maanantai 20. syyskuuta 2010

R&A 10, osa 1

Mainitsinko jo, että ostin kourallisen lippuja viime viikolla alkaneille Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaaleille? Tosiaan, vain seitsemään näytökseen olen menossa, ja niistä on nyt puolet nähty. Perjantaina illalla, Bio Rexissä, olin katsomassa sellaista elokuvaa kuin Rubber, joka oli hauska metaelokuva siitä, miten asioita tapahtuu ilman syytä. Elokuvan elokuvassa hylätty autonrengas herää henkiin, ja alkaa listimään porukkaa. Lässähtää hieman hyvän alun jälkeen.

Lauantaina ainoa näytökseni oli heti aamulla, puolenpäivän aikoihin. Kyseessä oli tanskalainen filmi uusnatsin ja uusnatsiympyröihin sotkeutuneen nuoren ex-upseerin rakkaudesta. Odotin ehkä vähän liikoja elokuvalta, kyseessä joka tapauksessa oli vähän pliisu elämys. Natsit ovat ihan hyvä teema elokuvissa, mutta ehkä pelkän homorakkauden ja natsiteeman yhdistäminen ei riitä, vaan olisin kaivannut vähän vielä terävämpää otetta, ja vähemmän siirappia.

Sunnuntain elokuvani oli vasta illalla, yhdeksältä. Se oli italialainen The Double Hour (il doppia jotain). Odotukset eivät sinänsä olleet korkealla - kuvaus viehätti sen verran että olin aiemmin viikolla hankkinut lipun, mutta en muistanut kuvauksesta mitään enää sunnuntaina. Petyin silti vähän. Alussa elokuva vaikutti ihan mielenkiintoiselta mysteerielokuvalta, jossa ljubljanalainen nainen rakastuu yhden illan seuraa hakeneeseen mieheen, ja nämä alkavatkin sitten seurustelemaan, ja sitten mies saa surmansa kartanon ryöstössä. Sitten nainen alkaa hourailemaan. Sitten vedetään matto alta. Lopulta paljastuukin, että kyseessä onkin juonitteleva nainen. En minä tiedä, minusta tämä kompastui omaan nokkeluuteensa, ja leffan loppupuolella vilkuilin useasti kelloani ja mietin, ehtisinkö vielä Matinkylän bussiin, vai pitääkö minun jäädä Länsiväylällä pois. Piti.

Festarit jatkuvat sitten keskiviikkona osaltani kolmella elokuvalla, ja (muistaakseni) sitten torstaina vielä yhdellä. Töissä luultavasti tulee olemaan vain työntäyteinen viikko, toivottavasti ehdin ja jaksan.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Säästöpossu

Töissä on viime aikoina mennyt siinä mielessä kivasti, että olen voinut tehdä normaalia päivää, eli kahdeksan tunnin päivää puolen tunnin ruokatunnilla. Nyt tahti taas kiihtyy hetkeksi, sillä ensi viikolla kesän ponnisteluni joutuu tulikokeeseen, kun tehdään ensi vuoden osalta tiettyjä laskelmia, jotka ovat ensi kertaa minun vastuulla. Tai en tietenkään niitä ihan yksin teen, mutta minun kai pitäisi olla se matemaattisen puolen asiantuntija, joka ohjailee prosessia, tarkistaa tulokset, korjailee etukäteen virheet ja jälkeenpäin selittää lopuksi lähteviä kirjelmiä ihmettelevälle asiakaskunnalle. Samaan aikaan pitäisi istua kaikenmaailman kokouksissa, joista osa ei tunnu kauniisti ilmaistuna ihan välttämättömiltä. Ja sitten pitäisi valmistella tulevia materiaaleja, jotain asiakaskeikkoja on taas buukattu. Mukava tietysti päästä välillä kentälle toisaalta. Pitää sumplia lokakuulle kevyempi viikko, ehkä pidennetty viikonloppu.

Ehdin jo sosiaalisessa mediassa kehuskella, että nyt on 12 kuukauden (tosin vain kolmen kvartaalin) ASP-säästöt kasassa. 9300 euroa niitä on kertynyt, plus sitten osakkeissa ja muilla säästötileillä, jotka on tarkoitettu pääasiassa juuri asunnonhankintaa varten, on kiinni yhteensä noin 5000 euroa. ASP-sopimukseen kirjattu tavoitesäästö oli 15000 euroa, joten voisin ajatella olevani melkein maalissa. Paikallinen hintataso huomioiden on kuitenkin pakko jatkaa täydellä höyryllä. Eipä tuo säästely ole elämää haitannut muuten, ihan hyvin on ollut varaa kaikkeen, mitä olen halunnut (paitsi uutta kamerarunkoa ja pro-objektiiveja olen haikaillut, mutta jättänyt hankkimatta). Vuoden päästä minun siis pitäisi olla siinä tilanteessa, että voisin ainakin periaatteessa alkaa maksamaan vuokraisännän sijasta itselleni. Käytännössä tilanne tietenkin on varmaan toinen. Laatimani laskelmat kuitenkin osoittavat, että 20 tai 25 vuoden laina-ajalla selviytyisin jopa 180 tuhannen euron lainasta, jos korot eivät hirveästi yli 7 %:n nouse. Tosin se on jo pahasti kipurajoilla, ja voi olla, etten ole osannut ottaa huomioon kaikkia asunnonomistajuudesta johtuvia menoja.

Kuluttajana närkästyin alkuviikosta kaupassa käydessäni. Ennen vanhaan, vielä kai joskus kesällä, 500 gramman paketti Brazil-kahvia maksoi kolme ja puoli euroa. Vahvistin tämän käsityksen eräältä toiselta Brazilin kannattajalta. Tiistaina se maksoi lähimmässä Citymarketissani 5 euroa ja 69 senttiä. Törkeää!

Inhorealiteettejä

Olen viime aikoina keskittynyt kaverin epäsuorien suositusten johdattelemana lukemistossani kaunokirjallisuuteen, ja erityisesti edesmenneen Arto Salmisen tuotantoon, josta olen nyt lyhyessä ajassa lukenut 66 %. Inhorealismi rehottaa romaaneissa, jotka käsittelevät pääasiassa suomalaisen yhteiskunnan huono-osaisempia, tai heidän ja keskiluokan törmäystä. Kirjat ovat lyhyitä, kieli hauskaa, siis suosittelen. Ainakin Turvapaikka, Paskateoria ja Varasto ovat mainioita, Ei-kuori oli ehkä hieman turhan seestynyt muihin verrattuna, mutta kyllä senkin lukee mielellään. Täytyy käydä kirjastosta hakemassa vielä loputkin teokset.

Paitsi että pian pitää vaihtaa lukemiset muuhun. Löysin eilen Suomen Aktuaariyhdistyksen sivuilta hyvin mielenkiintoisen, kymmenen vuoden takaisen palkkatutkimuksen (pdf), jonka tulokset paitsi herättävät kohdistumatonta kateutta, mutta jotka myös vahvistavat, että SHV-tutkinnon suorittaminen kannattaa. Marraskuussa on jälleen vakuutusmatematiikan sovellusten tentti, ja siihen pitänee alkaa lukemaan viimeistään lokakuun alkupuolella. Viime vuonna jätin sen typerästi väliin, vaikka olin ehtinyt vähän lukea ja toissavuoden ensiyritykseni jäljiltä oli vielä jotain mielessä. Tänä vuonna tutkintovaatimuksiin oli ilmestynyt vielä yksi uusi kirja ainakin lakisääteisen eläkevakuutuksen erikoistumisosan osalta, nimittäin ETK:n julkaisema Työeläkkeiden kustannustenjako -kirjanen.

Nyt ei kuitenkaan ehdi aloittamaan. Tänään alkaa osaltani Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit. En tosin osallistu kuin seitsemään näytökseen - jotenkin Espoo Ciné vie aina mehut, ja toisaalta lokakuun lopussa on taas Nightvisionsin Maximum Halloween, joka taas kestää vaikka kuinka monta päivää.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Iä, Iä, Anja fhtagn - Esikoisteosten paremmuus

Töissä meni tänään valitettavan pitkään, ja kun olin Ison Omenan kirjastossa palauttamassa muutamaa opusta, tajusin myöhästyneeni Anja Snellmanin emännöimältä tilaisuudelta. Voi vietävä kun harmitti. Snellman on niitä harvoja kirjailijoita, joihin minulla on intohimoinen suhde - kunnioitettava saavutus kokonaisen 15 sivun lukukokemuksellani. Rehellisyyden nimissä voin toki myöntää, että asenteeni on paljolti muiden poikien lietsomaa ennakkoluuloa tuota Helsingin Belialia kohtaan, jota hänen esikoisromaaninsa alkusivut vahvistivat sellaisella demonisella voimalla, että nakkasin Sonja O:n äkkiä nurkkaan. Pidän toisaalta pimeyden voimien kanssa flirttailusta, joten ehkä pitäisi todella kokeilla jotain muutakin teosta häneltä.

Jotenkin olen onnistunut kasvattamaan myös sellaisen ennakkokuvitelman, että esikoisteokset, tai ainakin pari ensimmäistä, ovat aina niitä seuranneita parempia. Jotenkin tämä tuntuu pätevän musiikin maailmassa, tai ainakin mitä tulee omiin lempigenreihini. Kehityskaari näyttää usein siltä, että alussa yhtye toteuttaa sitä alkuperäistä visiotaan ensin nuorekkaalla innolla, ja sitten vielä kerran hieman hillitymmällä innolla mutta itsevarmemmalla taituruudella. Sen jälkeen taiteelliset visiot, uudistumiset ja nolot paluut juurille turmelevat kaiken.

En kuitenkaan ole varma, päteekö se muuhun taiteeseen. Kirjallisuudessa olen törmännyt alkutuotannon paremmuuteen selvästi vain pari kertaa. Umberto Econ pari ensimmäistä, Ruusun nimi ja Foucaultin heiluri, hakkaavat myöhemmin tulleet. Myös Houellebecq onnistui saamaan parista ensimmäisestä romaanistaan myös ne toistaiseksi parhaat, ja vielä niin, että Extension du domaine de la lutte todella muistuttaa räkärokkibändin debyyttiä, josta paistaa läpi tietynlainen amatöörimäinen raivokkuus, joka seuraavassa romaanissa on kypsynyt luettavampaan, mutta aavistuksen taiturellisempaan (ja luettavaan) mutta myös pitkäpiimäisempään suuntaan.  Mutta muuten en ole saanut hirveästi aihetta kehitellä samanlaista uskomusta kuin musiikin maailmassa. Tietysti kirjallisuudentuntemukseni on varsin rajallista, ja hävettää ottaa esimerkiksi se iänikuinen (noiden kahden edellämainitun iänikuisen lisäksi) Lovecraft, jonka nuoruusvuosien kertomukset ovat pahimmillaan melko kamalaa huttua, etenkin verrattuna viimeisten elinvuosien aavemaiseen kerrontaan. En tiedä, johtuisiko ilmiö siitä, että (nyky)musiikissa yksittäinen kappale on verrattain yksinkertainen tekele, joka muodostaa oman pienen kokonaisuutensa siinä missä kirjallisen teoksen, ja etenkin romaanin, on kamppailtava muodostaakseen koherentin ja luettavan kokonaisuuden. Musiikissa ei välttämättä (ainakaan minua miellyttääkseni) ei soitannon tarvitse olla lainkaan taitavaa eikä kappalerakenteen monimutkaista, vaan riittää, että kappaleessa on jokin idea (melodia tai jokin rytmi tai se muuten vain onnistuu luomaan tunnelman). Kirjallisuudessa kirjoitustaidolla on merkitystä - en pysty lukemaan örkkikielellä eli stadin slangilla kirjoitettua tekelettä, vrt. Kauras-Snellmanin Sonja O. - mutta se ei riitä, vaan teoksen on muutenkin muodostettava jonkinlainen järkevä kokonaisuus, ja kummankin aspektin yhdistäminen vaatii kirjailijalta taitoa, eli ihailtavaa lahjakkuutta tai kovaa, sormet verille pieksevää ja kärsivällistä harjoittelua.

Väitän siis, että kirjailijalta kestää kauemmin saattaa taitonsa sille tasolle, että hän onnistuu ilmaisemaan häntä alunperin motivoituneet ideat onnistuneesti kuin muusikolta. Kummatkin tosin sotkeutuvat sitten tekotaiteellisuuden ja mainostemppujen ryteikköön.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Suomenniemeltä

Sain luetuksi pari viikkoa sitten aloittamani Kaiho Niemisen romaanin Suomenniemeltä, joka kertoo erään Jaakko Karjalaisen tarinan kansalaissodan vahinkosankarista erakoituneeksi muurahaismunafarmariksi. Vaikka olen kaverin suosituksesta tutustunut Niemisen tuotantoon ja lämmennytkin sille, suhtauduin silti hieman epäillen tähän "neljään ja puoleen epookkiin" Jaakkuran elämästä, sillä se sijoittuu suurimmaksi osaksi Kansalaissotaan ja sitä välittömästi seuranneisiin vuosiin. 1980-luvun alussa Pohjanmaalla syntyneenä ja siellä koko nuoruuteni eläneenä minulla ei ole hirveän henkilökohtaista sidettä viime vuosisadan alkupuolen Etelä-Karjalaan, ja sen vuoksi epäilin, etten voisi kirjaankaan suhtautua kovinkaan intensiivisellä mielenkiinnolla.

Suomenniemeltä -kirjan luki kuitenkin ihan mielellään, eikä samaistuminen päähenkilöön, joka yrittää vain olla ja elää oikein, ollut kovinkaan vaikeaa. On jotenkin mielenkiintoista kuitenkin, että Kaiho Niemisen romaanit tuntuvat melkein poikkeuksetta sisältävän samanlaisia identiteettejä. Tässäkin päähenkilö suhde omaan äitiinsä, "Huor-Miinaan" on olematon, eli Karjalais-Jaakko on orpo (vrt. Äiditön mies), ja päähenkilön rakkaudenkohteet ovat selvästi vanhempia naisia (Äiditön mies, Maijun baari, jossain määrin myös Mies ja elokuu, mutta se on vähän poikkeava teos), ja nämä naiset ovat joko sairaanhoitajia (Äiditön mies) tai kaupan apulaisia (Maijun baari), Suomenniemeltä -kirjassa Ukkolan Siiri on jopa molempia. Olisi varmaan ollut hedelmällistä käsitellä Niemisen tuotantoa äidinkielen tunneilla, kun analysoimme kirjoja. Lukiossa analyyseissä tunnuttiin aina päätettävän jo etukäteen kirjailijan äitisuhde epänormaaliksi, ja haaste oli etsiä teoksesta selitykset sille, uskottavuudesta ja perustelujen vedenpitävyydestä viis veisaten.

Vastustan kyllä toisaalta sitä, että kirjailija samaistetaan aina johonkin tämän teoksissa usein esiintyvään hahmotyyppiin. Ihmisistä kirjoittava kirjailija epäilemättä antaa käytännössä aina enemmän tai vähemmän itsestään kirjan hahmoihin, mutta sen olettaminen, että teoksessa esiintyy kirjailija itse jollain salanimellä, vaikuttaa vähän samanlaiselta kiusanteolta kuin vaikka homojen oikeuksia puolustavan homottelu.

Valehtelun puolesta

Kuljin eräänä aamuna töihin bussilla, ja samaan kyytiin sattui sitten muuan saman firman palveluksessa oleva puolituttava. Hän kertoi lähtevänsä piakkoin ulkomaanmatkalle välimerellisiin maisemiin ja iloitsi siitä, että saa vielä viimeisen mahdollisuuden lämpöön nyt kun Suomessakin oli vihdoin ja viimein alkanut tuntumaan syksyltä. Valehtelin sitten hänelle helteisen lämmön olevan tervetullutta vaihtelua, vaikka tosi asiassa olen itse ottanut viileämmän ilmanalan avosylin vastaan.

Tässä tietysti kävi niin, että nuoren ja viehättävän naisen seura kytki minut jonkinlaiseen mielistelymoodiin, ja yritin luoda alkeellista yhteenkuuluvuuden tunnetta epätotuudenmukaisilla lausunnoilla. Toisaalta voisi kuitenkin olla myös sitä mieltä, että arkipäiväisessä keskustelussa, ns. rupattelussa, voi olla ihan tarkoituksenmukaista herättää mahdollisimman vähän vastakkainasettelua, ja olla olevinaan ikään kuin samaa mieltä. Muotoilemalla kantansa vähän epämääräisesti sen voi ajatella olevan vain yksinkertaista toisen asemaan asettumista, eli osoitus empatiakyvystä. Toinen on luultavasti vain ihan hyvillään, kun ei joudu kiivaaseen väittelyyn aamubussissa, ja vaikka tämä sitten kysyisikin empatisoijan mielipidettä, voi kyselyyn aina hivenen myötäsukaisesti vastailla, ettei tämä viileys ole ainakaan vielä haitannut. Etelän lämmöstä haaveileva voi sitten vastata että niin, onhan se vähän niinkin. Kummallekin jää ihan hyvä mieli, paitsi tietysti toiselle, joka soimaa itseään törkeästä valehtelusta ja suoranaisesta petoksesta.

Näin helppoa on tehdä elämästä vaikeaa!