Pitkien bloggaustaukojen jälkeen on hupaisaa katsella, millaisia merkintöjä sitä on vuosien varrella jäänyt julkaisemattomiksi luonnoksiksi. Alla oleva merkintä on kirjoitettu huhtikuussa 2011, enkä nyt sitä lukiessani pysty käsittämään, miksen julkaissut sitä silloin. Ehkä se päättyy vähän ennen aikaisesti, ikään kuin olisin ollut pääsemässä johonkin asiaan, mutta ajatus on katkennut silloin, enkä sitä enää voi tavoittaa. Julkaistaan se nyt kuitenkin.
---
Kuluneella viikolla taisi lehdistössä näkyä uutinen, jonka mukaan suomalaiset ovat maailman viidenneksi parhaimpia englanninkielentaitajia. Väite on aika helppo uskoa useistakin syistä. Koulussa sitä opetetaan kaikille, televisio-ohjelmia ja elokuvia ei käytännössä dubata ihan perheen pienimpien ohjelmistoa lukuunottamatta, ja muutenkin yhdysvaltalainen kulttuuri on saanut hyvin vahvan ja vakaan aseman täällä. Minäkin opettelin englantia jo paljon ennen kolmatta luokkaa, jolloin sitä alettiin koulussa opettamaan. Jotenkin ainakin muistelisin olleeni seitsemänvuotias, kun Leisure Suit Larry ykkösen muassa sitä aloin opettelemaan.
Kun kuuntelee kadulla suomalaisia nuoria tyttöjä ja naisia - ainakin luulen heidän olevan suomalaisia siinä mielessä, että puhuvat suomea äidinkielekseen - niin varsin sujuvaa englantia heiltä tulee, vaikka välillä ehkä ne "I was like"-maneerit särähtävät omaan korvaani. Ennen kaikkea korvaan pistää se, että ääntäminen kuulostaa melkeinpä syntyperäisen yhdysvaltalaisen (ei brittiläisen) ääntämiseltä. Tankeroenglantia ei käytännössä enää kuulu kuin ironisissa yhteyksissä, enkä ole varsinaisesti havainnut kovin suomalaisittain äännettyäkään englantia. Joskus tuntuukin, että vaikka suomalaiset osaavat englantia, ei monikaan uskalla oikein käyttää sitä, jos he tietävät ettei ulosanti ole sekä lausunnallisesti että kieliopillisesti erittäin hyvää tasoa. Ainakin itse arastelen vierailla kielellä puhumista, koska en aina ole varma. Kun olin muutama vuosi sitten venäjänkurssilla, yritti kai suurin osa kurssilaisista, ja minä nyt ainakin, ääntää venäjää siten kuin venäläiset kuuluivat sitä ääntävän. Jossain vaiheessa opettaja neuvoi, ettemme yrittäisi kuulostaa venäläisiltä, vaan puhuisimme vain ihan reilusti murtaen - se kun hänen mukaansa olisi venäläisistä itsestään vain jotenkin ihastuttavaa. Epäilen, että hänellä oli myös se taka-ajatus, että liika yrittäminen ja täydellisyyden tavoittelu saa opiskelijan vain pelkäämään "väärinlausumista", mikä todennäköisesti estäisi melko tehokkaasti koko kielenopettelun. Minä en tietenkään ottanut opettajan neuvoja kuuleviin korviini, enkä minä sitten oikein uskaltanutkaan puhua, enkä ainakaan enää uskaltaisi edes yrittää solkata mitään venäjäksi.
Tämä asia ei palannut mieleeni varsinaisesti edes tuon uutisen myötä. Sen sijaan pelasin eräänä iltana Grand Theft Auto IV -peliä, jossa yksi sivuhahmoista, pilveä poltteleva jamaikalainen huume- ja asekauppias nimeltään Little Jacob, puhuu erittäin epäselvää englantia. Kuitenkin pelaajahahmo - ja pelaajakin - saa suurin piirtein selvää, mitä Jacob yrittää sanoa. Dialogia kuunnellessa ajattelin tuonkin aksentin olevan varsin sympaattista, ja silloin muistin opettajan neuvon. Lisäksi havahduin siihen, että luullakseni suomalaisilla ei ole omaa aksenttia,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti