Nyt näpäytän kaikkia niitä, jotka epäilevät minun pitävän ainoastaan verisistä, turtuneista ja kieroutuneista kauhu- ja tieteiselokuvista. Katsoin digiboksille tallentuneen ranskalaisen elokuvan Confidences trop intimes. Siinä psykiatrin vastaanotolle matkaava nainen erehtyy ovesta, ja vuodattaa seksielämänsä salaisuuksia veroneuvojalle, joidenkin kuvausten mukaan hissukalle ja ujolle keski-ikäiselle miehelle, joka ei pysty ilmoittamaan naiselle, että on erehtynyt henkilöstä.
Kaikkien yllätykseksi ihan pidin elokuvasta, tosin ei vähiten siksi, että pidän hissukoita ja/tai ujoja miehiä hengenheimolaisinani, kun en itsekään varsinaisesti ole mitenkään räiskyvä ja sosiaalisesti domineeraava mies. Elokuva ei ehkä ole niin rohkea kuin minulle olisi sopinut, mutta toisaalta se ei alentunut myöskään tekosyyksi toisenlaiseen "rohkeuteen" eli itsetarkoitukselliseen provosointiin.
Joillain ihmisillä on kyky saada elokuvista irti jotain erityistä sanomaa silloinkin, kun se ei ole ihan ilmeistä. Minulla ei tätäkään kykyä ole, mutta ainahan voin nolata itseni yrittämällä löytää merkityksiä pinnan alta. Pinnallisestihan elokuvassa vaikutti olevan jonkinlainen antipsykiatrinen sanoma. Veroneuvoja pystyi auttamaan naista elämänsä solmukohdassa onnistuneesti, kun taas oikean psykiatrin onnistui melkein tuhota veroneuvojan ja naisen välit syöttämällä veroneuvojalle epäilyksiä. Lisäksi elokuvassa vihjattiin, että tämä psykiatri olisi estellyt sivuosassa olevaa klaustrofobiasta kärsivää miestä parantumasta ylittämällä itsensä.
Ohjaaja Patrice Leconte on pikaisen katsauksen perusteella ennenkin ohjannut elokuvia, joissa muodostetaan epätodennäköisiä suhteita epätodennäköisissä ympyröissä. Mikäli pidättäytyvä veroneuvoja ja leikkisistä ja väkivallalla uhittelevista miehistä pitävä nuorekas myyjä olisivat tavanneet kadulla, kaupassa tai muuten todennäköisemmissä olosuhteissa, he tuskin olisivat noteeranneet toisiaan. Jos tämä olettamus pitää paikkansa, elokuvassa voitaisiin yrittää vastustaa pelkkiin ensivaikutelmiin ja muihin ennakkoluuloihin perustuvaa kanssakäyntiä. Ensivaikutelmat pettävät: nainen luottaa terapeutteihin, ja pystyy siksi avautumaan miehelle, jota luulee terapeutiksi. Kun paljastuu, että terapeutti onkin pelkkä veroneuvoja, nainen järkyttyy ja kuvailee oloaan kuin olisi joutunut raiskatuksi.
Kuitenkin ennakkoluulotkin osoittautuvat vääriksi: terapeutti esitetään hienovaraisen tuhoavana voimana, kun taas veroneuvojan kyvyt kuuntelijana ja leikkiterapeuttina osoittautuvat rakentavaksi voimaksi, jonka turvin sekä sukupuolielämäänsä pettynyt nainen että estynyt mies pääsevät jatkamaan elämäänsä. Miehen tapauksessa kysymys on enemmän jonkinlaisesta symbolisesta irtiotosta - hän pitää työstään isältään perimässään toimistossa, ja vasta naisen ilmestyttyä häiritsemään hänen rauhaansa, alkaa työkin maistua puulta. Miehen ongelma onkin jonkinlainen näkymätön kahle - hän ei näytä tekevän elämässään muuta kuin työtä, hänellä ei näytä olevan muita ystäviä kuin entinen vaimo. Naisen ilmestyttyä hän alkaa vapautumaan: ensin hän luopuu kravatistaan, lopulta hän uskaltautuu tanssimaan yksikseen, ja lopuksi hän katkaisee napanuoran - mikä elokuvan psykiatrin mukaan onkin juuri terapian tarkoitus - ja muuttaa naisen perässä, pois ex-vaimostaan, pois isänsä toimistosta jonne "hän aikoinaan syntyi", ja perustaa uuden, valoisamman veroneuvontatoimiston, joka on väritystä ja historiaa lukuunottamatta identtinen vanhan kanssa.
Toinen elokuvan teema on kai seksuaalisuuden ja läheisyyden aiheuttama kiusaantuminen. Fabrice Luchinin näyttelemän veroneuvojan ilmeet kertovat kaiken tarpeellisen Annan (Sandrine Bonnaire) vuodattaessa estottomasti sukupuolielämänsä ongelmakohtia. 2000-luvulla joka tuutista tursuaa sen verran seksiä, etteivät harvinaisemmatkaan seksuaalisuuden ilmenemät tunnu oikein missään. Silti kun laskeudumme henkilökohtaiselle tasolle, alammekin yhtäkkiä punastelemaan ja ujostelemaan, ja joissain tapauksessa tuomitsemaankin jyrkästi, kaikessa heteroseksuaalisesta kädestäpitämisestä ja pussaamisesta pidemmälle menevissä asioissa. Ristiriidan huomaan itsessänikin: en pidä erityisen toivottavana, että aivan kaikesta puhuttaisiin aivan kaikkien kanssa, mutta sitä pidän toivottavana, että asioihin voitaisiin ilmiöinä suhtautua viileän objektiivisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti