24: 7. kausi

Kun SHV-tentistä selvittyäni minulla oli taas vapaa-aikaa, aloin katsomaan jo jonkin aikaa vuoroaan odottanutta 24:n seiskakautta, ja viikonloppuna sain sen päätökseen. Ajattelin kirjoittaa lyhyen arvion kaudesta, ja koska 24 on kuitenkin melko juonivetoinen sarja, sisältää seuraava teksti juonipaljastuksia, joita ei katsomista vasta harkitseva välttämättä halua tietää.

Kakkosnelosen kuudetta tuotantokautta pidetään yleisesti sarjan huonoimpana. Tämän sarjan ollessa kyseessä se ei tarkoita täyspaskaa, vaan ihan viihdyttävää kautta, joka nyt vain oli selvästi tylsempi kuin muut. Seitsemäs kausi oli onneksi selvästi parempi, vaikka jää silti minusta toiseksi huonoimmaksi kaudeksi kutosen ja kolmosen väliin. Kausi alkaa näennäisesti puhtaalta pöydältä. Counter Terrorist Unit on hajotettu, ja Jack Bauer on joutunut käräjille Washington D.C:hen vastaamaan "äärimmäisistä" kuulustelumetodeistaan. Kesken kaiken FBI hakee Jackin apuun, sillä kuolleeksi luultu vanha tuttu, Tony Almeida, on antautunut voiman pimeälle puolelle. Hieno homma: eipä ole ristinä CTU:ta, jota vaivaisi myyrät ja päivän terroristien häirintäyritykset. Lisäksi nyt kun ollaan itärannikolla, ei presidentinkään tarvitse olla sattumalta Los Angelesissä.

Kovin äkkiä sarja kuitenkin palaa vanhoihin uomiinsa. CTU:n tilalla on FBI, ja äkkiä tehdään selväksi, että sielläkin vaikuttaa myyrä, joka avittaa vihollisia, eli afrikkalaista massamurhaaja-diktaattoria ja maailman suurinta pahaa: valkoihoisia, oikeakätisiä, puvuin ja solmioin sonnustautuneita heteromiehiä. Jos 24:n seiskakaudessa jotain vikaa on, niin se on se, ettei se kuitenkaan eroa oleellisesti aiemmista kausista. Jonkinlaista yritystä on, mutta käteen jää vähän sellainen tunne, etteivät tekijät osaa tehdä muuta kuin rutiini-24:ää. Alun afrikkalaiset sotaherrat ovat ainoa piristysruiske, kaikki muu on tuttua. Valkoiset suurkorporaatioherrat, Yhdysvaltoja uhkaavat ohjukset, kaapatut lentokoneet, ja kolmoskaudelta tutut bioaseet.

Ei se mitään. Katsojan onneksi tekijät osaavat kuitenkin ottaa melkein kaikista elementeistä irti sen verran, että hän viihtyy televisioruudun ääressä. Juonenkäänteet ovat ihan herkullisia - ennen kuin ihan lopussa ne menevät minusta hieman liiallisuuksiin, ja liikemäärä muutenkin hiipuu - ja ensimmäinen naispresidentti onnistuu olemaan jotain muuta kuin poliittisesti korrekti valinta tai kutoskauden tummaihoinen hujoppi, josta tuskin kukaan saattoi uskoa että sellainen tyyppi pääsisi johtavaan asemaan. Cherry Jonesin esittämä Allison Taylor on, kuten jossain toisessa arvostelussa todettiin, paras 24-presidentti sitten David Palmerin.

Entä muuta? Carlos Bernardin esittämää Tony Almeidaa oli todella ilo nähdä, vaikka hänen juonittelunsa hipoi 24-skaalallakin uskottavuuden rajoja: ensin afrikkalaisten ja Jonas Hodgesin lukuun, sitten kuitenkin Bill Buchananin ja Chloe O'Brienin lukuun, sitten aseteollisuuden huippupampun (tai jonkun suurliikemiehen, jäi vähän epäselväksi) lukuun, ja sitten kuitenkin lopulta oman itsensä lukuun.

Jackin apuri, naispuolinen FBI-agentti Renee Walker (Annie Wersching) oli ihan kelpo hahmo, jonka tarkoitus oli selvästi kuvata sitä, miten sääntökirjan mukaan toimiva virka-agentti sortuu Jackin karskeihin ja moraalisesti arvelluttaviin keinoihin, ja miksi nämä keinot juuri ovat arvelluttavia. Suosikki-sivuhahmoni oli kuitenkin Jeffrey Nordlingin esittämä agentti Larry Moss, joka toi mieleen hieman 24:n alkuvuosien toisen suosikki-sivuhahmoni George Masonin. Harmi, että Mossin piti kuolla.

Valitettavasti seiskakauden loisto hieman himmenee vuorokauden viimeisillä tunneilla. Tonyn viimeiset yritykset päästä suorittamaan pääsuunnitelmansa ei vaan vedä vertoja päivän aiemmille tapahtumille, ja vaikka loppu jääkin avoimeksi, ei se kuitenkaan jää ihan niin jännittävään paikkaan, että olisi pakko nähdä jatko. Tietysti kahdeksas kausi on katsottava sitten DVD:ltä aikanaan, ja tuoreimpien uutisten mukaan se jääkin sarjan viimeiseksi. Vaikka en nauti suosikkisarjojeni loppumisesta, voi ratkaisu olla ihan hyvä. Minun on vaikea enää kuvitella, että 24 onnistuisi irrottautumaan onnistuneesti rutiineistaan ja yllättämään iloisesti.

Näitä oikopolkuja tallaan kai viimeiseen asti

Aloin käymään kuntosalilla. Taas. Tämä onkin varmaan kolmas tai neljäs kerta viimeisen parin vuoden sisään. Viimeksi motivaation ylläpitäjänä oli mp3-soitin, tällä kertaa otin kirjan (Raymond Carverin novellikokoelma Short Cuts, suom. Oikopolkuja) mukaan ja luin sitä polkiessani 25 minuuttia hikeä päälle kuntopyörällä. Kyllä minä melkein tunnin (eli 45 minuuttia) siellä rehkin. En tiedä vaikuttaako se asiaan, mutta kun meillä on nykyään 2 pääkonttoria, ja osa väestä (kuten minäkin) on muuttanut uuteen konttoriin, niin salilla tuntuisi olevan vähemmän porukkaa kuin ennen. Toisaalta on mahdollista, että lumisen talven vasta aloittaessa kuolonkorinansa, ei viime hetken rantakuntokiireet ole vielä alkaneet.

Totesin viikonloppuna, ettei enää nykyään tule osteltua DVD-elokuvia samalla tavalla kuin ennen. Kuitenkin niitä on viime aikoina taas siunaantunut muutama hyllyyn. Highlander löytyi muutama viikko sitten Espoonlahden Anttilasta. Viikonloppuna kaveri myi IDMB:n 1.5 arvosanalla (asteikolla 1-10) erittäin laadukkaalta vaikuttavan H.P. Lovecraft's The Tomb -elokuvan kahdella ja puolella eurolla. Tänään tuli postissa CDON.comista tilaamani Elementarteilchen, joka tietysti on Michel Houellebecq'n Les Particules élémentaires (suom. Alkeishiukkaset) -romaanin filmatisointi. Yritin lisäksi etsiä joka ainoasta tuntemastani nettikaupasta Houellebecq -filmatisointia Extension du domaine de la luttea, eli Halujen Taistelukenttää, mutta se oli "juuri nyt" loppu kaikkialta. Ainoastaan saksankielinen versio ilman tekstityksiä olisi löytynyt Saksan Amazonista.

Iltapäivällä otin vielä yhden askeleen snobbailun maailmassa. Tähän asti olen hyödyntänyt pitkälti Matinkylän kohtuuhyvin varustellun Citymarketin erikoisolutosastoa, mutta nyt kävin oikein Alkossa asti kaljaostoksilla. Kaksi pulloa Trappistes Rochefort 10 olutta. Niitä ei kyllä enää viitsi tavanomaisen raskaan työpäivän jälkeen kiskaista janojuomana, vaan pitää olla raskas viikko tai jokin syy juhlaan.

Bomfunk MC Escher's

Nyt kun saatan käyttää vapaa-aikani miten lystään, päätin käydä kaupungilla. Amos Andersonin taidemuseossa oksennuksenkadulla pyörii M.C. Escher -näyttely, josta oli hieman töissäkin puhetta jo viime viikolla, ja ajattelin nyt sitten mennä sen katsastamaan, ettei käy niin että toukokuun lopussa, näyttelyn päättyessä, ei enää ehdikään. Ihan mielenkiintoinen oli, vaikka kokemustani vähän sumensikin lapsiperheiden runsas määrä ja se, että kiersin yläkertojenkin näyttelyt, jotka eivät olleet ihan niin mielenkiintoisia. Olin silti lopussa vielä sen verran innostunut, että museon myymälästä lähti mukaan kirjanen, joka sisältää Escherin töitä (kaikki työt?).

Kävin samalla syömässä oikein ravintolassa - Salve-nimisessä. Uhkarohkeana kokeiluna merellinen pyttipannu (savulohta, tonnikalaa, katkarapuja, munankeltuainen, perunoita, unohdinko jotain?) ja tuopillinen keskiolutta. Hyvää oli, siis se pyttipannu. Harmi, että paikka sijaitsee vähän syrjässä siihen nähden, missä päin Helsinkiä saattaisin itse tavallisesti liikkua, muuten siellä voisi käydä useamminkin kuin kerran vuodessa. Eipä sillä, etteikö pääkaupunkiseudulla löytyisi hyviä sapuskoloita vaikka millä mitalla.

Kotiin päätin mennä pitkän kautta, eli ensin Leppävaaraan junalla ja sitten bussilla Matinkylään. Virhe. Sain kuulla aivan tarpeeksi joidenkin teinien eilisestä illanvietosta. Olisinpa alkumatkasta tajunnut alkaa laskemaan, kuinka montaa kertaa takanani istunut tyttö sanoi "vittu oikeesti". Nyt varmaan naurattaisi.

Örghjantai

Onpahan tentti ohi. Itse asiassa jäi sellainen vaikutelma, että se oli hieman helpompi kuin viime vuonna, ja alustava pistearvioni oli ihan toivoa antava. Tänään tosin juttelin hetken aktuaarimme kanssa, ja toiveeni murskautuivat. Ensi vuonna sitten taas. Pidän toistaiseksi avoimena kysymyksen toukokuiseen kirjanpitotenttiin osallistumisestani, vaikka eilisessä tilaisuudessa mukana olleelle ex-työkaverille taisinkin mainita, että olen kaiketikin menossa siihen.

Työpaikalla oli eilen ollut meidän osaston osalta muutto uuteen toimitaloon. Kävin siellä kyllä jo alkuviikosta pikipäin tutustumassa, mutta siltikään en onnistunut tänä aamuna pääsemään avoimesta ovesta sisään. Olen edelleenkin sitä mieltä, että osastolle johtavan oven pitäisi avautua ulospäin, eikä vain paloturvallisuuden vuoksi, vaan myös siksi, että aivoni toimivat niin, että ne olettavat avaamissuunnan olevan ulospäin. Nyt on joka tapauksessa siirrytty puoliavokonttorista täysavokonttoriin. Yllättäen olen vähän sitä mieltä, että tilanne voisi olla huonompikin, vaikka kyseessä olikin selkeästi huononnus aiempiin verrattuna. Tosin positiivisia tunnelma edesauttoi se, että olimme ensimmäisiä uuteen toimitaloon muuttaneita, jonka vuoksi uudessa ruokalassa oli varsin reilusti tilaa. Se asianlaita muuttuu, jahka muut yhtiöt siirtävät toimintojaan uuteen mökkiin.

Muuton vuoksi taidan siirtyä kulkemaan seutubusseilla kotiin sisäisten Soukan ja Kivenlahden linjojen (2 ja 4) sijasta. Tänään Matinkylän oma 112 tuli juuri sopivasti samaan aikaan pysäkille.

Viikonloppu, eikä tarvitse lukea eikä tehdä mitään. Ennen kaikkea ei tarvitse potea huonoa omatuntoa siitä, ettei lue eikä tee mitään. Tätä on odotettu.

Vapaamatkustaja

Hiihtoloma oli jo viime viikolla, mutta nyt on taas vapaata, tosin edelleen täysin huomiselle vakuutuslainsäädännön tentille pyhitetty. Lukuputki todella katkesi viikonloppuna. Maanantaina sain melko vähän aikaan - lähinnä kirjoitin tietokoneelle puolipuhtaaksi viime vuonna käsinkirjoittamiani vastauksia vanhojen tenttien kysymyksiin - ja tiistaina en tehnyt mitään. Tänään ohjelma jatkunee sillä, että kirjoitan muutamia mallivastauksia vielä, ja sitten luen vain oikein kovasti aiempia muistiinpanojani ja lakitekstejä hieman kursorisemmin. Tänäkään vuonna en ehtinyt perehtyä säädöksiin liittyviin hallituksen esityksiin, jotka olisivat tentin tukimateriaaleina, joista vaikka ei suoraan voidakaan kysyä, olisi apua varsinaisen materiaalin ymmärtämiseen - ja ymmärtäminen tässä tarkoittaa sen tason ymmärtämistä, että asian muistaisi vielä myöhemminkin, ja että se kuulostaisi ulkoaopetellun asian sijasta päivänselvältä faktalta, jonka tietää jo lapsikin.

Lomia riittää - pianhan koittaa pääsiäinen. Ajattelin tänä vuonna mennä vaihteeksi Pohjanmaan kevättä katselemaan. VR on saanut pahaa mainetta viime kuukausina, mutta itse suosin edelleen rautatieliikennettä. Menomatka kiirastorstaina menee normaalisti Intercityllä suoraan Seinäjoelle ja sieltä taajamajunalla Laihialle, mutta sunnuntain paluumatkalla koukkaankin Haapamäen kautta Tampereelle. Hieman pitkä matkahan siitä tulee, mutta en ole vanhaa Pohjanmaan rataa koskaan matkannut Tuuria pidemmälle.

Ryhdyin silloin muutama kuukausi sitten osakesijoittajaksi leikkimielellä, mutta on kuitenkin ollut ilo huomata, että valintani ovat tuottaneet hyvin - lähes kaikki ovat 21-26 % voitolla (lukuunottamatta neljäntoista prosentin Fortumia, joka oli aluksi selvästi se paras), ja pian koittaa osingonmaksun aika. Eihän näillä rikkaaksi tule, vaan näillä rahamäärillä pelatessa suurin voitto on säästetty sentti.

With moons would slay a hundredtongue

Kova opiskeluputki katkesi viikonlopuksi, enkä ole lauantain ja sunnuntain aikana tehnyt käytännössä mitään läpipääsytodennäköisyyksien kasvattamiseksi. Lauantaina viihdyin kyllä peräti tunnin kirjastossa (josta samalla pelastin poistohyllystä pari Peter Høegin kirjaa, Hiljainen tyttö ja Kuvitelmia 20. vuosisadasta, 1€/kpl), ja iltasella vähän olin kirjoittelevinani tietokoneella tiivistelmää vakuutusyhtiön johdosta ja siitä, miten säädökset poikkeavat työeläkevakuutusyhtiöiden osalta. Ensi viikostakin yksi ilta menee pöytälaatikkokirjailijakurssilla, joten vähiin käy armonaika. Töissäkin pitää olla taas päivisin.

Kuluneen viikon aamut ennen kirjaston aukeamista kuluivat tosiaan eräässä kahvilassa, jossa luin tenttikirjojen sijasta Harper Leen kirjaa Kuin surmaisi satakielen, ja sain tänään alkuiltapäivästä luettua sen loppuun. Myönnän, että minulla on hieman ennakkoluuloinen eli perustelematon kielteinen asenne klassikoiksi luettavia teoksia, olivat ne sitten kirjoja tai elokuvia, kohtaan, mutta Satakieli oli positiivinen yllätys. Pohjimmiltaanhan se tuntuisi olevan vain muutaman lapsen, ja erityisesti pienen tytön kasvukertomus, jonka lomassa pahat valkoiset rasistit sortavat mustaa miestä, ja hyvä valkoinen yrittää puolustaa. Luulen, että nykykirjailijat - siis sellaiset nykykirjailijat, jotka tällaiseen aiheeseen tyypillisesti tarttuisivat - saisivat niistä aineksista kasaan lähinnä saarnaavan tuotteen. Olen tietysti vain ennakkoluuloinen.

Sattumoisin minulla oli digiboksilla tallennettuna Satakielen elokuvaversio, jota olen jostain syystä säästellyt viime kesästä asti. Saatuani kirjan loppuun katsoin sitten samantien elokuvankin, eikä siinäkään ollut moittimista. Se oli kyllä reilusti tiivistetty versio kirjasta. Useita hahmoja oli tiputettu pois (tärkeimpänä kaiketikin Alexandra-täti), ja fokus oli selvästi Tom Robinsonin - miehen, jota tarinassa syytettiin valkoisen naisen raiskaamisesta - oikeudenkäynnissä. Tiivistyksen vuoksi jokunen juonenkäänne tuntuu elokuvassa vähän kummalta. Raiskatun isä, Bob Ewell, on vihamielinen ja kapinen maalaisjuntti, joka tuskin pelkää turvautua nyrkkeihin ja känniläisen uhoiluun, mutta oikeudenkäyntiä seurannut yritys tappaa Atticuksen lapset ei tuntunut uskottavalta käänteeltä. Kaikkiaan kuitenkin elokuva on niitä harvoja mustavalkoisia, vanhoja elokuvia, joista olen pitänyt. Se onnistui jopa liikuttamaan hieman muutamassa kohdassa, mitä on pidettävä hatunnoston arvoisena suorituksena (kuten myös sitä, että kerrankin elokuvassa on keskeisessä roolissa lapsihahmo, joka ei ärsytä).

Se kulttuurista. Muissa uutisissa Laihia pääsi jälleen Helsingin sanomiin. Siinä oli tänään juttu lumen romahduttamista rakennuksista, ja yksi kolmesta kuvasta oli otettu Laihian rautatieasemalta, radan pohjoispuolella sijainneesta punaisesta ladosta. Joskus nuorena poikana tunkeuduin sinne luvatta pari kertaa jostain syystä. Pimeät, isot rakennukset kun ovat jännittäviä paikkoja. Nuoremmat polvet eivät nyt saa kokea sitäkään iloa.

Hiihtoloma my ass

Hiihtoloma on mennyt harakoille. Joka aamu kahvilaan vajaaksi tunniksi lukemaan kirjaa ja juomaan kahvia (olen maininnut ennenkin, mutta Wayne's Coffeen "iso kahvi" on tosiaan iso, ja juuri sopiva), ja sitten päiväksi kirjastoon valmistautumaan tenttiin, jonka läpipääsy on raivostuttavan epävarmaa. Tänään lähdin etuajassa pois saatuani molemmat tenttikirjat luettua loppuun. Illat on mennyt lähinnä ulkoillessa (aloin tekemään jälleen pidempiä lenkkejä) ja joutilaana. Näin loppuviikosta sitä vielä miettii, mikä hoitamaton, löyhkäävä ripulilampi työsähköpostissa odottaa.

Matinkylässä tapahtuu. Eräänä aamuna alkuviikosta, edellämainittua kahvia litkiessäni kauppakeskuksen ohitse kulki kaksi ambulanssia. Ensimmäinen kulki verkkaisemmin, ja hetkeä myöhemmin toinen kaahasi sireenit kirkuen. Iltapäivällä selvisi syy - noin viisikymppinen nainen oli jäänyt Nuottaniementiellä (etelässä, rannan lähellä) lumitraktorin alle. Eilen iltapäivälenkillä huomasin paikalle ilmestyneen paitsi kuva tästä naisesta, läjäpäin hautakynttilöitä (vai mitä ne ovat - muistokynttilöitä?) ja äidittömäksi jääneen lapsen viimeinen tervehdys menehtyneelle.

Toinen uutinen on tuoreempi. Matinkylän posti muuttaa Isoon Omenaan. Joku vastarannankiiski varmaan heittäytyy itkupotkuraivariin, minä ihmettelen edelleenkin, miten se tapahtuu vasta nyt. Eihän se posti nykyiselläänkään ihan mahdottomassa paikassa ole, mutta syrjässä. Vanhempaa, liikuntakyvyttömämpää väestöä ajatellen vielä mäen päällä.

Ghostwriter

Kirjoituskurssin harjoitustehtävä seuraavaksi kerraksi oli vähällä jäädä tekemättä, ja lopulta sainkin kursittua kokoon vain hieman nolon kuvauksen miehen ja naisen kohtaamisesta. Kestänen silti häpeän, ja otan koko jutun silkkana sormiharjoitteluna.

En ole ihan täysin vakuuttunut tällaisten kirjoituskurssien hyödyllisyydestä kirjoittamisen taidon kannalta. Hyvänä puolena kyllä mainittakoon, että ainakin minut se on saanut kirjoittamaan fiktiota. Periaatteessa kuitenkin voisin tehdä niin ilman kurssiakin - nyt se on vain se sosiaalinen paine, joka saa minut tekemään niin. Ja saahan opettajalta palautetta. Vertaispalaute sen sijaan on vähän kitsaammanpuoleista. En tiedä, miksei sitä tule hirveästi, mutta itse voin myöntää, etten myöskään kovin herkästi ala laukomaan mielipiteitäni muiden teksteistä. En henno olla kriittinen, joten avaan suuni vain, jos on jotain positiivista tai korkeintaan neutraalia sanottavaa. Kukaan (muu, ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta) ei halua olla hyvä kirjailija, vaan kirjoittaa lapsilleen tai lastenlapsilleen jotain. Siis ei edes lapsille yleensä, vaan omille sukulaisilleen. Tällöin tuntuu vähän tökeröltä lähteä ruotimaan toisen kielioppia tai tyyliä, tai kertomuksen jännittävyyttä ja omaperäisyyttä, tai sen henkilöhahmojen rakentelua.

En toisaalta tiedä, haluaisivatko muut sitä. Minä haluaisin, mutta en ole varma, osaisinko ottaa kritiikkiä vastaan. Epävarman yrittelijän ammatti-itsetunto lienee helppo murskata, ja minulla on taipumusta ottaa negatiivinen kritiikki joskus hieman liian vakavasti ainakin silloin, kun en tiedä etukäteen olevani hyvä - vaikkakin erehtyväinen - jossain. Muiden viatonta intoa en ainakaan haluaisi epähuomiossa murskata.

Sanomattakin kai on selvää, että on mahdotonta järjestää tällaista kurssia porukalle, jossa jokaisen osanottajan motiivit poikkeavat toisistaan. Minä halua(isi)n olla puoliammattimainen tarinankertoja, jonkinlainen yhdistelmä Stephen Kingiä, Terry Pratchettia, H. P. Lovecraftia ja Umberto Ecoa (tai edes Arturo Pérez-Reverteä), ja tietysti yhdistelmä vain heidän parhaita puoliaan. Toiset taas haluavat kirjoittaa joko taiderunoja tai sitten runoja lapsille, ja vieläpä omille lapsilleen. Jotkut taas dokumentaarisen sukukirjan. Yritä siinä sitten pitää kurssia, jolle kaikki tuntevat kuuluvansa, ja ennen kaikkea yritä siinä sitten antaa vertaispalautetta, kun ei tiedä oikein edes miten asennoitua muiden teksteihin ja motiiveihin. Itse olisin ehkä toivonut (käytän imperfektiä, vaikka kurssi ei ole vielä ohi) enemmän jonkinlaista tekniikkaharjoittelua, muutakin kuin sitä mitä tulee sivumennen harjoitetultua annettuja tehtäviä (siinä mielessä annettuja, että aihe on vapaa, opettaja antaa vain täkyjä kirjoittajan blokin estämiseksi).

Yhden asian olen joka tapauksessa oppinut. Olen tyhmä. Tarkoitan, että kirjoittaessani viime viikon novellia tajusin yleissivistykseni puutteelliseksi. Tarinan alkuosa sijoittui vanhalle hautausmaalle, ja halusin kuvata sitä sijoittamalla sitä ympäröivään metsikkoon valkoisia kukkia, eikä minulla tullut mieleen ensimmäistäkään lajiketta, jota olisi voinut kasvaa (oletettavasti iso-britannialaisessa) lehdossa. Hautausmaa jäi ilman kukkia. Pitäisi kevään tullen ottaa tuo värikasvio tuosta hyllystä ja lähteä metsään. Vähän vastaavasti oli käydä ensimmäisen vakavasti otettavan kirjoitelman kanssa, jonka kirjoitin kai toissaviikoksi. Siinä miljöönä oli autio majakkasaari, jonka vartija sekosi. Halusin hieman tuoda esiin majakanvartijan tehtäviä ja kuvata tarkemmin itse majakkaa ja vartijan tupaa, mutta käytännössä minulla ei ollut harmainta aavistusta, mitä sellaiset pitävät sisällään. Lopputulemana jäi hieman satuilevat kuvaukset tyhjennettyjen viskipullojen kera. Pitäisi käydä tutustumassa edes suomalaisiin majakoihin. Jos minusta tulisi joskus oikea sivutoiminen kirjailija, minulta kuluisi luultavasti huomattavan paljon aikaa perehtyessä asioihin, joita tarvitsisin kertomusten taustoiksi, ilman että kirjoittaisin niistä välttämättä tavuakaan.