Olin eräänä iltana, lumisateiden väistyttyä vähäksi aikaa, iltalenkillä Haukilahden venesataman maisemissa, ja vaivuin sitten pitkästä aikaa asunnonostosuunnitelmiani miettimään siinä katsellessani Mellstenintien matalia majoja. Kolmemetristen kuusiaitojen takana ihmettelin, millaiset ihmiset oikein rakentelevat itselleen moisia linnakkeita. Mieleeni tulvi katkeria kuvaelmia ökyporvareista, jotka ovat perineet miljoonabisnekset isiltään, ja ovat sitten asettuneet ökyilemään meidän köyhän kansan kiusaksi ja kateudeksi.
Sitten kuitenkin tulin ajatelleeksi, että niiden talojen isännät (teen tässä nyt sukupuolisesti värittyneen oletuksen, anteeksi) ovat tehneet luultavasti samat kuin sadat tuhannet muut suomalaismiehet: ovat hankkineet sellaisen talon kuin mihin heillä on varaa supistamatta liikaa muusta elämästä ja toivoneet, että vaimolle/lapsille/lähisuvulle kelpaa. Omalla kohdalla ei tietenkään lähisuvun hyväksynnällä ole ihan valtavaa painoarvoa, mutta myönnän silti miettiväni ensisijaisesti sitä, miten kalliin voin sitten aikanaan hankkia. Halvin ei kelpaa, ellei kyseessä ole todella monikymmenkertaisesti alihinnoiteltu unelma - ja jos sellainenkin sattuu löytämään, eikä kukaan kilpaile siitä minun maksukykyni ylittävillä tarjouksilla, merkitsee se sitä että talossa on jotain sellaista vikaa, jota minä en vain näe, ja siten sekään ei oikeasti ole sitä mitä asunnoltani haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti