D-piste

Sellainen DocPoint siis tänä vuonna. Kokemus oli kyllä parempi kuin viime vuonna, mutta tosiasiassa vain kaksi elokuvaa, joista molemmat olivat suomalaisia mies-elokuvia, olivat hyviä. Lauantai-illan päättänyt The Sound of Insects: Record of a Mummy olisi ollut ihan näppärä - sen idea oli itsemurhaa nälkään nääntymällä tekevän miehen päiväkirja - mutta se oli liian pitkä, ja olin siinä vaiheessa iltaa tuskastunut tajuttomaan tungokseen (ja juonut todella mautonta Foster's -olutta Vanhan ylioppilastalon kahviossa - miten ne voi sellaista edes nimittää kuukauden tuotteeksi? Seuraavan kerran kyllä otan sitten vaikka sitä siideriä, kyseenalaistivat miehuuteni tai ei).

Miehen kuva ja Miesten vuoro olivat mainioita. Ensinmainittu oli Visa-Koiso Kanttilan ohjaustyötä, ja se kertoi modernin yksinhuoltajamiehen elämän kriisiytymisestä ja rikkonaisesta lapsuudesta. Ihan tavallisesta miehestä ei kai ollut kyse, vai mistä lähtien yksinhuoltajilla on ollut varaa asua Westendissä? Vielä parempi oli Miesten vuoro, jossa runsaslukuinen määrä saunovia miehiä avautuivat toisilleen. Miehen ei saa nyky-Suomessa, tai missään muussakaan Suomessa, itkeä, mutta parin kaljan, viinahörpyn ja saunan rohkaisemana purkautui valtava määrä vaiettua tuskaa. Miehinen solidaarisuus ja raskasmielisyys kukoistivat kummassakin elokuvassa. Pidin.

Muut festareilla katsastamani elokuvat olivat lauantainen Broke, joka kertoi panttilainaamoa pitävästä juutalaismiehestä. Ihan OK elokuva, mutta ei se nyt oikein liikuttanut. Olihan se jonkin aikaa ihan hauskaa seurata, miten vanha äijä vinoilee asiakkailleen, jotka yrittävät vaihtaa kamaa viina- ja huumerahoihin. Kai sen oli tarkoitus esitellä toiminnan moraalinen harmaus (tai esittää kysymys, onko sellainen toiminta oikein vai väärin vai mitä), mutta ei se nyt iskenyt. Festarit osaltani päätti sunnuntaina yhdessä näytöksessä esitetyt kaksi puolen tunnin puolalaisdokkaria, joista toinen käsitteli katolilaisuuden horjuvaa asemaa Puolan nuorisossa, ja toinen taas antikvariaatin pitämistä. Ensimmäisessä oli liikaa ärsyttäviä lapsia, ja toinen taas oli vähän sama kuin Broke, mutta lyhyempi ja ilman moraalista ulottuvuutta. Sama vinoilu asiakkaille kyllä jatkui.

Menin kotiin ravintola Virgin Oilin kautta. Otin juomaksi saksalaista Erdinger Weißbier -vehnäolutta - oli hyvää - ja pitsaa, jossa oli punasipulia, salamia, tonnikalaa ja mozzarellaa. Hyvää sekin, mutta en ole koskaan ihan ymmärtänyt sitä (ymmärtääkseni kuitenkin oikeaoppista) koulukuntaa, jonka mukaan pitsapohjan pitää olla ohut ja rapea. Sellaisesta on vähän epämukavaa yrittää syödä reunoja (oman koulukuntani mukaan pitsaa syödään kehää pitkin kohti keskustaa edeten). Ihan hyvä ja suositeltava paikka, mikäli siitä Kampin ja rautatieaseman läheltä pitää joku ruokapaikka löytää. Vieressähän on tietty toisaalta myös vähintään yhtä suositeltava Zetor.

Hushållarna

Vaihdoin Puheen Klassiseen. Puheellakin tuli kyllä mielenkiintoista juttua Tolkienista ja suomen kielen vaikutuksesta Keski-maan kieliin, mutta sitten oli löpinää taideväestä ja pakkoruotsista, jonka tilalle toivottiin kahdesti kauheampia vaihtoehtoja, kuten pakkoliikuntaa ja pakkokuvaamataitoa. Nyt pitää lukea pitkästä aikaa tenttiin ennen kaupungille ja toista DocPoint-päivää lähtöä varten. Yritin eilen illalla vielä kirjoittaa jotain eilen katsomastani Visa Koiso-Kanttilan elokuvasta Miehen kuva, mutta ehkä sitten toiste.

Sitä tässä kuitenkin piti vielä kateellisna valittaa, että surffailin sattumalta jonkun nuoren jyväskyläläisnaisen sisustusblogiin. En tiedä, onko siinä kyse jostain miesten ja naisten välisestä erosta, mutta ihmettelen aidosti muiden kykyä pitää huushollia. Oma luukkuni ei ole edes pahimmasta päästä, mutta en minä tätä kehtaisi hirveästi esitellä. Vaikka kaikki roskat olisi viety ja irtotavarat järjestyksessä, ei tässä silti olisi hirveästi kehumista. Irtotavaroita en kuitenkaan saa järjestykseen, koska monellekaan esineelle ei ole paikkaa. Huonekalut on hankittu ilman sen kummempaa harkintaa ad hoc -menetelmällä, ja vain harva huonekalu täyttää enää alkuperäisen tarkoituksensa.

Tietysti ongelma on vähän siinäkin, että kahdesta työssäkäyvästä aikuisesta muodostuvan pariskunnan elinkustannukset henkeä kohden ovat nähdäkseni huomattavasti pienemmät kuin yksineläjän, joten arjenpyörityksen ja kuukausittaisen ASP-talletuksen (joka on alun tonnista laskenut jo 700 euroon) jälkeen ei jää ihan hirveästi rahaa yli. Myönnän tietysti, että saamattomuuteni on osasyy boksini iänikuiseen poikamiesmäisyyteen. Kaitpa joku saisi tästä kammotuksesta varsin viihtyisänkin sopen, mutta kun itseäni ei vapaa-ajalla kiinnosta huushollin pito, ellei korkeintaan sen lopputuloksen saavuttaminen mieluiten taikaiskusta, vaan harrastukset ja rentoutuminen.

(Ja joo, olen vähän kateellinen siitäkin, että jollain 25-vuotiaalla on ikioma, kahden hengen käytössä oleva rivitalokolmio, kun tavallinen kansa joutuu tyytymään vuokrayksiöön jostain halvatun Matinkylästä. Ehkä kuitenkin voitan Lotossa tänään).

Ratio

TV-lupamaksu kolahti postiluukusta muutama viikko sitten. Poroporvarillista elämää tavoittelevana ihmisenä tietysti maksoin sen jälleen puoleksi vuodeksi hymysuin, vaikka olisihan sen tietysti voinut käyttää muuhunkin, ja sen jälkeen kavahtaa aina ovikelloa. Tietysti sitä on syytä kavahtaa muutenkin, ei siellä koskaan ole muita kuin kulkukauppiaita ja lähetyskäskyn saaneita seurakuntalaisia.

Olen sitä mieltä, että YLEn kanavat ovat jokseenkin parasta, mitä suomalaisella tiedotusvälinekentällä on tarjota. Mainoskanavilla on silloin tällöin tarjota kohtuullisia elokuvia, mutta suurin osa niiden tarjonnasta on soopaa, joita myydään katsojakunnalle iltapäivälehtien juorupalstoilla. Yritin katsoa muutama viikko sitten alkanutta Suurinta pudottajaa, mutta käytännössä minua ärsytti siinä se, että varsinaisen asian sijaan siinä keskityttiin tölvimään muita kilpailijoita ja houkuttelemaan katsojia MTV3:n nettisivuille typerillä pikkulööpeillä ruudun alareunassa.

Viime aikoina olen innostunut myös YLEn radiotarjonnasta. Olen jo vuosia kyllä herännyt arkiaamuisin Radio Suomen aamulähetykseen, mutta ulkoisen vaikutuksen alaisena olen alkanut kuuntelemaan (netistä) YLEn Klassista. Oma levykokoelma ei jaksa aina innostaa, mutta Klassisesta tulee takuuvarmasti kuunneltavaksi kelpaavaa musiikkia - joltain toiselta kanavalta saattaisi tulla kaikenmaailman pillimusiikkia yllättäen ja pyytämättä. Toinen hyvä vaihtoehto on YLE Puhe, jota koitin kuunnella taannoin lenkillä käydessäni. Sain kuunnella ensin melkein tunnin juttua suomalaisen tähtitieteen historiasta, ja sitten työnkuvaani liittyen hieman vajaakuntoisten työllistämiseen liittyvää asiaa (josta puhunut tutkija ei ollut ihan täysin perillä - isot työnantajat voivat nykyään vakuuttaa vajaakuntoiset erillisessä vakuutuksesta, jolloin ei työkyvyttömyyseläköitymisen tapauksessa tulekaan kustannusvaikutuksia - tosin asiaan liittyy joitain reunaehtoja, mutta nyt harhaudun asiasta). Tällainen yleissivistävä kuunteleminen on ainakin tähän asti tuntunut melkoisen virkistävältä vaihtoehdolta räminälle. Tosin tänään aamulla, kun tietokoneelle istahtaessani käänsin Puhe-kanavan päälle, siellä juoruttiin vain Susan Ruususen kyyneleistä ja Tanja Karpelan käsilaukuista. Annettakoon nyt tällä kertaa anteeksi, mutta jään seuraamaan tilannetta.

Ankara muistutus itselle

Muuten pitäisi tatuoida silmäluomien sisäpuolelle ja teroittaa puukolla kämmenselkään, että ottaa sen pirskatin kameran mukaan vaikka töihin, jos kerran aikoo kävellä kotiin, eikä siis ole myöskään ihan armoton pakkanen. Tänään menivät tammikuun toistaiseksi hienoin auringonlasku ja merelle noussut usva sivu suun.

Ja sinisempi oli säde

Laadin viime viikon aikana inventaarion DVD-elokuvistani ja TV-sarjoista. Nimikkeiden määräksi tuli noin 350 kappaletta, mutta siinä oli TV-sarjat supistettu yhdelle riville, jolla ilmoitin hyllystäni löytyvät tuotantokaudet. Ne jos olisi vielä ottanut kukin julkaisu erikseen, niin olisi mennyt 400 rikki.

Tänään sitten illalla Citymarketista kalj... appelsiinimehunhakureissulla kiersin pitkästä aikaa DVD-alennuslaarit (enkä vain TV-sarja -hyllyä, josta lähti sen Battlestar Galactican kolmaskin kausi taannoin mukaan - neljättä eli viimeistä kautta ei ainakaan Matinkylän marketeista ole tällä hetkellä saatavilla), ja elokuvien määrä lisääntyi kahdella, eli Gran Torinolla ja Carlito's Wayllä. Samalla selasin läpi BluRay -alennushyllyt.

VHS formaattina taisi hävitä aikoinaan melko nopeasti DVD:n saavuttua kohtuuhintaisille markkinoille. Itse osuin elämässäni taitekohtaan samaan aikaan - ennen opiskelemaan muuttoani DVD:t olivat vielä pirun kalliita, eikä niitä meidän kotiin ostettu. Muuton jälkeen en kuitenkin viitsinyt enää ostaa VHS-soitinta, ja vuoden tai parin päästä VHS:t olivat hävinneet maan kamaralta. Ei niitä myyty enää kuin kaikkein vanhoillisimmissa kaupoissa ja (nykyäänkin nähdäkseni vielä) kierrätyskeskuksissa. Kenties joillain lähetystyö-kirpputoreilla.Tullessaan markkinoille BluRay taisteli jonkin aikaa HD DVD -formaatin kanssa, ja voitti. Nyttemmin ainakin lähi-Citymarketissani on ollut jo jonkin aikaa erikseen oma BluRay -hylly, ja vähän aikaa sitten ilmestyi BluRay -alennuslaari. Koska tulin viime keväänä hankkineeksi Playstation 3:n (joka on jäänyt syntisen vähäiselle käytölle!), jolla moisia elokuvia voisi soittaa, ja olisi jopa sellainen televisio, jolla ilon voisi ottaa irti, en käytännössä kuitenkaan ole onnistunut taipumaan sinisen säteen edessä. Edes nyt, kun joitain BluRay-julkaisuja saisi varsin edulliseen hintaan (12 eurolla), en näe oikein mitään syytä hankkia niitä. Ongelma on siinä, että BluRay tuntuu edelleen jonkinlaiselta luksusformaatilta, joten ostettavan elokuvankin pitäisi olla jotenkin parempi. Ne paremmat elokuvat on kuitenkin tullut jo hankkitua DVD:llä, enkä näe hirveästi syytä ostaa parannettua versiota vanhasta tuotteesta, joka jo sellaisenaan on riittävän hyvä nautittavaan elokuvakokemukseen. Toisin sanoen, BluRay ei tarjoa riittävästi uusia ominaisuuksia syrjäyttääkseen DVD:n VHS:n kanssa asianlaita oli toinen: niitä joutui kelaamaan, ne veivät julmetusti tilaa, ja ne menivät nopeasti rikki. Vanhempien hyllyissä on vielä muutamia VHS-elokuvia, jotka ovat jo aikapäiviä muuttuneet lumisateeksi. Mitä BluRay tarjoaa? Vähän paremman kuvan. Mahtuukohan niille levyille ajallisesti edes enempää tavaraa?

Saattavathan DVD:tkin tietysti vanheta, informaatio haihtua levyltä. Muistan, että ensimmäinen koskaan ostamani DVD-elokuva oli Oulun Anttilasta haalimani taide-elokuva Under Siege 2: Dark Territory. Vähällä oli, etten kehdannut myöntää. Vuosi taisi olla 2003. Pitäisikin katsoa, näyttääkö vielä hyvältä.

Korpifilosofia kuulemassa

Kävelin perjantainakin töistä kotiin. Yritin tehdä nopeusennätystä - edellisinä päivinä oli matkaan kulunut tunti ja 20 minuuttia, ja nyt pääsin perille tunnissa ja 13 minuutissa. Vauhtini ylitti juuri ja juuri 6 kilometriä tunnissa. Jalat olivat tosin sen verran väsyneet illalla, että etten taida jatkossa erityisemmin pyrkiä lujaan vauhtiin.

Perjantaina illalla kävin katsomassa viereisessä teatterissa Havukka-ahon ajattelijan. Kokemus oli vähintäänkin sikäli miellyttävä, että lukeudun useampikymmenpäisen yleisön kolmen nuorimman henkilön joukkoon - toisin sanoen ei tarvinut kärsiä muutamista, elokuvateatterinautintoa häiritsevistä tekijöistä. Muuan iäkkäämpi herra totesi ennen elokuvaa kaverilleen, että tätä elokuvaa käyvät katsomassa ainoastaan ne, jotka ovat lukeneet kirjan. Hän oli väärässä - minä en ole lukenut, vaikka ehkä pitäisi. Tällä hetkellä on kuitenkin toinen suomalainen klassikko, "Täällä pohjantähden alla", luvussa. Menen jo sivulla 41.

Havukka-ahon ajattelija oli joka tapauksessa ihan mukiinmenevä elokuva, ja voittaa ainakin keskimääräisen suomalaiselokuvan, vaikka parhaimmistoon sillä tuskin on asiaa. Näyttelijäsuoritukset olivat hyviä, vaikka joskus pistääkin silmään se, että ne samat naamat tuntuvat esiintyvän elokuvasta toiseen. Eniten pidin kuitenkin paitsi siitä, että ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Kari Väänänen (joka sivumennen sanoen on suomalaisnäyttelijöistä eräitä ehdottomia suosikkejani) on uskaltanut maalailla Konsta Pylkkäsen mielenmaisemia varsin mielikuvituksekkaasti, myös siitä että kainuulaista korpea kuvattiin niin valloittavasti, että melkein tekisi mieleni lähteä sinne vaeltamaan kameran kanssa, ellen näkisi jo nyt painajaisia murhanhimoisten karhujen kohtaamisista urbaanissa ympäristössä.

Nuorisoa ei tosiaan näkynyt näytöksessä. Kun olin aiemmin viikolla ostamassa niitä DocPoint-lippuja, seurasin vierestä erään nuoren (so. teini-ikäisen) parin pohdintaa siitä, minkä elokuvan he katsoisivat. "No ei ainakaan tota Havukka-ahon ajattelijaa! Mutta toi Alvin ja pikkuoravat alkais pian!", määräsi nuori nainen. Ei tosiaan tainnut olla poikkeustapaus.

Viikonloppu noin muuten on mennyt laiskoissa oloissa. Sain eilen luettua hieman tenttiin, kun perjantaina olin tulostanut töissä Finanssivalvontaa koskevan lain, josta pitäisi sisäistää kaikki, mikä vakuutusyhtiöihin liittyy. Tänään olen lähinnä kitannut kahvia, ja kirjoitellut palautteita sen kirjoituskurssin ensimmäisen harjoitustehtävän tiimoilta. Tosin vain muutamalta kurssilaiselta on kirjoitelma tätä kirjoittaessa kolahtanut sähköpostissa, vaikka deadlinen piti mielestäni olla eilen illalla. Itse tein lyhyen jutun käyttäen pohjalla sotkamolaisessa voimalaitoksessa tapahtunutta onnettomuutta. Siitä olisi voinut tietysti saada melko verevän tarinan aikaiseksi, mutta yllätyksekseni onnistuin, ainakin omasta mielestäni, pysymään hyvän maun rajoissa, ja keskityin kuvailemaan pikkukaupunkia purevassa pakkasessa ja suomalaisena miehenä olemisen problematiikkaa. Vaikka minulla olikin pieni kynnys aloittaa ja saattaa oma kirjoitelma loppuun, vaikuttaisi palautteen antaminen muiden kirjoitelmista vaikeammalta. Minun on helpompi keksiä puutteita kuin ansioita - tai, keksimäni ansiot tuntuvat vähän sellaisilta korupuheilta ja epämääräisyyksiltä, ei miltään konkreettiselta.

In the Dragon's Den(tist)

Panu kirjoitti Hazard-jupakasta jo kaiken, mitä olisin itse aiheesta keksinyt. Hazardilla saattoi toki olla jotain itua mediakritiikissään, mutta kyllä se kolumni minustakin vaikutti lähinnä kuolleen solvaamiselta, ja että mediakritiikki oli vain tekosyy ja ohut naamio pilkalle.

Tänään en lenkkeillyt kotiin. En ajatellut soimata tästä itseäni, vaikkakaan sen verran kevyelle liikunnalle tuskin on perusteltua pitää lepopäiviä. Iltapäivällä piti kuitenkin käydä hammaslääkärissä. Mietiskelin taannoin kuumeisesti, pitäisikö mennä julkiselle vai yksityiselle puolelle, ja yksityisen puolen vaivattomuus vei sitten voiton. Julkisella puolella olisin kai päässyt syksyllä hoitoon. Paikka oli lähellä työpaikkaa, ja siellä varmaan ihan hyvä käydä jatkossakin. Ensi vuonna pyritään siihen, ettei tarvitse käydä kuin toteamassa hyvä tilanne ja poistamassa hammaskivi. Ei nytkään kovin paha tilanne ollut, mutta joudun vielä käymään paikkailemassa pari virhettä. Hirveän halpaa lysti ei ollut kela-korvausten jälkeenkään, ja erehdyin vielä ottamaan puudutuksen luultavimmin ihan turhaan, mutta eipä toistaiseksi jäänyt valittamistakaan. Ehkä se vaivattomuus on sen arvoista, eikä toisaalta tarvinut kuunnella motkotusta, vaan tosiasiat todettiin ystävällisen-neutraaliin sävyyn, pannahan nämä kuntoon, kiitoksia vaan, hyvää päivänjatkoa. YTHS-ajoiltani muistan enimmäkseen kiusallisia lääkärikeikkoja nolostuneine synnintunnustuksineen.

Keitin aamulla taas kaurapuuroa, ja nyt se onnistui. Tai pikemminkin: ei epäonnistunut. Hieman laihaa litkua siitä tuli, mutta kaitpa sen söi ennemmin kuin selkäänsä otti.

Pitäisi lukea tenttiin ja se työkaverin kirja. Jälkimmäistä on enää muutama kymmenen sivua jäljellä. Lisäksi pitäisi sille kirjoituskurssille tekaista lyhyt, maksimissaan 3 sivun tarina käyttäen pohjana jotain mielenkiintoista pikku-uutista. Stephen Kingin omaelämäkerrallisessa teoksessahan Kirjoittamisesta: Muistelma leipätyöstä (sivu 159 ainakin minun Loisto-pokkariversion toisessa painoksessa) hyvä kirjailijamme antoi lähes vastaavan tehtävän. Hän selosti ensin pikku-uutisen, jossa naisen ex-poikaystävä ja vankilakundi terrorisoi naisen elämää. Tehtävänä oli laatia tarina tuon saman uutisen pohjalta, mutta vaihtaa sukupuolet toisinpäin. Tarkkaan ottaen kurssin ohjaaja ei sitä kieltänyt, mutta kunhan nyt ensin löytyisi jokin sopiva uutinen. Alkuviikon hakkuriuutinen on ehkä turhan makaaberi ja mauton tuolle kurssille, etenkin kun oma tuotos pitää antaa muiden luettavaksi.

Mittwoch

Jottei nyt jäisi bloggaamatta, niin mainittakoon, että lenkkeilin taas töistä kotiin. Nyt kuljin rantaraittia ihan tänne Mattinykäsenkylään saakka, ja matkaa kertyi noin 7,5 kilometriä tarkkojen mittausten jälkeen. Aikaa meni tunti 20 minuuttia. Aurinko laski Haukilahdessa, ja heti kun siirryin rannalta Matinkyläpahasen puolelle, laskeutui hämärä. Joo joo, vihani ei ole leppymätöntä laatua, mutta puserretaan nyt vielä viimeiset mehut siitä.

Kotiin päästyäni olen laiskotellut, ja jatkanut jälleen kerran alusta aloittamaani DVD-inventaaria. Homma on sikäli epätyydyttävää, että samaan epäjärjestykseen joudun elokuvat asettelemaan, sillä hyllytilaa ei ole siunaantunut lisää. Mutta saanpa taulukon laadittua. Ikään kuin ei niitä vanhoja olisi voinut alkaa päivittämään. Päivän hyvä työ sen sijaan oli hankkia liput DocPointiin, jossa menen 29.-31.1.2010 välisenä aikana katsastamaan yhteensä 5 näytöstä. Viime vuonna koko tapahtuma meni osaltani vähän reisille, kun jätin suunnittelematta elokuvavalikoiman. Dokumenttielokuvat kun poikkeavat luonteeltaan niistä elokuvista, joita tavallisesti voin katsoa mielelläni, vaikka elokuva olisi huonokin. Tällä kertaa oli tarkoitus vähän pohtia valintoja etukäteen, mutta lopultakin tuli taas vain valittua jotain. Toivotaan, että edes joku osuu nappiin.

Aamulla yritin soveltaa mestarikokin taipumuksiani käytäntöön ja keittää kaurapuuroa mikrossa. Epäonnistuin surkeasti. Keitin ensin minuutin toiseksi pienimmällä teholla. Epäkypsää. Sitten keitin toisen minuutin. Parempi, mutta edelleen epäkypsää. Sitten keitin kolmannen minuutin. Kuivahtanutta puuroa, josta kolmasosa oli levinnyt pitkin mikrokupua ja -alustaa. Huomenna kai uusi yritys, vaikka sen julmetun pahan mössön vuoksi ei tekisi mieli nähdä moista vaivaa ja ottaa vielä riskiä siitä, että illalla saa sitten tiskata vähän ekstraa.

En edelleenkään keksi mitään järkevää

Päivästä sietää olla sikäli ylpeä, että kävelin jälleen kotiin. Matkasin taas Westendin ja Gäddvikin kautta joutomaalle. Matka ei vieläkään ollut ihan tarpeeksi pitkä, noin 6,2 kilometriä, johon minulta kului tunti ja viisi minuuttia. Seuraavan kerran pitää mennä vain suoraan rantaraittia Westendistä alkaen. Komeaa rantamaisemaahan siellä on, ja kateutta toisaalta herättäviä asumuksia. Paras syy tähän työmatkalenkkeilyyn on tietysti ajan säästäminen. Normaalisti, jos pääsen normaaliaikaan töistä, olen kotona siinä puoli neljän ja neljän välissä, ja jos erehdyn istumaan, on kello melkein viisi, ennen kuin pääsen lenkille. Ulkoilu kuitenkin tekee hyvää, joten yleensä sitä kuitenkin pakottaa itsensä lähtemään. Lenkkiin menee tunti viisitoista minuuttia, jonka jälkeen istun jälleen hetken, ja vasta sitten käyn suihkussa. Kello alkaa tällöin olemaan lähempänä kahdeksaa, ja sitten pitäisi ehkä syödä päivällistä. Sen jälkeen kello lähentelee yhdeksää, ja vasta sitten on tavallaan aikaa aktiviteeteille, joka tässä tarkoittaa jotain muuta kuin passiivista monitorin katselemista.

Nyt kello oli vasta kahtakymmentä vaille viisi kun ulkoilut puhdistautumisriitteineen oli suoritettu. Jäi aikaa muulle. Tosin istuin kyllä passiivisena tietokoneella odotellen hiusten kuivumista niin, että viitsisin käydä kaupassa. Aikaa ei itse asiassa ollut kovin paljoa, sillä illaksi oli menoa: ilmoittauduin parille työväenopiston kurssille tässä vähän aikaa sitten, ja toinen kursseista alkoi tänään. Olin ollut siinä käsityksessä, että tunti alkaa puoli seitsemältä, ja kahtakymmentä vaille kuusi tajuan, että ei ala, vaan tasan kuudelta. Paniikki iskee, ja kiidän bussipysäkille. Menin samalla bussilla (147, Esbovikenin kautta Stensvikiin), jolla olisin mennyt muutenkin, joten sikäli paniikki oli varsin irrationaalista.

En lopulta myöhästynyt kuin viitisen minuuttia. En alunperin olisi kehdannut mainita koko asiasta - töissä en tainnut edes vihjata illalla olevan menoa - mutta nyt illan jälkeen, omien ennakkoluulojeni hälvettyä, kehtaan tietysti mainita kurssiin olleen "pöytälaatikkokirjailijoille" tai sellaiseksi halajaville suunnattu kirjoituskurssi. Aluksi epäilytti koko ajatus, sillä vaikka tekstiä (ei varsinaista sisältöä!) syntyykin, ei minulla ole pöytälaatikossani mitään. Haaveilen tietysti aina välillä, kuten kai olen täälläkin joskus maininnut, pöytälaatikkokirjailijuudesta, mutta aina kun yritän tehdä jotain asian eteen, törmään jonkinlaiseen blokkiin. Joko kaikki hienot ajatukset häviävät sen sileän tien, tai ne yhtäkkiä vaikuttavat hirvittävän latteilta - siis itsekritiikki iskee, mikä ei onneksi (?) ole ongelma blogin kanssa. Kurssilla kuulin sitten hyvin tutunoloisia tarinoita siitä, miksi on tullut kurssille - kyseessä ei siis ollutkaan puoliammattimaisten kynäilijöiden kokoontumisajot, joissa olisi valtavasta pöytälaatikkomateriaalista mietitty, minkä julkaisemalla saisi varmimmin julkisuutta ja rahaa.

Pari tuntia siellä meni. Kotimatkalla sain vielä hyvin miellyttävää seuraa kurssia pitävästä opettajasta, jonka kanssa keskustelimme hieman paikallisjoukkoliikenteen piirteistä, kuten oikean poistumispysäkin arvaamista tuntemattomissa kaupunginosissa.

Nyt on väsy. Taidan lukea vain kappaleen Lumen tajua ja mennä samantien nukkumaan. Jossain toisessa blogissa annettiin uuden vuoden lupaus, joka velvoitti ko. blogin pitäjän nukkumaan joka yö vähintään 8,5 tuntia. Olen itse pyrkinyt vähän samaan, joskin surkeasti epäonnistunut toistaiseksi. Jos menisin nyt heti nukkumaan, voisin saada sen 8 tuntia, mutta kirjan kanssa ei ihan onnistu. Hyvänä uutisena voidaan kuitenkin mainita, että viimeisenä kahtena yönä en ole herännyt Helsingin Sanomien kolahtamiseen postiluukusta. Ovatkohan ne palkanneet uuden jakajan, vai nukunko vain paremmin? Välillä on tehnyt mieli lopettaa mokoman juorulehden tilaaminen pelkästään jo sen vuoksi, että joka hemmetin yö olen herännyt kolmen jälkeen järkyttävään kolinaan ikään kuin joku otteensa todellisuudesta menettänyt kaveri yrittäisi kostaa armeijatraumojaan. Huutaisi samantien: "Komppaniassa herätys!". Sekin olisi armollisempaa kuin postiluukkujen kilkatuttaminen.

Vakava mies

Eilen oli vielä ylimääräistä aktiviteettia, nimittäin muuan tuttava pyysi minua seurakseen elokuviin. Helsinkiin tietysti, koska Espoossa pyörii vain äideille ja heidän alle kouluikäisille lapsille suunnattuja näytöksiä. Alkuperäinen tarkoitus oli katsastaa Avatar, mutta ilmeisesti se on vielä liian tuore ja liian suosittu tapaus, sillä saleihin ei mahtunut kuin aivan eturiveihin. Lopulta elokuvaksi valikoitui Coen-veljesten 'A Serious Man', jonka päähenkilöön pystyin juutalaisuutta lukuunottamatta samaistumaan. Pidin muutenkin elokuvasta (enkä minä tyhmä tajunnut nyt ilmiselvää yhteyttä Jobiin), vaikka mielestäni sitä juutalaisten tapojen esittelyä olisi voinut vähän tiivistää, ja toisaalta lisätä hieman kierroksia elokuvan jos ei mustalle, niin ainakin tummanpuhuvalle huumorille. Menimme elokuvan jälkeen vielä yksille, mikä ei välttämättä ollut minun kannalta hyvä idea - pääsin kotiin vasta puoli yhdeltä, enkä saanut heti edes unta väsymyksestä huolimatta. Töissä sitten väsytti sitäkin enemmän. Onneksi oli yleistunnelmaltaan yllättävän hiljainen päivä.

Kävelin töistä kotiin - olin ottanut peräti lenkkeilyvaatteet mukaan, jotten olisi hikoillut työvaatteita pestävään kuntoon. Lenkin ensimmäinen etappi oli idyllinen Westend, jossa aurinko paistoi, linnut lauloivat, ja tila-autot rullasivat hiljakseen teillä. Sieltä sitten Haukilahteen, jossa tunnelma oli ehkä aavistuksen hektisempi, mutta silti hyvin seesteinen. Sitten taivas synkkeni, konekiväärin äänet alkoivat pauhamaan, LSD-pöllyissä puukkoja heiluttelevat rambot ärjyivät ja huumepiikkejä käsivarsissaan roikottelevat, uhkaavin sotamaalauksin peitellyt jengiläisamatsonit kiljuivat. Poliisiautot paloivat rovioina, sekasorto vallitsi kuin Haitissa ja vielä pahemmin - olin saapunut taannoin näkemäni elokuvan, realistisen koulukuvauksen Class of 1999 -maailmaan, Matinkylään. Juoksin loppumatkan kotiin, vesikauhuiset verihurtat ja pesäpallomailoin varustautuneet korstot kintereilläni.

Päivälliseksi keitin kananmunia ja lämmitin nakkeja. Katselin juuri vuokra-asuntoja. Sitten taidan lukea hieman tenttiin, ja ennen nukkumaanmenoa jatkan vielä Lumen tajun lukemista - se kun pitäisi saada loppuun ennen kuin muuan kyseisen kirjan lainannut työtoveri vaihtaa lopullisesti maisemia.

Mani mani mani

Kävin aamulenkillä, ja tällä kertaa Olarin puolella. Eipä Mattarissakaan varmaan sunnuntaiaamuisin ole rettelöitsijät liikkeellä, vaan krapuloissaan he makailevat kapisissa punkissaan, mutta Länsiväylän tuolla puolen nyt ei ainakaan ollut. Yhdellä Keskuspuiston parkkipaikalla oli valtavasti autoja, ja vastaanikin käveli porukkaa sukset olkapäillä. Ilmeisesti oli hyvä hiihtokeli. Toisaalla jo vähän mainitsinkin asiasta: viime aikoina on käynyt mielessä, että hiihtäminen voisi olla kokeilemisenarvoinen talviharraste. Vapaaehtoisesti ja omaan tahtiin harrastettuna se ei välttämättä olisi niin epämukavaa. Käytännössä kuitenkin pitäisi minulle olla harvaanliikennöity, leveä latu, eikä em. keskuspuiston kaltainen kaikkien käyttämä kapea metsäpolku, jollainen se muistaakseni on, ja jossa himoliikkujat luistelevat päälle. Toisekseen hiihtäminen vaatisi jonkinlaisen alkusatsauksen, enkä tiedä, pitäisinkö siitä niin paljoa sitten kuitenkaan, ja talvet eivät ole täällä etelässä toistaiseksi pituudellaan päätä huimanneet, vaikka tämä talvi vaikuttaisikin tekevän poikkeuksen. Kolmannekseen, ja tämä on varmaankin se ratkaisevin haitta, hiihtoharrastuksessa merkittävä osa aikaa ja energiaa kuluisi tympeisiin esivalmisteluihin, eli ladulle siirtymisen lisäksi voiteluun. Liian vaivalloista ainakin näin kokeilijalle. Pitäisi varmaan joskus koittaa hiihtolomaa, ja vuokrata sukset jossain pohjoissuomalaisessa lomakeskuksessa.

Lenkkisuihkun jälkeen käväisin aiemmin mainitsemassani Minimanissa, jossa on alkanut tyhjennysmyynti. Ostin varsin miehekkään (vaikkakin pienen) valikoiman tavaraa: vasaran, pari lasista oluttuoppia, pizzalautasen ja "Kolme viisasta miestä"-DVD:n (sekä pussillisen seinäkoukkuja). Olo oli hieman kuin olisin ollut haaskalle hakeutunut hyväksikäyttäjä - olen käynyt muistaakseni tasan kerran aiemmin kyseisessä kaupassa, ja nyt kun sen taru on lopussa, niin paukahdan paikalle keräämään alennuksella sen, mitä kerättävissä on. En tosin ollut ainoa. Alennusmyyntitavaraa myyvillä osastoilla oli melkoinen väentungos. Joka tapauksessa, ehkä kuitenkin voin tyynnyttää omantuntoni sillä, että paikka olisi saattanut lopettaa ilman minun vakioasiakkuuttanikin, ja että on hyvä, jos autan edes varastontyhjennyksessä, jonka ylijäämät kirjattaneen tappioksi. Ensi viikolla voisi käydä katsomassa vielä muita taloustavaroita, jotka ovat tähän asti jääneet ostamatta siksi, että poikamieselämä ei välttämättä edellytä "normaalin" huushollin pitämistä.

Kuvakavalkadi

Järkevien hommien, kuten tenttiinluvun tai siivoamisen, sijasta järjestin jälleen organisaatiouudistuksen valokuvasivustollani, ja lisäksi lisäsin sinne paitsi tuoreita kuvia viime viikolta, tuoreehkoja kuvia syksyltä, myös vanhoja kuvia vuosilta 2004-2008. Minusta vaikuttaa siltä, että olen ottanut parhaat kuvani vuosina 2006-2008, mutta toisaalta olin myös ahkerampi silloin, etenkin ennen syksyä 2007. Lisätyt kuvat eivät ole kaikki edes keskinkertaisia, vaan ne menevät tasoltaan huonompaan suuntaan. Valokuvauksessa minulla on kaksi keskenään vaikeasti yhteensovitettavaa periaatetta: yritän kuvata mahdollisimman hyviä kuvia, mutta toisaalta valokuvaukseni on usein luonteeltaan dokumentaarista, jolloin taas joutuu tinkimään taiteellisuudesta ja jopa laadusta.

Työn henkisesti raskaan raataja

Taas on jäänyt kirjoittaminen. Syy on raskaahkon työviikon - kuluva kausi, joka alkaa joulukuun lopusta ja jatkuu ainakin tammikuun loppuun, kauemmaksikin, on meidän(kin) osastolla vuoden kiireisintä. Jossain vaiheessa kuvittelisin, että jatkuvat 10-12 tunnin työpäivät alkavat syömään tehoa, ja kannattaisi mieluummin vaikka siirtää odottavien hommien hoitamista ja lähteä kotiin munakellon piristessä 7,5 tunnin merkiksi. Pitkien päivien vaikutukset näkyvät jo nyt: kotona tulee syötyä jälleen roskaruokaa, enkä jaksa pitää yllä päivittäistä liikuntarutiinia - enkä jaksa blogata. Eipä olisi hirveästi sanottavaakaan.

Eilen perjantaina en kyllä jäänyt yliajalle kuin vajaan tunnin verran. Espoossa töissä käyvän toverin kanssa kävimme muutamalla oluella. Ei sekään kai terve tapa ole, mutta ihan toimivaa stressinpurkua toisaalta, kunhan se jää siihen muutamaan annokseen, johon se tähän asti on aina jäänytkin. Nautin annokset Anchor Liberty Alea ja Meantime India Pale Alea. En koskaan nuorena päässyt... siis, joutunut sisään klubi- ja kapakkakulttuuriin, mutta tästä pidän: silloin tällöin pienellä porukalla miljöössä, jossa ei pauhaa nuorison tanssimusiikki eikä varsinkaan television urheilukanavat, rentoutuen töiden jälkeen ja samalla kokeillen kioskivalikoimaan nähden erikoisempia oluita. Saatan tietysti vain selitellä typerän kännäämiseni jonkinlaisena yleissivistyksellisenä itsensäkasvatustyönä, mutta kännithän saisi vähemmälläkin vaivalla ja rahalla.

Muuten viikonloppu taitaa tällä kertaa sujua kotona lymyillessä, vaikka toisaalta pitäisi kai pyrkiä mahdollisimman kauas Matinkylästä - jo toisen kerran sain kokea jos en väkivaltaa, niin ainakin väkivallan uhkaa. Iltapäivälenkillä käydessäni joku viinalastia kaverinsa kanssa kanniskeleva nuori mies kiilasi päälleni ikään kuin taklatakseen, ja huusi vielä perääni: "ööööyyyyyyggghhhh!". Taisi olla harmiton tyyppi, mutta eipä tuo miellyttävää silti ole. Joku päivä saattaa käydä kehnommin etenkin minun katutappelijan taidoillani - siis nimenomaan niin, että minun käy huonosti. Huonosti tietysti saattaa käydä missä tahansa.

P.S. Lehdissä on viime päivinä vaadittu peruskouluihin lisää liikuntaa ja taideaineita, koska ne kehittävät koululaisten tunne-elämää ja itsetuntoa. Näin vitosen liikunnasta saaneena suvaitsen olla vähän eri mieltä, ne pari tuntia viikossa olivat ihan riittävästi, kiitos vain. Ennen oli tietysti ennen, mutta nytkin on nyt.

Cold hvnk kvlt

Joskus loppuviikosta sikisi mieleeni ajatus, etten ole vielä koskaan käynyt Hyvinkäällä, ja nimenomaan Suomen rautatiemuseossa, vaikka se Haapamäen höyryveturipuiston (jossa en muuten myöskään ole koskaan käynyt) ohella pitäisi olla raideliikennemiehen pyhiinvaelluskohteita siinä missä joku Mankin seisake. Koska viikonloppuna ei sitten muutakaan tekemistä ollut, hyppäsin sunnuntaiaamuna bussiin, ja pian bussimatkan jälkeen H-junaan. 9,20 euroa maksoi piletti Hyvingelle. Vaikka VR:ää onkin muodikasta haukkua, voin raportoida, että Sm1 6024 kuljetti ainakin minut perille asti, nähdäkseni ajallaan.

Suunnitelmani oli hieman tutustua kaupunkiin kameran keralla, mutta taisi olla huono idea. Lämpötila ei kohonnutkaan ihan niin kovasti kuin olin odottanut. No, ei kai tässä mitään pysyviä vammoja tullut. Hyvinkään keskusta muistutti ainakin näin aurinkoisena, mutta sumuisena sunnuntaiaamuna pikkukaupunki-idylliä, joskaan en epäile etteikö se viikonloppuiltaisin paljastaisi oikeaa, örisevän örseltävää karvaansa muiden kaupunkien tapaan (vaikka mistäpä sitä tietää). Kameran kanssa keikarointini innoitti paikallisväestöä - muuan mainio miekkonen intoutui kamerakännykällään räpsimään, kun oli niin komea aamu. Juttelimme hetken siitä, miten kamerakännyköillä saa nykyisin niin paljon parempaa jälkeä kuin vielä joitakin vuosia sitten.

Pääasiallinen kohteeni oli tietysti Hyvinkää-Hanko -radan varteen pykätty rautatiemuseo. Sitä ennen kävin aika tappaakseni katselemassa lähiseutuja, sekä K-market Ukko-Pekassa ostamassa suklaapatukan korvauksena paleltuneista polvistani. Museolla taisin olla päivän ensimmäinen vieras ja mietin, kuinkahan paljon täällä käy väkeä. Kyllä sinne sitten tuli lapsiperhe tai kaksi, ymmärtääkseni paikallisia. Museo oli mainio, vaikkakin junakaluston osalta makuuni hieman turhan höyryveturipainoitteinen. Ei sillä, etteikö Tr1 olisi vaikuttava näky konehallissakin. Jäin hieman kaipaamaan Dr12:ta, kun Dr13:kin oli näytillä.

Melkein minuutilleen kaksi tuntia siellä vierähti. Palasin sitten vielä päärakennuksen kautta, ja kävin läpi matkamuistohyllyt. Muutaman Resiina-lehden irtonumeron lisäksi lähti pari kirjaakin, joten loppujen lopuksi tuli vähän tyyriimmänpuoleinen reissu.

Kotiin neljäksi. Uunissa oli vielä reilusti eilistä makaronilaatikkoa. Lämmitin ja söin. Katsastin päivän kuvasaaliin, joka jälleen kerran osoittautui kehnoksi. Illalla paistan lättyjä.

P.S. Niin, tosiaan; Matkalla takaisin (sekin taisi olla Sm1:n kyydissä, tosin en nyt huomannut tarkistaa) huomasin hieman Keravalta Helsinkiin päin jonkun töhrineen talon seinään tekstin: "Hasis on jumala". Tekisi mieleni möläyttää tämän huomion kunniaksi jotain pahantahtoista hasisväestä, mutta toisaalta ei voi olla myöntämättä, että tupakka ja viina eivät ole vain jumalia, vaan yhteiskunnan ydinmehua ja sen olemassaolon aineellistumia.

Kirjainryöväreitä

Plagiointi on varmaan yksi niistä asioista, joihin ei voi suhtautua kuin kielteisesti, ja silti sitä harrastetaan. Tarkoitan, että jos kysyy ihan keneltä tahansa, miten tämä esimerkiksi suhtautuu koulu- tai työpaikkakiusaamiseen, niin vastaus on että kielteisesti. Silti sitä tapahtuu kaiken aikaa. Yllätyin silti hieman, kun olin eilisen merkinnän jälkeen käynyt heittämässä kysymyksen Länsiväylä-lehden uutiseen, ja tänä aamuna sinne olikin joku käynyt kopioimassa palan eilisestä merkinnästäni, joka vielä tökerösti toisti vitsin, jonka olin kommenttipalstalle kevennykseksi kirjoittanut uusin sanoin. Hyi hyi, rumasti tehty. En tosin ole varma, mitä oikeuksia tarkkaanottaen nimimerkillä - vaikka sitten olisikin oma etunimi - kirjoittavalla on omaan blogitekstiinsä.

Tietysti voisi aina argumentoida, että joku ainoastaan sattui kirjoittamaan merkkijonon, jolla on samanlainen ulkoasu kuin minun aiemmin suoltamalla merkkijonolla. Mikäs siinä sitten.

Lama ja muutos

Joissain blogeissa on viime päivinä valiteltu sitä, että Pirkanmaan (kuten muuten ilmeisesti myös Vaasan) Euromarketit panevat laput luukuille, mikä jättää pelikentän entistä enemmän Keskon ja S-ryhmän hallintaan. Minäkin pääsen nyt revittelemään paikallisuutisilla, sillä myös Olarin Minimani lopettaa alkuvuodesta. Ehkä senkin tilalle voisi sijoittaa Prisman. Näin saataisiin puolen kilometrin säteelle kolme Prismaa, joista Länsiväylän kohdalla töistä palatessaan pois jäävät S-ryhmän kanta-asiakkaat saisivat enemmän valinnanvaraa.

Vitsit sikseen, eli ulkomaankielellä jokes to the six. En voi välttyä ajattelemasta, että tässä pienessä mullistuksessa vesilasissa on kyse laman vaikutuksesta, vaikka Tradekalla virallisesti olisikin perusteluina ideologinen päätös keskittyä lähikauppoihin markettien sijasta. Näin ollen olisi ehkä syytä ulkona liikkuessa painaa mieleen, miltä katukuva näyttää vielä vuonna 2009/2010. Vaikka yli 15 vuotta vanhat muistikuvat ovat jo melko heikkoja, muistelen maailman olleen jollain perustavalla tavalla erilainen ennen 90-luvun lamaa ja sen aikana, ja että sen jälkeen Suomi täyttyi isoilla marketeilla, ja vanhat kaupat modernisoivat ulkoasunsa. Kenties elämme juuri nyt samanlaista murrosta, ja 5-10 vuoden päästä katukuva on jo muuttunut enemmän kuin edellisen vuosikymmenen aikana. En tarkoita pelkästään kauppojen aukioloaikoja, mutta ne ovat kyllä osa sitä muutosta. Paikallistasolla muutoksia on tietysti tiedossa paikoin enemmänkin - viiden vuoden päästä metron pitäisi liikennöidä tänne Matinkylään saakka.

En osaa ihan sanoa, millä tavalla Suomi oli erilainen 1990, mutta jostain syystä hahmotan muutoksen ensisijaisesti liiketilojen ulkoasuissa. Nykyään tunnutaan tavoittelevan jonkinlaista futuristista ulkoasua, kun ennen vanhaan riitti punatiilinen, koruton rakennus, jossa oli joko seinällä pieni logokyltti tai katolla pieni logokuutio. Ikkunoissa olisi kirkkaan oransseja mainospapereita, joihin oli punaisella tussilla raapustettu päivän kahvipakettitarjoukset, K-kaupoissa ehkä koristeena 70-lukuhenkinen pönäkkä, kauppiasta esittävä piirroshahmo. Huoltoasemat olivat nuhjuisempia, ja kirjastot hiljaisia hyllyjen labyrinttejä nykyisten viihde- ja elämyskeskusten sijasta, joissa melkein joka kerta kun olen viimeisen kuukauden ajan käynyt, on hätyytelty vartijoiden voimin nuorisoa ulos metelöimästä - kerran yksi nuorison edustaja esitti maanjäristystä (!), mikäli nyt ihan oikein kuulin hänen elämöintiään selittävän.

Ihan varma en kuitenkaan ole siitä, olenko oikea henkilö tekemään vertailevaa analyysiä aikakausista, koska nuoruus meni maaseudulla, ja nyt olen betoniviidakossa suhteellisen kaukana kotiseudulta.

Metakirjoitus sunnuntaiksi

Aloin tässä häpeämään varmuuden vuoksi, sillä olen melko varma, että olen kirjoittanut otsikkoa myöten lähes samanlaisen kirjoituksen joskus. Toisaalta mieleni saattaa vain olla epäkunnossa.

Kuitenkin yksi arvostamani bloggaaja on muistaakseni (ellen nyt edelleen muista jotenkin väärin) sitä mieltä, että asioiden toistamiseen kirjoittaminen on vain hyvä asia, että siinä tulee jotenkin kuitenkin prosessoitua sanomaa. Jos muistan tässä väärin, niin ei haittaa, nytpä se on kirjoitettu. Joka tapauksessa ajatus sai minut ymmärtämään, että kieltämättä vähäinen häpeäni juontaa juurensa pikemminkin taiteellisista syistä - pyrkimyksestä olla kaunokirjallisesti pätevä kirjoittaja, jonka jutut eivät ainakaan toistaisi itseään, jos eivät sentään kykene olemaan ajatuksiaherättäviä.

Kaunokirjallinen pätevyys ja kunnianhimo ovat tietysti ei-kaunokirjallisessa bloggaamisessa sivuseikkoja, ja siksi täten siirrän ne pöytälaatikkoon, jonne ne kuuluvatkin.

Atomijuna

Lupaukseni rajoittaa turhaa tietokoneella notkumista ei ole parin ensimmäisen päivän jälkeen ihan pitänyt. Nytkin on koko aamun ollut tietokone tässä päällä, ja käännyn painamaan muutaman hetken välein F5:ttä aukiolevilla välilehdillä. Lenkillekään ei viitsi lähteä, kun on ollut kylmä - mikä toisaalta suututtaa, sillä talvisin parhailla valokuvausilmoilla on aina julmetun kylmää.

Luin tässä kuitenkin rästiin jääneitä Resiina-lehtiä. Huomasin ensinnäkin päässeeni kuvaan. Kyseessä on ryhmäkuva kaikista syysretkiläisistä Hankasalmen asemalta. Jään onneksi vähän selkien taakse, Juuso näkyy paljon tunnistettavammin. Saman lehden Tasoristeys-palsta vahvistaa myös ne huhut, että Vaasan rata sähköistetään, ja että sähköistystyöt alkavat kesällä 2010. Lapsuudenhaaveeni on siis käymässä toteen - harmi vain, etten toivo sitä enää. Lyhyen uutisen mukaan lystin maksaa Vaasan kaupunki, sekä Mustasaaren ja Laihian kunnat. Vaasan tässä ymmärtää, ja miksei Mustasaarenkin - ainakin se on joiltain osin Vaasan esikaupunkia. Ihan varma en ole, miksi Laihia on sitten otettu mukaan maksumieheksi, mutta jätetty pois Vähäkyrö (Tervajoki) ja muut Seinäjokea lähempänä olevat pois. Laihialle vaikuttaisi sähköistyksestä olevan Vaasan jälkeen eniten hyötyä - välillä yllättää, miten paljon väkeä nousee ja jää pois Laihian kohdalla junasta. Näppituntumalla matkustajia on enemmän kuin Isokyrössä ja Ylistarossa (tai Seinäjokeahan sekin nykyään on) yhteensä. Kaitpa se on ihan järkevää, että eniten hyötyvät maksavatkin siitä huvista, joita ilman muut olisivat pärjänneet ihan yhtä hyvin.

Vastustan kuitenkin kyseistä sähköistystä parista syystä: esteettisistä syistä ja järkisyistä. Vanhanaikainen ja hivenen ränsistynyt eli "rappioromanttinen" maisema miellyttäisi tunnelmaltaan enemmän. Järkisyynä taas on se, että ymmärtääkseni radalla ei ole juurikaan enää tavaraliikennettä, vaan ainoa hyöty olisi matkustajien rahtaaminen sähköistyksellä. Matkustajia tosin tuskin kiinnostaa sähkö sinänsä, vaan mahdollinen matkan nopeutuminen, jollaista ei kuitenkaan ole luvassa, sillä nopeusrajoitukset pysyvät samana. Ainoa hyöty heille voisi olla mahdollisuus useampaan suoraan yhteyteen (ilman vaihtoja) Helsinkiin. Ei vaikuta kannattavalta toiminnalta, ellei sitten tulevaisuudessa jokin muu asia muutu jotenkin oleellisesti. Jonkinlainen diesel-kiskobussiratkaisu (mitähän "vankoille" muuten kuuluu? Eikö niiden määrää voisi lisätä?) sopisi nähdäkseni paremmin Vaasan radan tarpeisiin, jos kerta sininen kalusto on poistumassa. Kiskobussien käyttöaste saataisiin varmaankin melko hyväksi, ja jos matkustajat (kuten minä) arvostavat tilaa eli sitä, että Vaasan junissa saa aina istua yksin omalla penkkiparilla, niin voitaisiin jonoon liittää vielä yksi pieni yksikkö massiivisen vaunun sijasta.

Star Trek: Voyager, 6. kausi

Jatkan jälleen näillä varmasti luetuimmilla ja kiinnostavimmilla blogipostauksillani, eli Star Trek -miniarvioilla. (Sarkasmi sikseen, kyllä joku aina eksyy googlella tänne etsiessään jotain Trekkiin liittyvää).

Näin näppituntumalla kuudes kausi parantaa edellisestä tasoa ollen näin sarjan toistaiseksi paras kausi - mutta toisaalta on todettava, että se on kuitenkin vain paranneltu versio edellisistä kausista. Ainoa aiemmasta poikkeava (hyvä) asia on se, että Voyager saa viimein enemmän tai vähemmän pysyvän yhteyden Maahan. Loppu alkaa siis häämöttämään. Muutenkin havaitsin ilokseni, että käsikirjoittajat ovat yrittäneet saada edes vähän jatkuvuutta jaksojen välille viittauksilla aiemmin esiteltyihin sivuhahmoihin. Ei sillä, että käteen jäisi hirveästi hurraamista kyseisellä osastolla, etenkin kun kauden jälkipuoliskolla sorrutaan keinotekoiseen jatkuvuuteen, ja toisaalta Kes tuodaan hetkeksi takaisin melko onnettomassa tekeleessä.

En muista enää, enkä viitsisi tarkistaakaan, valitinko tästä jo viime kerralla, mutta kyllä tässä nyppii sekin, että meillä on tähtilaiva täynnä mielenkiintoisia henkilöitä, mutta suurin osa jaksoista keskittyy kolmeen heistä: naiskapteeni Janewayhin, hologrammi-Tohtoriin ja borgi Seven-of-Nineen. Muut hahmot joutuvat yksittäisiä poikkeustilanteita lukuunottamatta tyytymään statistin osaan, huudellen välillä jotain höpönlöpöä. Deep Space Ninessa sen lisäksi, että kaikki päähahmot saivat tarpeeksi ruutuaikaa ja historian, myös reilu kourallinen sivuhahmoja sai yllinkyllin tilaa olla todella kolmeulotteisia, ja silti jäi aikaa paitsi yksittäisille tarinoille, myös kokonaiselle sodalle.

Voyager on kyllä jossain mielessä suurin ja kaunein Trekeistä - olen ymmärtänyt, että sillä oli isoin budjetti, ja ainakin se näkyy. Käsikirjoittajat olisivat varmasti voineet ottaa hieman enemmän riskejä, ja tehdä mahdollisesti sisällöllisesti laadukkampaa sarjaa; ei sen olisi tarvinut olla yhtä synkkä ja kovapintainen kuin DS9, mutta olisipa ollut jotain muuta kuin tällainen vähän lapsille suunnattu seikkailusarja. Toisaalta DS9:ä näytettiin hyvin pitkälle päällekkäin Voyagerin kanssa, eikä ole ihan mahdoton ajatus, että Voyagerin haluttiin nimenomaan olevan kevyempi "koko kansan" tai "koko perheen" sarja, ja ettei muulle olisi ollut edes tarvetta, koska DS9 keskittyi jo harmaaseen alueeseen. Olen ymmärtänyt jopa niin, ettei DS9 koskaan ollut suosittu sarja - päinvastoin, sitä pidettiin tylsänä (kuten tein minäkin teininä) ja epätrekkimäisenä, ja siksi ei ole ihan niin järjetöntä tehdä sarja, joka pohjaa enemmän aiemmin suosituksi havaittuun formaattiin.

Ehkä tässä oli tarpeeksi nillitystä, siirrytään jaksokohtaisiin katsauksiin.

--

Equinox, pt. II: Viidennen kauden päättänyt jakso jatkaa siitä, mihin jäi. Janeway "yllättäen" jää henkiin, ja kapteeni Ransomin petoksesta suivaantuneena aloittaa pakkomielteisen jahdin mokoman saamiseksi tuomiolle. Pakkomielle sellaisiin mittalukemiin, että Janewaykin on valmis jättämään eettiset kysymykset sikseen, ja jättääkin. Olen aina kuvitellut, että first officer on se taho, jolla on valta arvioida johtavan upseerin kenttäkelpoisuus ja tarvittaessa asettaa hänet sivuun. Pitkästä aikaa Chakotay pääseekin vauhtiin, mutta Janeway heittää hänet tyrmään. Eikö kellään ole mitään sanomista tähän? Niin tai näin, vaikka moraaliset kysymykset jätetäänkin vähän lapsipuolen asemaan tuplajakson päätöksessä, on se silti varsin onnistunut aloitus kaudelle. 8+.

Survival Instinct: Mainio jakso, jossa poraudutaan Seiskan menneisyyteen kolmen keskenään oman minikollektiivin muodostavan borgin saavuttua tekemään tilejä selviksi. 8.

Barge of the Dead: The Next Generationissa ja Deep Space Ninessa on ollut jo riittämiin klingon-kulttuuria käsitteleviä jaksoja, ja tässä yksi lisää. Barge on onneksi kuitenkin hyvä jakso, jossa vuorostaan B'Elanna pääsee tekemään tiliä menneisyydestään ja perimästään. Tutustumme klingonien kiirastuleen. 8.

Tinker Tenor Doctor Spy: Jakson nimi herättää hieman epäilyksiä: taasko Tohtoriin keskittyvä jakso? Eikö se ala käymään vähän vanhaksi? Etenkin kun saamme taas kuulla Tohtorin ja Seiskan laulua? Onneksi TTDS on täytteenomaisen huumorijakson lisäksi myöskin onnistunut huumorijakso. Tohtori on ohjelmoinut itselleen päiväuniohjelman, mutta jokin menee mönkään. Vaikka juonessa on mukana pieni muukalaisuhka, ei jakso ota itseään turhan vakavasti, ja juuri siksi se onnistuu. Kutoskausi on saanut vahvan alun. 8+.

Alice: Ja sitten takaisin normaaliin päiväjärjestykseen - Alice on taas tällainen tyypillinen jakso, jonka ainoa päämäärä on ratkaista viikon tekaistu ongelma. Tällä kertaa juonenkuljettimena on kaupustelijalta ostettu Aliceksi ristitty lentoalus, joka vaatii pilotiltaan, tässä tapauksessa tietenkin Tom Parisilta, täyden omistautumisen. Ihan kohtuullista, joskin kliseistä perusviihdettä, josta ei hirveästi jää käteen mitään. 7.

Riddles: Tuvok taantuu lapsen tasolle mystisen muukalaisen hyökättyä hänen kimppuunsa. Tunteitaan ja taiteellisia taipumuksia ilmaiseva Tuvok miellyttää Neelixiä, ja kerrankin he voivat olla kavereita. Lopussa kaikki on jälleen kuten ennenkin, eikä tästäkään jää käteen mitään erityistä, ellemme jatkossa saa seurata Tuvokin alkavan kokeilemaan muitakin kuin loogisia harrasteita. 7.

Dragon's Teeth: Voyagerin väki herättää henkiin 900 vuotta sitten vihollishyökkäyksessä sammuneen kansan viimeiset eloonjääneet, ja vanhat vihollisuudet puhkeavat. Ihan OK jakso, josta olisi voinut saada irti enemmänkin. 7+.


One Small Step: Viikon aliavaruusanomalia tuo tuulahduksia 2030-luvulta ja ensimmäisistä Mars-lennoista, joissa yhdessä menehtyi sankarin maineeseen sittemmin kohonnut astronautti. On mukava nähdä Chakotaykin tositoimissa vaihteeksi, vaikka osan jaksoa tietysti makaakin sairastuvassa, mutta eipä ainakaan hallusinoi Rockystä. Ehkä vähän turhan paljon amerikkalaista sankarinpalvontaa, mutta ei tämä nyt huonokaan ole. 7½.

Voyager Conspiracy: Seiska on valmistanut itselleen borg-kojeen, jolla hän voi ladata nukkuessaan ("regeneroidessaan") uusimmat raportit, analyysit ja muut tiedot kuten vanhaan hyvään aikaan borg-kollektiivissa. Ongelmia ilmenee, kun Seiska ei ole enää yksi monista, vaan Yksi. Naisen aivot eivät kykene... Öh, anteeksi, siis hänen yksilönaivonsa eivät kykene prosessoimaan kaikkea tietoa, vaan alkaa yhdistelemään tietoja loogisiksi, vaikkakin erittäin kaukaa-haetuiksi salaliittoteorioiksi. Tykkäsin jaksosta, vaikka se olisi voinut ottaa vielä vähän enemmän mallia Il pendolo di Foucault'sta. Plussaa myös siitä, että tässä vähän palaillaan vanhoihin asioihin irrallisen tusinajännäriasetelman sijasta. 8-.

Pathfinder: Myönnän, että The Next Generationin sosiaalisesti kömpelö luutnantti Barclay on suosikkihahmojani, ja siksi olen taipuvainen suhtautumaan myönteisesti häntä käsitteleviin jaksoihin. Jaksossa vierailee myös TNG-vuosistaan vähän vanhentunut Marina Sirtis. Barclay on kehittänyt Voyagerista itselleen pakkomielteen, ja keksinyt tavan, jolla he voisivat saada yhteyden Voyageriin - teoriassa. Esimiesväki ei kuitenkaan katso hyvällä änkytystä ja ujostelua. Loppuratkaisu on vähän liian onnellinen. Minusta se, että viimeinkin Maa on onnistunut luomaan ilmeisesti pysyvän yhteyden Voyageriin on koko sarjan juonen kannalta erinomainen asia, mutta se, että Barclay ilmeisesti löytää siinä sivussa tuosta noin vain tyttöystävän, on vähän liikaa. Toisekseen tekisi vähän mieli marista siitä, etteivät hahmot viittaa sanallakaan raivoisaan Dominion-sotaan, joka on riehunut taustalla sillä välin, kun sarjan pääsankarit ovat haahuilleet maailman toisella laidalla. Antaisin muuten kasiplussan, mutta Barclay-fanitukseni vuoksi 9.

Fair Haven: Ja sitten taas mahalaskuntapainen. Voyager levähtää laakereilleen jonkun täysin yhdentekevän huuhaa-anomalian vuoksi, minkä johdosta väki alkaa viettämään aikaansa holokannella Parisin laatimassa irlantilaiskylä-ohjelmassa. Janeway paljastaa oikean säärikarvansa, ja ohjelmoi sinne itselleen unelmiensa miehen - jännittävän renttuälykön. Suhteet hologrammien kanssa on näemmä ok, jos niitä harrastaa nainen, eikä joku änkyttävä Barclay. 6.

Blink of an Eye: Mielenkiintoinen scifi-juoni planeetasta, jossa aika kulkee eri tahtiin kuin muualla maailmassa. Okei, tämä kuulostaa vähän rutiini-trekiltä, mutta toteutus on tavanomaista hömppää parempi. Jokainen sekunti Voyagerilla (ja muualla) vastaa yli vuorokautta planeetalla. Niinpä vuosien saatossa Voyagerista - tähdestä, jota kutsutaan maanjärkyttäjäksi ja valontuojaksi - tulee osa paikallista tarustoa. Tohtori holosiirtyy planeetalla, ja mutamien teknisten ongelmien vuoksi viipyy siellä muutaman vuoden. Hetken päästä kehitys planeetalla on kehittynyt siihen pisteeseen, että sieltä saapuu pari astronauttia tutkimaan, mikä oikein on tuo Taivaan Laiva. Harmi, että jossain vaiheessa toteutus siirtyy kovan scifin puolelta trek-scifin puolelle, ja toisaalta harmi sekin, ettei jakso ole parempi kuin se on. 8-.

Virtuoso: Tämä oli odotettavissa - Tohtorin laulutaitoihin ja fani-ilmiöihin keskittyvä jakso. Nyt olisi aika keksiä jotain uutta, ennen kuin muuten hyvä hahmo ja näyttelijä alkaa toden teolla nyppimään. 5½.

Memorial: Ihan kelpo jakso Kimin, Chakotayn, Parisin ja Neelixin yhtäkkiä ilmenneistä, traumaattisista sotamuistoista. Toteutus jää kuitenkin vähän liukuhihnatuotteen tasolle, vaikka jakso onnistuukin joiltain osin yllättämään. Neelixkin on taas ei-ärsyttävä, mistä plussaa. 7½.

Tsunkatse: Jakson trailerin ja perusidean perusteella tekisi mieli lytätä jakso harvinaisen kovin sanoin, mutta ei se ihan ansiotonkaan ole - DS9:stä tutut näyttelijät Jeffrey Combs (Weyoun ja pari muuta hahmoa, muille tuttu Re-Animatorista) ja J.G. Hertzler (Martok) pelastavat paljon. Heistä huolimatta kyseessä on kuitenkin melko typerä, kertakäyttöinen jakso. 6.

Collective: Sankarit kohtaavat jälleen yhden borgien kuution. Tällä kertaa sitä ei ohjasta kokonainen kollektiivi, vaan viisi keskenkasvuista lapsiborgia. Jakso ei ole ihan toivotonkaan, mutta on toisaalta selvä osoitus siitä, miten kauaksi borgit ovat tulleet kauhistuttavasta suurvihollisesta viikon pilipalipahikseksi. Jos borgilapsosista olisi saatu jonkinlainen Kärpästen Herra -juoni aikaiseksi, niin ehkä tämä olisi mennyt, mutta ei. 6½.

Spirit Folk: Holokansi menee epäkuntoon Fair Haven -hahmojen päästyä selvyyteen, että kaikki ei ole miltä näyttää. Star Trekeissä on ollut hyviäkin holokansijaksoja; TNG:n Moriarty-jaksot Elementary, Dear Data ja Ship in a Bottle, joista jälkimmäisestä Spirit Folk on hävytön ja selkeästi huonompi uusinta. Lisäksi jaksosta selviää, että miehistön parisuhteet holokansihahmojen kanssa ja muut tunnesiteet ovat oikeiden ihmisten henkiä arvokkaampia. Tämähän osoitettiinkin jo aiemmin, ja nyt alleviivataan, että elämän ulkoistaminen holokannelle on moitittavaa vain, kun sen tekee sosiaalisesti kömpelö insinööri, eikä hymyilevä ja sulavakäytöksinen tinanappiupseeri. Jakson huumorikin on jossain uskomattoman matalalla - Paris muuttaa Kimin holokansi-tyttöystävän lehmäksi juuri, kun Kim ja tyttö yrittävät pussata. Hööhöö öhöö. Voisin melkein antaa vitosella alkavan arvosanan, mutta kun ottaa kupoliin katsottuani tällaista roskaa. 4.

Ashes to Ashes: Tuikituntematon nainen etsii käsiinsä Voyagerin, ja väittää olevansa muutaman vuoden aiemmin kuollut miehistön ex-jäsen. Paljastuu, että on olemassa muuan muukalaislaji, joka lisääntyy herättämällä henkiin ruumiita sopivan taika-DNA -hoidon avulla. Koti-ikävä toimii kuitenkin kahteen suuntaan. Vähän ärsyttää tämäkin tyyli, että yritetään jotenkin keinotekoisesti luoda jatkuvuutta sarjaan tekaisemalla asioita. Saamme esimerkiksi tietää, että Harry, joka vältteli aiemmilla kausilla sukupuolisuhteita sen vuoksi, että hänellä oli jo tyttöystävä Maassa, onkin opiskelijavuosistaan saakka ollut rakastunut tähän uuteen tuttavuuteen. Aha. Kumma juttu on myös se, että muutaman vuoden aikana Voyager on matkannut Maata kohti aika monta tuhatta valovuotta, mutta viikon muukalaiset tuntuvat majailevan korkeintaan kaljanhakumatkan päässä. Aha. Jakson perusidea (reanimaatio) nyt kuitenkin on ihan OK, eli olkoot 7.

Child's Play: Ihan mukavaa, että muutama jakso sitten pelastetut borgilapset saavat kuin saavatkin ruutuaikaa (kuten saivat jo edellisessä jaksossa). Nyt yksi heistä saadaan kotiin. Uuteen elämäänsä tottuneena nuori mies ei kuitenkaan haluaisi luopua Voyagerista. Myöskään Seven ei haluaisi luopua kasvatistaan, ja onkin sitä mieltä, että lapsen etu menee sen edelle, että vanhemmat, jotka eivät pysty tarjoamaan parasta mahdollista turvaa ja edellytyksiä elämälle, eivät ole sopivia vanhemmiksi. Vielä kun Trekissä uskallettaisiin miettiä suoraan sitä, että jälkikasvun hankkimisellekin asetettaisiin vaatimuksia. Ihan OK jakso. 7½.

Good Shepherd: Janeway kaitsee epävarmoja, ja elämissään ja urillaan hivenen epäonnistuneita (oho, ai niitä on muitakin luutnantti Barclay!) nuoria upseereja. He lähtevät töihin kentälle, ja jokin meneekin vikaan. Ongelmat ratkeavat ("yllättäen"), ja upseereista tulee vähän itsevarmempia. Toivottavasti näemme heitä jatkossakin. Loppuratkaisu oli vähintäänkin hätäinen, mutta olkoot nyt 8-.

Live Fast and Prosper: Jakso on hauskasti nimetty kertomus huijareista, jotka esiintyvät Janewayn, Tuvokin ja Chakotayn nimissä. Jaksosta ei kuitenkaan hirveästi oteta irti, vaan se tyytyy olemaan pelkkä toimintajakso, mitä nyt lopussa vähän raapaistaan pintaa kysymyksestä varkaiden kunniasta, eli siitä, miten rosvokoplan jäsenet voivat luottaa toisiinsa. 7-.

Muse: Torres on ajanut sukkulalla kolarin, ja jäänyt jumiin planeetalle, jossa runoilija käyttää sukkulan lokitietoja näytelmiensä aineksina. Jakso ansaitsee erikoismaininnan, sillä se ei yritä olla rutiinijakso, jossa on toimintaa ja vihamielisiä muukalaisia, vaan rohkenee olla hidastempoinen. Lisäksi se ei keskity Tohtoriin ja/tai Seveniin. En ole ihan varma, oliko tässä jotain syvempääkin ideaa, mutta en viitsisi haukkuakaan. 8-.

Fury: Kesin paluu. Hieno homma, mutta voi miten on onnistuttu haaskaamaan tärkeä jälleennäkeminen typerään aikamatkustustoimintajaksoon, jossa yksi päähahmoista kuolee (selvin merkki siitä, että juoneen liittyy joku ärsyttävä kikka, jonka vuoksi kyseinen hahmo jääkin henkiin), ja jonka loppuratkaisu (puhutaan asiat selviksi ja erotaan jälleen ystävinä) lässähtää kuin minun valmistama pannukakku. 6-.

Life Line: Näemme jälleen luutnantti Barclayn, jonka ponnistelujen avulla Voyagerille on taattu kuukausittainen yhteys kotiin. Jakso kuitenkin keskittyy enemmän Tohtoriin, joka lähetetään Maahan parantamaan luojansa, sairaan tohtori Lewis Zimmermanin - miehen, jonka ystäväpiiri koostuu Barclaystä ja kourallisesta hologrammeja. Robert Picardo tekee jälleen erinomaista työtä periaatteessa kahtena hahmona. Parista asiasta tekisi mieleni urputtaa: Marina Sirtiksen esiintyminen Deanna Troina tuntuu edelleen jonkinlaiselta katsojienhaalintatrikiltä kuin harkitulta juonielementiltä. Toisekseen en edelleenkään ymmärrä, miksi tulevaisuudessa ei tiedostoista voi ottaa kopioita, ja että miten kummassa tekniikka on laadittu sellaiseksi, että tiedostot alkavat jotenkin itsestään hajoamaan. Noin muuten kyseessä on paremmanpuoleinen jakso. 8+.

The Haunting of Deck Twelve: Taas kirjoitetaan historiaa uusiksi, tosin tällä kertaa hieman lievemmin: Voyagerin kyydissä onkin parin kuukauden ajan reissannut sähkömagneettista säteilystä tai tähtisumusta - en ihan saanut selvää - koostuva elämänmuoto. Rutiininomaisen "viikon ei-ruumiillinen muukalainen"-tarinan kertoo Neelix borgilapsille, ja tästä epätavanomaisesta lähestymistavasta on annettava vähän plussaa. Muuten kyseessä ei ole mitään, mitä emme olisi nähneet jo tuhat kertaa. 6+.

Unimatrix Zero, pt. I: Kausi päättyy jälleen cliffhanger-jaksoon. Ryhmä borgeja on pystynyt jo useiden vuosien ajan "nukkuessaan" irrottautumaan jonkinlaiseen virtuaalitodellisuuteen, jossa he voivat olla yksilöitä. Borgikuningatar on saanut vihiä tästä, ja yrittää kitkeä mokomia mutantteja (ilmiö selitetään jonkinlaisella mutaatiolla). Jakso on yhdentekevä ja epäuskottava toimintajakso, mutta toimintajaksoksi ihan OK. Jakso päättyy tietysti kiperään tilanteeseen, josta selvitään varmasti seuraavassa jaksossa. Mainittakoon vielä se, että jakson alussa Paris ylennetään takaisin luutnantiksi, johon Harry kommentoi, että hän ei ole saanut ylennystä. Niin, ei ole; mies on kylläkin yksi yhdentekevimmistä päähahmoista, mutta on hän kuitenkin ollut monessa mukana, päässyt välillä jopa ottamaan laivan komennon, ja silti hän on edelleen pelkkä vänrikki. Alennuksen jälkeen Paris ei ole tehnyt mitään, minkä rinnalla Harryn teot kalpenisivat. Paris oli ennen Voyagerille tuloaan juoppo, jonka Janeway pelasti rangaistuslaitoksesta. Selvästi sarjan takana olevat luovat voimat ovat täysin tietoisia tästä, ja silti Harrylle ei suoda ylennystä. Miksei? 7½.

2009

Mieleni tekisi laatia päättyneestä vuodesta jonkinlainen tilinpäätös. On kuitenkaan vaikea keksiä mitään erityistä sanottavaa - lähinnä tekisi mieli sanoa, että hyvin meni, paremminkin voisi tietysti mennä kuten aina, tänä vuonna uusi yritys. Tällaisina hetkinä tuntuu, että elämän pitäisi olla jatkuvaa elämystä, eli yhtä maanis-depressiivistä vuoristorataa. Kyllähän niitä elämyksiä on hyvä olla - niitä omalla kohdallani vuodelta 2009 edustaa lomamatka Prahaan ja kenties se museorautatieyhdistyksen syysretki - mutta Elämä isolla alkukirjaimella on nähdäkseni pääasiassa tasaista arkea, ja jos se on kalenterivuoden aikana tuntunut enimmäkseen hyvältä, voi sanoa vuoden menneen hyvin.

Vuosi 2009 sinänsä jäänee mieleen pitkälti lama- ja lautakasavuotena, vaikka vuoden karmaiseva päätös jäänee myös ihmisten mieliin. Olisikin kai ollut liikaa vaadittu, jos olisimme selvinneet edes yhden vuoden ilman ampumavälikohtausta. Kyseisestä tapauksesta minullakaan ei mitään erityisempää mielipidettä ole, mutta en ihan ymmärrä, millä logiikalla hallituksen olisi jälleen kerran erottava tapauksen vuoksi, tai että miten käsiaselain tiukentaminen auttaisi asiaa. Paatunut taparikollinen tuskin hirveämmin piittaa siitä, onko hänellä lupaa ysimilliselleensä. Päättynyt vuosikymmen on opettanut, ettei Suomi ole lintukoto, ja että "amerikkalaisina" pidetyt ilmiöt ovat meilläkin keskuudessamme. Vaikka maailma epäilemättä olisi parempi paikka, jos ikävyydet voitaisiin estää tyystin, on kuitenkin syytä muistaa, että ikävyyksiä on sattunut aina, ja ettei niitä hyödytä pelätä, ja että parasta mitä voimme tehdä, on jatkaa elämiämme mahdollisen suruajan jälkeen normaalisti.

P.S. En ollut ajatellut antaa mitään erityisiä uudenvuodenlupauksia, sillä uskon, että kaikki hyvä, mitä itseäni ja muita kohtaan voin tehdä, hoituvat tai kaatuvat ilman erityisempää lupailua. Lupaan silti viettää yhä vähemmän aikaa tietokoneen ääressä: ei sillä, ettäkö pitäisin tietotekniikkaan liittyviä harrasteita huonoina asioina, päinvastoin, mutta itselläni tämä koneenkäyttö on enimmäkseen passiivista ajantappamista (jotain saakuran Facebookin päivystämistä), ja melkein mikä tahansa muu tekeminen jättää viivan alle parempia lukemia.