[Tämä teksti on kirjoitettu kaiketikin joskus elokuussa, mutta julkaisen sen nyt kuitenkin, kun se on niin pitkä että olisi sääli antaa sen valua hukkaan. Merkintä loppuu ehkä vähän kesken, mutta koska ajatukseni ovat jo vanhentuneet, en viitsi lähteä enää jatkamaankaan. Luultavasti punainen lanka on jo muutenkin katkennut.]
Luin Octavia E. Butlerin kirjan Aamunkoitto (Dawn), joka on nk. Xenogenesis-trilogian ensimmäinen osa. Kirjan takakannen mukaan kalifornialainen Butler on "voittanut science fictionin Hugo- ja Nebula-palkinnot", mikä on aika vaikuttava saavutus, tosin olen melko varma, että joku muukin on niitä voittanut. Butlerilta ei näköjään ole edes suomennettu muita teoksia kuin nuo kolme Xenogenesis-teosta.
Kirjan päähahmo on ihminen nimeltä Lilith Iyapo (jonka muuten mainitaan olevan tummaihoinen nainen, mikä tuntui minusta jotenkin oudolta kikalta kirjaa lukiessani, etenkin kun sillä ei ollut nähdäkseni mitään merkitystä kirjan tapahtumien kannalta, mutta kun näin Octavia Butlerin kuvan, asia selkeni). Maa on tuhoutunut ilmeisesti Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisessä satoja muutama sata vuotta sitten, ja erikoinen muukalaisrotu oankalit ovat pelastaneet ihmiskunnan rippeet tehdäkseen kauppaa - he ovat jonkinlaisia geenikauppiaita - heidän kanssaan. He tarjoavat ihmisille mahdollisuuden palata Maahan luomaan sen uusiksi, mutta mikä on hinta? Mikäli oikein ymmärsin, niin oankalien tavoite on edistää omaa evoluutiotaan yhdistämällä omaa ja ihmisten geeniperimää, ja tämä tavoite varmistetaan tekemällä ihmisistä riippuvaisia oankaleista sillä tavalla, etteivät he kykene enää keskenään lisääntymään.
En tiedä, vaatiiko Aamunkoiton syvällisempi ymmärtäminen jatko-osien (Puolipäivän riitit ja Imago) lukemista, mutta ainakaan tämä trilogian ykkösosa ei minua hirveästi hemaissut. Tottahan sen luki, ei siinä mitään, mutta se jätti vähän kylmäksi. Lilith herätetään, Lilith oppii tulemaan oankalien kanssa toimeen jotenkin, ja sitten hän joutuu opettamaan joukkoa muita pelastettuja tai vangittuja ihmisiä selviytymään. En osaa kuvitella, miltä minusta tuntuisi herätä muukalaisten keskuudessa, ilmeisesti muukalaisaluksessa, ja miltä minusta tuntuisi, jos he olisivat säätäneet ruumiini parempaan ja tehokkaampaan kuntoon. Ilmeisesti kirjan syvempi kysymys onkin, mitä on ihmisyys. Onko se sellaista vainoharhaista "urgh minä tapan"-mentaliteettia ja kateudensekaista juonittelua "parempia ja kauniimpia" vastaan? Lilith, jota oankalit ovat muuttaneet voimakkaammaksi ja tehneet hänen muististaan eideettisen, joutuu kohtaamaan kanssaihmistensä epäluulon, vihan ja juonittelun. Muut näkevät hänen "makaavan vihollisen kanssa", vaikka lukijan näkökulmasta oankalit ovat pelastaneet jäljelläolevat ihmiset varmalta tuholta säteilyn ja saasteen pilaamassa Maassa. Tavallaan tämä kyllä kuulostaa hyvin tutulta ihmisten sosiaalisuudelta - kukapa meistä ei olisi esimerkiksi koulussa tai työpaikalla puhunut tai kuullut jonkun puhuvan toisista pahaa näiden selän takana, ilmeisen kateellisena tai ainakin tyytymättömänä omaan osaansa. Aina on ylimielinen aristokratia ja kaunaiset proletaarit.
Minä en tyhmänä ja vajaana osaa sanoa, mitä ihmisyys on, mutta luulen olevani sitä mieltä, että kyse ei ole ruumiin ominaisuuksista. Evoluutiohan nyt joka tapauksessa etenee koko ajan, niin hitaasti ettemme sitä pysty havaitsemaan (?), ja nytkin ihmisruumiiden välillä on eroja. Toiset ovat heikompia, toiset vahvempia; minulla on muuan näkyvä syntymävika eikä muistini ole huippuluokkaa, mutta tiedän monia joilla ei näkyviä syntymävikoja ole ja joiden muisti toimii omaani paremmin. Se ei silti tarkoita että olisin inhillisempi tai vähemmän inhimillinen kuin muut. Tuntuu tietysti äkkiseltään hieman eri asialta saavuttaa parempi ruumis harjoittelulla ja omalla vaivannäöllä kuin jonkun ulkopuolisen suorittamalla parantelulla, mutta silti kyse on siitä että ruumis A poikkeaa ruumiista B jonkin verran, ja jos ihmisyys riippuu ruumiin ominaisuuksista, jossain on olemassa raja, jonka toisella puolella olevat ruumiit eivät ole ihmisiä samalla tavalla kuin sen toisella puolella olevat.
Ennen kuin menen niin pitkälle, että väittäisin ihmisyyden olevan kiinni jostain näkymättömästä, tai aineettomana pidettävissä olevista asioista (kuten joidenkin tunteiden tuntemisesta tai jostain ajatteluun tai ajatuksiin liittyvästä), niin ilmeisesti on jokin ruumiillinenkin raja olemassa. Mieleni tekisi ottaa esimerkiksi yksi Star Trekin, ja tarkemmin sanottuna Voyagerin, huonoimmista jaksoista, joissa kaksi päähenkilöä kävi läpi ihmisten evoluutiota turbovauhtia muuttuen jonkinlaisesta zombeista liskoiksi. Ilmeisesti liskoa ei voi pitää enää aivan täysin inhimillisenä. Star Trek on tietenkin satua, joten ajatellaan vielä muinaisia ihmisapinoita, joista nykytietämyksen valossa olemme kehittyneet. Väitän, että nykyihmisen ja ihmisapinan välillä on jokin ruumiillinenkin ero, jonka perusteella voidaan tarkentaa "ihmisyyden" viittaavan nimenomaan johonkin nykyihmisen ominaisuuteen, josta ihmisapina ei aivan pääse osalliseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti