Omassa sosiaalisessa verkostossani on tapana haukkua Johanna Tukiaista aina tilaisuuden tullen. Mielenkiintoista kyllä, kärkkäimmin häntä ovat haukkumassa naistuttavani, mutta se on nyt sivuseikka. Itsellänikin on joka tapauksessa vaikeaa suhtautua tähän julkisuuden hahmoon täysin vakavasti ja kunnioittaen, mutta mietin tässä, että mitä jos todella tapaisin hänet, ja juttelisin hänen kanssaan jostain. Jos vaikka junassa satuttaisiin vierekkäisille penkeille (hän ei varmaan moisia rahvaan kulkuvälineitä käytäkään), ja tapojeni vastaisesti en yrittäisikään välttää kaikkea kontaktia vieraiden kanssa, vaan tekisin muina miehinä tuttavuutta. Jotenkin luulen, että sen jälkeen suhtautuisin häneen vakavasti, tavallisena ihmisenä. Hän ei olisi enää pelkkä julkkis, jonka jokaiselle raportoidulle käänteelle voisi naureskella pilkallisesti ja silti pitää itseään jotenkin hyvänä ja empaattisena ihmisenä.
Näin ollen, koska minulla on jo valmiiksi hieman liikaakin sosiaalisia puutteita (kun en seuraa urheilua tai harrasta sitä aktiivisesti, eikä minulla ole autoa), ja koska toisaalta koen tarpeelliseksi voida kokea olevani edes hieman empaattinen ja hyvä, täytyy varoa tapaamasta Johannaa. Tai Yolandako hän on nykyään?
lauantai 12. helmikuuta 2011
Kaksi aikamiespoikaa
Kävin viikolla ohimennen divarissa, ja silmiini osui uskonto-hyllyllä (jota katselin tietysti vain ihan sattumalta, tai siis en katsellut ollenkaan, ehen, vaan ihan vahingossa vain katsoin samaan suuntaan pienen punaisen sekunnin ajan) kirja Herran haltuun, Koistinen. Sen on kirjoittanut Hanne Huovila, ja sen takakansiteksti kuuluu seuraavanlaisesti:
Kukaan ei tietenkään arvaa etukäteen vastausta kansitekstin esittämään kysymykseen, ja ehkä kaksi ja puoli euroa sadan sivun lasten kirjalta vaikuttavasta opuksesta oli liikaa, mutten malttanut olla ostamattakaan. Ehkä alankin keräämään aktiivisesti aikamiespoikakirjoja, ja kyllä tämä Huovila Houellebecq'n viereen menee. Itse asiassa takakansitekstistä tulikin mieleen mainio Halujen taistelukenttä. Etukäteen oli yhtälailla arvattavissa sen, että kirjat käsittelevät enemmän tai vähemmän samaa asiaa, mutta "jotenkin" käsittelytapa saattaa olla erilainen. Kertauksena ote Halujen Taistelukentän takakannesta vuoden 2009 painoksesta:
Vastaus ei ehkä ole etukäteen selvä (minusta se ei ole "ei mitään").
Nämä kaksi kirjaa ehkä ansaitsivat tarkempaakin vertailevaa tutkimusta sitten, kun olen plarannut Koistisen seikkailut ja lukenut Halujen taistelukentän neljännen tai viidennen kerran, mutta makupalana ehkä on hauska huomata, että kummankin kirjan alkupuolella käsitellään päähahmojen suhdetta autoihinsa.
Aikamiespoika Koistisen elämä ei ole ollenkaan helppoa. Keski-ikä ei innosta - paineita vaan kasaantuu, kun lähiympäristö ja varsinkin sukulaiset uupumatta miettivät, mistä miehelle vaimo. Kun Mammakin löytää vanhoilla päivillään kavaljeerin, alkaa Koistisen mieltä oudosti ikävä kaihertaa. Yllättävä sairaalareissu vie miehen kuitenkin perimmäisten kysymysten äärelle, ja lopulta kaikki asiat tuntuvat sotkeutuvan toisiinsa. Miten Koistinen koetuksista selviää? Löytyykö elämän onni kirkosta vai kapakasta?
Kukaan ei tietenkään arvaa etukäteen vastausta kansitekstin esittämään kysymykseen, ja ehkä kaksi ja puoli euroa sadan sivun lasten kirjalta vaikuttavasta opuksesta oli liikaa, mutten malttanut olla ostamattakaan. Ehkä alankin keräämään aktiivisesti aikamiespoikakirjoja, ja kyllä tämä Huovila Houellebecq'n viereen menee. Itse asiassa takakansitekstistä tulikin mieleen mainio Halujen taistelukenttä. Etukäteen oli yhtälailla arvattavissa sen, että kirjat käsittelevät enemmän tai vähemmän samaa asiaa, mutta "jotenkin" käsittelytapa saattaa olla erilainen. Kertauksena ote Halujen Taistelukentän takakannesta vuoden 2009 painoksesta:
Romaanin päähenkilö on kolmekymppinen poikamies, atk-suunnittelija. Hän on kyllästynyt työhönsä ja seksielämäänsä eikä hänellä juuri ole ystäviä. Elämä on tyhjää, asenne "ihan sama", tyylilaji hirtehinen. Psykiatri kirjoittaa vihkoonsa "köyhtynyt ajatusmaailma". Mitä jää jäljelle, kun jättäytyy sivuun rakkauden, seksin, rahan ja mielihyvän - halujen - taistelusta?
Vastaus ei ehkä ole etukäteen selvä (minusta se ei ole "ei mitään").
Nämä kaksi kirjaa ehkä ansaitsivat tarkempaakin vertailevaa tutkimusta sitten, kun olen plarannut Koistisen seikkailut ja lukenut Halujen taistelukentän neljännen tai viidennen kerran, mutta makupalana ehkä on hauska huomata, että kummankin kirjan alkupuolella käsitellään päähahmojen suhdetta autoihinsa.
Koistinen oli henkeen ja vereen Lada-ihmisiä. "Tämän parempaa ystävää ei olekaan", hänellä oli tapana sanoa vuoden -81 mallisesta menopelistään. Aina silloin tällöin Konelan miehet tosin yrittivät väen väkisin houkutella Koistista investoimaan uudempaan versioon, parempaan myös mukamas, mutta Koistinen näki myyntimiesten provisiotoiveiden lävitse joka ainoan kerran eikä antanut Samaran pulleiden muotojen houkutella itseään. Liikenteessä Koistinen käyttäytyi omasta mielestään maltillisesti, mutta Bemari-miehet näyttivät olevan toista mieltä: torvet soivat heidän suorittaessa itsemurha-ohituksiaan. Ja joskus - niin Koistinen ainakin kuvitteli - hänen moitteeton kulkuneuvonsa kohtasi jopa suoranaista paheksuntaa, peräti vihamielisyyttä, minne hän ajoneuvonsa sitten ohjastikin. (Herran haltuun, Koistinen, s. 18, kirj. Hanne Huovinen)
Marcelien keskellä kierrellessäni aloin vähitellen väsyä autoihin ja maailmaan kaikkinensa. Ostamisestaan lähtien Peugeot 104:ni oli tuottanut minulle pelkkää harmia: yhä uusia käsittämättömiä korjauksia, pikkukolareita... joiden toiset osapuolet tietenkin esittivät rentoa, kaivoivat vahinkoilmoituskaavakkeen ja sanoivat: "OK, tottakai", mutta salaa katsoivat minua vihaa pursuten; se oli epämiellyttävää. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, minä matkustan töihin metrolla, en käy viikonloppuisin juuri missään, koska minulla ei ole paikkaa mihin mennä, ja lomalla menen nykyään mieluiten seuramatkalle, joskus lomahotelleihin. "Mihin minä autoa tarvitsen?" hoin kärsimättömänä mielessäni kävellessäni rue Émile Landrinia. (Halujen taistelukenttä, s. 8-9, kirj. Michel Houellebecq, suom. Ville Keynäs).
Hankaluuden puolesta
Pitkäksi venähtäneet tauot houkuttaisivat aloittamaan bloggauksenkin taas tyhjästä, mutta olkoot nyt.
Istuin tässä viikolla eräässä infotilaisuudessa miettimässä, miksi oikeastaan olen paikalla. Suurin syy oli varmaan se, että tilaisuus ei ollut pääkonttorissa, vaan jossain, mistä oli lyhyempi matka Tapiolan Subwayhin lounaalle. Eipä sillä, varmasti tilaisuuden sisältö oli ihan asiaa, se ei vain suuresti koskettanut minua. Yhdessä osiossa sitten pyrittiin havainnollistamaan tietovarastojen rakennetta, mutta käytännössä demonstraatio oli mainosta yhdelle ilmaisohjelmalle, jolla toimihenkilöraasu pääsisi eroon näppäilemisestä ja rumista käyttöliittymistä. Oli niin helppo, että salin nörttiteknisesti vähemmän orientoituneilta vaikuttaneet innostuivat suunnattomasti ohjelman helppokäyttöisyydestä.
Vaikka ihminen tarvitsee haasteita välttääkseen apatian, olen ollut hieman sitä mieltä, että esimerkiksi työelämässä haasteiden pitäisi piillä asioissa, eikä teknisten työkalujen asettamissa rajoitteissa. Briljeerausviettiä on parasta harjoittaa lähinnä vapaa-ajan peleissä. Kuitenkin haukotusta peitellessäni tulin ajatelleeksi, että kenties työkalujen käytön vaikeus tai kryptinen ja (siten siis) pelottava ulkonäkö eivät välttämättä ole ihan huonoja asioita. Kuinkahan monta kertaa olen itse välttänyt suuremmat ongelmat sillä, että en ole uskaltanut ajaa ominpäin vaikeilta kuulostavia ajosarjoja? Olen kuullut kauhutarinoita takavuosilta siitä, että joku on niin tehnyt, ja sitten viettänyt lukemattomia ylityötunteja korjatessaan käsin aiheuttamaansa vahinkoa. Voisi siis ajatella, että työkalujen vaikeus on vastaava ominaisuus kuin luonnossa eläinten suojavärit ja ärsyttävät hajut. Eläin ei syö myrkyllistä kasvia, koska se näyttää väärältä tai löyhkää myrkyltä.
Täysin sivuseikka on tietysti se, että vaikeiden asioiden hallitsemisella voi näyttäytyä pätevänä niiden silmissä, jotka eivät uskalla koskeakaan rumiin, 70-luvulta näyttäviin tekstiruutuihin.
Istuin tässä viikolla eräässä infotilaisuudessa miettimässä, miksi oikeastaan olen paikalla. Suurin syy oli varmaan se, että tilaisuus ei ollut pääkonttorissa, vaan jossain, mistä oli lyhyempi matka Tapiolan Subwayhin lounaalle. Eipä sillä, varmasti tilaisuuden sisältö oli ihan asiaa, se ei vain suuresti koskettanut minua. Yhdessä osiossa sitten pyrittiin havainnollistamaan tietovarastojen rakennetta, mutta käytännössä demonstraatio oli mainosta yhdelle ilmaisohjelmalle, jolla toimihenkilöraasu pääsisi eroon näppäilemisestä ja rumista käyttöliittymistä. Oli niin helppo, että salin nörttiteknisesti vähemmän orientoituneilta vaikuttaneet innostuivat suunnattomasti ohjelman helppokäyttöisyydestä.
Vaikka ihminen tarvitsee haasteita välttääkseen apatian, olen ollut hieman sitä mieltä, että esimerkiksi työelämässä haasteiden pitäisi piillä asioissa, eikä teknisten työkalujen asettamissa rajoitteissa. Briljeerausviettiä on parasta harjoittaa lähinnä vapaa-ajan peleissä. Kuitenkin haukotusta peitellessäni tulin ajatelleeksi, että kenties työkalujen käytön vaikeus tai kryptinen ja (siten siis) pelottava ulkonäkö eivät välttämättä ole ihan huonoja asioita. Kuinkahan monta kertaa olen itse välttänyt suuremmat ongelmat sillä, että en ole uskaltanut ajaa ominpäin vaikeilta kuulostavia ajosarjoja? Olen kuullut kauhutarinoita takavuosilta siitä, että joku on niin tehnyt, ja sitten viettänyt lukemattomia ylityötunteja korjatessaan käsin aiheuttamaansa vahinkoa. Voisi siis ajatella, että työkalujen vaikeus on vastaava ominaisuus kuin luonnossa eläinten suojavärit ja ärsyttävät hajut. Eläin ei syö myrkyllistä kasvia, koska se näyttää väärältä tai löyhkää myrkyltä.
Täysin sivuseikka on tietysti se, että vaikeiden asioiden hallitsemisella voi näyttäytyä pätevänä niiden silmissä, jotka eivät uskalla koskeakaan rumiin, 70-luvulta näyttäviin tekstiruutuihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)