Katsoin viikonloppuna suomalaisen elokuvan Pihalla. Tiedättehän, se missä oli se saksalainen naispornonäyttelijä. Pitäisi varmaan viimeinkin oppia, että kun elokuvan alussa seisoo teksti "Helsinki Filmi", ei luvassa ole kovin elähdyttävää kokemusta. Tai itse asiassa olen varmaan oppinutkin sen jo aika päiviä sitten, mutta tykkään vain piinata itseäni näillä nuorista aikuisista kertovilla elokuvilla, jotka periaatteessa näyttäisivät sijoittuvan tutun maailman arkisiin kuvioihin, mutta jotka silti tuntuisivat olevan niin kaukana omasta elämästäni kuin mahdollista.
En oikein tiedä, miksi tällaiset elokuvat tuntuvat niin vierailta. Ehkä se johtuu siitä, että näissä helsinkifilmeissä ihmisten elämissä tuntuu seksi korostuvan jotenkin luonnottomasti. Elokuvan ytimessä oleva yksinhuoltajaäiti porukka on ilmeisesti kukin vuorollaan antanut itsensä langeta kitaraa renkuttavan hurmurirentun pauloihin - saman hurmurirentun, jolle pääosahahmo, maahanmuuttajanainen, sattuu ohimennen kaupassa sanomaan: "mine halua nüssia".
Tai ehkä elokuva oli vain huono. Henkilöt enimmäkseen ohuita, juoni olematon, sanoma niinkin syvällinen kuin "sydäntä pitää kuunnella", saksalaiset käyttävät kotimaassaan suomenkielisiä Internet-selaimia... Tällainen tavanomainen liukuhihnatuotanto, jollaisia on nähty jo aika monta. Mihinkähän Helsinki Filmin tyypit oikein pyrkivät?
Jotain tuttuakin elokuvassa oli. Suomalaiset eivät puhu vieraille, varsinkaan ulkomaalaisille, paitsi tietysti boheemien yksinhuoltajaäitien kopla. Kun suomalainen huomaa verhonraosta naapurin tulevan juttusille, vedetään sälekaihtimet kiinni. Kun naapuri tarjoaa ovella suklaakakkua, otetaan koko kakku itselle ja suljetaan ovi naapurin silmien edestä. Jostain syystä käsikirjoittaja unohti rapajuopon, joka örisee "ööggh vittu suomi suomalaasille!" tai "ööggh vittu minkä hintanen sä oot".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti