Matka oli pitkälti onnistunut. Huomasin rautatieharrastukseni kuitenkin olevan joiltain osin rajoittunut - rautatietekniikka ei suuresti minua kiinnosta. Varikkokierroksia oli useita, ja omalta osaltani ne olivat lähinnä silmäilyä. Sunnuntaiaamuna kävimme useilla pieksämäkeläisillä pajoilla, ja viimeisestä kierroksesta lähdin vähän ennen esitelmöinnin loppua istumaan bussiin. Valokuvauspysähdyksiä oli useita. Jyväskylästä Pieksämäelle ja sieltä Kouvolaan ulottuvilla väleillä oli sen verran vähän liikennettä, että pystyimme pysähtymään moneenkin kertaan tientukkeeksi ongelmitta.
Yövyimme hotelli Savonsolmussa, jossa ryyppäsin muutaman tuopposen illalla ja kuuntelin orkesteria nimeltä Trio Grande, jonka soitanto laulua lukuunottamatta kuulosti vähän kuin se olisi tullut nauhalta. En ole kyllä varma, ja asiansahan kolmikko joka tapauksessa ajoi. Tanssilattialla pyöri ne samat keski-ikäiset parit ja huomasin, etteivät ainakaan naiset edes koskettaneet kunnolla kavaljeerejaan, vaan pitivät käsiään jotenkin kummallisesti puoliksi irti. Toisaalta, minähän en tiedä tanssimisesta mitään. Jostain syystä toivoin koko ajan yhtyeen soittavan jonkun mukavan James Bond -tunnarin, ehkä jopa Goldfingerin. Kai minulle jotenkin tuli mieleen katkelma Frasierista. Palasin yhdentoista jälkeen huoneeseeni, ja ajattelin katsoa televisiota vielä hetken. Sieltä tuli James Bond -elokuva Live and Let Die! En muistanutkaan. Aamuksi olin sitten laittanut herätyksen 6.20. Heräsin 6.17, ja laitoin radion päälle. Joku kappale loppui siinä samassa, ja seuraava alkoi - ja se oli tunnusmusiikki James Bond -elokuvasta The Spy Who Loved Me. Omituista. Hotellin aamiainen oli muuten erinomaista johtuen kai jo siitä, että yleensä aamiaiseni on kupillinen pahaa kahvia, joka sekin nautitaan vasta työpaikalla.
Toinen päivä sujui muutenkin yhtä hyvin kuin ensimmäinenkin, tosin välillä saatiin kesäinen sade (juuri silloin, kun vuorossa oli kahden kilometrin kävely Orilammen majalta Hillosensalmen asemalle), ja loppumatkasta alkoi jo vähän kyllästyttämään. Lisäksi aamulla meitä kohtasi erittäin ikävä yllätys - palattuamme Pieksämäen bussikierrokselta junalle saimme huomata, että Pieksämäen nuoriso (oletan kyseessä olleen nuoren väen, mutta en tietenkään varma voi olla) oli iskenyt ja töhrinyt töhryillään retkijunamme toisen sivun lähes kokonaan. Päivän ensimmäiset kuvaustauot matkalla kuluivat skrapatessa ikkunoihin katseluaukkoja. Luultavimmin jokaisen matkalaisen mieleen juolahti koko joukko painokelvottomia sanoja.
Retken muihin hyviin asioihin kuului se, että tapasin pitkästä aikaa Juuson. Täytyy myöntää, etten ollut ihan heti tunnistaa - mikä kyllä johtui pelkästään jo yllättyneisyydestäni - mutta olemus, jämäkkä käsipäivää ja lakki (!) vaikuttivat niin tutuilta, että yhdistin ne melkein samantien nimeen, ääneen ja kasvoihin (ja siihen, että rautatieharrastajia olimme koko porukka, ilmeisesti puolisoita ja jälkikasvua myöten).
Nyt on väsy, en jaksa silittää paitoja. Taidan mennä huomenna vähän myöhemmäksi (jos vaikka vasta puoli kahdeksaksi) töihin.
Kuva kuvasta, jossa kuvaajat kuvaavat.
Se tavanomainen tilanne, vaikka kävi mielessä, että tämä voisi olla järjestetty performanssi retkiläisten iloksi.
Junamme on edennyt niin pitkälle kuin sähköä riittää Kuusankosken radalla, Pessankosken sillalla.
Matkan viimeinen harrastusetappi oli Sm2:n ja lättä-Dm7:n yhteispotretti Ollissa, jossa käännyimme takaisin ja lättä jatkoi Porvooseen. Ryhmitymme juuri kuvausrintamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti