Pitkästä aikaa, taas

Edellisestä blogikirjoituksesta olikin kauemmin kuin luulin. Takaraivossani kytee jatkuvasti halu kirjoittaa, mutta käytännössä Facebook-statukset ovat tyydyttäneet tarpeeni, ja tuskin tässä mikään on muuttunutkaan. Tulin vain lukeneeksi eräänä iltana yhtä takavuosien suosikkibloggaajani. Näin on tainnut käydä ennenkin. Tällä kertaa keräämieni blogiarkistojen ääreen johdatti keskustelu sosiologista ja kirjasta, joka käsitteli todellisuuden sosiaalista rakentumista, ja joka onkin parhaillaan matkalla - kun hetki sitten Internetistä tarkastin - lähikirjastooni, joka on nykyisin Kallion kirjasto. Ympyrä sulkeutuu. Nuorena bloggaajana, kymmenen vuotta sitten, ärsyttävintä oli Helsingin sisäpiiri, joka käsitykseni mukaan asui juuri näillä nurkilla, johon itsekin pian 2 vuotta sitten muutin.

Josta puheen ollen, olen viihtynyt hyvin, kiitos vain kysymästä. Ei ne kusivanat ja spurgut, joista silloiset bloggaajat tuntuivat innostuvan (ainakin sellaisen vaikutelman sain, saatoin tosin olla asenteellinen), eikä hippien maailmanparannustempaukset vaan se, että palvelut Kalliosta keskustaan ovat kävelymatkan päässä, ja työpaikka myös. Mihinkään ei tarvitse käytännössä enää lähteä, vaan riittää mennä. Ero lähiöön voi tuntua pieneltä, mutta pelkästään jo runsaan 5 minuutin työmatka suuntaansa tuo viikossa lisää minuutteja varsin tuntuvasti. Lukeminen tosin on vähentynyt bussimatkojen jäätyä. Lisäksi auto jäi kertaheitolla tarpeettomaksi, vaikka en ole vielä halunnut myydäkään sitä.

Tällainen tekohengitys tällä kertaa. Yritän nyt taas olla ahkerampi tämänkin kanssa.

Autoilevan elämäntavan vuosipäivä

Laskujeni mukaan tänään tulee kuluneeksi vuosi, kun ostin nykyisen ja samalla ensimmäisen autoni. Se oli perjantai, ja ilma alkoi huononemaan... Siis: ilma alkoi huonontua jo puoliltapäivin, kun työkaverin kanssa ajoimme kolmannella kehällä Jumbon Chicosiin odottamaan, että koeajoon varaamani auto tuotaisiin liikkeeseen Se oli ollut jollain myyntijohtajalla ajossa juuri sinä aamuna, kun olin bongannut kaaran Oikotieltä. Kävimme koeajolla, auto tuntui paljon paremmalta kuin aiemmin samalla viikolla koeajamani Volkswagen Golf ja Mazda 3, mutta emmin vielä. Paluumatkalla kuitenkin tein jo salaa päätöksen, ja niin lähdin sitten töiden jälkeen lähijuna+bussi -yhdistelmällä matkaan, ja tein kaupat.

Kotimatka oli ankea, ja ennen kuin pääsin kotiin, olin hikinen ja kauhuissani koettuani Kehien I ja III sekä Tuusulanväylän iltapäiväruuhkan sankassa lumisateessa ja melkein nollakelissä. Selvisin kuitenkin ilman peltikolaria. Koko ensimmäisen viikonlopun ilma oli samanlainen kuin nytkin: ei oikein houkuttele ajelulle.

Ensimmäisenä vuotena ajoin runsaat 10 tuhatta kilometriä. Kuljettajatutkinnon toinen vaihe on vielä suorimatta, mutta luullakseni kehtaan varmaankin ilmoittautua siihen, jahka sopiva hetki tulee. Työt lähinnä estävät. Vaikka autokoulussa aikoinaan oppikin varmaan paljon, huomasin vasta omilleni liikenteeseen päästyäni, miten paljon oli vielä - ja on edelleen - opittavaa. En luottaisi siihen, että pysähtyisin vieläkään sataprosenttisen varmasti suojatien eteen pysähtyneen auton viereen. Ainakin kerran olen ajanut iloisesti ohi, vasta jälkeenpäin tajuten mokani. Onneksi ei sattunut mitään. Edelleen lähden joskus kääntymään vasemmalle vihreillä valoilla, vaikka vastaantulijoitakin olisi. Onneksi vakioreiteilläni tällaisia paikkoja ei juurikaan ole, mutta silti. Mäkilähdöt kuumottavat vieläkin, varsinkin jos on oikein jyrkkä paikka, eli käytännössä autohallin poistumisramppi, ja takana on muita.

Ennen kaikkea olen autokoulun jälkeen oppinut, että virheitä tulet tekemään, ja muut kuljettajat useimmiten ymmärtävät varautua toisten virheisiin. Näin ollen minunkaan ei tarvitse ottaa pulttia toisten mokista... vaikka vieläkään en ymmärrä, miten paljon jotkut kuvittelevat voittavansa aikaa seilaamalla kaistalta toiselle, autojen välistä puikkelehtien. Tai että mitä virkaa on näyttää vilkkua merkiksi siitä, että vaihtoi juuri äsken kaistaa. Tai että mitä virkaa on turvavälillä, kun useimmiten se tarkoittaa muille vain sopivaa väliä täytettäväksi.

Sen olen myös oppinut jälleen kerran, miten mukavuudenhaluinen olen. Aiemmin olin, ja olen edelleenkin, sitä mieltä ettei pääkaupunkiseudulla tarvitse autoa. Taannoin ollessani kahvilla erään tuttavan kanssa sainkin kuulla tämän vanhan totuuden, enkä sen jälkeen kehdannut mainita että niin, autohan minullakin on. En silti enää luopuisi siitä. Tuotot kattavat tässä tapauksessa runsaat kulut, nyt kun hinnoittelin vuoden aikana aikani ja mukavuuteni uudelleen.

Viikonloppu Tampereella

Kaikista maailman paikoista vietin valtaosan viikonlopusta Tampereella. Muuan toveri oli kysellyt joulun alla, kiinnostaisiko esittelykierros Pyynikin Käsityöläispanimolla kalusto- ja tuote-esittelyineen, ja kyllähän se kiinnosti. Tiesin jo etukäteen, että menen varmaankin autolla, mutta mietin kyllä muodon vuoksi hetken aikaa rautatiekyyditystä. Lippujen hinnat tuntuivat yhtäkkiä kalliilta - autolla kun suurin osa kustannuksista on piilossa - joten valinta oli selvä, varsinkin kun taisin jo aiemmin valittaa, kun pääsen ajelemaan niin harvoin nykyään.

Lähdin joskus puoli yhdentoista aikaan aamulla, joten olin melko tasan yhdeltä perillä hotellillani, rautatieaseman viereisellä Cumulus-hotellilla. Kävin ilmoittautumassa sisään ja tarkistamassa äkkiä huoneeni (pettymys, sillä ikkunat olivat eräänlaiselle sisäpihalle päin, eikä ratapihalle, kuten kuvittelen vastakkaisissa huoneissa ikkunoiden olleen), ja kävin syömässä keskustan Dennis-pizzeriassa.

Panimo oli jossain urbaanissa korvessa, parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä asemalta. Nyt kun katselen paikka Google Mapsista, huomaan sen olleen lähellä Raholaa ja Tesomaa. Kaupunginosat eivät sano minulle mitään, mutta lähellä Poriin johtavaa junarataa siis. Panimo itsessään tuskin olisi ulkoapäin tunnistanut -- Atrian entisiin tiloihin se oli laitettu pystyyn. Esittelykierros sen sijaan oli varsin kiintoisa, varsinkin kun panimomestari itse maisteli vieraiden kanssa omia tuotteittaan, ja jutuista tuli lennokkaita. Tosin tästä on kai osin kiitettävä yleisöä (muita kuin meidän seuruettamme kylläkin), joka kyseli aika innokkaasti ja osin jopa asiantuntevan oloisesti asioista. Suosittelen joka tapauksessa muillekin oluenystäville, tosin kannattaa varata lämmintä vaatetta. Jopa minun tuli kylmä lopulta.

Illemmalla menimme vielä teatteriin. Olin itsekin ostanut lipun, koska en keksinyt sen kummempaa tekemistä ja tuttavani nyt joka tapauksessa oli sinne menossa. Vuorossa oli siis Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja Jänis. Teatterikokemukseni on varsin rajoittunutta, ja parhaita näkemiäni tähän asti on ollut Tikkurilan teatterin 'Charles Dexter Wardin tapaus' ja Vaasan kaupunginteatterin 'Pohjanmaa'. Kerjäläinen ja Jänis ei päässyt näiden joukkoon. Top-10 -listalleni kylläkin, mutta vain siksi etten ole nähnyt kymmentäkään teatteriesitystä aikuiselämäni aikana. Pidemmän päälle väsyneitä vitsejä, enkä ainakaan pääsääntöisesti oikein perusta puskafarsseista.

Sitten grillin kautta hotelille. Salakuljetin makkara-perunat hotellihuoneeseeni, söin ja menin nuk-kumaan. Kahdeksalta sunnuntaiaamuna hotelli-aamiaiselle ja sitten automatkalle kotiin. Moottoritie oli puoliautio. Sunnuntai-iltana pääni on edelleen kipeä. Perjantaina olin töiden jälkeen "muutamalla" oluella, ja tiesin että lauantaina olisi lievä krapula (ja sitten lisää olutta), mutta ihmettelen, miten nyt sunnuntaina voi vielä särkeä. Panimon vetoisuus? Teatterin istuimet ja niskojen jännittäminen? Äh.

Jumbo

Kun en kerran voi enää pääsääntöisesti kulkea autolla töissä, täytyy hurjastelut keskittää viikonloppuihin. Varsinkin nyt, kun on kylmä, pelkään että akku tyhjenee. Lähdinkin tänään aamusella Jumboon etsimään jumppamattoa painonhallintaarisia pyrkimyksiäni edistääkseni. En kovin usein käy tuossa vantaalaisuuden ytimessä, ja joka kerta olen ajanut harhaan. Vihdintielle on helppo päästä, ja siitä edelleen Kehä III:lle, mutta oikean erkanemisliittymän valinta on aina ollut pettymys. Ei ole jäänyt yhteen kertaan, kun olen sihdannut väärään liittymään, ja ajautunut lentokentän risteykseksi ristimääni risteykseen, jonka ohitettuani olen käynyt jossain tekemässä aina U-käännöksen päästäkseni Jumboon johtavalle tielle.

Tälläkin kertaa alkumatka ei tuottanut ongelmia, kuten ei tietysti pitäisikään. Vihdintie oli tosin liukas - risteyksissä Hopeanuoli lähti sutimaan, minkä vuoksi viiletin koko menomatkan varsin varovaisesti. Kehätie taisi olla kuivempi, mutta sielläkin ajoin sen verran varovaisesti, että jossain kohdassa takanani tullut Skoda-kuski taisi näyttää minulle keskisormea. En ole ihan varma, mutta siltä se minusta näytti. Pian pariskunta ohittikin minut. Tällä kertaa valitsin erkanemisliittymän yhtä liittymää ennen kuin intuitioni olisi minulle sanonut ja kappas vaan, löysin itseni suoraan Jumbon parkkihalliin vievästä risteyksestä.

Se on kyllä sanottava, etten ole koskaan varsinaisesti pitänyt Jumbosta. Ehkä ongelma vain on, etten käy siellä kovin usein, mutta eksyn siellä helposti. Kauppoja ei ole aseteltu siististi jonkinlaisen keskusaukion ympärille lyhyeiden käytävien päähän, vaan käytävät ulottuvat pitkälle, ne kaartuvat ja ovat monessa kerroksessa. Saatoin silti löytää kaikki paikalliset urheiluliikkeet. Harmi vaan, ettei yhdessäkään niissä näkynyt jumppamattoja. Lähdin kaikista kyllä pois, ennen kuin kukaan myyjä tuli hätyyttämään. Matto löytyi Citymarketista.

Lähdin pois. Minun piti lukea tenttiin (johon pääsin lopulta palaamaan iltaseitsemältä, ja silloinkaan en jaksanut kovin kauaa keskittyä), joten ei ollut aikaa hengailla. Ajoin pois parkkihallista, ja seurasin Kehälle johtavaa viittaa. En tiedä, minne oikein ajauduin, mutta löysin itseni lopulta siitä lentokentän risteyksestä. Pahus.

Noin muuten on kehuttava ilmaa. En muista, koska olen viimeksi ollut ulkona auringonpaisteessa, mutta eiköhän liene jotain marraskuun alkua se, ehkä lokakuuta. Ulkoilutin pitkästä aikaa kameraakin, mutta mitään mainittavaa ei tarttunut kennoille.

Puolivuotiskatsaus

Niin taas vierähti puoli vuotta, enkä riviäkään fiksua tekstiä saanut aikaiseksi tänne. Tietysti muuten olen ilmaissut itseäni, mutta pääasiassa tavoilla, joilla en koe olevani millään muotoa rakentava. Tapoihin kuuluu joka tapauksessa selitellä kirjoitustaukoja, joten menköön: ei ole ollut mitään sanottavaa, eikä ainakaan riittävästi aikaa kypsytellä päähän jotain julkaisukelpoista. Pahoitteluni siitä.

Tietysti aina voisi kertoa kuulumisista. Kesä meni autoilevaa elämäntapaa kypsytellessä, alkusyksy elokuvafestivaaleilla käydessä, loppusyksy puuhailin varjoissa työpaikan vaihtoa, ja alkutalven myötä byrokratia ja irtisanomisaika jäivät taakse. Työeläkevakuutusmaailma vaihtui henkivakuutusmaailmaan. Teorian kannalta hyppy on varsin pieni, mutta käytännössä muutos oli varsin iso yrityskulttuurin vuoksi, ja toisaalta valtiovalta ei puutu ihan yhtä tarkasti yhtiön tekemisiin, vaan yhtiöillä on omat tuotteensa, ja siis myös tuotekehitystä. Samankaltaisissa tehtävissä olen silti edelleen. Valitettavaa on se, että autoileva elämäntapakin jäi sitten paitsioon sen vuoksi, että työmatka suuntautuu nyt sellaisiin osiin Helsinkiä, joihin ei mielellään autolla kulje, eikä parkkitilaa ole kuin murto-osa siitä, mihin Espoossa työskennellessä sai tottua. Kulttuuriero porvarillisen Espoon ja viherhipsterillisen Helsingin välillä on suuri. Tietysti joukkoliikennevälineet mahdollistavat työmatkan käytön esimerkiksi lukemiseen, mutta nyt kun vihdoin ja viimein saatiin talvi, en oikein tahdo tarjeta - aamun ensimmäiset bussit ovat usein kylmiä.

Uutena vuotena oli parin kaverin kanssa ulkona. Haastoimme toisemme pudottamaan painoa terveellisempään suuntaan kesään mennessä. Oma tavoitteeni on 20 kiloa. Mikäli tihrustin tänä aamuna vaakaa oikein, on jäljellä 18 kiloa. Taktiikkani on toistaiseksi ollut jättää sokeri (lähes) kokonaan pois, tarkkailla annoskokoa työmaalla, ja joululahjaksi saamani Polarin Loop-rannekkeen pakot... innostamana käydä lenkillä lähes päivittäin. Myöskään olutta en ole kotona juonut, vaan jättänyt ne toistaiseksi satunnaisiin ulkoistuntoihin toveriseurassa. Näillä hypätään vuoteen 2014.

Facebookin vastustamisesta

Facebook alkaa ilmiönä olla jo vanhanaikainen ja väistynee pian pois jonkun vielä lyhytjänteisimmille suunnatun verkostoitumiskeinon tieltä. Itsessäni olen kuitenkin huomannut, että enemmän kuin roskalehdistön Facebookia käsittelevät höpönlöpö-artikkelit, minua risoo enemmän niitä kommentoivat ihmiset. Nyt Ilta-Sanomissa esimerkiksi arvaillaan syitä, miksi ihmisiä poistetaan välillä kaverilistoilta. Syyt ovat uskottavia - minä olen kerran saanut tietää, että minut on poistettu liian suuren päivitystiheyden vuoksi ja itse olen poistanut useita päivittämättömyyden vuoksi - mutta katsokaa nyt tätäkin kommenttia, joka oli melkein ensimmäisenä kommenttiketjussa:

"Facebook-kaveri...Eikös tuo kavereitten kerääminen ole jotenkin säälittävää? Toisaalta kaikki Facebookit/twitterit jne. ovat minulle jotakuinkin käsittämättömiä...Ei millään tajua miksi mun pitäis kertoa muille jokainen typeräkin asia mitä on touhunnut tai ollut touhuumatta, saatikaan että olettaisin jonkun olevan kiinnostunut niistä.." -- nimimerkki Stubidico

En oikein tiedä olenko minä ja 65 Facebook-kaveriani jotenkin poikkeuksellisia, mutta en ole koskaan havainnut kenenkään raportoivan kaikista typeristä asioista joita on touhuttu tai oltu touhuamatta. Päinvastoin, monet ilmoittavat vain valikoituja asioita, ja yllättävän monilta omilta tutuiltani tulee lähes poikkeuksetta oivaltavia ja/tai hauskoja tilapäivityksiä, vähän kuin lyhyitä blogimerkintöjä.

Kavereistani en tiedä, mutta en itsekään ole kokenut mitään pakkoa kertoa koskaan mitään, vaan olen kertonut koska olen halunnut jakaa jonkun asian muiden kanssa tai tiedottaakseni jotain. Luulen, etten ole poikkeava tässä suhteessa, ja ainakaan suhteessa kaveripiiriini.

Aikuismaisen nöyrään käytökseen kuuluu toki, että oletan varmuuden vuoksi ettei kukaan ole kiinnostunut omista päivityksistäni, jolloin kiinnostuksenosoitukset ovat aina positiivisia. Itse kuitenkin tykkäisin, mikäli laiskemmatkin FB-tuttavani kirjoittaisivat edes silloin tällöin jotain. Yksi, jota tapaan netin ulkopuolellakin säännöllisesti (eli muuan työkaverini), kerran valitti ettei kehtaa oikein kirjoittaa mitään kun ei tunnu olevan mitään järkevää. Yritin sanoa, että ainakin minä (ja uskoakseni hänen muut kaverinsa) olisivat kiinnostuneita vaikka hän kirjoittaisi ruoanlaitostaan parin rivin tilapäivityksen, mutta ilmeisesti hän ei uskonut.

Joskus harkitsin, että voisi vaikka irtautua Facebookista, mutta en tiedä. Ihan kelvollinen yhteydenpito- ja elokuvailtojen järjestämistyökalu se on. Varsinkin jos tyypit Facebookin ulkopuolella ovat nykyään tuollaisia Stubidicoja, niin mieluummin pysyn sisällä. Sitä paitsi jos kerta Facebook ei enää kauaa ole muoti-ilmiö, olen pian hip kun olen siellä!

Minä ja Helmut Newton

Paransin aiemmin tällä viikolla yhden suuren häpeän elämästäni, ja se oli se etten ollut koskaan aiemmin käynyt Tukholmassa. Uumajassa lapsena, kyllä, ja Haaparannassa kerran aikuisempana, mutta länsinaapurin pääkaupunki oli minulle vierasta maaperää. Sitä se tietysti on enimmäkseen vieläkin. Pääasiallisin tutustumiskeino kaupunkiin oli perinteinen jalkojen käveleminen rakoille, mutta lisäksi kävin museoissa. Paras niistä oli tietenkin Södermalmilla sijainnut Spårvägsmuseet, joka kuitenkin oli sikäli pettymys, että se käsitteli Tukholman joukkoliikennettä, eikä niinkään ruotsalaista raideliikennettä yleisemmin. Varauksettoman suositteluni ansaitsee myös Vasa-museo. Maineikas sotalaiva on kyllä pienempi kuin nykyiset risteilyalukset, mutta se on silti vaikuttavampi. Ilmeisesti pitkälle viety prosessi- ja laivanvalmistustekniikka hävittää osan vaikuttavuudesta, jonka käsityöläisyys on saanut veneeseen taiottua.

Fotografiska museetista jäi sen sijaan vähän ristiriitaisempi maku. Se ei liene kuitenkaan museon vika vaan sen, että retuperällä olevan valokuvausharrastukseni pohjimmaiset vaikuttimet ovat muualla kuin Fotografiskassa olleen Helmut Newton -näyttelyn pohjalla vallitsevat taiteelliset arvot.

Myönnän ensitöikseni, ettei minussa ole taiteellisuutta tippaakaan, ei ainakaan mitä valokuvaamiseen tulee. Kun minulla on kamera kädessäni, haluan ottaa kuvan, joka on luonteeltaan joko:

• dokumentaarinen; haluan arkistoida jälkipolville eli itselleni jotain hyvin arkista, mikä saattaa olla kadonnut vaikkapa 10 vuoden päästä tai vähintään rapistunut olemattomiin tai korvattu uudella. Kuvan nykyarvo on lähellä nollaa, ja arvoa sillä on vasta myöhemmin. Näitä ovat vaikkapa kuvat kadun pätkästä, kerrostaloista, autoista, junista, kavereista ja sukulaisista.
• esteettinen; kuva, jota on minusta kiva katsella. Siinä on hieno valaistus, tai siitä välittyy jotain tunnelmaa. Tällaisia ovat vaikkapa auringonlaskut, järvet, metsät.
• yhdistelmä dokumentaarista ja esteettistä.

Helmut Newtonin kaltaiset valokuvaajat eivät ota tällaisia kuvia, tai jos ottavatkin, niistä ei koota näyttelyitä. Epäilemättä he osaavat valokuvauksen teoriaa, ja intuitiivisesti rakentaa asetelmia niin, että heidän ottamasta kuvasta maksetuilla rahoilla voisi ostaa vähintäänkin hyvän auton tai parhaimmillaan melkein kaksion pääkaupunkiseudulta. Minulla ei tällaista taitoa ole koskaan päässyt kehittymään, ja varsinkin jos yritän tahallani ottaa hyviä kuvia, lienee tulos lähinnä nolostuttava. En silti ole koskaan ymmärtänyt, miten joku pyrkii ottamaan mahdollisimman omituisia kuvia muista ihmisistä. Kuvia, joita varten ihmiset on pakotettu omituisiin asuihin, epämukaviin asentoihin irvistämään luonnottomasti. Sellaista se muotikuvaus, tai ammattilaisvalokuvaus yleensäkin, kuitenkin kai on. Toinen puoli sitä on, että nimi on tunnettu, jolloin auktoriteettiusko saa mesenaatit hölläämään kukkaronnyörejään.