Pikkujoulut jäänevät minulta tänä vuonna varsin vähälle, mutta viikonloppuna olin kuitenkin eräiden pikkujoulujen jatkoilla. Tarkoitukseni oli oikeastaan viettää rauhallinen koti-ilta, mutta kesken kaiken - olin juuri palaamassa keskustasta kotiin käytyäni katsomassa ruotsalaisen jännärin Pedon Jäljillä, eli Jägarna 2:n - puhelimeni soi, ja minua yritettiin maanitella lähtemään kuitenkin pippaloitsemaan.
Kieltäydyin siinä sitten niin kohteliaasti kuin vain pystyin. Se on jotenkin kumma, mutta ainakin minua vaivaa se, että lyhyen tähtäimen suunnitelmien muuttaminen tuntuu jotenkin hirveän väsyttävältä, ja olin jo muutenkin hieman väsynyt, kun nykyään joudun heräämään aikaisemmin. Puhelu käytiin loppuun, ja lupasin lopulta harkita asiaa. Ennen päätepysäkkiä onnistuin esittämään itselleni mielessäni kysymyksen: kumpaa katuisin sitten vanhana miehenä (tai siis: vielä vanhempana miehenä) enemmän: sitä, että lähdin silloin 2011 marraskuussa baariin yhtenä perjantaina, vai että jäin kotiin istuskelemaan. Jos olisin asettanut kysymyksen niin, että kumpaa muistelisin vanhana ukkona mieluummin, baari-iltaa (meni miten meni) vai rauhallista koti-iltaa, olisin tehnyt päätökseni vielä nopeammin. Eipä silti, nytkään en ehtinyt bussista nousta, kun päätin juosta suihkuun ja palata samantien takaisin keskustaan.
Onhan se myönnettävä, että tuntuisi tajuttoman surulliselta ajatella jotakuta toista alle 30-vuotiasta sinkkua, joka viettää rauhallisia koti-iltoja yksin sen sijaan, että voisi töppäillä tuttujen kanssa vielä kun kuntoa riittää. Kaitpa sama pätee lopulta minuun itseenikin. Illasta ei ole sen kummempia havaintoja tehtävänä, eikä juoruja sovi kertoa. En oikeastaan viihdy tanssibaarimiljöössä - leppoisat pubit Gallows Birdin tai vaikka Bruuverin tapaan ovat enemmän mieleeni - mutta sai Villissä Wäinössä kuitenkin sahtia. En oikeastaan pidä sahdista, mutta tällä kertaa se tuntui ihan miellyttävältä. Tietysti se syy, miksi join sitä, oli että piti päästä vähän känniin, kun muilla oli jo olleet ne varsinaiset pikkujoulut. Nolasin itseni kuitenkin erehtymällä tanssilattialle, mikä on täysin käsittämätöntä ottaen huomioon, etten osaa tanssia yhtään, enkä ole vielä ikinä ymmärtänyt, miten siellä pitäisi hytkyä antaakseen uskottavan vaikutelman ja ollakseen vielä tanssipartnerille (jos sellainen on) mieliksi. Suurimman osan illasta kuitenkin kuuntelin vuodatusta ja vuodatin itse. Silloin koin olevani osa supisuomalaista baari-iltaa.
Tapojeni vastaisesti palasin lisäksi varsin myöhään kotiin. Tulin suosiolla taksilla, keskustasta Pajamäkeen maksoi yli 20 euroa. Seisoin taksijonossa joskus kahden jälkeen talvisessa vesisateessa. Onneksi olin vielä juovuksissa, niin ei tuntunut niin kamalan kylmältä. Taksikuski oli niinikään onneksi hauska tyyppi, juttelimme Klaus Flemingistä ja ammoisen Radio Mafian mainiosta Metalliliitto-ohjelmasta 90-luvulta, kun Klasu sitä vielä juonsi. Ilmeisesti syvästi inhoamallani Radio Rock -kanavalla hänellä olisi omat ohjelmansa iltaisin, pitänee tarkistaa joku ilta.
Seuraavana aamuna sitten kuitenkin kadutti. Krapula ei ollut paha, mutta pitkälle iltapäivään koski päähän. Yritin käydä kävelyllä kuulaassa alkutalven aamussa. Kävin ensimmäistä kertaa uudessa lähikirjastossani, Pitäjänmäen kirjastossa. Eihän se Ison Omenan kirjastolle vedä vertoja, mutta oli siellä sentään oma sci-fi / fantasia -hylly, ja sieltä löytyi jopa Arthur C. Clarken kirja (itse asiassa novelli-/esseekokoelma) Tuuli Auringosta, jota en ole aiemmin lukenut, ja joka vaikuttaa varsin hyvältä. Krapulaan syömäni Korv Göranin kebab ranskalaisten kanssa oli sen verran erinomaista, että ostin sitä tänään lisää, ja mukaan vielä Korv Göranin kebabkastiketta.
2 kommenttia:
Äh, nää tyypit eivät vieläkään ole saaneet toimimaan tuota kommentointitapaa, jossa ensin kommentoi ja sitten vasta kirjautuu.
Mutta siis piti ihan mielenkiinnosta kysymäni, että uskotko sinua maaniteltavan pikkujouluihin virallisen työpersoonasi vai hiprakkaisen pikkujoulupersoonasi takia, vai molempien? En nyt väitä, että ne olisivat kaksi täysin eri asiaa, mutta väitän tavallaan kuitenkin, koska olet kerran tanssinut.
Höh, kommentointisysteemin vuoksi alkuperäinen vastaukseni hävisi. Kotona ei tätä ongelmaa ole, kun kirjaudun aina ensin gmailiin ja kommentoidessani bloggeriin.
Tekisi mieleni joka tapauksessa vastata, että ihan vaan vitsinä kutsuvat, mutta objektiivisuuden nimissä vastaus on: sekä että. Alunperin (aiempina vuosina) on kutsuttu virallisen työpersoonan mukaan, ja kun sitten on huomattu, että riittävästi juotuani olen valmis häpäisemään itseni mitä nolostuttavimmilla tavoilla, joista tanssi on vain yksi paholaisen sarvi, on kutsut alkaneet tulla hiprakkaisen pikkujoulupersoonan mukaan.
Nämä kaksi persoonaa ovat ehkä osin eri asiat - juurikin tanssin ja muun synkkämielisen synninteon vuoksi - mutta toisaalta on ilahduttavaa huomata itsessään pikkujouluissakin se sama kyyninen ja pessimistinen... öh, siis tarkkanäköinen ja realismiin taipuva puoli kuin normaalistikin.
Lähetä kommentti