Vauhti kallossa

Lähden huomenna töiden jälkeen maalle, joten nettitauon saatteeksi maaseutuajelua:



Pidin kyllä ihan Quantum of Solacesta - vaikka se olikin Casino Royaleen nähden pettymys - mutta se on sanottava, että nykyajan takaa-ajokohtauksista ei saa enää mitään selvää kameran hytkyessä. 27 vuotta sitten riitti vauhtia, hienoja autoja ja kaahareita, ja silti katsoja pysyy kärryillä. Tämä nimenomainen kohtaus on ehkä suosikkini takaa-ajokohtauksista autoilla.

Masuuniin vaan

Kävin aamutuimiin kaupassa ostamassa kuulokkeet (jukopliut kuulostaapa musiikki hyvältä - en enää koskaan käytä pöytäkaiuttimia tai nappikuulokkeita), ruokaa ja USB-kaapelin. Näin sitten juorulehden kannen: "[Linda Lampenius-Brava-mikähittolieneen] MASUSSA VILLI TYTTÖ". Masu. Tehtäköön tiedettäväksi, etten pidä alkuunkaan sanasta masu. Se on vatsa tai maha, tai kohtu, ja tämän uutisen olisi pitänyt oikeasti olla "viulunsoittaja porsii" tai "Lindan kohdussa sätkii ja nykii toukka".

Kerroinkin töissä taannoin näkemyksiäni tehokkaimmista ja pettämättömimmistä ehkäisymenetelmistä, eli marketissa käymisestä viikonloppuisin tai arkisin neljän jälkeen. Sain kuulla, että kyllä se mieli ja näkemykset muuttuvat siinä samassa, kun niitä lapsia todella on. En tietenkään enää nykyisin ole ehdotonta mieltä edes siitä, olisiko mukavaa yrittää joskus olla isä, mutta myönnän tietenkin sen, että omat lapset ovat aivan eri asioita kuin lapset yleensä. Oman lapsen möykkäämistä katsoo varmaan mielellään läpi sormien, paitsi öisin kun sillä penteleen sinappikoneella on koliikki.

Astuin arvotyhjiöön

Matkaan nykyisin joka aamu töihin sillä samalla linjan 10K vuorolla, jolla kävelymatkani jäävät lyhyimmiksi, vaikka matka-aika hieman piteneekin bussin kiertäessä Haukilahden rannan ja Westendin. Siinä saa hyvää aikaa levähtää hetken ennen työpäivän alkamista vaikkapa lukemalla kirjaa tai miettimällä syntyjä syviä. Tiistaina, ilmeisen vaikuttuneena edellisillan työtovereiden keralla seuratusta joulukonsertista Tapiolan kirkossa, päätin sen 10-15 minuutin bussimatkan aikana aamulla puoli seitsemältä tehdä pesäeron ja irtisanoutua tyystin uskonnosta nimeltä ateismi. Luulen, että tulen vielä vastaisuudessakin paikkailemaan maailmankuvaani, joten olkoon tämä nyt tämän blogin ensimmäinen vakavastiotettava yritys eritellä sitä ja myötävaikuttaa sen uudelleenmuotoutumiseen.

Nähdäkseni ateismia on oleellisesti kolmea eri laatua. Aikuisiän I-tyypin ateismi on ehkä se tyylipuhtain, jossa henkilö vakaumuksensa mukaisesti yksinkertaisesti kieltää jumalien olemassaolon tai sen mahdollisuuden. Aikuisiän II-tyypin ateismi ei ole ateismin laji sinänsä, vaan jatkoa henkilön nuoruuden ateismille, joka on joko teiniateismia tai lukioateismia.

Teiniateismiin kuuluu oleellisesti kristinuskon Jumalan ja kirkon, jotka tässä ovat lähinnä kärjistettyä ilmauksia maltilliselle, rauhalliselle ja kiihkottomalle elämälle, vastustaminen öyhöttämällä. Muistan kovia kavereita, jotka tekivät Raamatun sivuista sätkiä ja kuuntelivat raskasta musiikkia oikeastaan sen kummemmin ymmärtämättä tai pitämättä siitä.

Lukioateismi taas on teiniateismin vähemmän reuhaava veli tekointellektuellilla silauksella. Kirkko kun on kuulemma tehnyt kamalia rikoksia ja väittää silti edustavansa rauhan uskontoa. Tai sitten koska Jumalan olemassaoloa ei ole todistettu, niin ei sitä sitten olekaan. Tai koska ihminen kehittyikin evoluution ryydittämänä jonkun konkreettisen savesta muovaamisen sijaan, niin Raamattu onkin valhettelua ja "propagandaa". Tai koska maailmassa tapahtuu pahaa, ei Jumala voi olla se rauhan jumalaksi väitetty Jumala, ja siis Jumalaa ei ole.

Itse edustin jonkinlaista näiden kahden nuoruusiän ateismin synteesiä kuitenkin lukioateismiin painottuen. En öyhöttänyt, vakuutin ainakin itseni "tieteellisellä todistusaineistolla", mutta kuitenkin se kaikki oli jonkinlaista esittämistä ja viimeinen yritys vaikuttaa jotenkin rohkealta ja ehkä jopa kovalta kaverilta. Nyttemmin olen alkanut olemaan sitä mieltä, etten ihan voi tuomita edes salaa muiden uskoa, sillä jos teen niin, tulen ottaneeksi kantaa johonkin, mikä ei kertakaikkiaan kuulu luonnontieteen piiriin. Kieltämällä yliluonnollisen tulen itseasiassa väittäneeksi, että olen saanut jotain tietoa objektiivisen todellisuuden siltä puolelta, josta tietoa ei voi saada. Miten voin tehdä niin, ja jälkeenpäin väittää, että maailmankatsomukseni perustuu koviin faktoihin eikä mihinkään perustelemattomaan uskoon?

Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että joku olisi viimeinkin suvainnut lähettää minullekin jumalallisen ilmoituksen, jonka olisin ottanut riemuiten sydämeeni. Ei minulla edelleenkään ole mitään syytä uskoa mihinkään tuonpuoleiseen enkä ole kuitenkaan ihan varma, miten minun loppujen lopuksi pitäisi suhtautua heihin, jotka uskovat johonkin ja pitävät kiinni dogmeistaan. En oikein voi todeta heidän olevan niin väärässä kuin oikeassakaan. Arkisin sillä ei ole niin väliäkään, mutta sitten on olemassa asioita, joista päättäminen tai joiden toteuttaminen vaikuttaa muihinkin, jotka eivät välttämättä jaa uskoa asiaan A. Siinä kohdassa riitaannun kaikkien kanssa, eikä sekään oikeastaan olisi ihan sitä, mitä haluan.

Lopuksi tähänkin tunnustukseen liittyy joitakin narsistisia näkökulmia. Lukioateismista luovuttuani olen jälleen pari askelta lähempänä tylsää patakonservatiivia, jolla ei ole persoonallisuutta edes siteeksi. Minulla on muutenkin niin vähän mielipiteitä, enkä tämän myötä voi enää osallistua näennäisesti älykkäisiin keskusteluihin, joissa tuetaan keskinäisesti toistemme vakaumuksia jaarittelemalla jälleen siitä, miten Jeesuksen nimeen on tapettu paljon enemmän ihmisiä kuin jonkun toisen ryhmittymän, johon ei niin selvästi liity mikään jumalusko tai oppijärjestelmä. Toisaalta en pysty edelleenkään mihinkään syvälliseen yhteyteen jotain uskoa tunnustavien kanssa. Kristillissävytteisiä joululauluja sentään näemmä pystyn laulamaan ilman paheksuvia katseita - kiusaannuin siellä konsertissa vain lietsottuani kiusaantumisen tunteita. Sitten ajattelin, että minähän itseasiassa vain luen merkkijonoja vähän eriskummalliseen tahtiin äänenkorkeuttani hieman vaihdellen ja äänteitä välillä venyttäen. Tuotin vain ääntä, en tunnustanut tai ilmaissut mitään muutakaan arvolatautunutta mielipidettä.

Totisesti, totisesti: elämä on (yhtä saakuran) ongelmaa, kun sen oikein oivaltaa!

Kahvitauolla löytynyttä

Nyt tiedän taas, mitä sivustoa selaan heti kun aika käy pitkäksi: Kattavanoloista LEGO-katalogia. Muistan esimerkiksi elävästi, miten pienenä poikana, vuosikymmeniä sitten, leikin moottoripyöräpoliiseilla, jäteautolla ja bensa-asemalla. Tietenkin minulla oli myös kokoelma tielaattoja erilaisten liikennejärjestelyjen konstruoimiseen.

Pienenä pidin edellä mainitun kaltaisista erikoislegoista. Jos minulla kuitenkin olisi (edes joskus) lapsia, suosisin minäkin mieluiten perusrakennuspalikkasarjoja, joista voisi rakentaa mitä vain. Työtoveri vihjasi, ettei sellaisia oikein enää ole. En uskonut, kunnes kävin itse tarkistamassa tilanteen paikallisessa marketissa. Ei. Sen sijaan vain erikoistarkoituksiin sopivia Star Wars -legoja, kaupunkilegoja ja linna-Duploja (Duplojakin minulla oli, mutta kasvoin niistä melko rivakasti ulos päätellen siitä, ettei niitä meillä koskaan ollut pientä pikkukokoelmaa lukuunottamatta). Yhtäkään palikkalaatikkoa en nähnyt. Ei tietenkään väkisin. Onneksi on sentään vielä tietokonepelit, joita ihan hiljattain taidettiinkin taas Helsingin Sanomien nettipainoksessa hieman salaa paheksua. Aatella et kolmekymppiset - eli 70-80 -luvuilla syntyneet - pelaa jotai lapsellisii pelei!

I am the law

Edellisen tentin mentyä puihin olen tarttunut hurjana seuraavan tentin materiaaliin periaatteenani, että se jumalauta menee läpi, vaikka se olisi viimeinen tekoni. En vain ole juuri koskaan lukenut lakitekstejä (paitsi työn puolesta TyELiä, mutta sitäkin loppujen lopuksi melko kursorisesti, joitain selkeimpiä ja ymmärrettävimpiä kohtia poimien), joten yli 1000 sivua tekstiä, joista noin 200 varsinaisia säädöksiä (uusi vakuutusyhtiölaki, laki työeläkevakuutusyhtiöstä ja vakuutussopimuslaki), hirvittää. Kevään tenttipäivästä ei ole vielä tietoa, mutta maaliskuun lopussa se on tavannut olla. Työtovereiden mielestä olen (hullu ja) ihan liian etuajassa, mutta tammikuussa tekemistä riittänee muutenkin, ja kun nyt kerran jonkinlaista kieroutunutta intoa on, niin kaitpa se on käytettävä hyväksi.

Lakiasiat ovat olleet viime aikoina pinnalla. Astrid Thors on ymmärtääkseni melko epäsuosittu tällä hetkellä joissain piireissä. En ole hänen ehdottamaansa ulkomaalaislakiin (?) tutustunut, mutta olen joka tapauksessa jollain maltillisella, mutta jopa itselleni tarkemmin määrittelemättömällä kannalla. Vastustan vaihtoehtoja "rajat tiukasti kaikilta kiinni" ja "tuodaan kaikki ulkomailta tänne vaikka väkisin, vaikka sitten elätettäväksi". Luonnollisesti suosin työperäistä maahanmuuttoa, vaikken tiedä, mitä Suomella on tällä hetkellä ja lähivuosina tarjota.

Korkeimman oikeuden tuorein ennakkotapaus on henkilökohtaisesti kiinnostavampi. Kyseisessä tapauksessa B oli vääryydellä nyhtänyt elatusapua A:lta, ja A halusi B:n ulosottoteitse perimiä apuja takaisin. Ajattelin alunperin itkeä, kuinka nyt siunattiin huijaus, mutta elatusapulaissa itseasiassa näyttäisi lukevan, että

Kun isyyden kumoamista koskeva kanne on lainvoimaisella tuomiolla hyväksytty, isyyden tunnustaminen todettu mitättömäksi tai isyyden vahvistamista koskeva lainvoimainen tuomio purettu, voi tuomioistuin velvoittaa lapsen 5 §:n 1 momentissa tarkoitetun edustajan palauttamaan suoritetut elatusavut tai osan niistä, jos lapsen edustaja elatusapua vahvistettaessa tai elatusapuja vastaanottaessaan on tiennyt, että mies ei ole lapsen isä, ja palauttamista on lapsen, lapsen edustajan sekä elatusapua suorittaneen miehen olosuhteet huomioon ottaen pidettävä kohtuullisena.

Näin ollen pystyn hyväksymään, että tällä kertaa kävi näin. Tässähän ei kai ollut kyse siitä, että A syytti B:tä huijauksesta, vaan halusi vain omansa takaisin. A:n pitäisi kai nostaa petossyyte erikseen, ja jos näin kävisi, olisi hän melko vahvoilla, eikö vain? Joka tapauksessa minua on monissa viimeisen vuoden aikana lukemissani lakiteksteissä häirinnyt se, että ne tuntuvat oikein tahallaan vilisevän epämääräisyyksiä. Ovatko ne joitain lakiväen oman työllisyystilanteensa varmistamiseksi viljelemiä koukkuja, vai halutaanko niillä säästää mahdollisuus poliittisiin ja tunteella tehtyihin päätöksiin?

Kuolevaiset jumalat syöstäköön maahan

On jotenkin kuvaavaa, että väitettä "Kilpaurheilu on yliarvostettua" pidetään jotenkin epäkorrektina, siis provokatiivisena. Tuolla otsikolla tulee kuitenkin tänään Ylen TV1:ltä jonkinlainen Tuomas Enbusken juontama ohjelma. Ohjelman luonnetta tuntematta pelkään kuitenkin pahaa, ettei Enbuskekaan ole tämän ajan Nietzsche, joka julistaisi tämänkin Jumalan olevan kuollut. Myönnän tosin vähän nauttivani kerettiläisen roolista.

Olen edelleen modernin yhteiskunnan kauneusihanteiden orja, ja ajattelin käydä taas lenkillä (syötyäni reilun annoksen piparkakkutaikinaa - ei se niin hyvää ole kuin lapsena, mutta kun ei pahaakaan). Kävin eilen ensimmäistä kertaa viikkoon, kun edellisenä viikonloppuna toisessa pohkeessani ilmeni jonkinlainen häiriötila, jonka vuoksi jouduin nilkuttamaan kilometrin verran takaisin kotiin. En tiedä, olisiko tässä syytä huolestua, mutta luulen sen olleen se sama lihas, tai jokin hyvin lähellä tai mahdollisesti ainakin samassa jalassa sijaitseva lihas, joka on ennenkin krampannut erityisesti öisin ja aamuisin.

Katselin viikonloppuna pari elokuvaa. Efter Brylluppetia suosittelen (pääosissa aina loistava Rolf Lassgård sekä Mads "Le Chiffre" Mikkelsen), Woody Allenin Manhattania taas en. Herra Allenin tuotoksia ovat muutamatkin tahot joskus suositelleet ohimennen, mutta tämän päälle en kyllä ymmärtänyt. Ehkä se oli sitten sellainen aito taide-elokuva, josta tällainen tavan maalaisjuntti ei voi mitään ymmärtääkään.

Ei mennyt läpi harmaan kiven

Ei mennyt se taannoinen tentti läpi, ei. Lopputulos oli tietysti täysin ennakoitu sen jälkeen, kun seuraavana päivänä keskustelin lyhyesti tentistä aktuaarimme kanssa. Ensi vuonna sitten uusi ja varmempi yritys, ja keväällähän menee nyt tietenkin laki- ja kirjapitotentit vaikka väkisin apinanraivolla. Apina tietysti tällä hetkellä tuntuu varsin kirjaimelliselta kuvaukselta. Se hyvä puoli tässä tietenkin oli, että sopimuksen mukaan läpipäässyt kollega tarjosi töiden jälkeen oluet, ja toisekseen pääsen ensi vuonnakin jatkamaan pizzantäyteisiä tenttiinlukuperinteitä.

Jonkinlaisena alitajuntaisena lohtuna ostin itselleni yhden tarjotun pitkän oluen jälkeen (pakastepizzan lisäksi) Prismasta neljä puuttuvaa kautta Babylon 5:ttä suomalaispainoksina. Nyt tarvitsisin enää sen isomman television ja hyvän sohvan, niin voisin jälleen kerran katsoa suosikkisarjoistani ylimmäisen, etenkin kun Star Trek: The Next Generationin sain eilen päätökseen. All Good Things... ei ollut ihan niin hyvä kuin muistin, mutta siltikin sarjan parhaimmistoa, ja vaikka TNG:n luonteesta johtuen ei saatu mitään Babylon 5:mäistä tai edes X-Filesmäistä lopetusta (halusin käyttää tässä sanaa klosyyri, mutta se ei kai ole oikea sana ja kuulostaakin teeskentelevältä) tarinalle, jätti viimeinen jakso kuitenkin tunteen jonkin suuren päättymisestä - retki jatkuu ilman yleisön suojelevaa silmääkin. Jossain vaiheessa pitänee hankkia muitakin Trek-sarjoja. Alkuperäinen kuuluisi tietenkin yleissivistykseen, mutten ole koskaan TV:stä viitsinyt sitä seurata. Ehkä Deep Space Nine tai Enterprise sopisi paremmin. Voyageria kohtaan minulla on vakavia ennakkoluuloja, sillä olen nuorena nähnyt siitä muutamia jaksoja ja inhonnut kovasti erästä hahmoa siinä. Tosin mitä science fiction -sarjoihin tulee, niin se Farscape olisi myös joskus mukava saada DVD-kanavan ohjelmistoon.