Yllätin itseni muutama viikko sitten hankkimalla sukset. Kun olen maininnut asiasta tuttaville ja sukulaisille, on yleisin reaktio ollut ettei ikinä olisi uskonut. Kieltämättä se kuulosti minustakin oudolta, mutta taisin silti jo viime vuonna harkita ala-asteen ja armeija-aikojen kauhistukseen palaamista. Nyt voin urheilullisessa miesseurassa letkeästi rehvastella hiihtäneeni tänä talvena 7 kilometriä.
Se on rehellisyyden nimissä todettava, että 10 vuoden tauon jälkeen hiihtäminen tuntui ihan mukavalta. Ei tietysti ole yllätys, että puolen sadan kilon kantamukset niskassa hiihtäminen valtion suksilla Rovajärvellä, siellä jossain Rovaniemen ja Kemijärven välissä, on vähän toista kuin rauhallinen, omaan tahtiin tapahtuva sivakointi ilman ylimääräistä painolastia paikallisella ladulla, sunnuntaina aamuseitsemältä auringon noustessa yksin autiudessa, jota rikkoo vain satunnainen koiranulkoiluttaja jossain silmänkantaman rajoilla.
Ei voi tietenkään olla ajattelematta, että ehkä jossain vaiheessa on aika päästä yli peruskoulutraumoista, joita on paisuteltu ehkä liiallisuuksiin kuluneiden 20 vuoden aikana. Oikeastaan onkin mielenkiintoista, että vastenmielisyys on kohdistunut tavallaan viattomaan sivulliseen, kun oikeasti aiemmat kokemukset ovat olleet ikäviä ei itse aktin vuoksi, vaan siksi että siihen on liittynyt ensin pikkupoikien kilpailuhenkisyyttä jossa viimeiseksi tullut saa hävetä silmät päästään ja seiskan todistukseen, ja sittemmin siksi että samalla on täytynyt kantaa täyspakkausta rynnäkkökivaarin hakatessa vatsaa ja välillä polvia, ja vielä päälle on saanut kuulla aliupseerien haukkuja ja joukkuetovereiden räksytystä - varsinkin niiden, jotka luultavasti olivat ala-asteen hiihtokisojen ensimmäisiä.
Tavallaan olen ollut siis sokea omalle periaatteelleeni: liikuntaa voin harrastaa, mutta urheilun jätän masokisteille ja sadisteille. Näin on kirjoitettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti