Kirjoittamisen vaikeudesta

Päivittäisen lähipiirini ulkopuolella on koko joukko nettituttuja ja muita, jotka ovat julkaisseita kirjailijoita. Panu ja Timo ovat hiljattain liittyneet tähän arvostettuun joukkoon - onnittelut muuten molemmille - ja hieman etäisemmissä nettitutuissa (lähinnä kai yksipuolisia tuttavuuksia, eli bloggaajia, joiden blogeja luen) sitäkin enemmän. Lisäksi tulin muistutetuksi, että meillähän on yhtiöryhmän palveluksessakin kirjailijoita.

Itsekin aika ajoin haaveilen sivutoimisesta kirjailijuudesta. Blogin pitämistä voi kai pitää perustellusti jonkinlaisena halpana huomionhakuisuutena, mutta harva teini-iän ylittänyt tuskin kirjoittaisi säännöllisesti vapaa-ajallaan, ellei pitäisi siitä. En tietenkään väitä, etteikö suurin osa, ellei kaikki, kirjoita paitsi itselleen, myös yleisölle, vaikka toista väittäisivätkin.

En kuitenkaan ole ryhtynyt kirjailijaksi - voiko sellaiseksi edes ryhtyä? Olen huomannut, ettei minusta ole pitkäjänteiseen kirjoitustyöhön, tai sitten teen vain jotain väärin. Joka tapauksessa, istuessani kirjoittamaan jotain muuta kuin tavanomaista hölynpölyä tänne blogin puolelle, en saa yleensä aikaiseksi mitään. Istun tyhmä ilme kasvoillani, ja tuijotan tekstinkäsittelyohjelman valkoista ruutua. Joskus harvoin saan kirjoitettua yhden kappaleen jonkinlaista autobiografista nyyhkynovellia, mutta sen enempään en pysty. Kerran perustin oman blogin lyhyille tarinoille, ja sain kuin sainkin yhden tekeleen aikaiseksi. Sen teennäisyys häiritsee vieläkin, vaikka se on ollut poissa silmistä jo yli vuoden päivät. Ehkä tässä on kyse siitä, että haluan kertoa jotain, mutta mitään kerrottavaa ei ole. Ehkä. Tai haluan kertoa asioista, joista ei ole kerrottavaa ja sivuutan muun.

Blogiin tietysti riittää tekstiä. En koskaan suunnittele blogitekstejäni pitkään, aina ei välttämättä ole mitään asiaa ennen kuin alan kirjoittamaan vain jostain. Joskus on jokin perusidea ensin - kuten tässä tapauksessa, jossa viime aikaiset arjen huomaamattomat tapahtumat saivat aikaan mielenliikkeitä - ja lähden vain säveltämään siitä eteenpäin. Tämä toimii, koska voin näin keskittyä lyhytjänteiseen toimintaan - blogimerkintöjen välillä kun ei ole mitään punaista lankaa, enkä kehittele mitään tulevaisuuden käännettä. Bloggaamisessa sen sijaan häiritsee yksi toinen asia: kaikki, mitä kirjoitan, on kirjoitettu jo joskus aiemmin. Minulla ei ole ensimmäistäkään omaa ajatusta, vaan kaiken fiksun on ajatellut ensin joku muu. Esimerkkinä tästä ylhäällä oleva mainintani, että kirjoittaja ei kirjoita vain itselleen vaikka muuta väittäisi. Olen luultavasti lukenut sen aiemmin jostain toisesta blogista, ja varmasti olen lukenut sen ihan taannoin Umberto Econ englanniksi käännetystä esseekokoelmasta On Literature, jonka ostin joskus alkusyksystä Akateemisesta kirjakaupasta, ja josta lukaisin muutaman kirjoitelman taannoin. Kirjassa Eco kirjoittaa ihan viimeisellä sivulla:

However, I would not like these last statements to generate automatically another view common to bad writers -- namely, that one writes only for oneself. Do not trust those who say so: they are dishonest and lying narcissists.

There is only one thing that you write for yourself, and that is a shopping list. It helps to remember what you have to buy, and when you have bought everything you can destroy it, because it is no use to anyone else. Every other thing that you write, you write to say something to someone.

Näin ollen olen vain kalpea plagiaattori, joka käyttää hyväkseen muiden raskasta aivotyötä esiintyäkseen pienelle lukijakunnalle jonkinlaisena pikkukolumnistina ja pikkuälykkönä, mutta jonka rahkeet eivät tosiasiassa riitä pitkälle. Tyylikeinona käytän tällaista lievää itseni vähättelyä. Ja itse asiassa: edes kirjoitustyylini ei ole ihan omaa. Huomaan itse ottaneeni selvästi vaikutteita muualta - oikeastaan kaikesta, mitä olen lukenut aikuisella iällä.

Lopuksi on kuitenkin otettava huomioon se mahdollisuus, että lopulta olemme kaikki - harrastelijabloggaajasta kovan luokan ajattelijoihin - vain imitoijia, jotka imevät itseensä vaikutteita ja ajatuksia, yhdistelemme niitä ja lopulta ne annamme ne muiden kuultaviksi ja luettaviksi. Näin netin aikakaudella me kaikki pystymme tuomaan julki aivo-oksennuksemme, kun ennen vanhaan siihen oli mahdollisuus vain ammattimaisemmilla kirjoittajilla.