Muuttopuuhat etenevät verkkaisesti. Sain kuitenkin kaikki DVD:t pakattua banaanilaatikoihin. Lisäksi selvitin, miten irtisanon vuokrasopimukseni. Täytyy täyttää lomake, johon pitäisi tietää kertoa, onko lattia laminaattia, muovimatto vai jotain muuta, sekä neliömäärä ja huoneiston tyyppi. Eikö niillä muka itsellään ole sitä tiedossa? Oli tai ei, niin sitten lomake pitäisi palauttaa niiden toimistolle, jonne olisi ainakin nettisivujen mukaan sovittava aika, tämä kun on suuren korporaation omistama vuokra-asunto. On se tehty vaikeaksi. Unohdin töistä laittaa sähköpostia taloyhtiön vastaavalle vuokravälittäjälle, mutta kaitpa sen nyt saakura soikoon on onnistuttava skannaamalla irtisanomisilmoitus ja lähettämällä sähköpostilla se.
Toisekseen pitäisi tilata ne kaatopaikkanoutajat, mutta en tiedä pitäisikö sitä ennen yrittää kaupata kierrätyskeskukselle joitain nähdäkseni käyttökelpoisia huonekaluja, kuten teoriassa kirjahyllyni ja runkopatjasänkyni. Tosin jälkimmäistäkin voisi yrittää pesukoneen ohella kaupata töissä, jos nyt muistaisin tehdä edes niistä kirpputori-ilmoituksen.
Eilen tavaroita kasatessani löysin vanhoja CD-ROM -levyjä, jonne olen arkistoinut kaikenlaista tavaraa kuluneilta n. 15 vuodelta. Tavallaan hellyyttävin, mutta toisaalta myös myötähäpeääherättävin löytö oli osa sähköpostikirjeenvaihdosta, jonka kävin 17-vuotiaana ensimmäisen nettideittini kanssa. En koskaan tavannut "Verkkua", tai nähnyt edes kuvaa koska silloin ei vielä kuvien saaminen nettiin ollut niin helppoa kun digikameratkin tekivät vasta tuloaan, mutta tavallaan siitä jäi ihan hauska muisto. Muistan edelleen hänen oikean nimensäkin, mutta Facebook ei ainakaan paljastanut mitään. En ilmeisesti tallentanut omia viestejäni, mutta tytön viestejä lukiessa aloin tuntea myötähäpeää kun mietin, millaisiin viesteihin niiden täytyy olla vastauksia. Ennen kaikkea tunnen oloni kovin vanhaksi. Kahdessatoista vuodessa on tapahtunut paljon, ja olen muuttunut elämääni tottuneeksi naavaparraksi (tosin ilman konkreettista partaa).
Ja toisaalta on todettava, etten erityisesti kaipaakaan silloista minääni. Teini-ikään kuului eräänlainen vahvasti tunteminen, eli mustavalkoinen ehdottomuus ja suurentelu, mutta pidän enemmän siitä, että kaikkeen voi suhtautua lievän närkästyneesti, neutraalisti tai tyynen tyytyväisesti, ja äärimmäisiä tunteita voi kokea hieman harvemmin (tosin en panisi pahakseni, äärimmäisen neutraalit tai pettyneet tunnelmat olisivat pienoisessa vähemmistössä).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti