Peilaava teksti

Näyttää siltä, että vaatimaton blogini on saanut uusia lukijoita. Terveisiä vaan sinne työpaikalle, maanantaina nähdään taas.

Luin sen Houellebecq'n kirjan käytännössä yhdeltä istumalta. Jotenkin näissä Houellebecq'n kirjoissa tuntuu toistuvan samat motiivit: päähenkilö on kolme-neljäkymppinen, elämäänsä kyllästynyt Pariisissa asuva ja seksuaalisesti turhautunut mies. Yleensä hänen nimensä on Michel, tosin Halujen Taistelukentässä päähenkilön nimeä ei taidettu mainita. Kirjojen ensimmäinen kolmasosa käsittelee henkilön elämää tutussa arjessa, siis töissä ja vapaa-ajalla. Työ esitetään aina jotenkin tarkoituksettomana, mutta hyväpalkkaisena hömpötyksenä. Vapaa-aika taas on tyhjää ei-minkään tekemistä. Mahdollisesti henkilö katselee pornoa - ei kylläkään tässä kirjassa, mutta yhdessä kohdassa hänen mainitaan saaneen karhukirjeen jonkun seksipuhelinlinjan käytöstä. Kirjan toisessa osassa henkilö lähtee pois jollekin matkalle. Tässä kyse oli työmatkasta. Matkan aikana henkilö havainnoi muita ihmisiä ja vetelee kyynisiä johtopäätöksiä. Päähenkilö kaveeraa muutaman henkilön kanssa. Kolmannessa osassa henkilö palaa arkeensa, joka ei kuitenkaan ole enää samaa. Lopussa hän tekee itsemurhan, oikean tai jonkinlaisen symbolisen itsemurhan. En tietenkään ole lukenut kaikkia tämän ranskalaiskirjailijan teoksia, mutta ne muutamat (kolme tai neljä) jotka olen, ovat noudattaneet tätä kaavaa.

Käy tietenkin mielessä kysyä, että mitähän Houellebecq yrittää oikein sanoa. Ilmeisesti hänen teoksissaan on jonkinlaisia autobiografisia elementtejä - ja mikä ettei olisi, vaikea ainakaan kuvitella, ettei kaunokirjailija antaisi joka kerta itsestään edes jotain, tai ettei kirjoitetussa tekstissä olisi aina jokin kytkös sen kirjoittaneeseen henkilöön. Ellei muuten, niin ainakin aihevalinnassa sen luulisi näkyvän.

Lukiolaisena, tyhmänä muka-älykkönä vastustin tätä näkemystä - olin sitä mieltä, että kuka tahansa kirjoittamaan kykenevä pystyy kirjoittamaan täysin itsestään irrallista tekstiä. En muista enää lainkaan, millä perustelin tätä näkemystä silloin. Tarinankertoja kuitenkin, nykynäkemykseni mukaan, lähinnä yhdistelee kokemiaan ja tietämiään asioita, pukee ne ehkä vähän uusiin vaatteisiin, ja varovaisesti keksii asioita täyttääkseen tyhjät kohdat. Tarina, joka koostuu kirjoittajalleen täysin vieraista asioista, on luultavimmin huono ja epäuskottava ja kertoo sellaisena myöskin siitä, ettei kirjoittaja tiedä ainakaan näistä asioista mitään, tai että kirjoittaja ei ole elänyt. Tässä kursivointi ei ole varsinaisesti ironinen; tarkoitan elämisellä tässä sitä, ettei ole kokenut välittömästi tai välillisesti tarinan kannalta oleellisia asioita.

Jos näkemykseni sattuu osumaan oikeaan, olisi tietysti syytä miettiä, mitä esimerkiksi oma blogi ja sen käsittelemät aiheet oikeastaan tulevat paljastaneeksi. Pahus.