Sikäli ihmeellistä, että olen nyt joka päivä tällä viikolla töistä kolmen aikoihin. Tekemistä on kyllä ollut, etenkin tämän viikkoiseen asiakaskäyntiini liittyen, ja nyt sekin sitten peruuntui (yllättävää taas, mutta lopultakin harmikseni). Tai siirtyi, joten en ihan turhaakaan työtä ole tehnyt. Samoin tarkastelin hieman Outlook-kalenteriani (minä en vain opi käyttämään paperikalenteria, vaikka sillä tiettyjä hyötyjä olisikin niin kauan kunnes alennun harkitsemaan työsuhdekännykkää), ja nyt näyttääkin siltä, että voin pitää kesälomani lähes kokonaan heinä-elokuussa, eli kolme ja puoli viikkoa putkeen. Hiihtolomaksi jää sitten se viikko ja pari lisäpäivää. Ja nyt kun laskin, niin tässä on tasan 4 viikkoa lomaan.
Tein tänään pitkästä aikaa burritoja. Jostain syystä alkoi eilen illalla tekemään mieli, ja ajattelin sitten antaa periksi himoille. Kokemus taisi olla samansuuntainen kuin joskus vuosi pari sitten viimeksi: yritin kiertää tortillat rullalle, mutta käsille valui. Niin taisi käydä viimeksi. Tällä kerralla tein myös uuden huomion: sinihomejuusto ei oikeastaan sovi tämäntyyppiseen sapuskaan.
tiistai 29. kesäkuuta 2010
perjantai 25. kesäkuuta 2010
Juhannus 2010
Juhannuskin on sitten ovella, ja ulkona on se perinteinen suomalainen juhannussää. Tosin oli tässä pari tuntia kai niin, ettei satanut vettä, ja voisihan sitä tulla kaatamallakin pienten tihkuvien kuurojen sijasta. Toisaalta, koska ilma nyt ei varsinaisesti houkuttele ulos, voisi samantien sataa lujempaakin. Antaa tulla vaan taivaan täydeltä! Kaikki muut ihmiset kai ovat mökeillä ja kotikonnuillaan kaukana pk-seudusta - vaikka yllätyin kyllä kaupassa käydessäni (ostin jo keskiviikkona juhannuksen ruoat, ja joka päivä olen joutunut käymään täydentämässä), miten paljon väkeä siellä oli. Ihan sai jonottaa kunnolla ja ottaa vastaan anteeksipyyntöjä, kun pariskunnat ja perheelliset kolhivat ostoskärryillään.
On hieman väsynyt olo. Valvoin eilen myöhään. Niin on alkanut käymään sen jälkeen, kun olen siirtynyt käyttämään välillä Windowsia (Linuxin mentyä taas rikki, tai siis ATI Radeon -ajurit eivät yhden päivityksen jälkeen ole enää toimineet kunnolla, ja nyt tämän käyttäminen on tuskallista) ja sallinut itselleni Messengerin käytön viikonloppuisin, ja sitten menee kaverin kanssa myöhään. Juuri se on syynä, miksi käytän nykyään harvemmin pikaviestimiä. Mukavaa ajanvietettä tietysti.
Väsymykseen kai vaikuttaa sekin, että olin taas myöhään töissä. Vielä kahdelta arvelin, että voisi lähteä ihan ajallaan eli kolmelta, mutta kuuteen asti meni, kun yritin järkevöittää seuraavan maanantain hommia, että ehtisin silloin tehdä kaiken kriittisen. Kesäkuun alussa, lomilta palattuani, ylityötunteja oli enää seitsemän jäljellä, eilisen jälkeen niitä on nyt kai sitten taas jotain 23. Ei tästäkään oikein pidemmällä tähtäimellä tule mitään, ellen opi rajoittamaan ja hyväksymään sitä, että vaikka tekisin miten paljon, tilanne ei ole koskaan hyvä, koska joko on liikaa työtä tai sitten on tehnyt kaiken tehovaihteella, ja kun tulee hetki ettei ole mitään, niin sitten tuntee syyllisyyttä siitä että tässä sitä vaan muina miehinä nostellaan palkkaa vaikka laakereilla vain levätään.
On hieman väsynyt olo. Valvoin eilen myöhään. Niin on alkanut käymään sen jälkeen, kun olen siirtynyt käyttämään välillä Windowsia (Linuxin mentyä taas rikki, tai siis ATI Radeon -ajurit eivät yhden päivityksen jälkeen ole enää toimineet kunnolla, ja nyt tämän käyttäminen on tuskallista) ja sallinut itselleni Messengerin käytön viikonloppuisin, ja sitten menee kaverin kanssa myöhään. Juuri se on syynä, miksi käytän nykyään harvemmin pikaviestimiä. Mukavaa ajanvietettä tietysti.
Väsymykseen kai vaikuttaa sekin, että olin taas myöhään töissä. Vielä kahdelta arvelin, että voisi lähteä ihan ajallaan eli kolmelta, mutta kuuteen asti meni, kun yritin järkevöittää seuraavan maanantain hommia, että ehtisin silloin tehdä kaiken kriittisen. Kesäkuun alussa, lomilta palattuani, ylityötunteja oli enää seitsemän jäljellä, eilisen jälkeen niitä on nyt kai sitten taas jotain 23. Ei tästäkään oikein pidemmällä tähtäimellä tule mitään, ellen opi rajoittamaan ja hyväksymään sitä, että vaikka tekisin miten paljon, tilanne ei ole koskaan hyvä, koska joko on liikaa työtä tai sitten on tehnyt kaiken tehovaihteella, ja kun tulee hetki ettei ole mitään, niin sitten tuntee syyllisyyttä siitä että tässä sitä vaan muina miehinä nostellaan palkkaa vaikka laakereilla vain levätään.
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Ajoimme eteläkarille
Päättynyt viikko oli kiireinen. Varsinaisten työjuttujen lisäksi osallistuttua torstaina matkalle Söderskärin majakkasaarelle. Kun ilmoitus matkasta jokin aika sitten kolahti työsähköpostiin, lähetin ilmoittautumiseni samantien. Kuulemma matka oli varattu täyteen melkein samantien, ja yhtä paljon ihmisiä joutui jäämään rannalle kuin pääsi mukaan. Kauppatorilta oli lähtö, ja matka kesti pari tuntia. Aina kun olen laivalla matkannut Porvoon suuntaan, minua yllättää miten kauan kestää, ennen kuin paatti ohittaa Vuosaaren. Se nyt on kuitenkin vain Itä-Helsinkiä, lyhyen metromatkan päässä, mutta laivalla matkaan menee tunti. Kaksi ja puoli tuntia seikkailimme saarella, ja sitten palasimme puoli yhdeksitoista Helsinkiin. Paluumatkalla sai nauttia todella runsaasta illallisesta. Kuvat matkasta löytyy täältä.
Keskiviikkona sain lisäksi iloisia ja yllättäviä uutisia - se taannoinen tentti, jonka arvelin menneen mönkään, menikin läpi. Läpipääsyyn tarvitaan 50 pistettä, ja pelkästään tilinpäätöstehtävästä tuli 49 pistettä, vaikken saanut taseen puolia menemään tasan, ja moni kirjauksistani oli puhtaita arvauksia. Olivat kai sitten hyviä arvauksia, tai sitten onnistuin tehtävässä jollain muulla tavalla, jota en itsekään tajua. Muista tehtävistä sain kaavittua kokoon 10,5 pistettä, mikä hieman yllätti. Arvelin, että muista tehtävistä olisi tullut ehkä parhaimmillaankin 5 pistettä, mutta sekin olisi sitten riittänyt kuitenkin. Vakavaraisuustentti olisi syksyllä, mutta sen taidan jättää suosiolla väliin, ja menen sitten alkutalvesta vakuutusmatematiikan sovellusten tenttiä uusimaan. Ilahduttaa joka tapauksessa ajatella, että nyt kun kevään tentit ovat läpi, minun ei tarvitse enää koskaan pilata hiihtolomia ja keväitä niiden vuoksi.
Tuttavapariskunta osti asunnon. Olen tietysti kateudesta vihreä, tosin lähinnä siksi, että minulle sopivien asuntojen hintoja kuvaava funktio tuntuu olevan aidosti kasvava, ja varmaan vielä lainojen korotkin ponnahtavat kattoon heti, kun minulla alkaisi olemaan mahdollisuus sitä lainaa hakea ensi vuoden lopussa (ellei sitten ASP-vaihtoehdon lisäksi tosiaan hae kokonaan "normaalia" lainaa ja osta vakuutta, mutta epäilen ettei sekään ole kannattavaa ennen ensi vuoden jälkipuoliskoa). Sinänsä säästämisen suhteen tilanne on hyvä: kolmen vuosineljänneksen jälkeen minulla on nyt puolet alunperin suunnitellusta säästöosuudesta koossa, jos ei muuta varallisuutta lasketa (osakkeet olen kyllä päättänyt realisoida opintolainatilille - opintolainakin on muuten nyt lyhentynyt tonnilla. Enää yksitoistatuhatta jäljellä!). Ehkä pitäisi pian alkaa käymään silloin tällöin niissä näytöissäkin ja jalostaa toiveet asunnon ja sen sijainnin suhteen selkeiksi.
Keskiviikkona sain lisäksi iloisia ja yllättäviä uutisia - se taannoinen tentti, jonka arvelin menneen mönkään, menikin läpi. Läpipääsyyn tarvitaan 50 pistettä, ja pelkästään tilinpäätöstehtävästä tuli 49 pistettä, vaikken saanut taseen puolia menemään tasan, ja moni kirjauksistani oli puhtaita arvauksia. Olivat kai sitten hyviä arvauksia, tai sitten onnistuin tehtävässä jollain muulla tavalla, jota en itsekään tajua. Muista tehtävistä sain kaavittua kokoon 10,5 pistettä, mikä hieman yllätti. Arvelin, että muista tehtävistä olisi tullut ehkä parhaimmillaankin 5 pistettä, mutta sekin olisi sitten riittänyt kuitenkin. Vakavaraisuustentti olisi syksyllä, mutta sen taidan jättää suosiolla väliin, ja menen sitten alkutalvesta vakuutusmatematiikan sovellusten tenttiä uusimaan. Ilahduttaa joka tapauksessa ajatella, että nyt kun kevään tentit ovat läpi, minun ei tarvitse enää koskaan pilata hiihtolomia ja keväitä niiden vuoksi.
Tuttavapariskunta osti asunnon. Olen tietysti kateudesta vihreä, tosin lähinnä siksi, että minulle sopivien asuntojen hintoja kuvaava funktio tuntuu olevan aidosti kasvava, ja varmaan vielä lainojen korotkin ponnahtavat kattoon heti, kun minulla alkaisi olemaan mahdollisuus sitä lainaa hakea ensi vuoden lopussa (ellei sitten ASP-vaihtoehdon lisäksi tosiaan hae kokonaan "normaalia" lainaa ja osta vakuutta, mutta epäilen ettei sekään ole kannattavaa ennen ensi vuoden jälkipuoliskoa). Sinänsä säästämisen suhteen tilanne on hyvä: kolmen vuosineljänneksen jälkeen minulla on nyt puolet alunperin suunnitellusta säästöosuudesta koossa, jos ei muuta varallisuutta lasketa (osakkeet olen kyllä päättänyt realisoida opintolainatilille - opintolainakin on muuten nyt lyhentynyt tonnilla. Enää yksitoistatuhatta jäljellä!). Ehkä pitäisi pian alkaa käymään silloin tällöin niissä näytöissäkin ja jalostaa toiveet asunnon ja sen sijainnin suhteen selkeiksi.
lauantai 12. kesäkuuta 2010
Suomalaisen miehen heikko itsetunto
Olen yrittänyt aamuisin lukea lehteä, mutta siihen ei useinkaan tunnu riittävän aikaa. Herään nykyisin jo viideltä, ja ehdin hoitaa aamutoimet (puuro, hampaat ja sellaiset), ja tarkastaa Internetistä ne harvat jäljellä olevat blogit, joita seuraan, ja Facebookin (no okei, pitää Castle Age -pelissä käydä päivystämässä). Sitten hieman ennen kuutta lähden polkemaan töihin, jotta ehtisin käydä kuntosalilla ja suihkussa, ja sitten noin seitsemäksi työpisteelle. Lehdestä ehdin selata ehkä A-osaa, senkin häthätää. En kuitenkaan taida enää aikaistaa heräämistä, kun en osaa nytkään mennä ihan tarpeeksi ajoissa nukkumaan.
Viikonloppuisin sentään ehdin. Mitähän siinä tänäänkin lukee? Siinä on juttu nais- ja miesvaltaisista aloista työelämässä.
Mutta se siitä. Muualla lehdessä julistetaan, että Suomeen tarvitaan "oikeaa jalkapallokulttuuria". Vai niin, nähdäkseni olemme kyllä pärjänneet ihan hyvin ilmankin.
Viikonloppuisin sentään ehdin. Mitähän siinä tänäänkin lukee? Siinä on juttu nais- ja miesvaltaisista aloista työelämässä.
"Onko suomalaisen miehen itsetunto niin heikko, ettei voi lähteä naisvaltaiselle alalle?" kysyy Elinkeinoelämän keskusliiton asiantuntija Anu Sajavaara.Aika mielenkiintoinen heitto. Minullakin on varmaan sitten huono itsetunto siksi, etten hakeutunut opiskelemaan naisvaltaista alaa ja yrittänyt päästä naisvaltaiselle alalle töihin (vaikka sitten lopulta päädyinkin sellaiselle, omalla työpaikallani selvästi alle puolet väestä on miehiä, vaikka rajoitettaisiin tarkastelu ylempiin toimihenkilöihin ja esimiesasemassa oleviin). Luulen, ettei kuitenkaan syyllistely ja niinkin halvalla taikasanalla kuin itsetunto pelaaminen tule aiheuttamaan miesten keskuudessa mitään pakoa töihin, joihin ei alunperinkään olla menty siksi, etteivät ne joko kiinnosta, tai että muille aloille on ollut paremmat edellytykset. Miehet hakevat naisia useammin poliisiksi ei siksi, että poliisit ovat perinteisestikin olleet miehiä vaan siksi, että miehillä on keskimäärin tarvittavaa lihasvoimaa pärjätäkseen alalla. Minä taas olin nuorena hyvänä matematiikassa, siksi menin töihin, jossa tarvitaan matemaattista osaamista, enkä harkinnutkaan lähihoitajan hommia, toisin kuin eräs tuttu miespuolinen, jolla taas oli mielenkiintoa ja edellytyksiä sitä toimea kohtaan. Epäilen, ettei hänkään mistään poliittisesta velvollisuudentunnosta ja sajavaarojen halvoista heitoista syyllistyneenä siihen hommaan ryhtynyt.
Mutta se siitä. Muualla lehdessä julistetaan, että Suomeen tarvitaan "oikeaa jalkapallokulttuuria". Vai niin, nähdäkseni olemme kyllä pärjänneet ihan hyvin ilmankin.
perjantai 11. kesäkuuta 2010
maanantai 7. kesäkuuta 2010
Ellipsiradalla
Se siitä lomasta. Koska tiedän, että kesäkuu tulee olemaan kaikkiaan kiireinen töissä siksi, että toiset jäävät juhannuksena kesälomille, ei motivaatio töihinpalaamiseen ole varsinaisesti korkea. Taitavat ylityösaldorajat paukkua taas, vaikka olen niitä koittanut purkaa. Asiaa ei auta yhtään se, että olen joutunut säästämään kesäkuukausille juttuja, joita ei ole ehtinyt aiemmin tehdä eikä niille syksyllä välttämättä ole enää aikaa, ja nekin pitäisi siis tehdä. Heikolta vaikuttaa.
Yritin vähän muistella, millaista elämä oli vuosi sitten. Töissä ainakin oli sikäli helpompaa, että olin porukkamme vähiten kokenut, ja minulta odotettiin vähiten. Nyt minun harteillani on paljon enemmän painolastia, ja minun odotetaan toisinaan olevan se, jolla on harkittu mielipide johonkin asiaan, tai että minä olen se, joka tiedän miten joku tehdään. Eihän meillä tietysti paljon muita olekaan, koska porukan koko on kutistunut.
Muuten ei ole elämä tainnutkaan muuttua. Samassa asunnossa asun edelleen, ja edelleen tämä asunto on poikamieskunnossa. Tavallisen säästötilin sijasta nakkaan ylimääräiset rahat ASP-tilille. Pitäisiköhän tässä alkaa pelkäämään, että elämä on jotenkin urautunut? Tässä on enää kaksi vuotta aikaa kolmeenkymppiin, ja sitä ennen pitäisi kai saavuttaa jotain erityistä ja sen lisäksi vielä perustaa perhe. Pitäisi ensin repäistä jotenkin, ja sitten asettua - mutta kun olo on jo asettunut, eikä tässä nyt löydä oikein mitään erityistä valittamistakaan. Ainahan elämä voisi olla mukavampaakin, mutta olen juuri sen verran tyytyväinen toisaalta, etten haluaisi heittää kaikkea menemäänkään jonkin paremman toivossa. Lauantain - vai perjantain? - Helsingin Sanomissa annettiin kyllä koko joukko kaikenlaisia ohjeita unelmien tavoittelusta ja kehotettiin taivaanrannanmaalailuun ja työnvieroksuntaan. Ne ohjeet eivät vain taida olla minunlaisia varten, päätellen tietysti jo siitä hyvin ivallisesta mielialasta, jonka jutun lukeminen minussa synnytti. Jotain muuta pitäisi keksiä.
Yritin vähän muistella, millaista elämä oli vuosi sitten. Töissä ainakin oli sikäli helpompaa, että olin porukkamme vähiten kokenut, ja minulta odotettiin vähiten. Nyt minun harteillani on paljon enemmän painolastia, ja minun odotetaan toisinaan olevan se, jolla on harkittu mielipide johonkin asiaan, tai että minä olen se, joka tiedän miten joku tehdään. Eihän meillä tietysti paljon muita olekaan, koska porukan koko on kutistunut.
Muuten ei ole elämä tainnutkaan muuttua. Samassa asunnossa asun edelleen, ja edelleen tämä asunto on poikamieskunnossa. Tavallisen säästötilin sijasta nakkaan ylimääräiset rahat ASP-tilille. Pitäisiköhän tässä alkaa pelkäämään, että elämä on jotenkin urautunut? Tässä on enää kaksi vuotta aikaa kolmeenkymppiin, ja sitä ennen pitäisi kai saavuttaa jotain erityistä ja sen lisäksi vielä perustaa perhe. Pitäisi ensin repäistä jotenkin, ja sitten asettua - mutta kun olo on jo asettunut, eikä tässä nyt löydä oikein mitään erityistä valittamistakaan. Ainahan elämä voisi olla mukavampaakin, mutta olen juuri sen verran tyytyväinen toisaalta, etten haluaisi heittää kaikkea menemäänkään jonkin paremman toivossa. Lauantain - vai perjantain? - Helsingin Sanomissa annettiin kyllä koko joukko kaikenlaisia ohjeita unelmien tavoittelusta ja kehotettiin taivaanrannanmaalailuun ja työnvieroksuntaan. Ne ohjeet eivät vain taida olla minunlaisia varten, päätellen tietysti jo siitä hyvin ivallisesta mielialasta, jonka jutun lukeminen minussa synnytti. Jotain muuta pitäisi keksiä.
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
Kielipää poikki! huusi Herttakuningatar
Kuten vuosi sitten Prahassakin, myös Krakovassa katsoin iltaisin, ja aamulla herätessäni, televisiota. Maanantaina illalla päivän riennoista palattuani avasin television, ja sieltähän tuli James Bond -elokuva. Viimeksikin kun yövyin hotellissa, tuli televisiosta James Bond. Tämänkertainen elämys oli sikäli mielenkiintoinen että elokuva oli, kuten kaikki muutkin ohjelmat, dubattu puolaksi, ja joka ainoan repliikin, niin miesten kuin naistenkin, puhui sama mies. Nimenomaan vieläpä puhui, ei edes yrittänyt eläytyä rooliin. Kuuraketti tuntui yhtäkkiä joltain omituiselta dokumentilta, joita kuivakkaat miesäänet selostavat tyynesti. En varmaan koskaan opi ymmärtämään, mitä manner-eurooppalaiset ajattelevat saavuttavansa tökeröhköllä dubbauksella sujuvan tekstityksen sijaan.
Vähänpä tekstitys kuitenkaan minua on auttanut. Matkalla sen huomasi taas, miten huonosti osaan edes englantia nykyään. Tai ehkä minä osaan lukea ja kenties kirjoittaakin sitä, mutta oraalinen osaamiseni vastaa tavallisen Kimi Räikkösen rallienglannintunnin oppilaan taitoja. Ikskjuus mii, tuu juu spiik inglis? Tämän siitä tietysti saa, kun ei käytä hankittua kielitaitoa, vaan antaa sen rapautua - tai pikemminkin antaa itsensä tuudittautua siihen uskoon, että pelkkä kirjallinen osaaminen riittäisi kantamaan arkisten keskustelujen läpi.
Minusta on jo pitkään tuntunut, että tyhmenen vain vanhetessani. En ole varma, osoittavatko tällaiset asiat havainnon todeksi, mutta ehkä siinä on jotain perää, kun nuorena aikuiset vaikuttivat olevan tyhmiä kalkkiksia, jotka eivät tiedä ja tajua mistään muusta kuin työläisarjen pyörittämisestä yhtään mitään.
Vähänpä tekstitys kuitenkaan minua on auttanut. Matkalla sen huomasi taas, miten huonosti osaan edes englantia nykyään. Tai ehkä minä osaan lukea ja kenties kirjoittaakin sitä, mutta oraalinen osaamiseni vastaa tavallisen Kimi Räikkösen rallienglannintunnin oppilaan taitoja. Ikskjuus mii, tuu juu spiik inglis? Tämän siitä tietysti saa, kun ei käytä hankittua kielitaitoa, vaan antaa sen rapautua - tai pikemminkin antaa itsensä tuudittautua siihen uskoon, että pelkkä kirjallinen osaaminen riittäisi kantamaan arkisten keskustelujen läpi.
Minusta on jo pitkään tuntunut, että tyhmenen vain vanhetessani. En ole varma, osoittavatko tällaiset asiat havainnon todeksi, mutta ehkä siinä on jotain perää, kun nuorena aikuiset vaikuttivat olevan tyhmiä kalkkiksia, jotka eivät tiedä ja tajua mistään muusta kuin työläisarjen pyörittämisestä yhtään mitään.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Krakovat piipussa
Nyt on Puola, tai ainakin Krakova lähiympäristöineen nähty. Paljon jäi näkemättäkin, kuten työtovereiden suosittelemat suolakaivokset, mutta Oswiecimin ja sinne pykätyt Auschwitzin ja Birkenaun keskitys- ja tuhoamisleirit kylläkin kävin katsastamassa - tosin jälkimmäisestä ja pahamaineisemmasta ei hirveästi ollut jäljellä. Ehkä mielenkiintoisempaa olikin ylipäätään nähdä puolalaista maaseutua, pienia kyliä tien 780 varrella. Melkein jokaisessa kylässä oli enemmän tai vähemmän mahtava kirkko. Rappioromanttisten talojen pihoissa oli laihoja koiria, sekä kanoja. Lähellä Krakovaa näkyi myös vuorenrinteelle pykätty luostari.
En ole kuvia ladannut vielä kamerasta, epäilen kuitenkin ettei mitään erityisen hienoa tarttunut tälläkään kertaa. Sellaisen mielenkiintoisen huomion tein, että olin meidän matkaporukan (kyseessä oli seuramatka) nuorin. Itse asiassa luulen, että olin ainoa alle 50-vuotias. Lentokoneessa kyllä oli pari-kolme nuorempaa ihmistä, mutta ymmärsin etteivät he olleet osa porukkaa. Ainakaan heitä ei järjestetyillä kiertueilla näkynyt. Mukavia ihmisiä kyllä olivat omat seuralaiseni sen perusteella, mitä heidän kanssaan pääasiassa matkan loppupuolella juttelin.
Ollakseni sääkeskeinen, mainitsen että säät suosivat. Joka yö satoi julmetusti vettä, ja joka aamu kun heräsin aamiaiselle, satoi vettä - ja joka kerta, kun lähdin hotellilta ulos, vesisade taukosi koko päiväksi joko samantien, tai viimeistään puolen tunnin tepastelun jälkeen.
Ruoka oli hyvää. Oppaamme suosituksista huolimatta en koskenut keittoihin, vaan pitkälti lihalinjalla pysyi. Porsaanleikettä, ja yhdessä georgialaisravintolassa porsaanlihaa, jonka päälle oli sulatettu georgialaista juustoa. Pari kertaa kävin myös pizzalla, ja ilokseni oli todettava, että pizza oli pitkälti oululais-etnistä koulukuntaa, eli paksu, helposti käsiteltävä pohja, jonka päällä oli reilusti täytteitä. Tosin yhdessä paikassa kaikki makkarat oli selvästi vain läiskitty päälle, mikä antoi minulle vähän erikoisen vaikutelman (puhumattakaan huonosta olosta, söin selvästi liikaa). Toisessa paikassa tapojeni vastaisesti otin quattro formaggio -pizzan, jossa ei lihaa ollutkaan, vaan erilaisia juustoja.
Oluesta sen verran, että se oli ihan hyvää. Lagereita lähinnä join, ja pari pulloa ostin kotiinikin (Tyskietä ja Zywieciä). Muuta alkoholia en kitannut, mutta tuliaisina itselleni toin kolmisen pullollista erilaisia votkia, joista mainitsemisenarvoisin on Źubrówka- eli ns. biisoninruohovotka (pahoittelen aksenttimerkkien vääryyllisyyttä). Pullossa on sisällä yksi ruohonkorsi.
Entä muuta? Ei siinä sitten kai muuta. Harkitsen entistä vakavammin "I hate german tourists"-paidan painatusta - minkähänlaisen reaktion se nostattaisi seuraavalla matkallani sitten ensi vuonna? - eikä sekään ollut mukavaa, kun keskiviikkona paikka vilisi selvästi ala-asteikäisiä luokkaretkeläisiä. Wawelin katedraalin kellotornin portaikossa ja kryptassa oli muutenkin ahdasta, ja nyt siellä oli mahdoton edetä, kun se oli tukossa saksaa ja (ehkä) venäjää kiljuvien kakaroiden vuoksi, joita ei nähtävästi vähempää voinut kiinnostaa kirkon arkkitehtuuri.
Kirkoista vielä puheenollen, otin osaa myös katolilaiseen jumalanpalvelukseen. Oikeastaan siinä kävi niin, että olin menossa turisteilemaan yhteen vanhan kaupungin kirkkoon, ja samalla hetkellä kun astuin sisään, alkoi soitto, ja paikallisväestön edustajia (ja muutama turisti) seisoi hartaana penkkirivistössä. En kehdannut sitten esiintyä lihavana länsimaalaisena pyllerönä, joka siellä typeränä katselee kuin mikäkin turisti, vaan ajattelin sitten pusertaa itsestäni sen verran turistinuteliaisuutta ylevämpää tutkijanuteliaisuutta, ja mennä mukaan. En saanut kyllä sanaakaan selvää, enkä mennyt myöskään hakemaan ehtoollisleipää ja -viiniä. Mietin, missä menee kohteliaan uteliaisuuden ja tunkeilun raja. Sattumoisin näin seuraavana yönä unta, jossa kyseisen kirkon Jeesusta ja Jumalaa esittävät patsaat murskasivat satapäisen lauman turisteja jonkinlaisen linnan laskusillan alle. Taisin sittenkin olla häiriöksi.
Budjetoin matkaa varten 200 eurolla zlotyjä. Paluupäivän aamuna vielä yli puolet niistä oli jäljellä, enkä lentokentälläkään sitten saanut menemään kuin seitsemisenkymmentä zlotyä, eli alle kaksikymppiä, vaikka kaksi pulloa lisää viinaa ja karkkia ostin.
En ole kuvia ladannut vielä kamerasta, epäilen kuitenkin ettei mitään erityisen hienoa tarttunut tälläkään kertaa. Sellaisen mielenkiintoisen huomion tein, että olin meidän matkaporukan (kyseessä oli seuramatka) nuorin. Itse asiassa luulen, että olin ainoa alle 50-vuotias. Lentokoneessa kyllä oli pari-kolme nuorempaa ihmistä, mutta ymmärsin etteivät he olleet osa porukkaa. Ainakaan heitä ei järjestetyillä kiertueilla näkynyt. Mukavia ihmisiä kyllä olivat omat seuralaiseni sen perusteella, mitä heidän kanssaan pääasiassa matkan loppupuolella juttelin.
Ollakseni sääkeskeinen, mainitsen että säät suosivat. Joka yö satoi julmetusti vettä, ja joka aamu kun heräsin aamiaiselle, satoi vettä - ja joka kerta, kun lähdin hotellilta ulos, vesisade taukosi koko päiväksi joko samantien, tai viimeistään puolen tunnin tepastelun jälkeen.
Ruoka oli hyvää. Oppaamme suosituksista huolimatta en koskenut keittoihin, vaan pitkälti lihalinjalla pysyi. Porsaanleikettä, ja yhdessä georgialaisravintolassa porsaanlihaa, jonka päälle oli sulatettu georgialaista juustoa. Pari kertaa kävin myös pizzalla, ja ilokseni oli todettava, että pizza oli pitkälti oululais-etnistä koulukuntaa, eli paksu, helposti käsiteltävä pohja, jonka päällä oli reilusti täytteitä. Tosin yhdessä paikassa kaikki makkarat oli selvästi vain läiskitty päälle, mikä antoi minulle vähän erikoisen vaikutelman (puhumattakaan huonosta olosta, söin selvästi liikaa). Toisessa paikassa tapojeni vastaisesti otin quattro formaggio -pizzan, jossa ei lihaa ollutkaan, vaan erilaisia juustoja.
Oluesta sen verran, että se oli ihan hyvää. Lagereita lähinnä join, ja pari pulloa ostin kotiinikin (Tyskietä ja Zywieciä). Muuta alkoholia en kitannut, mutta tuliaisina itselleni toin kolmisen pullollista erilaisia votkia, joista mainitsemisenarvoisin on Źubrówka- eli ns. biisoninruohovotka (pahoittelen aksenttimerkkien vääryyllisyyttä). Pullossa on sisällä yksi ruohonkorsi.
Entä muuta? Ei siinä sitten kai muuta. Harkitsen entistä vakavammin "I hate german tourists"-paidan painatusta - minkähänlaisen reaktion se nostattaisi seuraavalla matkallani sitten ensi vuonna? - eikä sekään ollut mukavaa, kun keskiviikkona paikka vilisi selvästi ala-asteikäisiä luokkaretkeläisiä. Wawelin katedraalin kellotornin portaikossa ja kryptassa oli muutenkin ahdasta, ja nyt siellä oli mahdoton edetä, kun se oli tukossa saksaa ja (ehkä) venäjää kiljuvien kakaroiden vuoksi, joita ei nähtävästi vähempää voinut kiinnostaa kirkon arkkitehtuuri.
Kirkoista vielä puheenollen, otin osaa myös katolilaiseen jumalanpalvelukseen. Oikeastaan siinä kävi niin, että olin menossa turisteilemaan yhteen vanhan kaupungin kirkkoon, ja samalla hetkellä kun astuin sisään, alkoi soitto, ja paikallisväestön edustajia (ja muutama turisti) seisoi hartaana penkkirivistössä. En kehdannut sitten esiintyä lihavana länsimaalaisena pyllerönä, joka siellä typeränä katselee kuin mikäkin turisti, vaan ajattelin sitten pusertaa itsestäni sen verran turistinuteliaisuutta ylevämpää tutkijanuteliaisuutta, ja mennä mukaan. En saanut kyllä sanaakaan selvää, enkä mennyt myöskään hakemaan ehtoollisleipää ja -viiniä. Mietin, missä menee kohteliaan uteliaisuuden ja tunkeilun raja. Sattumoisin näin seuraavana yönä unta, jossa kyseisen kirkon Jeesusta ja Jumalaa esittävät patsaat murskasivat satapäisen lauman turisteja jonkinlaisen linnan laskusillan alle. Taisin sittenkin olla häiriöksi.
Budjetoin matkaa varten 200 eurolla zlotyjä. Paluupäivän aamuna vielä yli puolet niistä oli jäljellä, enkä lentokentälläkään sitten saanut menemään kuin seitsemisenkymmentä zlotyä, eli alle kaksikymppiä, vaikka kaksi pulloa lisää viinaa ja karkkia ostin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)