkeen, en enää mene vanhalle työpisteelleni, vanhojen työkavereiden luokse. Koko vuosi on tähdätty siihen, että voin luopua enimmästä osasta nykyisiä töitäni, ja siirtyä pysyvämmin uusiin - jos kohta jotain ristejä jäi kannettavaksi vanhastaan. Tänään siivoilin vielä kylmästi työpistettä, eikä tuntunut miltään katsella viimeistä kertaa omaa työpistettäni. Tai onhan se jatkossakin periaatteessa minun, mutta tavoite on pysyä poissa sieltä, missä vanhasta tottumuksesta voi siunaantua töitä, jotka eivät minulle kuuluu. Jännittävää kyllä, miten sitä voi kiintyä kliiniseen ja ankeaan työpisteeseen, ja jännittävää että haukeus iski vasta bussissa matkalla lomalle ja aikuiselämäni ensimmäiseen kertaan, kun paketoin itse parit joululahjat sen sijaan että olisin avustanut rahallisesti jonkun paikallisen yläasteen luokan kevään ryyppyretkeä. En kylläkään osannut sitoa lahjanauhoja pakettien ympäri, tai ainakaan ennakoitu lopputulos ei vaikuttanut kovin esteettiseltä. Lapsena osasin taikoa nauhat kiharoiksi, nyt onnistuin vain katkaisemaan nauhan saksilla. Olkoot, mikä käsityöläinen minä muka olen.

Jännittävää on myös se, että Seinäjoki-Vaasa -radalle kytkettiin sähköt kuukausi pari takaperin, ja sähköistetty henkilöliikenne sinne alkoi pari viikkoa sitten. Ei siis haittaa, vaikka huominen Pendolino myöhästelisikin, eipä tarvi jännittää jatkoyhteyksien vuoksi. En kyllä edelleenkään vakuuttunut, että Vaasan rata olisi vaatinut sähköt - ellei VR suunnittele vanhenevan diesel-kaluston hylkäämistä tyystin. Jossain vaiheessa pääsen varmaan samaan asemaan kuin höyryjunakautta muistelevat vanhemmat ja isovanhemmat. Seuraava sukupolvi* voi vain kuvitella kuvastojen ja kertomusten ja museotoiminnan kautta aikoja, jolloin junistakin lähti pakokaasuja.

*) Kirjoitin aluksi väärin "Seuraava sukupuoli". Kirjoitusvirheet on hyvä korjata, mutta itseäni moka huvitti. Keksisinpä joskus jotain kirjoitettavaa sellaiseen teemaan liittyen.

Nörtteydestä

2011-12-13T21:49:00.002+02:00

Edellisen merkinnän Rillit huurussa -reportaasin liittyen olen töissä välillä ottanut henkisiä iskuja vastaan, kun olen innoissani selittänyt jotain juttua vain kohdatakseni kiusaantuneen hiljaisuuden. Ajattelen oitis töpänneeni jotenkin, yhdistellyt mielessäni liian monta pistettä ja olettanut, että ilman muuta muutkin tekevät niin. Toisin sanoen olen syyllistynyt sosiaaliseen rikkeeseen, josta joudun maksamaan sakkoa vieraantumalla taas kananaskeleen verran muusta työyhteisöstä.

Vaikka rikkeeni eivät johdu kovin syvällisistä ideoista (viimeksi kompastuin yksinkertaiseen James Bond -viitteeseen, jossa maalasin itsestäni kuvan varjoissa lymyilevästä ja valkoista angorakissaa silittelevästä Blåfeldistä sen vuoksi, että olen erään projektin ihmisille nimi katselmointikommenteissa, mutta kukaan heistä ei todella tunne tai edes tiedä minua - mikä on minusta muuten varsin miellyttävää), tajuan vasta nyt että voisin ilman muuta suhtautua tilanteeseen niinkin, että olen niin paljon fiksumpi kuin muut, ja että on - tietenkin - niiden muiden oma häpeä. Mitäs eivät ole yhtä sivistyneitä kuin minä, hähhää! Se, jos mikä on nörtti tapa suhtautua maailmaan ja muihin.

Tai ainakin jonkinlaisen amerikkalaisen karikatyyrinörtin tapa suhtautua. Ehkä täällä Suomessa toimii edelleen parhaiten nöyryyden ja häpeän kautta toimiminen sosiaalisissa yhteisöissä. Tietenkään kaikkea ei pidä ottaa vakavasti.

Nörttisarjasta

2011-12-13T21:33:00.001+02:00

En ole vuosiin oikein seurannut televisiosta mitään sarjaa, vaan katsonut kaiken katsomisenarvoisen aina DVD:ltä. Nyt olen tehnyt hieman poikkeuksia sääntöön. Erään kaverin yllyttämänä olen alkanut katsomaan South Parkia - en oikeastaan erityisemmin arvostanut sarjaa nuorena, mutta nyt kun Jimiltä tulee kahdeksannen tai yhdeksännen kauden jaksoja, olen huomannut sarjan välillä jopa hauskaksi.

Toinen sarja, jota olen nyt katsonut kaksi jaksoa, on suomennettuna Rillit huurussa, eli Big bang theory. Kaksikin työkaveria on sitä suositellut - toinen jo aiemmin tänä vuonna, ja toinen viime viikolla, ja päätin antaa mahdollisuuden. Myönnettävähän se on, että ajatus oman viiteryhmän - tai pikemminkin sen viiteryhmän johon olisi toivonut samaistuvan aikoinaan - ympärillä pyörivästä sarjasta on viehättävä, vaikka toisaalta juuri sen vuoksi siinä kytee pettymyksen siemen. Toistaiseksi sarjan arvo on kyllä muutamissa irtovitseissä, joiden kuvittelevan menevän normaalilta ihmiseltä ohi. Muuten sarja ei ole kovin uskottava, mikäli sen ajattelee kuvaavan tosinörttejä. Näin ei kuitenkaan ole. Sarjan päähenkilöt eivät ole ihan alfanörttejä (mikä vasta olisikin raivostuttavaa), mutta tosinörteiksikään eivät sarjan päähenkilöt Sheldon, Leonard, Raj ja joku neljäs ole uskottavia.

Kaikki neljä ovat hyvännäköisiä. Sanon tämän heteromiehenä. Ulkonäön puolesta heillä tuskin on mitään hävettävää. Sheldon on ehkä vähän hujoppi, ja hän sekä se joku neljäs tarvitsisivat parturikäyntiä, mutta siinä se. Nörttiporukat, niin kuin minä ne tunnen, koostuvat vaatimattoman näköisistä, epähuolitelluista ja lihavanhikoilevista pojista, joilla hiukset rehottavat. Sellaisia rokkareita, mutta negatiivisella karismalla.
Pojat asuvat ilmeisesti yhdessä. Hyvä, soluasuminen lienee tuttua melkein kaikilla yliopiston, tosinörttien henkisen kodin, käyneillä. Mutta jumankavita poikien asunto ei ole ainoastaan siisti, vaan se vaikuttaisi sisältävän sisustuselementtejä. Ihan kuin nainen olisi sen laittanut ja ylläpitäisi sitä, eikä se ole tästä maailmasta! Onneksi sentään jostain pilkistää toimintafiguureja. Kuitenkin fläppitaulu parin MAOL-taulukoista kopsatun trigonometrian kaavan keralla ampuu vähän yli (tai ali, miten sen ottaa).
Leonard (kieltämättä porukan alfoin muutenkin, ehkä intialaisen Rajin ohella) seurustelee ilmeisen säännöllisesti "kauneuskilpailujen voittaja"-tyyppisen nuoren naisen kanssa. Mikä tämä on, Frenditkö? 70's Show? Pthyi!

No, pidetään nyt mieli kuitenkin avoimena. Ajastin digiboksille loppuviikonkin jaksot. Jossain jaksossa pitäisi olla vierailemassa Wil Wheaton, joka SubTV:n jaksokuvauksen mukaan esitetään vihollisena, mikä on oikeaoppisuuden ytimessä. Turha varmaan silti toivoa kollaasia Wesley Crusherin solvaamisfantasioista.

Sukkela sosialiitti

2011-12-05T19:03:00.000+02:00

Outo juttu, mutta vakaa aikomukseni blogata lähes päivittäin on tuntunut taas rakoilevan pahemman kerran. Puolustuksekseni voin sanoa, että kuluneella viikolla useampi ilta meni rellestäessä erinäisissä tapahtumissa, ja välipäivät piti huilata.

Yksi illoista meni, kun istuin Aktuaaritoiminnan kehittämissäätiön perinteisessä syysseminaarissa. Kuten tavallista, suurin osa aiheista meni ohi runsaan hilseeni, mutta ehkä tällaisissa tapauksissa tärkeintä onkin paitsi tavoitella edes tiedonmurusia jos ei ihan ole riittäviä pohjatietoja, myös ja ennen kaikkea näyttäytyä oman alan enemmän tai vähemmän vastaavissa töissä työskenteleville ihmisille. Tavallaan on ihan hienoa saada kokea, että ymmärtää edes vähän mistä jossain Solvenssi II:ssä on kyse, mutta vielä mukavampaa on koittaa puhua niistä-ja-näistä erinäisistä aiheista (suomalaisittain voisi sanoa myös: jauhaa paskaa) vieraiden ihmisten kanssa, joilla on kuitenkin jostain kummasta tuttu naama. Ehkä ne tyypit, joilla on jonkinlainen persoona, jäävät lopulta jopa mieleen, mistä saattaa olla iloa ja kenties jopa hyötyä joskus. Minä kylläkin tyydyin istumaan hiljaa makoista buffetateriaa ahmien, ja kääntelemään päätäni puhujan suuntaan, ja mumisemaan välillä myöntyvästi. Harmi, ettei tullut mieleen mitään sanottavaa.

Itse esityksistä ei jäänyt mieleen juuri mitään, paitsi jonkun lontoolaisen powerpoint-sulkeisista se ajatus, että raha tarkoittaa kykyä viivästyttää hyödykkeen hankkimisen ajankohtaa. Joku fiksu voisi saada siitä aikaan nokkelan merkinnän. Minä tyydyn vain roiskauttamaan tuon ajatuksen tuohon toivoen, että se jäisi jotenkin mieleeni muhimaan.

Vanhoillisen median kuolonkouristuksia

2011-11-28T21:57:00.000+02:00

Luin tässä eräänä päivänä uutisista, että Teuvo Hakkarainen ja Pekka Haavisto ovat nyt Facebook-kavereita. En varmaan ikinä kykene tajuamaan perinteisen (ei sentään paperisen, vaikka en siitäkään tiedä kun on paperihesarit jääneet taas vähemmälle luvulle) median kiinnostusta yksittäistä verkkopalvelua kohtaan. Koko ilmiö vaikuttaa ihan siltä, kuin iltapäivälehdistö yrittäisi väkisin näyttää jotenkin nuorekkaalta, kun ne tosi asiassa ei sitä ovat. Onko surullisempaa näkyä kuin rypistyvä nuorisomuotiin pukeutuva kaveri, jonka hiusraja on edennyt melkein loppuun saakka?

No, on. Mutta vähän surullinen näky se silti on.

Toinen aivan ihmeellinen muoti on puhe karppaamisesta. Olen itsekin sortunut siitä välillä vitsailemaan, ihan niin kuin zumbastakin (voiko nolompaa nimeä olla? Minun olisi helpompi myöntää harrastavani valssia tai tangoa kuin zumbaa), mutta Facebookin lisäksi lehdistö on repostellut aiheesta kunnolla viime aikoina, ikään kuin muita ruokavalioita ei olisikaan. Ilmeisesti myös kunnissa on onnistuttu vauhkoontumaan aiheesta, kun puhutaan jo karppaajalapsien huostaanotoista. Henkilökohtaisesti kannatan monipuolisia dieettejä etenkin niille, joiden ei voida vielä odottaa ottavan itsestään täyttä vastuuta, mutta jotenkin tulee mieleen parempiakin tilanteita, joissa huostaanotolla voisi uhkailla. Harva asia kuitenkaan kielii jostain tavallisesta keskiluokkaisuudesta, siis toisin sanoen turvallisuudesta, kuin joku zumba ja karppaus. Jos pitäisi veikata, karppaajavanhemmat ovat varmaan keskimäärin paljon huolehtivaisempia ja vastuuntuntoisempia vanhempia kuin vakaalla etanolidieetillä elävät isukit ja äitylit. En tosin tiedä, missä määrin tässäkin tapauksessa on kyse lehdistön tavanomaisesta hysterianlietsomisesta kuin todellisista sosiaalivirkailijoiden kannanotoista. Niin ne jotkut vain puivat karppaamista päivät pääksytysten, toiset kritisoivat, ja toiset närkästyvät siitä, kun karppausta demonisoidaan. Rumana, oikeakätisenä ja lihaasyövänä heteromiehenä minulla ei onneksi ole mitään sananvaltaa mihinkään, joten voin tyytyä täällä kirjoittelemaan lämpimikseni asioista, joista en voi tajuta mitään.

On taas se vuodenaika, on joulun taika

2011-11-23T18:26:00.000+02:00

Pitäisi varmaan pikkuhiljaa alkaa taas harkita työpaikan kunto- eli machoilusalilla käymistä. Toistaiseksi ulkoilu on vielä vaihtoehto - kävin töiden jälkeen runsaan 4 kilometrin lenkillä Munkkivuoren takamailla - mutta pian se lysti varmaan loppuu, kun tulee pysyvästi kylmä ja lopulta lunta. Ongelma vain on, että nykyäänkin jos mielin seitsemäksi töihin, minun pitää herätä hieman puoli kuuden jälkeen, jotta ehdin kymmenen yli kuuden bussiin. Ehkä pitäisi miettiä vielä tämä työmatkakuvio uudelleen; nyt kun polkupyörä on täällä, voisin pyöräillä aamulla nopeasti Pitäjänmäen asemalle ja hypätä sieltä vaihdottoman 550:n kyytiin, niin kuin ihan aluksi teinkin. Kuntosalia varten joutuisin kuitenkin lähtemään vielä paljon aiemmin, koska pitäisi olla jo puoli seitsemältä hankkimassa pysyvää tuki- ja liikuntaelinsairautta. Vaikka tuleehan se juoksemallakin. Joka tapauksessa jo nyt tuntuu, että vuorokaudesta on vain vähän pidentyneen työmatkan vuoksi hävinnyt vaikka kuinka paljon aikaa.

Asettelin ennen lenkillelähtöäni ensimmäistä kertaa eläissäni joulukoristeen ikkunaan - äidin muuttopäivänä tuoman kynttelikön. Olen varmaan jotenkin päästäni vialla, mutta se vaikutti tuovan jonkinlaista kodintuntua (mikä ihmeen tuntu?) muutoin muuttolaatikoin ja muovipussein koristeltuun makuuhuoneeseen. Nähtäväksi jää, saanko sen ennen helmikuuta kerättyä pois. Muuten en olekaan muuton jälkeen tehnyt kotini eteen mitään. DVD-banaanilaatikot sain sentään kärrättyä pois makuuhuoneesta suurin piirtein siihen, mihin olen aikonut hankkia kirjahyllyn. Työpaikalla ehdotettiinkin, että pitäisin jonkinlaiset tupaantuliaiset jonain määrättynä päivänä, että saisin edes joskus tartuttua toimeen. En kuitenkaan tiedä, kumpi olisi kiusallisempaa: se ettei kukaan tulisi, vai että joku tulisi enkä olisi hyvä isäntä.

Pihalla

2011-11-22T18:33:00.000+02:00

Katsoin viikonloppuna suomalaisen elokuvan Pihalla. Tiedättehän, se missä oli se saksalainen naispornonäyttelijä. Pitäisi varmaan viimeinkin oppia, että kun elokuvan alussa seisoo teksti "Helsinki Filmi", ei luvassa ole kovin elähdyttävää kokemusta. Tai itse asiassa olen varmaan oppinutkin sen jo aika päiviä sitten, mutta tykkään vain piinata itseäni näillä nuorista aikuisista kertovilla elokuvilla, jotka periaatteessa näyttäisivät sijoittuvan tutun maailman arkisiin kuvioihin, mutta jotka silti tuntuisivat olevan niin kaukana omasta elämästäni kuin mahdollista.

En oikein tiedä, miksi tällaiset elokuvat tuntuvat niin vierailta. Ehkä se johtuu siitä, että näissä helsinkifilmeissä ihmisten elämissä tuntuu seksi korostuvan jotenkin luonnottomasti. Elokuvan ytimessä oleva yksinhuoltajaäiti porukka on ilmeisesti kukin vuorollaan antanut itsensä langeta kitaraa renkuttavan hurmurirentun pauloihin - saman hurmurirentun, jolle pääosahahmo, maahanmuuttajanainen, sattuu ohimennen kaupassa sanomaan: "mine halua nüssia".

Tai ehkä elokuva oli vain huono. Henkilöt enimmäkseen ohuita, juoni olematon, sanoma niinkin syvällinen kuin "sydäntä pitää kuunnella", saksalaiset käyttävät kotimaassaan suomenkielisiä Internet-selaimia... Tällainen tavanomainen liukuhihnatuotanto, jollaisia on nähty jo aika monta. Mihinkähän Helsinki Filmin tyypit oikein pyrkivät?

Jotain tuttuakin elokuvassa oli. Suomalaiset eivät puhu vieraille, varsinkaan ulkomaalaisille, paitsi tietysti boheemien yksinhuoltajaäitien kopla. Kun suomalainen huomaa verhonraosta naapurin tulevan juttusille, vedetään sälekaihtimet kiinni. Kun naapuri tarjoaa ovella suklaakakkua, otetaan koko kakku itselle ja suljetaan ovi naapurin silmien edestä. Jostain syystä käsikirjoittaja unohti rapajuopon, joka örisee "ööggh vittu suomi suomalaasille!" tai "ööggh vittu minkä hintanen sä oot".

Tanssia Öyhönmäen yrjöpöydällä

2011-11-21T20:46:00.001+02:00

Pikkujoulut jäänevät minulta tänä vuonna varsin vähälle, mutta viikonloppuna olin kuitenkin eräiden pikkujoulujen jatkoilla. Tarkoitukseni oli oikeastaan viettää rauhallinen koti-ilta, mutta kesken kaiken - olin juuri palaamassa keskustasta kotiin käytyäni katsomassa ruotsalaisen jännärin Pedon Jäljillä, eli Jägarna 2:n - puhelimeni soi, ja minua yritettiin maanitella lähtemään kuitenkin pippaloitsemaan.

Kieltäydyin siinä sitten niin kohteliaasti kuin vain pystyin. Se on jotenkin kumma, mutta ainakin minua vaivaa se, että lyhyen tähtäimen suunnitelmien muuttaminen tuntuu jotenkin hirveän väsyttävältä, ja olin jo muutenkin hieman väsynyt, kun nykyään joudun heräämään aikaisemmin. Puhelu käytiin loppuun, ja lupasin lopulta harkita asiaa. Ennen päätepysäkkiä onnistuin esittämään itselleni mielessäni kysymyksen: kumpaa katuisin sitten vanhana miehenä (tai siis: vielä vanhempana miehenä) enemmän: sitä, että lähdin silloin 2011 marraskuussa baariin yhtenä perjantaina, vai että jäin kotiin istuskelemaan. Jos olisin asettanut kysymyksen niin, että kumpaa muistelisin vanhana ukkona mieluummin, baari-iltaa (meni miten meni) vai rauhallista koti-iltaa, olisin tehnyt päätökseni vielä nopeammin. Eipä silti, nytkään en ehtinyt bussista nousta, kun päätin juosta suihkuun ja palata samantien takaisin keskustaan.

Onhan se myönnettävä, että tuntuisi tajuttoman surulliselta ajatella jotakuta toista alle 30-vuotiasta sinkkua, joka viettää rauhallisia koti-iltoja yksin sen sijaan, että voisi töppäillä tuttujen kanssa vielä kun kuntoa riittää. Kaitpa sama pätee lopulta minuun itseenikin. Illasta ei ole sen kummempia havaintoja tehtävänä, eikä juoruja sovi kertoa. En oikeastaan viihdy tanssibaarimiljöössä - leppoisat pubit Gallows Birdin tai vaikka Bruuverin tapaan ovat enemmän mieleeni - mutta sai Villissä Wäinössä kuitenkin sahtia. En oikeastaan pidä sahdista, mutta tällä kertaa se tuntui ihan miellyttävältä. Tietysti se syy, miksi join sitä, oli että piti päästä vähän känniin, kun muilla oli jo olleet ne varsinaiset pikkujoulut. Nolasin itseni kuitenkin erehtymällä tanssilattialle, mikä on täysin käsittämätöntä ottaen huomioon, etten osaa tanssia yhtään, enkä ole vielä ikinä ymmärtänyt, miten siellä pitäisi hytkyä antaakseen uskottavan vaikutelman ja ollakseen vielä tanssipartnerille (jos sellainen on) mieliksi. Suurimman osan illasta kuitenkin kuuntelin vuodatusta ja vuodatin itse. Silloin koin olevani osa supisuomalaista baari-iltaa.

Tapojeni vastaisesti palasin lisäksi varsin myöhään kotiin. Tulin suosiolla taksilla, keskustasta Pajamäkeen maksoi yli 20 euroa. Seisoin taksijonossa joskus kahden jälkeen talvisessa vesisateessa. Onneksi olin vielä juovuksissa, niin ei tuntunut niin kamalan kylmältä. Taksikuski oli niinikään onneksi hauska tyyppi, juttelimme Klaus Flemingistä ja ammoisen Radio Mafian mainiosta Metalliliitto-ohjelmasta 90-luvulta, kun Klasu sitä vielä juonsi. Ilmeisesti syvästi inhoamallani Radio Rock -kanavalla hänellä olisi omat ohjelmansa iltaisin, pitänee tarkistaa joku ilta.

Seuraavana aamuna sitten kuitenkin kadutti. Krapula ei ollut paha, mutta pitkälle iltapäivään koski päähän. Yritin käydä kävelyllä kuulaassa alkutalven aamussa. Kävin ensimmäistä kertaa uudessa lähikirjastossani, Pitäjänmäen kirjastossa. Eihän se Ison Omenan kirjastolle vedä vertoja, mutta oli siellä sentään oma sci-fi / fantasia -hylly, ja sieltä löytyi jopa Arthur C. Clarken kirja (itse asiassa novelli-/esseekokoelma) Tuuli Auringosta, jota en ole aiemmin lukenut, ja joka vaikuttaa varsin hyvältä. Krapulaan syömäni Korv Göranin kebab ranskalaisten kanssa oli sen verran erinomaista, että ostin sitä tänään lisää, ja mukaan vielä Korv Göranin kebabkastiketta.

Ne tekevät sen itse

2011-11-16T21:22:00.000+02:00

Olen yleensä suhtautunut joihinkin vasemmistolaisiin aatteisiin epäilevästi, koska ne tyypillisesti ovat sellaisia, joita on liian helppo kannattaa. Asian yksinkertaisuus ikään kuin antaa ymmärtää, ettei tämä nyt näin yksinkertaista ole. Toki, vähäosaisia on tuettava, tietty elintaso on taattava kaikille, ja jos ei valtio sitä kustanna, niin sitten Björn Wahlroos, sillähän on rahaa niin että joutaakin päästä eroon. Tällainen epäilevä maltillisuus on tosin johtanut siihen, ettei minulla ole kovin vahvaa mielipidettä asioista, joita poliitikot, etenkin kansan suosiota kalastellessaan, tuovat pinnalle omista näkökulmistaan.

Vähän vastaavasti olen alkanut suhtautumaan aavistuksen suopeasti - mutta vain rajatussa määrin, takaan sen - Perussuomalaisiin, joita on vähän liian helppo pilkata. Pari päivää sitten hymähtelin ylimielisesti Hakkaraisen lausuntoihin, että hän ei herrojen kanssa lähde hikoilemaan presidentin itsenäisyyspäivän kemuihin. Toistaiseksi parhaan heiton kuitenkin heitti muuan toinen suammalaisten edustaja, taisi olla Oinonen nimeltään. Häntä kun oikein henkilökohtaisesti loukkaa se, kun homot tanssivat.

Ei, tämä on liian helppoa. Myönnettäköön, että hän taisi tarkoittaa sitä, että homot tanssivat presidentinlinnassa itsenäisyyspäivänä. Siltikin. perus Soomalaisten lausunnot ovat jatkuneet sillä, että herrojen ja ilmeisesti siis myös homojen sijasta linnassa pitäisi lanteitaan keinutella sotaveteraanit ja tavallinen kansa. Aina, kun puhutaan tavallisesta kansasta, poistan varmistimen. Olen nyt kuitenkin suopea. Perussuomalaisia voi loukata joidenkin ihmisten tanssahtelu, mutta olen toisaalta melko varma, eräitä tahoja loukkaa henkilökohtaisesti vaikkapa minun lihansyöntini tai se, että valkoihoinen, oikeakätinen heteromies istuu jonkun pörssiyhtiön hallituksen puheenjohtajan pallilla. Ei kai se sen kummempaa ole sekään närkästyminen kuin perussuomalaisten edustajan närkästyminen, vaikka en toisaalta tajua, miksi kukaan jaksaa masentua siitä, mitä toiset harrastavat makuuhuoneessaan. Hitto, jos mitään niin iloinenhan tässä pitäisi olla; jos kaikki homo(miehe)t olisivatkin heteroita, minunkin tyttöystävänlöytämismahdollisuudet laskisivat varmaan nollatasolta pakkasen puolelle.

Äh. Ei tästä nyt pääse yli eikä ympäri. Vai että oikein tanssivat homot, voi apua.

Teknologia pelastaa

2011-11-15T21:52:00.000+02:00

Olin viikonloppuna siivoamassa kakkosasuntoani (eikä se kirottu savotta tunnu loppuvan vaikka tekisin mitä). En edelleenkään suuremmin nauti vessan lattian hinkkaamisesta, sen voin sanoa. Muuten tyhjässä ei saa edes taustamusiikkia lievittämään tuskaa - tai niin luulin. Kun on sellainen uuven ajan hömpötys kuin älypuhelin, voi sen asettaa pöydälle tai lattialle, käynnistää Spotifyn ja laittaa se toistamaan musiikkia. Vanhaan huonoon aikaan olisi tarvittu pattereilla toimiva radio tai mankka. Ylistetty olkoon teknologian ja kulutushysterian suoma vapahdus.

Toivottavasti naapurit eivät häiriintyneet kaikuvasta suhinasta. Spotifyhyn rakentamani soittolistat ovat jotenkin noloja, ja olenkin piilottanut niistä suurimman osan, ettei tarvitsisi hävetä. Kumma juttu, ettei näin elämän ehtoopuolellakaan tajua, ettei katu-uskottavuuden pitäisi olla enää prioriteettilistan kärjessä, tai ettei sillä pitäisi olla enää mitään väliä. Vaikea kuvitella, mitä menetän jos myönnän kuunnelleeni salaa jotain Laura Närheä ja Chisua. Kai sitä suojelee itseään vaistomaisesti vertaisryhmän piikittelyltä.

Sain terveisiä vanhoilta kotikonnuiltani - Ison Omenan Citymarket toivotti minut ja perheeni jonkinlaiseen jouluriehaan. Enpä tiedä, täytyy kysyä vaimolta. Lapset varmaan innostuisivat aidoista joulupukeista ja sellaisesta.

Kassit pullollaan

2011-11-10T21:39:00.000+02:00

Ajattelin tässä istua sohvalleni ja blogata hieman tuliterä kannettava tietokone sylissäni. Harmillista kyllä, järjellisen sanottavan määrä on varsin alhainen, mutta menköön nyt tällainen haircut-kirjoitus vaikka ihan vain kirjoitusrutiinin vahvistamiseksi. Vietin tänään melkein neljä tuntia vähäisestä vapaa-ajastani Matinkylän asunnolla. Siivosin (vähän) ja odotin pesukoneen noutajia, jotka lopultakin saapuivat siinä hieman ennen seitsemää. Isoin kivi on vierähtänyt sydämeltäni. Nyt pitää enää viimeistellä siivoukset (vessa jäi kesken, ja ehkä osa hyllyistä, ja keittiön lavuaarissa on jotain töhkää) ja hakea loput tavarat. Hyvällä tuurilla selviän kahdella keikalla, joista toinen on pelkkä tavaran haku pyöräillen tänne Pajamäkeen. Tänään kannoin uuteen kotiin repullisen ja kaksi pussillista kirjoja. Riemuni repesi samalla hetkellä kuin toinen kirjapussikin noustessani ensimmäiseen bussiin, 147:ään. Vaihto 550:aan sujui jotenkin, mutta kävely Pitäjänmäen asemalta kotiin jatkui riemukkaana, sillä pussi repesi hieman lisää.

Pitää mennä nukkumaan. Pidentyneiden työmatkojen vuoksi pitää pyrkiä menemään aikaisin nukkumaan, sillä herätys on aikaistunut melkein puoli kuuteen. Ei nyt muuten, mutta kuuden jälkeen kun lähtee bussilla, pääsee vielä kohtuullisessa ajassa töihin. Tänään kokeilin vaihdottoman 550-vaihtoehdon sijasta bussia 14, jonka aloituspysäkki on tässä melkein vieressä. Kampissa täytyy vaihtaa, mutta loppujen lopuksi matkaan ei kulunut yhtään sen kauempaa kuin 550:lla, jossa aikaa tuhraantuu pysäkille kävelemiseen ja kylmässä odottelemiseen.

Vana valuu ylöspäin päähäni

2011-11-06T23:37:00.000+02:00

Muutto on (enimmäkseen) takana, ja nyt olen helsinkiläinen. Huolella rakentamani espoolaisidentiteetti siis valui hukkaan. Yritin miettiä joitain piirteitä, joita minun helsinkiläisenä pitäisi omaksua, eikä mieleeni tullut kuin joitain ilkeämielisiä vaihtoehtoja, joten olkoon.

Suhteeni Helsinkiin ei ole mitenkään ristiriidaton. Nuorempana minua ärsytti suomalaisen median helsinkikeskeisyys, ja silloin ajattelin että Helsinki on jonkinlainen hiphop-dystopia muutamine hassuine helsinginherroineen. Nykyään minulla ei ole sen kummempia intohimoja, vaikka välillä ihmettelen asioita, joita muut tuntuvat Helsingissä arvostavan. Muistan kuinka joitakin vuosia sitten joku bloggaaja ilmoitti rakastavansa kantakaupungin hämärähemmoja ja, ennen kaikkea, virtaavia kusivanoja, joiden yli saa hyppiä. Muistikuvani tarkkuudesta hämärähemmojen kohdalla en ole varma, mutta virtaavat kusivanat muistan. Ja kuinka ollakaan, ensimmäisenä helsinkiläisaamunani perjantaina, jolloin siis osoitteenmuutokseni tuli voimaan, Helsingin sanomien Nyt-liitteessä oli kyselty, miksi ihmiset rakastavat Helsinkiä, ja kuinka ollakaan, siellä ne kusivanat taas mainittiin. Joku rakasti varhaisia aamuja, kun käytetyt ketsuppipaperit lentelevät ja yön viimeiset kusivanat valuvat katua pitkin.

En tajua. Pidän Helsingistä siksi, että täällä on vaihtoehtoja monessa asiassa, eikä tarvitse tyytyä yhteen paikallispubiin, pienen elokuvateatterin mainstream-tarjontaan, tai jos haluaa tapahtumissa käydä, niin ei tarvitse tyytyä Laihian Spelit -jymyjuhlaan tai Suviseuroihin. Vielä parempi olisi, jos ei tarvitsisi varoa astumasta kusivanaan.

Antigentrifikaation hetki lähestyy

2011-10-31T21:34:00.000+02:00

Muutto etenee - sain avaimet omaan kotiini eilen. Viikonloppuna en sen kummemmin tainnut kuitenkaan saada aikaiseksi, ja tänään maanantaina olen lähinnä siivonnut hyllyjä kamasta. Ihan vielä ei olla voiton puolella kuitenkaan. Huomenna pitäisi ilmaantua Kierrätyskeskuksen tyypit hakemaan huonekaluja.

Viikonloppuna ilmestyi Helsingin Sanomien kylkiäisenä kuukausiliite, ja siinä sitten oli usean sivun marina Kallion gentrifikaatiosta eli keskiluokkaistumisesta. Siinä jotkut tahot olivat huolissaan, kun Kallio menee pilalle ilmiön seurauksena. En oikein ymmärrä tätä. Siis: osa Kallion asukkaista ei tykkää siitä, kun Kallioon muuttaa "muita". Eikö kuitenkin se, että Kallioon virtaa keskiluokan edustajia, tarkoita sitä että osa Kallion asukkaista nimenomaan kannattaa gentrifikaatio jos ei suoraan, niin ainakin epäsuoraan sillä että muuttavat sinne? Heidän mielipidettään ei kai lasketa. Mokomatkin urbaani-imperialistit kun valloittavat elämäntapaintiaanien maat.

Tavallaan kyllä ymmärrän toisaalta sen, että olis niinku kivaa jos (edes joitain) alueita säilytettäisiin vanhankaltaisena, vailla muutosta. Niinhän konservatiivitkin meillä Suomessa tahtovat, rajat kiinni mamuilta, Suomi suomalaisille ja Karjala mielellään takaisin.

Nightvisions: Maximum Halloween 3011

2011-10-30T22:37:00.000+02:00

Osallistuin ensimmäistä kertaa vuoteen Nightvisions-tapahtumaan, ja kokonaisuutena on sanottava elämyksen olleen varsin positiivinen. Rajasin itselleni vain keskiviikon ja perjantain välillä esitetyt "arkinäytökset", ja tiputin pois sen kaikista perinteisimmän yömaratonin. Kahdeksan elokuvaa - kun pudotin vielä perjantain viimeisen näytöksen Attack the Blockin pois - joista vain yksi oli selkeästi turha, ja pari ehkä vain "ihan hyvää", loput ehtaa kamaa. Luodaan siis katsaus.

Kekkerit alkoivat siis omalta osaltani keskiviikkona The Thingin toisella uusioversiolla. Vuoden 1982 The Thing - Se jostakin - on minulle se tutuin inkarnaatio (voisi mukaan laskea myös Salaisten kansioiden ensimmäisen kauden jakson Ice, mutta se on ehkä vain tribuutti The Thingille), ja omalta osaltani se myös jää 50-luvun version (jota en ole nähnyt) rinnalle siksi oikeaksi The Thingiksi - tämä remake kun on täysin turha. Ei sillä, että tarina sinänsä olisi huonontunut, mutta mitään uutta ei tämä kolmas versio tarinaan tuo, ellei sitten ihan näppäriä erikoisefektejä lasketa uudeksi. Arvosana: turha.

Seuraava kattaus oli Rutger Hauerin tähdittämä riemukas Hobo with a Shotgun, jossa Hauerin esittämä kulkuri eksyy tavarajunan kyydissä kaupunkiin, jossa valtaa pitää rikollispatriarkka Drake poikineen. Kyllästyttyään mielivaltaiseen väkivaltaan kulkuri ostaa kaipaamansa ruohonleikkurin sijasta haulikon, ja pistää kampoihin. Mainiota viihdettä, jota ei kannata liian vakavasti ottaa. Arvosana: hyvä!

Suomalaisesta kauhuelokuvasta minulle tulee mieleen lähinnä Kuutamosonaatti (en suoraan sanottuna ole varma, olenko nähnyt sen), mutta keskiviikon päätteeksi katselimme suomalaisen kauhuelokuvan Merkitty. Paikalla oli myös elokuvan tekijäkaartia, ohjaaja Ismo Sajakorpi ja näyttelijät Satu Silvo ja Georg Dolivo. 30 vuotta sitten kauhu oli erilaista - Nightvisionsin yleisö kun on pääosin kaks-kolmekymppisiä ja vieläpä valikoitunutta, joten sinänsä mainio elokuva ei ehkä herättänyt sellaista reaktiota kuin ohjaaja olisi odottanut - leffan päätteeksi hän kommentoikin, että leffassa oli näköjään paljon piilohuumoria, josta hän ei ole ollut tietoinen. Mutta kuten joku katsoja kommentoi, Merkityssä oli "hyvä meininki". Arvosana: ihan hyvä.

Torstai alkoi sivistyneesti dokumenttielokuvan parissa. Loputon Gehennan liekki (katso traileri) oli 50 minuuttinen teräsannos suomalaisesta Black Metal -skenestä. Näytöstä hieman haittasi erään elokuvassakin ilmeisesti esiintyneen tyypin huutelu, mutta muuten elokuva oli mainio. Ehkä olisin toivonut vielä vähän enemmän selostusta suomalaisen black metallin historiasta, mutta toimi tämä näinkin "skenen" hahmojen kertomana. Arvosana: Mainio, pitää hankkia DVD:llä.

Ilta jatkui hevimetallin parissa, ja katsoimme vuoden 1985:n "musikaalin" Trick or Treat, jossa teinipojan idolisoima rokkitähti kuolee, ja palaa sitten kummittelemaan, kun teinipoika keksii pyöritellä rokkitähden viimeiseksi jäänyttä levyä väärinpäin, ja tulee paljastaneeksi saatanallisia viestejä. Elokuva (jossa vilahtavat myös Kissin Gene Simmons ja ennen kaikkea Ozzy Osbourne televisiosaarnaajana) oli kuitenkin vähän liian pitkä, huumori ei ihan kantanut loppuun saakka, ja minustakin elokuva olisi saanut loppua vaikka Carrie-kohtaukseen (ts. lukiotanssit saavat tylyn lopun). Toisaalta muuta yleisöä tuntui naurattavan kovasti, joten ehkä olen vain kalkkis. Arvosana: ihan hyvä, mutta.

Perjantaina piti olla neljä elokuvaa, mutta kun nukahtelin jo ensimmäisen aikana, niin päätin jättää viimeisen väliin, kun ei sen trailerikaan oikein vakuuttanut. Perjantai joka tapauksessa alkoi toimivalla Lovecraft-filmatisaatiolla Whisperer in Darkness. Leffa oli tehty "ikään kuin" 1930-luvulla, se oli mustavalkoinen ja lukuunottamatta tietokone-efektejä, se myös tuntui kuin se olisi tehty silloin, ts. siinä esiintyvät "teknologiset kojeet" vaikuttivat hieman naiiveilta. En ole kyllä koskaan pitänyt klassisista mustavalkoleffoista, mutta jos muutamia päättäisin joskus hankkia, olisi tämä yksi niistä. Arvosana: Varsin onnistunut, muttei ihan täysosuma.

Nightvisionsin henkeen on aina kuulunut sellaiset 70- ja 80-lukujen kulttielokuvat, jollaiseksi lasken myös Bronxin asfalttisoturit. Täytyy kyllä myöntää, etteivät nämä rakeiset elokuvat, joiden kantava voima matalan budjetin tuoma koomisuus, ole ihan minun juttu. Toki itsekin nauroin monessa kohdassa muun yleisön mukana, ja onhan näissä aina se, että ne ovat kuitenkin tavallaan "scifitarinoita", ja jo sen vuoksi arvokkaita (ilman muutahan rikollisuus voi kaupunginosassa kasvaa niin, että poliisi luovuttaa ja kaikenkarvaiset moottoripyörä- ja rullaluistinjengit ottavat vallan). Näytöksessä kunniavieraana oli ohjaaja Enzo G. Castellari, jolla oli ihan hyviä anekdootteja kyseisen elokuvan tekemisvaiheesta, mutta vaikea oli välillä seurata miehen innostunutta selostusta. Arvosana: ihan hyvä, mutta...

Festarit päättyivät osaltani Red Stateen. Hieman hitaasti alkava elokuva sijoittuu ilmeisesti Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeelle, jossa homoja eivät kaikki katso vieläkään hyvällä silmällä. Elokuvassa esiintyy lahko, joka ei tyydy Jumalan Tahtoa noudattaessaan pelkkiin mielenosoituksiin homoseksuaalien opiskelijapoikien hautajaisissa. Lahkon vanhurskas jäsen, eräs vanhempi nainen, laittaa seksiseurailmoituksen nettiin, ja opiskelijapojat tarttuvat toki tilaisuuteen. Koska pojat olivat valmiita neljän kimppaan, osoittaa se ettei pojilla ole sielua, joten on OK kidnapata heidät tapettaviksi iltahartauteen, jossa teloitellaan homoja ja muita syntisiä, mikä on ihan OK, koska Raamattu kieltää vain ihmisen tappamisen, mutta "hyönteiset" ovat OK. Kaikki ei kuitenkaan mene putkeen, ja poliisivoimat saavat vihiä. Lahkolaisilla on onnekseen kellari täynnä aseita ja ammuksia, joten ryhdytään tulitaisteluun. Lopuksi melkein kaikki kuolevat. Arvosana: Varsin mainio, potentiaalinen DVD-ostos.

Ideologisista sisällissodista

2011-10-24T22:03:00.000+03:00

Olin perjantaina huono ihminen. Toisaalta on tietysti tavallaan hyvä tulla välillä muistutetuksi, ettei ole ihmisenä millään muotoa valmis, vaan kasvatettavaa riittää lihas-rasva -suhteen lisäksi myös tuolla selkärankaosastolla. En sitten toisaalta tiedä, olisiko kaikista helpointa, jos tulisi sokeaksi kaikelle omalle käytökselleen, eikä koskaan soimaisi itseään (muut ovat tietysti aivan eri asia) siitä, että tekee väärin tai osoittaa pelkuruutta.

Niin tai näin, itselleni suivaantuneena kävin sitten perjantaina juoksulenkillä - matka oli lyhyt (vain noin 3 kilometriä), mutta vauhti oli reilusti yli 9 kilometriä tunnissa. Muistaakseni 9,3. Siltikään en kokenut piiskanneeni itseäni tarpeeksi, mutta en minä toisaalta kovempaakaan päässyt. Lauantaina sen sijaan juoksin taas, tarkoituksella hitaammin, mutta matkan sain venytetyksi peräti 8,3 kilometriin, mistä olen vähän ylpeä. Jalkoihin koskee vieläkin, nyt maanantai-iltana.

Joku kertoi Pate Mustajärven kertoneen ilmeisesti Seura-lehdessä, ettei enää käytä leijonakoruja sen vuoksi, että se liitetään nykyään lähinnä tiettyihin kansallismielisiin ääriryhmiin. Ilmiö on ihan mielenkiintoinen, ja olen nähnyt samaa aivan toisenlaisissa yhteyksissä. On joku aate, jonkinlainen ismi, jolla on kannattajia, jotka ovat isminsä pohjalta sitä mieltä että A. Esimerkiksi isänmaallisuus, Suomi on hyvä ja kunnioitettava paikka. Ajan myötä kannattajajoukkoon ilmaantuu ihmisiä, jotka ovat ismin pohjalta sitä mieltä että B, mikä sotii toisten ismin kannattajien arvoja vastaan, ja sen sijaan että alkuperäisellä kannattajakunnalla olisi jonkinlainen etulyöntiasema pysyä isminsä edustajina, pääsevätkin nämä uudet kannattajat omimaan aatteen itselleen, ja jos muut eivät irtisanoudu aatteesta, samaistuvat he porukoihin, joita he eivät hyväksy omikseen. Vahvimmat, tai pikemminkin röyhkeimmät, ovat voittaneet.

Kiinnostavaa on siis se, miksi se leijonakoru on nimenomaan pesäpallomailapoikien symboli, eikä niiden muiden, jotka kyseisiä koruja ovat kantaneet vanhanaikaisen isänmaallisuuden vuoksi. Miksi ne muut ovat ikään kuin hävinneet kamppailun? Mielenkiinnolla odotan, onko Perussuomalaiset jatkossa soinilainen vai halla-aholainen konservatiivipuolue. Jotenkin tuntuu, ettei nämä kaksi ryhmittymään mahdu samaan porukkaan.

On jo myöhä, pitää mennä nukkumaan enkä ehdi jäsentelemään ja viimeistelemään tekstiä. Pidennetty viikonloppu on ohi. Onneksi ensi viikko ei ole töissä sen pidempi, vaan päinvastoin. Mikäli suunnitelmat toteutuvat, saan oman asunto-osakkeeni avaimet tällä viikolla, ja ensi viikolla sitten muuttamaan.

... nor Hell a fury

2011-10-20T21:26:00.000+03:00

Pakkasin tänään CD-levyt. Laskin, että yhteen laatikkoon meni noin 200 levyä, joten ne mahtuivat noin kahteen Fyffes-banaanilaatikkoon. Vielä kun kirjat saisi pakattua, niin loppu olisi lastenleikkiä, paitsi tietysti siivoaminen. Pesukoneen sain myytyä - laitoin työpaikan virtuaalikirpputorille ilmoituksen, ja alle varttitunnissa löytyi ostaja vastoin kaikkia odotuksiani. Sovimme, ilmoituksessani saneltujen ehtojen mukaisesti, että hän noutaa sen kuun vaihteessa tai sen jälkeen. Lisäksi sain kuin sainkin irtisanottua asunnon. Vuokranvälittäjä uhitteli, että potentiaalinen seuraajavuokralainen saattaisi ottaa yhteyttä, mutta toistaiseksi ei ole kuulunut mitään. Hittolainen, pakko kai täällä on siivota siltä varalta, että joku haluaa tulla katsomaan. Onneksi maanantai on vapaapäivä. Toiveeni olisi, että saisin Kierrätyskeskuksen tyyppejä käymään täällä silloin.

Luin kirjan. Viimeisellä kerralla, kun asioin näillä näkymin Ison Omenan kirjastossa, palautin Stephen Kingin romaanin Christine. En ole koskaan nähnyt sen elokuvaversiota, mutta ehkä pitäisi, sillä tarina riivatusta autosta, vuoden 1958 vuosimallia olevasta Plymouth Furystä, oli ihan kelvollinen. Suomennos sen sijaan ei vakuuttanut minua. Olin havaitsevinani muutamia kohtia, joissa kääntäjä vaikutti minusta töpänneen jotenkin tökerösti, ja siitä lankesi varjo koko suomennoksen ylle, vaikka teksti olisi enimmäkseen ollutkin oivasti käännettyä. Kun muutama kohta vaikuttaa kehnolta, käy suomennokseen luottaminen vaikeaksi myöhemminkin kun joutuu epäilemään, pitäisikö tässä seistä nyt näin.

Ilmoittauduin marraskuun SHV-tenttiin, vaikka epäilen, etten ehdi tänä vuonna lukea senkään vertaa kuin aiempina vuosina, jolloin on tullut hylsyt niin että heilahti. Kannattaa kuitenkin katsoa avautuvalta sivulta kevään lakitentin neljäs kysymys ja ainakin e-kohdan vastaus. Jollakin on ollut taas hauskaa.

Muistojen kaistalla

2011-10-19T17:17:00.004+03:00

Muuttopuuhat etenevät verkkaisesti. Sain kuitenkin kaikki DVD:t pakattua banaanilaatikoihin. Lisäksi selvitin, miten irtisanon vuokrasopimukseni. Täytyy täyttää lomake, johon pitäisi tietää kertoa, onko lattia laminaattia, muovimatto vai jotain muuta, sekä neliömäärä ja huoneiston tyyppi. Eikö niillä muka itsellään ole sitä tiedossa? Oli tai ei, niin sitten lomake pitäisi palauttaa niiden toimistolle, jonne olisi ainakin nettisivujen mukaan sovittava aika, tämä kun on suuren korporaation omistama vuokra-asunto. On se tehty vaikeaksi. Unohdin töistä laittaa sähköpostia taloyhtiön vastaavalle vuokravälittäjälle, mutta kaitpa sen nyt saakura soikoon on onnistuttava skannaamalla irtisanomisilmoitus ja lähettämällä sähköpostilla se.

Toisekseen pitäisi tilata ne kaatopaikkanoutajat, mutta en tiedä pitäisikö sitä ennen yrittää kaupata kierrätyskeskukselle joitain nähdäkseni käyttökelpoisia huonekaluja, kuten teoriassa kirjahyllyni ja runkopatjasänkyni. Tosin jälkimmäistäkin voisi yrittää pesukoneen ohella kaupata töissä, jos nyt muistaisin tehdä edes niistä kirpputori-ilmoituksen.

Eilen tavaroita kasatessani löysin vanhoja CD-ROM -levyjä, jonne olen arkistoinut kaikenlaista tavaraa kuluneilta n. 15 vuodelta. Tavallaan hellyyttävin, mutta toisaalta myös myötähäpeääherättävin löytö oli osa sähköpostikirjeenvaihdosta, jonka kävin 17-vuotiaana ensimmäisen nettideittini kanssa. En koskaan tavannut "Verkkua", tai nähnyt edes kuvaa koska silloin ei vielä kuvien saaminen nettiin ollut niin helppoa kun digikameratkin tekivät vasta tuloaan, mutta tavallaan siitä jäi ihan hauska muisto. Muistan edelleen hänen oikean nimensäkin, mutta Facebook ei ainakaan paljastanut mitään. En ilmeisesti tallentanut omia viestejäni, mutta tytön viestejä lukiessa aloin tuntea myötähäpeää kun mietin, millaisiin viesteihin niiden täytyy olla vastauksia. Ennen kaikkea tunnen oloni kovin vanhaksi. Kahdessatoista vuodessa on tapahtunut paljon, ja olen muuttunut elämääni tottuneeksi naavaparraksi (tosin ilman konkreettista partaa).

Ja toisaalta on todettava, etten erityisesti kaipaakaan silloista minääni. Teini-ikään kuului eräänlainen vahvasti tunteminen, eli mustavalkoinen ehdottomuus ja suurentelu, mutta pidän enemmän siitä, että kaikkeen voi suhtautua lievän närkästyneesti, neutraalisti tai tyynen tyytyväisesti, ja äärimmäisiä tunteita voi kokea hieman harvemmin (tosin en panisi pahakseni, äärimmäisen neutraalit tai pettyneet tunnelmat olisivat pienoisessa vähemmistössä).

Running man

2011-10-17T19:04:00.006+03:00

Yritin viikonloppuna viritellä muuttoon liittyviä töitä. Suureksi yllätyksekseni sain tehtyäkin niin, mutta aloitin tietentahtoen ihan väärästä päästä, eli DVD-elokuvien pakkaamisesta oululaisesta marketista vuosia sitten saamiini banaanilaatikoihin. Motiivini oli kuitenkin jo pakatessa selvä: mitä vain, kunhan ei tarvitse siivota liettä, liesituuletinta (tai sen lasista kupua), jääkaappia ja ennen kaikkea vessaa. Sivumennen sanoen, pitäisi myös irtisanoa vuokrasopimus (en ole varma, mille instanssille siitäkin pitäisi ilmoittaa, kun on erikseen vuokranantaja/-perijä ja taho, joka hoitaa "vuokrausasioita", plus sitten on jonkinlainen huoltofirma jonne pitäisi osoittaa "kaikki yhteydenotot", mutta en tiedä viitataanko sillä vain huoltopoliittisiin asioihin), tilata kaatopaikkanoutajat (puolet huonekaluista joutaa roskikseen) ja laittaa liian iso pesukone työpaikan kirpputorille myytäväksi erittäin halvalla, jos joku suostuisi sen noutamaan.

Ostin kesällä uuden puhelimen, ja sille on muun mukavan muassa sellainen liikuntaharrastusta stimuloiva ohjelmisto kuin Sports Tracker. Otin sen tänäänkin lenkille mukaan, ja sen mukaan tulin juosseeksi 5,3 kilometriä, ajassa 37m25s, ja keskinopeus oli 8,4 km/h. Joidenkin tahojen mukaan juoksen liian nopeasti, eli saisin varmaan enemmän hyötyä siitä, jos juoksisin hitaammin, mutta kauemman aikaa. Pitää varmaan paikkansa, mutta olen huomannut hämmästyttävän vaikeaksi hidastaa vauhtia luontaisesta, jolla saan aikaiseksi tuollaisia keskinopeuksia. Olen yrittänyt kyllä, mutta yleensä tulee tunne kuin hyppisin paikoillani. Olen kai tyyli ennen substanssia -ajattelun uhri, mistä ihmisen luulisi pääsevän yli viimeistään teini-iän jälkeen.

Lenkillä, kääntyessäni Friisilänaukion kohdalla Kuitinmäentieltä Kalastajantielle, saatoin astua vahingossa pienen linnun siiven päälle. En ole ihan varma, mutta jalkojeni välistä se räpiköi paniikissa karkuun. Onneksi näytti raukka ainakin pääsevän lentoon risteyksen yli, mutta jatkosta en valitettavasti tiedä mitään.

Yrjöpöydän antimien äärellä

2011-10-15T16:27:00.001+03:00

Työviikko päättyi perinteiseen suomalaiseen tapaan, eli lähdin illalla muutamalle - yhteensä kai neljälle tai viidelle - oluelle muuan lapsuudentoverin kanssa. Muutama viikko sitten oli työnantajan järjestämät juhlat, ja silloin vannoin niin ikään perinteiseen suomalaiseen tapaan, ettei enää koskaan. Tällä kertaa tosin ilta oli varsin sivistynyt, enkä aamulla kärsinyt krapulasta muuten kuin sikäli, että edelleen on hieman väsynyt olo. Anniskeluravintolaksi valikoitui William K -ravintola Fredrikinkadulla Helsingin ytimessä. Olutvalikoima oli ihan kohtuullinen, tunnelma ihan riittävän rauhallinen. Hieman yllätti, että jotkut todella käyvät ennen elokuvaa juomassa. Niin ainakin tekivät kaksi nuorta naista, jotka istuivat pöytäämme sillä välin kun kaverini oli helpottamassa oloaan. He kävivät baarissa myös ilmeisesti elokuvan jälkeen.

Vielä enemmän ehkä yllätti se, että tytöt eivät oikein edes tienneet, mitä olivat menossa katsomaan. Elokuvatapahtumissa, joissa katsottavia elokuvia on paljon, en minäkään välttämättä aina tiedä, mikä elokuva juuri seuraavaksi on vuorossa, tai että mikä se niistä 10-20 elokuvasta oli, mutta jos menisin katsomaan yhtä elokuvaa jonain iltana, niin olisin harkinnut elokuvaa ainakin sen verran, että se jäisi mieleen. Nightvisions tulee pian, enkä muista enää ollenkaan mitä kaikkea menen katsomaan, mutta jos tänään lähtisin elokuviin, kävisin katsomassa Almodovaria, La piel que habito, joka ei tietenkään pyöri tuossa viereisessä Finnkinossa. Eipä sillä, sokkovalintatekniikka ei välttämättä ole huono idea - silloin ei ainakaan tule antaneeksi liikaa valtaa omille ennakkokäsityksilleen ja genremieltymyksilleen.

Ennen kuin kaverini palasi, tytöt olivat vaihtaneet pöytää. Ehkä kannattaisi jalostaa suomalaisen jurotuksen taito kultamitalitasolle, eikä yrittää aina tilaisuuden tullen olla ikään kuin seurallinen tai jotain.

Väännän vieteriä

2011-10-13T20:07:00.004+03:00

Arvelen omalla kohdalla elämäni ajelehtivan eteenpäin rutiinien voimasta - näin ollen jos kirjoitan vaikka väkisin nyt tänään blogiin, on huomenna kynnys matalammalla. Tällainen itseindusoitu resonanssi (voi kun olen nokkela) on toiminut aiemminkin muissa yhteyksissä - muistelen opiskelijavuosinani sekä opintojen että elämän kangertelevan siksi, että rutiineina oli lähinnä vetelehteminen ja murehtiminen, ja molemmat ongelmat korjaantuivat melkein kuin itsestään sen jälkeen, kun työnsi tätä ruhoa eteenpäin hiki hatussa ensin muutamia metrejä. Jotkut ehkä pitävät mekaanista toistoa ikävystyttävänä, mutta minä tavallaan nautin siitä, vaikkakin rutiinien murtaminen ainakin väliaikaisesti voi olla piristävääkin. Vietin taannoin viikon niin, että menin töihin vasta yhdeksäksi, ja siellä syömään vasta puolenpäivän aikoihin. Se oli jollain omituisella tavalla piristävää, vaikkakin sen jälkeen olen palannut aamuseitsemän töihinmeno- ja puoli yhdentoista ruokailuaikatauluun. Kai sitä voisi kutsua irtiotoksi, jollaisia ihminen kuulemma tarvitsee siinä missä sitä toistoakin.

Huushollin pitämiseen minulle ei ole koskaan syntynyt mitään rutiinia, vaikka olen sellaisia aina välillä suunnitellut. Nyt sitten pitäisi jotenkin saada tämä asunto sellaiseen kuntoon, että sen kehtaa luovuttaa ja saisi vielä takuuvuokrankin takaisin. Yllätyin iltapäivällä, kun liesituulettimen lasikuvusta voi nähdä läpikin. Sen jälkeen olen lähinnä keräillyt irtopaperia - kassakuitteja ja irtonaisia esitteitä - pois. Sitten kun muutan omaan kotiin, kaikki on tietenkin toisin, onhan silloin kyse omasta omaisuudesta jota huligaanit, minä itse etunenässä, ei saa turmella. Niin tosin taisin ajatella jo edellisen muuttoni yhteydessä.

Aamulla oli jo vähän kolea. Minua ei harmita seistä bussipysäkillä, mutta bussissa minua alkoi palella. Täytynee kaivaa hansikkaat jostain huomiseksi. Onneksi en heittänytkään keväällä pois talvitakkiani, vaikka jo muutaman kevään ajan on ollut tarkoitus tehdä niin ja ostaa parempi tilalle. Tottahan tuo nyt vielä yhden talven menee.

Tänään oli kuulemma kansallinen epäonnistumispäivä. En muista ihmisistä tiedä, mutta itse ainakin epäonnistun ihan riittävästi jo muutenkin, kiitos vaan, joten en ottanut erityisemmin osaa. Tosin tietysti olisi voinut pyytää jotain työpaikan mukavammista tytöistä treffeille, ja selittää sitten närkästyneelle pakkienjakajalle, että no kun oli kansallinen epäonnistumispäivä.

Jospa vielä yritän

2011-10-12T18:10:00.001+03:00

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut tänne mitään. Kun blogit joskus 2000-luvulla alkoivat yleistyä, innostuin minäkin niistä ja kirjoitin paljon. Ja juuri tänään tulin sattumoisin lukeneeksi joitain vanhoja blogitekstejäni 2000-luvun puolestavälistä, ja häilyvänä haamuna mieleeni palautui muistikuvia siitä, miten hauskaa oli joskus kirjoittaa säännöllisesti. Ennen kaikkea niitä tekstejä on hauska lukea nyt, kun samalla palautuu mieleen jo kauan sitten unohtuneet ajatukset ja silloinen elämäntilanne ja silloiset maisemat.

Nyt sitten harmittaa, kun en ole helmikuun jälkeen kirjoittanut mitään, ja kuitenkin on tapahtunut ainakin jonkin verran asioita. Töissä ei mitään erikoista, paitsi että työnkuvani on muuttumassa, ja tässä viimeisen viikon verran olen saanut paiskia uusia töitä, eli laatinut työantajani osavuosikatsausta. Olen täysi noviisi siinä asiassa, joten osani on aika yksinkertainen: syötä luvut, ja tarkista toisen syöttämiä lukuja. Varsinaisen ajatustyön tekee vielä muut. Tänään oli pienimuotoinen osastokokous, ja törmäsin tuttuun tunteeseen, jota tunsin usein 4 vuotta sitten juuri työelämään astuneena: en ihan ymmärtänyt, mistä muut puhuivat. Periaatteessa tietysti on kyse tutuista asioista; vastuuvelasta, kustannustenjaosta, mutta kun pitäisi sotkea mukaan kirjanpito- ja tilinpäätösperiaatteita, käy asia välillä jossain mielessä haasteelliseksi.

Kesällä oli kesäloma. En tehnyt paljoakaan, mutta kävin ensimmäistä kertaa eläissäni Haapamäen höyryveturipuistossa. Rautatieharrastajana voi vain todeta, että jo oli aikakin. Vanhaa risteysasemaa ympäröivää kaupunkia ei voinut kylläkään todeta kovin eloisaksi, ja kun aikataulut eivät sopineet juuri minun suunnitelmiini kovin hyvin, oli lopputuloksena usean tunnin istumismaraton paikallisella rautatieasemalla. Luin loppuun Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon, jonka olin vähän ottanut haasteena lukea (eikä se itse asiassa ihan huono ollutkaan, vaikka vähän vaikea oli päästä sisään sen juoruilevaan tyyliin).

Entä muuta? Asuntosäästöpäiväni on ohi, ja osakekirjat (näin ne vilaukselta) vaihtoivat omistajaa alkuviikosta. Ensi kuun alusta pitäen minusta tulee sitten helsinkiläinen, ja tarkkaanottaen pajamäkeläinen, josta ostin itselleni vajaan 50 neliön kaksion edukkaaseen (?) 142 tuhannen euron hintaan. Sain kaupanteossa lahjaksi 20 vuoden suunnitelman lyhennyksistä. Olen melkein 50-vuotias, kun velka on maksettu - ellei jokin mene vikaan jossain vaiheessa.

Johanna T niin kuin Tavallinen

2011-02-12T18:17:00.001+02:00

Omassa sosiaalisessa verkostossani on tapana haukkua Johanna Tukiaista aina tilaisuuden tullen. Mielenkiintoista kyllä, kärkkäimmin häntä ovat haukkumassa naistuttavani, mutta se on nyt sivuseikka. Itsellänikin on joka tapauksessa vaikeaa suhtautua tähän julkisuuden hahmoon täysin vakavasti ja kunnioittaen, mutta mietin tässä, että mitä jos todella tapaisin hänet, ja juttelisin hänen kanssaan jostain. Jos vaikka junassa satuttaisiin vierekkäisille penkeille (hän ei varmaan moisia rahvaan kulkuvälineitä käytäkään), ja tapojeni vastaisesti en yrittäisikään välttää kaikkea kontaktia vieraiden kanssa, vaan tekisin muina miehinä tuttavuutta. Jotenkin luulen, että sen jälkeen suhtautuisin häneen vakavasti, tavallisena ihmisenä. Hän ei olisi enää pelkkä julkkis, jonka jokaiselle raportoidulle käänteelle voisi naureskella pilkallisesti ja silti pitää itseään jotenkin hyvänä ja empaattisena ihmisenä.

Näin ollen, koska minulla on jo valmiiksi hieman liikaakin sosiaalisia puutteita (kun en seuraa urheilua tai harrasta sitä aktiivisesti, eikä minulla ole autoa), ja koska toisaalta koen tarpeelliseksi voida kokea olevani edes hieman empaattinen ja hyvä, täytyy varoa tapaamasta Johannaa. Tai Yolandako hän on nykyään?

Kaksi aikamiespoikaa

2011-02-12T13:50:00.002+02:00

Kävin viikolla ohimennen divarissa, ja silmiini osui uskonto-hyllyllä (jota katselin tietysti vain ihan sattumalta, tai siis en katsellut ollenkaan, ehen, vaan ihan vahingossa vain katsoin samaan suuntaan pienen punaisen sekunnin ajan) kirja Herran haltuun, Koistinen. Sen on kirjoittanut Hanne Huovila, ja sen takakansiteksti kuuluu seuraavanlaisesti:

Aikamiespoika Koistisen elämä ei ole ollenkaan helppoa. Keski-ikä ei innosta - paineita vaan kasaantuu, kun lähiympäristö ja varsinkin sukulaiset uupumatta miettivät, mistä miehelle vaimo. Kun Mammakin löytää vanhoilla päivillään kavaljeerin, alkaa Koistisen mieltä oudosti ikävä kaihertaa. Yllättävä sairaalareissu vie miehen kuitenkin perimmäisten kysymysten äärelle, ja lopulta kaikki asiat tuntuvat sotkeutuvan toisiinsa. Miten Koistinen koetuksista selviää? Löytyykö elämän onni kirkosta vai kapakasta?

Kukaan ei tietenkään arvaa etukäteen vastausta kansitekstin esittämään kysymykseen, ja ehkä kaksi ja puoli euroa sadan sivun lasten kirjalta vaikuttavasta opuksesta oli liikaa, mutten malttanut olla ostamattakaan. Ehkä alankin keräämään aktiivisesti aikamiespoikakirjoja, ja kyllä tämä Huovila Houellebecq'n viereen menee. Itse asiassa takakansitekstistä tulikin mieleen mainio Halujen taistelukenttä. Etukäteen oli yhtälailla arvattavissa sen, että kirjat käsittelevät enemmän tai vähemmän samaa asiaa, mutta "jotenkin" käsittelytapa saattaa olla erilainen. Kertauksena ote Halujen Taistelukentän takakannesta vuoden 2009 painoksesta:

Romaanin päähenkilö on kolmekymppinen poikamies, atk-suunnittelija. Hän on kyllästynyt työhönsä ja seksielämäänsä eikä hänellä juuri ole ystäviä. Elämä on tyhjää, asenne "ihan sama", tyylilaji hirtehinen. Psykiatri kirjoittaa vihkoonsa "köyhtynyt ajatusmaailma". Mitä jää jäljelle, kun jättäytyy sivuun rakkauden, seksin, rahan ja mielihyvän - halujen - taistelusta?

Vastaus ei ehkä ole etukäteen selvä (minusta se ei ole "ei mitään").

Nämä kaksi kirjaa ehkä ansaitsivat tarkempaakin vertailevaa tutkimusta sitten, kun olen plarannut Koistisen seikkailut ja lukenut Halujen taistelukentän neljännen tai viidennen kerran, mutta makupalana ehkä on hauska huomata, että kummankin kirjan alkupuolella käsitellään päähahmojen suhdetta autoihinsa.

Koistinen oli henkeen ja vereen Lada-ihmisiä. "Tämän parempaa ystävää ei olekaan", hänellä oli tapana sanoa vuoden -81 mallisesta menopelistään. Aina silloin tällöin Konelan miehet tosin yrittivät väen väkisin houkutella Koistista investoimaan uudempaan versioon, parempaan myös mukamas, mutta Koistinen näki myyntimiesten provisiotoiveiden lävitse joka ainoan kerran eikä antanut Samaran pulleiden muotojen houkutella itseään. Liikenteessä Koistinen käyttäytyi omasta mielestään maltillisesti, mutta Bemari-miehet näyttivät olevan toista mieltä: torvet soivat heidän suorittaessa itsemurha-ohituksiaan. Ja joskus - niin Koistinen ainakin kuvitteli - hänen moitteeton kulkuneuvonsa kohtasi jopa suoranaista paheksuntaa, peräti vihamielisyyttä, minne hän ajoneuvonsa sitten ohjastikin. (Herran haltuun, Koistinen, s. 18, kirj. Hanne Huovinen)

Marcelien keskellä kierrellessäni aloin vähitellen väsyä autoihin ja maailmaan kaikkinensa. Ostamisestaan lähtien Peugeot 104:ni oli tuottanut minulle pelkkää harmia: yhä uusia käsittämättömiä korjauksia, pikkukolareita... joiden toiset osapuolet tietenkin esittivät rentoa, kaivoivat vahinkoilmoituskaavakkeen ja sanoivat: "OK, tottakai", mutta salaa katsoivat minua vihaa pursuten; se oli epämiellyttävää. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, minä matkustan töihin metrolla, en käy viikonloppuisin juuri missään, koska minulla ei ole paikkaa mihin mennä, ja lomalla menen nykyään mieluiten seuramatkalle, joskus lomahotelleihin. "Mihin minä autoa tarvitsen?" hoin kärsimättömänä mielessäni kävellessäni rue Émile Landrinia. (Halujen taistelukenttä, s. 8-9, kirj. Michel Houellebecq, suom. Ville Keynäs).

Hankaluuden puolesta

2011-02-12T13:25:00.000+02:00

Pitkäksi venähtäneet tauot houkuttaisivat aloittamaan bloggauksenkin taas tyhjästä, mutta olkoot nyt.

Istuin tässä viikolla eräässä infotilaisuudessa miettimässä, miksi oikeastaan olen paikalla. Suurin syy oli varmaan se, että tilaisuus ei ollut pääkonttorissa, vaan jossain, mistä oli lyhyempi matka Tapiolan Subwayhin lounaalle. Eipä sillä, varmasti tilaisuuden sisältö oli ihan asiaa, se ei vain suuresti koskettanut minua. Yhdessä osiossa sitten pyrittiin havainnollistamaan tietovarastojen rakennetta, mutta käytännössä demonstraatio oli mainosta yhdelle ilmaisohjelmalle, jolla toimihenkilöraasu pääsisi eroon näppäilemisestä ja rumista käyttöliittymistä. Oli niin helppo, että salin nörttiteknisesti vähemmän orientoituneilta vaikuttaneet innostuivat suunnattomasti ohjelman helppokäyttöisyydestä.

Vaikka ihminen tarvitsee haasteita välttääkseen apatian, olen ollut hieman sitä mieltä, että esimerkiksi työelämässä haasteiden pitäisi piillä asioissa, eikä teknisten työkalujen asettamissa rajoitteissa. Briljeerausviettiä on parasta harjoittaa lähinnä vapaa-ajan peleissä. Kuitenkin haukotusta peitellessäni tulin ajatelleeksi, että kenties työkalujen käytön vaikeus tai kryptinen ja (siten siis) pelottava ulkonäkö eivät välttämättä ole ihan huonoja asioita. Kuinkahan monta kertaa olen itse välttänyt suuremmat ongelmat sillä, että en ole uskaltanut ajaa ominpäin vaikeilta kuulostavia ajosarjoja? Olen kuullut kauhutarinoita takavuosilta siitä, että joku on niin tehnyt, ja sitten viettänyt lukemattomia ylityötunteja korjatessaan käsin aiheuttamaansa vahinkoa. Voisi siis ajatella, että työkalujen vaikeus on vastaava ominaisuus kuin luonnossa eläinten suojavärit ja ärsyttävät hajut. Eläin ei syö myrkyllistä kasvia, koska se näyttää väärältä tai löyhkää myrkyltä.

Täysin sivuseikka on tietysti se, että vaikeiden asioiden hallitsemisella voi näyttäytyä pätevänä niiden silmissä, jotka eivät uskalla koskeakaan rumiin, 70-luvulta näyttäviin tekstiruutuihin.

Peluri

2010-12-23T17:35:00.000+02:00

Olen siirtynyt niin sanottuun joulun viettoon - Intercity kuljetti Helsingistä suoraan Vaasaan, ja vain puoli tuntia myöhässä. Kiitos kysymästä, mutta matka sujui varsin hyvin lukuunottamatta sitä, että hieman häiriinnyin turhautuneen vanhemman nälviessä lastaan, joka ei osannut ratkaista sudokuja. Luin loppuun P. Austerin Moon Palacen. Se kuuluu Tammen Keltainen Kirjasto (tjsp.) -sarjaan, joten kirjan kai piti olla laadukas - ja kenties se olikin, en voi kiistää kaunokirjallista laatua sinänsä, mutta jotenkin jäi vähän tympeä tunnelma opuksesta. Ehkä olen jotenkin yliherkkä, mutta sellainen "mitään ei voi yleistää eikä mikään ole itsestäänselvää"-ajattelu tuntuu jollain tapaa hörhöhumanistiselta, mikä saa niskakarvani nousemaan jos ei pystyyn, niin ainakin 60 asteen kulmaan.

Olen pelannut viime aikoina liikaa. Kun Fallout: New Vegas julkaistiin, pitkä pelitaukoni katkesi, kun aloin pelaamaan Fallout 3:a läpi, ja sen jälkeen New Vegasta. Sitten kun New Vegasin sain pelattua läpi, siirryin muihin peleihin, ja viime viikolla ostin Playstation 3:ni rinnalle Xbox 360:n. On toisaalta mukavaa nauttia pitkästä aikaa asioista, joista nuorena sai paljon iloa, mutta olen toisaalta huomannut, että pelattuani puolille öin arki-iltana, ja kun seuraavana aamuna on viimeistään kuudelta herätys, en ole kovin hyvällä tuulella. Tietysti töissä on menossa kiireisin kuukausi - tilinpäätöstohinat ovat käynnissä paitsi asiakkailla, myös meillä - joten olen hieman stressaantunut ja jo siksi hieman väsynyt ja ärtynyt, mutta kun ilta on mennyt pelatessa, olen paitsi ärtyneempi, myös hieman pettynyt kaiken muun jäätyä. Paitsi kotityöt, myös kirjat jäävät lukematta, elokuvat katsomatta, ulkoilut ulkoilematta. Nyt, kun olen muutaman päivän pohjanmaalla, voisi keskittyä muuhun. Paitsi että luin jo puolet kirjoistani, jäljellä on vain Thomas Mannin Tohtori Faustus. Tapaninpäivänä pääsee taas Mass Effectin ja Dragon Age: Originsin kimppuun.

Peleistä puheenollen; en erityisemmin ole ihastunut uusimpiin villityksiin: liikunnallisiin peleihin, eli Wiin peleihin ja nyttemmin kai myös Xboxin Kinectin avustuksella pelattaviin peleihin. Jostain syystä monet perheelliset ovat mieltyneitä niihin, mutta henkilökohtaisesti pidän niitä vähän hölmöinä kompromisseinä: ne ovat hieman puolivillaisia peleinä, eivätkä ne sitten ole ihan oikeaa liikuntaakaan. Jos lapsi / nuori nauttii peleistä, niin antaa nauttia. Kunhan vanhemmat pitävät huolen, ettei joka päivä ihan puolilleöin valvota kolajuomien - tai ES energiajuomaa ne kai nykyään juovat - voimalla, vaan pidetään joku kohtuus asiassa. Ja tunnin peliaika ei ole minusta kohtuutta. Siinä ehtii juuri päästä vauhtiin. Onneksi en kuitenkaan ole kenenkään vanhempi.

Juoksuhaudantiellä

2010-12-13T16:30:00.000+02:00

Olin eräänä iltana, lumisateiden väistyttyä vähäksi aikaa, iltalenkillä Haukilahden venesataman maisemissa, ja vaivuin sitten pitkästä aikaa asunnonostosuunnitelmiani miettimään siinä katsellessani Mellstenintien matalia majoja. Kolmemetristen kuusiaitojen takana ihmettelin, millaiset ihmiset oikein rakentelevat itselleen moisia linnakkeita. Mieleeni tulvi katkeria kuvaelmia ökyporvareista, jotka ovat perineet miljoonabisnekset isiltään, ja ovat sitten asettuneet ökyilemään meidän köyhän kansan kiusaksi ja kateudeksi.

Sitten kuitenkin tulin ajatelleeksi, että niiden talojen isännät (teen tässä nyt sukupuolisesti värittyneen oletuksen, anteeksi) ovat tehneet luultavasti samat kuin sadat tuhannet muut suomalaismiehet: ovat hankkineet sellaisen talon kuin mihin heillä on varaa supistamatta liikaa muusta elämästä ja toivoneet, että vaimolle/lapsille/lähisuvulle kelpaa. Omalla kohdalla ei tietenkään lähisuvun hyväksynnällä ole ihan valtavaa painoarvoa, mutta myönnän silti miettiväni ensisijaisesti sitä, miten kalliin voin sitten aikanaan hankkia. Halvin ei kelpaa, ellei kyseessä ole todella monikymmenkertaisesti alihinnoiteltu unelma - ja jos sellainenkin sattuu löytämään, eikä kukaan kilpaile siitä minun maksukykyni ylittävillä tarjouksilla, merkitsee se sitä että talossa on jotain sellaista vikaa, jota minä en vain näe, ja siten sekään ei oikeasti ole sitä mitä asunnoltani haluan.

Presentaatio ja muita kauhukertomuksia

2010-12-09T20:11:00.000+02:00

Pidin tänään esitelmän yhden osaston tytöille ja naisille. En edelleenkään nauti esiintymisestä, ja tällä kertaa vähän häpesinkin aidosti, kun etenin liian nopeasti, enkä osannut enää asettua muiden asemaan ja keksiä, mitä asiasta pitäisi selittää syvällisemmin, samalla kuitenkin väistellen oman osaamattomuuteni ja tietämättömyyteni rajoja. Lopetellessani teki mieli sanoa "kiitos ja anteeksi", mutta tyydyin sitten vain nyökkäilemään ja hymyilemään.

Kaiken sluibailun huipuksi olin vain normaalin työajan verran töissä, sillä oli kaverin kanssa suunniteltu... tai no joo, kaveri pisti päivällä sähköpostin, että lähdetkö Gallows Birdiin töiden jälkeen, ei siinä paljoa sitten mietitty. Ostin huomisillaksi jo ruuan, ja olutta minulla on valmiiksi jääkaapissa, joten huomenna voi tehdä reilun päivän erinäisten rästihommien parissa (vaikka sinänsä omassa hommassa rästitöitä sinänsä harvemmin on; on vain hommia, joiden tekemistä on lykännyt "paremmalle ajalle" oikeasti akuuttien hommien ja erinäisten keskeytysten tieltä).

Luen tällä hetkellä kahta kirjaa. Toista en millään kehtaisi myöntää, sillä se on Jari Tervon päiväkirja Kallellaan, ensimmäistä kertaa isäksi tulemisestaan. eikä se edes ole järin hyvä (edes) Tervon kirjaksi. Toinen on Paul Austerin Moon Palace (Kuun maisemissa), joka taasen vaikuttaa hyvältä ensimmäisen 50 sivun jälkeen, vaikka sinänsä en jaksaisi päähenkilöinä "taiteellisia sieluja", jotka ovat olevinaan niin erilaisia ja ryyppäävät ja rellestevät ja muuten vain sössivät elämänsä tietentahtoen jonkinlaisena mielenosoituksena maailmalle.

Miinus 65

2010-12-08T20:59:00.000+02:00

Joku julkisuuden hahmo on taas kuollut. Olen varma, että tunnen useita hänen kappaleitaan, mutta jos minua pyydettäisiin yhtäkkiä nimeämään yksikin kappale, en osaisi vastata. Suomalaisten artistien erottelua vaikeuttaa suunnattomasti se, että kaikki tuntuvat esittävän toistensa kappaleita. He eivät ole muusikoita, vaan laulajia, viihdyttäjiä, jotka esittävät suhteellisen tuntemattomiksi jäävien ihmisten kirjoittamia kappaleita taustabändiksi kutsutun taustakoristeen säestäminä. Jotkut minua vanhemmat tietysti luonnehtivat minun kuuntelemieni yhtyeiden kappaleita yhdeksi samaksi meteliksi, josta korkeintaan piru ottaa selvän.

Nukuin tänään pommiin. Kelloradion piti herättää viideltä, mutta heräsin vasta varttia yli nähtyäni ensin unta siitä, että pelasin jonkinlaista laattashakkia (tai Mahjongia?), ja ääni unessani ilmoitti Kari Tapion kuolleen. Omituista.

Rockford

2010-12-07T21:32:00.000+02:00

Tänään ei tosiaan hirveästi ehtinyt oikeita töitä tehdä, kun melkein koko päivä meni palaveeratessa ja lounastaessa. Voisin kuvailla juhlallista lounasta tarkemmin, mutta ruoalla oli niin vaikeita nimiä, etten muista. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että alkupaloiksi tarjoiltiin eräänlaista sinihomejuustoa, jonka tarjoilun suorittanut nainen lausui rokfort. Arvelin, että se kirjoitettaisiin Rochefort, mikä merkitsisi sitä, että olen aina lausunut sen sanan väärin kapakassa tilatessa Rochefort-olutta. Mulle tollanen Roshfort. Kymppi joo. Nyt minua harmittaa, etten edelleenkään osaa lausua Rochefortia, sillä juuston oikeaksi nimeksi osoittautui Roquefort. Se oli muuten hyvää. Muuten lounaalla tarjoiltiin jotain lihaa - en saata uskoa, etten muista mitä se oli, jotain tavallista kuitenkin, olisiko ollut broileria - jonkinlaisessa konjakkisinappikastikkeessa ja valkoviiniä. Mietin tovin, päteekö työnantajani asettama nollatoleranssi myös meidän omien toimitilojen ulkopuolella tilanteessa, jota voisi melkein luonnehtia edustustilaisuudeksi, vaikka muut osanottajat olivatkin kilpailevien yhtiöiden matemaatikkoja, ja olimme kilpailevan yhtiön tiloissa. Jos joudun kuulusteluihin, voin vedota siihen, etten halunnut poiketa joukosta ja siten mahdollisesti nolata työnantajaani. Aina voisi tietysti vedota absolutismiin, mutta kuulostaisi aika kummalta valehdella olevansa sellainen, ja sitten vasta noloa olisikin, jos jäisi kiinni relativismista.

Illanvietto jatkuu maksamalla laskuja. Tympäisee maksaa nettiliittymän maksuja, sillä kuluneen kuukauden aikana yhteydet ovat olleet harvinaisen epävarmoja ja hitaita - olen melkein jopa harkinnut soittavani Welhoon (tai DNA:han se nykyään lienee) ja marmattavani, kun ei netti toimi, missä vika, korjatkaa heti. Itse asiassa juuri tätä kirjoittaessa nettiyhteyteni muuttui hyvän illan jälkeen jälleen katkeilevaksi, käytännössä käyttökelvottomaksi. Kiitos, Welho.

Octavia Butler ja ihmisyys

2010-12-06T13:20:00.000+02:00

[Tämä teksti on kirjoitettu kaiketikin joskus elokuussa, mutta julkaisen sen nyt kuitenkin, kun se on niin pitkä että olisi sääli antaa sen valua hukkaan. Merkintä loppuu ehkä vähän kesken, mutta koska ajatukseni ovat jo vanhentuneet, en viitsi lähteä enää jatkamaankaan. Luultavasti punainen lanka on jo muutenkin katkennut.]

Luin Octavia E. Butlerin kirjan Aamunkoitto (Dawn), joka on nk. Xenogenesis-trilogian ensimmäinen osa. Kirjan takakannen mukaan kalifornialainen Butler on "voittanut science fictionin Hugo- ja Nebula-palkinnot", mikä on aika vaikuttava saavutus, tosin olen melko varma, että joku muukin on niitä voittanut. Butlerilta ei näköjään ole edes suomennettu muita teoksia kuin nuo kolme Xenogenesis-teosta.

Kirjan päähahmo on ihminen nimeltä Lilith Iyapo (jonka muuten mainitaan olevan tummaihoinen nainen, mikä tuntui minusta jotenkin oudolta kikalta kirjaa lukiessani, etenkin kun sillä ei ollut nähdäkseni mitään merkitystä kirjan tapahtumien kannalta, mutta kun näin Octavia Butlerin kuvan, asia selkeni). Maa on tuhoutunut ilmeisesti Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisessä satoja muutama sata vuotta sitten, ja erikoinen muukalaisrotu oankalit ovat pelastaneet ihmiskunnan rippeet tehdäkseen kauppaa - he ovat jonkinlaisia geenikauppiaita - heidän kanssaan. He tarjoavat ihmisille mahdollisuuden palata Maahan luomaan sen uusiksi, mutta mikä on hinta? Mikäli oikein ymmärsin, niin oankalien tavoite on edistää omaa evoluutiotaan yhdistämällä omaa ja ihmisten geeniperimää, ja tämä tavoite varmistetaan tekemällä ihmisistä riippuvaisia oankaleista sillä tavalla, etteivät he kykene enää keskenään lisääntymään.

En tiedä, vaatiiko Aamunkoiton syvällisempi ymmärtäminen jatko-osien (Puolipäivän riitit ja Imago) lukemista, mutta ainakaan tämä trilogian ykkösosa ei minua hirveästi hemaissut. Tottahan sen luki, ei siinä mitään, mutta se jätti vähän kylmäksi. Lilith herätetään, Lilith oppii tulemaan oankalien kanssa toimeen jotenkin, ja sitten hän joutuu opettamaan joukkoa muita pelastettuja tai vangittuja ihmisiä selviytymään. En osaa kuvitella, miltä minusta tuntuisi herätä muukalaisten keskuudessa, ilmeisesti muukalaisaluksessa, ja miltä minusta tuntuisi, jos he olisivat säätäneet ruumiini parempaan ja tehokkaampaan kuntoon. Ilmeisesti kirjan syvempi kysymys onkin, mitä on ihmisyys. Onko se sellaista vainoharhaista "urgh minä tapan"-mentaliteettia ja kateudensekaista juonittelua "parempia ja kauniimpia" vastaan? Lilith, jota oankalit ovat muuttaneet voimakkaammaksi ja tehneet hänen muististaan eideettisen, joutuu kohtaamaan kanssaihmistensä epäluulon, vihan ja juonittelun. Muut näkevät hänen "makaavan vihollisen kanssa", vaikka lukijan näkökulmasta oankalit ovat pelastaneet jäljelläolevat ihmiset varmalta tuholta säteilyn ja saasteen pilaamassa Maassa. Tavallaan tämä kyllä kuulostaa hyvin tutulta ihmisten sosiaalisuudelta - kukapa meistä ei olisi esimerkiksi koulussa tai työpaikalla puhunut tai kuullut jonkun puhuvan toisista pahaa näiden selän takana, ilmeisen kateellisena tai ainakin tyytymättömänä omaan osaansa. Aina on ylimielinen aristokratia ja kaunaiset proletaarit.

Minä en tyhmänä ja vajaana osaa sanoa, mitä ihmisyys on, mutta luulen olevani sitä mieltä, että kyse ei ole ruumiin ominaisuuksista. Evoluutiohan nyt joka tapauksessa etenee koko ajan, niin hitaasti ettemme sitä pysty havaitsemaan (?), ja nytkin ihmisruumiiden välillä on eroja. Toiset ovat heikompia, toiset vahvempia; minulla on muuan näkyvä syntymävika eikä muistini ole huippuluokkaa, mutta tiedän monia joilla ei näkyviä syntymävikoja ole ja joiden muisti toimii omaani paremmin. Se ei silti tarkoita että olisin inhillisempi tai vähemmän inhimillinen kuin muut. Tuntuu tietysti äkkiseltään hieman eri asialta saavuttaa parempi ruumis harjoittelulla ja omalla vaivannäöllä kuin jonkun ulkopuolisen suorittamalla parantelulla, mutta silti kyse on siitä että ruumis A poikkeaa ruumiista B jonkin verran, ja jos ihmisyys riippuu ruumiin ominaisuuksista, jossain on olemassa raja, jonka toisella puolella olevat ruumiit eivät ole ihmisiä samalla tavalla kuin sen toisella puolella olevat.

Ennen kuin menen niin pitkälle, että väittäisin ihmisyyden olevan kiinni jostain näkymättömästä, tai aineettomana pidettävissä olevista asioista (kuten joidenkin tunteiden tuntemisesta tai jostain ajatteluun tai ajatuksiin liittyvästä), niin ilmeisesti on jokin ruumiillinenkin raja olemassa. Mieleni tekisi ottaa esimerkiksi yksi Star Trekin, ja tarkemmin sanottuna Voyagerin, huonoimmista jaksoista, joissa kaksi päähenkilöä kävi läpi ihmisten evoluutiota turbovauhtia muuttuen jonkinlaisesta zombeista liskoiksi. Ilmeisesti liskoa ei voi pitää enää aivan täysin inhimillisenä. Star Trek on tietenkin satua, joten ajatellaan vielä muinaisia ihmisapinoita, joista nykytietämyksen valossa olemme kehittyneet. Väitän, että nykyihmisen ja ihmisapinan välillä on jokin ruumiillinenkin ero, jonka perusteella voidaan tarkentaa "ihmisyyden" viittaavan nimenomaan johonkin nykyihmisen ominaisuuteen, josta ihmisapina ei aivan pääse osalliseksi.

Harhainen näkökulma kielipolitiikkaan

2010-12-06T13:12:00.000+02:00

Palataan vielä itsenäisyyspäivään. Tämä on se aika vuodesta, kun eräänlaista kiihkoisänmaallisuutta osoittavat muutkin kuin uusnatsit. Eräs tuttu kirjoitti sinivalkoisessa Facebookissa, miten ilman silloisten varusmiesten panosta ja venäläisten tappiota puhuisimme nyt "vierasta kieltä". En ymmärrä. Jos Neuvostoliitto olisi anneksoinut nykyisen Suomen itselleen, puhuisimme edelleenkin kotimaista kieltä, siis venäjää. Suomen kieli tuskin kiinnostaisi tällöin muita kuin kielitieteilijöitä kuin erikoisuudentavoittelijoita, jotka esperantonsa lisäksi pyrkisivät briljeeraamaan suomella, ja kenties muutamia eloonjääneitä veteraaneja. Muuten elämä jatkuisi normaalina - tietysti (?) erilaisena kuin nykyinen elämä, mutta normaalia se silti olisi.

Rauhoittaisikohan muuten "Kiitos 1939-1945"-porukkaa se tieto, että jos Suomi olisi hävinnyt sodan, ei varmaankaan olisi mitään pakkoruotsiakaan?

Kirjoittajien lakko ohi tällä erää

2010-12-06T13:00:00.001+02:00

Tässä on taas parisen kuukautta vierähtänyt edellisestä kerrasta, kun olen tänne jotain kirjoittanut. Tosin muutamia parin rivin luonnoksia on siunaantunut, mutta ne ovat kaikkien onneksi jääneet kesken myötähäpeän pistoksesta. Päivääkään ei silti mene, etten soimaisi itseäni tökeröstä laiminlyönnistäni.

Olen viime aikoina ollut vähän töissä. Toissa viikolla oli jälleen kerran SHV-tentti vakuutusmatematiikan sovelluksista, josta en taida tälläkään kertaa päästä läpi - muuten saattoi mennä ihan hyvän, mutta viimeinen kysymys osaketuottosidonnaisen lisävakuutusvastuun laskemisesta menee nollille. Oma moka tietysti, mitäs luin liian vähän. Joka tapauksessa olin sillä viikolla vain maanantain ja tiistain töissä, ja sitten tentin jälkeen pidin vielä pidennetyn viikonlopun, johon laskin mukaan maanantain. Ja nyt tänään on itsenäisyyspäivä, joten kuluvakin viikko jää vajaaksi. Lisäksi tuleviin päiviin kuuluu kaikenlaista ylimääräistä työaikaa vievää, kuten erään työryhmän kokouksen yhteydessä pidettävä joululounas, joka matkoineen vie ainakin puolet päivästä.

En ole viettänyt itsenäisyyspäivää oikein mitenkään. Eilen tosin löysin digiboksiltani yli kolmetuntisen elokuvan Talvisota, jonka katsoin sitten. Tuntemattoman Sotilaan voin jättää siis väliin, enpä ole nähnytkään sitä kuin sata kertaa. En ollutkaan tajunnut, että Talvisota-elokuva oli nimenomaan Antti Tuurin samannimisen romaanin filmatisaatio, ja sijoittuu samaan jatkumoon kuin Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Lakeuden kutsukin. Melkein samat näyttelijätkin olivat. Suomessa ei nykyään tehdä tällaisia, vaikka samat näyttelijät ne edelleenkin pyörivät kuvioissa.

Juhlapäivän juhla-ateriaksi olen valinnut saman kuin perjantain iltapalaksi: wrappeja jauhelihalla, juustolla, avocadotahnalla ja tujulla tomaattikastikkeella.

Uponneet kustannukset

2010-10-13T18:40:00.000+03:00

Parin mutkan kautta päädyin tänään keskiviikkona tilanteeseen, että lompakossani oli kuusi ilmaiseksi saatua lippua Finnkinon elokuvateattereihin. Koukku on siinä, että niiden käyttöaika umpeutuu ylihuomenna perjantaina. Aloin tietysti heti laatimaan suunnitelmaa, miten ehtisin käyttää ne kaikki. Hommaan tuli haastetta, sillä saattaa olla, että perjantaina onkin muuta ohjelmaa yllätysvieraan vuoksi, joka ilmoitti aikeistaan juuri tänään päivällä.

Oli tietysti ihan mielenkiintoista havahtua huomaamaan, miten vakavasti sitä ottaa täysin ilmaiset, muiden kustantamat liput. Ihan kuin käyttämättä jättäminen olisi minulle jonkinlainen kustannuserä, jota pitäisi välttää viimeiseen asti. Olin täysin valmis lähtemään useampana iltana Helsinkiin (3,36 euroa suuntaansa), kun Espoon Finnkinon tarjonta on edelleen parhaimmillaankin kehnoa - kyllähän siellä yleensä menee yksi tai hyvässä lykyssä kaksi katsomiseen kelpaavaa filmiä, tänään Wall Street ja huomenna kenties Buried. Toisaalta ehkä pitäisi ajatella seutuliikenteeseen uppoavia rahoja "leffalippuna", ikään kuin vastalahjana maailmalle, joka saattoi kouraani ilmaisliput. Jäisin silti voitolle verrattuna tilanteeseen, etten maksaisi siirtymisestä mitään, mutta leffaliput ostaisin joko normaalisti elokuvateatterilta, tai sitten käyttäisin itse ostamiani yrityslippuja (á 7,50). Tai siihen kaikista tavallisimpaan tilanteeseen, jolloin maksaisin kummastakin silmiäni räpäyttämättä.

Tämän itsestäänselvyyden tajuttuani yllätysvieras ei tunnukaan enää niin kaihertavalta yhteensattumalta.

R&A 10, osa 1

2010-09-20T06:14:00.000+03:00

Mainitsinko jo, että ostin kourallisen lippuja viime viikolla alkaneille Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaaleille? Tosiaan, vain seitsemään näytökseen olen menossa, ja niistä on nyt puolet nähty. Perjantaina illalla, Bio Rexissä, olin katsomassa sellaista elokuvaa kuin Rubber, joka oli hauska metaelokuva siitä, miten asioita tapahtuu ilman syytä. Elokuvan elokuvassa hylätty autonrengas herää henkiin, ja alkaa listimään porukkaa. Lässähtää hieman hyvän alun jälkeen.

Lauantaina ainoa näytökseni oli heti aamulla, puolenpäivän aikoihin. Kyseessä oli tanskalainen filmi uusnatsin ja uusnatsiympyröihin sotkeutuneen nuoren ex-upseerin rakkaudesta. Odotin ehkä vähän liikoja elokuvalta, kyseessä joka tapauksessa oli vähän pliisu elämys. Natsit ovat ihan hyvä teema elokuvissa, mutta ehkä pelkän homorakkauden ja natsiteeman yhdistäminen ei riitä, vaan olisin kaivannut vähän vielä terävämpää otetta, ja vähemmän siirappia.

Sunnuntain elokuvani oli vasta illalla, yhdeksältä. Se oli italialainen The Double Hour (il doppia jotain). Odotukset eivät sinänsä olleet korkealla - kuvaus viehätti sen verran että olin aiemmin viikolla hankkinut lipun, mutta en muistanut kuvauksesta mitään enää sunnuntaina. Petyin silti vähän. Alussa elokuva vaikutti ihan mielenkiintoiselta mysteerielokuvalta, jossa ljubljanalainen nainen rakastuu yhden illan seuraa hakeneeseen mieheen, ja nämä alkavatkin sitten seurustelemaan, ja sitten mies saa surmansa kartanon ryöstössä. Sitten nainen alkaa hourailemaan. Sitten vedetään matto alta. Lopulta paljastuukin, että kyseessä onkin juonitteleva nainen. En minä tiedä, minusta tämä kompastui omaan nokkeluuteensa, ja leffan loppupuolella vilkuilin useasti kelloani ja mietin, ehtisinkö vielä Matinkylän bussiin, vai pitääkö minun jäädä Länsiväylällä pois. Piti.

Festarit jatkuvat sitten keskiviikkona osaltani kolmella elokuvalla, ja (muistaakseni) sitten torstaina vielä yhdellä. Töissä luultavasti tulee olemaan vain työntäyteinen viikko, toivottavasti ehdin ja jaksan.

Säästöpossu

2010-09-17T21:26:00.001+03:00

Töissä on viime aikoina mennyt siinä mielessä kivasti, että olen voinut tehdä normaalia päivää, eli kahdeksan tunnin päivää puolen tunnin ruokatunnilla. Nyt tahti taas kiihtyy hetkeksi, sillä ensi viikolla kesän ponnisteluni joutuu tulikokeeseen, kun tehdään ensi vuoden osalta tiettyjä laskelmia, jotka ovat ensi kertaa minun vastuulla. Tai en tietenkään niitä ihan yksin teen, mutta minun kai pitäisi olla se matemaattisen puolen asiantuntija, joka ohjailee prosessia, tarkistaa tulokset, korjailee etukäteen virheet ja jälkeenpäin selittää lopuksi lähteviä kirjelmiä ihmettelevälle asiakaskunnalle. Samaan aikaan pitäisi istua kaikenmaailman kokouksissa, joista osa ei tunnu kauniisti ilmaistuna ihan välttämättömiltä. Ja sitten pitäisi valmistella tulevia materiaaleja, jotain asiakaskeikkoja on taas buukattu. Mukava tietysti päästä välillä kentälle toisaalta. Pitää sumplia lokakuulle kevyempi viikko, ehkä pidennetty viikonloppu.

Ehdin jo sosiaalisessa mediassa kehuskella, että nyt on 12 kuukauden (tosin vain kolmen kvartaalin) ASP-säästöt kasassa. 9300 euroa niitä on kertynyt, plus sitten osakkeissa ja muilla säästötileillä, jotka on tarkoitettu pääasiassa juuri asunnonhankintaa varten, on kiinni yhteensä noin 5000 euroa. ASP-sopimukseen kirjattu tavoitesäästö oli 15000 euroa, joten voisin ajatella olevani melkein maalissa. Paikallinen hintataso huomioiden on kuitenkin pakko jatkaa täydellä höyryllä. Eipä tuo säästely ole elämää haitannut muuten, ihan hyvin on ollut varaa kaikkeen, mitä olen halunnut (paitsi uutta kamerarunkoa ja pro-objektiiveja olen haikaillut, mutta jättänyt hankkimatta). Vuoden päästä minun siis pitäisi olla siinä tilanteessa, että voisin ainakin periaatteessa alkaa maksamaan vuokraisännän sijasta itselleni. Käytännössä tilanne tietenkin on varmaan toinen. Laatimani laskelmat kuitenkin osoittavat, että 20 tai 25 vuoden laina-ajalla selviytyisin jopa 180 tuhannen euron lainasta, jos korot eivät hirveästi yli 7 %:n nouse. Tosin se on jo pahasti kipurajoilla, ja voi olla, etten ole osannut ottaa huomioon kaikkia asunnonomistajuudesta johtuvia menoja.

Kuluttajana närkästyin alkuviikosta kaupassa käydessäni. Ennen vanhaan, vielä kai joskus kesällä, 500 gramman paketti Brazil-kahvia maksoi kolme ja puoli euroa. Vahvistin tämän käsityksen eräältä toiselta Brazilin kannattajalta. Tiistaina se maksoi lähimmässä Citymarketissani 5 euroa ja 69 senttiä. Törkeää!

Inhorealiteettejä

2010-09-17T06:22:00.000+03:00

Olen viime aikoina keskittynyt kaverin epäsuorien suositusten johdattelemana lukemistossani kaunokirjallisuuteen, ja erityisesti edesmenneen Arto Salmisen tuotantoon, josta olen nyt lyhyessä ajassa lukenut 66 %. Inhorealismi rehottaa romaaneissa, jotka käsittelevät pääasiassa suomalaisen yhteiskunnan huono-osaisempia, tai heidän ja keskiluokan törmäystä. Kirjat ovat lyhyitä, kieli hauskaa, siis suosittelen. Ainakin Turvapaikka, Paskateoria ja Varasto ovat mainioita, Ei-kuori oli ehkä hieman turhan seestynyt muihin verrattuna, mutta kyllä senkin lukee mielellään. Täytyy käydä kirjastosta hakemassa vielä loputkin teokset.

Paitsi että pian pitää vaihtaa lukemiset muuhun. Löysin eilen Suomen Aktuaariyhdistyksen sivuilta hyvin mielenkiintoisen, kymmenen vuoden takaisen palkkatutkimuksen (pdf), jonka tulokset paitsi herättävät kohdistumatonta kateutta, mutta jotka myös vahvistavat, että SHV-tutkinnon suorittaminen kannattaa. Marraskuussa on jälleen vakuutusmatematiikan sovellusten tentti, ja siihen pitänee alkaa lukemaan viimeistään lokakuun alkupuolella. Viime vuonna jätin sen typerästi väliin, vaikka olin ehtinyt vähän lukea ja toissavuoden ensiyritykseni jäljiltä oli vielä jotain mielessä. Tänä vuonna tutkintovaatimuksiin oli ilmestynyt vielä yksi uusi kirja ainakin lakisääteisen eläkevakuutuksen erikoistumisosan osalta, nimittäin ETK:n julkaisema Työeläkkeiden kustannustenjako -kirjanen.

Nyt ei kuitenkaan ehdi aloittamaan. Tänään alkaa osaltani Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit. En tosin osallistu kuin seitsemään näytökseen - jotenkin Espoo Ciné vie aina mehut, ja toisaalta lokakuun lopussa on taas Nightvisionsin Maximum Halloween, joka taas kestää vaikka kuinka monta päivää.

Iä, Iä, Anja fhtagn - Esikoisteosten paremmuus

2010-09-06T19:56:00.001+03:00

Töissä meni tänään valitettavan pitkään, ja kun olin Ison Omenan kirjastossa palauttamassa muutamaa opusta, tajusin myöhästyneeni Anja Snellmanin emännöimältä tilaisuudelta. Voi vietävä kun harmitti. Snellman on niitä harvoja kirjailijoita, joihin minulla on intohimoinen suhde - kunnioitettava saavutus kokonaisen 15 sivun lukukokemuksellani. Rehellisyyden nimissä voin toki myöntää, että asenteeni on paljolti muiden poikien lietsomaa ennakkoluuloa tuota Helsingin Belialia kohtaan, jota hänen esikoisromaaninsa alkusivut vahvistivat sellaisella demonisella voimalla, että nakkasin Sonja O:n äkkiä nurkkaan. Pidän toisaalta pimeyden voimien kanssa flirttailusta, joten ehkä pitäisi todella kokeilla jotain muutakin teosta häneltä.

Jotenkin olen onnistunut kasvattamaan myös sellaisen ennakkokuvitelman, että esikoisteokset, tai ainakin pari ensimmäistä, ovat aina niitä seuranneita parempia. Jotenkin tämä tuntuu pätevän musiikin maailmassa, tai ainakin mitä tulee omiin lempigenreihini. Kehityskaari näyttää usein siltä, että alussa yhtye toteuttaa sitä alkuperäistä visiotaan ensin nuorekkaalla innolla, ja sitten vielä kerran hieman hillitymmällä innolla mutta itsevarmemmalla taituruudella. Sen jälkeen taiteelliset visiot, uudistumiset ja nolot paluut juurille turmelevat kaiken.

En kuitenkaan ole varma, päteekö se muuhun taiteeseen. Kirjallisuudessa olen törmännyt alkutuotannon paremmuuteen selvästi vain pari kertaa. Umberto Econ pari ensimmäistä, Ruusun nimi ja Foucaultin heiluri, hakkaavat myöhemmin tulleet. Myös Houellebecq onnistui saamaan parista ensimmäisestä romaanistaan myös ne toistaiseksi parhaat, ja vielä niin, että Extension du domaine de la lutte todella muistuttaa räkärokkibändin debyyttiä, josta paistaa läpi tietynlainen amatöörimäinen raivokkuus, joka seuraavassa romaanissa on kypsynyt luettavampaan, mutta aavistuksen taiturellisempaan (ja luettavaan) mutta myös pitkäpiimäisempään suuntaan. Mutta muuten en ole saanut hirveästi aihetta kehitellä samanlaista uskomusta kuin musiikin maailmassa. Tietysti kirjallisuudentuntemukseni on varsin rajallista, ja hävettää ottaa esimerkiksi se iänikuinen (noiden kahden edellämainitun iänikuisen lisäksi) Lovecraft, jonka nuoruusvuosien kertomukset ovat pahimmillaan melko kamalaa huttua, etenkin verrattuna viimeisten elinvuosien aavemaiseen kerrontaan. En tiedä, johtuisiko ilmiö siitä, että (nyky)musiikissa yksittäinen kappale on verrattain yksinkertainen tekele, joka muodostaa oman pienen kokonaisuutensa siinä missä kirjallisen teoksen, ja etenkin romaanin, on kamppailtava muodostaakseen koherentin ja luettavan kokonaisuuden. Musiikissa ei välttämättä (ainakaan minua miellyttääkseni) ei soitannon tarvitse olla lainkaan taitavaa eikä kappalerakenteen monimutkaista, vaan riittää, että kappaleessa on jokin idea (melodia tai jokin rytmi tai se muuten vain onnistuu luomaan tunnelman). Kirjallisuudessa kirjoitustaidolla on merkitystä - en pysty lukemaan örkkikielellä eli stadin slangilla kirjoitettua tekelettä, vrt. Kauras-Snellmanin Sonja O. - mutta se ei riitä, vaan teoksen on muutenkin muodostettava jonkinlainen järkevä kokonaisuus, ja kummankin aspektin yhdistäminen vaatii kirjailijalta taitoa, eli ihailtavaa lahjakkuutta tai kovaa, sormet verille pieksevää ja kärsivällistä harjoittelua.

Väitän siis, että kirjailijalta kestää kauemmin saattaa taitonsa sille tasolle, että hän onnistuu ilmaisemaan häntä alunperin motivoituneet ideat onnistuneesti kuin muusikolta. Kummatkin tosin sotkeutuvat sitten tekotaiteellisuuden ja mainostemppujen ryteikköön.

Suomenniemeltä

2010-09-05T14:40:00.000+03:00

Sain luetuksi pari viikkoa sitten aloittamani Kaiho Niemisen romaanin Suomenniemeltä, joka kertoo erään Jaakko Karjalaisen tarinan kansalaissodan vahinkosankarista erakoituneeksi muurahaismunafarmariksi. Vaikka olen kaverin suosituksesta tutustunut Niemisen tuotantoon ja lämmennytkin sille, suhtauduin silti hieman epäillen tähän "neljään ja puoleen epookkiin" Jaakkuran elämästä, sillä se sijoittuu suurimmaksi osaksi Kansalaissotaan ja sitä välittömästi seuranneisiin vuosiin. 1980-luvun alussa Pohjanmaalla syntyneenä ja siellä koko nuoruuteni eläneenä minulla ei ole hirveän henkilökohtaista sidettä viime vuosisadan alkupuolen Etelä-Karjalaan, ja sen vuoksi epäilin, etten voisi kirjaankaan suhtautua kovinkaan intensiivisellä mielenkiinnolla.

Suomenniemeltä -kirjan luki kuitenkin ihan mielellään, eikä samaistuminen päähenkilöön, joka yrittää vain olla ja elää oikein, ollut kovinkaan vaikeaa. On jotenkin mielenkiintoista kuitenkin, että Kaiho Niemisen romaanit tuntuvat melkein poikkeuksetta sisältävän samanlaisia identiteettejä. Tässäkin päähenkilö suhde omaan äitiinsä, "Huor-Miinaan" on olematon, eli Karjalais-Jaakko on orpo (vrt. Äiditön mies), ja päähenkilön rakkaudenkohteet ovat selvästi vanhempia naisia (Äiditön mies, Maijun baari, jossain määrin myös Mies ja elokuu, mutta se on vähän poikkeava teos), ja nämä naiset ovat joko sairaanhoitajia (Äiditön mies) tai kaupan apulaisia (Maijun baari), Suomenniemeltä -kirjassa Ukkolan Siiri on jopa molempia. Olisi varmaan ollut hedelmällistä käsitellä Niemisen tuotantoa äidinkielen tunneilla, kun analysoimme kirjoja. Lukiossa analyyseissä tunnuttiin aina päätettävän jo etukäteen kirjailijan äitisuhde epänormaaliksi, ja haaste oli etsiä teoksesta selitykset sille, uskottavuudesta ja perustelujen vedenpitävyydestä viis veisaten.

Vastustan kyllä toisaalta sitä, että kirjailija samaistetaan aina johonkin tämän teoksissa usein esiintyvään hahmotyyppiin. Ihmisistä kirjoittava kirjailija epäilemättä antaa käytännössä aina enemmän tai vähemmän itsestään kirjan hahmoihin, mutta sen olettaminen, että teoksessa esiintyy kirjailija itse jollain salanimellä, vaikuttaa vähän samanlaiselta kiusanteolta kuin vaikka homojen oikeuksia puolustavan homottelu.

Valehtelun puolesta

2010-09-05T14:17:00.000+03:00

Kuljin eräänä aamuna töihin bussilla, ja samaan kyytiin sattui sitten muuan saman firman palveluksessa oleva puolituttava. Hän kertoi lähtevänsä piakkoin ulkomaanmatkalle välimerellisiin maisemiin ja iloitsi siitä, että saa vielä viimeisen mahdollisuuden lämpöön nyt kun Suomessakin oli vihdoin ja viimein alkanut tuntumaan syksyltä. Valehtelin sitten hänelle helteisen lämmön olevan tervetullutta vaihtelua, vaikka tosi asiassa olen itse ottanut viileämmän ilmanalan avosylin vastaan.

Tässä tietysti kävi niin, että nuoren ja viehättävän naisen seura kytki minut jonkinlaiseen mielistelymoodiin, ja yritin luoda alkeellista yhteenkuuluvuuden tunnetta epätotuudenmukaisilla lausunnoilla. Toisaalta voisi kuitenkin olla myös sitä mieltä, että arkipäiväisessä keskustelussa, ns. rupattelussa, voi olla ihan tarkoituksenmukaista herättää mahdollisimman vähän vastakkainasettelua, ja olla olevinaan ikään kuin samaa mieltä. Muotoilemalla kantansa vähän epämääräisesti sen voi ajatella olevan vain yksinkertaista toisen asemaan asettumista, eli osoitus empatiakyvystä. Toinen on luultavasti vain ihan hyvillään, kun ei joudu kiivaaseen väittelyyn aamubussissa, ja vaikka tämä sitten kysyisikin empatisoijan mielipidettä, voi kyselyyn aina hivenen myötäsukaisesti vastailla, ettei tämä viileys ole ainakaan vielä haitannut. Etelän lämmöstä haaveileva voi sitten vastata että niin, onhan se vähän niinkin. Kummallekin jää ihan hyvä mieli, paitsi tietysti toiselle, joka soimaa itseään törkeästä valehtelusta ja suoranaisesta petoksesta.

Näin helppoa on tehdä elämästä vaikeaa!

Parhaan ja täydellisen ero

2010-08-18T15:21:00.000+03:00

Eräs ulkomaalainen lehti on julistanut Suomen parhaaksi tai toiseksi parhaaksi maaksi maailmassa. Mitalisijoille pääseminen on aiheuttanut vastalauseita: miten Suomi voi muka olla paras maa, kun täällä on jonkin verran työttömyyttä, neljä vuodenaikaa, seksuaalirikolliset pääsevät yleensä pälkähästä ilman välitöntä kuolemantuomiota ilman oikeudenkäyntiä ja kaiken lisäksi on vielä porvarihallituskin. Jostain syystä monille on vaikea tajuta, että "paras" (tai edes "toiseksi paras") ei ole sama asia kuin viaton (sanan siinä merkityksessä, että jossain ei ole vikoja) tai täydellinen. Jos en tietäisi, että Internetin ilmaisilla, rekisteröintiä vaatimattomilla foorumeilla suurinta ääntä pitäisi pieni ja yhdentekevä joukko kylähulluja ("kansa"), voisin alkaa epäillä suomalaisen koulutusjärjestelmän toimivuutta, mikä puolestaan asettaisi kyseenalaiseksi närää herättäneen tutkimustuloksenkin.

Patakonservatiivitrippi

2010-08-15T23:28:00.000+03:00

En suinkaan ole lopettanut bloggausta, olen vain syyllistynyt siihen mistä meidän joidenkin pitäisi kuulemma kasvaa ulos: olen ollut hiljaa, kun ei ole ollut asiaa. Maahanmuuttokeskusteluun en halua edelleenkään törkätä sormiani, mutta en aio jatkossakaan totella, jos joku edistyksellinen taho Helsingin sanomien lukijapalstalla kehottaa meitä juroja ja hiljaisia suomalaisia (miehiä) ottamaan opiksemme äänekkäämmistä ja katukonsertteja spontaanisti pikkutunneilla järjestävistä kansanosista. Pidän siitä, että bussissa voidaan istua hiljaa, kanssamatkustajia katselematta eli häiritsemättä.

No niin. Tosi asiassa minulla ei ollut vieläkään mitään sanottavaa, kunhan vain ilmoitin etten ole lopettanut. Ryhdynkin tästä samantien katumusharjoittelemaan.

3D

2010-07-23T20:06:00.000+03:00

Tänään oli Helsingin Sanomissa artikkeli Christopher Nolanista (pitäisi Predatorsin lisäksi käydä tosiaan katsomassa Inception), ja vaikka en juttua nyt varsinaisesti lukenut eikä minulla ole tällä hetkellä lehteä käsillä, muistelen jutussa mainitun, ettei Nolan ihan arvosta nykyään muodissa olevia 3D-elokuvia.

En ole nähnyt ensimmäistäkään 3D-elokuvaa - pitäisi käydä sekin puute paikkaamassa oikeastaan - mutta näin teoriapohjalta en itsekään ymmärrä, millaista lisäarvoa 3D-tekniikalla on annettava elokuvilla. Ilman muuta visuaalinen ilme on merkittävä osa elokuvaa, muttei minusta niin merkittävä, että kolmiulotteisuus (vaikka 2D-projektio eli silmänkääntötemppu sekin) antaisi jotain sellaista lisäarvoa, että se kompensoisi ylimääräisten kakkuloiden epämukavuuden, ja vielä lisäksi jotenkin parantaisi elokuvakokemusta. Elokuvissa kuitenkin pääasiassa ratkaisee sisältö ja miten se esitetään eikä se, millä tekniikalla se esitetään. Vaikken mustavalkoelokuvista yleensä pidäkään, ei niitäkään huonoiksi tee mustavalkoisuus, saati sitten kaksiulotteisuus.

Ehkä olen joskus mielipiteineni se nuorison halveksima papparainen, joka lukee vanhanaikaisesti jotain paperikirjojakin-voitteko-jätkät-kuvitella sen sijaan että heijastaisin tekstin suoraan verkkokalvolle jollain taskuprojektorilla. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan teilata 3D-tekniikkaa uuven ajan hömpötyksinä - minusta on hyvä, että tekniikka kehittyy, ja 3D-elokuvien olemassaolon oikeutuksena on vähintäänkin se, että niiden seurauksena saatetaan kehittää jotain, millä on jopa minusta jotain selvää merkitystä. Enkä voi kieltää, etteikö 3D-elokuvilla saattaisi olla jotain lisäarvoa tavallisiin filmeihin nähden - voin kuvitella, että ainakin "animaatiot", eli nykyään tietokoneitse toteutetut elokuvat saattaisi jopa hyötyä kolmeulotteisuudestaan. Niihin tekniikkaa kai pääasiassa onkin sovellettu.

Pride and prejudice

2010-07-11T21:47:00.001+03:00

Vaikkuisiin korviini kantautui jossain vaiheessa tieto, että seksuaalivähemmistöt marssivat Helsingissä yksilönvapauksiensa puolesta. Täytyy myöntää, mutta olen aina pitänyt näitä pride-marsseja hieman turhina - olen ajatellut, että kaupunkilaiset suhtautuvat jo valmiiksi hyväksyvästi asianosaisiin seksuaalivähemmistöihin, ja maaseudulta se ei marssimalla kitkeydy, vaan tilanne korjautuu kun vanha sukupolvi siirtyy vanhuuseläkkeen kautta manan majoille homottelemaan.

Ilmeisesti olen kuitenkin ollut väärässä. Kuten joka ainoa suomalainen ja varmaan ulkomaalainenkin tietää, Pride-kulkuetta vastaan hyökättiin hivenen terroristimaisella otteella, ja muutamaa päivää myöhemmin Helsingin Setan toimistolla käytiin tuhrimassa hakaristejä seiniin. Sinänsä minua ei yllättänyt juurikaan se, mistä porukasta nämä häiriköt olivat, mutten silti lakkaa ihmettelemästä myöskään sitä, miten sellaiset ihmiset, jotka eivät tyypillisesti ole kovinkaan vanhoillisia ja hartaita kristittyjä (tai muita vastaavia fundamentalisteja), viitsivät nähdä niin kamalasti vaivaa ja vihastua siitä, että aikuiset ihmiset haluavat petiinsä muunlaisia aikuisia ihmisiä kuin rettelöitsijät. Ottaako se todella niin luonnon päälle, kun jotkut ovat päässeet yli väkinäisen heteroutensa todistelun, jonka voi vielä jotenkuten ajatella olevan epävarmojen nuorten tärkeysjärjestyksessä jossain pohjaa ylempänä?

Mutta ehkä en viitsi nyt päivitellä ja luetella kaikkia niitä voiherrantähdittelyjä, joita närkästyneen arvoliberaalin pitäisi tapauksen tiimoilta päästellä. Tyydyn vain korostamaan sitä, että minua yllätti se, että vielä nuoremmatkin voivat olla äärikonservatiivisia. Uskon kuitenkin, että tässä oli kyse pikemminkin pienen huligaanivähemmistön satunnainen isku kuin varsinaisesti suomalaisen yhteiskunnan homoja vastaan tunteman vihamielisyyden osoitus. Olen tietysti ollut väärässä ennenkin.

Suomalainen epävireessä taas

2010-07-11T21:24:00.000+03:00

Taidan valittaa samasta aiheesta joka kesä, kun on ensin pitkään värjötelty talven kourissa. Tulen sen verran valtavirtaa vastaan, että hyväksyn kesään kuuluvan tietyn määrän hellepäiviä. Se on ihan kivakin, että välillä on todella kuumaa, sillä vaikken siitä pääsääntöisesti nauttisikaan, arvostan kuitenkin suomalaisen ilmaston vaihtelevuutta, eli sitä että on selvästi toisistaan erottuvat vuodenajat, ja niitä on useampia kuin kesä ja talvi. Itse jaan kevään vielä alku- ja loppukevääseen, kuten teen myös syksylle.

En silti panisi pahakseni, jos tällaiset äärimmäiset jaksot olisivat hieman lyhyempiä. Nyt on kai juhannuksen jälkeen ollut melkein yhtä soittoa tällaista paahdetta, ja ainakin viimeisen viikon ajan on ollut melkoisen tukalat oltavat. Lehdessä taidettiin tänään sanoa, että tiistaina Ruotsiin saapuisi matalapaineen alue, joka työntäisi kuuman ilmamassan Suomestakin itään, mutta mitä vielä; tuoreimpien ennusteiden mukaan tiistain jälkeen jokin näkymätön käsi vain kääntää uunin suuremmille tehoille.

Mikä neuvoksi? Kotona tukehdun ja tuskastelen, ja mikä ärsyttävintä, en pysty nauttimaan kotona niistä asioista, joita tapaan tehdä. No hyvä, on tietysti mainio idea lähteä jonnekin - eilen olin aamupäivästä alkuiltaan kaupungilla, kävin käveleskelemässä, syömässä, oluella pariinkin kertaan ja elokuvissa. Kuitenkaan en voi koko päivää olla poissa, ja näin sunnuntai-iltana voisi olla mukava katsoa kotisohvalla elokuvaa tai pari jaksoa jotain sarjaa. En vain viitsi tehdä niin, koska tiedän etten pysty nauttimaan siitä hikisenä, tuskastuneena, kun hiki tarttuu sohvaan kiinni ja on muutenkin epämukavaa. Eikä tässä auta, vaikka pitäisi räppänää auki ympäri vuorokauden. Paljon ne ilmanjäähdyttimet maksoivatkaan? Vaikka halvemmalla pääsisi, jos tulisi edes pari ei-helteistä päivää, tai vaikka sataisi yöllä, tai pirulauta lämpötila laskisi edes yöllä jonnekin 10-15 asteen tietämille.

Huomenna sitten riemusta kiljuen töihin, jossa ihmisen lapsi saa nauttia ilmastoinnista. Voisikohan sinne jäädä yöksikin?

Lasken päiviä

2010-06-29T21:21:00.000+03:00

Sikäli ihmeellistä, että olen nyt joka päivä tällä viikolla töistä kolmen aikoihin. Tekemistä on kyllä ollut, etenkin tämän viikkoiseen asiakaskäyntiini liittyen, ja nyt sekin sitten peruuntui (yllättävää taas, mutta lopultakin harmikseni). Tai siirtyi, joten en ihan turhaakaan työtä ole tehnyt. Samoin tarkastelin hieman Outlook-kalenteriani (minä en vain opi käyttämään paperikalenteria, vaikka sillä tiettyjä hyötyjä olisikin niin kauan kunnes alennun harkitsemaan työsuhdekännykkää), ja nyt näyttääkin siltä, että voin pitää kesälomani lähes kokonaan heinä-elokuussa, eli kolme ja puoli viikkoa putkeen. Hiihtolomaksi jää sitten se viikko ja pari lisäpäivää. Ja nyt kun laskin, niin tässä on tasan 4 viikkoa lomaan.

Tein tänään pitkästä aikaa burritoja. Jostain syystä alkoi eilen illalla tekemään mieli, ja ajattelin sitten antaa periksi himoille. Kokemus taisi olla samansuuntainen kuin joskus vuosi pari sitten viimeksi: yritin kiertää tortillat rullalle, mutta käsille valui. Niin taisi käydä viimeksi. Tällä kerralla tein myös uuden huomion: sinihomejuusto ei oikeastaan sovi tämäntyyppiseen sapuskaan.

Juhannus 2010

2010-06-25T17:02:00.000+03:00

Juhannuskin on sitten ovella, ja ulkona on se perinteinen suomalainen juhannussää. Tosin oli tässä pari tuntia kai niin, ettei satanut vettä, ja voisihan sitä tulla kaatamallakin pienten tihkuvien kuurojen sijasta. Toisaalta, koska ilma nyt ei varsinaisesti houkuttele ulos, voisi samantien sataa lujempaakin. Antaa tulla vaan taivaan täydeltä! Kaikki muut ihmiset kai ovat mökeillä ja kotikonnuillaan kaukana pk-seudusta - vaikka yllätyin kyllä kaupassa käydessäni (ostin jo keskiviikkona juhannuksen ruoat, ja joka päivä olen joutunut käymään täydentämässä), miten paljon väkeä siellä oli. Ihan sai jonottaa kunnolla ja ottaa vastaan anteeksipyyntöjä, kun pariskunnat ja perheelliset kolhivat ostoskärryillään.

On hieman väsynyt olo. Valvoin eilen myöhään. Niin on alkanut käymään sen jälkeen, kun olen siirtynyt käyttämään välillä Windowsia (Linuxin mentyä taas rikki, tai siis ATI Radeon -ajurit eivät yhden päivityksen jälkeen ole enää toimineet kunnolla, ja nyt tämän käyttäminen on tuskallista) ja sallinut itselleni Messengerin käytön viikonloppuisin, ja sitten menee kaverin kanssa myöhään. Juuri se on syynä, miksi käytän nykyään harvemmin pikaviestimiä. Mukavaa ajanvietettä tietysti.

Väsymykseen kai vaikuttaa sekin, että olin taas myöhään töissä. Vielä kahdelta arvelin, että voisi lähteä ihan ajallaan eli kolmelta, mutta kuuteen asti meni, kun yritin järkevöittää seuraavan maanantain hommia, että ehtisin silloin tehdä kaiken kriittisen. Kesäkuun alussa, lomilta palattuani, ylityötunteja oli enää seitsemän jäljellä, eilisen jälkeen niitä on nyt kai sitten taas jotain 23. Ei tästäkään oikein pidemmällä tähtäimellä tule mitään, ellen opi rajoittamaan ja hyväksymään sitä, että vaikka tekisin miten paljon, tilanne ei ole koskaan hyvä, koska joko on liikaa työtä tai sitten on tehnyt kaiken tehovaihteella, ja kun tulee hetki ettei ole mitään, niin sitten tuntee syyllisyyttä siitä että tässä sitä vaan muina miehinä nostellaan palkkaa vaikka laakereilla vain levätään.

Ajoimme eteläkarille

2010-06-20T09:49:00.000+03:00

Päättynyt viikko oli kiireinen. Varsinaisten työjuttujen lisäksi osallistuttua torstaina matkalle Söderskärin majakkasaarelle. Kun ilmoitus matkasta jokin aika sitten kolahti työsähköpostiin, lähetin ilmoittautumiseni samantien. Kuulemma matka oli varattu täyteen melkein samantien, ja yhtä paljon ihmisiä joutui jäämään rannalle kuin pääsi mukaan. Kauppatorilta oli lähtö, ja matka kesti pari tuntia. Aina kun olen laivalla matkannut Porvoon suuntaan, minua yllättää miten kauan kestää, ennen kuin paatti ohittaa Vuosaaren. Se nyt on kuitenkin vain Itä-Helsinkiä, lyhyen metromatkan päässä, mutta laivalla matkaan menee tunti. Kaksi ja puoli tuntia seikkailimme saarella, ja sitten palasimme puoli yhdeksitoista Helsinkiin. Paluumatkalla sai nauttia todella runsaasta illallisesta. Kuvat matkasta löytyy täältä.

Keskiviikkona sain lisäksi iloisia ja yllättäviä uutisia - se taannoinen tentti, jonka arvelin menneen mönkään, menikin läpi. Läpipääsyyn tarvitaan 50 pistettä, ja pelkästään tilinpäätöstehtävästä tuli 49 pistettä, vaikken saanut taseen puolia menemään tasan, ja moni kirjauksistani oli puhtaita arvauksia. Olivat kai sitten hyviä arvauksia, tai sitten onnistuin tehtävässä jollain muulla tavalla, jota en itsekään tajua. Muista tehtävistä sain kaavittua kokoon 10,5 pistettä, mikä hieman yllätti. Arvelin, että muista tehtävistä olisi tullut ehkä parhaimmillaankin 5 pistettä, mutta sekin olisi sitten riittänyt kuitenkin. Vakavaraisuustentti olisi syksyllä, mutta sen taidan jättää suosiolla väliin, ja menen sitten alkutalvesta vakuutusmatematiikan sovellusten tenttiä uusimaan. Ilahduttaa joka tapauksessa ajatella, että nyt kun kevään tentit ovat läpi, minun ei tarvitse enää koskaan pilata hiihtolomia ja keväitä niiden vuoksi.

Tuttavapariskunta osti asunnon. Olen tietysti kateudesta vihreä, tosin lähinnä siksi, että minulle sopivien asuntojen hintoja kuvaava funktio tuntuu olevan aidosti kasvava, ja varmaan vielä lainojen korotkin ponnahtavat kattoon heti, kun minulla alkaisi olemaan mahdollisuus sitä lainaa hakea ensi vuoden lopussa (ellei sitten ASP-vaihtoehdon lisäksi tosiaan hae kokonaan "normaalia" lainaa ja osta vakuutta, mutta epäilen ettei sekään ole kannattavaa ennen ensi vuoden jälkipuoliskoa). Sinänsä säästämisen suhteen tilanne on hyvä: kolmen vuosineljänneksen jälkeen minulla on nyt puolet alunperin suunnitellusta säästöosuudesta koossa, jos ei muuta varallisuutta lasketa (osakkeet olen kyllä päättänyt realisoida opintolainatilille - opintolainakin on muuten nyt lyhentynyt tonnilla. Enää yksitoistatuhatta jäljellä!). Ehkä pitäisi pian alkaa käymään silloin tällöin niissä näytöissäkin ja jalostaa toiveet asunnon ja sen sijainnin suhteen selkeiksi.

Suomalaisen miehen heikko itsetunto

2010-06-12T11:47:00.001+03:00

Olen yrittänyt aamuisin lukea lehteä, mutta siihen ei useinkaan tunnu riittävän aikaa. Herään nykyisin jo viideltä, ja ehdin hoitaa aamutoimet (puuro, hampaat ja sellaiset), ja tarkastaa Internetistä ne harvat jäljellä olevat blogit, joita seuraan, ja Facebookin (no okei, pitää Castle Age -pelissä käydä päivystämässä). Sitten hieman ennen kuutta lähden polkemaan töihin, jotta ehtisin käydä kuntosalilla ja suihkussa, ja sitten noin seitsemäksi työpisteelle. Lehdestä ehdin selata ehkä A-osaa, senkin häthätää. En kuitenkaan taida enää aikaistaa heräämistä, kun en osaa nytkään mennä ihan tarpeeksi ajoissa nukkumaan.

Viikonloppuisin sentään ehdin. Mitähän siinä tänäänkin lukee? Siinä on juttu nais- ja miesvaltaisista aloista työelämässä.

"Onko suomalaisen miehen itsetunto niin heikko, ettei voi lähteä naisvaltaiselle alalle?" kysyy Elinkeinoelämän keskusliiton asiantuntija Anu Sajavaara.

Aika mielenkiintoinen heitto. Minullakin on varmaan sitten huono itsetunto siksi, etten hakeutunut opiskelemaan naisvaltaista alaa ja yrittänyt päästä naisvaltaiselle alalle töihin (vaikka sitten lopulta päädyinkin sellaiselle, omalla työpaikallani selvästi alle puolet väestä on miehiä, vaikka rajoitettaisiin tarkastelu ylempiin toimihenkilöihin ja esimiesasemassa oleviin). Luulen, ettei kuitenkaan syyllistely ja niinkin halvalla taikasanalla kuin itsetunto pelaaminen tule aiheuttamaan miesten keskuudessa mitään pakoa töihin, joihin ei alunperinkään olla menty siksi, etteivät ne joko kiinnosta, tai että muille aloille on ollut paremmat edellytykset. Miehet hakevat naisia useammin poliisiksi ei siksi, että poliisit ovat perinteisestikin olleet miehiä vaan siksi, että miehillä on keskimäärin tarvittavaa lihasvoimaa pärjätäkseen alalla. Minä taas olin nuorena hyvänä matematiikassa, siksi menin töihin, jossa tarvitaan matemaattista osaamista, enkä harkinnutkaan lähihoitajan hommia, toisin kuin eräs tuttu miespuolinen, jolla taas oli mielenkiintoa ja edellytyksiä sitä toimea kohtaan. Epäilen, ettei hänkään mistään poliittisesta velvollisuudentunnosta ja sajavaarojen halvoista heitoista syyllistyneenä siihen hommaan ryhtynyt.

Mutta se siitä. Muualla lehdessä julistetaan, että Suomeen tarvitaan "oikeaa jalkapallokulttuuria". Vai niin, nähdäkseni olemme kyllä pärjänneet ihan hyvin ilmankin.

Vielä kerran Puolaan

2010-06-11T20:42:00.000+03:00

Uskomatonta kyllä, mutta sain jo nyt Krakovan kuvat nettiin.

Ellipsiradalla

2010-06-07T03:30:00.001+03:00

Se siitä lomasta. Koska tiedän, että kesäkuu tulee olemaan kaikkiaan kiireinen töissä siksi, että toiset jäävät juhannuksena kesälomille, ei motivaatio töihinpalaamiseen ole varsinaisesti korkea. Taitavat ylityösaldorajat paukkua taas, vaikka olen niitä koittanut purkaa. Asiaa ei auta yhtään se, että olen joutunut säästämään kesäkuukausille juttuja, joita ei ole ehtinyt aiemmin tehdä eikä niille syksyllä välttämättä ole enää aikaa, ja nekin pitäisi siis tehdä. Heikolta vaikuttaa.

Yritin vähän muistella, millaista elämä oli vuosi sitten. Töissä ainakin oli sikäli helpompaa, että olin porukkamme vähiten kokenut, ja minulta odotettiin vähiten. Nyt minun harteillani on paljon enemmän painolastia, ja minun odotetaan toisinaan olevan se, jolla on harkittu mielipide johonkin asiaan, tai että minä olen se, joka tiedän miten joku tehdään. Eihän meillä tietysti paljon muita olekaan, koska porukan koko on kutistunut.

Muuten ei ole elämä tainnutkaan muuttua. Samassa asunnossa asun edelleen, ja edelleen tämä asunto on poikamieskunnossa. Tavallisen säästötilin sijasta nakkaan ylimääräiset rahat ASP-tilille. Pitäisiköhän tässä alkaa pelkäämään, että elämä on jotenkin urautunut? Tässä on enää kaksi vuotta aikaa kolmeenkymppiin, ja sitä ennen pitäisi kai saavuttaa jotain erityistä ja sen lisäksi vielä perustaa perhe. Pitäisi ensin repäistä jotenkin, ja sitten asettua - mutta kun olo on jo asettunut, eikä tässä nyt löydä oikein mitään erityistä valittamistakaan. Ainahan elämä voisi olla mukavampaakin, mutta olen juuri sen verran tyytyväinen toisaalta, etten haluaisi heittää kaikkea menemäänkään jonkin paremman toivossa. Lauantain - vai perjantain? - Helsingin Sanomissa annettiin kyllä koko joukko kaikenlaisia ohjeita unelmien tavoittelusta ja kehotettiin taivaanrannanmaalailuun ja työnvieroksuntaan. Ne ohjeet eivät vain taida olla minunlaisia varten, päätellen tietysti jo siitä hyvin ivallisesta mielialasta, jonka jutun lukeminen minussa synnytti. Jotain muuta pitäisi keksiä.

Kielipää poikki! huusi Herttakuningatar

2010-06-06T10:37:00.000+03:00

Kuten vuosi sitten Prahassakin, myös Krakovassa katsoin iltaisin, ja aamulla herätessäni, televisiota. Maanantaina illalla päivän riennoista palattuani avasin television, ja sieltähän tuli James Bond -elokuva. Viimeksikin kun yövyin hotellissa, tuli televisiosta James Bond. Tämänkertainen elämys oli sikäli mielenkiintoinen että elokuva oli, kuten kaikki muutkin ohjelmat, dubattu puolaksi, ja joka ainoan repliikin, niin miesten kuin naistenkin, puhui sama mies. Nimenomaan vieläpä puhui, ei edes yrittänyt eläytyä rooliin. Kuuraketti tuntui yhtäkkiä joltain omituiselta dokumentilta, joita kuivakkaat miesäänet selostavat tyynesti. En varmaan koskaan opi ymmärtämään, mitä manner-eurooppalaiset ajattelevat saavuttavansa tökeröhköllä dubbauksella sujuvan tekstityksen sijaan.

Vähänpä tekstitys kuitenkaan minua on auttanut. Matkalla sen huomasi taas, miten huonosti osaan edes englantia nykyään. Tai ehkä minä osaan lukea ja kenties kirjoittaakin sitä, mutta oraalinen osaamiseni vastaa tavallisen Kimi Räikkösen rallienglannintunnin oppilaan taitoja. Ikskjuus mii, tuu juu spiik inglis? Tämän siitä tietysti saa, kun ei käytä hankittua kielitaitoa, vaan antaa sen rapautua - tai pikemminkin antaa itsensä tuudittautua siihen uskoon, että pelkkä kirjallinen osaaminen riittäisi kantamaan arkisten keskustelujen läpi.

Minusta on jo pitkään tuntunut, että tyhmenen vain vanhetessani. En ole varma, osoittavatko tällaiset asiat havainnon todeksi, mutta ehkä siinä on jotain perää, kun nuorena aikuiset vaikuttivat olevan tyhmiä kalkkiksia, jotka eivät tiedä ja tajua mistään muusta kuin työläisarjen pyörittämisestä yhtään mitään.

Krakovat piipussa

2010-06-03T20:54:00.002+03:00

Nyt on Puola, tai ainakin Krakova lähiympäristöineen nähty. Paljon jäi näkemättäkin, kuten työtovereiden suosittelemat suolakaivokset, mutta Oswiecimin ja sinne pykätyt Auschwitzin ja Birkenaun keskitys- ja tuhoamisleirit kylläkin kävin katsastamassa - tosin jälkimmäisestä ja pahamaineisemmasta ei hirveästi ollut jäljellä. Ehkä mielenkiintoisempaa olikin ylipäätään nähdä puolalaista maaseutua, pienia kyliä tien 780 varrella. Melkein jokaisessa kylässä oli enemmän tai vähemmän mahtava kirkko. Rappioromanttisten talojen pihoissa oli laihoja koiria, sekä kanoja. Lähellä Krakovaa näkyi myös vuorenrinteelle pykätty luostari.

En ole kuvia ladannut vielä kamerasta, epäilen kuitenkin ettei mitään erityisen hienoa tarttunut tälläkään kertaa. Sellaisen mielenkiintoisen huomion tein, että olin meidän matkaporukan (kyseessä oli seuramatka) nuorin. Itse asiassa luulen, että olin ainoa alle 50-vuotias. Lentokoneessa kyllä oli pari-kolme nuorempaa ihmistä, mutta ymmärsin etteivät he olleet osa porukkaa. Ainakaan heitä ei järjestetyillä kiertueilla näkynyt. Mukavia ihmisiä kyllä olivat omat seuralaiseni sen perusteella, mitä heidän kanssaan pääasiassa matkan loppupuolella juttelin.

Ollakseni sääkeskeinen, mainitsen että säät suosivat. Joka yö satoi julmetusti vettä, ja joka aamu kun heräsin aamiaiselle, satoi vettä - ja joka kerta, kun lähdin hotellilta ulos, vesisade taukosi koko päiväksi joko samantien, tai viimeistään puolen tunnin tepastelun jälkeen.

Ruoka oli hyvää. Oppaamme suosituksista huolimatta en koskenut keittoihin, vaan pitkälti lihalinjalla pysyi. Porsaanleikettä, ja yhdessä georgialaisravintolassa porsaanlihaa, jonka päälle oli sulatettu georgialaista juustoa. Pari kertaa kävin myös pizzalla, ja ilokseni oli todettava, että pizza oli pitkälti oululais-etnistä koulukuntaa, eli paksu, helposti käsiteltävä pohja, jonka päällä oli reilusti täytteitä. Tosin yhdessä paikassa kaikki makkarat oli selvästi vain läiskitty päälle, mikä antoi minulle vähän erikoisen vaikutelman (puhumattakaan huonosta olosta, söin selvästi liikaa). Toisessa paikassa tapojeni vastaisesti otin quattro formaggio -pizzan, jossa ei lihaa ollutkaan, vaan erilaisia juustoja.

Oluesta sen verran, että se oli ihan hyvää. Lagereita lähinnä join, ja pari pulloa ostin kotiinikin (Tyskietä ja Zywieciä). Muuta alkoholia en kitannut, mutta tuliaisina itselleni toin kolmisen pullollista erilaisia votkia, joista mainitsemisenarvoisin on Źubrówka- eli ns. biisoninruohovotka (pahoittelen aksenttimerkkien vääryyllisyyttä). Pullossa on sisällä yksi ruohonkorsi.

Entä muuta? Ei siinä sitten kai muuta. Harkitsen entistä vakavammin "I hate german tourists"-paidan painatusta - minkähänlaisen reaktion se nostattaisi seuraavalla matkallani sitten ensi vuonna? - eikä sekään ollut mukavaa, kun keskiviikkona paikka vilisi selvästi ala-asteikäisiä luokkaretkeläisiä. Wawelin katedraalin kellotornin portaikossa ja kryptassa oli muutenkin ahdasta, ja nyt siellä oli mahdoton edetä, kun se oli tukossa saksaa ja (ehkä) venäjää kiljuvien kakaroiden vuoksi, joita ei nähtävästi vähempää voinut kiinnostaa kirkon arkkitehtuuri.

Kirkoista vielä puheenollen, otin osaa myös katolilaiseen jumalanpalvelukseen. Oikeastaan siinä kävi niin, että olin menossa turisteilemaan yhteen vanhan kaupungin kirkkoon, ja samalla hetkellä kun astuin sisään, alkoi soitto, ja paikallisväestön edustajia (ja muutama turisti) seisoi hartaana penkkirivistössä. En kehdannut sitten esiintyä lihavana länsimaalaisena pyllerönä, joka siellä typeränä katselee kuin mikäkin turisti, vaan ajattelin sitten pusertaa itsestäni sen verran turistinuteliaisuutta ylevämpää tutkijanuteliaisuutta, ja mennä mukaan. En saanut kyllä sanaakaan selvää, enkä mennyt myöskään hakemaan ehtoollisleipää ja -viiniä. Mietin, missä menee kohteliaan uteliaisuuden ja tunkeilun raja. Sattumoisin näin seuraavana yönä unta, jossa kyseisen kirkon Jeesusta ja Jumalaa esittävät patsaat murskasivat satapäisen lauman turisteja jonkinlaisen linnan laskusillan alle. Taisin sittenkin olla häiriöksi.

Budjetoin matkaa varten 200 eurolla zlotyjä. Paluupäivän aamuna vielä yli puolet niistä oli jäljellä, enkä lentokentälläkään sitten saanut menemään kuin seitsemisenkymmentä zlotyä, eli alle kaksikymppiä, vaikka kaksi pulloa lisää viinaa ja karkkia ostin.

Pikavippi

2010-05-30T13:03:00.000+03:00

Sitä ihmettelen joskus, keille niin sanotut pikavippipalvelut oikein on suunnattu. Äkkiseltään kuvittelisi, että jos joku ihan välttämättä tarvitsee juuri sillä siunaamalla 50 euron lainan, vaikka sitten törkeällä korollakin, ei sellaista tällaiselle henkilöllä hänen itsensäkään vuoksi kannattaisi myöntää. Joko henkilö on köyhä (ts. hän on työtön tai opiskelija, jolloin ei elämää lainarahoituksella kannattaisi rahoittaa - suututtaa tuo oma opintolainakin kun on nyt ristinäni), tai hän ei osaa käyttää rahaa (ts. hän on hetkessä elävä, joka ei ole onnistunut aiemmista tuloista säästämään edes pientä puskurirahastoa, eli suunnittelemaan rahankäyttöään, eikä siis varmasti myöskään miettimään sitä, miten hän takaisinmaksusta selviää). Säännöllisiä tuloja saaville 50 euroa tuskin on ongelma, ja vaikka tarvitsisi kerralla enemmänkin, lienee nykyään kaikilla jo luottokortti, jolla ostokset voi hätätapauksessa tehdä, ja maksaa sitten seuraavan kuun lopussa pois ilman korkovaikutuksia. Paitsi tietysti jos luottokorttia ei myönnetä, mutta tällöin tietysti sopii kysyä, onko soveliasta tarjota pikavippiäkään. Itse asiassa luottokelpoisuuden puutteessa ei vippiä kai voitane myöntääkään. Joka tapauksessakaan jos ei kerta kaikkiaan ole muutamaa kymmentä euroa laittaa johonkin, on silloin syytä olla laittamattakaan ja odottaa aikaa, kun voi taas törsätä.

Vaikka periaatteessa olen juuri sen verran liberaali, että sallisin tällaiset lainapalvelut, voisivat palveluntarjoajat hieman miettiä asian eettistäkin puolta. Yhtä hyvin voisi ruveta tarjoamaan halvalla huonoa viinaa ihmisille, jotka ovat niin juovuksissa etteivät kaupassa myy, eivät baarissa tarjoile heille.

Perjantai lyhyesti

2010-05-28T20:18:00.000+03:00

Oli taas työpäivä - meni melkein aamuseitsemästä (tai itse asiassa olin jo kuudelta työpaikalla, mutta kuntosalilta ja saunasta aloitin) melkein iltaseitsemään, kun kaikki piti tehdä lomaa varten valmiiksi, eikä vireystasokaan sitten ole kovin kiitettävä ollut tänään. Kaikki tuli kuitenkin tehdyksi, vaikka käteen jäi tunne, että jotain on unohtunut. Toivottavasti se ei selviä koskaan. Ehdin töiden jälkeen käydä vaihtamassa euroja zlotyiksi - Forex meni kiinni seitsemältä, ja olin siellä viittä vaille. Olisin siis hyvin voinut tehdä vielä paljon pitempään töitä. Olinpa laiska.

Kävin töiden jälkeen kaupassa. Ei mahtanut mitään, pakko se oli ostaa perjantaipizza. Lisäksi ostin ihan sokkona St. Andrews Pale Alea - jotkut IPA:t ovat ainakin maistuneet hyviltä Gallows Birdissä, joten kokeillaan nyt rohkeasti.

Tentissä

2010-05-28T04:48:00.001+03:00

En sitten keskiviikkona enää töiden jälkeen - töissäkin meni ainakin viiteen - lukenut tenttiin paljoakaan, mitä nyt pikavauhtia selasin kirjallisuuden loppuun ja kirjasin ylös pari potentiaalista tärppiä. Torstaina aamulla keitin kahvit ja luin tärppilappuni ja selasin vielä viikonloppuna harjoittelemistani kirjanpitotehtävistä viennit. Sitten vain tihkusateeseen, bussilla 112 Kamppiin ja metrolla Kaisaniemeen, josta kävellen Kirkkokatu neljääntoista. Olin vähän liian aikaisin perillä, joten kävelin korttelin ympäri. En ollutkaan ymmärtänyt Finanssivalvonnan toisen toimipisteen sijaitsevan ihan siinä vieressä Snellmaninkadulla.

Tentti ei mennyt ehkä ihan nappiin. Kuten aina, lähden siitä että ensi vuonna uusimaan. Kirjanpitotehtävä käsitteli kyllä vahinkovakuutusyhtiötä, mutta siinä oli verotukseen liittyviä vientejä ja muutama muuten vaan outo kohta, jotka menivät minulta vähän arvaamalla ja ad hoc -tilejä tilikarttaan tekaisemalla. Taseen puolia en saanut taaskaan menemään tasan, tosin poikkeama oli vain kahdeksan tuhatta euroa, kun tase muuten oli muutaman miljoonan. Muita tehtäviä en ottanut ihan tosissani, ja niistä tuskin on odotettavissa muuta kuin muutama säälipiste. Runsas tunti minulle jäi aikaa vastata niihin.

Tentissä oli myös muuan entinen työkaverikin, menimme sitten jälkeenpäin ravintolaan syömään. Paikka oli nimeltään Rodolfo, se sijaitsi niinikään Kirkkokadulla, lähempänä rantaa. Otin pizzaa. Paikka oli perusroskaruokalaa kalliimpi, mutta oli sapuskakin sitten hyvää. Joimme vielä kahvitkin. Pyysin "ihan tavallista kahvia", ihan kuin Frasier Cranen isä Martin.

Myöhemmin tapasin toisenkin entisen työkaverin, olimme sopineet tenttikaljoittelusta keskustassa. Mukava oli nähdä, ja Oluthuone Kaislan tarjonta on edelleenkin mainio, niin kuin vuoden olutravintolan tarjonnan kuuluu toki ollakin.

Olisi ollut hienoa, jos olisi voinut tänään pitää vapaapäivän. Vaan ei, pakko on lähteä töihin. Heräsin kymmentä vaille kaksi aamulla, ja neljään asti yritettyäni saada unta päätin nousta ylös. Voisin lähteä töihin samantien, on sen verran hommia tehtävänä tänään, että olisi paras aloittaa aikaisin. En vain tiedä, pääseekö sinne sisälle ennen kuutta, joten kykitään nyt tässä koneella sitten. Kaitpa menen pyörällä, joten vajaan tunnin päästä, puoli kuudelta, sitä voisi lähteä. Lyhyt aamujumppa punttisalilla, suihkuun, ja hyvällä tuurilla siellä on saunakin päällä, ja sitten noin puoli seitsemältä tai vähän sen jälkeen tarttuisin työhön. Ehkä vähän enemmän sen jälkeen, luulen että täytyy vetää reilusti kahvia, että olisi edes näennäisesti pirteä.

Ensi viikko lomaa. Sunnuntaina iltapäivällä lähtö Krakovaan. Matkakuume ei ole vieläkään ihan noussut. Olo on kyllä vähän nuhainen, toivottavasti en tule kipeäksi. Täytyy muistaa hakea tänään paikallista rahaa. Matkavakuutuksen jo otin.

Valkoinen oksennus Helvetistä

2010-05-26T19:24:00.000+03:00

Sain tänään töissä todella raskaan opetuksen. Oli asiakastapaaminen meidän omissa tiloissa, ja tapaamiseen liittyi sitten lounas. Minun ei kai olisi ollut pakko mennä mukaan, kun olin pelkkä asiantuntijaedustaja, mutta änkesin kuitenkin, kun siitä oli ollut puhe ja ruokaa kai oli varattu minullekin. Ajattelin, että mitä tahansa sieltä tuleekin, se voittaa ruokalapuolen peruseineksen.

Täytyy sanoa, että harvoin sitä tulee yllettyä sellaiseen sankaritekoon, että pitää hymyn naamalla, ei huuda 5-vuotiaan lapsen kiihkolla että hyi, yök, en syö, ja samalla kauhoo kitaansa muiden tahdissa korvasienikeittoa. Korvasienikeittoa. Miettikääpä sitä. Sieniruoat ovat yksi sellainen laji, jota en kertakaikkiaan pysty syömään, ainakaan jos tiedän että kyseessä on sieniruoka, ja korvasienet ovat minusta nähden suippumyrkkyseitikin ja valkoisen kärpässienen kanssa samassa sarjassa. Ei siinä kuitenkaan auttanut, ja meni se sitten yllättävän vähillä äänettömillä mukinoilla kurkusta alas. Pääruokana ollut pihvi muutenkin tyynnytti mieleni nopeasti.

Huomenna tentti. Harmi, että tänään piti töihin mennä, mutta toisaalta tuli työkaverin kanssa selvitettyä vielä jokunen seikka, joka olisi tentissä saattanut osoittautua ongelmalliseksi. Nyt täytyy vielä vähän hätälukea, vaikka toisaalta läpipääsyni tuskin enää riippuu siitä. Eivätpä nämä SHV-tentit koskaan aiemminkaan ole minulta ensimmäisellä yrittämällä onnistuneet, mutta tällä kertaa en voi kieltää, etteikö mahdollisuuksia olisi. Hyvällä tuurilla menee, kunhan kirjanpitotehtävä (60 % tentistä) käsittelee työeläkeyhtiötä tai vahinkovakuutusyhtiötä, eikä sisällä mitään ihmekiekuroita ja ansoja.

Ei tarvitse omaa tilitoimistoa perustaa

2010-05-22T17:23:00.000+03:00

Vietin torstaipäivän Eläketurvakeskuksessa, jossa pidettiin seminaari ajankohtaisista lakisääteisen eläketurvan kehittämiseen ja tutkimiseen liittyvistä asioista. En tiedä, jäikö päivästä mitään erityistä käteen - vakavaraisuussäännöksiin tulleesta poikkeuslaista ja asiaan liittyvistä tulevasta lainsäädännöstä ja kehityksistä tuli ehkä hieman parempi kuva, ja toiseksi ainakin minulta puhkaistiin se harhakäsitys, että nuoret jäisivät masennuksen vuoksi sankoin joukoin eläkkeelle. Eivät ilmeisesti jääkään, vaan masennusperusteisten työkyvyttömyyseläkkeen saajien joukossa on muitakin, erityisesti vanhempia asiantuntija-ammateissa toimivia naisia. Päivän muu anti oli vähän olematonta sitten - ihan hyvää ruokaa, siellä näki muutamia tuttuja vieraista yhtiöistä, ja sain huomata, että muitakin minun kanssa samaan aikaan opiskelleita matemaatikkoja on päätynyt tälle alalle. En tosin mennyt tervehtimään, kun en häntä niin hyvin kuitenkaan tunne, tuskinpa hänkään minua muistaa.

Tenttiharjoittelu on pyörähtänyt käyntiin - tein työkaverin mallivastauksen pohjalta vuoden 2006 tentin "ison tehtävän" kirjaukset parin illan aikana, ja tänään tein 5 ja puolessa tunnissa vuoden 2007 tentin ison tehtävän. Se käsitteli nimenomaan keskinäistä eläkevakuutusyhtiötä, ja huomasin sen joiltain osin kinkkisemmäksi kuin vahinkovakuutusyhtiön - vastuunjakoon liittyvät erät hämmensivät. En varmaan muutenkaan ihan kaikkia kirjauksia lopulta saanut oikein, sillä taseen puolet eivät menneet tasan (kolmenkymmenentuhannen euron heitto, mikä kylläkin prosentuaalisesti on vähän, kun puhutaan runsaasta 5 miljoonasta eurosta tässä tapauksessa), enkä niin ollen luota myöskään siihen, että tuloslaskelmakaan meni oikein. Tänään en jaksa toista tehdä. Joka tapauksessa pitäisi kiriä ajan kanssa, sillä tentissä on vain se 6 tuntia aikaa, ja siinä on muitakin tehtäviä. Ison tehtävän täydellisellä osaamisella tentistä pääsee - tai ainakin aiempina vuosina on päässyt - läpi, mutta koska en osaa täydellisesti, pitäisi varata aikaa myös irtopisteiden rääpimiseen muista tehtävistä.

Kukka ja banaanikärpänen

2010-05-19T16:59:00.000+03:00

Oli oikeastaan hyvä idea käydä heti aamutuimiin kuntosalilla. Ennen seitsemääkin siellä oli jo hieman väkeä, mutta ei tarvinut jonottaa mihinkään. Eikä tarvinut tuhlata aikaa lämmittelyyn, kun oli polkenut jo kotoa paikan päälle. Töissä oli sitten raikas olo suihkun jälkeen koko päivän.

Ihme kyllä, sain eilen aloitettua tenttiharjoittelun. Hieman hitaasti kyllä, mutta juuri sen verran, että pystyin esittämään työtoverille selventäviä kysymyksiä aihepiiristä. Jahka pääsen tästä suihkuun (taas), täytyy harjoitella hieman lisää, ja lukea tarkemmin tilinpäätöksen (taseen ja tuloslaskelman) laatimisesta. Ei huvittaisi, mutta tentti on jo viikon päästä, ja olen vasta nyt käytännössä aloittanut hommat.

Kaveri oli löytänyt Aamulehden nettipainoksesta mielenkiintoisen artikkelin, jossa irlantilaisen yliopiston naistutkija oli asettanut miestutkijan syytteeseen tämän näytettyä tälle tieteellista artikkelia hedelmälepakoiden fellaatiosta. Dylan Evans on ymmärtääkseni tutkinut muun muassa kysymystä ihmisen ainutlaatuisuudesta, ja tämä ilmeisesti on jälleen yksi uusi todiste sen puolesta, ettemme ole luonnon erikoistapauksia. Naistutkija ei tätä katsonut hyvällä, vaan syytti miestä seksuaalisesta häirinnästä, ja nyt miestutkijan ura on vaakalaudalla. Tässä asiassa ihmiset kai ovat ainutlaatuisia.

Ei tietenkään ole mahdotonta, että Evans olisi näyttänyt artikkelia naiskollegalleen jotenkin "häiritsevässä hengessä", siis tyyliin housut kintuissa lääppien ojentanut tahritun artikkelin. Hyvä Veli -verkoston jäsenenä kuitenkin luulen hieman, että tässä on kyse jostain muusta. Minusta ainakin on uskottavaa, että jos tutkijan tutkimuskohteet liippaavat erittäin läheisesti tutkimusta, hän esittelisi tutkimustuloksia tutkijatovereilleen - tai ainakin oman tutkimusryhmän jäsenille - vilpittömässä mielessä.

Tiedä sitten, miten asia oikeasti on mennyt. Ulkopuolisina meillä muilla on aika niukasti tietoa tapauksesta, ja ehkä todennäköisimmin on käynyt niin, että Evans ei ole kokenut häirinneensä seksuaalisesti, naistutkija taas on kokenut tulleensa häirityksi. Harmillista tietenkin, että tällaisissa tapauksissa fiilispohjalta voidaan vetää ratkaisuja vieläpä niin, että aiheutetaan konkreettisia haittoja jonkinlaisen sielunhaitan vastapainoksi.

Helle saa ihmiset epävireeseen

2010-05-18T22:01:00.001+03:00

Heinänuha on kiusannut vain siedettävissä määrin. En tiedä, onko se lääke todella auttanut, vai onko lievemmästä ärsytyksestä kiittäminen öisiä sateita. Aamulla oli joka tapauksessa miellyttävää polkea töihin. Oli viileää ja raikkaahkoa, eikä ihan satanut vettä. Olisipa vielä paistanut aurinkokin, niin kesä olisi ollut parhaimmillaan toisin kuin nyt illalla, kun hiki kirpoaa iholle pelkästä olemisesta.

Eilen oli pukupäivä töissä, eli asiakaskeikka, tällä kertaa tosin omissa toimitiloissamme. Vaikka joskus kiroaisinkin asiakasrajapintatyöskentelyä, sen hyvät puolet joskus ovat varsin kouriintuntuvat: siinä missä muu henkilöstö sai stroganoffia (yhtä inhokeistani, pahempaa on vain henkilöstöruokalamme painajaisbravuuri maksa-porkkanastroganoff, hyi, yök, en syö), me söimme kabinetissä broilerin rintafileetä aurinkokuivatuilla tomaateilla, jälkiruoaksikin oli jonkinlaista kermajuustokakkua. Tarjoilija tarjosi minulle jopa olutta ruokajuomaksi - en tiedä, luuliko hän minua asiakkaaksi - mutta menin silti massan mukana ja tyydyin veteen.

Ja koska oli pukupäivä, kuljin bussilla töissä. Kotiin päästyäni sentään kävin lenkillä. Samalla matkalla poikkesin kirjastoon kuittaamaan toisen, modernia rahoitusta käsittelevän tenttikirjan (hyi olkoon), ja ostin samalla kirjaston poistohyllystä eurolla Antti Tuurin Lakeuden kutsun. Eipä ollut järkeä, mutta kun hyvällä hinnalla sai, ja kun kuitenkin minun tekee silloin tällöin mieli harjoittaa kotiseutuhaikailua. Kirjastossa myytiin viime viikolla muitakin Tuurin teoksia, mutta ei Pohjanmaata. Se oli tietysti saattanut jo mennä, mutta voisiko paikallisia sellainen kiinnostaa?

Tulevaa ulkomaanmatkaa varjostaa paitsi tuhkapilvet, myös bussilakot, joista yksi ilmeisesti alkaa samana päivänä kun palaan Suomeen. Pitäisi varmaan itkeä myös Kreikan tilannettakin, mutta jotenkaan en ole jaksanut pillastua koko asiasta. Euro kai on heikko tällä hetkellä (haa, joudun siis ostamaan normaalia huonompaan hintaan Puolan rahaa), ja hetken jo luulin, että pörssitkin olisivat taas jossain uudella pohjalla. Tarkastin kuitenkin ensi kertaa viikkoon omat sijoitukseni, ja ihan hyvin näyttäisivät voivan. UPM Kymmenet (jota ostin jonkinlaisena peliosakkeena kuten Nokiaakin, vaikka en toisaalta ole varma pitäisikö sitäkin vain pitää salkussa) ovat jo yli 50 prosenttia keskikurssia korkeammalla. Pitäisi alkaa miettiä, missä vaiheessa möisi ne pois, ja siirtäisi opintolainanlyhennystilille. Ei tällaisena pilipalisijoittajana kuitenkaan niin paljoa pysty satsaamaan, että lyhentäisi edes opinto- (, saati sitten muita) lainoja pelkillä osingoilla, vaikka se tietenkin olisi ideaalitilanne.

Huomenna taas pyörällä töihin. Tarkoitus on mennä niin aikaisin, että pääsen testaamaan paitsi uuden kuntosalin, myös suihkutilat, ja silti ehtiä noin seitsemän aikoihin aloittamaan päivän työt. Pitäisi siis oikeasti olla jo unten mailla.

Revin silmäni ulos kuopistaan

2010-05-16T09:07:00.002+03:00

Olenkin jo vuosia odotellut seuraavaa, koivun siitepölystä johtuvaa heinänuhaa. Edellinen kerta, kun sain häiritsevissä määrin oireita, taisi olla keväällä 2006, ja olen kuvitellut vaivan iskevän keskimäärin joka toinen vuosi. Ei sillä, että olisi ollut ikävä. Torstaina, eli toisena lämpimänä päivänä, oli havaittavissa vain pientä ärsytystä, mutta perjantaina sitten söin työpaikan ruokalassa keskiviikkona avatulla terassilla, ja sen jälkeen olen raaviskellut silmäni puhki. Ostin perjantaina jopa Histec-merkkistä lääkettä, mutta se ei ole ainakaan poistanut oireita, kenties korkeintaan lievittänyt.

Eilen tein arviolta 35-40 kilometrin pyörälenkin. En tiedä, oliko se allergia huomioonottaen viisasta. Pakkasin puolen litran vesipullon mukaan (joka riitti juuri ja juuri, mutta olisin saanut ottaa enemmänkin), ja poljin ensin Merituulentietä Tapiolaan, ja Pohjois-Tapiolan kautta Kehä ykköselle. Leppävaara on edelleen rikki tietöiden takia, mutta löysin silti tien Mäkkylän asemalle, jossa pidin ensimmäisen lepotauon. Määränpäänä oli siis Malminkartano, ja uskomatonta kyllä, mutta Mäkkylässä matka oli jo voiton puolella. Siitä oli enää muutama kilometri Konalaan, josta Vihdintien ylittämällä on melkein perillä.

Söin Malminkartanon asemalla Donna Casa -pitsan (kinkku, tonnikala, salami, sipuli) pizzeria Interpizzassa. Yhdeksän ja puoli euroa meni juoman kanssa, mutta sapuska oli ihan hyvää (eli peruskamaa), ja paikka muutenkin ihan viihtyisä, josta tosin on osaksi kiittäminen sitä, että taisin olla päivän ensimmäinen ravintolassa syövä asiakas.

Kotimatka oli vähän pidempi, sillä en ollut lainkaan suunnitellut sen reittiä, enkä halunnut mennä samaa reittiä takaisinkaan. Yritin siis suunnata Kannelmäkeen, ja sieltä Haagaan ja sieltä Ramsayn rantaan, josta osaisinkin sitten suoraan Otaniemeen ja Tapiolaan ja kotiin. Melko hyvin onnistuinkin tavoitteissani, tosin eksyin Huopalahteen. Koko matkalla ei mitään oireita allergiasta. Sitten kotiin päästyäni mieleni teki olutta, ja kävin ulkona juomassa yhden Ison Omenan terassilla. Siellä olikin siten vaikeuksia juoda edes sitä yhtä loppuun kun silmät vuotivat niin.

Ostin kuitenkin kesän ensimmäisen pehmiksen. Tai yleensä olenkin syönyt niitä yhden kesässä, joten sama kai vetää sekin heti. Siihen sai jotain ihmeen makuraitoja, jonka olisi ehkä voinut jättää väliin.

En tiedä, onko tämäkään viisasta, mutta nyt kun on sunnuntaiaamu ja aurinko paistaa, niin voisi mennä parvekkeelle kittaamaan aamukahvit ja lueskelemaan kirjaa. Jätin muutaman kymmenen ensimmäisen sivun jälkeen kesken Johanna Sinisalon 'Ennen päivänlaskua ei voi' (joka löytyi Omenan kirjaston sci-fi -hyllystä). Seuraavina lukulistalla on viheliäisen tenttikirjallisuuden lisäksi Kari Hotakaisen 'Sydänkohtauksia' ja toverin suosittelema Kaiho Niemisen 'Maijun Baari'.

On siis kevät, kuljen Matinkylän rantaa

2010-05-13T16:43:00.005+03:00

Ihan hyvä, etten ole vienyt pyörää korjaamolle. Polkupyörän kumit olivat tyhjentyneet vain hieman talven aikana, joten ne tuskin ovat mitenkään erityisen rikki. Pumppasin ne täyteen, ja sitten pyyhin kettingit viime vuonna Biltemasta hakemallani ketjuöljyllä. Aikaa kului ehkä varttitunti, siitäkin melkoinen osa käsienpesuun. Kävin 16 kilometrin testiajolla (Olari-Suomenoja-Martinsilta-Espoonlahti-Kivenlahti-Soukka-Kaitaa-Suomenoja-Matinkylä), ja pyörä pyöri tälläkin kertaa melkein kuin unelma. Muistelin pyörässä kuitenkin olevan jotain vikaa, ja sehän se olikin, että se narskuu ylämäkeen, vaikka miten loivaankin, poljettaessa. En ole varma, missä vika on, mutta jossain poljinten seutuvilta ääni kuuluu.

Helatorstainen Espoo oli melko rauhallinen paikka. Lähinnä lapsiperheitä ja yksittäisiä himourheilijoita näkyi liikenteessä, tosin Soukan ostoskeskuksella joku umpihumalainen nuori mies huusi jotain nuorelle naiselle. Tulkitsin tilanteen akuutiksi parisuhdekriisiksi, vaikka en kyllä saanut miehen mölinästä sanaakaan selvää muuten kuin "heiiiiiii!!!". En tiedä, olisiko pitänyt jotenkin seurata tilannetta. En voi tietää, syyllistyinkö välinpitämättömyyden syntiin: ehkä mies uhkaili tyttöä jotenkin, ja minä vain nokka pystyssä pyöräilen ohi välittämättä laisinkaan kanssaihmisen ahdingosta. Toisaalta en haluaisi joutua samaistetuksi niihin "herrasmiehiin", jotka partioivat kaupunkien yössä voidakseen hakata naisille rumasti sanovat miehet tohjoksi. Raja inhimillisen välittämisen ja nokkani pistämisen asioihin, jotka eivät minulle kuulu, välillä on häilyvä.

Joku oli ottanut meidän sisäpihalla kaupunkitilan haltuunsa. Pihalaatoilla oli pastellivärein kirjailtuja kannanottoja, kuten "moi kaikki" ja "maito on pahaa". Olen eri mieltä maidosta, mutta tänään kokeilin sellaista juomaa kuin Coca-Cola Cherry. Pullollinen sitä tarttui mukaani R-kioskilla käydessäni. Luulen, ettei sitä tarvitse toista kertaa ostaa, mutta ei se varsinaisesti pahaakaan ollut. Ennen kaikkea se maistui merkillisesti tutulle, ja tulikin mieleeni, että maistuikohan Dr. Pepper samalta? Ainakin samantapaiselta. Pippuritohtori todella oli pahaa kun sitä muutama vuosi sitten koitin. Cherry oli kuin juomakelpoiseksi pehmennetty versio siitä.

Routavaurion uhrit

2010-05-13T09:35:00.000+03:00

Vietin koko eilisen päivän tosiaan työmatkalla. Pendolino lähti Helsingistä puoli seitsemän aamulla. Neljän aikoihin oli herättävä ja lähdettävä ajoissa asemalle, kun ei bussejakaan ihan parin minuutin välein ihan niin aikaisin kulje. En tiennyt mitään päivän tilanteesta, enkä epäillytkään mitään erityistä, kun pysähdyimme hieman ennen Riihimäkeä odottelemaan ruuhkan purkautumista. Asemaa ohittaessamme satuin huomaamaan, että Helsinkiin matkalla ollut juna oli tunnin myöhässä. Tunnin myöhässä oli myös iltapäivän paluujunamme. Syyksi ilmoitettiin routavauriot Oulun ja Seinäjoen välillä, mutta mitään tarkempaa tietoa en ole mistään vielä löytänyt. Edes lehdissä ei tunnu lukevan mitään, vaikka yleensä ne kyllä muistavat käyttää hyväkseen kansan vastustamattomatonta tahtoa marista pikkujutuista, routavauriotkin ovat varmaan porvarihallituksen "kylmän" linjan syytä, ja VR on tomppeleiden johtama yhtiö, jonka yksityistämisen jälkeen mikään ei ole toiminut, joten pääministerin on erottava välittömästi ja SKP tai Perussuomalaiset nostettava hallitukseen ja niin edelleen, vai miten se nyt menee?

Helatorstain ohjelmaan ei kuulu mitään. Polkupyörän voisi periaatteessa koittaa korjauttaa vihdoin ja viimein ajokuntoon, vaikka ammattiliikkeen huollettavaksi se varmaan pitäisi viedä. Bussikortista joka tapauksessa loppuu tänään kausi, joten suuria päätöksiä olisi tehtävä.

American Psycho

2010-05-09T23:48:00.000+03:00

Jani löysi hyvän juttusarjan Bret Easton Ellisin varmaankin tunnetuimpaan romaaniin liittyen:

Lomaongelmia

2010-05-09T23:23:00.001+03:00

Kulunut viikko kului yllättävän nopeasti, enkä ymmärrä, miksi. Mutta en valita. Ensi viikko kulunee nopeammin, sillä helatorstain lisäksi yksi päivä vierähtää kehittyvässä maakunnassa edustustehtävissä. Oma osuuteni on tosin sen verran lyhyt, etten oikein edes tiedä, miksi minun pitää mennä, mutta mennään nyt kun on pyydetty.

Kuluneella viikolla oli myös yksi edustuskeikka, ei kuitenkaan varsinainen asiakaskäynti. Sen seurauksena, kun minun niskoille nyt on periytynyt hommia entisiltä työtovereilta, aloin miettimään, pitäisikö minun sittenkin pätkiä kesälomani tänä vuonna. Ongelma on siinä, että kesäkuussa minulla on jo joka viikolla varattuja asiakaskeikkoja (plus se Krakovan matka - matkakuume loistaa muuten poissaolollaan, vaikka odotan kyllä ihan lähtöä), ja heinäkuussa taas melkein kaikki muut kuin minä ovat lomalla. Ei kai minulle olisi mikään ongelma siirtää lomia syyskuulle, mutta vähän se alkaa tuntumaan jo epämiellyttävältä siirtää lomia siksi, että voisi tehdä töitä, etenkin kun tässä vihjaamani hommat ovat sellaisia, jotka tietävät töitä juuri ja nimenomaan minulle useammaksi viikoksi. Eli käytännössä se kai tarkoittaisi sitä, että lokakuussa voisi sitten kesälomailla. Toisin sanoen joutunen valitsemaan, esitänkö marttyyriä siksi, että voi voi kun minulla on niin paljon töitä, vai siksi, että perheelliset pitävät lomansa juhannuksen ja elokuun alun välissä ja voi voi kun vievät siten minulta mahdolliset loma-ajat.

Muuten viikonloppu meni pitkälti elokuvia katsellessa. Innostuin myös jatkamaan joskus syksyllä jäähylle jäänyttä elokuva-arvostelublogiani, jota mainostettakoon tässä, vaikka olenkin hieman skeptinen sen suhteen, miten kauan jaksan tällä kertaa olla innostunut. Osa viikonlopun kirjoitusinnosta suuntautui joka tapauksessa sinne, eikä tänne.

Kadun marmatusta

2010-05-02T23:19:00.002+03:00

Saatoin päättyneellä viikolla suututtaa (saatan tosin lukea toisen reaktioita hieman liikaa, en ole varma) erään työtoverin retostelemalla, miten asiakasrajapinnassa työskentely on suurin piirtein pahinta, mitä voi olla. Olenkin ihan työurani alusta saakka pitänyt jonkinlaisena vitsinä sitä, että juuri minun tehtäviin kuuluu muiden hommien ohella asiantuntijan roolissa toimiminen ja asioiden selvittäminen soittaville asiakkaille. Siinä työssä on tietysti omat haasteensa, kun en suoraan sanottuna ole kovin sulavapuheinen kaveri, en tule hirveän hyvin toimeen vieraiden kanssa - hyvä jos tuttujen - ja olen ainakin nuorempana kärsinyt puhelinkammosta. Muistan joskus opiskeluvuosina ottaneeni rohkaisuryyppyjäkin hoitaessani jotain virallista asiaa, ja vihoviimeinen asia, joka minulle silloin tuli mieleeni tulevaisuudenkuvia maalaillessani oli, että olisin joskus se kasvoton henkilö puhelimen toisessa päässä.

Olin tietysti muutenkin hyvin ajattelematon korostaessani työni varjopuolta kovaan ääneen, enkä loppujen lopuksi tiedä, miten perusteltu väite edes on. Tietysti on vähän stressaavaa, etten voi täysin suunnitella kovin tarkasti töitäni, vaan on tyydyttävä siihen, että tällä viikolla teen sitä ja tätä, ja tuo pitäisi saada valmiiksi tuohon mennessä. Joku saattaa soittaa yllättäen, ja hiertävä asia usein vaatii äkillistä tehtävien priorisointia, ja ainakin se keskeyttää flow-tilan, sikäli kuin sellaista koskaan pääsee syntymään.

Kuitenkin mitä enemmän asiaa mietin, viimeiseen vuoteen minulle ei ole tullut vastaan asiakaskontaktia, jossa olisin päässyt turhautumaan sisäisesti, vaan oikeastaan joka kerta viestini on ymmärretty joko suoraan tai, jos asia on monimutkainen kuten se usein saattaa asiaanvihkiytymättömille olla, erillisen sähköpostiselvityksen jälkeen. Pääasiassa minuun ottaa yhteyttä sen verran isojen yritysten henkilöt, ettei soittajilla ole henkilökohtaista sidettä asioihin. Henkilökohtaisimmillaankin soittaja on itse yrittäjä, joka on juuri ja juuri rinnastettavissa kuluttajaan, jolloin on mahdollista, että henkilö on tuohtunut - yleensä minuun otetaan yhteyttä, kun halutaan ennakoida rahanmenoa tai saada selvitys, miksi rahaa menee niin paljon kuin sitä menee.

Joka tapauksessa, ennakkoluulojen lisäksi minulla on kyllä huonojakin kokemuksia asiakasrajapinnassa toimimisesta, mutta loppujen lopuksi ne sijoittuvat urani alkupuolelle, kun asiat olivat minulle sen verran uusia, etten joko tiennyt niihin suoraan vastausta, tai en osannut arvata, mitä asiakas oikein tarkoittaa. Toisekseen vuonna 2007 tuli voimaan uusi työeläkelaki (TyEL), joka korvatessaan aiemmat eläkelait purki samalla myös Eteran monopoliaseman muutamien eläkelakien suhteen, jolloin jotkut heidät asiakkaistaan siirsivät vakuutuksensa muihin yhtiöihin. Minä tulin töihin syksyllä 2007, ja pääsin varsinaisen työn makuun jo vuodenvaihteeksi, jonka jälkeen nämä aiemmat eteralaiset alkoivat pikkuhiljaa saamaan lopullisia maksujaan, jotka yllättivät heidät: maksuprosentti ei näyttänytkään olevan se sama, mikä sen "piti" olla. Sitten he alkoivat soittelemaan sankoin joukoin, ja minäkin sain osani - enkä keltanokkana ollut sisäistänyt asiaa vielä niin hyvin, että olisin osannut selittää sen uskottavasti ja vakuuttavasti. Se tiesi ei-niin-hyviä kokemuksia.

Nyttemmin asiaa aina tarkemmin ajatellessani yllätyn, miten hyvin... no, kohtuullisesti... no, siedettävästi olen pärjännyt hommassa, jossa vaaditaan jonkinasteista sosiaalisuutta. En usko, että olen koskaan aliarvioinut itseäni ilmoittautumalla sosiaalisesti kömpelöksi, jotenkin vain olen onnistunut ylittämään itseni. En tiedä, ovatko vaikeudet kuviteltuja vai ei, mutta lopputulos on silti se, että voisi olla myös pahempaa kuin asiakasrajapintatyöskentely. Ainakaan minun ei kannattaisi olla kateellinen "puhdasta" (järjestelmä-)asiantuntijatyötä tekeville kollegoille, koska vaikka itse stressaankin hieman "puhelinpäivystyksestä", niin ei se nyt niin vaikeaa ole. Jos suoraan AMK:sta tulevat nuoret pojat ja tytöt hoitelevat suvereenisti useita kymmeniä puheluita päivässä yleisessä puhelinringissä, ei minun muutama päivittäinen puhelu nyt niin hirveä koitos ole, etenkin kun roolini on rajattu tiettyihin erityisalueisiin, joiden ulkopuolelta harvemmin kukaan soittaa. Ja jos soittaakin, niin kyse on siitä, etteivät muutkaan ole osanneet vastata, ja voin hyvällä omallatunnolla ilmoittaa ottavani asiasta selvää, ja palaavani asiaan myöhemmin. Kun soittajalle on ensin luotu vaikutelma, että kyse on todella vaikeasta ja monimutkaisesta asiasta, ei hän enää kuvittele vastauksen tulevan jotenkin itsestäänselvästi kuin apteekkarin hyllyltä.

Olkoon tämä nyt (lähinnä) itselleni evääksi, ettei tarvitse ihan niin lannistuneesti tarttua huomenna viikon töihin.

Muistoja menneiltä vuosilta

2010-04-28T18:29:00.000+03:00

Vaikka alankin olemaan jo raihnainen papparainen, on minulla periaatteessa silti vielä elinvuosia jäljellä - saatan olla elossa jopa vielä 30 vuoden päästä. Mietin tässä, että muistankohan silloin vielä kevään 2010, että silloin Islannissa purkautui tulivuori joka haittasi lentoliikennettä (mutta toivottavasti ei kuukauden päästä koittavaa puolanmatkaani), että etelässäkin saatiin poikkeuksellisesti oikeaa talvea muistuttava talvi, että lumet sulivat vasta joskus huhtikuun alussa (vai milloin ne sulivat?) ja että oli lakkokevät. Lakkokeväitä on varmaan ollut elämäni varrella jo useita, mutta suoraan sanottuna en osaa nimetä yhtään kevättä lakkokevääksi. Joku vuosi, laiskotellessani vielä yliopistolla, oli kyllä bussilakko, mutta sekin oli mielestäni joskus marras-joulukuussa - muistan käyneeni kävellen tarkastamassa syksyn viimeisiä tenttituloksia lumipyryssä. Muistan aiemmista vuosista selkeästi ainoastaan sen, että 2001 oli terroristisyksy. Jos oikein muistelen, niin 90-luvulla oli myös jääkiekkokultakevät (1995?) ja laivanupotussyksy (1994?). Myös Jokelan junaturmakevät tai -syksy oli jossain vaiheessa (1996?). Niistä syksyistä ja keväistä en kuitenkaan muista mitään muuta. Estonia upposi syysmyrskyssä, mutta millainenhan se syksy oli muuten?

Ehkä vain kärsin dementiasta jo nyt, enkä siis tule myöhemmin muistamaan myöskään kevättä 2010. Tietysti voisi ajatella, ettei minulla ole ollut aiemmilta vuosilta tarpeeksi muita muistoja, jonkinlaisia "mielenmaiseman maamerkkejä", jotka niputtaa yhteen lakkojen, luonnonmullistusten ja suuronnettomuuksien kanssa. Ehkä pitäisi luopua leikkiperiaatteista, ja alkaa seuraamaan muotia ja nuorisoradioiden soittolistoja, jotta voisi muistaa asioita niiden keskinäisten yhteyksien avulla. En ole varma, auttaisiko varsinaisen elämän hankkiminen asiassa - viime keväänäkin muistaakseni harrastin kaikenlaista ja kävin ulkomaanmatkallakin, enkä silti muista muuta kuin sen ulkomaanmatkan, ja että juuri silloin sattui olemaan aurinkoista ja lämmintä.

Aseenne: asenne

2010-04-24T11:42:00.004+03:00

Kun kerran aloin saivartelemaan sanojen merkityksistä, niin on yksi sana, jonka käyttöä olen ihmetellyt, ja se on asenne. Olen ymmärtänyt, että asenne on jokaiseen ihmiseen liitettävä ominaisuus, joka kertoo ihmisen suhtautumisesta johonkin asiaan tai asioiden joukkoon (esimerkiksi kaikkeen). Kuitenkin usein sanotaan: sillä ihmisellä on asennetta! Tämä kuulostaa kummallisesta - totta kai kenellä tahansa ihmisellä on asennetta. Yhtä hyvin voisi ilmoittaa, että sillä ihmisellä on suhtautumista johonkin asiaan! Tai että sillä ihmisellä on vaikkapa mielialaa!

Asenne tuntuisikin viittaavan pikemminkin aivan tietynlaiseen asenteeseen: rehvakkaaseen, röyhkeilevään ja ehkä hivenen itsekkääseen. Ainakin omassa elämässäni olen useimmiten kuullut sanaa käytettävän viitatessa juuri tuohon kuvaukseen sopivasta henkilöstä.

Lisäksi asenne tuntuisi kielenkäytössä sisältävän oletusarvoisesti määreen hyvä. Jos asenteen yhteydessä käytettäisiin eksplisiittisesti jotain määrettä, tarkoittaisi asenne sitä, mitä sen nähdäkseni oikeasti pitäisikin tarkoittaa. Kun olin kolmasluokkalainen, ja marisin vähän itsekkäästi siitä, kun aina meidän piti esittää näytelmiä koulun juhlissa, sain opettajalta kuulla paitsi ensi kertaa olevani nuori mies, myös että hän ei pidä asenteestani, eli toisin sanoen että asenteeni oli huono. Ehkä jos olisin ollut vielä rehvakas ja röyhkeä, niin iäkäs opettajamme olisi tyytynyt sanomaan vain: "Nuori mies, sinulla on asennetta".

Tasa-arvoisuus

2010-04-24T11:10:00.000+03:00

Tulin lukeneeksi mainion kirjan, George Orwellin kuuluisan Animal Farmin, eli suomeksi Eläinten vallankumouksen. Suosittelen, se on vain 130 sivua pitkäkin (jotenkin pyrin nykyään suosimaan lyhyitä kirjoja). Keskeisessä roolissa sadussa on seitsemän käskyä, jotka eläimet laativat häädettyään maatilan isännän sinne, missä pippuri kasvaa, ja perustettuaan eläinten sosialistisen maatilatasavallan. Kirjan edetessä käskyt tuntuvat muuttuvan hieman, kunnes lopussa ne pelkistyvät tutunkuuloiseen muotoon:

Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

En tiedä, keksikö Orwell itse tuon mainion, ristiriitaiselta kuulostavan sanonnan, mutta häneen se tietääkseni yleensä liitetään. Viime vuosina olen törmännyt tasa-arvoisempiuteen usein paitsi miesten- ja naisten tasa-arvoa käsittelevissä keskusteluissa, myös maahanmuuttoa käsittelevissä tappeluissa lehtien kommenttipalstoilla. Kaikki varmaankin ymmärtävät intuitiivisesti, mitä tarkoittaa jos kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat vielä tasa-arvoisempia. Itse ymmärrän sen jotenkin niin, että vaikka ison joukon edustajat olisivat tasa-arvoisia keskenään, niin silti löytyy joku osajoukko, joka katsoo olevansa oikeutettu vaatimaan tasa-arvon nimissä vielä lisää etuuksia. Näinhän Eläinten vallankumouksessakin käy; kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta itsensä johtajiksi nimittäneet siat haalivat itselleen etuuksia ja mukavuuksia muihin eläimiin nähden sillä verukkeella, että he tekevät niin haastavaa työtä maatilan toiminnan takaamiseksi.

Työpaikan kuntosalin saunassa kuitenkin mietin, miten sanonnan voisi selittää järjellä epäluotettavan intuition sijaan. Joukon jäsenet - tässä tapauksessa eläimet - ovat kaikki "tasa-arvoisia". Tasa-arvoinen on sanatasolla adjektiivi, ja tässä se liitetään kaikkiin eläimiin. Tasa-arvoinen ei kuitenkaan adjektiivina vaikuttaisi olevan yhtä yksinkertainen kuin vaikkapa sininen. Jos kaikki eläimet olisivat sinisiä, niin se kertoisi vain tosiasian eläinten värityksestä. Toisia eläimiä (kuten myös yötä) voisi tietysti sanoa sinisemmiksi, mutta en tiedä, mitä se tarkoittaisi - sininen se on toinen sinisen sävykin.

Tasa-arvoinen ei toisaalta kerro kohteestaan suoraan mitään. Jos ilmoitan olevani tasa-arvoinen, ei kuulijoille synny minkäänlaista käsitystä, mitä oikein tarkoitan. Sen sijaan se kertoo kohteensa asemasta suhteessa vertailujoukkoon. Jyskyn ("minä teen kovemmin työtä") arvo on yhtä suuri kuin Napoleonin, farmia lopulta johtavan sian. Mitä tällöin siis voisi tarkoittaa, että joku on tasa-arvoisempi? Että yhtäsuuruus pätee vielä tiukemmin? Näyttää siltä, että yritykseni selittää asia ajautuu umpikujaan - saunassa se tuntui selkeältä.

Ehkä pitäisi ajatella niin, että jos joku tasa-arvoinen muiden kanssa, niin se tarkoittaakin vain sitä, että tämän jonkun arvo on likimain yhtäsuuri kuin muiden, ja että tasa-arvoisuuden aste määrittääkin sitä, mihin kohtaan joku sijoittuu janan sillä alueella, johon keskenään tasa-arvoiset olennot sijoittuvat. Tasa-arvon alueen suuruus voidaan valita - johtajat varmasti tietävät, miten laaja se voi olla, ovathan he aina oikeassa.

Sinkun katkera tilitys

2010-04-18T17:05:00.000+03:00

Olen joskus leikilläni naljaillut parisuhteissa eläville tuttavilleni, miten he elävät halvemmin ja elämä muutenkin on helpompaa. Elämän helppous ei tietysti oikeasti riipu siviilisäädystä - yksineläjän ei ainakaan tarvitse riidellä kenenkään kanssa - mutta elämä on nähdäkseni oikeasti halvempaa pariskunnilla, ainakin jos heille ei ole siunaantunut lapsia. Kahdelle ihmiselle on halvempi valmistaa ruokaa kuin yhdelle (400 gramman jauhelihapaketti on pienin, mitä minun lähikaupoista saa, ja yhdelle hengelle oikeasti riittäisi puolet siitä), ja kaksi ihmistä ei tarvitse kaksinkertaisenkokoista asuntoa city-sinkkuun nähden, sillä pariskunnat yleensä nukkuvat samassa makuuhuoneessa tai jopa sängyssä, käyttävät samaa vessaa, ja keittiön riittää olla yhtä suuri kuin sinkullakin, kunhan kaksi mahtuvat jonnekin vain syömään. Yksiöiden neliöhinta on joka tapauksessa korkeampi kuin tila-asuntojen. He maksavat lomamatkoistakin vähemmän per henkilö kuin matkaileva sinkku - katkerana olin taas Stockmannin hulluilla päivillä ostamassa Krakovan matkaa, johon tuli melkein satanen ekstraa sen vuoksi, ettei minulla ole kumppania. Ihan kuin se myyjättären säälivä katse sen jälkeen, kun hän oli kysynyt matkustajien lukumäärää, ei olisi ollut tarpeeksi. Poikamiesvero saattaa olla historiaa, mutta silti ne ylimääräiset rahat viedään jotain kautta.

Innostuin tänään hieman siivoamaan paikkoja, ja kävin sitten hakemassa ennen hikoilua yhden siivousoluen itselleni. Kassajonossa huomasin, että pariskuntien ja perheiden elämä ei ole ainoastaan halvempaa, mutta se on myös helpompaa. Heidän ei tarvitse jonottaa yhtä paljon kuin sinkun. Toinen voi mennä valmiiksi jonoon pitämään paikkaa sillä välin, kun toinen keräilee vielä viimeisiä ostoksia. Jos jotain on unohtunut, ei paikkaa tarvitse luovuttaa, vaan toinen voi juosta hakemaan unohdetut tavarat ja palata siinä vaiheessa, kun jono on seissyt hetken, sinkkumies on turhautunut odotellessaan että pääsisi maksamaan kaikki ostoksensa, eli yhden pullollisen tsekkiläistä olutta, ja pariskunnan toinen osapuoli on päässyt sanomaan kassalle että "se tuo vielä margariinin".

Voi tätä suomalaisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta.

Lakimies

2010-04-08T18:44:00.001+03:00

Minulla ei edes ollut kovin suuria odotuksia sen taannoisen SHV-tentin läpimenemisestä. Välittömästi tentin jälkeen oli hieman optimismia ilmassa, mutta seuraavina päivinä käydyt keskustelut muutamien työtovereiden kanssa latistivat tunnelman täysin, ja olin aivan varma, ettei se mene läpi. Eilen iltapäivällä oli työsähköpostiin tulleet tulokset ja... 51 pistettä sadasta sain, ja seitsemän tenttijää seitsemästätoista pääsi läpi. 50,5 vaaditaan ymmärtääkseni hyväksyttyyn suoritukseen. Tänään on syytä juhlia laadukkaalla oluella, ja huomenna on syytä viedä hieman voitonkeksejä töihin.

Ihan en täysin tyytyväinen ole suoritukseeni - turhan monesta tehtävästä tuli kolmea, neljää pistettä, ja yhdestä tuli peräti 1,5. Yllättäen vakuutustoiminnan sääntelyä Euroopan unionin tasolla käsitellystä tehtävästä tuli peräti 6,5 pistettä, kun olin tenttitilaisuudessa arvioinut saavani siitä 2-5 pistettä. Tietosuojalainsäädäntöä käsitellystä tehtävästä sain peräti 9 - tosin se olikin aika helppo, viisikohtainen tehtävä, josta moneen kohtaan oli järkeiltävissä vastaus (kuten yksi kohta, jossa piti arvioida missä kohtaa aktuaari tekee väärin, kun hän "ammatillisesta kiinnostuksesta" tarkistaa fiktiivisen missin tietoja yhtiönsä tietokannoista tämän päästyä lööppeihin kolariin johtaneesta rattijuopottelusta, ja sitten kehuskelee niillä illalla baarissa "Rane"-nimiselle kaverille, joka on kilpailevan yhtiön aktuaari).

Ilahduttavan hyvin, seitsemällä pisteellä, meni takautumisoikeutta käsitellyt tehtävä, ja niin ikään ilahduttavahkosti kuudella pisteellä käytännön tehtävä vakuutussopimuslain soveltamisesta tapauksessa, jossa suuryritys on meklarin kautta ottanut omaisuus- ja keskeytysvakuutuksen ja jättänyt kertomatta kysyttyjä tietoja, sekä niinikään kuudella pisteellä tehtävä, jossa piti selvittää, mitä tarkoittaa vakuutusyhtiölaissa muun toiminnan harjoittamiskielto, erillisyysperiaate ja liitännäistoiminta, sekä selvittää, poikkeaako työeläkeyhtiöitä koskeva vastaava sääntely vakuutusyhtiölain määräyksistä.

Nyt sitten kai pitää aloittaa valmistautuminen kirjanpitotenttiin, jälleen kerran. Olenkin jo kahtena keväänä valmistautunut siihen. Tämä vuosi saattaa olla jo ensimmäinen, jolloin menen itse tenttitilaisuuteenkin. Tai saa nyt nähdä. Ainakin voin ensi vuonna käyttää hiihtolomani hurvitteluun.

Pelimies

2010-04-07T21:40:00.000+03:00

Viikonloppuna intouduin käynnistämään myös yli vuosi sitten ostamani PlayStation3:n, johon en ole varmaan koskenutkaan sitten viime huhti- tai toukokuun. Hetken siinä meni, kun päivitin paitsi masiinaan jääneen Fallout 3:n sekä järjestelmän. Tänään sitten sattumoisin pari työkaveria juttelivat keskenään poikiensa pleikkaroinnista, ja käynnistin illansuussa koneen jälleen kerran. Kone alkoi tyrkyttämään minulle rekisteröintiä PlayStation Networkiin. Kuulemma ilmainen, joten päätin sitten kirjata tietoni ylös.

Ehkä se kannatti. Muistelinkin blogituttava-Atson taannoin kirjoitelleenkin PS3-kokemuksistaan, ja huomasin, että PSN:stä pystyi ostamaan paitsi lisäosia peleihin, myös varsinaisia pelejä. Demoja olisi saanut ladata ilmaiseksi. PSN:n "lompakkoon" sai ladattua fyffeä luottokortilla. Pistin parikymppiä likoon, ja latasin itselleni vanhat kunnon Pinball Dreamsin ja Pinball Fantasiesin, taisivat maksaa 4,95 euroa kappale. Lisäksi vajaalla kympillä latasin Fallout 3:n lisäosan, Broken Steelin. Nyt on sitten pakko taas pelata.

Työtoverit raportoivat, etteivät voi joka kauppamatkalla ostaa pojilleen (vai tyttöjäkö lienivät, en nyt yhtäkkiä olekaan varma) pelejä, koska ne ovat törkeän kalliita. Niin ne ovatkin. Toivottomana poikamiehenä olisi toki mahdollista sijoittaa useinkin seitsemänkympin peleihin. Vaikka en olekaan konsoliini viimeisen vuoden aikana juurikaan koskenut, olen kyllä silloin tällöin silmäillyt Citymarketin pelihyllyä. Eipä ne hinnat houkuttele minuakaan.

Torjuin seurapiirien kutsun

2010-04-06T21:04:00.005+03:00

Arki alkoi taas. Tänään oli tarkoitus vierailla pitkästä aikaa Eläketurvakeskuksessa kirjanjulkistamistilaisuudessa (linkki kirjaan), jonne sinne virallisesti kutsuttu, mutta lomiensa vuoksi estynyt työtoverini oli minut ilmoittanut. Ei kuitenkaan innostanut matka Pasilaan sateessa, etenkin kun oli oikeita, miesten töitäkin - minun nimissä ja puhelinnumerollani varustetut kirjeet olivat selkeästi saapuneet tänään suurasiakkaille, ja toisekseen piti tärkeänä miehenä kasata osavuosikatsausta varten työkyvyttömyys- ja työttömyyseläkeliiketuloksia ensimmäiseltä kvartaalilta.

Haluttomuuteeni vaikutti sekin, että olin ikään kuin päättänyt kerran vauhtiin päästyäni käydä kuntosalilla. Kuntopyöräilin puoli tuntia kirjaa lukien - aloitin Erlend Loen Doppleria - ja sitten penkkipunnertelin hetken, mutta muuta en sitten käytännössä tehnytkään. 50 minuuttia taisin salilla viihtyä. Kirja kyllä auttoi huomattavasti kuntopyörän kanssa, ja jos ainoa tarkoitukseni olisi polttaa kaloreita, voisi pyöräillä vaikka koko tunnin kunhan vain olisi jotain lukemista.

Erlend Loesta ja Dopplerista puheen ollen, tuo Doppler vaikuttaa minusta Loen kirjoista tähän astisista parhaimmalta. Se Supernaiivi ei vaan aikanaan iskenyt, eikä se viimeksi lukemani Naisten tallomakaan. Doppler taas henkilöhahmona on hippeydestään huolimatta kiinnostavan oloinen, ja tämän isän harrastus, vessanpönttöjen valokuvaaminen, on niin hauska keksintö, etten voi 40 sivun jälkeen olla pitämättä kirjasta.

Kirjahyllyyni tuli taas lisää täytettä. Tilasin viime viikolla Suomen rautatiemuseosta runsaalla kolmella kympillä (postikulut mukaanlukien) VR:n 100-vuotisjuhlakirjan, Valtionrautatiet 1937-1962. Lisäksi Citymarketissa silmiini osui mainion Garfield minus Garfield -nettisarjiksen suomennettu paperipainos. Kympillä lähti. Jossain vaiheessa pitäisi sijoittaa paitsi isoon kirjahyllyyn, myös isoon DVD-hyllyyn, ja CD:tkin pitäisi saada vaatekaapista (jossa on runsaasti tilaa) hyllyyn. Vaatekaapin vapaa tila kuitenkin pieneni vähän, sillä kävin ostamassa housut. Riveristä on näköjään tullut vakiokauppani, tällä kertaa myyjätär tuli juuri sopivalla viiveellä tarjoamaan apuaan. Melkein harmittaa, että olin jo ottanut ensimmäiset näkemäni oikean kokoiset housut, jotka sitten otinkin. Operaatio oli ohi alle 15 minuutissa. Juuri niin pitäisi vaateostosten aina sujua - vaatekaupoilla arpominen ja jahkaileminen ovat niitä asioita, jotka ajavat minut täydelliseen turhautumiseen varmimmin.

Via Crucis

2010-04-05T12:14:00.001+03:00

Kävin pääsiäisenä vanhempien luona, ja palasin sunnuntaina tosiaan Haapamäen kautta etelään. On siis yksi lomapäiväkin, jonka olen toistaiseksi pyhittänyt pyhäpäivinä tulleiden sanomalehtien lukuun ja Windowsin päivittämiseen - siitä on taas useampi kuukausi, kun olen viimeksi Windowsin puolelle kirjautunut, ja ladattavia ohjelmistopäivityksiä on kerääntynyt muutama. Pitäisi varmaan pyrkiä hieman useammin käymään tällä puolella Ubuntu Linuxin sijasta.

Matkat sujuivat hyvin. Tietysti sujuivat, sillä en Sm3:n kyytiin astunut jalallanikaan, vaan taajamajunilla ja intercityillä kuljin. Mukava yllätys oli, kun Haapamäellä vaihdoin kahden Dv12:n vetämästä taajamajuna H450:stä erinäisten kolhojen ja juupajokien kautta Tampereelle kulkevaan H428:aan, joka osoittautuikin kiskobussikyydiksi Dm12:lla. Tsekkiläisen Vankan kyyti tuntui hieman kummalliselta - se kiihtyy jotenkin eri tavalla kuin perinteisemmät VR:n junat. Tampereella oli sitten puolen tunnin odotus, jonka aikana kävin R-Kioskilta hakemassa ananas-Jaffaa, ja loppumatka sitten IC2 184:n kyydissä Helsinkiin. Mukava sunnuntainen iltajunavuoro, ei ollut rääkyviä kakaroita, ei öriseviä juoppoja.

Alkamassa olisi muuten kulttuuriviikko, mutta kun en kaikkeen taivu. Nightvisions Back to Basics 2010 ja Helsinki Beer Festival osuvat tänä vuonna samalle eli seuraavalle viikonlopulle, ja koska tärkeämpi Nightvisions menee edelle ja vaatii perjantaina ja lauantaina reilut päiväunet, joudun jättämään olutfestivaalit tänä vuonna väliin. Harmi, sillä odotin pääseväni korjaamaan viime vuonna ensikertalaisena tekemäni virheet, mutta nyt jää ensi vuodelle. Nightvisions on kyllä kaksiöisenä niin raskas koitos, että melkein jo harkitsin jättäväni sen väliin tänä keväänä, mutta toisaalta on mukavaa, kun on perinteitä.

24: 7. kausi

2010-03-30T18:52:00.000+03:00

Kun SHV-tentistä selvittyäni minulla oli taas vapaa-aikaa, aloin katsomaan jo jonkin aikaa vuoroaan odottanutta 24:n seiskakautta, ja viikonloppuna sain sen päätökseen. Ajattelin kirjoittaa lyhyen arvion kaudesta, ja koska 24 on kuitenkin melko juonivetoinen sarja, sisältää seuraava teksti juonipaljastuksia, joita ei katsomista vasta harkitseva välttämättä halua tietää.

Kakkosnelosen kuudetta tuotantokautta pidetään yleisesti sarjan huonoimpana. Tämän sarjan ollessa kyseessä se ei tarkoita täyspaskaa, vaan ihan viihdyttävää kautta, joka nyt vain oli selvästi tylsempi kuin muut. Seitsemäs kausi oli onneksi selvästi parempi, vaikka jää silti minusta toiseksi huonoimmaksi kaudeksi kutosen ja kolmosen väliin. Kausi alkaa näennäisesti puhtaalta pöydältä. Counter Terrorist Unit on hajotettu, ja Jack Bauer on joutunut käräjille Washington D.C:hen vastaamaan "äärimmäisistä" kuulustelumetodeistaan. Kesken kaiken FBI hakee Jackin apuun, sillä kuolleeksi luultu vanha tuttu, Tony Almeida, on antautunut voiman pimeälle puolelle. Hieno homma: eipä ole ristinä CTU:ta, jota vaivaisi myyrät ja päivän terroristien häirintäyritykset. Lisäksi nyt kun ollaan itärannikolla, ei presidentinkään tarvitse olla sattumalta Los Angelesissä.

Kovin äkkiä sarja kuitenkin palaa vanhoihin uomiinsa. CTU:n tilalla on FBI, ja äkkiä tehdään selväksi, että sielläkin vaikuttaa myyrä, joka avittaa vihollisia, eli afrikkalaista massamurhaaja-diktaattoria ja maailman suurinta pahaa: valkoihoisia, oikeakätisiä, puvuin ja solmioin sonnustautuneita heteromiehiä. Jos 24:n seiskakaudessa jotain vikaa on, niin se on se, ettei se kuitenkaan eroa oleellisesti aiemmista kausista. Jonkinlaista yritystä on, mutta käteen jää vähän sellainen tunne, etteivät tekijät osaa tehdä muuta kuin rutiini-24:ää. Alun afrikkalaiset sotaherrat ovat ainoa piristysruiske, kaikki muu on tuttua. Valkoiset suurkorporaatioherrat, Yhdysvaltoja uhkaavat ohjukset, kaapatut lentokoneet, ja kolmoskaudelta tutut bioaseet.

Ei se mitään. Katsojan onneksi tekijät osaavat kuitenkin ottaa melkein kaikista elementeistä irti sen verran, että hän viihtyy televisioruudun ääressä. Juonenkäänteet ovat ihan herkullisia - ennen kuin ihan lopussa ne menevät minusta hieman liiallisuuksiin, ja liikemäärä muutenkin hiipuu - ja ensimmäinen naispresidentti onnistuu olemaan jotain muuta kuin poliittisesti korrekti valinta tai kutoskauden tummaihoinen hujoppi, josta tuskin kukaan saattoi uskoa että sellainen tyyppi pääsisi johtavaan asemaan. Cherry Jonesin esittämä Allison Taylor on, kuten jossain toisessa arvostelussa todettiin, paras 24-presidentti sitten David Palmerin.

Entä muuta? Carlos Bernardin esittämää Tony Almeidaa oli todella ilo nähdä, vaikka hänen juonittelunsa hipoi 24-skaalallakin uskottavuuden rajoja: ensin afrikkalaisten ja Jonas Hodgesin lukuun, sitten kuitenkin Bill Buchananin ja Chloe O'Brienin lukuun, sitten aseteollisuuden huippupampun (tai jonkun suurliikemiehen, jäi vähän epäselväksi) lukuun, ja sitten kuitenkin lopulta oman itsensä lukuun.

Jackin apuri, naispuolinen FBI-agentti Renee Walker (Annie Wersching) oli ihan kelpo hahmo, jonka tarkoitus oli selvästi kuvata sitä, miten sääntökirjan mukaan toimiva virka-agentti sortuu Jackin karskeihin ja moraalisesti arvelluttaviin keinoihin, ja miksi nämä keinot juuri ovat arvelluttavia. Suosikki-sivuhahmoni oli kuitenkin Jeffrey Nordlingin esittämä agentti Larry Moss, joka toi mieleen hieman 24:n alkuvuosien toisen suosikki-sivuhahmoni George Masonin. Harmi, että Mossin piti kuolla.

Valitettavasti seiskakauden loisto hieman himmenee vuorokauden viimeisillä tunneilla. Tonyn viimeiset yritykset päästä suorittamaan pääsuunnitelmansa ei vaan vedä vertoja päivän aiemmille tapahtumille, ja vaikka loppu jääkin avoimeksi, ei se kuitenkaan jää ihan niin jännittävään paikkaan, että olisi pakko nähdä jatko. Tietysti kahdeksas kausi on katsottava sitten DVD:ltä aikanaan, ja tuoreimpien uutisten mukaan se jääkin sarjan viimeiseksi. Vaikka en nauti suosikkisarjojeni loppumisesta, voi ratkaisu olla ihan hyvä. Minun on vaikea enää kuvitella, että 24 onnistuisi irrottautumaan onnistuneesti rutiineistaan ja yllättämään iloisesti.

Näitä oikopolkuja tallaan kai viimeiseen asti

2010-03-30T18:09:00.005+03:00

Aloin käymään kuntosalilla. Taas. Tämä onkin varmaan kolmas tai neljäs kerta viimeisen parin vuoden sisään. Viimeksi motivaation ylläpitäjänä oli mp3-soitin, tällä kertaa otin kirjan (Raymond Carverin novellikokoelma Short Cuts, suom. Oikopolkuja) mukaan ja luin sitä polkiessani 25 minuuttia hikeä päälle kuntopyörällä. Kyllä minä melkein tunnin (eli 45 minuuttia) siellä rehkin. En tiedä vaikuttaako se asiaan, mutta kun meillä on nykyään 2 pääkonttoria, ja osa väestä (kuten minäkin) on muuttanut uuteen konttoriin, niin salilla tuntuisi olevan vähemmän porukkaa kuin ennen. Toisaalta on mahdollista, että lumisen talven vasta aloittaessa kuolonkorinansa, ei viime hetken rantakuntokiireet ole vielä alkaneet.

Totesin viikonloppuna, ettei enää nykyään tule osteltua DVD-elokuvia samalla tavalla kuin ennen. Kuitenkin niitä on viime aikoina taas siunaantunut muutama hyllyyn. Highlander löytyi muutama viikko sitten Espoonlahden Anttilasta. Viikonloppuna kaveri myi IDMB:n 1.5 arvosanalla (asteikolla 1-10) erittäin laadukkaalta vaikuttavan H.P. Lovecraft's The Tomb -elokuvan kahdella ja puolella eurolla. Tänään tuli postissa CDON.comista tilaamani Elementarteilchen, joka tietysti on Michel Houellebecq'n Les Particules élémentaires (suom. Alkeishiukkaset) -romaanin filmatisointi. Yritin lisäksi etsiä joka ainoasta tuntemastani nettikaupasta Houellebecq -filmatisointia Extension du domaine de la luttea, eli Halujen Taistelukenttää, mutta se oli "juuri nyt" loppu kaikkialta. Ainoastaan saksankielinen versio ilman tekstityksiä olisi löytynyt Saksan Amazonista.

Iltapäivällä otin vielä yhden askeleen snobbailun maailmassa. Tähän asti olen hyödyntänyt pitkälti Matinkylän kohtuuhyvin varustellun Citymarketin erikoisolutosastoa, mutta nyt kävin oikein Alkossa asti kaljaostoksilla. Kaksi pulloa Trappistes Rochefort 10 olutta. Niitä ei kyllä enää viitsi tavanomaisen raskaan työpäivän jälkeen kiskaista janojuomana, vaan pitää olla raskas viikko tai jokin syy juhlaan.

Bomfunk MC Escher's

2010-03-20T17:48:00.002+02:00

Nyt kun saatan käyttää vapaa-aikani miten lystään, päätin käydä kaupungilla. Amos Andersonin taidemuseossa oksennuksenkadulla pyörii M.C. Escher -näyttely, josta oli hieman töissäkin puhetta jo viime viikolla, ja ajattelin nyt sitten mennä sen katsastamaan, ettei käy niin että toukokuun lopussa, näyttelyn päättyessä, ei enää ehdikään. Ihan mielenkiintoinen oli, vaikka kokemustani vähän sumensikin lapsiperheiden runsas määrä ja se, että kiersin yläkertojenkin näyttelyt, jotka eivät olleet ihan niin mielenkiintoisia. Olin silti lopussa vielä sen verran innostunut, että museon myymälästä lähti mukaan kirjanen, joka sisältää Escherin töitä (kaikki työt?).

Kävin samalla syömässä oikein ravintolassa - Salve-nimisessä. Uhkarohkeana kokeiluna merellinen pyttipannu (savulohta, tonnikalaa, katkarapuja, munankeltuainen, perunoita, unohdinko jotain?) ja tuopillinen keskiolutta. Hyvää oli, siis se pyttipannu. Harmi, että paikka sijaitsee vähän syrjässä siihen nähden, missä päin Helsinkiä saattaisin itse tavallisesti liikkua, muuten siellä voisi käydä useamminkin kuin kerran vuodessa. Eipä sillä, etteikö pääkaupunkiseudulla löytyisi hyviä sapuskoloita vaikka millä mitalla.

Kotiin päätin mennä pitkän kautta, eli ensin Leppävaaraan junalla ja sitten bussilla Matinkylään. Virhe. Sain kuulla aivan tarpeeksi joidenkin teinien eilisestä illanvietosta. Olisinpa alkumatkasta tajunnut alkaa laskemaan, kuinka montaa kertaa takanani istunut tyttö sanoi "vittu oikeesti". Nyt varmaan naurattaisi.

Örghjantai

2010-03-19T16:41:00.002+02:00

Onpahan tentti ohi. Itse asiassa jäi sellainen vaikutelma, että se oli hieman helpompi kuin viime vuonna, ja alustava pistearvioni oli ihan toivoa antava. Tänään tosin juttelin hetken aktuaarimme kanssa, ja toiveeni murskautuivat. Ensi vuonna sitten taas. Pidän toistaiseksi avoimena kysymyksen toukokuiseen kirjanpitotenttiin osallistumisestani, vaikka eilisessä tilaisuudessa mukana olleelle ex-työkaverille taisinkin mainita, että olen kaiketikin menossa siihen.

Työpaikalla oli eilen ollut meidän osaston osalta muutto uuteen toimitaloon. Kävin siellä kyllä jo alkuviikosta pikipäin tutustumassa, mutta siltikään en onnistunut tänä aamuna pääsemään avoimesta ovesta sisään. Olen edelleenkin sitä mieltä, että osastolle johtavan oven pitäisi avautua ulospäin, eikä vain paloturvallisuuden vuoksi, vaan myös siksi, että aivoni toimivat niin, että ne olettavat avaamissuunnan olevan ulospäin. Nyt on joka tapauksessa siirrytty puoliavokonttorista täysavokonttoriin. Yllättäen olen vähän sitä mieltä, että tilanne voisi olla huonompikin, vaikka kyseessä olikin selkeästi huononnus aiempiin verrattuna. Tosin positiivisia tunnelma edesauttoi se, että olimme ensimmäisiä uuteen toimitaloon muuttaneita, jonka vuoksi uudessa ruokalassa oli varsin reilusti tilaa. Se asianlaita muuttuu, jahka muut yhtiöt siirtävät toimintojaan uuteen mökkiin.

Muuton vuoksi taidan siirtyä kulkemaan seutubusseilla kotiin sisäisten Soukan ja Kivenlahden linjojen (2 ja 4) sijasta. Tänään Matinkylän oma 112 tuli juuri sopivasti samaan aikaan pysäkille.

Viikonloppu, eikä tarvitse lukea eikä tehdä mitään. Ennen kaikkea ei tarvitse potea huonoa omatuntoa siitä, ettei lue eikä tee mitään. Tätä on odotettu.

Vapaamatkustaja

2010-03-17T09:11:00.001+02:00

Hiihtoloma oli jo viime viikolla, mutta nyt on taas vapaata, tosin edelleen täysin huomiselle vakuutuslainsäädännön tentille pyhitetty. Lukuputki todella katkesi viikonloppuna. Maanantaina sain melko vähän aikaan - lähinnä kirjoitin tietokoneelle puolipuhtaaksi viime vuonna käsinkirjoittamiani vastauksia vanhojen tenttien kysymyksiin - ja tiistaina en tehnyt mitään. Tänään ohjelma jatkunee sillä, että kirjoitan muutamia mallivastauksia vielä, ja sitten luen vain oikein kovasti aiempia muistiinpanojani ja lakitekstejä hieman kursorisemmin. Tänäkään vuonna en ehtinyt perehtyä säädöksiin liittyviin hallituksen esityksiin, jotka olisivat tentin tukimateriaaleina, joista vaikka ei suoraan voidakaan kysyä, olisi apua varsinaisen materiaalin ymmärtämiseen - ja ymmärtäminen tässä tarkoittaa sen tason ymmärtämistä, että asian muistaisi vielä myöhemminkin, ja että se kuulostaisi ulkoaopetellun asian sijasta päivänselvältä faktalta, jonka tietää jo lapsikin.

Lomia riittää - pianhan koittaa pääsiäinen. Ajattelin tänä vuonna mennä vaihteeksi Pohjanmaan kevättä katselemaan. VR on saanut pahaa mainetta viime kuukausina, mutta itse suosin edelleen rautatieliikennettä. Menomatka kiirastorstaina menee normaalisti Intercityllä suoraan Seinäjoelle ja sieltä taajamajunalla Laihialle, mutta sunnuntain paluumatkalla koukkaankin Haapamäen kautta Tampereelle. Hieman pitkä matkahan siitä tulee, mutta en ole vanhaa Pohjanmaan rataa koskaan matkannut Tuuria pidemmälle.

Ryhdyin silloin muutama kuukausi sitten osakesijoittajaksi leikkimielellä, mutta on kuitenkin ollut ilo huomata, että valintani ovat tuottaneet hyvin - lähes kaikki ovat 21-26 % voitolla (lukuunottamatta neljäntoista prosentin Fortumia, joka oli aluksi selvästi se paras), ja pian koittaa osingonmaksun aika. Eihän näillä rikkaaksi tule, vaan näillä rahamäärillä pelatessa suurin voitto on säästetty sentti.

With moons would slay a hundredtongue

2010-03-14T22:43:00.002+02:00

Kova opiskeluputki katkesi viikonlopuksi, enkä ole lauantain ja sunnuntain aikana tehnyt käytännössä mitään läpipääsytodennäköisyyksien kasvattamiseksi. Lauantaina viihdyin kyllä peräti tunnin kirjastossa (josta samalla pelastin poistohyllystä pari Peter Høegin kirjaa, Hiljainen tyttö ja Kuvitelmia 20. vuosisadasta, 1€/kpl), ja iltasella vähän olin kirjoittelevinani tietokoneella tiivistelmää vakuutusyhtiön johdosta ja siitä, miten säädökset poikkeavat työeläkevakuutusyhtiöiden osalta. Ensi viikostakin yksi ilta menee pöytälaatikkokirjailijakurssilla, joten vähiin käy armonaika. Töissäkin pitää olla taas päivisin.

Kuluneen viikon aamut ennen kirjaston aukeamista kuluivat tosiaan eräässä kahvilassa, jossa luin tenttikirjojen sijasta Harper Leen kirjaa Kuin surmaisi satakielen, ja sain tänään alkuiltapäivästä luettua sen loppuun. Myönnän, että minulla on hieman ennakkoluuloinen eli perustelematon kielteinen asenne klassikoiksi luettavia teoksia, olivat ne sitten kirjoja tai elokuvia, kohtaan, mutta Satakieli oli positiivinen yllätys. Pohjimmiltaanhan se tuntuisi olevan vain muutaman lapsen, ja erityisesti pienen tytön kasvukertomus, jonka lomassa pahat valkoiset rasistit sortavat mustaa miestä, ja hyvä valkoinen yrittää puolustaa. Luulen, että nykykirjailijat - siis sellaiset nykykirjailijat, jotka tällaiseen aiheeseen tyypillisesti tarttuisivat - saisivat niistä aineksista kasaan lähinnä saarnaavan tuotteen. Olen tietysti vain ennakkoluuloinen.

Sattumoisin minulla oli digiboksilla tallennettuna Satakielen elokuvaversio, jota olen jostain syystä säästellyt viime kesästä asti. Saatuani kirjan loppuun katsoin sitten samantien elokuvankin, eikä siinäkään ollut moittimista. Se oli kyllä reilusti tiivistetty versio kirjasta. Useita hahmoja oli tiputettu pois (tärkeimpänä kaiketikin Alexandra-täti), ja fokus oli selvästi Tom Robinsonin - miehen, jota tarinassa syytettiin valkoisen naisen raiskaamisesta - oikeudenkäynnissä. Tiivistyksen vuoksi jokunen juonenkäänne tuntuu elokuvassa vähän kummalta. Raiskatun isä, Bob Ewell, on vihamielinen ja kapinen maalaisjuntti, joka tuskin pelkää turvautua nyrkkeihin ja känniläisen uhoiluun, mutta oikeudenkäyntiä seurannut yritys tappaa Atticuksen lapset ei tuntunut uskottavalta käänteeltä. Kaikkiaan kuitenkin elokuva on niitä harvoja mustavalkoisia, vanhoja elokuvia, joista olen pitänyt. Se onnistui jopa liikuttamaan hieman muutamassa kohdassa, mitä on pidettävä hatunnoston arvoisena suorituksena (kuten myös sitä, että kerrankin elokuvassa on keskeisessä roolissa lapsihahmo, joka ei ärsytä).

Se kulttuurista. Muissa uutisissa Laihia pääsi jälleen Helsingin sanomiin. Siinä oli tänään juttu lumen romahduttamista rakennuksista, ja yksi kolmesta kuvasta oli otettu Laihian rautatieasemalta, radan pohjoispuolella sijainneesta punaisesta ladosta. Joskus nuorena poikana tunkeuduin sinne luvatta pari kertaa jostain syystä. Pimeät, isot rakennukset kun ovat jännittäviä paikkoja. Nuoremmat polvet eivät nyt saa kokea sitäkään iloa.

Hiihtoloma my ass

2010-03-11T19:19:00.000+02:00

Hiihtoloma on mennyt harakoille. Joka aamu kahvilaan vajaaksi tunniksi lukemaan kirjaa ja juomaan kahvia (olen maininnut ennenkin, mutta Wayne's Coffeen "iso kahvi" on tosiaan iso, ja juuri sopiva), ja sitten päiväksi kirjastoon valmistautumaan tenttiin, jonka läpipääsy on raivostuttavan epävarmaa. Tänään lähdin etuajassa pois saatuani molemmat tenttikirjat luettua loppuun. Illat on mennyt lähinnä ulkoillessa (aloin tekemään jälleen pidempiä lenkkejä) ja joutilaana. Näin loppuviikosta sitä vielä miettii, mikä hoitamaton, löyhkäävä ripulilampi työsähköpostissa odottaa.

Matinkylässä tapahtuu. Eräänä aamuna alkuviikosta, edellämainittua kahvia litkiessäni kauppakeskuksen ohitse kulki kaksi ambulanssia. Ensimmäinen kulki verkkaisemmin, ja hetkeä myöhemmin toinen kaahasi sireenit kirkuen. Iltapäivällä selvisi syy - noin viisikymppinen nainen oli jäänyt Nuottaniementiellä (etelässä, rannan lähellä) lumitraktorin alle. Eilen iltapäivälenkillä huomasin paikalle ilmestyneen paitsi kuva tästä naisesta, läjäpäin hautakynttilöitä (vai mitä ne ovat - muistokynttilöitä?) ja äidittömäksi jääneen lapsen viimeinen tervehdys menehtyneelle.

Toinen uutinen on tuoreempi. Matinkylän posti muuttaa Isoon Omenaan. Joku vastarannankiiski varmaan heittäytyy itkupotkuraivariin, minä ihmettelen edelleenkin, miten se tapahtuu vasta nyt. Eihän se posti nykyiselläänkään ihan mahdottomassa paikassa ole, mutta syrjässä. Vanhempaa, liikuntakyvyttömämpää väestöä ajatellen vielä mäen päällä.

Ghostwriter

2010-03-07T21:33:00.000+02:00

Kirjoituskurssin harjoitustehtävä seuraavaksi kerraksi oli vähällä jäädä tekemättä, ja lopulta sainkin kursittua kokoon vain hieman nolon kuvauksen miehen ja naisen kohtaamisesta. Kestänen silti häpeän, ja otan koko jutun silkkana sormiharjoitteluna.

En ole ihan täysin vakuuttunut tällaisten kirjoituskurssien hyödyllisyydestä kirjoittamisen taidon kannalta. Hyvänä puolena kyllä mainittakoon, että ainakin minut se on saanut kirjoittamaan fiktiota. Periaatteessa kuitenkin voisin tehdä niin ilman kurssiakin - nyt se on vain se sosiaalinen paine, joka saa minut tekemään niin. Ja saahan opettajalta palautetta. Vertaispalaute sen sijaan on vähän kitsaammanpuoleista. En tiedä, miksei sitä tule hirveästi, mutta itse voin myöntää, etten myöskään kovin herkästi ala laukomaan mielipiteitäni muiden teksteistä. En henno olla kriittinen, joten avaan suuni vain, jos on jotain positiivista tai korkeintaan neutraalia sanottavaa. Kukaan (muu, ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta) ei halua olla hyvä kirjailija, vaan kirjoittaa lapsilleen tai lastenlapsilleen jotain. Siis ei edes lapsille yleensä, vaan omille sukulaisilleen. Tällöin tuntuu vähän tökeröltä lähteä ruotimaan toisen kielioppia tai tyyliä, tai kertomuksen jännittävyyttä ja omaperäisyyttä, tai sen henkilöhahmojen rakentelua.

En toisaalta tiedä, haluaisivatko muut sitä. Minä haluaisin, mutta en ole varma, osaisinko ottaa kritiikkiä vastaan. Epävarman yrittelijän ammatti-itsetunto lienee helppo murskata, ja minulla on taipumusta ottaa negatiivinen kritiikki joskus hieman liian vakavasti ainakin silloin, kun en tiedä etukäteen olevani hyvä - vaikkakin erehtyväinen - jossain. Muiden viatonta intoa en ainakaan haluaisi epähuomiossa murskata.

Sanomattakin kai on selvää, että on mahdotonta järjestää tällaista kurssia porukalle, jossa jokaisen osanottajan motiivit poikkeavat toisistaan. Minä halua(isi)n olla puoliammattimainen tarinankertoja, jonkinlainen yhdistelmä Stephen Kingiä, Terry Pratchettia, H. P. Lovecraftia ja Umberto Ecoa (tai edes Arturo Pérez-Reverteä), ja tietysti yhdistelmä vain heidän parhaita puoliaan. Toiset taas haluavat kirjoittaa joko taiderunoja tai sitten runoja lapsille, ja vieläpä omille lapsilleen. Jotkut taas dokumentaarisen sukukirjan. Yritä siinä sitten pitää kurssia, jolle kaikki tuntevat kuuluvansa, ja ennen kaikkea yritä siinä sitten antaa vertaispalautetta, kun ei tiedä oikein edes miten asennoitua muiden teksteihin ja motiiveihin. Itse olisin ehkä toivonut (käytän imperfektiä, vaikka kurssi ei ole vielä ohi) enemmän jonkinlaista tekniikkaharjoittelua, muutakin kuin sitä mitä tulee sivumennen harjoitetultua annettuja tehtäviä (siinä mielessä annettuja, että aihe on vapaa, opettaja antaa vain täkyjä kirjoittajan blokin estämiseksi).

Yhden asian olen joka tapauksessa oppinut. Olen tyhmä. Tarkoitan, että kirjoittaessani viime viikon novellia tajusin yleissivistykseni puutteelliseksi. Tarinan alkuosa sijoittui vanhalle hautausmaalle, ja halusin kuvata sitä sijoittamalla sitä ympäröivään metsikkoon valkoisia kukkia, eikä minulla tullut mieleen ensimmäistäkään lajiketta, jota olisi voinut kasvaa (oletettavasti iso-britannialaisessa) lehdossa. Hautausmaa jäi ilman kukkia. Pitäisi kevään tullen ottaa tuo värikasvio tuosta hyllystä ja lähteä metsään. Vähän vastaavasti oli käydä ensimmäisen vakavasti otettavan kirjoitelman kanssa, jonka kirjoitin kai toissaviikoksi. Siinä miljöönä oli autio majakkasaari, jonka vartija sekosi. Halusin hieman tuoda esiin majakanvartijan tehtäviä ja kuvata tarkemmin itse majakkaa ja vartijan tupaa, mutta käytännössä minulla ei ollut harmainta aavistusta, mitä sellaiset pitävät sisällään. Lopputulemana jäi hieman satuilevat kuvaukset tyhjennettyjen viskipullojen kera. Pitäisi käydä tutustumassa edes suomalaisiin majakoihin. Jos minusta tulisi joskus oikea sivutoiminen kirjailija, minulta kuluisi luultavasti huomattavan paljon aikaa perehtyessä asioihin, joita tarvitsisin kertomusten taustoiksi, ilman että kirjoittaisin niistä välttämättä tavuakaan.

Kirjallisuustuokio: Taskarin parhaat, osa 1

2010-02-25T18:49:00.004+02:00

Luin taannoin korkeakirjallisen teoksen Taskarin parhaat 1970-1979. Antologiaan on koottu valittuja tarinoita Aku Ankan taskukirjoista 1-48. Yleisenä arviona voin sanoa heti, että suurin osa tarinoista on hyvää tasoa - harmi, että yhtä hyvää, ja sekin on hyvistä tarinoista huonoin, lukuunottamatta kaikki ovat minulle jo ennestään tuttuja niistä taskukirjoista, jotka ennemmin tai myöhemmin jäävät minulle vanhempien hyllystä. 400 sivuun on saatu jostain käsittämättömästä syystä tungettua myös Suomessa aiemmin julkaisematon Taavi Ankka -tarina Mestari työssään (Pico De' Paperis restauratore), joka ei suoraan sanottuna kovin häävi ole. Tarinan ottaminen mukaan tuntuukin lähinnä halvalta mainoskikalta, joka minusta sotii antologian ideaa vastaan, ja tottahan alkupään taskukirjoista olisi löytynyt hyviä 20-sivuisia juttuja vaikka millä mitalla.

Tarttuessani teoksiin en odottanut mitään vähempää kuin täydellistä nostalgiatrippiä. Kirja alkaa kuitenkin väärännäköisillä puhekuplilla ja sangen epäilyttävällä, lehtimyyjän lausumalla repliikillä: "Ostakaa uusi Talouspöhö!". Hetkinen - tämä ei nyt kuulosta oikealta. En muista, miten aiemmissa painoksissa dialogi on mennyt, mutta sen tiedän, ettei se mennyt näin. "Talouspöhö" nimenä kuulostaa modernien Aku Ankka -kääntäjien keksinnöltä. Vanhassa taskarinkäännöksessä se olisi ollut varmaankin "Talous-Ankka" tai jotain muuta epäomaperäistä, mutta kotoista. Tarkoitukseni ei ole kritisoida moderneja ankkakääntäjiä, jotka tekevät kieltämättä erinomaista työtä, mutta uusi käännös tuntuu sekin - sen Taavi-tarinan lisäksi - lähinnä mainoskikalta ja nuorten lukijoiden houkuttelemiselta, eikä todelliselta historiantunnilta, jonka me kolmekymppiset (saanko kutsua itseäni jo kolmekymppiseksi?) olisimme voineet lukea nautiskellen ja markka-aikoja muistellen. Markka-ajasta puheen ollen: seuraava erittäin pahasti silmiinpistävä seikka onkin puheet senteistä, ja taidettiinpa eurotkin mainita jossain. Ne ovat markkoja ja pennejä, eivätkä lapset mene sekaisin, jos muinaishistorian oppikirjojen ulkopuolellakin puhuttaisiin reilusti niistä.

Marisen enää vain yhdestä asiasta: jossain vaiheessa sitä huomaa, että jokainen sivu on värillinen, vaikka joka toisen pitäisi tietenkin olla mustavalkoinen.

Puutteistaan huolimatta Taskarin parhaat 1970-1979 on mainio paketti 6,90 euron hintaan (tosiasiassa olisi pitänyt olla jotain 10-20 markkaa, alle 3 euroa kuitenkin, kuten silloin joskus), josta riittää luettavaa joko muutamaksi illaksi sänkyyn tai yhdelle auto- tai junamatkalle. Huhtikuun 13. päivä ilmestyy sarjan toinen osa, joka käsittää vuodet 1980-1989.

Star Trek: Voyager, 7. kausi

2010-02-20T15:05:00.003+02:00

Voyagerin viimeisen kauden katselu vei odotettua enemmän aikaa, mutta nyt se on takana. Kaikkiaan viimeinenkään kausi ei poikkea sitä edeltävistä: ihan hyviä jaksoja, jonkin verran huonoja, ja pidempää juonenkehittelyä ei juuri nähdä. Kyllä valitettava tosiasia on, että kaikista näkemistäni Trekeistä Voyager on huonoin - mutta niinhän jonkun on oltava. Köyhän miehen The Next Generation ei ole trekinnälässä lainkaan kehno vaihtoehto, etenkin ottaen huomioon television muun tarjonnan (etenkin nyt, kun sieltä tulee vain jotain ihmeen hiihtoa).

Minusta tuntuu, että olen jo aiemmilla kausilla sanonut kaiken, mitä Voyagerista on sanottavaa, enkä näe syytä enää alleviivata. Olen nyt niin täynnä, että on hyvä keksiä jotain muuta katseltavaa vaihteeksi.

-

Unimatrix Zero, pt. II: Kuudennen kauden päättänyt tarina saatetaan päätökseen. Janeway, Tuvok ja B'Elanna ovat antaneet borgien assimiloida itsensä, jotta pääsisivät sabotoimaan alusta. Onneksi Tohtorin ihmelääkkeet auttavat. Jotenkin tässä mennään jo uskottavuuden toiselle puolelle Trek-mittakaavassa, eikä ajatus toisinajattelija-Borgien ikiomasta pikku virtuaalitodellisuudesta ole suoraan sanoen kovin jännittävä. 7.

Imperfection: Seven menee rikki, ja saattaa kuolla. Ihan mielenkiintoinen tutkielma siitä, miten suhtautua omaan kuolevaisuuteensa, mutta kyllä minua ihan oikeasti tympii se, että käsikirjoittajat saavat ainoastaan Sevenistä irti jotain Tohtorin (ja ehkä Janewayn) lisäksi. 8-.

Drive: Vormulakisat avaruudessa, ja Harry rakastuu taas väärään naiseen. Armahtakaa nyt jo. 5.

Repression: Jännärijakso, jossa yritellään herättää henkiin Starfleet-Maquis -ristiriitaa, jota olisi pitänyt käsitellä laajasti sarjan ensimmäisillä kausilla, mutta turhaan saimme odottaa. Tässä vaiheessa asia ei enää kosketa katsojaa, eikä tälläkään ihmemysteerillä hirveästi ole päätä eikä häntää. 6.

Critical Care: Mainio jakso lääkärinetiikasta ja tavallaan yhteiskuntaluokista. Harmittaa, että taas tarvittiin Tohtori, että saataisiin jotain mehukasta aikaan. 8.

Inside Man: Barclay-jakso, joka harmillisesti kuitenkin rapistuu typeräksi ferengi-juoneksi, jossa pari roistoa yrittää kuskata Sevenin avaruuden halki myydäkseen tästä osia. Deep Space Nine onnistui palauttamaan vähän ferengien kunniaa, mutta tässä otetaan taas askeleita taaksepäin. Barclayta on kuitenkin mukava nähdä. 7+.

Body and Soul: Sankarit matkaavat galaksin alueelle, jossa hologrammeja ei oikein suvaita. Tuhon välttääkseen Tohtori ladataan jollain poppakonstilla Sevenin ruumiiseen. Lopputuloksena on hauska ja hyvä jakso, mutta jälleen kerran: jotta jotain mielenkiintoista saatiin aikaan, niin tarvittiin ei vain Seven, ei ainoastaan Tohtori, vaan Seven, jolla on Tohtorin persoonallisuus. Hauskin oli kohta, jossa Tohtorin hetkeksi irrottauduttua Seven moittii Tohtoria siitä, että kiihottui seksuaalisesti, ja Tohtori puolustautuu. 8.

Nightingale: Harry rikkoo Tähtiliiton asetuksia, ja pääsee leikkimään kapteenia muukalaisaluksella. Enimmäkseen paska jakso, jonka B-juoni, jossa borginuorukainen luulee B'Elannan olevan rakastunut tähän. Harry on jälleen naiivi ja ärsyttävä, ja kuvittelee jakson lopussa olevansa vielä kapteeniainesta, mikä ei selkeästi vaikuttaisi pitävän paikkaansa. 6-.

Flesh and Blood: Tapaamme jälleen hirogen-muukalaiset, joiden kai piti jäädä jo jonnekin taakse. Käy ilmi, että heidän lahjaksi saamat hologrammi-välineet ovat kääntyneet käyttäjiään vastaan. Luvassa on siis tuplajaksollinen hologrammien ihmisoikeuksia ja Tohtorin loikkaus megalomaanisen hologrammilahkonjohtajan joukkoihin. Ihan jännittävä tarina, vaikkakin hieman ihmettelen, miten Tohtori pääsi lopulta niin helposti lieasta, kun oli kuitenkin saattanut Voyagerin väen hengenvaaraan. 8.

Shattered: Tuulesta temmattu avaruusanomalia jakaa Voyagerin lohkoihin, jotka ovat eri ajassa, ja vain Chakotay voi liikkua lohkolta toiselle. Hölmö aikahyppelyjakso, joka tuntuu silkalta tekosyyltä muistella menneitä (mm. kazoneita ja petturi-Seskaa), ja kaikki järki tunnutaan heivattavan tarinan tieltä. Kaitpa nyt kuitenkin katsoi. 6.

Lineage: Voisi ajatella, että jos jakso käsittelee pääasiassa kahden päähenkilön parisuhdetta toisen tultua raskaaksi ("It may be a parasite!"), ei jakso olisi ihan siitä suositummasta päästä. Yllättäen kuitenkin pidin Lineagesta - siinä ei ole mitään tekaistuja uhkia ja höpöhöpö-anomalioita, vaan se on kunnon hahmokehitys-jakso, ja tässä tapauksessa siis tietysti Tom Parisin ja erityisesti B'Elannan kehitysjakso. Ihan pelkkää lässynläätäkään ei ole luvassa, vaan jaksossa selvitellään lisäksi vähän sitä ongelmatiikkaa, kun epävarman äidin vaistot kehottavat turvautumaan raskaan sarjan geenimanipulaatioon. 8½.

Repentance: Sankarit ottavat kyytiinsä kuolemaantuomittuja vankeja ja heitä kuljettaneet vartijat. Tohtorin löydettyä parannuskeinon yhden vangin pahuuteen (joka johtui aivoissa piilleestä geneettisestä virheestä) tämä muuttuu katuvaksi mallikansalaiseksi. Seuraa pohdintaa kuolemantuomiosta ja anteeksiannon vaikeudesta. Hyvä jakso. 8+.

Prophecy: Voyager kohtaa satoja vuosia matkanneen klingon-aluksen, jonka jäsenet etsivät messiasta, jonka he sitten löytävät B'Elannan syntymättömästä lapsesta. Vautsi mikä onnellinen sattuma tämä kohtaaminen. B'Elanna ei kuitenkaan ole rotupuhdas klingoni, ja lapsen isäkin on ihminen, joten kaikki eivät usko profetioiden täyttyneen vielä. Yksi klingoneista alkaa juonimaan B'Elannan kanssa, jotta kaikki saataisiin sopimaan ennustukseen, jotta klingonit tovereineen voisivat asettua viimeinkin aloilleen. Näemme myös taistelun, jossa uljas klingonsoturi häviää pahaiselle ihmiselle siksi, että sairastaa jotain tautia, joka sattuu onnekkaasti iskemään juuri taistelun tuoksinassa. Hohhoijaa joka tapauksessa. 7-.

The Void: Babylon 5 -viittauksia vilisevässä jaksossa päädytään jälleen kerran jonkinlaiseen tyhjiöön, jossa pätevät viidakon lait. Janeway ei kuitenkaan suostu laskeutumaan rosvon tasolle, vaan ryhtyy keräämään liittolaisia poispääsyn ja hengissä pysymisen takaamiseksi. Ihan hyvä jakso, josta jotenkin tuntui puuttuvan dramaattinen paino, joka oikeuttaisi korkeampaan arvosanaan. 7½.

Workforce, part I: Jakso alkaa kohtauksella, jossa Janeway tallustelee iloisena töihin jollain planeetalla. Ensireaktioni oli, että galaksin poliisit ja hyväntekijät ovat soluttautuneet jonnekin, mutta kyse olikin vaihtoehto numero kahdesta, eli heidät on kaapattu ja aivopesty. Onneksi Chakotay, Neelix ja Kim sattuivat olemaan pois laivalta kriisin sattuessa, joten he pääsevät pelastuspuuhiin. Ihan mielenkiintoisen oloinen jakso, toivottavasti jälkimmäinen osa vielä koventaisi panoksia. 7½.

Workforce, part II: Seikkailut työvoimapulasta kärsivällä planeetalla jatkuvat. Juoni rullaa eteenpäin jokseenkin siten kuin odottaisikin. Vaikka sankarimme onkin ohjelmoitu rakastamaan uutta elämää ja työtänsä, Chakotay ja muut eivät silti epäile pelastaa tovereitaan kaamealta kohtalolta. Eikä katsoja epäile yhtään, etteikö lopussa olisi kaikki taas hyvin, ja pahoille työvoimatoimiston herroille kätyreineen olisi sanottu että soo soo. 7+.

Human Error: Seven harjoittelee ihmismäistä elämää simulaatioiden avulla, ja jää koukkuun kokeiltuaan intiimiä suhdetta hologrammi-Chakotayn kanssa. Jokin menee kuitenkin vikaan, kun borgien jäljiltä olevat turvamekanismit alkavat hälyttämään, ja estävät mokomat yksilöllisyyskokeilut. Jakson lopussa on taas kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. 7.

Q2: Q:n paluu. Q tuo jälkikasvunsa "aunt Kathyn" hoitoon. Seuraa valtavasti amerikkalaista teinipoikahuumoria. Voi vitsi, miten vaikeaa kaikkivoipaisille olennoille on saada poika ruotuun. Joskus The Next Generationin aikoihin ihan pidin Q-hahmosta, mutta tämä alkaa olemaan aika tuskallista katseltavaa. 5-.

Author, Author: Jos Q2 oli seiskakauden toistaiseksi huonoin jakso, niin ainakin sitä seuraa toistaiseksi paras jakso. Entistä vakaammat kommunikaatioyhteydet Maahan on saatu pystyyn, joten miehistöllä on kerrankin tilaisuus olla yhteyksissä vanhoihin tuttuihin... tai kustantajiin: Tohtori on joutessaan laatinut, ööh, yhteiskunnallisesti tiedostavan teoksen (holonovelliksi sitä kutsutaan) Photons Be Free, ja hän lähettää sen raakaversion kustantajalle. Ongelma on, että sen hahmot muistuttavat kovasti sankareitamme, mutta ovat vain raakalaisia. Huolenaiheena on siis, että katsojat Maassa ottavat sen totuutena. Lopulta keskustelu kääntyy hologrammien ihmisoikeuksiin. Onhan nämä ihmisoikeusoikeudenkäynnit nähty jo The Next Generationissa, mutta annan sen mielelläni anteeksi. Jakson kohokohta on tietysti luutnantti Parisin vastaus yllälinkattuun holonovelliin. 9.

Friendship One: Hieman saarnaava kuvaus niistä syistä, miksi Prime Directive on otettu käyttöön. Jaksossa sankarimme sattuvat sattumalta kulkemaan ohi sektorin, jossa 2000-luvulla laukaistu luotain tervehdyksineen ja teknologisine tutustumislahjoineen on laskelmien mukaan kulkenut. Ja niinpä he löytävätkin planeetan, jonne se on laskeutunut. Ainoa vaan, että planeetalla on päällä vuosikymmeniä, ellei -satoja, jatkunut ydintalvi, ja paikalliset ovat hieman katkeria luotaimen lähettäjille. Jakso uhraa jonkin verran uskottavuutta ja järkeä viestin puolesta, mikä ei ole yleensä juuri koskaan hyvä asia. 7.

Natural Law: Chakotay ja Seven laskeutuvat sukkulalla viidakkoon, jossa asustelee alkuasukkaita. Heistä tulee ystäviä, ja ystävät pelastavat toisensa pahoilta voimilta, eli kehittyneemmiltä olennoilta. Kerrassaan turha jakso. 6.

Homestead: Neelix ei ole koskaan ollut suosikkihahmojani, ja häneen keskittyviä hyviä jaksoja on koko sarjan aikana ollut vain muutama. Loput ajasta hän on ollut joko raivostuttava sivuhahmo, tai siedettävä sivuhahmo. Erikoista, että hänelle suodaan varsin kelvollinen poistuma sarjasta. Vaikka jakso muuten onkin vähän rutiininomainen, liikuttava lopetus on ensimmäinen merkki siitä, että loppu on lähellä. Sitä kyllä ihmettelen, että miten hemmetissä Neelixin lajitovereita voi olla kymmenien tuhansien valovuosien päässä sieltä, mistä Voyagerkin 7 vuotta sitten Neelixin otti kyytiin. 8.

Renaissance Man: Kun näin jakson nimen, ei ollut enää mitään epäselvyyttä siitä, kenenkä varaan jakso jälleen kerran rakentuu. Jakso alkaakin Tohtorin oopperanlurituksilla. Ottaen huomioon, että Homestead oli ihan onnistunut alasajojakso, tässä palataan taas normaaliin päiväjärjestykseen ihan näppärällä kidnappausjuonella, joka ei kuitenkaan yllätyksiä tarjoile. 7.

Endgame: Sarjan päättää tuplajakson pituinen jakso. Deep Space Nine loppui aikanaan siten, että se esitti sarjan pääjuonen (melkein kaikkien) viimeistenkin solmujen loppuunsolmimiset, ja sen jälkeen pyhitti aikaa sille, mitä sitten tapahtui sankareille. Endgame taas on paljon enemmän tyypillinen toimintajakso, johon on saatu borgit ja niiden kuningatar, sekä aikamatkustusta. Ihan hyvä sellaiseksi jaksoksi, mutta Kotiinpaluu isolla alkukirjaimella, vaikka liikuttikin minua vähän, jää kuitenkin sellaiseksi sivuseikaksi. Perillä ollaan, mutta mitä sitten? Jakson alussa esitetty historia jääkin vaihtoehtohistorian virkaan. Vaihtoehtohistoriassa oli tietysti ikävät puolensa: matka olisi kestänyt vielä 16 vuotta, Chakotay ja Seven olisivat kuolleet ja Tuvok tullut hulluksi. Muilla meni kuitenkin ihan hyvin, ja nyt tämä uusi ratkaisu sekoittaakin pakan mahdollisesti uusiksi. Melkoisen itsekästä sittemmin amiraaliksi ylennetyltä Janewayltä. 8-.

Mätänevät ikenet vuotavat verta valtoimenaan

2010-02-15T18:22:00.000+02:00

Nyt on hoidettu hammaslääkärikeikat tältä erää. Suuhygienisti ehdotti, että puolen vuoden päästä pitäisi viimeistään tulla katsastamaan tilanne ja arvioimaan, olisiko sopiva uusintakeikka jatkossa tarpeen puolen vuoden vai vuoden välein. Tämä kai viittasi pelkkään hammaskiven raaputteluun. Reikiä voisi käydä tutkituttamassa vuoden välein. Kaikkiaan tuo yksityisellä käynti ei tulisi kovin kalliiksi, ellei sitten tarvitse korjata useita reikiä ja sen päälle vielä poistattaa hammaskivet. Eikä tarvitse arpoa aikataulujen kanssa.

Huomenna sitten kirjoituskurssi - tänään tuli vielä parilta kurssilaiselta tekstit, joten kaitpa ne on luettava, vaikka deadline oli kyllä lauantai-ilta - ja aktuaariyhdistyksen vuosikokous. Buffetin - jos vain ehdin sen ääreen - lisäksi luvassa olisi Eläketurvakeskuksen toimitusjohtaja Jukka Rantalan esitelmä aiheesta: "Mistä oli kyse eläkeneuvotteluissa". Ajankohtainen, ja kiinnostava aihe - ainakin suhteessa niihin puheenaiheisiin, mitä alalla useammin on tarjota. Pääseepä samalla tutustumaan Varman uusiin toimitiloihin Salmisaareen. Töissä lisäksi tilaisuus tuunata omat laskiaispullat! Viime vuonnakin oli, ja nyt virheestä oppineena pitää muistaa olla heti hollilla, ettei vaahdot ja pullat lopu kesken. On tosin todettava, ettei laskiaispulla ole koskaan ollut suosikkejani. Toisaalta, sitä mieltä olin runebergintortuistakin, ja tänä vuonna työmaaruokalassa kahtena päivänä tarjotut tortut olivat mielestäni peräti hyviä. Niin se ihmisen maku kehittyy. Oluenikin on nykyisin melkein mieluiten vehnäolutta, vaikka vielä kesällä en juurikaan pystynyt sietämään sitä.

Twittereiden kevät

2010-02-14T19:46:00.000+02:00

Ajattelin minäkin kokeilla Twitteriä, joka ilmeisesti kuitenkin on jo mennyt muodista. Julistin jo Facebookissa, etten ymmärrä mokoman viehätystä, mutta on siinä tietysti puolensa. Minullahan on jo valmiiksi "mikroblogi", mutta Twitteriä on ehkä aavistuksen verran helpompi päivittää. Lisäksi tuo mainittu mikroblogi on ollut jo puoli vuotta päivittämättä, joten saa jäädäkin. Kolmannekseen on loppujen lopuksi ihan virkistävää yrittää sanoa jotain 140 merkillä. Lisäsin päivitykset tuohon sivupalkkiin.

Kartalla

2010-02-12T19:03:00.000+02:00

Taas on selvitty yhdestä viikosta. Kävelin töistä kotiin (ja itse asiassa kävelin viikolla joka päivä, paitsi torstaina ainoastaan Niittykumpuun asti) Westendin ja Haukilahden kautta, ja Matinkylässä kiersin vielä hieman kauempaa Nuottaniemestä Tiistiläntielle, ja sieltä kauppaan Isoon Omenaan. Varsin rauhallinen perjantai-iltapäivä, mutta en malta olla ilkkumatta, että Matinkylään - ja tarkemmin sanoen vanhan ostoskeskuksen liepeille - päästyäni alkoi kaduilla soimaan lujaa öyhölaulu: "Hööö höööö VID DUUUH!".

Googlen uusi karttapalvelu on ilmeisesti herättänyt joissain ihmisissä närää. Periaatteessa ymmärrän kyllä sen, että Google-auto on saattanut ottaa sellaisen kuvan, jonka olemassaolo on epämiellyttävää, tai juridisesti hieman kyseenalaista. Esimerkiksi jos on sattunut poukkoilemaan pihamaallaan, matalan aidan takana, aataminasussa. Minunkin parveke näkyy aika hyvin ja, piru vie, myös nojatuolini käsinoja. Olisi silti sääli, jos palvelu vedettäisiin pois muutaman kaikkea ihan periaatteesta vastustavan vuoksi. En minäkään lannistunut, kun otin itsekin katukuvia edellämainitun Matinkylän vanhan ostoskeskuksen liepeillä kesällä, ja yksi humalainen öykkäri tuli uhittelemaan ja itkemään systeemistä. Itse olen keksinyt useita käyttötapoja tuolle palvelulle - epäilemättä tietenkin ne itsestäänselvimmät. Ensinnäkin se on mukavaa nojatuolimatkailua. Viimeinkin pääsen kokemaan Utsjoen ja Ivalon tienoon maantiet maisemineen. Toisekseen, ja tätä pidän tärkeämpänä, sain viimeinkin halpoja keinoja laatia mittavampia tutkimuksia, jotka auttavat sitten siinä toivon mukaan muutaman vuoden sisällä tapahtuvassa asunnonhankinnassa (jos maanantaina koittava palkkapäivä ja osakkeisiin sidotut rahat otetaan huomioon, saisin jo melkein 55 tuhannen euron asunnon. Jostain vähän syrjäisemmästä pikkukaupungista sillä saattaisi melkein saada jotain!).

Loppupäivä taitaa mennä kurssin kirjoitusharjoituksen, yhden mikropitsan ja yhden oluen kanssa. Lyhyen tarinan kanssa pääsin jo keskiviikkona alkuun, ja minulla on aloitus ja lopetus jo mielessäni. Ainoa ongelma on, mitä siinä välissä tapahtuu. Toisekseen pituusehto on vähän tiukka - vain 2 sivua - ja puolen sivun jälkeen tuntuu, ettei siinä ajassa ehdi saamaan aikaan mitään loogisesti etenevää kertomusta.

Runojulkaisu!

2010-02-08T21:34:00.000+02:00

Töissä tulin maininneeksi, että kirjoittajakurssille piti rustata runoja. Työtoveri sitten yritti - ilmeisen leikillään - yllyttää minua julkaisemaan blogissa teokseni. En tietenkään suostunut, sillä perjantaina raapustamani kammotukset ovat, no, kammotuksia. Nyt maanantaina kuitenkin palauduin vielä hetkeksi yläastemuistoihin, ja ajattelin sittenkin rohkeasti julkaista tuoreimman luomukseni.

Nykänen

Rento, reipas nuorukainen
nurkalla seisoo, sylkee
nörttipoikaa raivoin nylkee
kasvoilla viiksen haituvainen

Nyrkki julma, kylmä rauta
takoo nörtin hammasrivin
uskoon uuteen, iskee kivin
röökinurkka - nörtin hauta

Liikunta kymppi, mut luokalleen jää
raikaa taivaisiin ylistyslaulu
muskelimiehelle, kingille koulun

Hoitoon joutuu, meni rikki sen pää
nörttipojan, lie tyhjä häl' taulu
koomassa makaa hän läpi joulun

It's like killing roaches

2010-02-06T20:22:00.002+02:00

Miltei kyllästyttää aloittaa blogimerkintä lausumalla se itsestäänselvyys, että on taas jäänyt bloggaamatta. On jäänyt bloggaamatta, koska on ollut kiire, ja koska on ollut kiire, ei ole ollut juurikaan blogattavaa - kiire siis on ollut luonteeltaan sitä samaa arjenpyöritystä, joka yleensä jättää jonkin verran aikaa. Maanantaina kävin ostamassa itselleni puvun, tiistaina olin paitsi kirjoittajakurssilla, hammaslääkärissä, myös työnantajani edustajana työkyvyttömyysperustejaoksessa - pesti, jonka perin työkaverilta, joka on jo viikon ollut entinen. Keskiviikkona olin Helsingissä kuppilassa pelaamassa hauskaa (tosin ehkä hieman huolimattomasti suunniteltua, tai sitten säännöistä jäi jokin kohta tajuamatta) zombi-aiheista lautapeliä tuttavapariskunnan kanssa, torstaina ja perjantaina yritin kuumeisesti kirjoittaa runo(j)a sille kirjoituskurssille. Siinä se aika on mennyt.

Perjantaina katsoin lisäksi perin laadukkaan elokuvan: Väkivallan vihollinen 3, eli ulkomaankielellä Death Wish 3. Vaikka moni voisi olla toistakin mieltä, minusta ensimmäinen Väkivallan vihollinen oli varsin mainio tutkielma miten käy, kun tavallisen arkkitehdin perhe raiskataan ja tapetaan, ja arkkitehdin on sisäinen pakko kostaa. Charles Bronsoniin on kai jälkikäteen mahdoton suhtautua tietyssä mielessä vakavasti, mutta ensimmäisen elokuvan protagonisti ei tosiaan ollut mikään ihmemies, joka saattoi vain mennä ja ampua roistoja.

Death Wish 3 ei arvatenkaan ole mikään elokuvataiteen mestarinäyte. Kaikki realismi on kuopattu, hahmot ovat parhaimmillaankin ohuehkoja, väkivallan ja oman käden oikeuden kritiikistä on menty siihen, että poliisi palkkaa Bronsonin esittämän arkkitehti Kerseyn vähän valvomaan lakia, ja kun ilmeetön sankari kosauttaa taskuvarkaan järeällä käsiaseella katuun verimössöksi, naapuruston mummot ja lapset yhtyvät riemukkaaseen hurraa-huutoon. Pikemminkin DW3 on parodiaa genrestä, jonka yksi merkittävin teos on elokuvasarjan ensimmäinen osa. Pirun hulvaton se kyllä on, vaikka olisin odottanut vielä vähän hauskempaa.

D-piste

2010-01-31T19:11:00.003+02:00

Sellainen DocPoint siis tänä vuonna. Kokemus oli kyllä parempi kuin viime vuonna, mutta tosiasiassa vain kaksi elokuvaa, joista molemmat olivat suomalaisia mies-elokuvia, olivat hyviä. Lauantai-illan päättänyt The Sound of Insects: Record of a Mummy olisi ollut ihan näppärä - sen idea oli itsemurhaa nälkään nääntymällä tekevän miehen päiväkirja - mutta se oli liian pitkä, ja olin siinä vaiheessa iltaa tuskastunut tajuttomaan tungokseen (ja juonut todella mautonta Foster's -olutta Vanhan ylioppilastalon kahviossa - miten ne voi sellaista edes nimittää kuukauden tuotteeksi? Seuraavan kerran kyllä otan sitten vaikka sitä siideriä, kyseenalaistivat miehuuteni tai ei).

Miehen kuva ja Miesten vuoro olivat mainioita. Ensinmainittu oli Visa-Koiso Kanttilan ohjaustyötä, ja se kertoi modernin yksinhuoltajamiehen elämän kriisiytymisestä ja rikkonaisesta lapsuudesta. Ihan tavallisesta miehestä ei kai ollut kyse, vai mistä lähtien yksinhuoltajilla on ollut varaa asua Westendissä? Vielä parempi oli Miesten vuoro, jossa runsaslukuinen määrä saunovia miehiä avautuivat toisilleen. Miehen ei saa nyky-Suomessa, tai missään muussakaan Suomessa, itkeä, mutta parin kaljan, viinahörpyn ja saunan rohkaisemana purkautui valtava määrä vaiettua tuskaa. Miehinen solidaarisuus ja raskasmielisyys kukoistivat kummassakin elokuvassa. Pidin.

Muut festareilla katsastamani elokuvat olivat lauantainen Broke, joka kertoi panttilainaamoa pitävästä juutalaismiehestä. Ihan OK elokuva, mutta ei se nyt oikein liikuttanut. Olihan se jonkin aikaa ihan hauskaa seurata, miten vanha äijä vinoilee asiakkailleen, jotka yrittävät vaihtaa kamaa viina- ja huumerahoihin. Kai sen oli tarkoitus esitellä toiminnan moraalinen harmaus (tai esittää kysymys, onko sellainen toiminta oikein vai väärin vai mitä), mutta ei se nyt iskenyt. Festarit osaltani päätti sunnuntaina yhdessä näytöksessä esitetyt kaksi puolen tunnin puolalaisdokkaria, joista toinen käsitteli katolilaisuuden horjuvaa asemaa Puolan nuorisossa, ja toinen taas antikvariaatin pitämistä. Ensimmäisessä oli liikaa ärsyttäviä lapsia, ja toinen taas oli vähän sama kuin Broke, mutta lyhyempi ja ilman moraalista ulottuvuutta. Sama vinoilu asiakkaille kyllä jatkui.

Menin kotiin ravintola Virgin Oilin kautta. Otin juomaksi saksalaista Erdinger Weißbier -vehnäolutta - oli hyvää - ja pitsaa, jossa oli punasipulia, salamia, tonnikalaa ja mozzarellaa. Hyvää sekin, mutta en ole koskaan ihan ymmärtänyt sitä (ymmärtääkseni kuitenkin oikeaoppista) koulukuntaa, jonka mukaan pitsapohjan pitää olla ohut ja rapea. Sellaisesta on vähän epämukavaa yrittää syödä reunoja (oman koulukuntani mukaan pitsaa syödään kehää pitkin kohti keskustaa edeten). Ihan hyvä ja suositeltava paikka, mikäli siitä Kampin ja rautatieaseman läheltä pitää joku ruokapaikka löytää. Vieressähän on tietty toisaalta myös vähintään yhtä suositeltava Zetor.

Hushållarna

2010-01-30T14:24:00.001+02:00

Vaihdoin Puheen Klassiseen. Puheellakin tuli kyllä mielenkiintoista juttua Tolkienista ja suomen kielen vaikutuksesta Keski-maan kieliin, mutta sitten oli löpinää taideväestä ja pakkoruotsista, jonka tilalle toivottiin kahdesti kauheampia vaihtoehtoja, kuten pakkoliikuntaa ja pakkokuvaamataitoa. Nyt pitää lukea pitkästä aikaa tenttiin ennen kaupungille ja toista DocPoint-päivää lähtöä varten. Yritin eilen illalla vielä kirjoittaa jotain eilen katsomastani Visa Koiso-Kanttilan elokuvasta Miehen kuva, mutta ehkä sitten toiste.

Sitä tässä kuitenkin piti vielä kateellisna valittaa, että surffailin sattumalta jonkun nuoren jyväskyläläisnaisen sisustusblogiin. En tiedä, onko siinä kyse jostain miesten ja naisten välisestä erosta, mutta ihmettelen aidosti muiden kykyä pitää huushollia. Oma luukkuni ei ole edes pahimmasta päästä, mutta en minä tätä kehtaisi hirveästi esitellä. Vaikka kaikki roskat olisi viety ja irtotavarat järjestyksessä, ei tässä silti olisi hirveästi kehumista. Irtotavaroita en kuitenkaan saa järjestykseen, koska monellekaan esineelle ei ole paikkaa. Huonekalut on hankittu ilman sen kummempaa harkintaa ad hoc -menetelmällä, ja vain harva huonekalu täyttää enää alkuperäisen tarkoituksensa.

Tietysti ongelma on vähän siinäkin, että kahdesta työssäkäyvästä aikuisesta muodostuvan pariskunnan elinkustannukset henkeä kohden ovat nähdäkseni huomattavasti pienemmät kuin yksineläjän, joten arjenpyörityksen ja kuukausittaisen ASP-talletuksen (joka on alun tonnista laskenut jo 700 euroon) jälkeen ei jää ihan hirveästi rahaa yli. Myönnän tietysti, että saamattomuuteni on osasyy boksini iänikuiseen poikamiesmäisyyteen. Kaitpa joku saisi tästä kammotuksesta varsin viihtyisänkin sopen, mutta kun itseäni ei vapaa-ajalla kiinnosta huushollin pito, ellei korkeintaan sen lopputuloksen saavuttaminen mieluiten taikaiskusta, vaan harrastukset ja rentoutuminen.

(Ja joo, olen vähän kateellinen siitäkin, että jollain 25-vuotiaalla on ikioma, kahden hengen käytössä oleva rivitalokolmio, kun tavallinen kansa joutuu tyytymään vuokrayksiöön jostain halvatun Matinkylästä. Ehkä kuitenkin voitan Lotossa tänään).

Ratio

2010-01-30T11:09:00.000+02:00

TV-lupamaksu kolahti postiluukusta muutama viikko sitten. Poroporvarillista elämää tavoittelevana ihmisenä tietysti maksoin sen jälleen puoleksi vuodeksi hymysuin, vaikka olisihan sen tietysti voinut käyttää muuhunkin, ja sen jälkeen kavahtaa aina ovikelloa. Tietysti sitä on syytä kavahtaa muutenkin, ei siellä koskaan ole muita kuin kulkukauppiaita ja lähetyskäskyn saaneita seurakuntalaisia.

Olen sitä mieltä, että YLEn kanavat ovat jokseenkin parasta, mitä suomalaisella tiedotusvälinekentällä on tarjota. Mainoskanavilla on silloin tällöin tarjota kohtuullisia elokuvia, mutta suurin osa niiden tarjonnasta on soopaa, joita myydään katsojakunnalle iltapäivälehtien juorupalstoilla. Yritin katsoa muutama viikko sitten alkanutta Suurinta pudottajaa, mutta käytännössä minua ärsytti siinä se, että varsinaisen asian sijaan siinä keskityttiin tölvimään muita kilpailijoita ja houkuttelemaan katsojia MTV3:n nettisivuille typerillä pikkulööpeillä ruudun alareunassa.

Viime aikoina olen innostunut myös YLEn radiotarjonnasta. Olen jo vuosia kyllä herännyt arkiaamuisin Radio Suomen aamulähetykseen, mutta ulkoisen vaikutuksen alaisena olen alkanut kuuntelemaan (netistä) YLEn Klassista. Oma levykokoelma ei jaksa aina innostaa, mutta Klassisesta tulee takuuvarmasti kuunneltavaksi kelpaavaa musiikkia - joltain toiselta kanavalta saattaisi tulla kaikenmaailman pillimusiikkia yllättäen ja pyytämättä. Toinen hyvä vaihtoehto on YLE Puhe, jota koitin kuunnella taannoin lenkillä käydessäni. Sain kuunnella ensin melkein tunnin juttua suomalaisen tähtitieteen historiasta, ja sitten työnkuvaani liittyen hieman vajaakuntoisten työllistämiseen liittyvää asiaa (josta puhunut tutkija ei ollut ihan täysin perillä - isot työnantajat voivat nykyään vakuuttaa vajaakuntoiset erillisessä vakuutuksesta, jolloin ei työkyvyttömyyseläköitymisen tapauksessa tulekaan kustannusvaikutuksia - tosin asiaan liittyy joitain reunaehtoja, mutta nyt harhaudun asiasta). Tällainen yleissivistävä kuunteleminen on ainakin tähän asti tuntunut melkoisen virkistävältä vaihtoehdolta räminälle. Tosin tänään aamulla, kun tietokoneelle istahtaessani käänsin Puhe-kanavan päälle, siellä juoruttiin vain Susan Ruususen kyyneleistä ja Tanja Karpelan käsilaukuista. Annettakoon nyt tällä kertaa anteeksi, mutta jään seuraamaan tilannetta.

Ankara muistutus itselle

2010-01-25T20:43:00.000+02:00

Muuten pitäisi tatuoida silmäluomien sisäpuolelle ja teroittaa puukolla kämmenselkään, että ottaa sen pirskatin kameran mukaan vaikka töihin, jos kerran aikoo kävellä kotiin, eikä siis ole myöskään ihan armoton pakkanen. Tänään menivät tammikuun toistaiseksi hienoin auringonlasku ja merelle noussut usva sivu suun.

Ja sinisempi oli säde

2010-01-25T20:40:00.000+02:00

Laadin viime viikon aikana inventaarion DVD-elokuvistani ja TV-sarjoista. Nimikkeiden määräksi tuli noin 350 kappaletta, mutta siinä oli TV-sarjat supistettu yhdelle riville, jolla ilmoitin hyllystäni löytyvät tuotantokaudet. Ne jos olisi vielä ottanut kukin julkaisu erikseen, niin olisi mennyt 400 rikki.

Tänään sitten illalla Citymarketista kalj... appelsiinimehunhakureissulla kiersin pitkästä aikaa DVD-alennuslaarit (enkä vain TV-sarja -hyllyä, josta lähti sen Battlestar Galactican kolmaskin kausi taannoin mukaan - neljättä eli viimeistä kautta ei ainakaan Matinkylän marketeista ole tällä hetkellä saatavilla), ja elokuvien määrä lisääntyi kahdella, eli Gran Torinolla ja Carlito's Wayllä. Samalla selasin läpi BluRay -alennushyllyt.

VHS formaattina taisi hävitä aikoinaan melko nopeasti DVD:n saavuttua kohtuuhintaisille markkinoille. Itse osuin elämässäni taitekohtaan samaan aikaan - ennen opiskelemaan muuttoani DVD:t olivat vielä pirun kalliita, eikä niitä meidän kotiin ostettu. Muuton jälkeen en kuitenkin viitsinyt enää ostaa VHS-soitinta, ja vuoden tai parin päästä VHS:t olivat hävinneet maan kamaralta. Ei niitä myyty enää kuin kaikkein vanhoillisimmissa kaupoissa ja (nykyäänkin nähdäkseni vielä) kierrätyskeskuksissa. Kenties joillain lähetystyö-kirpputoreilla.Tullessaan markkinoille BluRay taisteli jonkin aikaa HD DVD -formaatin kanssa, ja voitti. Nyttemmin ainakin lähi-Citymarketissani on ollut jo jonkin aikaa erikseen oma BluRay -hylly, ja vähän aikaa sitten ilmestyi BluRay -alennuslaari. Koska tulin viime keväänä hankkineeksi Playstation 3:n (joka on jäänyt syntisen vähäiselle käytölle!), jolla moisia elokuvia voisi soittaa, ja olisi jopa sellainen televisio, jolla ilon voisi ottaa irti, en käytännössä kuitenkaan ole onnistunut taipumaan sinisen säteen edessä. Edes nyt, kun joitain BluRay-julkaisuja saisi varsin edulliseen hintaan (12 eurolla), en näe oikein mitään syytä hankkia niitä. Ongelma on siinä, että BluRay tuntuu edelleen jonkinlaiselta luksusformaatilta, joten ostettavan elokuvankin pitäisi olla jotenkin parempi. Ne paremmat elokuvat on kuitenkin tullut jo hankkitua DVD:llä, enkä näe hirveästi syytä ostaa parannettua versiota vanhasta tuotteesta, joka jo sellaisenaan on riittävän hyvä nautittavaan elokuvakokemukseen. Toisin sanoen, BluRay ei tarjoa riittävästi uusia ominaisuuksia syrjäyttääkseen DVD:n VHS:n kanssa asianlaita oli toinen: niitä joutui kelaamaan, ne veivät julmetusti tilaa, ja ne menivät nopeasti rikki. Vanhempien hyllyissä on vielä muutamia VHS-elokuvia, jotka ovat jo aikapäiviä muuttuneet lumisateeksi. Mitä BluRay tarjoaa? Vähän paremman kuvan. Mahtuukohan niille levyille ajallisesti edes enempää tavaraa?

Saattavathan DVD:tkin tietysti vanheta, informaatio haihtua levyltä. Muistan, että ensimmäinen koskaan ostamani DVD-elokuva oli Oulun Anttilasta haalimani taide-elokuva Under Siege 2: Dark Territory. Vähällä oli, etten kehdannut myöntää. Vuosi taisi olla 2003. Pitäisikin katsoa, näyttääkö vielä hyvältä.