Kahvilakkoa on kestänyt nyt viikon. Varmat vieroitusoireet iskivät toisena päivänä. Kolmantena päivänä ei ollut mitään, mutta neljännestä päivästä eteenpäin on päätä särkenyt hieman, etenkin aamuisin. Aavistelisin kuitenkin etteivät ne johdu enää kofeiinista, vaan kehnosta röhnötysasennosta ja kenties pakkasesta. Tai pirustako sitä tietää, mutta ainakin perjantaina puoliltaöin oli varsin viiltävä tuuli, kun odottelin bussia kaupungilta kotiin. Kahvittomuuden vaikutusta fyysiseen vointiin (muuhun kuin särkyyn) on vaikea arvioida vielä, mutta sen voin ainakin vahvistaa, että vastoin odotuksia olen nukkunut huonommin. Joka aamu olen herännyt pitkin yötä, ja varsinkin siihen aikaan kun tavallisesti herään töihin (viikolla se ei tietenkään ole varsinaisesti outoa, mutta tänään yritin tarkoituksella nukkua myöhempään, koska oli aamutuimiin asiaa muualle ennen työmaalle rientämistä).
Tähän lopuksi voisi taas yhteenvetää lyhyen kirjallisuuskatsauksen. Tutustuin taannoin muutamaan Maarit Verrosen teokseen - yhden kirjaston poistohyllystä pelastettuun Matka Albaniaan -teokseen, ja sitten pariin muuhun fiktiivisempään teokseen. Oikeastaan on aika noloa, etten ole Verrosta koskaan aiemmin noteerannut, vaikka hän (myös) on Oulun yliopiston kasvatteja, opiskellut siellä tähtitiedettä 80-luvulla ja opettanutkin sitä kai 90-luvun alussa ennen täyspäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymistään. Ymmärtääkseni hänen alkupään teokset ovat jonkinlaista fantasiakirjallisuutta, joka olisi mainioksi osoittautuneen Albania-teoksen ohella varmaan ollut otollisempaa lukemista kuin hieman vaisuiksi elämyksiksi jääneet Saari kaupungissa ja Normaalia elämää. Näistä jälkimmäinen oli kokoelma lyhyitä novelleja, ja sinänsä ihan näppärää tekstiä normaalin elämän eriskummallisista ja osin makaabereistakin puolista. Saari kaupungissa taas oli kai olevinaan romaani, vaikka se tuntuikin enemmän kokoelma irrallisia kohtauksia Aislan (Verrosen alter ego?) elämästä, ja väliin oli tungettu muutamia tarinoita, joiden yhteyttä Aislaan en tajunnut, en millään. (Minkäs teet kun on tyhmä jne.).
Ehkä annan Verroselle vielä mahdollisuuden. Nyt bussilukemisena (pakkasten vähän hellitettyä bussissakin tarkenee taas lukea) on kuitenkin Isaac Asimovin Ikuisuuden loppu.
