Vauhti kallossa

Lähden huomenna töiden jälkeen maalle, joten nettitauon saatteeksi maaseutuajelua:



Pidin kyllä ihan Quantum of Solacesta - vaikka se olikin Casino Royaleen nähden pettymys - mutta se on sanottava, että nykyajan takaa-ajokohtauksista ei saa enää mitään selvää kameran hytkyessä. 27 vuotta sitten riitti vauhtia, hienoja autoja ja kaahareita, ja silti katsoja pysyy kärryillä. Tämä nimenomainen kohtaus on ehkä suosikkini takaa-ajokohtauksista autoilla.

Masuuniin vaan

Kävin aamutuimiin kaupassa ostamassa kuulokkeet (jukopliut kuulostaapa musiikki hyvältä - en enää koskaan käytä pöytäkaiuttimia tai nappikuulokkeita), ruokaa ja USB-kaapelin. Näin sitten juorulehden kannen: "[Linda Lampenius-Brava-mikähittolieneen] MASUSSA VILLI TYTTÖ". Masu. Tehtäköön tiedettäväksi, etten pidä alkuunkaan sanasta masu. Se on vatsa tai maha, tai kohtu, ja tämän uutisen olisi pitänyt oikeasti olla "viulunsoittaja porsii" tai "Lindan kohdussa sätkii ja nykii toukka".

Kerroinkin töissä taannoin näkemyksiäni tehokkaimmista ja pettämättömimmistä ehkäisymenetelmistä, eli marketissa käymisestä viikonloppuisin tai arkisin neljän jälkeen. Sain kuulla, että kyllä se mieli ja näkemykset muuttuvat siinä samassa, kun niitä lapsia todella on. En tietenkään enää nykyisin ole ehdotonta mieltä edes siitä, olisiko mukavaa yrittää joskus olla isä, mutta myönnän tietenkin sen, että omat lapset ovat aivan eri asioita kuin lapset yleensä. Oman lapsen möykkäämistä katsoo varmaan mielellään läpi sormien, paitsi öisin kun sillä penteleen sinappikoneella on koliikki.

Astuin arvotyhjiöön

Matkaan nykyisin joka aamu töihin sillä samalla linjan 10K vuorolla, jolla kävelymatkani jäävät lyhyimmiksi, vaikka matka-aika hieman piteneekin bussin kiertäessä Haukilahden rannan ja Westendin. Siinä saa hyvää aikaa levähtää hetken ennen työpäivän alkamista vaikkapa lukemalla kirjaa tai miettimällä syntyjä syviä. Tiistaina, ilmeisen vaikuttuneena edellisillan työtovereiden keralla seuratusta joulukonsertista Tapiolan kirkossa, päätin sen 10-15 minuutin bussimatkan aikana aamulla puoli seitsemältä tehdä pesäeron ja irtisanoutua tyystin uskonnosta nimeltä ateismi. Luulen, että tulen vielä vastaisuudessakin paikkailemaan maailmankuvaani, joten olkoon tämä nyt tämän blogin ensimmäinen vakavastiotettava yritys eritellä sitä ja myötävaikuttaa sen uudelleenmuotoutumiseen.

Nähdäkseni ateismia on oleellisesti kolmea eri laatua. Aikuisiän I-tyypin ateismi on ehkä se tyylipuhtain, jossa henkilö vakaumuksensa mukaisesti yksinkertaisesti kieltää jumalien olemassaolon tai sen mahdollisuuden. Aikuisiän II-tyypin ateismi ei ole ateismin laji sinänsä, vaan jatkoa henkilön nuoruuden ateismille, joka on joko teiniateismia tai lukioateismia.

Teiniateismiin kuuluu oleellisesti kristinuskon Jumalan ja kirkon, jotka tässä ovat lähinnä kärjistettyä ilmauksia maltilliselle, rauhalliselle ja kiihkottomalle elämälle, vastustaminen öyhöttämällä. Muistan kovia kavereita, jotka tekivät Raamatun sivuista sätkiä ja kuuntelivat raskasta musiikkia oikeastaan sen kummemmin ymmärtämättä tai pitämättä siitä.

Lukioateismi taas on teiniateismin vähemmän reuhaava veli tekointellektuellilla silauksella. Kirkko kun on kuulemma tehnyt kamalia rikoksia ja väittää silti edustavansa rauhan uskontoa. Tai sitten koska Jumalan olemassaoloa ei ole todistettu, niin ei sitä sitten olekaan. Tai koska ihminen kehittyikin evoluution ryydittämänä jonkun konkreettisen savesta muovaamisen sijaan, niin Raamattu onkin valhettelua ja "propagandaa". Tai koska maailmassa tapahtuu pahaa, ei Jumala voi olla se rauhan jumalaksi väitetty Jumala, ja siis Jumalaa ei ole.

Itse edustin jonkinlaista näiden kahden nuoruusiän ateismin synteesiä kuitenkin lukioateismiin painottuen. En öyhöttänyt, vakuutin ainakin itseni "tieteellisellä todistusaineistolla", mutta kuitenkin se kaikki oli jonkinlaista esittämistä ja viimeinen yritys vaikuttaa jotenkin rohkealta ja ehkä jopa kovalta kaverilta. Nyttemmin olen alkanut olemaan sitä mieltä, etten ihan voi tuomita edes salaa muiden uskoa, sillä jos teen niin, tulen ottaneeksi kantaa johonkin, mikä ei kertakaikkiaan kuulu luonnontieteen piiriin. Kieltämällä yliluonnollisen tulen itseasiassa väittäneeksi, että olen saanut jotain tietoa objektiivisen todellisuuden siltä puolelta, josta tietoa ei voi saada. Miten voin tehdä niin, ja jälkeenpäin väittää, että maailmankatsomukseni perustuu koviin faktoihin eikä mihinkään perustelemattomaan uskoon?

Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että joku olisi viimeinkin suvainnut lähettää minullekin jumalallisen ilmoituksen, jonka olisin ottanut riemuiten sydämeeni. Ei minulla edelleenkään ole mitään syytä uskoa mihinkään tuonpuoleiseen enkä ole kuitenkaan ihan varma, miten minun loppujen lopuksi pitäisi suhtautua heihin, jotka uskovat johonkin ja pitävät kiinni dogmeistaan. En oikein voi todeta heidän olevan niin väärässä kuin oikeassakaan. Arkisin sillä ei ole niin väliäkään, mutta sitten on olemassa asioita, joista päättäminen tai joiden toteuttaminen vaikuttaa muihinkin, jotka eivät välttämättä jaa uskoa asiaan A. Siinä kohdassa riitaannun kaikkien kanssa, eikä sekään oikeastaan olisi ihan sitä, mitä haluan.

Lopuksi tähänkin tunnustukseen liittyy joitakin narsistisia näkökulmia. Lukioateismista luovuttuani olen jälleen pari askelta lähempänä tylsää patakonservatiivia, jolla ei ole persoonallisuutta edes siteeksi. Minulla on muutenkin niin vähän mielipiteitä, enkä tämän myötä voi enää osallistua näennäisesti älykkäisiin keskusteluihin, joissa tuetaan keskinäisesti toistemme vakaumuksia jaarittelemalla jälleen siitä, miten Jeesuksen nimeen on tapettu paljon enemmän ihmisiä kuin jonkun toisen ryhmittymän, johon ei niin selvästi liity mikään jumalusko tai oppijärjestelmä. Toisaalta en pysty edelleenkään mihinkään syvälliseen yhteyteen jotain uskoa tunnustavien kanssa. Kristillissävytteisiä joululauluja sentään näemmä pystyn laulamaan ilman paheksuvia katseita - kiusaannuin siellä konsertissa vain lietsottuani kiusaantumisen tunteita. Sitten ajattelin, että minähän itseasiassa vain luen merkkijonoja vähän eriskummalliseen tahtiin äänenkorkeuttani hieman vaihdellen ja äänteitä välillä venyttäen. Tuotin vain ääntä, en tunnustanut tai ilmaissut mitään muutakaan arvolatautunutta mielipidettä.

Totisesti, totisesti: elämä on (yhtä saakuran) ongelmaa, kun sen oikein oivaltaa!

Kahvitauolla löytynyttä

Nyt tiedän taas, mitä sivustoa selaan heti kun aika käy pitkäksi: Kattavanoloista LEGO-katalogia. Muistan esimerkiksi elävästi, miten pienenä poikana, vuosikymmeniä sitten, leikin moottoripyöräpoliiseilla, jäteautolla ja bensa-asemalla. Tietenkin minulla oli myös kokoelma tielaattoja erilaisten liikennejärjestelyjen konstruoimiseen.

Pienenä pidin edellä mainitun kaltaisista erikoislegoista. Jos minulla kuitenkin olisi (edes joskus) lapsia, suosisin minäkin mieluiten perusrakennuspalikkasarjoja, joista voisi rakentaa mitä vain. Työtoveri vihjasi, ettei sellaisia oikein enää ole. En uskonut, kunnes kävin itse tarkistamassa tilanteen paikallisessa marketissa. Ei. Sen sijaan vain erikoistarkoituksiin sopivia Star Wars -legoja, kaupunkilegoja ja linna-Duploja (Duplojakin minulla oli, mutta kasvoin niistä melko rivakasti ulos päätellen siitä, ettei niitä meillä koskaan ollut pientä pikkukokoelmaa lukuunottamatta). Yhtäkään palikkalaatikkoa en nähnyt. Ei tietenkään väkisin. Onneksi on sentään vielä tietokonepelit, joita ihan hiljattain taidettiinkin taas Helsingin Sanomien nettipainoksessa hieman salaa paheksua. Aatella et kolmekymppiset - eli 70-80 -luvuilla syntyneet - pelaa jotai lapsellisii pelei!

I am the law

Edellisen tentin mentyä puihin olen tarttunut hurjana seuraavan tentin materiaaliin periaatteenani, että se jumalauta menee läpi, vaikka se olisi viimeinen tekoni. En vain ole juuri koskaan lukenut lakitekstejä (paitsi työn puolesta TyELiä, mutta sitäkin loppujen lopuksi melko kursorisesti, joitain selkeimpiä ja ymmärrettävimpiä kohtia poimien), joten yli 1000 sivua tekstiä, joista noin 200 varsinaisia säädöksiä (uusi vakuutusyhtiölaki, laki työeläkevakuutusyhtiöstä ja vakuutussopimuslaki), hirvittää. Kevään tenttipäivästä ei ole vielä tietoa, mutta maaliskuun lopussa se on tavannut olla. Työtovereiden mielestä olen (hullu ja) ihan liian etuajassa, mutta tammikuussa tekemistä riittänee muutenkin, ja kun nyt kerran jonkinlaista kieroutunutta intoa on, niin kaitpa se on käytettävä hyväksi.

Lakiasiat ovat olleet viime aikoina pinnalla. Astrid Thors on ymmärtääkseni melko epäsuosittu tällä hetkellä joissain piireissä. En ole hänen ehdottamaansa ulkomaalaislakiin (?) tutustunut, mutta olen joka tapauksessa jollain maltillisella, mutta jopa itselleni tarkemmin määrittelemättömällä kannalla. Vastustan vaihtoehtoja "rajat tiukasti kaikilta kiinni" ja "tuodaan kaikki ulkomailta tänne vaikka väkisin, vaikka sitten elätettäväksi". Luonnollisesti suosin työperäistä maahanmuuttoa, vaikken tiedä, mitä Suomella on tällä hetkellä ja lähivuosina tarjota.

Korkeimman oikeuden tuorein ennakkotapaus on henkilökohtaisesti kiinnostavampi. Kyseisessä tapauksessa B oli vääryydellä nyhtänyt elatusapua A:lta, ja A halusi B:n ulosottoteitse perimiä apuja takaisin. Ajattelin alunperin itkeä, kuinka nyt siunattiin huijaus, mutta elatusapulaissa itseasiassa näyttäisi lukevan, että

Kun isyyden kumoamista koskeva kanne on lainvoimaisella tuomiolla hyväksytty, isyyden tunnustaminen todettu mitättömäksi tai isyyden vahvistamista koskeva lainvoimainen tuomio purettu, voi tuomioistuin velvoittaa lapsen 5 §:n 1 momentissa tarkoitetun edustajan palauttamaan suoritetut elatusavut tai osan niistä, jos lapsen edustaja elatusapua vahvistettaessa tai elatusapuja vastaanottaessaan on tiennyt, että mies ei ole lapsen isä, ja palauttamista on lapsen, lapsen edustajan sekä elatusapua suorittaneen miehen olosuhteet huomioon ottaen pidettävä kohtuullisena.

Näin ollen pystyn hyväksymään, että tällä kertaa kävi näin. Tässähän ei kai ollut kyse siitä, että A syytti B:tä huijauksesta, vaan halusi vain omansa takaisin. A:n pitäisi kai nostaa petossyyte erikseen, ja jos näin kävisi, olisi hän melko vahvoilla, eikö vain? Joka tapauksessa minua on monissa viimeisen vuoden aikana lukemissani lakiteksteissä häirinnyt se, että ne tuntuvat oikein tahallaan vilisevän epämääräisyyksiä. Ovatko ne joitain lakiväen oman työllisyystilanteensa varmistamiseksi viljelemiä koukkuja, vai halutaanko niillä säästää mahdollisuus poliittisiin ja tunteella tehtyihin päätöksiin?

Kuolevaiset jumalat syöstäköön maahan

On jotenkin kuvaavaa, että väitettä "Kilpaurheilu on yliarvostettua" pidetään jotenkin epäkorrektina, siis provokatiivisena. Tuolla otsikolla tulee kuitenkin tänään Ylen TV1:ltä jonkinlainen Tuomas Enbusken juontama ohjelma. Ohjelman luonnetta tuntematta pelkään kuitenkin pahaa, ettei Enbuskekaan ole tämän ajan Nietzsche, joka julistaisi tämänkin Jumalan olevan kuollut. Myönnän tosin vähän nauttivani kerettiläisen roolista.

Olen edelleen modernin yhteiskunnan kauneusihanteiden orja, ja ajattelin käydä taas lenkillä (syötyäni reilun annoksen piparkakkutaikinaa - ei se niin hyvää ole kuin lapsena, mutta kun ei pahaakaan). Kävin eilen ensimmäistä kertaa viikkoon, kun edellisenä viikonloppuna toisessa pohkeessani ilmeni jonkinlainen häiriötila, jonka vuoksi jouduin nilkuttamaan kilometrin verran takaisin kotiin. En tiedä, olisiko tässä syytä huolestua, mutta luulen sen olleen se sama lihas, tai jokin hyvin lähellä tai mahdollisesti ainakin samassa jalassa sijaitseva lihas, joka on ennenkin krampannut erityisesti öisin ja aamuisin.

Katselin viikonloppuna pari elokuvaa. Efter Brylluppetia suosittelen (pääosissa aina loistava Rolf Lassgård sekä Mads "Le Chiffre" Mikkelsen), Woody Allenin Manhattania taas en. Herra Allenin tuotoksia ovat muutamatkin tahot joskus suositelleet ohimennen, mutta tämän päälle en kyllä ymmärtänyt. Ehkä se oli sitten sellainen aito taide-elokuva, josta tällainen tavan maalaisjuntti ei voi mitään ymmärtääkään.

Ei mennyt läpi harmaan kiven

Ei mennyt se taannoinen tentti läpi, ei. Lopputulos oli tietysti täysin ennakoitu sen jälkeen, kun seuraavana päivänä keskustelin lyhyesti tentistä aktuaarimme kanssa. Ensi vuonna sitten uusi ja varmempi yritys, ja keväällähän menee nyt tietenkin laki- ja kirjapitotentit vaikka väkisin apinanraivolla. Apina tietysti tällä hetkellä tuntuu varsin kirjaimelliselta kuvaukselta. Se hyvä puoli tässä tietenkin oli, että sopimuksen mukaan läpipäässyt kollega tarjosi töiden jälkeen oluet, ja toisekseen pääsen ensi vuonnakin jatkamaan pizzantäyteisiä tenttiinlukuperinteitä.

Jonkinlaisena alitajuntaisena lohtuna ostin itselleni yhden tarjotun pitkän oluen jälkeen (pakastepizzan lisäksi) Prismasta neljä puuttuvaa kautta Babylon 5:ttä suomalaispainoksina. Nyt tarvitsisin enää sen isomman television ja hyvän sohvan, niin voisin jälleen kerran katsoa suosikkisarjoistani ylimmäisen, etenkin kun Star Trek: The Next Generationin sain eilen päätökseen. All Good Things... ei ollut ihan niin hyvä kuin muistin, mutta siltikin sarjan parhaimmistoa, ja vaikka TNG:n luonteesta johtuen ei saatu mitään Babylon 5:mäistä tai edes X-Filesmäistä lopetusta (halusin käyttää tässä sanaa klosyyri, mutta se ei kai ole oikea sana ja kuulostaakin teeskentelevältä) tarinalle, jätti viimeinen jakso kuitenkin tunteen jonkin suuren päättymisestä - retki jatkuu ilman yleisön suojelevaa silmääkin. Jossain vaiheessa pitänee hankkia muitakin Trek-sarjoja. Alkuperäinen kuuluisi tietenkin yleissivistykseen, mutten ole koskaan TV:stä viitsinyt sitä seurata. Ehkä Deep Space Nine tai Enterprise sopisi paremmin. Voyageria kohtaan minulla on vakavia ennakkoluuloja, sillä olen nuorena nähnyt siitä muutamia jaksoja ja inhonnut kovasti erästä hahmoa siinä. Tosin mitä science fiction -sarjoihin tulee, niin se Farscape olisi myös joskus mukava saada DVD-kanavan ohjelmistoon.

Star Trekin viat

Olen kuutta vaille valmis joskus viime tammikuussa alkaneessa urakassani katsoa Star Trek: The Next Generation -sarjan kaikki jaksot. Parantumattomana, sanan moittivimmassa merkityksessä lapsellisena nörttinä olen toki nauttinut tästä retkestä ja olen valmis nostamaan TNG:n kaikkien aikojen suosikkisarjojeni joukkoon. Siitä huolimatta, että kaikista suosikkisarjoistani ehkä juuri se ärsyttää eniten.

Ymmärrän hyvin, miksi joku saattaisi - ja tässä sijamuoto on nyt oleellinen - pitää Trekkiä lapsellisena sarjana. Tämä merkitsee, että jopa minä pidän sitä lapsellisena suhteessa esimerkiksi Babylon 5:een. Riviarvostelija, joita näkee esimerkiksi sinkkufoorumeilla haukkumassa nörttejä ja analysoimassa yhdeksi syyksi heidän naisettomuudelleen lapsellisten trekkien katsomisen, perustanee moitteensa ennakkoluuloille - riittää, että kyseessä on tulevaisuuteen sijoittuva sarja, jossa näytetään seikkailevan avaruudessa ammuskelemassa ihmisten näköisten avaruusolioiden kanssa ja heitä vastaan. Minun ongelmani ei ole tämä.

Ensimmäinen ärtymyksenaiheeni on jossain viidennen ja kuudennen kauden paikkeilla viimeistään hiertämään alkava juonten kaavamaisuus. Ensin Enterprise kohtaa jonkun harmittoman tai helposti peitottavan uhan. Sitten, miehistön tietämättä, viikon pienoishiukkanen aiheuttaa ylimääräisen, aidosti uhkaavan ongelman. Sitten Data tai Geordi keksii, mikä se on, ja toimenpide, jonka onnistumisprosentti on hyvin pieni, onnistuu ja päivä on pelastettu.

Mutta pahempi ongelma on itse miehistö, ja etenkin päällystö. Picardille ja Datalle annan synninpäästön muista ansioista, mutta loput ovat sellaista ylimielistä ja oikeassaolevaa sakkia että oksettaa. Ymmärrän, että Trekin maailma on utopia, jossa ihmiset ovat päässeet yli pikkumaisuuksistaan, itsekkyydestään ja pahuudestaan (paitsi tiukasti sivuhahmoina pysyttelevät pahat amiraalit ja muut vallanjanoiset papparaiset), mutta kun Babylon 5:ssä oli alkoholismin veitsenterällä taiteileva turvapäällikkö-Garibaldi, huumeisiin haksahtava lääkäri-Franklin, äkkipikainen Ivanova, viileän ulkokuoren alla itsekäs Lennier, alussa naiivi ja myöhemmin häikäilemätön Sheridan ja niin pois päin. Star Trekin uudessa sukupolvessa kaikki harrastavat korkeampia taiteita, ovat kaikki epäitsekkäitä, henkilöstöristiriitoja ei ole, addiktioita on korkeintaan teehen, Earl Grey -merkkiseen. Muutoin täydellisen lainkuuliaisia Tähtiliiton upseereja, jotka kuitenkin rikkovat aina tilaisuuden tullen ylintä käskyä, prime directivea, vastaan, koska he ovat oikeassa ja typerät säännöt ihan väärässä. Pahin kaikista on tietenkin herra täydellinen, nuori Wesley Crusher, joka onneksi lähteekin neljännen kauden aikana pois sarjasta palatakseen takaisin vain muutamassa jaksossa. Hänen viimeinen esiintymisensä seitsemännellä kaudella on kyllä ihan kelvollinen - siinä hän selkeästi kärsii jostain myöhäispuberteetista - mutta kuin piikkinä lihassamme ilmenee, että hänellä on jumalaisia voimia.

Muutamalle annan anteeksi. Jean-Luc Picard ei pidä lapsista, ja hän on toisinaan kovapintainen ja vastustaa sääntörikkomuksia silloin kun muut, tai jopa hän itse, kuvittelevat olevansa oikeassa. Muutenkin Jean-Luc on Worfin ja Datan ohella se hahmo, joka saa eniten lihaa luidensa ympärille. Datalle annan myös anteeksi, koska hänen pitää olla jossain mielessä täydellinen. Harmi vain, että hänen alkukausien epäinhimillisyytensä hälvenee loppua kohden jonkin verran. Eräänkin jakson itsemurhatapaus kuitataan melkein olankohautuksella, vaikka itsemurhaa ja sen ristiriitaa älylliselle elämälle tyypillisen itsesuojeluvaiston kanssa olisi sietänyt käsitellä syvemminkin.

Kaikkein inhimillisin, tai pikemminkin ilahduttavan epätäydellinen sanan inhimillisessä merkityksessä, on luutnantti Barclay, johon me kaikki sosiaalisesti toistaitoiset neurootikot voinemme samaistua. Mies on ujo ("vain ujo"), syrjäänvetäytyvä ja purkaa paineita murjomalla ylempiarvoisiaan holokannella, kun hän ei muuten pysty sanomaan suoraan vasten kasvoja ajatuksiaan (ja jos pystyisikin, niin mitä siitäkin tulisi tuollaisessa maailmassa, jossa konflikteja harrastavat enää vain pahantahtoiset, federaatioon kuulumattomat (ja siis) villit?). Vasta Barclayn nähdessä voi Trekkejä katsoessaan todeta, että katso, tuossa on ihminen.

Mutta se siitä. Olen antanut muillekin suosikkisarjoilleni paljon anteeksi - ihan rehellisesti sanottuna MacGyver ei ole ihan niin hyvä sarja kuin se silloin lapsena tuntui olevan, mutta kyllä se silti vaan on suosikkisarjojani - joten myös Star Trek: The Next Generation saa anteeksi. Engage!

Hevoset juoksevat jonossa

Tänään oli ensimmäinen kerta eläissäni kun kävin raviradalla - Vermossapa tietenkin - seuraamassa muiden asioiden ohella raveja ja jopa sijoittamassa vajaat parikymppiä uhkapeleihin. Hävisin tietenkin kaiken. Pessimisti ei taaskaan pettynyt kuin väsyneen "perkeleen kaakit" verran, mutta ehkä juuri siitä syystä jäi myös saavuttamatta se toiveikas jännitys ja hurmos, jollaista luulen aktiivisten penkkiurheilijoiden usein tuntevan.

Sen kyllä myönnän, että vaikken ravien päälle olekaan koskaan ymmärtänyt, kokemus oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen. Etenkin vedonlyöntikuponkeja täytellessä olisi pystynyt periaatteessa tekemään tarkkaa todennäköisyysteoreettista kilpailija-analyysiä jaetun oheismateriaalin avulla. Itse tosin tyydyin lähinnä tilastojen silmämääräiseen arviointiin ja lopullisen valinnan tekemiseen hevosen nimen perusteella. Kuten jo totesin, hävisin kaikki lähdöt. Paitsi yhdessä osuin oikeaan ja olisin voittanut ihan kivasti - jos vain olisin ehtinyt käydä palauttamassa kupongin.

Uhkapeleistä salaa innostuneena ajattelin sitten voittaa rahani takaisin lähiaikoina, ja käydä täyttämässä ja palauttamassa elämäni ensimmäinen lottokupongin. Eihän siinä oikeasti voi mitään voittaa, mutta ehkä lottoamalla saan paremman tuntuman suomalaisesta sielunelämästä ja tapakulttuurista. Sitä paitsi, kyllä kuusi miljoonaa on ainoa tie ulos opintovelkavankeudesta ja vuokraisännän sorron ikeestä (no, aika maltillinen vuokra minulla kyllä on pääkaupunkiseudun yleiseen vuokratasoon nähden). Haaveitahan, vaikkakin sitten epärealistisia, on hyvä olla.

Urheiluvastaisuudestani

Ja saatiin se lumimyrskykin. Melkein tekisi mieli lähteä ulos tuiskuun tuntemaan itsensä suomalaiseksi mieheksi - mieheksi, jonka kasvoja vasten kyltymätön viima iskee kylmää lunta ja jäätä. Taidan kuitenkin olla liian mukavuudenhaluinen siihen. Kaupassa pitäisi kuitenkin käydä. Inhoan vaatteiden ostamista, mutta housuvarastoja pitäisi täydentää. En tiedä, myydäänkö tavallisissa vaatekaupoissa näin lihaville vaatteita, vai onko tyytyminen marketin valikoimaan vai pitääkö etsiä jokin erikoisliike. En kyllä tässä säässä viitsi lähteä kotikatua kauemmas joidenkin rättien perässä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli jonkinlainen artikkeli rikollisista. Luin sen vain erittäin kursorisesti, mutta rikollisten taustojen siinä todettiin olevan hyvin moninaiset - oli rikkinäisistä kodeista lähtöisiä kouluja käymättömiä kavereita ja toisaalta taas hyvistä oloista ponnistaineita yliopistoihmisiä - mutta yksi yhteinen piirre kaikille löytyi: he olivat kaikki harrastaneet nuoruudessaan urheilua.

Lasten ja nuorten urheilu on muutenkin ollut lehdissä pinnalla viime päivinä. Jossain päiviteltiin sitä, että onko lasten urheilusta tullut liian suorituskeskeistä. Itse kävin peruskouluni ensimmäistä vuotta lukuunottamatta 90-luvulla, ja ihmettelen, miten urheiluharrastuksen ja rikollisuuden yhteys voi tulla kellekään yllätyksenä, ja että miten niin lasten liikuntaharrasteista on tullut liian suorituskeskeistä - sitähän se oli jo omassa lapsuudessani. Tietysti urheilu verhottiin (mitali)kullankimalteisen jaloksi harrasteeksi, joka pitää nuoret pois pahoilta teiltä. Tosiasiassa - erästä nettivaikuttajaa vapaamuotoisesti siteeraten - liikunnantunnit olivat mahdollisesti ihan ensimmäisen luokan jälkeen silloisten nörttien laillistetun sakinhivutuksen ja nöyryyttämisen tunteja, jotka huipentuivat suihkuun, josta epäurheilullisimmat lähtivät aina viimeisinä pois - jos kävivät ollenkaan - toisinaan vaatteitaan käytävältä keräillen. Itse pääsin kyllä helpolla, vaikka kuuluinkin siihen paarialuokkaan jonka jäseniä ei omiin joukkueisiin koskaan haluttu. Paikallislehtien urheilunpalvonnan ja todellisuuden välisen ristiriidan pääsin kyllä havaitsemaan.

On tietysti sen verran annettava myöten, että luokan urheilijapojista ne parhaat ja aidosti etevät olivat myöskin verraten hyviä ihmisiä. Kaikki hyvät ihmiset eivät kuitenkaan olleet urheilijoita. Koulukiusaajat ja muut öyhöttäjät olivat, vaikka heidän urheilullisuutensa perustuikin vain raakaan voimaan ja vastustajan pelotteluun. Toisaalta tämä voidaan jälkikäteen tulkita vain sosiaaliseksi älykkyydeksi, sillä urheilu nyt joka tapauksessa oli se väline, jolla saavutettiin muiden poikien kunnioitus ja tyttöjen ihailu siinä vaiheessa, kun siitä alkoi tulla tavoiteltavaa. Meille muille taas muut asiat ylittivät tärkeydessään muiden hyväksynnän. Paljon enemmän minuakin kiinnosti silloin Dungeon Masterin luolaston pirullisuudet ja se, miten Commander Keen 4:ssä pääsikään salakenttään. Nyt olen katkera, kun en silloin voinut sekä syödä että säästää kakkua.

Minusta on joka tapauksessa ongelma, että kaikkien näiden vuosien jälkeen on alettu heräämään siihen, että koululiikunta ei toimi. Minäkin olisin huomattavasti onnellisempi ihminen, jos se ei olisi jo silloin muinoin ollut kilpailuviettiensä vietävissä olevien pätemistunti, vaan siellä olisi aidosti kannustettu lapsia liikkumaan ja pitämään kunnostaan huolta. Nyt sitten vanhana saa taistella ylipainoa, verenpainetta ja muita pieniä ruumiinvaivoja vastaan. Oma vikanihan se tietenkin on, mutta olisi tämä helpomminkin saanut käydä.

Lisää ystäviä hämärän jälkeen

Lukulistaan tuli äkillisiä muutoksia. Kävin perjantaina illalla vielä kirjastossa palauttamassa parit teokset, ja mukaan lähti kolme lisää, joista yhdellä on uutuutena lukuaikaa 7 vuorokautta. Kyseessä on John Ajvide Lindqvistin 'Låt den rätte komma in' suomennos vuodelta 2008. Hemmetti, en tiennyt että Ystävät hämärän jälkeen oli alunperin kirja. Pari sataa ensimmäistä sivua kuudesta sadasta meni yhdeltä istumalta. En ole havainnut merkittäviä eroja elokuvaan, tosin en muista että Elin "isän" olisi annettu siinä ymmärtää olevan pedofiili.

Saatiinhan Espooseenkin ensilumi. Kunhan tulisi kunnon talvi viime vuotisen säälittävän esityksen sijaan. Alkutalvi tuntuu aina vähän epämiellyttävän kylmältä, mutta kunhan keho tottuu kylmään, voi talvestakin nauttia. Paitsi jos kylmät jaksot ovat muutamien päivien rykäyksiä, joiden jälkeen on lämmin loskakausi, ei tottumista pääse tapahtumaan. Näin MuTu-pohjalta. Uusimmassa James Bondissa oli muuten jossain repliikissä käytetty suomennusta "MuTu". Joko tuokin on ihan arkea suomenkielessä?

Örjäntäi

Tämän päivän aikana totesin, ettei mene tentti läpi. Asia on pois päiväjärjestyksestä, ja voin keskittyä tuleviin tentteihin ja uusintaan vuoden päästä. Sinänsä positiivista, että jos jaksan ensi syksynä jälleen motivoitua, on uusintaan valmistautuminen kertaluokkaa helpompaa.

Nyt käsillä on joka tapauksessa ensimmäinen viikonloppu vähään aikaan, kun voin vain olla. On aika ryhtyä lyhentämään kirjastosta haalittua kirjavuorta ennen kuin uusintalainakerrat kuluvat umpeen. Tällä hetkellä luvussa on Immanuel Kantin 'Prolegomena' (en ymmärrä taas) ja Stanislaw Lemin 'Eeden'. Lem oli varsin kelpo kirjailija, mutta toisinaan vähän tökkii herran mieltymys kybernetiikkaan. Tässäkin romaanissa yhden henkilön, joista kaikista käytetään ammattinimeä henkilönimen sijaan, nimi on "Kyberneetikko". Kokoelmateos 'Konekansan satuja ja tarinoita' minulta jäikin jo aiemmin syksyllä kesken, kun kyber-sitä ja kyber-tätä -kiintiöni täyttyi.

Tentissä

(Muokkasin vähän tekstin ulkoasua. Tarkoitus kyllä oli, etten ajattele enää tenttiä, sillä merkinnän kirjoittamisen aikoihin vallinnut toiveikkuus on laskenut, mitä enemmän olen miettinyt suoritustani. Kahden viikon päästä asia selviää, enkä joka tapauksessakaan voi enää tehdä mitään).

Nyt on tentit taas vähäksi aikaa takana. Jos tämä tentti ei tällä kertaa mene läpi, se ei mene koskaan - tämän helpommaksi kun ei mene. Arvioin, että saan 24-35 pistettä viidestä kymmenestä, ja läpipääsyn raja on kaiketikin 25,5. Tosin kun tähän heitetään pessimismi- ja tyhmäilykerroin, pisteitteni odotusarvo laskee jonnekin pariin kolmeen. korkeintaan 25,49:ään.

Ensimmäinen yleinen tehtävä oli ihan tavallinen korvausvastuunarviointitehtävä chain-ladder -menetelmällä. Siinä vaan piti ottaa inflaatio huomioon, ja voi olla että mokasin siksi jotain. Tai sitten mokasin muuten vaan, mutta menetelmä noin perustasolla on kyllä hallussani. Arvioin, että saan tästä 5-8 pistettä kymmenestä.

Toinen yleinen tehtävä liittyi ilmeisesti bonus-malus -järjestelmiin, enkä osannut sitä yhtään. Tehtävänkuvauksessa annettiin vakuutusmaksujärjestelmä jollekin vakuutusyhtiölle, ja tehtävänä oli määrätä "perusmaksu" siten, että se vastaisi kokonaisvahinkomäärän odotusarvoa pitkällä tähtäimellä. Toisekseen piti arvioida pitkän tähtäimen riskimaksujen odotusarvot. Tämä oli varmaan ihan perusmatematiikalla laskettavissa, mutta en vaan osannut. 0-2 pistettä. Oikeastaan hävettää, että vastasin mitään. Toivottavasti en voi saada miinuspisteitä.

Kolmantena yleisenä tehtävänä oli ensin selvittää lakisääteisessä työeläkevakuutuksessa sovellettavan Z-mallin pääperiaatteita. Nämä osasin luullakseni melkein kaikki, en vain tiedä että osasinko riittävän syvällä tasolla. Toisekseen piti johtaa t-ikäisen ajan u työkyvyttömänä olleen työkyvyttömän työkyvyttömyyden vastaisen keston tiheysfunktio. En osannut. Lepertelin jotain johdossa tarvittavissa satunnaismuuttujista, mutta sen enempään en pystynyt. Kolmantena piti perustellen ottaa kantaa, voiko mallissa määrätä todennäköisyydet sille, että "henkilö on aktiivi" ja "henkilö on työkyvytön". Ensimmäiseen vastasin kieltävästi, sillä henkilö lasketaan aktiiviksi jos hän on ollut työkyvytön alle (tarkemmin määrittelemättömän) vähimmäisajan. Toiseen niinkuttelin myöntävän vastauksen. Arvioin, että saan ehkä 4-6 pistettä. Tämä voi olla kyllä liikaa optimismia.

Sitten ensimmäinen eläkepuolen tehtävä. Piti eritellä työeläkeyhtiön vastuuvelan osat, selostaa mitä riskejä ne puskuroivat ja jos jotkin osat puskuroivat samaa riskiä, mikä osa on ensisijainen puskuri. Kirjoitin tähän ensin vastuuvelan osat (vakuutusmaksuvastuu (ml. tasausvastuu) ja osaketuottosidonnainen lisävakuutusvastuu, ja (alkaneiden eläkkeiden) korvausvastuu ja tasoitusvastuu). Sitten kirjailin vähän vakuutusmaksuvastuisiin ja korvausvastuisiin liittyvää lorua, ja lopuksi sitten vähän pidempi kappale tasoitusvastuusta ja osaketuottosidonnaisesta lisävakuutusvastuusta. Arvioin, että 7-9 pistettä ropsahtaa. 9 on kyllä melko ylioptimistinen, sillä saatoin ymmärtää jotain väärin.

Ja se toinen eläkepuolen tehtävä. Oijoi, mikä lottovoitto. Piti määrätä annettujen tietojen perusteella "Kahiseva Oy:n" vuoden 2008 työkyvyttömyysmaksuluokka. Tämä on sitä asiaa, jonka kanssa peuhaan melkein joka ainoa päivä töissä, ja osaisin asian melkein unissani. Lisäksi piti määrätä vuoden 2008 työkyvyttömyysmaksunosa (tämä on yhtä lailla arkeani), ja sitten vähän miettiä eroja "keskimääräisessä maksussa" ja toteutuneessa maksussa, sekä miettiä mitä tällä maksulla rahoitetaan. En ollut kyllä ihan varma, mitä "keskimääräisellä maksulla" tarkoitetaan, mutta oletin sen viittaavan tariffimaksuun. Jälkimmäisen kysymyksen arvelin liittyvän vastuunjakomalliin - yrityshän on vastuussa niistä työkyvyttömyyseläkkeistä, joiden eläketapahtuma on vuonna v ja joissa eläkkeellejääjä on ollut kyseisen yrityksen palveluksessa vuosina v-1 ja v-2. Eli toisin sanoen näinä maksuluokkamallin aikoina sillä rahoitetaan tulevia (ei maksussa olevia) työkyvyttömyyseläkkeitä. Arvioin, että 8-10 pistettä ropisee.

Eli näillä arvioilla olisi tiedossa 24-35 pistettä. Toivotaan nyt parasta; tuollaista maksuluokkatehtävää ei varmasti tule enää tämän jälkeen pitkiin aikoihin, joten tänä vuonna tämä minulta menee läpi jos on mennäkseen. Ensi vuonna laskuperusteet ovat tietenkin entistä paremmin hallussa, kuten myös perus- chain-ladder, mutta muu on sitten edelleen arpapeliä - ja perusteistakin voi keksiä kyllä aika pirullisia kysymyksiä.

Seuraavalla kerralla, kun menen ministeriöön tenttimään, pitääkin muistaa Rauhankadun ja Mariankadun kulmassa sijainnut Café Entre. Se aukeaa juuri sopivaan aikaan hätälukemista varten, ja sieltä sai vielä hyvää pullaakin. Tentin jälkeen suuntasin suorinta tietä Matinkylään, ja kävin oluella. Meni läpi tai ei, nyt saa vähäksi aikaa taas riittää pänttääminen. Alkuvuodesta saa sitten itkeä vakuutuslainsäädäntö- ja tilinpäätöstenttien kanssa.

Jaksan möyhöttää

Jäin töiden jälkeen öyhöttämään firman kuntosalille. Olin viime viikolla jo kaksi kertaa, joten putki on hyvässä käynnissä. Olen huomannut, että tyypillisesti istuessani bussissa töiden jälkeen olen nukahtaa paikoilleni velttona - ilmeisesti minua väsyttää iltapäivisin. Treenin (, suihkun ja saunan) jälkeen ruumista kyllä ramaisee, mutta muuten olen huomattavan paljon pirteämpi.

Se huono puoli työpäivän venyttämisessä vapaa-ajalle on, että vapaa-aikaa tuntuu olevan vähän. Tänäänkin tulin kotiin vasta puoli kahdeksan - 13 tuntia sen jälkeen, kun aamulla lähdin töihin. Tämän jälkeen ajattelin alunperin väittää, että liika vapaa-aika huonosta, mutta tarkemmin ajatellen vapaa-aika on hyvä asia. Luppooaika huono. Sitä se on loppuilta. Pitäisi kyllä lukea William Gibsonin 'Neuromancer' loppuun, niin voin jättää sen huomenna kirjastoon, jossa vietän koko päivän kertaamassa tenttiin - työnantaja tukee juuri sen verran työläisten kouluttautumista, että saa tenttivapaita ainakin näitä sosiaali- ja terveysministeriölle suoritettavia SHV-tenttejä varten. VTS-tenteistä en tiedä, mutta kuvittelisin kyllä että niitäkin koskee samansuuntaiset edut. En ole kyllä aikeissa niitä suorittaa, ellei sitten SHV-tutkinnon jälkeen vuosien päästä, tai jos (minäkin) saan neuvoteltua tulospalkkakriteerit sopiviksi.

Työelämän todellisuudet

Mistähän sekin johtuu, että aina korkeakoulutuksen hankkineita moititaan kopeudesta ja ylimielisyydestä, ja silti joka kerta, kun joku kehuskelee koulutuksellaan ja työllään, kyseessä on peruskoulun käynyt tehdastyöläinen, jonka mielestä akateeminen puuhastelija ja ylempi toimihenkilö ei vaan tee oikeita töitä, eikä etenkään miesten töitä. Tämä tuli mieleen taas viikonloppuna ja äskenkin, kun luin Talous-Sanomien keskustelupalstaa erään artikkelin tiimoilta, jossa joku psykologi kannusti kitkemään pessimististen työtovereiden vaikutusta:

"Tulukeepa terapeutit tehtaaseen pariksi viikoksi niin näätte mitä on todellisuus työelämässä."

Minä kai sitten siirryn joka aamu todellisesta maailmasta johonkin kieroutuneeseen fantasiaan - ja sitten vielä kiillottelen panssariani haukkumalla duunaria kouluttamattomuudesta ja paskatöiden tekemisestä, jotka houtuisivat paremmin palkkaamalla eläintarhan simpansseja toistamaan liikkeitä.

Vauhdikas viikonloppu

Nyt on vietetty taas reilu osa viikonlopusta työpaikan autiudessa lukien ensi torstain koitokseen Vakuutusmatematiikan sovellukset. Pisteitteni odotusarvo jää kyllä alle puoleen, joten se on ensi vuonna uusi yritys - ellei nyt sitten satu tulemaan juuri sopivia tehtäviä ja alkuviikosta ehdi vielä kerrata tärkeimpiä asioita. Tämäkin viikonloppu meni oikeastaan laskuperusteita kerratessa erityisesti vastuuasioihin syventyen, jotka eivät ihan niin ilmeisellä tavalla liity jokapäiväiseen työhöni. Työaikana pitäisi vaan, paha kyllä, tehdä töitäkin, ja siksi toisekseen keskiviikkona on aktuaaritoiminnan kehittämissäätiön syysseminaari, jonne menisin - ja menenkin - mielelläni kuuntelemaan, josko tänä vuonna jo ymmärtäisin jostain jotain. Vuosi sitten samaan aikaan olin vasta hiljattain tullut alalle, ja puhe riskien arvopaperistamisesta meni niin paljon yli reiluhkon hilseeni, että observatorioissa kautta maailman havainnoitiin jotain omituista Maan kiertoradalla. Tänä vuonna aiheet [PDF-varoitus] vaikuttavat sopivammilta minunlaiselleni rahvaalle.

Tänään tulee televisiosta Levottomat 3. On kuulemma järkyttävän huono. Täytynee kuitenkin katsoa - olen viime aikoina taas katsellut muutenkin suomalaisia elokuvia. Eilen katsomani Kauas pilvet karkaavat oli ihan kohtuullinen, vaikka kaurismäkeläinen maailma tupakointikulttuureineen ei erityisemmin minua viehätäkään. Kari Väänänen on kuitenkin aina mies paikallaan, eikä KPK nyt kuitenkaan ollut sellainen nykysuomalainen elokuva, joka tuntuu pelkältä tekosyyltä saattaa elokuvan hahmot harrastamaan seksiä avioliittojensa ulkopuolella traagiseen loppuun asti.

Aiemmin viikolla katsomani Rakastin epätoivoista naista oli taas vähän mitäänsanomattomampi kuin muistin, joskaan ei sitäkään mitenkään ansiottomaksi voi haukkua. Eräs elokuvan kohtaus oli eräänlainen tilaisuus, jossa miehet pääsivät keskustelemaan ongelmistaan ja ratkaisuista elämän umpisolmuihin. Päähenkilö Leo mutisee itsekseen hiljaa puheenjohtajan kysyessä muilta, että "viina, väkivalta ja vieraat naiset". Näitä elementtejä ei elokuvassa juurikaan näy, ja etenkään päähenkilö Leo (kirjoitin aluksi "Neo") ei sorru näihin. Sen sijaan Leon vaimo ääri-impulsiivisena lähtee suoraan suhteesta toisen miehen matkaan, ja päähenkilö-Maarit taas, no, on seksuaalisesti hyvin aktiivinen. Sinänsä virkistävää kaikkien "suomalainen mies juo, hakkaa ja pettää"-propagandaelokuvien jälkeen.

Huomio

Huomenna torstaina 13.11.2008 tulee YLE Teemalta elokuva nimeltä 'Lipuntarkastus'. Innostuin nimestä, koska ajattelin sen saattavan viitata raideliikenteeseen. Ja oikeassa olin; sehän on kesällä näkemäni unkarilainen Kontroll. Suosittelen.

Terve järki

Olen jatkanut epätoivoista ja ennen kaikkea säälittävää yritystäni tutustua erinäisiin filosofeihin. Jostain syystä nämä saksalaiset tuntuvat olevan eniten minun mieleeni - enkä toisaalta ole muita yrittänytkään. Seuraava sitaatti tuskin on herran pääteesejä, mutta minusta se on riemastuttava. Pitää muistaa se jatkossa.

Vetoaminen terveeseen järkeen vasta siinä vaiheessa, kun oivalluskyky ja tieto alkavat horjua, on niitä viime aikojen hienostuneita keksintöjä, joiden avulla tyhjänpäiväisinkin lörpöttelijä pystyy pitämään puolensa perusteellisten ajattelijoiden rinnalla. Mutta se, jolla on tallella hitusenkin verran oivalluskykyä, varoo visusti moiseen apuneuvoon turvautumista. Tarkemmin katsoenhan se ei ole muuta kuin rahvaan mielipiteeseen vetoamista. Tältä taholta tuleva suosio saa filosofin punastumaan, mutta kansaan menevää helppoheikkiä sen sijaan juhlitaan niin, että hän käy koppavaksi.

- Immanuel Kant

Nykyäänhän tuohon voisi vielä lisätä lasten suojelun tai lasten parhaan.

Kauppojen DVD-tarjonnasta

Ahkerana DVD-alennuskorien penkojana olen tehnyt havaintoja erinäisistä marketeista. Toiset marketit panostavat selkeästi muita enemmän valikoimaansa. Matinkyläläisen esimerkiksi kannattaa suunnata ensisijaisesti Prismaan, joka esimerkiksi ymmärtää myydä esimerkiksi Babylon 5 -bokseja ja hieman marginaalisempia elokuvia. Taannoin näin siellä jonkun keskitysleirille sijoittuvan ymmärtääkseni eroottisluonteisen elokuvan. Citymarketin valikoima on paljon konservatiivisempi. Luulen sen johtuvan siitä, että Kesko keskittää DVD-resurssinsa Anttiloihin ja Kodin Ykkösiin, joissa taas on yleensä vähintäänkin hyvä valikoima. S-ryhmän Sokoksella taas en ole havainnut mitään erityistä loistamista DVD-tarjonnassa, tosin siellä käyn liian harvoin voidakseni antaa minkäänlaista vakavastiotettavaa lausuntoa.

DVD-myyntikisassa selkeä musta hevonen on Stockmann. Ainakin Tapiolan Stockmannilla tuntuu olevan pääsääntöisesti reippaasti marketeista poikkeava valikoima. Kääntöpuolena myös hintataso on korkeampi. Tapiolan Stockmann on kyllä siitä huono, että siellä DVD:t on aseteltu jotenkin oudosti. Luulin tänään, ettei niitä enää myydä samalla volyymillä, ja vasta poistuessani huomasin ne vähän syrjemmässä. Samainen kauppa on myös ensimmäinen, jossa olen nähnyt Festival-sarjan elokuvia myynnissä suomalaisina versioina. "Yllättäen" korissa ei ollut Happinessia, josta itse tilasin oman kappaleen taannoin Discshopista osana tätä samaista Festival-sarjaa - ruotsalaisena versiona. Taisi siinä olla suomalainen tekstitys kuitenkin. Joka tapauksessa, kerskakuluttajille suosittelen Stockmannia vaihteluna Citymarketin "B-leffoja ja oksettavimpia mainstream-elokuvia"-tarjonnalle. Itse yllätin itseni ostamalla CD-alennuskorista David Bowie -kokoelman. Pitänee käydä vielä tarkemmin katsomassa niitä elokuvia, nyt kun tiedän missä niitä taas on.

Irti vertailusta

Arkielämässä puhuisin mieluiten totta, ja sen vuoksi kutsuisin itseäni mielelläni suoraan tyhmäksi, sivistymättömäksi ja lihavaksi. Varon kuitenkin antamasta edellämainittujen kaltaisia lausuntoja, koska eräs elämäni maksiimeista (jotka muuten pitäisi koota joskus yhteen) on olla aiheuttamatta muille pahaa mieltä.

On näet mahdollista, että joku pitää minua fiksuna, suht' sivistyneenä ja korkeintaan tukevana ja näin kokee, että asettamalla itseni jonkin mitta-asteikon kiintopisteeksi tuomitsen jonkun toisen tyhmäksi, sivistymättömäksi tai lihavaksi. On tietenkin totta, että jos mittareista päästään yhteisymmärrykseen, voidaan todistaa, etten ainakaan siten mitattuna ehkä ole jonkun tarpeeksi suuren joukon tyhmin, sivistymättömin tai lihavin. Nyt siis asettamalla itseni huonoon valoon tulen tehneeksi samoin jollekin toiselle, jota ei ollut eikä ole lainkaan tarkoitukseni moittia. Onhan niin, että ihmisellä on oikeus olla millainen hyvänsä ilman, että joku saivarteleva tekointellektuelli katselee pitkin nenänvarttaan.

Miettiessäni asiaa suihkussa tämän merkinnän sisältö kuulosti kovinkin älylliseltä, mutta kirjoitettuna siitä katosi se vähäkin järki. Loppuun minun piti vetää hieno johtopäätös, mutta ehdin jo aidosti unohtaa sen, tai sitten alitajuntani suojelee minua lopulliselta nolaukselta. Se liittyi jotenkin siihen, että tyhmyys, sivistymättömyys ja lihavuus ovat tiloja, joista pyrin pois, ja siksi voin haukkua itseäni mutten muita, koska en voi olla koskaan täysin varma toisten motiiveista omata jokin ominaisuus X, jota en itse haluaisi omata.

En muuten pidä verbistä 'omata'. Se on jotenkin sellainen sana, jota käytetään vain kun ei tiedetä oikeaa sanayhdistelmää asian sujuvaan ilmaisuun.

Sisällöntuottaminen on vain replikointia

Välistä tuntuu turhalta harrastaa bloggausta, kun muut sanovat kaiken paremmin - tai ylipäätään muille tulee mieleen jotain sanottavaa jostain mielenkiintoisesta näkökulmasta. Tommipommin kaksi uusinta, Sunnuntaiaamun teemakirjoitus ja Nolous, ovat parhaita lukemiani blogikirjoituksia vähään aikaan.

Nyt en voi kirjoittaa mistään. Lukemalla itseäni parempien kirjoittajien tekstejä rimani nousee aina niin korkealle, että jos yritän ylittää sen, syyllistyn alhaiseen imitointiin ja plagiointiin. En kyllä ole ihan varma, miten tilanne eroaa siitä, kun vaikutteita imetään jostain muualta - kirjoista, lehdistä, radiosta tai aseman vessan seinältä. Blogimaailman sisällä tapahtuva vaikuttuminen tuntuu jotenkin suoremmalta ja siten ilmeisemmältä, kun taas kirjoja lukemalla vaikutteet kasautuvat ja siirtyvät blogimerkinnäksi soveliaalla viiveellä. Tarkoitan siis, että yksittäistä vaikuttajaa on tällöin paljon vaikeampi yksilöidä, ellei kyseessä ole jokin aivan uniikki kirjallinen maneeri, josta tämä vaikuttaja on tunnettu.

Jahkaillessani tällaista tulen tietenkin häpeilleeneeksi täysin harmitonta asiaa. Ihan kuin yrityksessä tuottaa sellaista tekstiä, jollaista haluaisi itsekin lukea, on jotain pahaa.

(Lisätty 9.11.2008 21:09)

Dinosaurukset ja me

Michael Crichton on kuollut, ja lehdet kertovat vain jostain jääkiekkoilijoiden (kas kas) huumerikoksista - urheiluhan tunnetusti on merkki terveellisistä elämäntavoista ja elämänhallinnasta - tai pilipalijulkkisten taudeista. Minulle on jostain vuoden alusta tullut Helsingin Sanomat, ja olen viime aikoina kovasti harkinnut tilauksen lopettamista. Ei sitä ehdi lukemaan, ja silloinkin kun sen lukee, uutiset ovat tuota tasoa. No, taisi Crichtonistakin olla jokin marginaalihuomautus jossain, mutta miksi pilata hyviä tekosyitä närkästyä.

Lopuksi muistuttaisin itseäni, että ei edelleenkään ole kovin hyvä idea nauttia alkoholia keskellä viikkoa, esimiehen läsnäollessa ja vielä niin, että seuraavana päivänä on töitä, ja vieläpä vierasesiintyminen vieraan tiimin ryhmäpalaverissa. Työeläkepäivät olivat paljolti vähän höpöhöpöä. Buffet-tarjonta oli kyllä tyydyttävää, vaikka seuraavana aamuna hieman kaduttikin. Huonoimman esiintyjän pystin saa Liisa Hyssälä, joka luki selvimmin paperista ympäripyöreyksiä. Sen sijaan seuraamani paneelikeskustelu työelämän muutosten vaikutuksesta työeläkkeisiin oli erinomainen esitys suurimmilta osin. Kannattaa katsella Eläketurvakeskuksen sivuilta erityisesti Osmo Soininvaaran avauspuheenvuoro ja varsinainen paneelikeskustelu. Myöskään muiden avauspuheenvuoroja ei sovi väheksyä, paitsi sen yhden, jonka mielestä ihminen on niin vanha kuin kokee olevansa. Se varmaan lämmittää ikäsairauksista kärsivää kahdeksankymppistä. Mikähän on, kun mikään ei auta vaikka kuinka kivenkovaan inttää olevansa kolmekymppinen.

Reilu peli

Ilta-Sanomien keskustelupalstalta:

"Tähän asti ovat rikkaat senkun rikastuneet, köyhät köyhtyneet - rikkaille aina vaan lisää, köyhiltä viimisetkin pois. Onko reilua? Mielestäni ei."

Ja maailmankaikkeus vastaa: "Ai ei vai? No siinä tapauksessa tässä vähän rahaa, olehan hyvä, saisiko olla vielä kuppi lämmintä kaakaota?". (Myönnetään; en pitänyt Elävästä Musiikista, mutta oli siinä jonkin verran osuvaakin huumoria). Toisaalta, en minä kyllä ymmärrä sitäkään, että verotiedot on ihan pakko julkaista joka vuosi. Vaikka kaitpa monilla on sitten tarve päästä närkästymään siitä, että jotkut ovat työllä ja vaivalla luovineet itsensä hieman ennen työeläkeikää pörssiyhtiöiden hallituksiin ja muihin vastuullisiin asemiin. Eikä sitten valiteta, että on väärin kun jotkut ovat syntyneet kultalusikka suussa; kuitenkin lottovoitto on tunnetusti hyväksytty, arvostettu ja kunnioitettu tapa päästä varakkaamman elämän syrjästä kiinni. Henkilökohtaisesti myönnän, että olen vähän kateellinen eräiden ansio- ja pääomatuloista, mutta niihin usein liittyvä tulosvastuullisuus saa minut tyytymään tyytyväisenä proletaarin osaan.

Tulee taas pää kipeäksi, kun lukee noita eri sanomalehtien keskustelupalstoja. Toisessa viestiketjussa jotkut luulevat vakavissaan, että Big Brotherin kilpailijakunta on kattava otos suomalaisista nuorista aikuisista. Varsinkin kaikki yliopiston käyneet ovat tyhmiä, kun joku kilpailijoista ei osannut ilmoittaa vuosia, jolloin talvisota käytiin. Onhan se noloa, että arvaus meni yli sadalla vuodella pieleen. Talvisota erityisesti on aihepiiri, joka jokaisen suomalaisen pitäisi hallita silmät liikutuksesta kyynelehtien. Jos muuten joudun joskus tietokilpailuun, jossa kysytään, milloin Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa, lupaan vastata että 1965, vaikka tiedän vastauksen olevan tasan 30 vuotta pielessä.

Sota ja viha

Isänpäivä tekisi kovasti tuloaan. En ole tavannut hankkia omalle isälleni mitään lahjoja, koska tällöin tulisin todella ostaneeksi jotain, mistä hän ei tosiasiassa piittaa. Ehkä kortti tai puhelu riittää. Mainokset tuntuvat kyllä olevan täynnä "hyviä" ideoita isänpäivälahjaksi. En kyllä suoraan sanoen ymmärrä, miksi esimerkiksi joku minun ikäiseni, tai vähän vanhempikin, haluaisi isänpäivälahjaksi jonkun sotamuistelukirjan. Hirveän paljon muunlaista ainakaan kirjakaupoilla ei mainosten perusteella tunnu olevan tarjolla. Sotamuisteloita ja jonkun rivikirjailijan vuoden kiintiöjännäri. Kiintiöjännäreillä on ehkä jotain arvoa kesälomilla, mutta miten Suomen historiasta ei muka löydy mitään muuta kuin loputon vyyhti 40-luvun sotamiesten päiväkirjoja?

Ei sitä tietenkään voi kieltää, etteikö sodilla olisi valtava merkitys myös Suomen historiassa, ja ovathan ne vielä suhteellisen tuoreessa muistissakin - siis olisivat sitä myös ilman, että niistä ihan jatkuvasti muistutetaan. Joskus, tai ainakin isänpäivien aikoihin, vain tuntuu, että jonkun halvatun kaaharin ja luistelevan rosvoremmin lisäksi Suomessa ei ole ennen vuotta 1917 eikä 40-luvun jälkeen tapahtunut mitään missään muualla kuin ilkkaremesten saduissa.

No, kaitpa nämä sotakirjat tekevät kuitenkin kauppansa. Eihän niitä muuten myytäisi. (Lisäys 22.26: siis tarkoitan, ettei niitä muuten yritettäisi myydä). Ja ehkä nämä kirjakauppojen kampanjat yrittävät rahastaa niillä miehillä, jotka eivät muuten lue kirjoja. Tässä olisi kyllä tilaisuus nähdä eräänlaista sukupuolistereotypioiden rakentelua - isät lukevat helppoja jännäreitä ja sotakirjoja, muut miehet sitten jotain muuta, ehkä.

Kansan ääni

Kaappasin silinterihattuni ja sateenvarjoni, ja lähdin matkaan. Se oli niitä iltoja, jollaisina vankkurit ajavat syrjäistä metsätietä johonkin synkeään päämäärään. Sinne olin matkalla minäkin. Eli kävin äänestämässä ja kastelemassa sukkani kolmannen kerran tänä viikonloppuna. En äänestänyt puoluetta, vaan henkilöä. Ja sekin henkilö - muuan vihreiden edustaja - oli vain suunnitelma B siltä varalta, etten keksisi aidosti omaa ehdokastani. En keksinyt, joten varmistin osaltani, että saadaan kaupunginvaltuustoon täysjärkisiä ihmisiä himphamppupuolueiden taivaanrannanmaalareiden ja äkäisten eläkeläisänkyröiden sijasta. Tunnelma Mattlidens Skolanilla oli kyllä vähän aavemainen - ei taida kyseessä olla mikään valtava yleisömenestys, tai sitten kaikki ovat vain ennakkoäänestäneet ja tänään oli vain puolinukuksissa laahustavien laiskurien viimeinen tilaisuus sovittaa laiminlyöntinsä.

Käytin äänioikeuttani myös Nightvisionsin Maximum Halloween 3008 -elokuvatapahtumassa, jossa viime yönä torkuin kumma kyllä vain yhden elokuvan aikana. Minulle The Cottage ja Tokyo Gore Police olivat uutuuselokuvista jaetulla ykkössijalla, mutta veikkaanpa TGP:n voittavan. Lisäksi vahva intuitioni on, että Mirrors saa tuta rökäletappion, kuten oikein onkin. Hävettää melkein, että annoin sille kaksi tähteä yhden sijaan.

Huomenna on vuoden kolmas saldovapaapäivä. Joko nukun pitkään, tai jos aurinko suvaitsee paistaa, käyn viimeinkin tutustumisreissulla Kauniaisten palaneella asemalla, ja jos paikallisessa kirjastossa olisi vielä aseman historiasta kertova näyttely, niin miksei sielläkin.

Filosofiaa

Filosofia on kaikkien tieteiden äiti:

Paha henki on ympäröinyt tämän aseman kirouksella ja sulkenut sen pois avaruudestamme.

- Ludwig Wittgenstein

Kirjakielen maisteri

Olen niin huono esiintyjä, että esimies passitti minut esiintymiskoulutukseen. Myönnän, että vaikka työnkuvani vaatii esiintymistä, en sanottavammin pidä esiintymisestä vaan pysyn mieluiten takapiruna. Matemaatikkona pystyn sallimaan itselleni asiakastapaamisissakin sen, että olen siellä enemmän asiantuntijan roolissa, jolloin pystyn vallitsevien matemaatikkostereotypioiden turvin esiintymään hieman syrjäänvetäytyvästi - olemaan introverttinä esiintymistilaisuudessa. Koulutuksessa en kuitenkaan voinut (ja voi huomenna) tehdä niin, vaan siellä olisi tarkoitus nimenomaan yhdistää sulava esiintyminen ja asiantuntijuus.

Tänään jouduimme esiintymään ryhmän edessä kaksi kertaa. Sain kuulla olevani ilmeikäs ja kirjakielinen. Vaikka kyseessä olikin vain paremman sanottavan puutteessa keksitty piirre, olen silti otettu joka kerta, kun kuulen tuon. Se on ollut jo vuosia pyrkimyksenikin. Jossain vaiheessa se oli vain taistelua tarttuvaa (vaikkakin sinänsä mukavaa ja jotenkin hellyttävää) Oulun murretta vastaan, mutta jossain vaiheessa siitä tuli tiedostamaton tavaramerkkini. Nykyään huomaan heti, jos puheenparteni lipsuu puhekieliseksi - tosin lipsuminen on melko harvinaista, yleensä joudun tekemään töitä kuulostaakseni normaalilta ihmiseltä.

Punertunut visio

Ajattelin märistä suomalaisen yhteiskunnan helsinkinormatiivisuudesta - siitä, että jos joku kertoo jonkin tapahtuman sijoittuvan uudelle ylioppilastalolle, niin toisen pitäisi heti ymmärtää, mikä paikka se on ja missä. Mutta turhaa se nyt on, kun tiedän. Eikä siellä saakuran leffakirppiksellä sitten edes ollut mitään ostamisen arvoista, paitsi Day of the Dead, mutta kun sekin oli region 1 -julkaisu, niin jäi sekin sitten sinne.

Sain sentään hankittua HC-sarjalipun tämänsyksyiseen Nightvisionsin Maximum Halloween 3008 -tapahtumaan. Se on sitten 9 elokuvaa yhden viikonlopun aikana vajaan kahden viikon päästä. Viime vuonna asuin viimeisiä päiviäni Lahdessa, ja silloin en pystynyt juurikaan valmistautumaan koitokseen nukkumalla ensin. Mietin kuitenkin tässä yksi päivä, miksi on luonnollista vielä tässä iässä viettää kokonainen yö teatterissa katsomassa, öh, graafisia elokuvia. Keski-ikäinen tai vaikkapa juuri vanhuuseläkkeelle jäänyt on paljon vaikeampi kuvitella ottavan osaa moiseen iltahartauteen. Ainakin viime syksyn Maximum Halloweenissa ja kevään Back to Basicsissa ikähaitarin yläpää tuntui jäävän jonnekin kolmenkymmenen hujakoille. Nykyajan keski-ikäisillä ja heitä vanhemmilla tuntuu olevan melko sovinnainen maku noin keskimäärin, ja aina silloinkin kun joku pääministeri shokkipaljastaa iltapäivälehdessä pitävänsä nuorisomusiikista, on lausunnossa jotenkin teennäinen maku. Vaikka mistäpä sen tietää. Ja ehkä tulevaisuudessa asiat joka tapauksessa muuttuvat, kun pullamössösukupolvi, jonka ylpeä edustaja kaiketikin olen, vanhenee.

Hopparijengi

Jos sattuu omistamaan tallennukseen kykeneväisen digiboksin, voi kokeilla - ja tuleekin kokeilleeksi - tallentaa kaikenlaisia ohjelmia, joita ei muuten vaivautuisi katsomaan. Tallentaminen ei kylläkään ole tae sille, että tulisi sitä tallennusta katsoneeksi, mutta periaatteessa siitä ei tule liian myöhäistä ennen kuin on poistanut tallenteen.

Niinpä ajattelin vanhana Haamujengin ystävänä kokeilla katsella jaksollisen piirrossarjaa nimeltä Tosi Viilee Haamujengi. Taisi olla ulkomaankielellä Extreme Ghostbusters. 80-luvulla kyseiseen aaveidentorjuntatiimiin kuului kolme tiedemiestä ja yksi työläinen plus sihteeri. 20 vuotta myöhemmin siihen kuuluu neljä teiniä plus Egon Spengler jonkinlaisena osaaottamattomana sihteerinä. Yksi teineistä on tekokyyninen älykkötyttö, yksi kuin jonkinlaisen Yhdysvaltain länsirannikolta kotoisin olevan poprock-yhtyeen soittaja, yksi kiintiöafroamerikkalainen tunnollinen poika ja yksi pyörätuolissa eteenpäin rullaava, mutta enimmäkseen hormoniensa vietävissä oleva yli-itsetuntoinen tolvana. Vanhana jääränä en voi kuin valitella aikoja ja tapoja.

Ei tullut mekaanikkoa

Pidän mielelläni kiinni nörtti-imagostani, mutta on myönnettävä, etten erityisemmin nauti laitteiston mekaanisesta korjailusta. Nyt on kuitenkin ollut pakko, sillä tietokoneeni lopetti yhteistyön kaksi päivää sitten. Tarkoitan, että se lähtee kyllä edelleenkin käyntiin ja toimii jonkin aikaa, mutta sitten kopan sisältä alkaa kuulumaan sellaisia ääniä, jotka pakottavat minut sulkemaan koneen. Olen putsannut sen nyt kolme kertaa pölystä, joten siitä sen ei pitäisi olla kiinni - ja toisaalta, edellinen koneeni toimi vuosia huolimatta siitä, että siivousfrekvenssini oli jopa nykyistä matalampi.

Nyt tuo on pyörinyt tuossa noin 40 minuuttia. Heti, kun jätin sen pyörimään sivukansi irrotettuna. Tarkoitukseni oli diagnosoida, jääkö siellä tuuletin jumiin (sitä ääntä, josta ylempänä kirjoitin, osaan kuvailla vain sanoin "kuin jokin menisi jumiin"), vai mikä se on. Nyt ei näemmä sekään onnistu. En ole varma, toivonko jonkin menevän vielä vikaan. Ja jos se on tuuletin, joka jää jotenkin jumiin, niin en tiedä, mitä minä sille sitten teen. En viitsisi ihan suorinta tietä painella tietokonekauppaankaan ostamaan 11 kuukautta vanhalle rakkineelle seuraajaa. Voisin kyllä ensin kokeilla tietokoneetonta elämää, mutta tiedän sen johtavan vain siihen, että viettäisin vielä enemmän aikaa töissä (kuten aamulla) tai kirjastossa.

Joka tapauksessa tämä saa taas miettimään. Miehenähän minun tietenkin pitäisi tykätä käsityöstä mekaanisten laitteiden ja elektroniikan kanssa. Toisaalta pitäisi kai vain myöntää - ja ihan mukisematta myöntäisinkin, jos lisää todisteita vielä satelee - että minusta on tulossa vanha ja kärttyinen ukko, joka haluaa kaiken toimivan niin kuin pitääkin ilman vaivaa, ja ainoa tekemisen ilo tulee halkojen halkomisesta ja kodin ikiremontin kanssa puuhastelusta. Inhoaisin kyllä niitäkin tehtäviä, jos niitä joutuisin tekemään.

Työmiehen lauantai

Kirjoitustauko on päässyt taas venähtämään aiottua pidemmäksi. Pahoittelen. Aikaa on vain ollut melkoisen niukalti, ja aina kun olen selvinnyt kotiin asti, on olo ollut niin väsynyt, etten tosiaankaan jaksa ryhtyä miettimään, jos keksisi jotain näsäviisasta sanottavaa. Toisekseen nyt on mennyt tietokone niin huonoon kuntoon, etten oikein pysty kotoa tekemään mitään, vaan piti nytkin tulla oikein töihin lauantaina tyydyttämään Internet-tarpeeni.

Tulin tosin tässä ajatelleeksi, että näin perheettömälle ihmiselle lauantai ei oikeastaan olisi ollenkaan hullumpi työpäivä. Puhelin ei soi, eikä sähköpostiin pyrytä kiireellisiä pyyntöjä kuten aina perjantaisin iltapäivällä puoli kolmelta. Ainoa huono puoli on se, ettei tästä kerry työtunteja. En edes kehdannut leimata itseäni sisään, ja vaikka olisinkin, olen kuitenkin jo aikapäiviä ylittänyt ylityösaldokaton, ja pitäisi purkaa sitä kovalla tohinalla.

Mutta ei tänne töitä tultu tekemään. Internet on tärkeämpi, kuten myös ammattitutkintoon johtavien kurssien tiimoilta opiskelu. Olen ikäväkseni huomannut, miten nopeasti rutiini matemaattisten asioiden opiskeluun ja käsittelyyn katoaakin. Tai ehkä ei pitäisi puhua rutiinista, vaan tahdosta. Asiat on kyllä selvitettävissä, mutta kun sitä haluaisi löytää oikotien, ettei tarvitsisi kerrata asioita joistain satunnaismuuttujista ja Poisson-jakaumista.

Oma kontribuutioni ympäristötalkoisiin

Muuten olen sitä mieltä, että paras ehkäisyväline on käydä ulkona. Vaikkapa museossa lauantaina iltapäivällä, tai kaupassa joskus arkena alkuillasta. Kun olen aikani kuunnellut kassajonossa takanani, kun nuorehkon äidin toinen vesa teeskentelee putoavansa ostoskärrystä ja ilmoittaa sen maailmalle huutamalla, ja toinen taas jotenkin samanaikaisen itkuisella, kirkuvalla ja karjuvalla kurkkuäänellä vaatii äitiään ostamaan karkkia, tiedän millaista elämää en halua suurin surminkaan viettää.

Nykytila

Kauhajoella sitten paukkui. Se ehkä kertoo jotain yhteiskunnan nykytilasta. En sitten tiedä, mistä kertoo se, että keskustelupalstat ovat nyt täynnä vänkyröitä jotka itkevät, kun Jokelasta ei opittu mitään. Niinpä. Tietenkin se on kansanedustajien ja hallituksen, ja jonkun Helsingin Sanomien keskustelupalstalle kirjoittaneen mielestä myös 4.000-5.000 euroa kuukaudessa tienaavien vika, ettei 10 kuukaudessa ole parannettu kaikkia suomalaisia mielenterveyden ongelmistaan. Tietenkin tämänkin kaverin mieli vinoutui vasta kuluneen 10 kuukauden aikana, ja vuosi sitten hän oli ihan tavallinen nuori, jonka alitajunnassakaan ei muhinut mikään pieni ongelma, josta olisi saattanut kasvaa iso (tosiasiassa en tietenkään tiedä, mutta jotenkaan en usko tällaisen mielentilan syntyvän yhdessä, tai edes kolmessasadassa yössä).

Tällainen tapaus on tietenkin valitettava, ja siksi minua tympäisee se, että nämä vänkyrät käyttävät tapausta hyväkseen agitoinnissa ja luultavasti oman tärkeytensä todistelussa (enkä ole varma, teenkö nyt itsekin niin). Yleinen ilmapiiri huomioon ottaen en ihmettele, että mielet järkkyvät, eikä hoitoa ole helppo saada, eikä edes oikein hakea.

Säännöllinen flunssa

Mietin tässä, että ihan näinä päivinä, itseasiassa ylihuomenna, tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun sain kuulla tulleeni valituksi rekrytoinnissa vastoin kaikkia ennakkoluulojani ja itselatistuksiani. Huvittavampaa on se, että toinenkin vuosipäivä tulee samalla täyteen: näinä päivinä alkaa olemaan vuosi siitä, kun edellisen kerran olin kipeä. Nytkin iski näemmä flunssa. Kuume ei kylläkään ole noussut vielä, nokka on vuotanut nyt kaksi päivää ja olo on ollut kuumeinen. Vuosi sitten olin vielä teknisesti työtön, eikä sairastelu haitannut kun pystyin linnoittautumaan makuuhuoneeseen lukemaan kirjoja. Nyt vähän harmittaa, jos joudun jäämään pois töistä. Ainakin joudun jättämään tänään väliin toisen elokuvan, jonka minun piti käydä tuolla naapurikylässä katselemassa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, nimittäin The King of Ping Pong. Harmin paikka.

Ensimmäinen festivaalielokuvani oli perjantaina katseltu Lars and the Real Girl. Muutama päivä elokuvan jälkeen sanoisin, että "ihan hyvä", vaikka esityksen jälkeen olin innoissani. Kyseessä oli siis kohtuullisen lämminhenkinen draamakomedia autistisesta pikkukaupungin 27-vuotiaasta miehestä, joka alkaa seurustelemaan uuden ajan pumpattavan Barbaran, Biancaksi nimeämänsä real dollin, kanssa. Ehkä hivenen turhan lämminhenkinen raina minun makuuni, mutta siitä huolimatta onnistunut sikäli, ettei se oikein sorru missään vaiheessa typeryyksiin ja yltiöärsyttäviin Hollywood-ratkaisuihin. Kannattanee katsoa.

Olen tyhmä, missä voin ilmoittautua apukouluun

Huomasin (jälleen) olevani tyhmä kuin vanha, sukkahiellä kyllästetty saapas. Katselin nimittäin uusia ylioppilastehtäviä tältä syksyltä ja totesin, etten pääsisi enää reaalista (tosin fysiikka kirjoitetaan vasta myöhemmiin ja ainakin kemiasta, josta en kyllä omana aikananikaan tehnyt kuin yhden tehtävän) läpi, ja äidinkieli oli jo silloin keväällä 2001 hilkulla - ei tosin siksi, että olisin kokenut olevani huono siinä, vaan siksi, että jostain syystä arvosanat vaan olivat huonot (edelleenkin hieman ihmettelen, miten opettaja voi antaa minulle L:n, ja miten se L voi sitten pudota A:han tai B:hen. Olisin mielestäni ansainnut jotain siltä väliltä). Tänä syksynä ei ole vielä kirjoitettu matematiikkaa ja englantia, ja niistä kuvittelisin pääseväni edelleen läpi, vaikkakin ehkä hieman huonommin arvosanoin. Yliopistomatematiikalla ei hirveästi ole kirjoituksissa käyttöä, enkä siitäkään tunnu enää muistavan kovin paljoa nyt, kun olen mahdollisesti tulevan SHV-tutkinnon takia lueskellut mm. todennäköisyysteoriaa ja stokastisten prosessien kurssien materiaalia, jotka vaativat reaalianalyysin ja lineaarialgebran vahvan hallinnan; jopa matriisien kertolaskua jouduin miettimään tovin, vaikka se nyt pitäisi osata vaikka unissaankin. Eikä puhettakaan siitä, että muistaisin enää mitään hyödyllisiä teoreemoja jonojen suppenemisista tai mistään mittateoreettisista tuloksista nyt puhumattakaan. Toivon todella, ettei jo nyt ole liian myöhäistä verestää muistojaan siltä osin.

Lukiotietämyksen kanssa on toisin. Joskus tuntuu, että pitäisi ylioppilastutkintokin suorittaa ihan suoraan uudestaan ja tällä kertaa vielä niin, että siitä jää käteen jotain muutakin kuin typerä paperi, jolla ei edes tee mitään. Toisaalta mietin, että onkohan se nyt kertakaikkiaan vaan osa kohti kolmeakymmentä käymistä, että muuttuu tyhmemmäksi, eikä enää rehellisesti tiedä juuri mistään mitään, toisin kuin tuore ylioppilas luulee tietävänsä.

Mogadishu Avenue II

Ajattelin tässä sortua kaupunginosapatriotismiin. Muiden kaupunkien ja niiden osien haukkuminen on kuitenkin vähän typerää. Onhan Matinkyläkin ihmisten puheissa "slummi" ja espoolainen ongelmalähiö, mutta minä pidin siitä jo ensimmäisinä kuukausina täällä asuessani, ja nykyään suunnittelin - edelleen aika teoreettisella tasolla, kylläkin - omistusasunnon hankkimista täältä, tosin ehkä mieluiten vanhan keskuksen eteläpuolelta, kun tässä Piispansillalla tuntuvat asunnot olevan melkoisen tyyriitä sinkkutaloutta silmällä pitäen.

Joka tapauksessa kävin tänään kymmenen kilometrin kävelylenkillä, ja vierailin ensimmäistä kertaa eläissäni Suvelassa ja Tuomarilassa. Suvela on varmaankin Espoon huonomaineisin osa, ja vaikka en saanut vahvistusta sille käsitykselle, on sanottava että olihan se hieman ankea paikka. Keski-Matinkylä on kyllä myös yhtä 60-70 -luvulla rakennettua kerrostaloryteikköä, mutta jokin Suvelassa antoi vielä ankeamman vaikutelman. Voi tietenkin olla, että katselin maisemaa mustentavien linssien lävitse voidakseni leuhkia blogissa ja peilin edessä mattarilaisuudellani.

Toisaalta minua ärsyttää hyvin paljon eräänlainen vanhoillisespoolaisuus, jonka edustajat ovat niiden loputtomien klooniomakotitaloilla täytettyjen nukkumalähiöiden ja yltiöahkeran yksityisautoilun kannattajia. Itse asun mieluummin palveluiden, paikallisbussipysäkkien ja tulevien metrojen lähellä, vaikka sitten välillä joku harmiton veikkonen örähtäisikin jossain lähellä. Ylipäätään en oikein ymmärrä sitä katsantokantaa, että metro jotenkin pilaisi Espoon (paitsi ehkä sikäli, että se saattaisi nostaa mukavan matalaa kunnallisveroprosenttia joksikin aikaa). En jaksa uskoa, että yhdellekään helsinkiläiselle - ei myöskään sille järjestyshäiriöitä aiheuttavalle osalle - tulisi mieleen lähteä jonnekin Matinkylään hengailemaan pelkän Ison Omenan taikka vanhan ostarin pikkukapakoiden ja Alepan vuoksi. Paremminkin se helpottaa paikallisen öyhöttävän väestön yömatkoja Helsingin baareihin, kun täällä ollaan jo aikapäivää totuttu maksamaan seutulipuista - vaikka metrolla kai onkin helpompi matkustaa jäniksenä. Oikeastaan ainoa asia, joka itseäni hieman epäilyttää on Matinkylän muuttuminen Espoon sisäisen joukkoliikenteen yhdeksi (ja varmaankin suurimmaksi) solmukohdaksi, mutta luulen pelkääväni turhaan. Johan jo nyt nykyiset Länsiväylän bussit, siis mahdolliset tulevat sisäisen liikenteen bussit Länsiväylän seutuliikenteen kuivahtaessa kokoon metron myötä, kulkevat Matinkylän ohi. Oikeastaan pitäisi kai ostaa pian se asunto - saattaa olla, että asuntojen hinnat lähtevät nousemaan metron ilmestymisen vuoksi sinänsä, mutta myös siksi, että ihmiset varmaankin pitävät paljon enemmän suorista liikenneyhteyksistä sen sijaan, että pitäisi ensin matkustaa Matinkylään ja sitten täällä vaihtaa metroon päästäkseen Helsinkiin. Tämän pitkän pohjustuksen tarkoitus oli vain päästää minut sanomaan, että Suvela on jees ja mainettaan parempi, ehkä. Tuomarila vaikutti ilman selittelyjäkin ihan kivalta paikalta.

Pari pikaista huomiota tähän väliin

Ei sillä, että olisin lopettanut tämänkin blogin heti kättelyssä. Uusi tenttikausi se vain on alkamassa, ja joka tapauksessa tässä on ollut kädet täynnä tekemistä.

Luin muuten hiljattain kuuluisimman Lovecraft-filmatisoinnin, Re-Animatorin, kirjallisen perustan, eli novellin 'Herbert West - Elvyttäjä'. Ensi kertaa eläissäni mietin, pitäisinkö sittenkään Howard Phillipsiä lempikirjailijanani, nimittäin oli tuo reanimaattori sen verran kehnoa luettavaa. Sen kummemmin asiaa selvittämättä veikkaisin, että se on alunperin ollut jonkinlainen jatkokertomus, sillä se oli jaettua selkeisiin kappaleisiin, joissa jokaisessa käytettiin puolet tekstistä vanhan kertaamiseen. Melkein jokaista kuvailtavaksi kelpaavaa substantiivia edelsi adjektiivi "omituinen", "vastenmielinen", "kauhistuttava", "luonnoton", "järkyttävä", "epäinhimillinen", "pelottava" tai "äärimmäinen". Toisaalta kyseinen novelli on sitten malliesimerkki siitä, että valkokankaalle tuotu versio on alkuperäisteosta parempi. Täytyy muistaa se intellektuelleissa kahvitaukokeskusteluissa.

Kävin muuten elämäni toista kertaa teatterissa. Ensimmäinen kerta oli kai joskus ala-asteella, kun kävimme katsomassa muistaakseni Peppi Pitkätossun jossain vaasalaisessa teatterissa, kaupunginteatterissa varmaankin. Nyt, 15-20 vuotta myöhemmin, kävin toisen kerran. En osaa arvioida, oliko Kokkolan kaupunginteatterin tulkitsema näytelmä 'Kokkola' hyvä vai huono - hauska se kyllä oli, mutta mitään selvää siitä en saanut. Kai se oli sellainen taidenäytelmä.

Nousukausi

Yritin kirjoittaa hieman tästä uusimmasta veroalesta, mutta en onnistunut siinä ilman, että olisin näyttänyt omissa silmissäni ylimieliseltä riistäjältä ja elitistiltä. Progressio kiristyy, mutta lehdet uutisoivat absoluuttisista euromääristä. Tietenkin olisi hienoa, jos "rikkaat" luovuttaisivat alennuksessa hyötymänsä seitsemänkymppiä "köyhille", jotta "köyhät" saisivat kuukausittain seitsemänkymppiä lisää. Seitsemäntuhatta kuussa ansaitseviahan on toki yhtä paljon kuin 1900 ropoa kuussa bruttona kuittaavia. Muutenkin valtiollahan on itseasiassa äärettömän paljon rahaa, jota se vain pihistelee kyykyttääkseen köyhiä. Ettäs kehtaakin kerätä veroja.

Huomenna menen viimeistä päivää töihin. Ainakin määräaikaisena työntekijänä. Sitten jään teknisesti työttömäksi, sillä uutta työsopimusta ei ole vieläkään kuulunut - ja vaikka olisi, se olisi mennyt kai ensin esimiehelleni, joka palaa vasta ensi viikolla lomalta. Suunnittelinkin jo työttömyyteni kunniaksi mennä viimeinkin kokeilemaan Matinkylän vanhan ostoskeskuksen ruskeita kapakoita. No, ei pitäisi pilkata; menen paljon mieluummin niihin kuin tuohon pintapuolisesti puhtoisempaan Sports Academyyn, jossa joko soi musiikki täysillä huolimatta siitä, ettei kyseisessä paikassa voi edes tanssia, tai sitten televisio paahtaa täysillä jotain saakuran urheilua. Näin ollen minulla on varmasti enemmän yhteistä Tasku-Matin kanta-asiakkaiden kuin urheilubaarin hyppyritukkien kanssa.

Espoo Ciné 2008

Festivaalit ovat nyt takana, mutta kärsin edelleen viikon aiheuttamasta väsymyksestä. Kummaa, sillä en kuitenkaan katsonut kuin sen yhdeksän elokuvaa, ja niistäkin yhden ohitse nukuin melkein kokonaan. Käteen jäi ehkä hieman pettyneet tunnelmat. Se ei johdu niinkään siitä, että tarjonta olisi ollut erityisen huonoa - paremminkin liian tasaista - vaan siitä, että Ben X oli suurten odotusten jälkeen pettymys, ja osa elokuvista ehkä muuten vain tylsiä ja kun katsottuja elokuvia oli käytännössä vain kahdeksan, yksikin pettymys tuntuu paljolta.

Festivaalit aloitti omalta osaltani tanskalainen kauhuelokuva Cecilie. Ihan uskomatonta, miten kaikki kauhugenren kliseet ja keskinkertaisimmat rakennuspalat olikin osattu tunkea yhteen elokuvaan. Ainoa hyvä puoli oli se sama kuin Mulholland Drivessä - en vain oikein osaa sanoa, mikä se on. Teknisesti onnistunut? Visuaalisesti kaunis? Joka tapauksessa, näitä "kuollut henki palaa maan päälle uuteen ruumiiseen kostamaan menneisyyden vääryydet"-elokuvia on nähty jo aivan tarpeeksi. Keskinkertaisen Salaisten kansioiden jakso ajaa saman asian kuin Cecilie. Tämän tanskalaisrainan alkupaloina esitettiin kuitenkin Lars von Trierin erinomainen lyhytelokuva Occupations, jota ei näemmä löydy edes IMDB:stä. En voi referoida juonta paljastamatta aivan kaikkea, mutta elokuva oli toki festareiden parasta antia.

Keskiviikkona minun piti katsoa Chrysalis, mutta Kino Tapiolan asbestin paljastuttua vaihdoin lippuni epäilyttävään Vivereen, jonka kuittasin etukäteen typeräksi, romanttiseksi taide-elokuvaksi. Toden totta; mitä voi odottaa elokuvalta, jonka parrasvaloissa on nuori typerä teinityttö, joka on retkahtanut paikallisen rokkibändin huithapelikeulahahmoon; nuori ja angstaava parikymppinen lesbonainen ja vanhempi lesbonainen? Yllättäen leffa oli varsin katsottava, ja se kertoi sinänsä tarkoituksettoman tarinan kolme kertaa, kerran kunkin päähahmon näkökulmasta.

Keskiviikon toinen oli odottamani Rolf Lassgård -elokuva Den Man Älskar, joka kertoi aina yhtä koskettavasta lähisuhdeväkivallasta. Se opetti, että naiset rakastuvat väkivaltaisiin, viinaan meneviin juoppoihin, joka hakkaa vaimokullan teho-osastolle ja joutuu sitten vankilaan. Sillä välin kun väkivallakko viettää iltojaan tiilenpääromaaneja lukien, vaimo selviää sairaalasta ja löytää kunnon miehen. Kun väkivallakko pääsee vankilasta, nainen rakastuu uudelleen hurjapäähän, ja jättää lopulta kunnon miehen palatakseen väkivallakon kelkkaan. Se on, kuulkaa, sitä rakkautta, jos mikä! Pidin joka tapauksessa Den Man Älskarista, vaikka se oli välillä vaarassa sortumassa perinteiseen "kaikki miehet hakkaavat"-ansaan, ja vaikka se lopussa melkein ampui yli Kunnon Miehen hankittua tuliaseen kurmoottaakseen tulevaa ex-vaimoaan ja tämän ex-ex-miestä. Onneksi typeryyksiltä vältyttiin.

Seuraavana (päivänä) oli vuorossa odottamani Ben X, jota ennen elokuvan pääosanäyttelijä kävi esittäytymässä yleisölle lavalla. Ben X:ltä odotin paljon, mutta kun ei. Pääosaesittäjä oli ainakin 10 vuotta liian vanha esittääkseen yläasteikäistä autistista nörttiä. Lisäksi elokuvan tarjoama ratkaisu ongelmiin oli mielikuvitustyttöystävän hankkiminen ja itsemurhan lavastaminen. Lisäksi elokuvan "dokumentaristinen" luonne ei oikein sopinut, vaan se teki elokuvasta miltei saarnaavan. Toisaalta sen tarkoitus oli kai korostaa nykymaailmaa sikäli, että nykyäänkin kauhistellaan vasta jälkeenpäin, kun joku on vuosien piinan jälkeen seonnut ja puukottanut viattoman sivullisen manan majoille. Paljon paremmin elokuva onnistuu siinä kohdassa, jossa uutisankkuri käsittelee "Benin" itsemurhan lyhyesti ja siirtyy sitten hymysuin urheilu-uutisiin. Toisekseen Ben X on varmaan ensimmäinen elokuva, johon Internetin ja tietokonepelien maailma on onnistuttu integroimaan niin, etteivät aiheesta ymmärtämättömät kavahda elokuvaa liian tietoteknisyyden vuoksi, eikä toisaalta aiheesta ymmärtävät kavahda elokuvaa siksi, että sen tietoteknisyys on lievästi sanottuna naurettavaa (vuosien intensiiviterapian jälkeen en enää näe painajaisia monitorin peittävistä lentävistä kirjekuoresta ja äänestä, joka sanoo You have mail joka yö. Näen sen nykyisin vain joka toinen yö).

Torstain toinen elokuva oli 3 Dias ja tämän alkupalana nähty Las Horas Muertas. Kummastakaan minulla ei oikeastaan ole mitään sanottavaa. Tylsää, tylsää. Toisaalta tylsyydestä huolimatta kumpikin voittivat Cecilien kevyesti - kumpikaan kun ei ollut samalla tavalla kliseinen.

Perjantaina vuorossa oli Låt den rätte komma in, joka oli sekä jonkinlainen tukholmalaislähiöön sijoittuva yhteiskuntakriittinen (niin minä sen ymmärsin) elokuva, että vampyyrielokuva. Suosittelen genrejen ystäville, jos ei se haittaa liikaa, että pääosissa on lapsia. Paatuneimmille verta on ehkä liian vähän, mutta kliseisyydestä elokuvaa tuskin voi moittia.

Lauantaina iltani alkoi vasta varttia vaille yksitoista (Espoo on aika hiljainen paikka viikonlopun myöhäistunteina) George Romeron Diary of the Deadin merkeissä. Harmillista kyllä, nukahdin elokuvan alkupuolella, ja ehdin nähdä vain alkupaloina esitetyn The Eyes of Edward Jamesin ja puolisen tuntia Diaryn alkua, jonka aikana elokuva vaikutti ärsyttävältä teinikauhuleffalta. Kotiin pyöräillessämme kaveri referoi elokuvaa, ja ehkä pitänee antaa sille uusi mahdollisuus, kun se syyskuussa ilmestyy DVD:nä. Zombieleffat genrenä ei kyllä koskaan ole puhutellut minua, mutta tarkoitus on ollut antaa sille uusia mahdollisuuksia.

Cine päättyi sunnuntaina, jolloin kävin katsomassa vielä kaksi elokuvaa. Ensin oli vuorossa tanskalainen Til døden os skiller, joka Den Man Älskarin tavoin käsitteli lähisuhdeväkivaltaa, mutta ehkä koomisemmin ja sortuen "kaikki miehet hakkaa"-ansaan. Harmin paikka, sillä elokuvan alkuasetelma, jossa nimenomaan nainen on hakkaava hirmu, oli melko herkullinen, ja elokuvalla oli mahdollisuudet käsitellä miesten suhtautumista väkivaltaiseen vaimoon ja yhteiskunnan asenteita (myös näitä) miehiä kohtaan, mutta siinä vaiheessa kun pääosamies palkkasi vaimonhakkaajakorstot murhaamaan vaimonsa, muuttui elokuva farssiksi. No hyvä on, mikäs siinä, mutta siinäkään ei sitten menty tarpeeksi pitkälle, vaan elokuva päättyi lällynä romanttisena siirappileffana. Äh.

Omalta osaltani festarit päättyivät varsin erikoiseen elokuvaan Wolke 9, jossa elämänsä ehtoopuolella käyvät mummot ja vaarit harrastivat valkokankaalla seksiä, eikä leffa pelännyt näyttää mummojen ja vaarien sukupuolielimiäkään. En suoraan sanoen osaa sanoa, oliko elokuva hyvä vai huono. Jonkinlainen taide-elokuva se kyllä oli, ja sillä oli varmaan jonkinlainen sanoma sen itsestäänselvän lisäksi ("nauttikaa elämistänne, älkääkä olko pinnallisia"?). Kumma juttu, mutta elokuvasali oli miltei tyhjä.

Mutta eipä siinä. Ensi vuonna sitten uudestaan boikotoimaan helsinkiläisten höpötyksiä (joku taiteiden yö, kuulemma) Cineen. Toivon paljon kauhua ja ruotsalaisia elokuvia.

Confiteor Deo omnipotenti

Olen huono ihminen. Monestakin syystä. Vähäisin syntini on kai se, että latasin matkakortilleni kautta, ja olen kulkenut maanantaista alkaen eli lomani loputtua bussilla pyörän sijaan. Toisaalta ajattelen joskus, että on parempi tukea joukkoliikennettä kuin täysin saasteetonta liikuntaa, sillä joukkoliikenteen tukeminen parantaa sen kannattavuutta, ja kun se kannattaa, saatetaan joukkoliikenneverkosta tehdä kattavampi tai matkustamisesta halvempaa, mikä taas kannustaa ihmisiä valitsemaan bussin tai junan henkilöauton sijaan.

Mahdollisesti suurempi syntini on se, etten sekaannu ventovieraiden ihmisten tekemisiin. Taannoin näin unta, jossa seurasin passiivisena sivusta, kun partavaahtolla itsensä sotkenut japanilaismies yritti raiskata nuoren naisen. Yritys epäonnistui, mutta uni päättyi kohtaukseen, jossa kyseinen nainen tivasi minulta, miksen tehnyt mitään. Tämän unen jälkeen olen havainnut useammin kuin kerran tilanteen, jossa olisin periaatteessa voinut tehdä jotain. Kerran umpihumalainen mies ahdisteli teinityttöjä rautatieasemalla, ja jopa kosketteli heitä. Tänään istuin elokuvanäytöstä odotellessani itkevän tytön vieressä. Yläasteella liikunnanopettaja yritti yhden (1) kerran opettaa meitä poikia olemaan ihmisiä kuolaavien, raivoavien ja möyhöttävien simpanssien sijaan. Hän kertoi, että kärsivän kanssaihmisen oloa helpottaisi kuulemma se, että pysähtyy ja kysyy, mikä hätänä. Muistelin tätä opetusta ja taannoista untani kuunnellessani tytön nyyhkytystä, mutta istuin vain hiljaa, ja katselin muualle.

Minä en tiedä, onko se hyvää vai huonoa käytöstä pitää näppinsä erossa ihmisten asioista. Juopon häiritsemät tytöt jäivät lopulta rauhaan - tosin maksoin passiivisuudestani sillä, että kyseinen juoppo tuli häiritsemään (ei onneksi sentään lähentelemään) minua - ja itkevä tyttö selkeästi rauhoittui tovin kuluttua hänen ystävänsä tultua hakemaan tätä. Ehkäpä juopon tytöt olivat otettuja huomiosta eivätkä halunneet kohtausta, ja ehkäpä itkevä tyttö olisi kokenut töykeät tungetteluni tungetteluna.

Jälleen yksi uusi projekti

Koska olen yhteiskunnan pakottamien normien uhri, ja laihduttamisprojektini on jo edennyt siihen vaiheeseen, jossa ajelehdin passiivisena eteenpäin tehden välillä ryhtiliikkeitä pysyäkseni terveemmillä elämäntavoilla, olen alkanut myös haaveilemaan omistusasunnosta. Olen tässä hieman katkera vakavasti seurusteleville ja avioituneille ihmisille, sillä tämäkin asia on heille huomattavasti halvempaa kuin meille friikeille, eli ns. sinkuille - kaksi yhdessä asuvaa ihmistä ei tarvitse kaksi kertaa niin paljon tilaa kuin yksin asuva. Tiedän kuitenkin omistusasunnossa asuvia yksineläjiä, ja olipa tämän päivän Helsingin Sanomien välissä tulleen Kiinteistömaailman mainoslehtisen sivuilla lyhyt artikkeli opiskelijatytöstä, joka osti asunnon Helsingin keskustasta (Sörnäisistä), ja ilmeisesti rahoittaa sen vieläpä ilman vanhempia ja poikaystävää. Tai ainakaan muuta ei artikkelissa myönnetty. Joten miksen minäkin?

Alkuinnostuksen jälkeen kokeilin Handelsbankenin sivuilta löytynyttä lainalaskuria. Vaikka kuukausipalkkani ylittääkin tietääkseni keskivertosuomalaisen palkan, tietäisi lainaorjuus huimaa laskua elintasossa näin näppituntumalla. En tietenkään olisi asuntoa heti hankkimassa, vaan sitten joidenkin vuosien päästä, kun korot (ja luultavasti asuntojen hinnatkin) ovat matalammalla, opintolainat on maksettu pois ja olen noin kolmekymppinen. Tällä hetkellä yli 35 neliön yksiö Espoosta maksaa vähintään sen satatonnia, ja jos vähänkään paremmalta paikalta (ajattelen lähinnä Olari-Matinkylä-Westend-Laajalahti -akseleita - vaikka miksei myös Matinkylä-Kivenlahti -akselikin voisi houkuttaa Soukkaa lukuunottamatta, mutta niistä seuduista en ole niin varma. Eniten epäilyttää se, että Iivisniemi, Espoonlahti ja Kivenlahti ovat niin halpoja, ja sillehän on oltava jokin syy) asuntonsa haluaa, saa olla valmis tempaisemaan hatusta 150000 verellä ja hiellä ansaittua euroa, eikä tässä ole otettu vielä huomioon hirmuisia korkoja. Lisäksi en haluaisi maksella viisikymppiseksi asti ensiasunnon lainoja.

Joten ei asuntoa vielä. Tästä pääsemme kuitenkin projektiini. Ankeana pakertajana sain kaupassa idean alkaa pitämään kirjaa menoistani ja tuloistani. Tällä tavalla pystyisin paremmin arvioimaan, miten paljon tosiasiassa voisin satsata lainanlyhennyksiin kuukausittain, ja ennen kaikkea voisin varmaan karsia turhia menoja pois kun näkisin selvemmin, mihin kaikki (vuokran eli Kankkulan kaivon lisäksi) menee. Kyllästyn tähän varmaan ennätysnopeasti.

Loman loppu

Ensimmäinen oikea kesälomani sitten lukiovuosien alkaa olemaan ohi. Ajattelin, että se olisi loppunut eilen, mutta nyt tuli mieleeni, että jostain syystä lauantaitkin piti merkitä lomapäiviksi. Tänään olisikin ollut ihan erilainen päivä, jos se ei olisi ollut lomapäivä. Ajat ovat joka tapauksessa jännittävät, sillä työsopimukseni päättyy parin viikon päästä. Näin ollen loma joko jatkuu, tai sitten otan seuraavan askeleen kohti aikuismaisen keskiluokkaista elämää, ja palkkakin noussee. Tosin olen kuullut, että palkkaa todenteolla nostaakseen pitäisi vaihtaa työpaikkaa ja tulla sitten vaikka takaisin. Hieman teki mieli hakea matemaatikon paikkaa Eläke-Fenniasta, kun kerran olisi tarjolla, mutta en ihan 11 kuukauden jälkeen viitsisi kääntää takkiani, etenkään kun nykyisessä työyhteisössä ei ole juurikaan valitettavaa. Vuoden päästä sen sijaan voisi ruveta mittaamaan työmarkkina-arvoaan ja kiristämään nykyistä työnantajaa.

Mutta sitä tässä pitikin vaan sanoa, että vaikka loma lieneekin tehnyt joiltain osin hyvää ja pitänyt sisällään paljon hyvää, ei se oikein tunnu sopivan minulle. Elämäntavat muuttuivat heti kertaluokkaa epäterveellisimmiksi, kun ei ole tarvinnut olla kahdeksaa tuntia päivässä muualla ja saanut työpaikan ruokalassa oikeaa ruokaa, eikä ole tullut iltaisin käytyä lenkillä tai missään. Olen siis entistä varmempi, että liika vapaa-aika on pahasta.

Espoo ja elokuvat

Olen asunut pian vuoden tässä asunnossa, ja koko ajan kadun toisella puolella on ollut elokuvateatteri. Vasta nyt tulin käyneeksi siellä ensimmäisen kerran. En sitten tiedä, mikä espoolaisia vaivaa. Aina kun olen Kino Tapiolassakin käynyt, on sali ollut käytännössä tyhjä (ja nyt ko. teatteri kamppailee - ilmeisesti jälleen kerran - olemassaolostaan). Eilen kävin katsomassa huippusuosion saavuttaneen elokuvan Yön Ritari Espoon ainoassa ketjuteatterissa. Yli sadan hengen salissa oli korkeintaan 15 henkeä, mikä oli kyllä huomattavan paljon enemmän kuin olin odottanut raporttien perusteella.

Tavallaan tietysti ymmärrän, että Teatteri Omena vedä. Sisään pääsee vain kauppakeskuksen aukioloaikoina, ja tarjonta on selkeästi suunnattu päivät kotona pikkulasten kanssa viettäville vanhemmille. Kunnon elokuvista vain valtavirtaisimmat pääsevät sinne kierrokselle, eivätkä nekään pyöri kauaa - uusin Salaiset Kansiot onkin näköjään poistunut, joten sitä olisi joka tapauksessa pakko lähteä Helsinkiin asti katsomaan. Marginaalisemmat elokuvat eivät edes käy esityskierroksella.

Tiedä sitten, kumpi tuli ensin: kehno valikoima vai vähäinen kävijämäärä. Kun ei se Kino Tapiolakaan vedä yleisöä, voisi kuvitella että ihmiset suuntavat suorinta tietä Helsinkiin joka tapauksessa, eikä espoolaisten teatterialan yrittäjien kannata yrittääkään, vaan suunnata palvelut suoraan niille, joille Helsinkiin lähteminen on hankalaa - siis äitiys- ja isyyslomalaisille.

Tekisi mieli vetää marttyrinkruunu päähän ja itkeä, että käydään sitten Helsingissä vaikkei millään aina huvittaisi, mutta kun en ole aktiivinen elokuvissakävijä. Pidän enemmän kotiteatteriesityksistä. Lähiaikoina kyllä tulee katsottua elokuvia muuallakin kuin kotona. Viikonloppuna olisi tarkoitus käydä katsastamassa se Usko Koetuksella, ja ensi viikko meneekin sitten Espoo Cinéssä. Tosin näillä näkymin käyn katsomassa vain 9 esitystä, mutta on se tietysti minulle paljon. Loppusyksystä pitänee lisäksi ottaa asiaksi käydä katsomassa Quantum of Solace, jonka trailerin näin eilen. Tietysti jo Casino Royale jätti niin innostuneen olon viime syksynä, että olisi tuo tuleva tullut käytyä katsomassa varmaan muutenkin.

Mikki kyntää ja Hessu korjaa

Lueskelin tässä eräänä päivänä vanhoja Aku Ankan taskukirjoja, ja jäin ihmettelemään erästä seikkaa. Tarinalla ei tässä nyt niin ole väliä (se oli muistaakseni Vuodenaikojen Valtikka, taskukirja #161), mutta oleellista on se, että (jälleen) eräs nainen oli niin ihastunut Hessuun, että antoi tälle suukon, josta jäi jäljet Hessun kuonoon. Välittömästi tämän jälkeen sankarit palautuivat Ankkalinnaan, jossa he törmäsivät miltei heti Minniin. Minni ryhtyi oitis nalkuttamaan Mikille jostain jonninjoutavasta, mutta näki sitten huulenjäljet Hessulla. Mitä tekee Minni? Kauhistuu, ja hakkaa Mikin.

Siis mitä hemmettiä? Kyllähän Ankkalinnan naisväki (Iines ja Minni) tietty psykopaateiksi tiedettiin - tilanne on kyllä saattanut muuttua, kun en ole vuosiin enää lukenut uusia taskukirjoja - mutta jotain rajaa.

Sivumennen sanoen olen aina myös ihmetellyt, mitä naiset näkevät Hessussa. Toista yhtä typerää hahmoa saa hakea. Huonot käsikirjoittajat yrittävät kyllä välillä tehdä Akusta samanlaista pölvästiä, mutta todellinen Aku on neuvokas, vaikkakin laiska ja epäonninen kaveri. Hessu vain vammailee Mikin vanavedessä smurffinkiveshatussaan, ja kerää sitten kaikkien valtakuntien prinsessojen ja kuningattarien jakamattomat ihailut ja intohimot kun taas Mikki, joka (vaikka minusta hieman ärsyttävä hahmo onkin) lyömättömällä fiksuudellaan ja sinnikkyydellään voittaa kaikkien muiden puolesta vaikeudet ja esteet, saa osakseen lähinnä muodollista kiitollisuutta ja turpaansa Minniltä.

Wanha!

Mistä tietää, että on tulossa vanhaksi? Tarkoitan sitä elämänvaihetta, jossa ei olla enää nuoria aikuisia, vaan sitä seuraavalla tasolla - sinänsä "vanhoja" ei ihmisiä taida enää olla, tai raja ainakin kulkee hyvin korkealla, ja toisellakin puolella monet yrittävät väkisin pitää kiinni menetetystä nuoruudestaan.

Vastauksia kysymykseen on varmaan vaikka kuinka, mutta tänään löysin itsestäni taas yhden pahaenteisen merkin. Ostin nimittäin aamusella uuden puhelimen lisäksi uuden, hienon, tallentavan digiboksin huolimatta siitä, etten ole pariin vuoteen katsonut juurikaan televisiosta muuta kuin DVD-kanavaa. Kotiin päästyäni ryhdyin nuoruuden ylemmyydentuntoisen suhtautumisen kodin viihde-elektroniikkaan keralla asentamaan hienoa boksia, enkä arvannut, että kestäisi 7 tuntia, ennen kuin työstä tulisi valmista, enkä vieläkään tiedä, mitä tein aluksi väärin.

Perinteisen miehiseen tyyliin ryhdyin puuhaan ilman ohjekirjaa, muttei kestänyt kymmentäkään minuuttiakaan, kun olin vanhuksen elkein selaamassa sitä, enkä saanut selvää, mitä tässä oikeastaan pitäisi tehdä. Jälkiviisaana tiedän, että sain piuhat nopeasti aseteltua oikein. Kanavia ei kuitenkaan löytynyt, ja ruudun alanurkassa ollut signaalitasomittari ei luvannut hyvää. Yritin kerta toisensa jälkeen kanavahakuja, eikä tärpännyt. Yritin eri antennipiuhoja, otin välillä modeemin pois päältä - minulla on kaapelimodeemi ja yksi ainoa toimiva antennipistoke, vai miksi niitä nyt pitäisikään kutsua - mutta mikään ei auttanut. Lopulta päätin palauttaa koko roskan takaisin kauppaan ja vaatia oikeuksiani. Onnekseni kuitenkin ennen vessakäyntiä pistin viimeisen kerran kanavahaun, ja kun palasin asioiltani, kanavat olivat löytyneet. Edelleenkään en ymmärrä, mitä tein väärin. Nuorena olisin saanut vehkeen toimimaan (...) miltei heti, enkä ainakaan olisi polleantärkeänä edes suunnitellut laitteen palauttamista ennen, kun jok'ikinen MacGyver-trikki olisi kokeiltu. Nyt miltei soittelin Welholle ("teidän kaapelissa on vikaa!") ja Onoffille ("teidän tikissä on vikaa!"), kas kun en kuluttajasuoja-asiamiehelle ja Hannu Karpolle ("köyhää on taas kyykytetty!").

Operaation jälkeen keräsin sitten nuoruuspisteitä, ja opettelin käyttämään uutta kännykkääni, jollaisen kanssa minua vanhemmat ovat takunneet ja kironneet. Nuoruuspisteet nollautuvat kuitenkin muistellessani myyntitilaisuutta, jossa nuori mies puhui ja puhui, enkä minä oikeasti tajunnut mitään, kunhan nyökyttelin päätäni ja valitsin puhelimen käytännössä merkin ja ulkonäön perusteella. Taidanpa ostaa kävelykepin, niin voin köpötellä selkä kumarassa.

Turhien unelmien perässä

Matkoillani tapasin vanhoja ystäviä, ja yhden kanssa keskustelin kirjailijuudesta, joka on meidän molempien puolijulkinen haave, ja hän ehdotti ns. minuuttinovellien kirjoittamista. Ajatus on käynyt ennenkin mielessäni, mutta innostuin kuitenkin vasta nyt perustamaan oikein oman blogin, jossa tarkoituksenani on nimenomaan hyvin lyhyitä novelleja kirjoittamalla harjoitella kaunokirjallisen tekstin tuottamista, jotta saan sitten viimeistään keski-ikäisenä ulos sen suuren, juhlitun ja palkitun Romaanini. Lovecraftin hengessä nimetty Musta Oksennus ja muita kertomuksia (nimi saattaa muuttua), olkaa hyvät. Siellä toivotaan mielellään rakentavaa palautetta. Kertomukset sinällään tulevat olemaan tietenkin kevytmielistä ja lapsellista huttua, niin että mitään auvoisia kulttuurielämyksiä on turha odottaa.

Sukupuolirooleja

Tein Hakalan Erkit ja palasin kotiseudulle Pohjanmaalle, tosin vain muutamiksi päiviksi. Kyllästyin jo päivässä, mutta en jaksa palata vielä eteläänkään etenkään, kun pitäisi kipaista pohjoisessa viikon jälkipuoliskolla.

Löysin kuitenkin varmasta jemmasta laukullisen koulukirjojani ala-asteen kahdelta ensimmäiseltä luokalta 80- ja 90-lukujen taitteesta. Aapiskukossa opetettiin sitten kirjaimia, ja erään kirjaimen kohdalla oli kuva, jossa kalapuikkoviiksekäs isä lukee pojalleen iltasatua. Mietin, ettei tällaisia varmaan tehdä nykyään. Kuten muistaakseni viikonlopun Helsingin Sanomista opin, nykyään lastenkirjoissakin isät hakkaavat äitejä ja muuten vain pelottelevat lapset vapiseviksi hermoraunioiksi - lehdessä olleessa jutussa oli esittelyssä lastenkirja, jossa karhuperheen isän "tassu heiluu". Sukupuoliroolit siis elävät ja voivat hyvin.

Kesäloma!

Tältä siis tuntuu olla ihan oikealla kahden viikon kesälomalla. Toisin sanoen ei mitenkään erityiseltä. Herään näemmä edelleen aikaisin - olen kyllä ajatellut säilyttäväni vuorokausirytmini edelleen samanlaisena aamukuuden herätyksineen - ja vieläpä päänsärkyisenä. En edes käynyt eilen öyhöpöydässä kuin yhden siideriltä maistuneen oluen juomassa.

Lomasuunnitelmiin kuuluu kirjojen lukeminen, ulkoilu, valokuvaaminen ja matka sekä Ouluun että muutamaksi päiväksi Kyrönmaalle ilmaisen ruoan ääreen. Siellä vasta täytyykin valokuvata; Uusimpien lehtitietojen mukaan Vaasan rata aiotaan sähköistää, ja toisekseen lähivuosina valtateitä oikaistaan juuri Laihian kohdalta ja juuri muutamien satojen metrien päässä sieltä, missä asuin nuoruuteni.

Lehdessä (Pohjalaisen nettipainos 31.7.2008) tiedetään kertoa, että Vaasan radan sähköistys alkaisi jo ensi vuonna. Muistelisin joskus nuorena kuulleeni puheita, että siihen työhön ryhdyttäisiin aikaisintaan vuonna 2020, mutta mikäs siinä, jos isot herrat kerran kokevat tarvetta sähköistykseen. Itse olen jo pitkään ollut siinä käsityksessä, ettei kyseisellä rataosuudella hirveästi tavaraa liiku, ja matkustajat riittävät juuri ja juuri täyttämään ne muutamat (no, on niitä 8 kappaletta päivittäin yhteen suuntaan) taajamajunat ja yhden aggregaattivaunuisen Intercityn; nyt alkaakin siis kai olemaan korkea aika ikuistaa Suomen viimeinen diesel-vetoinen Intercity. Pitänee ottaa asiaksi nyt lomalla.

Valokuvauksen puheen, tai paremminkin vihjailun, ollen, ostin jalustan. Kustansi noin 200 euroa plus postikulut. Näin on siis valokuvausharrastukseen onnistuttu sijoittamaan melkein 1300 euroa lyhyessä ajassa. Kävin kokeilemassakin jalustaa (ja nyt olen hyttysten yltäpäältä syömä), ja heräsin siihen todellisuuteen, että tuota on perin hankalaa kanniskella mukana. Laihialle se pitäisi tietenkin ottaa, mutta kun olisi tarkoitus käydä samalla reissulla Oulussa. Tietysti voisi käydä Laihialta Oulussa ja palata Helsinkiin Laihian kautta, mutta vaikeaksi menee. Ei siinä tietenkään auta itku.

Soundtrackeista meillä ja muilla

Kävin kuluneella viikolla kirjastossa lainaamassa kolme kappaletta soundtrack-levyjä. Näistä levyistä kaksi oli ulkomaista tuotantoa olleiden elokuvien ääniraitoja, ja kolmas oli kotimaista alkuperää. Ulkomaalaisten (Hellraiser I, II ja III, sekä The Ninth Gate) ja kotimaisen (Lakeuden Kutsu) ääniraitojen välillä oli omituinen ero: ulkomaisilla levyillä todella oli musiikkia kyseisistä elokuvista, mutta kotimainen levy koostui muutamasta elokuvassa soineesta kappaleesta, elokuvasta pätkityistä dialoginpätkistä ja koko joukosta täysin elokuvaan liittymättömistä kappaleista, joista osa vaikuttaisi olevan ko. aikakauden suosittua iskelmämusiikkia ja jotain hieman vanhempaa suomalaista suosittua radiomusiikkia. Sen sijaan elokuvassa varsin kuuluvasti esillä ollut Pasi Kauniston tulkitsema Lakeuden Kutsu puuttui - siitä oli vain elokuvaa varten sävelletty instrumentaaliversio siitä (joka olikin muuten se syy, miksi ylipäätään halusin levyn käsiini). Haluaisinpa kuulla selityksen ilmiölle - miten Suomessa ei osata (tekisi mieli sanoa, että "edes", mutta en viitsi sortua typerään suomalaisvastaisuuteen, eli siihen, että kaikki Suomessa tehty on ihan määritelmällisesti huonoa, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa) tehdä edes soundtrack-levyjä.

Ilmastopoliittinen kannanotto

Maailmassa on paljon asioita, joiden päälle minä en ymmärrä. Yksi niistä on helteet - sellaiset yli kahdenkymmenen lämpöasteen tukahduttavat päivät. Paikallinen lehdistö - ja yleinen mielipide noin yleensä - on sitä mieltä, että helteet ovat itseisarvoisen hieno asia. Tänä kesänä kaikki muut ovat itkeneet, kun on ollut niin kylmää, mutta itse olen ollut tyytyväinen, kun kerrankin on pitkästä aikaa ollut sellainen kesä, etten minä ole joutunut kärsimään suuresti tappavista hellteistä. Onneksi pian koittaa syksy.

Tuhlasin mahdollista lomamatkaa, tai poikamiesmäisen asuntoni sisustamiseen, varatut rahat uuteen kameraan. Tai sijoituksestahan oikeastaan on kyse. Odotan sitä alkuviikosta. On kyllä synti ja häpeä nettikaupalle, ettei se tue muita verkkopankkeja kuin Nordeaa, josta olen oikeastaan siirtynyt opintolainaani lukuunottamatta pois. Tämän vuoksi jouduin maksamaan tilisiirrolla, ja maksu rekisteröityi vasta perjantaina aamulla, puolitoista vuorokautta varsinaisen tilauksen jälkeen. Tämän vuoksi en saanut kameraa jo viime viikolla, vaan se menee tälle viikolle, vaikka maksoin hieman ekstraa nopeasta toimituksesta. Kameran malli on Canon EOS 450D. Sen mukana tulee 55 millin objektiivi, ja tilasin sitten kaupan päälle vielä lisäleluksi 200 millin objektiivin. Kuvia on luvassa sitten myöhemmin - tilasin niitä varten oikein oman verkkotilan. Sieltä löytyy jo tämän päiväisen lenkkini saldo. Kyllähän tuolla vanhalla kamerallakin (Canon Powershot A620) ihan hyviä otoksia saisi, jos osaisi. Eiköhän se jää vielä aktiivikäyttöön tulevasta digijärkkäristä huolimatta. Vanhan kameran voi ottaa mukaan riskialttiimmillekin keikoille, jos sellaisia sattuu kohdalle.

Hallusinoidaan yhdessä

Ilta-Sanomien keskustelupalsta aiheuttaa minulle päänsäryn. Ihanko vakavissaan jotkut pohtivat, onko sellaisia rinnakkaistodellisuuksia olemassa, jotka syntyvät joka kerta, kun ihminen (tai mikä tahansa muu valintakykyinen) valitsee jotain? Kuulemma oikein filosofit ovat sanoneet niin.

Maailma on tietenkin täynnä sofisteja ja muita hömppähumanisteja, joilla on valtava tarve heittää hatusta kaikenlaisia pilvipäisiä teorioita ja silmänkääntötemppuilla, eli "niinkutella", ne todeksi. Ihmettelen silti ihmisten intoa uskoa mihin tahansa soopaan vain siksi, ettei paremminkaan tiedetä - ikään kuin se, että "emme voi tietää" olisi jonkinlainen puoltava seikka asialle kuin asialle.

Oma kantani on se, että rinnakkaistodellisuuksien olemassaolo on mieletön kysymys, koska oletan, ettei niistä voi virrata informaatiota tähän minun omaan todellisuuteeni. Samalla tavalla turhaa on ottaa vakavasti kysymys suuren Cthulhun olemassaolosta muuna kuin Howie-pojan painajaisista ammennettuna keksintönä. Jos virtaus pystytään havaitsemaan, tai jos tähdet asettuvat oikein ja Suuri Muinainen herää ikiunestaan, voidaan asioista keskustella uudestaan. Siihen asti objektiivinen todellisuuskin tarjoaa runsaasti ihmeteltävää, kuten vaikka parittomien sukkien mysteerin, tai ruokakaapissa kasvavan mustan aineen arvoitus.

Ajauduin tässä sisäiseen ristiriitaan. Ajattelin, että minulle on nykyisin melko yhdentekevää, jos joku uskoo Jumalaan - minulla ei ole syytä uskoa, mutta usko tekee asian toiselle todeksi, eikä se minua hetkauta, kunhan toiset pidättäytyvät pilaamasta minun elämääni. Sitten toisaalta suhtaudun tuomitsevasti astrologiaan ja muihin viihdeuskomuksiin, tai "rinnakkaistodellisuuteen", enkä nyt oikein osaa kertoa, mikä erottaa hyväksyttävät uskonasiat tuomittavista. Tässä en halua vedota omaan uskooni, sillä en keksi yhtään ennalta-arvattavampaa vastausta dilemmaan.