Rakkaudesta teoriaan, teoria rakkaudesta

Katselin joululomilla loppuun Star Trek: Deep Space Ninen uusintakierroksen. Hyvähän se on jopa trekiksi, mutta nyt ei tarvitse sitä katsoa vuosiin. Yhdessä viimeisistä jaksoissa (Extreme Measures, ei kovin erinomainen jakso kylläkään) Miles O'Brien ja tohtori Julian Bashir käyvät kuolemaa odotellessaan keskustelun, jossa Bashir toteaa ääneen, että hän rakastaa Ezriä (naista), mutta pitää O'Brienistä enemmän, ja väittää että O'Brienkin pitää hänestä enemmän kuin vaimostaan Keikosta, vaikkakin O'Brien rakastaa silti vaimoaan (ja lapsiaan) yli kaiken. Perusteena tälle on, että he viettävät enemmän, ja joskus jopa mieluummin aikaa toistensa seurassa, koska yhdessä heillä on hauskaa, heillä on yhteisiä harrastuksia, kuten muinaishistoriallisten, 1800-luvulla käytyjen taistelujen uudelleeneläminen pienoismalleilla.

Minulle on joskus kerrottu, että parisuhteet, siis "rakkaus", vaatii työtä. Siitä minulla ei ole toki epäilystäkään; kun toisen kanssa on tultava ihastumishuuman jälkeenkin ja kaikki ne tylsät hetket, kun toisella on huono päivä ja päänsärkykin, eikä loppujen lopuksi ole sillä tavalla yhteisiä kivoja juttuja. On vain juttuja, joita harrastetaan toisten tyyppien kanssa, nykymaailmassa voisi vielä sanoa muiden miesten tai naisten kanssa. Sukupuoliroolit ovat ehkä nykymaailmassa hajoamassa, mutta ainakin vielä voi ilman suuria väärinymmärryksiä (tahalliset väärinymmärrykset toki poislukien) puhua miesten ja naisten harrasteista sortumatta liian räikeään yleistykseen.

Joskus siis voisi ihmetellä, miksi ihmiset ylipäätään vaivautuvat parisuhteiden kanssa, kun pienellä vaivalla moni pärjäisi yksinkin, ja kavereistaan saattaa pitää enemmän. Harvalla tuntuu kuitenkaan puoliso olevan samalla sekä kumppani että kaveri, vaan ainoastaan kumppani, jonka kanssa pyöritetään arkea ja huolehditaan, että lapset kasvavat mahdollisimman vähän kieroon, mahdollisimman kivuttomasti.

Ehkä se on se rakkaus, joka vaatii työtä, ja joka ennen kaikkea on jollain perustavanlaatuisella tavalla eri asia kuin se, mitä tunnetaan kavereitaan kohtaan. Tällöin ehkä Milesin ja Julianin keskustelu on tulkittavissa muuna kuin homoseksuaalisen rakkauden tunnustuksena. Olen aina kyllä pitänyt pitämistä ja rakastamista saman asteikon eri pisteinä, missä pitäminen tulee jonkun matkan päässä rakastamisen takana, rakastamisen edustaessa lämmintä ääripäätä, jos lämpömittarivertaus sallitaan.

Ehkä rakkautta (minua alkaa nolostuttaa aika pirusti tämän kirjoittaminen, mutta en viitsisi enää tässä vaiheessa jättää keskenkään) pitäisi ajatella vektorina, jossa on esimerkiksi seuraavat komponentit: pitäminen, välittäminen, seksuaalinen jännite. Pitäminen on sitä kaverillista rakkautta, josta tunteitaan vierastavat heteromiehet kiemurrellen pystyvät juuri ja juuri käyttämään nimitystä pitäminen. Välittäminen on sitä, että halutaan olla yhdessä, vaikka vektorin muiden komponenttien lukemat olisivat laskeneet. Seksuaalinen jännite on sitä, että halutaan toisen kanssa fyysistä läheisyyttä, tai ylipäätään kyetään rakastelemaan. Jos oletetaan kunkin komponentin arvojoukoiksi kokonaisluvut 1-5, niin esimerkiksi:

1. Hyvää kaveria kohtaan laskettu suhdevektori olisi (4, 3, 1).
2. Parasta, pitkäaikaista kaveria kohtaan laskettu suhdevektori olisi (5, 5, 1).
3. Vastarakastuneiden vektori olisi (4, 4, 5).
4. Suomalaisen keskimääräisen avioparin vektori (2, 3, 1).
5. Verivihollisen vektori (1, 2, 1).
6. Yhden illan suhde: (2, 1, 5).
7. Miles O'Brienin ja Julian Bashirin vektori (5, 5, 4).

Rakkausmallistani voi tietysti puuttua jotain. Tässä vaiheessa lukijalle lienee selvää, etten itse ole rakastanut eläissäni (kärkkäimpien mukaan en myöskään ansaitse). En ainakaan romanttisessa mielessä, joten tiettyjä puutteita voi hyvinkin mahdollisesti olla  ehdotuksessani. Ainakin  se, että suhteeseen vaaditaan kaksi, ja suhteen laatu määräytyy siitä, miten osapuolet yksilötasolla toisiinsa suhtautuvat. Mallissani oioin vähän mutkia, ja oletin näkemyksen suhteesta ilman muuta molemminpuolisiksi. Tämä saattaa olla tai olla olematta mutkien oikomista liikaakin, mutta toisaalta voisi olettaa, että joko kahden ihmisen välille muodostuu suhde, jonka laatu sitten tasapainottuu yhteisymmärrykseksi suhteen tilasta, tai sitten ei suhdetta todella pääse syntymään, vain toisen osapuolen pakkomielle tai harha.

En myöskään tiedä ihan, millaisia kaverisuhteet tapaavat olla, mutta omien kokemusteni perusteella, niissä kolmas komponentti tapaa olla 1. Saatan tietysti olla rajoittunut, mutta määrittelisin kaverisuhteen negaation kautta niin, että kolmannen komponentin on oltava yksi, ja kahden ensimmäisen yhteissumma vähintään 5.

Jotenkin tämä merkintä saa oloni likaiseksi.

Keskusteluyhteys

Kirjoitan taas, vaikka ei ole asiaa. Katselin vanhoja luonnoksiksi (siis myös julkaisemattomiksi) jääneitä merkintöjä. Vielä jonain päivänä viimeistelen ja keksin jonkun järjen muutama viikko sitten aloittamaani merkintään syistä, miksi katselen ja pidän kauhuelokuvista. Sen sijaan luulen, etten jatka enää toukokuussa 2010 aloittelemaani merkintää, jossa raportoin ettei siitepölyallergia ole muutamaan päivään vaivannut niin kovasti.

Kun ei aihetta ole, on metabloggaus aina se vakioratkaisu. Siispä tartun siihen. Kröhöm.

Jossain mielessä tympäisee välillä tämä bloggauskin. Osittain se johtuu varmaan siitä, että olen taipuvainen itsekritiikkiin, eivätkä nämä löpinät ole kovin hyviä juttuja. Bloggauksesta meni maku, kun siitä tuli joitakin vuosia sitten niin kovin ammattimaista. Enemmän kuitenkin kaipaisin keskustelua. Minun nuoruudessani bloggaajien joukko oli varsin kompakti, ja blogien, yksityisten ihmisten eikä keidenkään pikkujulkkisten, välillä oli kommunikointiyhteydet, joko viestiteltiin blogimerkintöjen kautta, tai sitten kommenteissa käytiin keskustelua. En nyt syytä tämänhetkisiä lukijoitani, keskustelu kun vaatisi oikeasti hurjan paljon valtavampaa seuraajakuntaa - niin ja tietysti parempi keskustelunaihioita. Näin ollen olen viime päivinä miettinyt, että pitäisi löytää jostain joku mukava keskustelufoorumi, jonne voisi rekisteröityä, jossa voisi seurailla jonkin aikaa keskusteluja ja jossa voisi ottaa osaakin sitten lopulta. Kirjoittelen kyllä eräälle foorumille, mutta mitä vähemmän siitä puhutaan, sen parempi. Sen kahjompaa paikkaa tuskin on. Ja se nyt on muutenkin keskittynyt yhteen asiaan, kun minä taas kaipaisin oikeastaan vähän laajempaa kenttää ja laadukkaampaa keskustelijakuntaa. Mielellään vielä rekisteröintipakkoa. Ehdotuksia?

Vahvimmat voittavat

Istuin tänään junassa, vierustoverittomalla paikalla, jonka lipunoston yhteydessä yli kuukausi sitten itselleni valitsin. Asettelin kannettavan tietokoneeni pöydälle, tungin virtalähteen vastakkaisen tuolin takana olevaan telineeseen, ja kiinnitin töpselin pistokkeeseen. Junassa jokainen paikka oli varustettu sähköpistokkein. Katselin 3 jaksoa eräästä sarjasta, ja selailin netissä VR:n tarjoamalla langattomalla verkkoyhteydellä. Taas nähdään, miten kehitys tuo ihmiselle hyvää. Nolostuttavaa kuitenkin oli, että olin unohtanut kuulokkeeni kotiin, ja sain hävetä kun lähellä istuneet ihmiset saattoivat kuulla sinänsä huippuluokan esitystä.

Mietin välillä, miksi aikuinen ihminen häpeilee esimerkiksi erään sarjan katsomista, kun taas jostain tositelevisiosarjasta (esimerkiksi suomalaisten julkisuustyrkkyjen nahistelu -ohjelma) voi puhua ilman seuraamuksia. Kyse ei kai ole siitä, että eräs sarja olisi objektiivisesti huonompi kuin nahistelusarja, vaan...? Ajattelin, että ehkä kyse on siitä, että nahistelun kannattajien mielipiteellä on jostain mystisestä syystä vain enemmän painoarvoa kuin oman viiteryhmäni mielipiteellä. Itsestäänselvä totuus kuitenkin lienee, että oma viiteryhmäni on vain kooltaan niin paljon pienempi kuin niiden muiden. Joukossa on voimaa.

Tämä ei ehkä ole muillekaan itsestäänselvää. Vai mistä johtuisi se, että edellisissä eduskuntavaaleissa kolmanneksi tulleen puolueen kannattajat kuvittelevat olleensa voittajia ja ihmettelevät, mikseivät heidän toiveensa mene ilman muuta läpi kansan tahtona.

Päättyvät aikakaudet

Luksusta on kahden ja puolen viikon joululoma. Olen aina ennen ollut välipäivät töissä ja palannut myöskin heti uuden vuoden jälkeen. Nyt on toisin. Ja kun palaan sinne loppiaisen jälkeen, en enää mene vanhalle työpisteelleni, vanhojen työkavereiden luokse. Koko vuosi on tähdätty siihen, että voin luopua enimmästä osasta nykyisiä töitäni, ja siirtyä pysyvämmin uusiin - jos kohta jotain ristejä jäi kannettavaksi vanhastaan. Tänään siivoilin vielä kylmästi työpistettä, eikä tuntunut miltään katsella viimeistä kertaa omaa työpistettäni. Tai onhan se jatkossakin periaatteessa minun, mutta tavoite on pysyä poissa sieltä, missä vanhasta tottumuksesta voi siunaantua töitä, jotka eivät minulle kuuluu. Jännittävää kyllä, miten sitä voi kiintyä kliiniseen ja ankeaan työpisteeseen, ja jännittävää että haukeus iski vasta bussissa matkalla lomalle ja aikuiselämäni ensimmäiseen kertaan, kun paketoin itse parit joululahjat sen sijaan että olisin avustanut rahallisesti jonkun paikallisen yläasteen luokan kevään ryyppyretkeä. En kylläkään osannut sitoa lahjanauhoja pakettien ympäri, tai ainakaan ennakoitu lopputulos ei vaikuttanut kovin esteettiseltä. Lapsena osasin taikoa nauhat kiharoiksi, nyt onnistuin vain katkaisemaan nauhan saksilla. Olkoot, mikä käsityöläinen minä muka olen.

Jännittävää on myös se, että Seinäjoki-Vaasa -radalle kytkettiin sähköt kuukausi pari takaperin, ja sähköistetty henkilöliikenne sinne alkoi pari viikkoa sitten. Ei siis haittaa, vaikka huominen Pendolino myöhästelisikin, eipä tarvi jännittää jatkoyhteyksien vuoksi. En kyllä edelleenkään vakuuttunut, että Vaasan rata olisi vaatinut sähköt - ellei VR suunnittele vanhenevan diesel-kaluston hylkäämistä tyystin. Jossain vaiheessa pääsen varmaan samaan asemaan kuin höyryjunakautta muistelevat vanhemmat ja isovanhemmat. Seuraava sukupolvi* voi vain kuvitella kuvastojen ja kertomusten ja museotoiminnan kautta aikoja, jolloin junistakin lähti pakokaasuja.

*) Kirjoitin aluksi väärin "Seuraava sukupuoli". Kirjoitusvirheet on hyvä korjata, mutta itseäni moka huvitti. Keksisinpä joskus jotain kirjoitettavaa sellaiseen teemaan liittyen.

Nörtteydestä

Edellisen merkinnän Rillit huurussa -reportaasin liittyen olen töissä välillä ottanut henkisiä iskuja vastaan, kun olen innoissani selittänyt jotain juttua vain kohdatakseni kiusaantuneen hiljaisuuden. Ajattelen oitis töpänneeni jotenkin, yhdistellyt mielessäni liian monta pistettä ja olettanut, että ilman muuta muutkin tekevät niin. Toisin sanoen olen syyllistynyt sosiaaliseen rikkeeseen, josta joudun maksamaan sakkoa vieraantumalla taas kananaskeleen verran muusta työyhteisöstä.

Vaikka rikkeeni eivät johdu kovin syvällisistä ideoista (viimeksi kompastuin yksinkertaiseen James Bond -viitteeseen, jossa maalasin itsestäni kuvan varjoissa lymyilevästä ja valkoista angorakissaa silittelevästä Blåfeldistä sen vuoksi, että olen erään projektin ihmisille nimi katselmointikommenteissa, mutta kukaan heistä ei todella tunne tai edes tiedä minua - mikä on minusta muuten varsin miellyttävää), tajuan vasta nyt että voisin ilman muuta suhtautua tilanteeseen niinkin, että olen niin paljon fiksumpi kuin muut, ja että on - tietenkin - niiden muiden oma häpeä. Mitäs eivät ole yhtä sivistyneitä kuin minä, hähhää! Se, jos mikä on nörtti tapa suhtautua maailmaan ja muihin.

Tai ainakin jonkinlaisen amerikkalaisen karikatyyrinörtin tapa suhtautua. Ehkä täällä Suomessa toimii edelleen parhaiten nöyryyden ja häpeän kautta toimiminen sosiaalisissa yhteisöissä. Tietenkään kaikkea ei pidä ottaa vakavasti.

Nörttisarjasta

En ole vuosiin oikein seurannut televisiosta mitään sarjaa, vaan katsonut kaiken katsomisenarvoisen aina DVD:ltä. Nyt olen tehnyt hieman poikkeuksia sääntöön. Erään kaverin yllyttämänä olen alkanut katsomaan South Parkia - en oikeastaan erityisemmin arvostanut sarjaa nuorena, mutta nyt kun Jimiltä tulee kahdeksannen tai yhdeksännen kauden jaksoja, olen huomannut sarjan välillä jopa hauskaksi.

Toinen sarja, jota olen nyt katsonut kaksi jaksoa, on suomennettuna Rillit huurussa, eli Big bang theory. Kaksikin työkaveria on sitä suositellut - toinen jo aiemmin tänä vuonna, ja toinen viime viikolla, ja päätin antaa mahdollisuuden. Myönnettävähän se on, että ajatus oman viiteryhmän - tai pikemminkin sen viiteryhmän johon olisi toivonut samaistuvan aikoinaan - ympärillä pyörivästä sarjasta on viehättävä, vaikka toisaalta juuri sen vuoksi siinä kytee pettymyksen siemen. Toistaiseksi sarjan arvo on kyllä muutamissa irtovitseissä, joiden kuvittelevan menevän normaalilta ihmiseltä ohi. Muuten sarja ei ole kovin uskottava, mikäli sen ajattelee kuvaavan tosinörttejä. Näin ei kuitenkaan ole. Sarjan päähenkilöt eivät ole ihan alfanörttejä (mikä vasta olisikin raivostuttavaa), mutta tosinörteiksikään eivät sarjan päähenkilöt Sheldon, Leonard, Raj ja joku neljäs ole uskottavia.

1. Kaikki neljä ovat hyvännäköisiä. Sanon tämän heteromiehenä. Ulkonäön puolesta heillä tuskin on mitään hävettävää. Sheldon on ehkä vähän  hujoppi, ja hän sekä se joku neljäs tarvitsisivat parturikäyntiä, mutta siinä se. Nörttiporukat, niin kuin minä ne tunnen, koostuvat vaatimattoman näköisistä, epähuolitelluista ja lihavanhikoilevista pojista, joilla hiukset rehottavat. Sellaisia rokkareita, mutta negatiivisella karismalla.
2. Pojat asuvat ilmeisesti yhdessä. Hyvä, soluasuminen lienee tuttua melkein kaikilla yliopiston, tosinörttien henkisen kodin, käyneillä. Mutta jumankavita poikien asunto ei ole ainoastaan siisti, vaan se vaikuttaisi sisältävän sisustuselementtejä. Ihan kuin nainen olisi sen laittanut ja ylläpitäisi sitä, eikä se ole tästä maailmasta! Onneksi sentään jostain pilkistää toimintafiguureja. Kuitenkin fläppitaulu parin MAOL-taulukoista kopsatun trigonometrian kaavan keralla ampuu vähän yli (tai ali, miten sen ottaa).
3. Leonard (kieltämättä porukan alfoin muutenkin, ehkä intialaisen Rajin ohella) seurustelee ilmeisen säännöllisesti "kauneuskilpailujen voittaja"-tyyppisen nuoren naisen kanssa. Mikä tämä on, Frenditkö? 70's Show? Pthyi!

No, pidetään nyt mieli kuitenkin avoimena. Ajastin digiboksille loppuviikonkin jaksot. Jossain jaksossa pitäisi olla vierailemassa Wil Wheaton, joka SubTV:n jaksokuvauksen mukaan esitetään vihollisena, mikä on oikeaoppisuuden ytimessä. Turha varmaan silti toivoa kollaasia Wesley Crusherin solvaamisfantasioista.

Sukkela sosialiitti

Outo juttu, mutta vakaa aikomukseni blogata lähes päivittäin on tuntunut taas rakoilevan pahemman kerran. Puolustuksekseni voin sanoa, että kuluneella viikolla useampi ilta meni rellestäessä erinäisissä tapahtumissa, ja välipäivät piti huilata.

Yksi illoista meni, kun istuin Aktuaaritoiminnan kehittämissäätiön perinteisessä syysseminaarissa. Kuten tavallista, suurin osa aiheista meni ohi runsaan hilseeni, mutta ehkä tällaisissa tapauksissa tärkeintä onkin paitsi tavoitella edes tiedonmurusia jos ei ihan ole riittäviä pohjatietoja, myös ja ennen kaikkea näyttäytyä oman alan enemmän tai vähemmän vastaavissa töissä työskenteleville ihmisille. Tavallaan on ihan hienoa saada kokea, että ymmärtää edes vähän mistä jossain Solvenssi II:ssä on kyse, mutta vielä mukavampaa on koittaa puhua niistä-ja-näistä erinäisistä aiheista (suomalaisittain voisi sanoa myös: jauhaa paskaa) vieraiden ihmisten kanssa, joilla on kuitenkin jostain kummasta tuttu naama. Ehkä ne tyypit, joilla on jonkinlainen persoona, jäävät lopulta jopa mieleen, mistä saattaa olla iloa ja kenties jopa hyötyä joskus. Minä kylläkin tyydyin istumaan hiljaa makoista buffetateriaa ahmien, ja kääntelemään päätäni puhujan suuntaan, ja mumisemaan välillä myöntyvästi. Harmi, ettei tullut mieleen mitään sanottavaa.

Itse esityksistä ei jäänyt mieleen juuri mitään, paitsi jonkun lontoolaisen powerpoint-sulkeisista se ajatus, että raha tarkoittaa kykyä viivästyttää hyödykkeen hankkimisen ajankohtaa. Joku fiksu voisi saada siitä aikaan nokkelan merkinnän. Minä tyydyn vain roiskauttamaan tuon ajatuksen tuohon toivoen, että se jäisi jotenkin mieleeni muhimaan.

Vanhoillisen median kuolonkouristuksia

Luin tässä eräänä päivänä uutisista, että Teuvo Hakkarainen ja Pekka Haavisto ovat nyt Facebook-kavereita. En varmaan ikinä kykene tajuamaan perinteisen (ei sentään paperisen, vaikka en siitäkään tiedä kun on paperihesarit jääneet taas vähemmälle luvulle) median kiinnostusta yksittäistä verkkopalvelua kohtaan. Koko ilmiö vaikuttaa ihan siltä, kuin iltapäivälehdistö yrittäisi väkisin näyttää jotenkin nuorekkaalta, kun ne tosi asiassa ei sitä ovat. Onko surullisempaa näkyä kuin rypistyvä nuorisomuotiin pukeutuva kaveri, jonka hiusraja on edennyt melkein loppuun saakka?

No, on. Mutta vähän surullinen näky se silti on.

Toinen aivan ihmeellinen muoti on puhe karppaamisesta. Olen itsekin sortunut siitä välillä vitsailemaan, ihan niin kuin zumbastakin (voiko nolompaa nimeä olla? Minun olisi helpompi myöntää harrastavani valssia tai tangoa kuin zumbaa), mutta Facebookin lisäksi lehdistö on repostellut aiheesta kunnolla viime aikoina, ikään kuin muita ruokavalioita ei olisikaan. Ilmeisesti myös kunnissa on onnistuttu vauhkoontumaan aiheesta, kun puhutaan jo karppaajalapsien huostaanotoista. Henkilökohtaisesti kannatan monipuolisia dieettejä etenkin niille, joiden ei voida vielä odottaa ottavan itsestään täyttä vastuuta, mutta jotenkin tulee mieleen parempiakin tilanteita, joissa huostaanotolla voisi uhkailla. Harva asia kuitenkaan kielii jostain tavallisesta keskiluokkaisuudesta, siis toisin sanoen turvallisuudesta, kuin joku zumba ja karppaus. Jos pitäisi veikata, karppaajavanhemmat ovat varmaan keskimäärin paljon huolehtivaisempia ja vastuuntuntoisempia vanhempia kuin vakaalla etanolidieetillä elävät isukit ja äitylit. En tosin tiedä, missä määrin tässäkin tapauksessa on kyse lehdistön tavanomaisesta hysterianlietsomisesta kuin todellisista sosiaalivirkailijoiden kannanotoista. Niin ne jotkut vain puivat karppaamista päivät pääksytysten, toiset kritisoivat, ja toiset närkästyvät siitä, kun karppausta demonisoidaan. Rumana, oikeakätisenä ja lihaasyövänä heteromiehenä minulla ei onneksi ole mitään sananvaltaa mihinkään, joten voin tyytyä täällä kirjoittelemaan lämpimikseni asioista, joista en voi tajuta mitään.

On taas se vuodenaika, on joulun taika

Pitäisi varmaan pikkuhiljaa alkaa taas harkita työpaikan kunto- eli machoilusalilla käymistä. Toistaiseksi ulkoilu on vielä vaihtoehto - kävin töiden jälkeen runsaan 4 kilometrin lenkillä Munkkivuoren takamailla - mutta pian se lysti varmaan loppuu, kun tulee pysyvästi kylmä ja lopulta lunta. Ongelma vain on, että nykyäänkin jos mielin seitsemäksi töihin, minun pitää herätä hieman puoli kuuden jälkeen, jotta ehdin kymmenen yli kuuden bussiin. Ehkä pitäisi miettiä vielä tämä työmatkakuvio uudelleen; nyt kun polkupyörä on täällä, voisin pyöräillä aamulla nopeasti Pitäjänmäen asemalle ja hypätä sieltä vaihdottoman 550:n kyytiin, niin kuin ihan aluksi teinkin. Kuntosalia varten joutuisin kuitenkin lähtemään vielä paljon aiemmin, koska pitäisi olla jo puoli seitsemältä hankkimassa pysyvää tuki- ja liikuntaelinsairautta. Vaikka tuleehan se juoksemallakin. Joka tapauksessa jo nyt tuntuu, että vuorokaudesta on vain vähän pidentyneen työmatkan vuoksi hävinnyt vaikka kuinka paljon aikaa.

Asettelin ennen lenkillelähtöäni ensimmäistä kertaa eläissäni joulukoristeen ikkunaan - äidin muuttopäivänä tuoman kynttelikön. Olen varmaan jotenkin päästäni vialla, mutta se vaikutti tuovan jonkinlaista kodintuntua (mikä ihmeen tuntu?) muutoin muuttolaatikoin ja muovipussein koristeltuun makuuhuoneeseen. Nähtäväksi jää, saanko sen ennen helmikuuta kerättyä pois. Muuten en olekaan muuton jälkeen tehnyt kotini eteen mitään. DVD-banaanilaatikot sain sentään kärrättyä pois makuuhuoneesta suurin piirtein siihen, mihin olen aikonut hankkia kirjahyllyn. Työpaikalla ehdotettiinkin, että pitäisin jonkinlaiset tupaantuliaiset jonain määrättynä päivänä, että saisin edes joskus tartuttua toimeen. En kuitenkaan tiedä, kumpi olisi kiusallisempaa: se ettei kukaan tulisi, vai että joku tulisi enkä olisi hyvä isäntä.

Pihalla

Katsoin viikonloppuna suomalaisen elokuvan Pihalla. Tiedättehän, se missä oli se saksalainen naispornonäyttelijä. Pitäisi varmaan viimeinkin oppia, että kun elokuvan alussa seisoo teksti "Helsinki Filmi", ei luvassa ole kovin elähdyttävää kokemusta. Tai itse asiassa olen varmaan oppinutkin sen jo aika päiviä sitten, mutta tykkään vain piinata itseäni näillä nuorista aikuisista kertovilla elokuvilla, jotka periaatteessa näyttäisivät sijoittuvan tutun maailman arkisiin kuvioihin, mutta jotka silti tuntuisivat olevan niin kaukana omasta elämästäni kuin mahdollista.

En oikein tiedä, miksi tällaiset elokuvat tuntuvat niin vierailta. Ehkä se johtuu siitä, että näissä helsinkifilmeissä ihmisten elämissä tuntuu seksi korostuvan jotenkin luonnottomasti. Elokuvan ytimessä oleva yksinhuoltajaäiti porukka on ilmeisesti kukin vuorollaan antanut itsensä langeta kitaraa renkuttavan hurmurirentun pauloihin - saman hurmurirentun, jolle pääosahahmo, maahanmuuttajanainen, sattuu ohimennen kaupassa sanomaan: "mine halua nüssia".

Tai ehkä elokuva oli vain huono. Henkilöt enimmäkseen ohuita, juoni olematon, sanoma niinkin syvällinen kuin "sydäntä pitää kuunnella", saksalaiset käyttävät kotimaassaan suomenkielisiä Internet-selaimia... Tällainen tavanomainen liukuhihnatuotanto, jollaisia on nähty jo aika monta. Mihinkähän Helsinki Filmin tyypit oikein pyrkivät?

Jotain tuttuakin elokuvassa oli. Suomalaiset eivät puhu vieraille, varsinkaan ulkomaalaisille, paitsi tietysti boheemien yksinhuoltajaäitien kopla. Kun suomalainen huomaa verhonraosta naapurin tulevan juttusille, vedetään sälekaihtimet kiinni. Kun naapuri tarjoaa ovella suklaakakkua, otetaan koko kakku itselle ja suljetaan ovi naapurin silmien edestä. Jostain syystä käsikirjoittaja unohti rapajuopon, joka örisee "ööggh vittu suomi suomalaasille!" tai "ööggh vittu minkä hintanen sä oot".

Tanssia Öyhönmäen yrjöpöydällä

Pikkujoulut jäänevät minulta tänä vuonna varsin vähälle, mutta viikonloppuna olin kuitenkin eräiden pikkujoulujen jatkoilla. Tarkoitukseni oli oikeastaan viettää rauhallinen koti-ilta, mutta kesken kaiken - olin juuri palaamassa keskustasta kotiin käytyäni katsomassa ruotsalaisen jännärin Pedon Jäljillä, eli Jägarna 2:n - puhelimeni soi, ja minua yritettiin maanitella lähtemään kuitenkin pippaloitsemaan.

Kieltäydyin siinä sitten niin kohteliaasti kuin vain pystyin. Se on jotenkin kumma, mutta ainakin minua vaivaa se, että lyhyen tähtäimen suunnitelmien muuttaminen tuntuu jotenkin hirveän väsyttävältä, ja olin jo muutenkin hieman väsynyt, kun nykyään joudun heräämään aikaisemmin. Puhelu käytiin loppuun, ja lupasin lopulta harkita asiaa. Ennen päätepysäkkiä onnistuin esittämään itselleni mielessäni kysymyksen: kumpaa katuisin sitten vanhana miehenä (tai siis: vielä vanhempana miehenä) enemmän: sitä, että lähdin silloin 2011 marraskuussa baariin yhtenä perjantaina, vai että jäin kotiin istuskelemaan. Jos olisin asettanut kysymyksen niin, että kumpaa muistelisin vanhana ukkona mieluummin, baari-iltaa (meni miten meni) vai rauhallista koti-iltaa, olisin tehnyt päätökseni vielä nopeammin. Eipä silti, nytkään en ehtinyt bussista nousta, kun päätin juosta suihkuun ja palata samantien takaisin keskustaan.

Onhan se myönnettävä, että tuntuisi tajuttoman surulliselta ajatella jotakuta toista alle 30-vuotiasta sinkkua, joka viettää rauhallisia koti-iltoja yksin sen sijaan, että voisi töppäillä tuttujen kanssa vielä kun kuntoa riittää. Kaitpa sama pätee lopulta minuun itseenikin. Illasta ei ole sen kummempia havaintoja tehtävänä, eikä juoruja sovi kertoa. En oikeastaan viihdy tanssibaarimiljöössä - leppoisat pubit Gallows Birdin tai vaikka Bruuverin tapaan ovat enemmän mieleeni - mutta sai Villissä Wäinössä kuitenkin sahtia. En oikeastaan pidä sahdista, mutta tällä kertaa se tuntui ihan miellyttävältä. Tietysti se syy, miksi join sitä, oli että piti päästä vähän känniin, kun muilla oli jo olleet ne varsinaiset pikkujoulut. Nolasin itseni kuitenkin erehtymällä tanssilattialle, mikä on täysin käsittämätöntä ottaen huomioon, etten osaa tanssia yhtään, enkä ole vielä ikinä ymmärtänyt, miten siellä pitäisi hytkyä antaakseen uskottavan vaikutelman ja ollakseen vielä tanssipartnerille (jos sellainen on) mieliksi. Suurimman osan illasta kuitenkin kuuntelin vuodatusta ja vuodatin itse. Silloin koin olevani osa supisuomalaista baari-iltaa.

Tapojeni vastaisesti palasin lisäksi varsin myöhään kotiin. Tulin suosiolla taksilla, keskustasta Pajamäkeen maksoi yli 20 euroa. Seisoin taksijonossa joskus kahden jälkeen talvisessa vesisateessa. Onneksi olin vielä juovuksissa, niin ei tuntunut niin kamalan kylmältä. Taksikuski oli niinikään onneksi hauska tyyppi, juttelimme Klaus Flemingistä ja ammoisen Radio Mafian mainiosta Metalliliitto-ohjelmasta 90-luvulta, kun Klasu sitä vielä juonsi. Ilmeisesti syvästi inhoamallani Radio Rock -kanavalla hänellä olisi omat ohjelmansa iltaisin, pitänee tarkistaa joku ilta.

Seuraavana aamuna sitten kuitenkin kadutti. Krapula ei ollut paha, mutta pitkälle iltapäivään koski päähän. Yritin käydä kävelyllä kuulaassa alkutalven aamussa. Kävin ensimmäistä kertaa uudessa lähikirjastossani, Pitäjänmäen kirjastossa. Eihän se Ison Omenan kirjastolle vedä vertoja, mutta oli siellä sentään oma sci-fi / fantasia -hylly, ja sieltä löytyi jopa Arthur C. Clarken kirja (itse asiassa novelli-/esseekokoelma) Tuuli Auringosta, jota en ole aiemmin lukenut, ja joka vaikuttaa varsin hyvältä. Krapulaan syömäni Korv Göranin kebab ranskalaisten kanssa oli sen verran erinomaista, että ostin sitä tänään lisää, ja mukaan vielä Korv Göranin kebabkastiketta.

Ne tekevät sen itse

Olen yleensä suhtautunut joihinkin vasemmistolaisiin aatteisiin epäilevästi, koska ne tyypillisesti ovat sellaisia, joita on liian helppo kannattaa. Asian yksinkertaisuus ikään kuin antaa ymmärtää, ettei tämä nyt näin yksinkertaista ole. Toki, vähäosaisia on tuettava, tietty elintaso on taattava kaikille, ja jos ei valtio sitä kustanna, niin sitten Björn Wahlroos, sillähän on rahaa niin että joutaakin päästä eroon. Tällainen epäilevä maltillisuus on tosin johtanut siihen, ettei minulla ole kovin vahvaa mielipidettä asioista, joita poliitikot, etenkin kansan suosiota kalastellessaan, tuovat pinnalle omista näkökulmistaan.

Vähän vastaavasti olen alkanut suhtautumaan aavistuksen suopeasti - mutta vain rajatussa määrin, takaan sen - Perussuomalaisiin, joita on vähän liian helppo pilkata. Pari päivää sitten hymähtelin ylimielisesti Hakkaraisen lausuntoihin, että hän ei herrojen kanssa lähde hikoilemaan presidentin itsenäisyyspäivän kemuihin. Toistaiseksi parhaan heiton kuitenkin heitti muuan toinen suammalaisten edustaja, taisi olla Oinonen nimeltään. Häntä kun oikein henkilökohtaisesti loukkaa se, kun homot tanssivat.

Ei, tämä on liian helppoa. Myönnettäköön, että hän taisi tarkoittaa sitä, että homot tanssivat presidentinlinnassa itsenäisyyspäivänä. Siltikin. perus Soomalaisten lausunnot ovat jatkuneet sillä, että herrojen ja ilmeisesti siis myös homojen sijasta linnassa pitäisi lanteitaan keinutella sotaveteraanit ja tavallinen kansa. Aina, kun puhutaan tavallisesta kansasta, poistan varmistimen. Olen nyt kuitenkin suopea. Perussuomalaisia voi loukata joidenkin ihmisten tanssahtelu, mutta olen toisaalta melko varma, eräitä tahoja loukkaa henkilökohtaisesti vaikkapa minun lihansyöntini tai se, että valkoihoinen, oikeakätinen heteromies istuu jonkun pörssiyhtiön hallituksen puheenjohtajan pallilla. Ei kai se sen kummempaa ole sekään närkästyminen kuin perussuomalaisten edustajan närkästyminen, vaikka en toisaalta tajua, miksi kukaan jaksaa masentua siitä, mitä toiset harrastavat makuuhuoneessaan. Hitto, jos mitään niin iloinenhan tässä pitäisi olla; jos kaikki homo(miehe)t olisivatkin heteroita, minunkin tyttöystävänlöytämismahdollisuudet laskisivat varmaan nollatasolta pakkasen puolelle.

Äh. Ei tästä nyt pääse yli eikä ympäri. Vai että oikein tanssivat homot, voi apua.

Teknologia pelastaa

Olin viikonloppuna siivoamassa kakkosasuntoani (eikä se kirottu savotta tunnu loppuvan vaikka tekisin mitä). En edelleenkään suuremmin nauti vessan lattian hinkkaamisesta, sen voin sanoa. Muuten tyhjässä ei saa edes taustamusiikkia lievittämään tuskaa - tai niin luulin. Kun on sellainen uuven ajan hömpötys kuin älypuhelin, voi sen asettaa pöydälle tai lattialle, käynnistää Spotifyn ja laittaa se toistamaan musiikkia. Vanhaan huonoon aikaan olisi tarvittu pattereilla toimiva radio tai mankka. Ylistetty olkoon teknologian ja kulutushysterian suoma vapahdus.

Toivottavasti naapurit eivät häiriintyneet kaikuvasta suhinasta. Spotifyhyn rakentamani soittolistat ovat jotenkin noloja, ja olenkin piilottanut niistä suurimman osan, ettei tarvitsisi hävetä. Kumma juttu, ettei näin elämän ehtoopuolellakaan tajua, ettei katu-uskottavuuden pitäisi olla enää prioriteettilistan kärjessä, tai ettei sillä pitäisi olla enää mitään väliä. Vaikea kuvitella, mitä menetän jos myönnän kuunnelleeni salaa jotain Laura Närheä ja Chisua. Kai sitä suojelee itseään vaistomaisesti vertaisryhmän piikittelyltä.

Sain terveisiä vanhoilta kotikonnuiltani - Ison Omenan Citymarket toivotti minut ja perheeni jonkinlaiseen jouluriehaan. Enpä tiedä, täytyy kysyä vaimolta. Lapset varmaan innostuisivat aidoista joulupukeista ja sellaisesta.

Kassit pullollaan

Ajattelin tässä istua sohvalleni ja blogata hieman tuliterä kannettava tietokone sylissäni. Harmillista kyllä, järjellisen sanottavan määrä on varsin alhainen, mutta menköön nyt tällainen haircut-kirjoitus vaikka ihan vain kirjoitusrutiinin vahvistamiseksi. Vietin tänään melkein neljä tuntia vähäisestä vapaa-ajastani Matinkylän asunnolla. Siivosin (vähän) ja odotin pesukoneen noutajia, jotka lopultakin saapuivat siinä hieman ennen seitsemää. Isoin kivi on vierähtänyt sydämeltäni. Nyt pitää enää viimeistellä siivoukset (vessa jäi kesken, ja ehkä osa hyllyistä, ja keittiön lavuaarissa on jotain töhkää) ja hakea loput tavarat. Hyvällä tuurilla selviän kahdella keikalla, joista toinen on pelkkä tavaran haku pyöräillen tänne Pajamäkeen. Tänään kannoin uuteen kotiin repullisen ja kaksi pussillista kirjoja. Riemuni repesi samalla hetkellä kuin toinen kirjapussikin noustessani ensimmäiseen bussiin, 147:ään. Vaihto 550:aan sujui jotenkin, mutta kävely Pitäjänmäen asemalta kotiin jatkui riemukkaana, sillä pussi repesi hieman lisää.

Pitää mennä nukkumaan. Pidentyneiden työmatkojen vuoksi pitää pyrkiä menemään aikaisin nukkumaan, sillä herätys on aikaistunut melkein puoli kuuteen. Ei nyt muuten, mutta kuuden jälkeen kun lähtee bussilla, pääsee vielä kohtuullisessa ajassa töihin. Tänään kokeilin vaihdottoman 550-vaihtoehdon sijasta bussia 14, jonka aloituspysäkki on tässä melkein vieressä. Kampissa täytyy vaihtaa, mutta loppujen lopuksi matkaan ei kulunut yhtään sen kauempaa kuin 550:lla, jossa aikaa tuhraantuu pysäkille kävelemiseen ja kylmässä odottelemiseen.

Vana valuu ylöspäin päähäni

Muutto on (enimmäkseen) takana, ja nyt olen helsinkiläinen. Huolella rakentamani espoolaisidentiteetti siis valui hukkaan. Yritin miettiä joitain piirteitä, joita minun helsinkiläisenä pitäisi omaksua, eikä mieleeni tullut kuin joitain ilkeämielisiä vaihtoehtoja, joten olkoon.

Suhteeni Helsinkiin ei ole mitenkään ristiriidaton. Nuorempana minua ärsytti suomalaisen median helsinkikeskeisyys, ja silloin ajattelin että Helsinki on jonkinlainen hiphop-dystopia muutamine hassuine helsinginherroineen. Nykyään minulla ei ole sen kummempia intohimoja, vaikka välillä ihmettelen asioita, joita muut tuntuvat Helsingissä arvostavan. Muistan kuinka joitakin vuosia sitten joku bloggaaja ilmoitti rakastavansa kantakaupungin hämärähemmoja ja, ennen kaikkea, virtaavia kusivanoja, joiden yli saa hyppiä. Muistikuvani tarkkuudesta hämärähemmojen kohdalla en ole varma, mutta virtaavat kusivanat muistan. Ja kuinka ollakaan, ensimmäisenä helsinkiläisaamunani perjantaina, jolloin siis osoitteenmuutokseni tuli voimaan, Helsingin sanomien Nyt-liitteessä oli kyselty, miksi ihmiset rakastavat Helsinkiä, ja kuinka ollakaan, siellä ne kusivanat taas mainittiin. Joku rakasti varhaisia aamuja, kun käytetyt ketsuppipaperit lentelevät ja yön viimeiset kusivanat valuvat katua pitkin.

En tajua. Pidän Helsingistä siksi, että täällä on vaihtoehtoja monessa asiassa, eikä tarvitse tyytyä yhteen paikallispubiin, pienen elokuvateatterin mainstream-tarjontaan, tai jos haluaa tapahtumissa käydä, niin ei tarvitse tyytyä Laihian Spelit -jymyjuhlaan tai Suviseuroihin. Vielä parempi olisi, jos ei tarvitsisi varoa astumasta kusivanaan.

Antigentrifikaation hetki lähestyy

Muutto etenee - sain avaimet omaan kotiini eilen. Viikonloppuna en sen kummemmin tainnut kuitenkaan saada aikaiseksi, ja tänään maanantaina olen lähinnä siivonnut hyllyjä kamasta. Ihan vielä ei olla voiton puolella kuitenkaan. Huomenna pitäisi ilmaantua Kierrätyskeskuksen tyypit hakemaan huonekaluja.

Viikonloppuna ilmestyi Helsingin Sanomien kylkiäisenä kuukausiliite, ja siinä sitten oli usean sivun marina Kallion gentrifikaatiosta eli keskiluokkaistumisesta. Siinä jotkut tahot olivat huolissaan, kun Kallio menee pilalle ilmiön seurauksena. En oikein ymmärrä tätä. Siis: osa Kallion asukkaista ei tykkää siitä, kun Kallioon muuttaa "muita". Eikö kuitenkin se, että Kallioon virtaa keskiluokan edustajia, tarkoita sitä että osa Kallion asukkaista nimenomaan kannattaa gentrifikaatio jos ei suoraan, niin ainakin epäsuoraan sillä että muuttavat sinne? Heidän mielipidettään ei kai lasketa. Mokomatkin urbaani-imperialistit kun valloittavat elämäntapaintiaanien maat.

Tavallaan kyllä ymmärrän toisaalta sen, että olis niinku kivaa jos (edes joitain) alueita säilytettäisiin vanhankaltaisena, vailla muutosta. Niinhän konservatiivitkin meillä Suomessa tahtovat, rajat kiinni mamuilta, Suomi suomalaisille ja Karjala mielellään takaisin.

Nightvisions: Maximum Halloween 3011

Osallistuin ensimmäistä kertaa vuoteen Nightvisions-tapahtumaan, ja kokonaisuutena on sanottava elämyksen olleen varsin positiivinen. Rajasin itselleni vain keskiviikon ja perjantain välillä esitetyt "arkinäytökset", ja tiputin pois sen kaikista perinteisimmän yömaratonin. Kahdeksan elokuvaa - kun pudotin vielä perjantain viimeisen näytöksen Attack the Blockin pois - joista vain yksi oli selkeästi turha, ja pari ehkä vain "ihan hyvää", loput ehtaa kamaa. Luodaan siis katsaus.

Kekkerit alkoivat siis omalta osaltani keskiviikkona The Thingin toisella uusioversiolla. Vuoden 1982 The Thing - Se jostakin - on minulle se tutuin inkarnaatio (voisi mukaan laskea myös Salaisten kansioiden ensimmäisen kauden jakson Ice, mutta se on ehkä vain tribuutti The Thingille), ja omalta osaltani se myös jää 50-luvun version (jota en ole nähnyt) rinnalle siksi oikeaksi The Thingiksi - tämä remake kun on täysin turha. Ei sillä, että tarina sinänsä olisi huonontunut, mutta mitään uutta ei tämä kolmas versio tarinaan tuo, ellei sitten ihan näppäriä erikoisefektejä lasketa uudeksi. Arvosana: turha.

Seuraava kattaus oli Rutger Hauerin tähdittämä riemukas Hobo with a Shotgun, jossa Hauerin esittämä kulkuri eksyy tavarajunan kyydissä kaupunkiin, jossa valtaa pitää rikollispatriarkka Drake poikineen. Kyllästyttyään mielivaltaiseen väkivaltaan kulkuri ostaa kaipaamansa ruohonleikkurin sijasta haulikon, ja pistää kampoihin. Mainiota viihdettä, jota ei kannata liian vakavasti ottaa. Arvosana: hyvä!

Suomalaisesta kauhuelokuvasta minulle tulee mieleen lähinnä Kuutamosonaatti (en suoraan sanottuna ole varma, olenko nähnyt sen), mutta keskiviikon päätteeksi katselimme suomalaisen kauhuelokuvan Merkitty. Paikalla oli myös elokuvan tekijäkaartia, ohjaaja Ismo Sajakorpi ja näyttelijät Satu Silvo ja Georg Dolivo. 30 vuotta sitten kauhu oli erilaista - Nightvisionsin yleisö kun on pääosin kaks-kolmekymppisiä ja vieläpä valikoitunutta, joten sinänsä mainio elokuva ei ehkä herättänyt sellaista reaktiota kuin ohjaaja olisi odottanut - leffan päätteeksi hän kommentoikin, että leffassa oli näköjään paljon piilohuumoria, josta hän ei ole ollut tietoinen. Mutta kuten joku katsoja kommentoi, Merkityssä oli "hyvä meininki". Arvosana: ihan hyvä.

Torstai alkoi sivistyneesti dokumenttielokuvan parissa. Loputon Gehennan liekki (katso traileri) oli 50 minuuttinen teräsannos suomalaisesta Black Metal -skenestä. Näytöstä hieman haittasi erään elokuvassakin ilmeisesti esiintyneen tyypin huutelu, mutta muuten elokuva oli mainio. Ehkä olisin toivonut vielä vähän enemmän selostusta suomalaisen black metallin historiasta, mutta toimi tämä näinkin "skenen" hahmojen kertomana. Arvosana: Mainio, pitää hankkia DVD:llä.

Ilta jatkui hevimetallin parissa, ja katsoimme vuoden 1985:n "musikaalin" Trick or Treat, jossa teinipojan idolisoima rokkitähti kuolee, ja palaa sitten kummittelemaan, kun teinipoika keksii pyöritellä rokkitähden viimeiseksi jäänyttä levyä väärinpäin, ja tulee paljastaneeksi saatanallisia viestejä. Elokuva (jossa vilahtavat myös Kissin Gene Simmons ja ennen kaikkea Ozzy Osbourne televisiosaarnaajana) oli kuitenkin vähän liian pitkä, huumori ei ihan kantanut loppuun saakka, ja minustakin elokuva olisi saanut loppua vaikka Carrie-kohtaukseen (ts. lukiotanssit saavat tylyn lopun). Toisaalta muuta yleisöä tuntui naurattavan kovasti, joten ehkä olen vain kalkkis. Arvosana: ihan hyvä, mutta.

Perjantaina piti olla neljä elokuvaa, mutta kun nukahtelin jo ensimmäisen aikana, niin päätin jättää viimeisen väliin, kun ei sen trailerikaan oikein vakuuttanut. Perjantai joka tapauksessa alkoi toimivalla Lovecraft-filmatisaatiolla Whisperer in Darkness. Leffa oli tehty "ikään kuin" 1930-luvulla, se oli mustavalkoinen ja lukuunottamatta tietokone-efektejä, se myös tuntui kuin se olisi tehty silloin, ts. siinä esiintyvät "teknologiset kojeet" vaikuttivat hieman naiiveilta. En ole kyllä koskaan pitänyt klassisista mustavalkoleffoista, mutta jos muutamia päättäisin joskus hankkia, olisi tämä yksi niistä. Arvosana: Varsin onnistunut, muttei ihan täysosuma.

Nightvisionsin henkeen on aina kuulunut sellaiset 70- ja 80-lukujen kulttielokuvat, jollaiseksi lasken myös Bronxin asfalttisoturit. Täytyy kyllä myöntää, etteivät nämä rakeiset elokuvat, joiden kantava voima matalan budjetin tuoma koomisuus, ole ihan minun juttu. Toki itsekin nauroin monessa kohdassa muun yleisön mukana, ja onhan näissä aina se, että ne ovat kuitenkin tavallaan "scifitarinoita", ja jo sen vuoksi arvokkaita (ilman muutahan rikollisuus voi kaupunginosassa kasvaa niin, että poliisi luovuttaa ja kaikenkarvaiset moottoripyörä- ja rullaluistinjengit ottavat vallan). Näytöksessä kunniavieraana oli ohjaaja Enzo G. Castellari, jolla oli ihan hyviä anekdootteja kyseisen elokuvan tekemisvaiheesta, mutta vaikea oli välillä seurata miehen innostunutta selostusta. Arvosana: ihan hyvä, mutta...

Festarit päättyivät osaltani Red Stateen. Hieman hitaasti alkava elokuva sijoittuu ilmeisesti Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeelle, jossa homoja eivät kaikki katso vieläkään hyvällä silmällä. Elokuvassa esiintyy lahko, joka ei tyydy Jumalan Tahtoa noudattaessaan pelkkiin mielenosoituksiin homoseksuaalien opiskelijapoikien hautajaisissa. Lahkon vanhurskas jäsen, eräs vanhempi nainen, laittaa seksiseurailmoituksen nettiin, ja opiskelijapojat tarttuvat toki tilaisuuteen. Koska pojat olivat valmiita neljän kimppaan, osoittaa se ettei pojilla ole sielua, joten on OK kidnapata heidät tapettaviksi iltahartauteen, jossa teloitellaan homoja ja muita syntisiä, mikä on ihan OK, koska Raamattu kieltää vain ihmisen tappamisen, mutta "hyönteiset" ovat OK. Kaikki ei kuitenkaan mene putkeen, ja poliisivoimat saavat vihiä. Lahkolaisilla on onnekseen kellari täynnä aseita ja ammuksia, joten ryhdytään tulitaisteluun. Lopuksi melkein kaikki kuolevat. Arvosana: Varsin mainio, potentiaalinen DVD-ostos.

Ideologisista sisällissodista

Olin perjantaina huono ihminen. Toisaalta on tietysti tavallaan hyvä tulla välillä muistutetuksi, ettei ole ihmisenä millään muotoa valmis, vaan kasvatettavaa riittää lihas-rasva -suhteen lisäksi myös tuolla selkärankaosastolla. En sitten toisaalta tiedä, olisiko kaikista helpointa, jos tulisi sokeaksi kaikelle omalle käytökselleen, eikä koskaan soimaisi itseään (muut ovat tietysti aivan eri asia) siitä, että tekee väärin tai osoittaa pelkuruutta.

Niin tai näin, itselleni suivaantuneena kävin sitten perjantaina juoksulenkillä - matka oli lyhyt (vain noin 3 kilometriä), mutta vauhti oli reilusti yli 9 kilometriä tunnissa. Muistaakseni 9,3. Siltikään en kokenut piiskanneeni itseäni tarpeeksi, mutta en minä toisaalta kovempaakaan päässyt. Lauantaina sen sijaan juoksin taas, tarkoituksella hitaammin, mutta matkan sain venytetyksi peräti 8,3 kilometriin, mistä olen vähän ylpeä. Jalkoihin koskee vieläkin, nyt maanantai-iltana.

Joku kertoi Pate Mustajärven kertoneen ilmeisesti Seura-lehdessä, ettei enää käytä leijonakoruja sen vuoksi, että se liitetään nykyään lähinnä tiettyihin kansallismielisiin ääriryhmiin. Ilmiö on ihan mielenkiintoinen, ja olen nähnyt samaa aivan toisenlaisissa yhteyksissä. On joku aate, jonkinlainen ismi, jolla on kannattajia, jotka ovat isminsä pohjalta sitä mieltä että A. Esimerkiksi isänmaallisuus, Suomi on hyvä ja kunnioitettava paikka. Ajan myötä kannattajajoukkoon ilmaantuu ihmisiä, jotka ovat ismin pohjalta sitä mieltä että B, mikä sotii toisten ismin kannattajien arvoja vastaan, ja sen sijaan että alkuperäisellä kannattajakunnalla olisi jonkinlainen etulyöntiasema pysyä isminsä edustajina, pääsevätkin nämä uudet kannattajat omimaan aatteen itselleen, ja jos muut eivät irtisanoudu aatteesta, samaistuvat he porukoihin, joita he eivät hyväksy omikseen. Vahvimmat, tai pikemminkin röyhkeimmät, ovat voittaneet.

Kiinnostavaa on siis se, miksi se leijonakoru on nimenomaan pesäpallomailapoikien symboli, eikä niiden muiden, jotka kyseisiä koruja ovat kantaneet vanhanaikaisen isänmaallisuuden vuoksi. Miksi ne muut ovat ikään kuin hävinneet kamppailun? Mielenkiinnolla odotan, onko Perussuomalaiset jatkossa soinilainen vai halla-aholainen konservatiivipuolue. Jotenkin tuntuu, ettei nämä kaksi ryhmittymään mahdu samaan porukkaan.

On jo myöhä, pitää mennä nukkumaan enkä ehdi jäsentelemään ja viimeistelemään tekstiä. Pidennetty viikonloppu on ohi. Onneksi ensi viikko ei ole töissä sen pidempi, vaan päinvastoin. Mikäli suunnitelmat toteutuvat, saan oman asunto-osakkeeni avaimet tällä viikolla, ja ensi viikolla sitten muuttamaan.

... nor Hell a fury

Pakkasin tänään CD-levyt. Laskin, että yhteen laatikkoon meni noin 200 levyä, joten ne mahtuivat noin kahteen Fyffes-banaanilaatikkoon. Vielä kun kirjat saisi pakattua, niin loppu olisi lastenleikkiä, paitsi tietysti siivoaminen. Pesukoneen sain myytyä - laitoin työpaikan virtuaalikirpputorille ilmoituksen, ja alle varttitunnissa löytyi ostaja vastoin kaikkia odotuksiani. Sovimme, ilmoituksessani saneltujen ehtojen mukaisesti, että hän noutaa sen kuun vaihteessa tai sen jälkeen. Lisäksi sain kuin sainkin irtisanottua asunnon. Vuokranvälittäjä uhitteli, että potentiaalinen seuraajavuokralainen saattaisi ottaa yhteyttä, mutta toistaiseksi ei ole kuulunut mitään. Hittolainen, pakko kai täällä on siivota siltä varalta, että joku haluaa tulla katsomaan. Onneksi maanantai on vapaapäivä. Toiveeni olisi, että saisin Kierrätyskeskuksen tyyppejä käymään täällä silloin.

Luin kirjan. Viimeisellä kerralla, kun asioin näillä näkymin Ison Omenan kirjastossa, palautin Stephen Kingin romaanin Christine. En ole koskaan nähnyt sen elokuvaversiota, mutta ehkä pitäisi, sillä tarina riivatusta autosta, vuoden 1958 vuosimallia olevasta Plymouth Furystä, oli ihan kelvollinen. Suomennos sen sijaan ei vakuuttanut minua. Olin havaitsevinani muutamia kohtia, joissa kääntäjä vaikutti minusta töpänneen jotenkin tökerösti, ja siitä lankesi varjo koko suomennoksen ylle, vaikka teksti olisi enimmäkseen ollutkin oivasti käännettyä. Kun muutama kohta vaikuttaa kehnolta, käy suomennokseen luottaminen vaikeaksi myöhemminkin kun joutuu epäilemään, pitäisikö tässä seistä nyt näin.

Ilmoittauduin marraskuun SHV-tenttiin, vaikka epäilen, etten ehdi tänä vuonna lukea senkään vertaa kuin aiempina vuosina, jolloin on tullut hylsyt niin että heilahti. Kannattaa kuitenkin katsoa avautuvalta sivulta kevään lakitentin neljäs kysymys ja ainakin e-kohdan vastaus. Jollakin on ollut taas hauskaa.

Muistojen kaistalla

Muuttopuuhat etenevät verkkaisesti. Sain kuitenkin kaikki DVD:t pakattua banaanilaatikoihin. Lisäksi selvitin, miten irtisanon vuokrasopimukseni. Täytyy täyttää lomake, johon pitäisi tietää kertoa, onko lattia laminaattia, muovimatto vai jotain muuta, sekä neliömäärä ja huoneiston tyyppi. Eikö niillä muka itsellään ole sitä tiedossa? Oli tai ei, niin sitten lomake pitäisi palauttaa niiden toimistolle, jonne olisi ainakin nettisivujen mukaan sovittava aika, tämä kun on suuren korporaation omistama vuokra-asunto. On se tehty vaikeaksi. Unohdin töistä laittaa sähköpostia taloyhtiön vastaavalle vuokravälittäjälle, mutta kaitpa sen nyt saakura soikoon on onnistuttava skannaamalla irtisanomisilmoitus ja lähettämällä sähköpostilla se.

Toisekseen pitäisi tilata ne kaatopaikkanoutajat, mutta en tiedä pitäisikö sitä ennen yrittää kaupata kierrätyskeskukselle joitain nähdäkseni käyttökelpoisia huonekaluja, kuten teoriassa kirjahyllyni ja runkopatjasänkyni. Tosin jälkimmäistäkin voisi yrittää pesukoneen ohella kaupata töissä, jos nyt muistaisin tehdä edes niistä kirpputori-ilmoituksen.

Eilen tavaroita kasatessani löysin vanhoja CD-ROM -levyjä, jonne olen arkistoinut kaikenlaista tavaraa kuluneilta n. 15 vuodelta. Tavallaan hellyyttävin, mutta toisaalta myös myötähäpeääherättävin löytö oli osa sähköpostikirjeenvaihdosta, jonka kävin 17-vuotiaana ensimmäisen nettideittini kanssa. En koskaan tavannut "Verkkua", tai nähnyt edes kuvaa koska silloin ei vielä kuvien saaminen nettiin ollut niin helppoa kun digikameratkin tekivät vasta tuloaan, mutta tavallaan siitä jäi ihan hauska muisto. Muistan edelleen hänen oikean nimensäkin, mutta Facebook ei ainakaan paljastanut mitään. En ilmeisesti tallentanut omia viestejäni, mutta tytön viestejä lukiessa aloin tuntea myötähäpeää kun mietin, millaisiin viesteihin niiden täytyy olla vastauksia. Ennen kaikkea tunnen oloni kovin vanhaksi. Kahdessatoista vuodessa on tapahtunut paljon, ja olen muuttunut elämääni tottuneeksi naavaparraksi (tosin ilman konkreettista partaa).

Ja toisaalta on todettava, etten erityisesti kaipaakaan silloista minääni. Teini-ikään kuului eräänlainen vahvasti tunteminen, eli mustavalkoinen ehdottomuus ja suurentelu, mutta pidän enemmän siitä, että kaikkeen voi suhtautua lievän närkästyneesti, neutraalisti tai tyynen tyytyväisesti, ja äärimmäisiä tunteita voi kokea hieman harvemmin (tosin en panisi pahakseni, äärimmäisen neutraalit tai pettyneet tunnelmat olisivat pienoisessa vähemmistössä).

Running man

Yritin viikonloppuna viritellä muuttoon liittyviä töitä. Suureksi yllätyksekseni sain tehtyäkin niin, mutta aloitin tietentahtoen ihan väärästä päästä, eli DVD-elokuvien pakkaamisesta oululaisesta marketista vuosia sitten saamiini banaanilaatikoihin. Motiivini oli kuitenkin jo pakatessa selvä: mitä vain, kunhan ei tarvitse siivota liettä, liesituuletinta (tai sen lasista kupua), jääkaappia ja ennen kaikkea vessaa. Sivumennen sanoen, pitäisi myös irtisanoa vuokrasopimus (en ole varma, mille instanssille siitäkin pitäisi ilmoittaa, kun on erikseen vuokranantaja/-perijä ja taho, joka hoitaa "vuokrausasioita", plus sitten on jonkinlainen huoltofirma jonne pitäisi osoittaa "kaikki yhteydenotot", mutta en tiedä viitataanko sillä vain huoltopoliittisiin asioihin), tilata kaatopaikkanoutajat (puolet huonekaluista joutaa roskikseen) ja laittaa liian iso pesukone työpaikan kirpputorille myytäväksi erittäin halvalla, jos joku suostuisi sen noutamaan.

Ostin kesällä uuden puhelimen, ja sille on muun mukavan muassa sellainen liikuntaharrastusta stimuloiva ohjelmisto kuin Sports Tracker. Otin sen tänäänkin lenkille mukaan, ja sen mukaan tulin juosseeksi 5,3 kilometriä, ajassa 37m25s, ja keskinopeus oli 8,4 km/h. Joidenkin tahojen mukaan juoksen liian nopeasti, eli saisin varmaan enemmän hyötyä siitä, jos juoksisin hitaammin, mutta kauemman aikaa. Pitää varmaan paikkansa, mutta olen huomannut hämmästyttävän vaikeaksi hidastaa vauhtia luontaisesta, jolla saan aikaiseksi tuollaisia keskinopeuksia. Olen yrittänyt kyllä, mutta yleensä tulee tunne kuin hyppisin paikoillani. Olen kai tyyli ennen substanssia -ajattelun uhri, mistä ihmisen luulisi pääsevän yli viimeistään teini-iän jälkeen.

Lenkillä, kääntyessäni Friisilänaukion kohdalla Kuitinmäentieltä Kalastajantielle, saatoin astua vahingossa pienen linnun siiven päälle. En ole ihan varma, mutta jalkojeni välistä se räpiköi paniikissa karkuun. Onneksi näytti raukka ainakin pääsevän lentoon risteyksen yli, mutta jatkosta en valitettavasti tiedä mitään.

Yrjöpöydän antimien äärellä

Työviikko päättyi perinteiseen suomalaiseen tapaan, eli lähdin illalla muutamalle - yhteensä kai neljälle tai viidelle - oluelle muuan lapsuudentoverin kanssa. Muutama viikko sitten oli työnantajan järjestämät juhlat, ja silloin vannoin niin ikään perinteiseen suomalaiseen tapaan, ettei enää koskaan. Tällä kertaa tosin ilta oli varsin sivistynyt, enkä aamulla kärsinyt krapulasta muuten kuin sikäli, että edelleen on hieman väsynyt olo. Anniskeluravintolaksi valikoitui William K -ravintola Fredrikinkadulla Helsingin ytimessä. Olutvalikoima oli ihan kohtuullinen, tunnelma ihan riittävän rauhallinen. Hieman yllätti, että jotkut todella käyvät ennen elokuvaa juomassa. Niin ainakin tekivät kaksi nuorta naista, jotka istuivat pöytäämme sillä välin kun kaverini oli helpottamassa oloaan. He kävivät baarissa myös ilmeisesti elokuvan jälkeen.

Vielä enemmän ehkä yllätti se, että tytöt eivät oikein edes tienneet, mitä olivat menossa katsomaan. Elokuvatapahtumissa, joissa katsottavia elokuvia on paljon, en minäkään välttämättä aina tiedä, mikä elokuva juuri seuraavaksi on vuorossa, tai että mikä se niistä 10-20 elokuvasta oli, mutta jos menisin katsomaan yhtä elokuvaa jonain iltana, niin olisin harkinnut elokuvaa ainakin sen verran, että se jäisi mieleen. Nightvisions tulee pian, enkä muista enää ollenkaan mitä kaikkea menen katsomaan, mutta jos tänään lähtisin elokuviin, kävisin katsomassa Almodovaria, La piel que habito, joka ei tietenkään pyöri tuossa viereisessä Finnkinossa. Eipä sillä, sokkovalintatekniikka ei välttämättä ole huono idea - silloin ei ainakaan tule antaneeksi liikaa valtaa omille ennakkokäsityksilleen ja genremieltymyksilleen.

Ennen kuin kaverini palasi, tytöt olivat vaihtaneet pöytää. Ehkä kannattaisi jalostaa suomalaisen jurotuksen taito kultamitalitasolle, eikä yrittää aina tilaisuuden tullen olla ikään kuin seurallinen tai jotain.

Väännän vieteriä

Arvelen omalla kohdalla elämäni ajelehtivan eteenpäin rutiinien voimasta - näin ollen jos kirjoitan vaikka väkisin nyt tänään blogiin, on huomenna kynnys matalammalla. Tällainen itseindusoitu resonanssi (voi kun olen nokkela) on toiminut aiemminkin muissa yhteyksissä - muistelen opiskelijavuosinani sekä opintojen että elämän kangertelevan siksi, että rutiineina oli lähinnä vetelehteminen ja murehtiminen, ja molemmat ongelmat korjaantuivat melkein kuin itsestään sen jälkeen, kun työnsi tätä ruhoa eteenpäin hiki hatussa ensin muutamia metrejä. Jotkut ehkä pitävät mekaanista toistoa ikävystyttävänä, mutta minä tavallaan nautin siitä, vaikkakin rutiinien murtaminen ainakin väliaikaisesti voi olla piristävääkin. Vietin taannoin viikon niin, että menin töihin vasta yhdeksäksi, ja siellä syömään vasta puolenpäivän aikoihin. Se oli jollain omituisella tavalla piristävää, vaikkakin sen jälkeen olen palannut aamuseitsemän töihinmeno- ja puoli yhdentoista ruokailuaikatauluun. Kai sitä voisi kutsua irtiotoksi, jollaisia ihminen kuulemma tarvitsee siinä missä sitä toistoakin.

Huushollin pitämiseen minulle ei ole koskaan syntynyt mitään rutiinia, vaikka olen sellaisia aina välillä suunnitellut. Nyt sitten pitäisi jotenkin saada tämä asunto sellaiseen kuntoon, että sen kehtaa luovuttaa ja saisi vielä takuuvuokrankin takaisin. Yllätyin iltapäivällä, kun liesituulettimen lasikuvusta voi nähdä läpikin. Sen jälkeen olen lähinnä keräillyt irtopaperia - kassakuitteja ja irtonaisia esitteitä - pois. Sitten kun muutan omaan kotiin, kaikki on tietenkin toisin, onhan silloin kyse omasta omaisuudesta jota huligaanit, minä itse etunenässä, ei saa turmella. Niin tosin taisin ajatella jo edellisen muuttoni yhteydessä.

Aamulla oli jo vähän kolea. Minua ei harmita seistä bussipysäkillä, mutta bussissa minua alkoi palella. Täytynee kaivaa hansikkaat jostain huomiseksi. Onneksi en heittänytkään keväällä pois talvitakkiani, vaikka jo muutaman kevään ajan on ollut tarkoitus tehdä niin ja ostaa parempi tilalle. Tottahan tuo nyt vielä yhden talven menee.

Tänään oli kuulemma kansallinen epäonnistumispäivä. En muista ihmisistä tiedä, mutta itse ainakin epäonnistun ihan riittävästi jo muutenkin, kiitos vaan, joten en ottanut erityisemmin osaa. Tosin tietysti olisi voinut pyytää jotain työpaikan mukavammista tytöistä treffeille, ja selittää sitten närkästyneelle pakkienjakajalle, että no kun oli kansallinen epäonnistumispäivä.

Jospa vielä yritän

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut tänne mitään. Kun blogit joskus 2000-luvulla alkoivat yleistyä, innostuin minäkin niistä ja kirjoitin paljon. Ja juuri tänään tulin sattumoisin lukeneeksi joitain vanhoja blogitekstejäni 2000-luvun puolestavälistä, ja häilyvänä haamuna mieleeni palautui muistikuvia siitä, miten hauskaa oli joskus kirjoittaa säännöllisesti. Ennen kaikkea niitä tekstejä on hauska lukea nyt, kun samalla palautuu mieleen jo kauan sitten unohtuneet ajatukset ja silloinen elämäntilanne ja silloiset maisemat.

Nyt sitten harmittaa, kun en ole helmikuun jälkeen kirjoittanut mitään, ja kuitenkin on tapahtunut ainakin jonkin verran asioita. Töissä ei mitään erikoista, paitsi että työnkuvani on muuttumassa, ja tässä viimeisen viikon verran olen saanut paiskia uusia töitä, eli laatinut työantajani osavuosikatsausta. Olen täysi noviisi siinä asiassa, joten osani on aika yksinkertainen: syötä luvut, ja tarkista toisen syöttämiä lukuja. Varsinaisen ajatustyön tekee vielä muut. Tänään oli pienimuotoinen osastokokous, ja törmäsin tuttuun tunteeseen, jota tunsin usein 4 vuotta sitten juuri työelämään astuneena: en ihan ymmärtänyt, mistä muut puhuivat. Periaatteessa tietysti on kyse tutuista asioista; vastuuvelasta, kustannustenjaosta, mutta kun pitäisi sotkea mukaan kirjanpito- ja tilinpäätösperiaatteita, käy asia välillä jossain mielessä haasteelliseksi.

Kesällä oli kesäloma. En tehnyt paljoakaan, mutta kävin ensimmäistä kertaa eläissäni Haapamäen höyryveturipuistossa. Rautatieharrastajana voi vain todeta, että jo oli aikakin. Vanhaa risteysasemaa ympäröivää kaupunkia ei voinut kylläkään todeta kovin eloisaksi, ja kun aikataulut eivät sopineet juuri minun suunnitelmiini kovin hyvin, oli lopputuloksena usean tunnin istumismaraton paikallisella rautatieasemalla. Luin loppuun Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon, jonka olin vähän ottanut haasteena lukea (eikä se itse asiassa ihan huono ollutkaan, vaikka vähän vaikea oli päästä sisään sen juoruilevaan tyyliin).

Entä muuta? Asuntosäästöpäiväni on ohi, ja osakekirjat (näin ne vilaukselta) vaihtoivat omistajaa alkuviikosta. Ensi kuun alusta pitäen minusta tulee sitten helsinkiläinen, ja tarkkaanottaen pajamäkeläinen, josta ostin itselleni vajaan 50 neliön kaksion edukkaaseen (?) 142 tuhannen euron hintaan. Sain kaupanteossa lahjaksi 20 vuoden suunnitelman lyhennyksistä. Olen melkein 50-vuotias, kun velka on maksettu - ellei jokin mene vikaan jossain vaiheessa.

Johanna T niin kuin Tavallinen

Omassa sosiaalisessa verkostossani on tapana haukkua Johanna Tukiaista aina tilaisuuden tullen. Mielenkiintoista kyllä, kärkkäimmin häntä ovat haukkumassa naistuttavani, mutta se on nyt sivuseikka. Itsellänikin on joka tapauksessa vaikeaa suhtautua tähän julkisuuden hahmoon täysin vakavasti ja kunnioittaen, mutta mietin tässä, että mitä jos todella tapaisin hänet, ja juttelisin hänen kanssaan jostain. Jos vaikka junassa satuttaisiin vierekkäisille penkeille (hän ei varmaan moisia rahvaan kulkuvälineitä käytäkään), ja tapojeni vastaisesti en yrittäisikään välttää kaikkea kontaktia vieraiden kanssa, vaan tekisin muina miehinä tuttavuutta. Jotenkin luulen, että sen jälkeen suhtautuisin häneen vakavasti, tavallisena ihmisenä. Hän ei olisi enää pelkkä julkkis, jonka jokaiselle raportoidulle käänteelle voisi naureskella pilkallisesti ja silti pitää itseään jotenkin hyvänä ja empaattisena ihmisenä.

Näin ollen, koska minulla on jo valmiiksi hieman liikaakin sosiaalisia puutteita (kun en seuraa urheilua tai harrasta sitä aktiivisesti, eikä minulla ole autoa), ja koska toisaalta koen tarpeelliseksi voida kokea olevani edes hieman empaattinen ja hyvä, täytyy varoa tapaamasta Johannaa. Tai Yolandako hän on nykyään?

Kaksi aikamiespoikaa

Kävin viikolla ohimennen divarissa, ja silmiini osui uskonto-hyllyllä (jota katselin tietysti vain ihan sattumalta, tai siis en katsellut ollenkaan, ehen, vaan ihan vahingossa vain katsoin samaan suuntaan pienen punaisen sekunnin ajan) kirja Herran haltuun, Koistinen. Sen on kirjoittanut Hanne Huovila, ja sen takakansiteksti kuuluu seuraavanlaisesti:

Aikamiespoika Koistisen elämä ei ole ollenkaan helppoa. Keski-ikä ei innosta - paineita vaan kasaantuu, kun lähiympäristö ja varsinkin sukulaiset uupumatta miettivät, mistä miehelle vaimo. Kun Mammakin löytää vanhoilla päivillään kavaljeerin, alkaa Koistisen mieltä oudosti ikävä kaihertaa. Yllättävä sairaalareissu vie miehen kuitenkin perimmäisten kysymysten äärelle, ja lopulta kaikki asiat tuntuvat sotkeutuvan toisiinsa. Miten Koistinen koetuksista selviää? Löytyykö elämän onni kirkosta vai kapakasta?

Kukaan ei tietenkään arvaa etukäteen vastausta kansitekstin esittämään kysymykseen, ja ehkä kaksi ja puoli euroa sadan sivun lasten kirjalta vaikuttavasta opuksesta oli liikaa, mutten malttanut olla ostamattakaan. Ehkä alankin keräämään aktiivisesti aikamiespoikakirjoja, ja kyllä tämä Huovila Houellebecq'n viereen menee. Itse asiassa takakansitekstistä tulikin mieleen mainio Halujen taistelukenttä. Etukäteen oli yhtälailla arvattavissa sen, että kirjat käsittelevät enemmän tai vähemmän samaa asiaa, mutta "jotenkin" käsittelytapa saattaa olla erilainen. Kertauksena ote Halujen Taistelukentän takakannesta vuoden 2009 painoksesta:

Romaanin päähenkilö on kolmekymppinen poikamies, atk-suunnittelija. Hän on kyllästynyt työhönsä ja seksielämäänsä eikä hänellä juuri ole ystäviä. Elämä on tyhjää, asenne "ihan sama", tyylilaji hirtehinen. Psykiatri kirjoittaa vihkoonsa "köyhtynyt ajatusmaailma". Mitä jää jäljelle, kun jättäytyy sivuun rakkauden, seksin, rahan ja mielihyvän - halujen - taistelusta?

Vastaus ei ehkä ole etukäteen selvä (minusta se ei ole "ei mitään").

Nämä kaksi kirjaa ehkä ansaitsivat tarkempaakin vertailevaa tutkimusta sitten, kun olen plarannut Koistisen seikkailut ja lukenut Halujen taistelukentän neljännen tai viidennen kerran, mutta makupalana ehkä on hauska huomata, että kummankin kirjan alkupuolella käsitellään päähahmojen suhdetta autoihinsa.

Koistinen oli henkeen ja vereen Lada-ihmisiä. "Tämän parempaa ystävää ei olekaan", hänellä oli tapana sanoa vuoden -81 mallisesta menopelistään. Aina silloin tällöin Konelan miehet tosin yrittivät väen väkisin houkutella Koistista investoimaan uudempaan versioon, parempaan myös mukamas, mutta Koistinen näki myyntimiesten provisiotoiveiden lävitse joka ainoan kerran eikä antanut Samaran pulleiden muotojen houkutella itseään. Liikenteessä Koistinen käyttäytyi omasta mielestään maltillisesti, mutta Bemari-miehet näyttivät olevan toista mieltä: torvet soivat heidän suorittaessa itsemurha-ohituksiaan. Ja joskus - niin Koistinen ainakin kuvitteli - hänen moitteeton kulkuneuvonsa kohtasi jopa suoranaista paheksuntaa, peräti vihamielisyyttä, minne hän ajoneuvonsa sitten ohjastikin. (Herran haltuun, Koistinen, s. 18, kirj. Hanne Huovinen)

Marcelien keskellä kierrellessäni aloin vähitellen väsyä autoihin ja maailmaan kaikkinensa. Ostamisestaan lähtien Peugeot 104:ni oli tuottanut minulle pelkkää harmia: yhä uusia käsittämättömiä korjauksia, pikkukolareita... joiden toiset osapuolet tietenkin esittivät rentoa, kaivoivat vahinkoilmoituskaavakkeen ja sanoivat: "OK, tottakai", mutta salaa katsoivat minua vihaa pursuten; se oli epämiellyttävää. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, minä matkustan töihin metrolla, en käy viikonloppuisin juuri missään, koska minulla ei ole paikkaa mihin mennä, ja lomalla menen nykyään mieluiten seuramatkalle, joskus lomahotelleihin. "Mihin minä autoa tarvitsen?" hoin kärsimättömänä mielessäni kävellessäni rue Émile Landrinia. (Halujen taistelukenttä, s. 8-9, kirj. Michel Houellebecq, suom. Ville Keynäs).

Hankaluuden puolesta

Pitkäksi venähtäneet tauot houkuttaisivat aloittamaan bloggauksenkin taas tyhjästä, mutta olkoot nyt.

Istuin tässä viikolla eräässä infotilaisuudessa miettimässä, miksi oikeastaan olen paikalla. Suurin syy oli varmaan se, että tilaisuus ei ollut pääkonttorissa, vaan jossain, mistä oli lyhyempi matka Tapiolan Subwayhin lounaalle. Eipä sillä, varmasti tilaisuuden sisältö oli ihan asiaa, se ei vain suuresti koskettanut minua. Yhdessä osiossa sitten pyrittiin havainnollistamaan tietovarastojen rakennetta, mutta käytännössä demonstraatio oli mainosta yhdelle ilmaisohjelmalle, jolla toimihenkilöraasu pääsisi eroon näppäilemisestä ja rumista käyttöliittymistä. Oli niin helppo, että salin nörttiteknisesti vähemmän orientoituneilta vaikuttaneet innostuivat suunnattomasti ohjelman helppokäyttöisyydestä.

Vaikka ihminen tarvitsee haasteita välttääkseen apatian, olen ollut hieman sitä mieltä, että esimerkiksi työelämässä haasteiden pitäisi piillä asioissa, eikä teknisten työkalujen asettamissa rajoitteissa. Briljeerausviettiä on parasta harjoittaa lähinnä vapaa-ajan peleissä. Kuitenkin haukotusta peitellessäni tulin ajatelleeksi, että kenties työkalujen käytön vaikeus tai kryptinen ja (siten siis) pelottava ulkonäkö eivät välttämättä ole ihan huonoja asioita. Kuinkahan monta kertaa olen itse välttänyt suuremmat ongelmat sillä, että en ole uskaltanut ajaa ominpäin vaikeilta kuulostavia ajosarjoja? Olen kuullut kauhutarinoita takavuosilta siitä, että joku on niin tehnyt, ja sitten viettänyt lukemattomia ylityötunteja korjatessaan käsin aiheuttamaansa vahinkoa. Voisi siis ajatella, että työkalujen vaikeus on vastaava ominaisuus kuin luonnossa eläinten suojavärit ja ärsyttävät hajut. Eläin ei syö myrkyllistä kasvia, koska se näyttää väärältä tai löyhkää myrkyltä.

Täysin sivuseikka on tietysti se, että vaikeiden asioiden hallitsemisella voi näyttäytyä pätevänä niiden silmissä, jotka eivät uskalla koskeakaan rumiin, 70-luvulta näyttäviin tekstiruutuihin.