Ghostwriter

Kirjoituskurssin harjoitustehtävä seuraavaksi kerraksi oli vähällä jäädä tekemättä, ja lopulta sainkin kursittua kokoon vain hieman nolon kuvauksen miehen ja naisen kohtaamisesta. Kestänen silti häpeän, ja otan koko jutun silkkana sormiharjoitteluna.

En ole ihan täysin vakuuttunut tällaisten kirjoituskurssien hyödyllisyydestä kirjoittamisen taidon kannalta. Hyvänä puolena kyllä mainittakoon, että ainakin minut se on saanut kirjoittamaan fiktiota. Periaatteessa kuitenkin voisin tehdä niin ilman kurssiakin - nyt se on vain se sosiaalinen paine, joka saa minut tekemään niin. Ja saahan opettajalta palautetta. Vertaispalaute sen sijaan on vähän kitsaammanpuoleista. En tiedä, miksei sitä tule hirveästi, mutta itse voin myöntää, etten myöskään kovin herkästi ala laukomaan mielipiteitäni muiden teksteistä. En henno olla kriittinen, joten avaan suuni vain, jos on jotain positiivista tai korkeintaan neutraalia sanottavaa. Kukaan (muu, ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta) ei halua olla hyvä kirjailija, vaan kirjoittaa lapsilleen tai lastenlapsilleen jotain. Siis ei edes lapsille yleensä, vaan omille sukulaisilleen. Tällöin tuntuu vähän tökeröltä lähteä ruotimaan toisen kielioppia tai tyyliä, tai kertomuksen jännittävyyttä ja omaperäisyyttä, tai sen henkilöhahmojen rakentelua.

En toisaalta tiedä, haluaisivatko muut sitä. Minä haluaisin, mutta en ole varma, osaisinko ottaa kritiikkiä vastaan. Epävarman yrittelijän ammatti-itsetunto lienee helppo murskata, ja minulla on taipumusta ottaa negatiivinen kritiikki joskus hieman liian vakavasti ainakin silloin, kun en tiedä etukäteen olevani hyvä - vaikkakin erehtyväinen - jossain. Muiden viatonta intoa en ainakaan haluaisi epähuomiossa murskata.

Sanomattakin kai on selvää, että on mahdotonta järjestää tällaista kurssia porukalle, jossa jokaisen osanottajan motiivit poikkeavat toisistaan. Minä halua(isi)n olla puoliammattimainen tarinankertoja, jonkinlainen yhdistelmä Stephen Kingiä, Terry Pratchettia, H. P. Lovecraftia ja Umberto Ecoa (tai edes Arturo Pérez-Reverteä), ja tietysti yhdistelmä vain heidän parhaita puoliaan. Toiset taas haluavat kirjoittaa joko taiderunoja tai sitten runoja lapsille, ja vieläpä omille lapsilleen. Jotkut taas dokumentaarisen sukukirjan. Yritä siinä sitten pitää kurssia, jolle kaikki tuntevat kuuluvansa, ja ennen kaikkea yritä siinä sitten antaa vertaispalautetta, kun ei tiedä oikein edes miten asennoitua muiden teksteihin ja motiiveihin. Itse olisin ehkä toivonut (käytän imperfektiä, vaikka kurssi ei ole vielä ohi) enemmän jonkinlaista tekniikkaharjoittelua, muutakin kuin sitä mitä tulee sivumennen harjoitetultua annettuja tehtäviä (siinä mielessä annettuja, että aihe on vapaa, opettaja antaa vain täkyjä kirjoittajan blokin estämiseksi).

Yhden asian olen joka tapauksessa oppinut. Olen tyhmä. Tarkoitan, että kirjoittaessani viime viikon novellia tajusin yleissivistykseni puutteelliseksi. Tarinan alkuosa sijoittui vanhalle hautausmaalle, ja halusin kuvata sitä sijoittamalla sitä ympäröivään metsikkoon valkoisia kukkia, eikä minulla tullut mieleen ensimmäistäkään lajiketta, jota olisi voinut kasvaa (oletettavasti iso-britannialaisessa) lehdossa. Hautausmaa jäi ilman kukkia. Pitäisi kevään tullen ottaa tuo värikasvio tuosta hyllystä ja lähteä metsään. Vähän vastaavasti oli käydä ensimmäisen vakavasti otettavan kirjoitelman kanssa, jonka kirjoitin kai toissaviikoksi. Siinä miljöönä oli autio majakkasaari, jonka vartija sekosi. Halusin hieman tuoda esiin majakanvartijan tehtäviä ja kuvata tarkemmin itse majakkaa ja vartijan tupaa, mutta käytännössä minulla ei ollut harmainta aavistusta, mitä sellaiset pitävät sisällään. Lopputulemana jäi hieman satuilevat kuvaukset tyhjennettyjen viskipullojen kera. Pitäisi käydä tutustumassa edes suomalaisiin majakoihin. Jos minusta tulisi joskus oikea sivutoiminen kirjailija, minulta kuluisi luultavasti huomattavan paljon aikaa perehtyessä asioihin, joita tarvitsisin kertomusten taustoiksi, ilman että kirjoittaisin niistä välttämättä tavuakaan.