Facebookin vastustamisesta

Facebook alkaa ilmiönä olla jo vanhanaikainen ja väistynee pian pois jonkun vielä lyhytjänteisimmille suunnatun verkostoitumiskeinon tieltä. Itsessäni olen kuitenkin huomannut, että enemmän kuin roskalehdistön Facebookia käsittelevät höpönlöpö-artikkelit, minua risoo enemmän niitä kommentoivat ihmiset. Nyt Ilta-Sanomissa esimerkiksi arvaillaan syitä, miksi ihmisiä poistetaan välillä kaverilistoilta. Syyt ovat uskottavia - minä olen kerran saanut tietää, että minut on poistettu liian suuren päivitystiheyden vuoksi ja itse olen poistanut useita päivittämättömyyden vuoksi - mutta katsokaa nyt tätäkin kommenttia, joka oli melkein ensimmäisenä kommenttiketjussa:

"Facebook-kaveri...Eikös tuo kavereitten kerääminen ole jotenkin säälittävää? Toisaalta kaikki Facebookit/twitterit jne. ovat minulle jotakuinkin käsittämättömiä...Ei millään tajua miksi mun pitäis kertoa muille jokainen typeräkin asia mitä on touhunnut tai ollut touhuumatta, saatikaan että olettaisin jonkun olevan kiinnostunut niistä.." -- nimimerkki Stubidico

En oikein tiedä olenko minä ja 65 Facebook-kaveriani jotenkin poikkeuksellisia, mutta en ole koskaan havainnut kenenkään raportoivan kaikista typeristä asioista joita on touhuttu tai oltu touhuamatta. Päinvastoin, monet ilmoittavat vain valikoituja asioita, ja yllättävän monilta omilta tutuiltani tulee lähes poikkeuksetta oivaltavia ja/tai hauskoja tilapäivityksiä, vähän kuin lyhyitä blogimerkintöjä.

Kavereistani en tiedä, mutta en itsekään ole kokenut mitään pakkoa kertoa koskaan mitään, vaan olen kertonut koska olen halunnut jakaa jonkun asian muiden kanssa tai tiedottaakseni jotain. Luulen, etten ole poikkeava tässä suhteessa, ja ainakaan suhteessa kaveripiiriini.

Aikuismaisen nöyrään käytökseen kuuluu toki, että oletan varmuuden vuoksi ettei kukaan ole kiinnostunut omista päivityksistäni, jolloin kiinnostuksenosoitukset ovat aina positiivisia. Itse kuitenkin tykkäisin, mikäli laiskemmatkin FB-tuttavani kirjoittaisivat edes silloin tällöin jotain. Yksi, jota tapaan netin ulkopuolellakin säännöllisesti (eli muuan työkaverini), kerran valitti ettei kehtaa oikein kirjoittaa mitään kun ei tunnu olevan mitään järkevää. Yritin sanoa, että ainakin minä (ja uskoakseni hänen muut kaverinsa) olisivat kiinnostuneita vaikka hän kirjoittaisi ruoanlaitostaan parin rivin tilapäivityksen, mutta ilmeisesti hän ei uskonut.

Joskus harkitsin, että voisi vaikka irtautua Facebookista, mutta en tiedä. Ihan kelvollinen yhteydenpito- ja elokuvailtojen järjestämistyökalu se on. Varsinkin jos tyypit Facebookin ulkopuolella ovat nykyään tuollaisia Stubidicoja, niin mieluummin pysyn sisällä. Sitä paitsi jos kerta Facebook ei enää kauaa ole muoti-ilmiö, olen pian hip kun olen siellä!

Minä ja Helmut Newton

Paransin aiemmin tällä viikolla yhden suuren häpeän elämästäni, ja se oli se etten ollut koskaan aiemmin käynyt Tukholmassa. Uumajassa lapsena, kyllä, ja Haaparannassa kerran aikuisempana, mutta länsinaapurin pääkaupunki oli minulle vierasta maaperää. Sitä se tietysti on enimmäkseen vieläkin. Pääasiallisin tutustumiskeino kaupunkiin oli perinteinen jalkojen käveleminen rakoille, mutta lisäksi kävin museoissa. Paras niistä oli tietenkin Södermalmilla sijainnut Spårvägsmuseet, joka kuitenkin oli sikäli pettymys, että se käsitteli Tukholman joukkoliikennettä, eikä niinkään ruotsalaista raideliikennettä yleisemmin. Varauksettoman suositteluni ansaitsee myös Vasa-museo. Maineikas sotalaiva on kyllä pienempi kuin nykyiset risteilyalukset, mutta se on silti vaikuttavampi. Ilmeisesti pitkälle viety prosessi- ja laivanvalmistustekniikka hävittää osan vaikuttavuudesta, jonka käsityöläisyys on saanut veneeseen taiottua.

Fotografiska museetista jäi sen sijaan vähän ristiriitaisempi maku. Se ei liene kuitenkaan museon vika vaan sen, että retuperällä olevan valokuvausharrastukseni pohjimmaiset vaikuttimet ovat muualla kuin Fotografiskassa olleen Helmut Newton -näyttelyn pohjalla vallitsevat taiteelliset arvot.

Myönnän ensitöikseni, ettei minussa ole taiteellisuutta tippaakaan, ei ainakaan mitä valokuvaamiseen tulee. Kun minulla on kamera kädessäni, haluan ottaa kuvan, joka on luonteeltaan joko:

• dokumentaarinen; haluan arkistoida jälkipolville eli itselleni jotain hyvin arkista, mikä saattaa olla kadonnut vaikkapa 10 vuoden päästä tai vähintään rapistunut olemattomiin tai korvattu uudella. Kuvan nykyarvo on lähellä nollaa, ja arvoa sillä on vasta myöhemmin. Näitä ovat vaikkapa kuvat kadun pätkästä, kerrostaloista, autoista, junista, kavereista ja sukulaisista.
• esteettinen; kuva, jota on minusta kiva katsella. Siinä on hieno valaistus, tai siitä välittyy jotain tunnelmaa. Tällaisia ovat vaikkapa auringonlaskut, järvet, metsät.
• yhdistelmä dokumentaarista ja esteettistä.

Helmut Newtonin kaltaiset valokuvaajat eivät ota tällaisia kuvia, tai jos ottavatkin, niistä ei koota näyttelyitä. Epäilemättä he osaavat valokuvauksen teoriaa, ja intuitiivisesti rakentaa asetelmia niin, että heidän ottamasta kuvasta maksetuilla rahoilla voisi ostaa vähintäänkin hyvän auton tai parhaimmillaan melkein kaksion pääkaupunkiseudulta. Minulla ei tällaista taitoa ole koskaan päässyt kehittymään, ja varsinkin jos yritän tahallani ottaa hyviä kuvia, lienee tulos lähinnä nolostuttava. En silti ole koskaan ymmärtänyt, miten joku pyrkii ottamaan mahdollisimman omituisia kuvia muista ihmisistä. Kuvia, joita varten ihmiset on pakotettu omituisiin asuihin, epämukaviin asentoihin irvistämään luonnottomasti. Sellaista se muotikuvaus, tai ammattilaisvalokuvaus yleensäkin, kuitenkin kai on. Toinen puoli sitä on, että nimi on tunnettu, jolloin auktoriteettiusko saa mesenaatit hölläämään kukkaronnyörejään.

Kielenkäyttö

Pitkien bloggaustaukojen jälkeen on hupaisaa katsella, millaisia merkintöjä sitä on vuosien varrella jäänyt julkaisemattomiksi luonnoksiksi. Alla oleva merkintä on kirjoitettu huhtikuussa 2011, enkä nyt sitä lukiessani pysty käsittämään, miksen julkaissut sitä silloin. Ehkä se päättyy vähän ennen aikaisesti, ikään kuin olisin ollut pääsemässä johonkin asiaan, mutta ajatus on katkennut silloin, enkä sitä enää voi tavoittaa. Julkaistaan se nyt kuitenkin.

---

Kuluneella viikolla taisi lehdistössä näkyä uutinen, jonka mukaan suomalaiset ovat maailman viidenneksi parhaimpia englanninkielentaitajia. Väite on aika helppo uskoa useistakin syistä. Koulussa sitä opetetaan kaikille, televisio-ohjelmia ja elokuvia ei käytännössä dubata ihan perheen pienimpien ohjelmistoa lukuunottamatta, ja muutenkin yhdysvaltalainen kulttuuri on saanut hyvin vahvan ja vakaan aseman täällä. Minäkin opettelin englantia jo paljon ennen kolmatta luokkaa, jolloin sitä alettiin koulussa opettamaan. Jotenkin ainakin muistelisin olleeni seitsemänvuotias, kun Leisure Suit Larry ykkösen muassa sitä aloin opettelemaan.

Kun kuuntelee kadulla suomalaisia nuoria tyttöjä ja naisia - ainakin luulen heidän olevan suomalaisia siinä mielessä, että puhuvat suomea äidinkielekseen - niin varsin sujuvaa englantia heiltä tulee, vaikka välillä ehkä ne "I was like"-maneerit särähtävät omaan korvaani. Ennen kaikkea korvaan pistää se, että ääntäminen kuulostaa melkeinpä syntyperäisen yhdysvaltalaisen (ei brittiläisen) ääntämiseltä. Tankeroenglantia ei käytännössä enää kuulu kuin ironisissa yhteyksissä, enkä ole varsinaisesti havainnut kovin suomalaisittain äännettyäkään englantia. Joskus tuntuukin, että vaikka suomalaiset osaavat englantia, ei monikaan uskalla oikein käyttää sitä, jos he tietävät ettei ulosanti ole sekä lausunnallisesti että kieliopillisesti erittäin hyvää tasoa. Ainakin itse arastelen vierailla kielellä puhumista, koska en aina ole varma. Kun olin muutama vuosi sitten venäjänkurssilla, yritti kai suurin osa kurssilaisista, ja minä nyt ainakin, ääntää venäjää siten kuin venäläiset kuuluivat sitä ääntävän. Jossain vaiheessa opettaja neuvoi, ettemme yrittäisi kuulostaa venäläisiltä, vaan puhuisimme vain ihan reilusti murtaen - se kun hänen mukaansa olisi venäläisistä itsestään vain jotenkin ihastuttavaa. Epäilen, että hänellä oli myös se taka-ajatus, että liika yrittäminen ja täydellisyyden tavoittelu saa opiskelijan vain pelkäämään "väärinlausumista", mikä todennäköisesti estäisi melko tehokkaasti koko kielenopettelun. Minä en tietenkään ottanut opettajan neuvoja kuuleviin korviini, enkä minä sitten oikein uskaltanutkaan puhua, enkä ainakaan enää uskaltaisi edes yrittää solkata mitään venäjäksi.

Tämä asia ei palannut mieleeni varsinaisesti edes tuon uutisen myötä. Sen sijaan pelasin eräänä iltana Grand Theft Auto IV -peliä, jossa yksi sivuhahmoista, pilveä poltteleva jamaikalainen huume- ja asekauppias nimeltään Little Jacob, puhuu erittäin epäselvää englantia. Kuitenkin pelaajahahmo - ja pelaajakin - saa suurin piirtein selvää, mitä Jacob yrittää sanoa. Dialogia kuunnellessa ajattelin tuonkin aksentin olevan varsin sympaattista, ja silloin muistin opettajan neuvon. Lisäksi havahduin siihen, että luullakseni suomalaisilla ei ole omaa aksenttia,

Päivät alkavat lyhetä taas

Olen taas vähän aikaa harkinnut kirjoitusblokin parantamista. Bloggaajan ura työnantajan intranetissäkään ei tuntunut ottavan tulta alleen, pääasiassa kylläkin siksi että pelkäsin mahdollisten lukijoiden suuttuvan ja epäilevän minun käyttävän työaikaani siihen. Eikä siinä ympäristössä tietenkään mitään järkevää uskaltaisi sanoakaan.

Niinpä kirjauduin tänne. Loin silmäyksen sivun lukutilastoihin, ja yllätyin huomatessani, että blogia on viimepäivinä luettu useita kymmeniä kertoja. Ilmeisesti vuonna 2009 viettämäni juhannusilta Matinkylän rannassa on ollut kysyttyä katseltavaa. Sen jälkeisistä juhannuksista muistan selkeästi vain yhden, ja senkin sen vuoksi että se on viime vuotinen eli tuore, ja että se oli ennätys mitäänsanomattomuudessa. Katselin televisiosta Pekkaa ja Pätkää, sekä Juhannusjunaa, joka ei harmillisesti ajanutkaan tänä vuonna että olisin voinut itse olla mukana. Tällä hetkellä päällä oleva juhannus ei taida jäädä erityisesti mieleen. Aattona heräsin Suomea kohti matkaavalta laivalta. Muutamaa tuntia myöhemmin olin asunnollani purkamassa matkatavaroita ja pakkaamassa uusia. Siivosin vähän vessaa, kävin suihkussa, ja ajoin 5 tuntia Helsingistä Vaasaan. Jopa reittivalinta oli tylsemmän puoleinen: Valtatietä 1 ensin Vihtiin, josta käännös valtatielle 2, jota ajoin Poriin asti. Matkan puoliväli oli juuri Porin kohdalla. Siitä ajoin loppuun asti valtatietä 8, joka oli puurivistön keskellä kulkeva asfalttitien pätkä. Merikarvialla taisi olla joku kahvila, mutta juuri muuta ei näkynyt parin autoilevan kanssaihmisen lisäksi. Perille päästyäni söin ja menin nukkumaan.

Vaikkei erityisen mieleenpainuvaa, oli kuitenkin ilo nauttia nykyisestä, autoilevasta elämäntavastani suoralla tiellä, jossa risteysalueita ja paria tietyökohtaa lukuunottamatta oli 100 kilometrin tuntinopeusrajoitus, ilmastoidussa kotterossani. Naurettavaa ehkä, mutta auton ratissa tunnen oloni hivenen verran nuoremmaksi kuin yleensä. Itse asiassa on vaikea asennoitua 31-vuotiaan elämään, kun usein olo on lähinnä nelikymppinen, paitsi autoillessa parikymppinen.