Pitäisi kuulemma päivittää blogia - ja tottahan se on. Kirjoitusrutiini pääsee epämiellyttävästi ruostumaan muuten. Joulun päivät nyt eivät vaan kuitenkaan olleet erityisen virikkeellisiä. Junatkin kulkivat ajallaan, vaikka niin uhiteltiin myöhästymisillä. Nyt en pääse rikastumaan korvausvaatimuksilla. Harmin paikka.
Sain joululahjaksi rannekellon. Periaatteessa minulla olisi kyllä ollut vanhakin, mutta siinä ei ole enää vuosiin ollut pattereita. Olisi tuostakin varmaan pelin vielä saanut, mutta mitäpä tuosta. Uusi kello ei tarvitse pattereita. Siinä on jonkinlaiset aurinkokennot, jotka konvertoivat fotonien törmäyksen (vai absorboivatkohan ne niitä?) energiaksi, jolloin kellon akku latautuu, ja kello pysyy käynnissä. Lahjan ostajat olivat kuitenkin yliarvioineet ranteeni paksuuden, ja jouduin tänään käymään säätämässä kellon ranneketta. Lähimmän kultasepänliikkeen nuori neiti vasaroi hetken kelloni kanssa, ja nyt se sopii paremmin käteen. Jostain syystä hän ei edes perinyt maksua operaatiosta, vaikka yritin kysyä, että mitähän tämä maksaa. Itsehän tietysti liiketoiminnastaan päättävät, mutta luulisin, ettei esimerkiksi muutaman euron palvelumaksu nostattaisi kuluttajien puolelta kovin äänekästä vastalauseiden tulvaa, paitsi tietysti jos ovat tottuneet siihen, että rannekkeita säädellään vapaaehtoistyönä. Toivottavasti tytön palkka ei ole pelkkää provisiota.
Joulun jälkeen maailma oli muuttunut. Ensin huomasin lähikauppakeskukseni olevan jatkossa avoinna joka sunnuntai 12-18. Sitten tänään lenkillä käydessäni havaitsin, että lähin Siwa on nykyisin auki joka päivä aamukahdeksasta iltayhteentoista. Paitsi sunnuntaisin, jolloin se aukeaa vasta yhdeksältä. Minusta tuntuu, että pitää jonain iltana käydä myöhään kaupassa ihan vain kannattaakseni moderniin elämään sopivaa toimintatapaa. En tosin tiedä, mitä mieltä kaupan työntekijät asiasta ovat, ja katsovatko he pahalla silmällä, jos joku tietentahtoen yrittää valinnoillaan osoittaa, että on kivaa käydä hakemassa päivän ruoat varttia vaille yksitoista. Ehkä he haaveilevat jo nyt paluusta vanhaan. Minulla on sellainen muistikuva, että ennen vanhaan kaupat menivät jo lauantaisin kiinni nykyistä aikaisemmin, ja sunnuntaisin nyt eivät ainakaan olleet auki koskaan.
maanantai 28. joulukuuta 2009
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
Viitta ja tikari
Kävin tosiaan kuuntelemassa tuttavan ja vieraan runottaren dialogia Vallilan kirjastossa viikonloppuna. Kyseinen tilaisuus oli varmaan ensimmäinen kerta eläissäni, kun sain - tai luulin saaneeni - jotain irti kyseisestä kirjallisuuden muodosta, vaikka edelleenkin olen vähän sitä mieltä, että perinteisempi proosa on toimivampaa. Muistelen joskus aiemminkin kuulleeni sellaisen mielipiteen, ettei runoutta pitäisi lukea, vaan kuunnella - että se on enemmänkin laulua kuin kertomakirjallisuutta.
Olin paikalla hyvinkin paljon etuajassa, sillä en edelleenkään osaa arvioida, miten nopeasti Espoon perukoilta pääsee kulttuuriväen kehtoon, Helsingin itäiseen kantakaupunkiin. Selailin sitten tunnelmaan virittäytyäkseni hieman kirjaston runohyllyä, ja käsiini osui Lauri Viitan (Viidan?) kootut runot, ja parin näytteen luettuani huomasin, että olin löytänyt myöskin ensimmäisen runoilijan, jonka löpinöissä vaikutti olevan jokin idea tavanomaisten tekotaiteellisuuksien, siirapin ja sätkäkoneromantiikan sijasta (mainittakoon, että edellämainitun tuttavarunoilijan kirjoitelmat miellyttävät myös muutenkin kuin tuttavuussuhteen vuoksi, mutta ne ovat vähän erikoistapaus). Joku Viidan (Viitan?) värssyistä sai minut melkein nauramaankin. Lainasin seuraavana päivänä Ison Omenan kirjastosta saman kokoelman, mutta en ole vielä ehtinyt perehtymään siihen, enkä välttämättä lähiaikoina ehdikään.
Vallilan kirjastossa silmiini osui myös muuan toinen teos. Se oli jonkinlaista naisille suunnattua voimautumiskirjallisuutta, jossa annettiin ohjeita koiriksi samaistettujen miesten hoitoon ja niiden (ei heidän) kanssa selviytymiseen. En ilkeä muistaa kirjailijaa, mutta teos oli vastenmielinen. "Lattialle jätetyillä sukilla se (ei hän) merkkaa reviirinsä". Ja sitten kun automyyjä vertaa - ei samaista - naisia autoihin, niin heiluvat mestauskirveet, lopputilejä jaellaan, ja paheksunta ja närkästys peittävät maan.
Tilaisuuden loputtua lumipyry oli sankentunut, eikä Helsingissä ollut nähdä eteensä. Bussimatka takaisin Espooseen oli sikäli huvittava, että kaupungin valot auttoivat Helsingin puolella näkemään eteen, mutta kaupungin rajalla päättyi valaistus. Oli kuin olisimme ajaneet pimeyteen, tai jonkinlaiseen siniseen harmauteen, jossa pyryn takana saattoi ehkä juuri ja juuri havaita jotain perävalojen tapaista.
Olin paikalla hyvinkin paljon etuajassa, sillä en edelleenkään osaa arvioida, miten nopeasti Espoon perukoilta pääsee kulttuuriväen kehtoon, Helsingin itäiseen kantakaupunkiin. Selailin sitten tunnelmaan virittäytyäkseni hieman kirjaston runohyllyä, ja käsiini osui Lauri Viitan (Viidan?) kootut runot, ja parin näytteen luettuani huomasin, että olin löytänyt myöskin ensimmäisen runoilijan, jonka löpinöissä vaikutti olevan jokin idea tavanomaisten tekotaiteellisuuksien, siirapin ja sätkäkoneromantiikan sijasta (mainittakoon, että edellämainitun tuttavarunoilijan kirjoitelmat miellyttävät myös muutenkin kuin tuttavuussuhteen vuoksi, mutta ne ovat vähän erikoistapaus). Joku Viidan (Viitan?) värssyistä sai minut melkein nauramaankin. Lainasin seuraavana päivänä Ison Omenan kirjastosta saman kokoelman, mutta en ole vielä ehtinyt perehtymään siihen, enkä välttämättä lähiaikoina ehdikään.
Vallilan kirjastossa silmiini osui myös muuan toinen teos. Se oli jonkinlaista naisille suunnattua voimautumiskirjallisuutta, jossa annettiin ohjeita koiriksi samaistettujen miesten hoitoon ja niiden (ei heidän) kanssa selviytymiseen. En ilkeä muistaa kirjailijaa, mutta teos oli vastenmielinen. "Lattialle jätetyillä sukilla se (ei hän) merkkaa reviirinsä". Ja sitten kun automyyjä vertaa - ei samaista - naisia autoihin, niin heiluvat mestauskirveet, lopputilejä jaellaan, ja paheksunta ja närkästys peittävät maan.
Tilaisuuden loputtua lumipyry oli sankentunut, eikä Helsingissä ollut nähdä eteensä. Bussimatka takaisin Espooseen oli sikäli huvittava, että kaupungin valot auttoivat Helsingin puolella näkemään eteen, mutta kaupungin rajalla päättyi valaistus. Oli kuin olisimme ajaneet pimeyteen, tai jonkinlaiseen siniseen harmauteen, jossa pyryn takana saattoi ehkä juuri ja juuri havaita jotain perävalojen tapaista.
sunnuntai 20. joulukuuta 2009
Ajan jaksot ja muita näyttelyitä
Kävin elämäni toista kertaa valokuvanäyttelyssä. Espoon kulttuurikeskuksessa oli Mauri Haapasen näyttely, joka kulki nimellä "Ajan jaksot" (kuulostaa vähän halvalta sci-fi -teoksen nimeltä), joka tarkemmassa analyysissä tarkoitti luontokuvia, ja erityisesti kuvia järvistä auringonlaskussa, kuunvalossa tai talven sinisessä hetkessä. Ihan onnistuneita ja hienoja kuvia. En itse pystyisi saamaan samanlaisia tällä kokemuksella ja taidolla. Siltikin - välillä tulen ajatelleeksi, hyvän valokuvaajan ja huonon valokuvaajan välinen ero on paljolti viitseliäisyydessä. Hyvä kuvaaja lähtee ulos pakkaseen omituisina tunteina, etsii hyvää paikkaa ja varmistaa, että on siellä juuri oikeaan aikaan. Minä taas arvostan liikaa mukavuutta, en jaksa enää nykyisin lähteä aamutuimiin matkaan, ja olen vähän sen armoilla, minne jaksan kävellä tai pyöräillä, tai minne pääsee helposti joukkoliikenteellä, kunhan vain ei ole kovin pitkän matkan päässä.
Elämäni ensimmäinen valokuvanäyttely oli erään Pekka Luukkolan näyttely viime keväänä. Sielläkin esiteltiin järviä, mutta kaikki kuvat olivat kesäyön sinestä, niissä oli nähty vielä vähän enemmän vaivaa, ja ne oli painettu paljon isommille tauluille. Jo silloin nousi mieleeni sellainen kysymys, että mitähän valokuvanäyttelyissä pitää tehdä. Tämä Haapasen näyttely oli muutamassa minuutissa ohi, sillä kourallinen kuvia on katsottu hetkessä. Pitäisiköhän niitä tutkia jotenkin, ja ottaa opiksi? En ole kyllä ihan varma, miten, ja mitä siitä voisi saada irti. Rajausta ehkä voisi tarkastella ja sitä, miten kohteet (lintu, aurinko tai muu kuvan taustaksi jäävästä poikkeava) sijoittuvat kuvaan.
Mitä omaan valokuvaukseeni tulee, olen ollut jälleen hyvin laiska liian pitkän aikaa. Kuluneella viikolla minulle ehdotettiin, että minun pitäisi hankkia auto ja ajokortti perheenperustamispoliittisista syistä, mutta toisinaan olen miettinyt, että pitäisi suorittaa em. asiat siksi, että niistä olisi suunnattomasti hyötyä valokuvausharrastuksessa; voisi lähteä vaikeapääsyisempiinkin paikkoihin, ja ennenkaikkea voisi kantaa tuota jalustaa mukanaan, joka on tainnut seistä tuosta nurkassa nyt vuoden päivät käyttämättömänä.
Kulttuuriviikonloppu taitaa jatkua, vaikka olinkin ajatellut löhötä ja lukea viihdekirjallisuutta (Stephen Kingin Musta Torni -sarjan ensimmäinen osa luvussa). Facebookista, tuosta sosiaalisesti rajoittuneiden nuorten nettihengailupaikasta (vai miten se yksi työkaveri kerran asian ilmaisikaan), tuli kutsu Vallilan kirjastoon tänään runonluentatilaisuuteen, jossa toinen esiintyjistä on muuan nettituttavani, mainio mies Pohjanmaalta. En ole koskaan ymmärtänyt runoutta, mutta tajuntaa on mukava laajentaa ilman kemikaalejakin.
Elämäni ensimmäinen valokuvanäyttely oli erään Pekka Luukkolan näyttely viime keväänä. Sielläkin esiteltiin järviä, mutta kaikki kuvat olivat kesäyön sinestä, niissä oli nähty vielä vähän enemmän vaivaa, ja ne oli painettu paljon isommille tauluille. Jo silloin nousi mieleeni sellainen kysymys, että mitähän valokuvanäyttelyissä pitää tehdä. Tämä Haapasen näyttely oli muutamassa minuutissa ohi, sillä kourallinen kuvia on katsottu hetkessä. Pitäisiköhän niitä tutkia jotenkin, ja ottaa opiksi? En ole kyllä ihan varma, miten, ja mitä siitä voisi saada irti. Rajausta ehkä voisi tarkastella ja sitä, miten kohteet (lintu, aurinko tai muu kuvan taustaksi jäävästä poikkeava) sijoittuvat kuvaan.
Mitä omaan valokuvaukseeni tulee, olen ollut jälleen hyvin laiska liian pitkän aikaa. Kuluneella viikolla minulle ehdotettiin, että minun pitäisi hankkia auto ja ajokortti perheenperustamispoliittisista syistä, mutta toisinaan olen miettinyt, että pitäisi suorittaa em. asiat siksi, että niistä olisi suunnattomasti hyötyä valokuvausharrastuksessa; voisi lähteä vaikeapääsyisempiinkin paikkoihin, ja ennenkaikkea voisi kantaa tuota jalustaa mukanaan, joka on tainnut seistä tuosta nurkassa nyt vuoden päivät käyttämättömänä.
Kulttuuriviikonloppu taitaa jatkua, vaikka olinkin ajatellut löhötä ja lukea viihdekirjallisuutta (Stephen Kingin Musta Torni -sarjan ensimmäinen osa luvussa). Facebookista, tuosta sosiaalisesti rajoittuneiden nuorten nettihengailupaikasta (vai miten se yksi työkaveri kerran asian ilmaisikaan), tuli kutsu Vallilan kirjastoon tänään runonluentatilaisuuteen, jossa toinen esiintyjistä on muuan nettituttavani, mainio mies Pohjanmaalta. En ole koskaan ymmärtänyt runoutta, mutta tajuntaa on mukava laajentaa ilman kemikaalejakin.
perjantai 18. joulukuuta 2009
Star Trek: Voyager, 5. kausi
Viisi kautta Voyageria takana. Tässä vaiheessa on kai ihan turvallista esittää väite, ettei Voyager tule koskaan olemaan paras Trek-sarja. 60-luvun sarjaan ja 2000-luvun Enterpriseen en edelleenkään voi ottaa kantaa, mutta The Next Generationille Voyager häviää reilusti, ja The Next Generation häviää Deep Space Ninelle jos ei reilusti, niin ainakin selvästi. Tällä en tosin yritä sanoa, että Voyagerin viides kausi olisi ollut huono. Päinvastoin, se oli Voyagerin toistaiseksi ehkä laadukkain kausi - neloskausi ei tosin juurikaan häviä sille, jos nyt edes sitten häviää.
Se, mikä tässä sitten oikein hiertää on se, että nelos- ja vitoskausien laadukkuus johtuu vain siitä, että sarjan tekijät ovat oppineet tekemään vain paremmin sen, mitä he tekivät kolmella ensimmäisellä kaudella, tai ainakin kakkos- ja kolmoskaudella. Ehkä voisi jopa muotoilla niin, että vitoskausi oli vain yritys parantaa edelleen neloskaudesta. Sarjan pohjimmaiseen vikaan, eli siihen, että se on "köyhän miehen The Next Generation", ei ole puututtu.
Toisekseen henkilöhahmojen kehitys on vähän olematonta. Liian moni jakso keskittyy Tohtoriin ja Seven of Nineen. Ei sinänsä, molemmat ovat mielenkiintoisia hahmoja joita näyttelee asiansa osaavat näyttelijät, mutta mitä esimerkiksi Chakotay tekee tällä kaudella? Hengailee taustalla ja hallusinoi nyrkkeilystä yhdessä jaksossa. Mitä tekee Neelix? Ei ole niin ärsyttävä kuin aiemmilla kausilla, muttei myöskään oikein tee mitään muuta kuin hengaile taustalla, ja hoida yhdessä jaksossa kakaraa. Entä Tom Paris? Tuvok? Eivät tee paljon mitään yhtä tai kahta jaksoa lukuunottamatta. Janewayn sentään on pakko olla vähän enemmän mukana kuvioissa, ja B'Elannaa näkyy vähän, tosin häntä tuntuu vaivaavan lievä skitsofrenia; välillä hän on hyvinkin sävyisä, mutta joissakin jaksoissa päreet palavat pienimmästäkin provokaatiosta.
Tohtorista on sanottava sen verran, että hieman tympäisee sekin, etteivät käsikirjoittajat edes yritä kirjoittaa hänelle tekemistä siltä pohjalta, että kyseessä on hologrammi, pelkkä tietokoneohjelma. Sen sijaan hologrammiuteen suhtaudutaan lähinnä kierrettävänä esteenä, ellei sitten sivuuteta moista epämukavaa seikkaa kokonaan.
Yhteenvetona muotoiltakoon, että toisinaan nyppii haaskattu potentiaali (etenkin DS9:een verrattaessa), mutta on Voyager kuitenkin hyvää viihdettä, jota on mukava istahtaa katsomaan jakso tai pari työpäivän päätteeksi. Ja sitten jaksokohtaisiin pika-arvioihin.
---
Night: Viidennen kauden ensimmäinen jakso alkaa lupaavasti: Voyager on ajautunut alueelle, jossa ei ole tähden tähteä, on vain pimeää loputtomiin, ja alueen pitäisi niin laaja, että sen ohittaminen kestää kaksi vuotta. Yö vaatii veronsa, ja etenkin naiskapteenimme ajautuu syvälle syyllisyydentuntonsa syövereihin miettiessä hänen neljän vuoden takaista ratkaisuaan, joka jätti miehistön ansaan delta-kvadranttiin. Sitten selviääkin, että kyseessä on jonkinlainen spatiaalinen ilmiö, ja samalla kun sankarimme yrittävät selvitä avaruuden lokapoikien juonista, pääsevät he myös eroon pimeydestä. Matka jatkuu taas normaalisti. 7½.
Drone: Kuljetinongelmien seurauksena alukselle syntyy uusi borg-kuhnuri, joka kasvaa aikuiseksi päivässä. Seven opettelee äidillisiä maneereita, ja uusi Hugh opetetaan talon tavoille. Varsin onnistunut jakso, jonka vika on siinä, että se on jälleen yksi Seveniin keskittyvä jakso - eikö muut hahmot ole ansainneet parempaa kohtaloa? 8+.
Extreme Risk: B'Elanna kärsii viime vuonna kuulemistaan uutisista, joiden mukaan Maquis-väki on tapettu lähes viimeistä miestä ja naista myöten (kuten DS9:ssä nähtiin). Samaan aikaan muut touhuavat uuden sukkulatyypin kanssa, ja ajautuvat kilpavarusteluun Night-jaksossa esiteltyjen roskakuskien kanssa. B'Elannan masennuksesta olisi ollut mukava nähdä merkkejä jo aiemminkin, nyt kaikki tulee vähän pystymetsästä, kuten myös maaginen parannus, jonka myötä jakso loppuu status quohon. 7+.
In The Flesh: Tapaamme jälleen ystävämme laji 8472:n, jotka ovat puolustuspolitiikkaansa miettiessä päättäneet luoda kopion Tähtilaivaston päämajasta (miten, se ei muistaakseni selviä). Vuosi sitten vihollisrodun persoonallisuus jäi tasolle "tapamme kaikki", mutta tässä he ajattelevat melko ihmismäisesti. Joka tapauksessa hyvä jakso. 8.
Once Upon a Time: Uusi sukkula tekee pakkolaskun planeetalle, ja loukkuun jäävät Paris, Tuvok ja aluksen YH-äiti Samantha Wildman. Koska heidän kohtalonsa on periaatteessa vaakalaudalla, yrittää Neelix suojella Wildmanin kakaraa totuudelta. Tämän vuoksi katsojakin joutuu kärsimään seuratessa holo-satua hassusta herra Flotterista ja Treviristä, vesipatsaasta ja puumiehestä. Melko nolo jakso. 6-.
Timeless: Kerrankin hyvä Harry-jakso, joka sijoittuu 15 vuoden päähän tulevaisuuteen, jossa Voyager suoritti pakkolaskun alfa-kvadrantin rajamaille jäiselle planeetalle, kun taas Harry ja Chakotay pääsivät takaisin Maahan asti. Syyllisyydentunnon ajama, petturiksi Chakotayn kanssa leimattu Harry yrittää korjata virheensä borgien temporaalitekniikan avulla. Virheenkorjaus ei ihan onnistu, mutta leikkaa Voyagerin matkasta lopulta 10 vuotta pois. Seven of Nine nähdään kännissä. 8½.
Infinite Regress: 7/9 sairastuu jakomielitautiin. Ihan hauskaa Seven-irrottelua, vaikkakin pohjimmiltaan kyseessä onkin vain silkka viihdejakso. Paremminpuoleista viihdettä kylläkin. 7½.
Nothing Human: Avaruustorakka hyökkää B'Elannan kimppuun, ja tarrautuu häneen pysyvästi. Meidän Tohtori ja Harry suorittavat parissa minuutissa "lähes mahdottoman" ohjelmointityön, ja luovat kardassialaisen hologrammiversion natsitohtorista. Lisäksi hologrammiteknologian avulla he luovat replikan avaruustorakassa sisälmyksineen päivineen. Kaikkea sillä voi tehdäkin. Noiden typeryyksien jälkeen käsissä on ihan mielenkiintoinen jakso, jossa käsitellään eettisiä kysymyksiä (mahdollisesti) arvelluttavin keinoin saavutetuista lääketieteellisistä tutkimustuloksista. Koska olen pohjimmiltani sivistymätön juntti, kaikki upposi minuun kuin häkä, enkä ymmärtänyt, miksei saavutettuja hoitokeinoja voi käyttää, jos saavutuksen takana on jotain hämärää. Jos johonkin tappavaan tautiin olisi vain yksi parannuskeino ja sen sattuisi keksimään joku lääkäri vastentahtoisten ihmiskokeiden avulla, niin pitäisikö sitten jättää vaan kaikki herran haltuun ja todeta, ettei parannuskeinoa ole, kuollaan pois? 7+.
Thirty Days: Pitkästä aikaa hyvä Paris-jakso. Hänet alennetaan vänrikiksi toilailujen seurauksena, jotka paljastuvat jakson aikana. Tietysti alusta asti on selvää, että hän on tehnyt jotain "oikein" mutta "väärällä" tavalla. Kaltereiden takana Paris laatii kirjeen isälleen, jonka kanssa hän ei ole koskaan ollut väleissä, eikä odotakaan koskaan pääsevän väleihin. 8.
Counterpoint: Ihan OK juonittelujakso, josta ei paljoa sanottavaa jää. 7½.
Latent Image: Tohtorille selviää, että hänen muistiaan on peukaloitu. Alkaa selvitystyö, joka johtaa syviin mietteisiin yksilöllisyydestä, Tohtorin ihmisoikeuksista. Salaisuuksien paljastuttua Tohtori sekoaa, eli hänen ohjelmansa jää jumiin loputtomaan silmukkaan. Jaksossa on joitain ärsyttäviä piirteitä, esimerkiksi nuori, 18 kuukautta aiemmin kuollut naisupseeri, josta emme ole aiemmin kuulleetkaan mitään. Picardon aina yhtä luotettava nappisuoritus kuitenkin korvaa paljon. 8-.
Bride of Chaotica!: Hupijakso, jonka olisi kannattanut vain lähteä ennakkoluulottomasti parodioimaan mustavalkoisia, hölmöjä tieteiselokuvia. Nyt sisään on leivottu jälleen yksi spatial anomaly of the week muukalaisineen ja ontuvine selittelyineen. Muuten olisi saanut ehkä kasialkuisen arvosanan tai seiskapuolen, nyt 7-.
Gravity: Tuvok ja Paris joutuvat tekemään pakkolaskun planeetalle, jossa aika kuluu normaalimaailmaa nopeammin - muutaman kuukauden reissu on muille vain tunti-pari. Planeetalta löytyvä, samaan ansaan joutunut nainen rakastuu Tuvokiin, joka ei pysty vastaamaan tunteisiin. Ihan kohtuullinen jakso siirappiteemasta huolimatta. 7+.
Bliss: Avaruushirviö saa miehistön uskomaan telepatian voimin, että nyt olisi tarjolla suora reitti takaisin Maahan. Janewayn alussa lausuma sarkastinen "What's wrong with this picture?" vaihtuu pian naiiviksi auvoksi kaikkien, paitsi 7:n, Tohtorin ja sarjan kakara-hahmon Naomi Wildmanin kohdalla. Yrityksistä huolimatta alus ajautuu avaruushirviön kitaan. Sieltä kuitenkin löytyy W. Morgan Sheppardin riemukkaasti esittämä raihnainen, pakkomielteinen veteraani. Hauska jakso. 8.
Dark Frontier: Jakso on oikeastaan kai kaksiosainen, mutta se ilmeisesti esitettiin televisiossakin yhtenä "feature-length" -settinä. Borgit saavat yhteyden Seveniin, ja kutsuvat luokseen. Borg-kuningatar (jota ei esitä kuitenkaan Alice Krige) yrittää murtaa Seiskan tahdon ilman assimilointia, mutta sankarittaremme on kai viettänyt liikaa aikaa ihmisten seurassa. Ihan hyvä jakso, jota vaivaa vähän sen tarkoituksettomuus - tai pikemminkin itsetarkoituksellisuus. Borgit suunnittelevat kyllä jälleen Maan nappaamista itselleen, mutta muuten koko jakson idea on se, että Seiska jää vangiksi, pelastetaan se ja jatketaan sitten matkaa. 8-.
The Disease: Yök. Vitoskausi on tähän mennessä ollut tasoltaan varsin hyvä, mutta tässäpä meillä on pökäle, jossa Harry ottaa salarakkaan ksenofobisen muukalaisrodun riveistä. Janeway motkottaa: hyi hyi, ei saa sekstailla muukalaisten kanssa. Harry ei tottele, koska RAKKAUS voittaa kaiken ja on kaiken yläpuolella. 5½.
Course: Oblivion: Neloskauden jakso Demon saa jatkoa. Tom ja B'Elanna menevät naimisiin, kotimatka on kutistunut kahteen vuoteen jonkun parannellun warppimoottorin ansiosta, mutta alus ja miehistö alkaa hajoamaan ("demolekularisoitumaan") jostain kumman syystä. Jakson puolessa välissä selviää, ettei kyseessä ole oikea miehistö, vaan Demon-jakson biomimeettiset olennot, jotka ovat jotenkin unohtaneet olevansa sellaisia, ja seilanneet tähdissä siinä uskossa, että ovat niitä, keitä esittävätkin. En ymmärrä, miten katsojan pitäisi paljastuksen jälkeen piitata pätkän vertaa, miten olennoille käy. Ihan se ja sama, vaikka kuolevat urakalla, kun tiedämme, että oikea Voyager on jossain turvassa. Kuin ihmeen kaupalla Voyager sattuukin paikalle juuri, kun kopioalus kopiomiehistöineen on hajonnut avaruuteen miljooniksi hopeapisaroiksi. 6.
The Fight: Kylläpä vitoskauden taso on yhtäkkiä laskenut - tässä on jo kolmas jakso putkeen, joka ei oikein vakuuta. Chakotay alkaa hallusinoimaan aluksen ajauduttua "Kaoottiseen avaruuteen", jossa fysiikan lait eivät päde. Hohhoijaa, vai niin. Käy ilmi, että hallusinaatiot nyrkkeilyottelusta ovatkin omituisen muukalaisrodun tapa yrittää kommunikoida. Jakson ainoa hyväksi luettava puoli on sen kokeilunhaluisuus - se tuntuu yhdeltä pitkältä huumetripiltä, ja sikäli poikkeaa tavallisuudesta. 6.
Think Tank: Varsin nautittava jakso, jonka pohjaideasta (miten paljon ollaan valmiita maksamaan palveluksista) olisi saanut enemmänkin irti. Nyt homma vähän lässähti tavanomaiseen ystävinä esiintyneet, mutta ilkeiksi paljastuneet alienit -pyöräytykseen. Seinfeldin Jason Alexander vierastähtenä antaa varsin mukiinmenevän esityksen. 8.
Juggernaut: Ihan hyvä jakso, joka kuitenkin kuuluu lähinnä toimintajännäri-osastolle. Avaruuden roskamiehet, malonit, palaavat kuvioihin, ja antavat hieman moniulotteisemman kuvan itsestään. Ihailtavaa, miten isänmaan puolesta lokapojiksi pestautuneet ovat valmiina antamaan henkensä, jotta teollisuusjätteet saataisiin kaadettua mahdollisimman syrjäiseen ulkoavaruuden kolkkaan. Janeway ja kumppanit eivät moista toimintaa tietenkään hyvällä katso, mutta hullu mörköalien ja hajoamassa oleva jätteenkuljetusalus pakottavat yhteistyöhön. Melkein tekisi mieli antaa kasi, mutta kyllä tämä juuri sinne seiskatasolle jää. 7½.
Someone to Watch Over Me: Tohtori opettaa Sevenille deittailutaitoja, mutta rakastuu oppilaaseensa. Hieman täytejaksonomainen, mutta laadukas ja hauska. Vähän korpeaa se, että Tohtoria ja Seveniä ryöstöviljellään, mutta fakta on toisaalta sekin, että Picardo on sarjan paras näyttelijä, ja Seven käyttökelpoisin, kenties mielenkiintoisinkin, hahmo. Onneton loppu lämmittää sydäntä. 8+.
11:59: Janeway kertoo tarinan vuosituhannen vaihteessa Yhdysvalloissa eläneestä esiäidistään. Vähäeleinen jakso, joka ei nojaa lainkaan teknopaskapuheeseen, eikä toimintaan. Epätrekkimäisyys sinänsä ei haittaa tavaramerkissä, jota tässä vaiheessa on tuotettu yli 500 jaksoa, mutta omaan makuuni tämä muistutti vähän liikaa jo tavanomaista, halpaa draamasarjaa. 7+.
Relativity: Kolmoskauden tuplajaksossa Future's End tapaamamme 2900-luvun aikapoliisi tekee paluun, tosin näyttelijänvaihdoksen siivittämänä. Bruce "Jack Dalton" McGilliä on ihan mukava nähdä. Tarjolla on jälleen aikamatkustusparadoksisotku, jonka kai ei ole tarkoituskaan olla järkevä, vaan lähinnä vaikuttaa "monimutkaiselta" ja tarjota samalla nelisenkymmentä minuuttia toimintaviihdettä. Juoni pähkinänkuoressa: Aikapoliisi palkkaa Sevenin jäljittämään sabotöörin, joka on asentanut tuhoisan pommin Voyageriin, ja lopulta sabotööri paljastuu poliisiksi itsekseen. En nyt ihan varma ole, oliko koko jaksossa järkeä, mutta kyllähän tästä ihan nautti. 8-.
Warhead: Kausi lähestyy loppuaan, ja meille tarjoillaan jakso, jossa on puhuva pommi. Tietysti pommi kaappaa Tohtorin ulkomuodon, joten Robert Picardo pääsee taas esiintymään. Ei oikein napannut. 7-.
Equinox, pt. I: Voyager kohtaa toisen Caretakerin delta-kvadranttiin paiskaaman federaation aluksen, tiedelaiva Equinoxin, jota vaivaavat hirviöt toisesta ulottuvuudesta. Equinoxilla asiat ovat sujuneet toisin kuin Voyagerilla: nälän riivaamat, rämisevässä loppuunkäytetyssä aluksessa seilaavat tinanappiupseerit ovat luopuneet Tähtilaivaston ihanteista, prime directivestä ja eettisestä toiminnasta päästäkseen vain takaisin kotiin. Mielenkiintoinen asetelma, vaikkakin jakso painottuu liikaa räminätoiminnan puolelle, ja cliffhanger-lopetus nyt ei vaan vedä vertoja TNG:n Best of Both Worldsille tai vaikkapa DS9:n Call to Armsille, jos sitä cliffhangeriksi voisi kutsua. Ihan kelpo lopetus kaudelle, vaikka olisi tietysti saanut olla parempi. 8+.
Se, mikä tässä sitten oikein hiertää on se, että nelos- ja vitoskausien laadukkuus johtuu vain siitä, että sarjan tekijät ovat oppineet tekemään vain paremmin sen, mitä he tekivät kolmella ensimmäisellä kaudella, tai ainakin kakkos- ja kolmoskaudella. Ehkä voisi jopa muotoilla niin, että vitoskausi oli vain yritys parantaa edelleen neloskaudesta. Sarjan pohjimmaiseen vikaan, eli siihen, että se on "köyhän miehen The Next Generation", ei ole puututtu.
Toisekseen henkilöhahmojen kehitys on vähän olematonta. Liian moni jakso keskittyy Tohtoriin ja Seven of Nineen. Ei sinänsä, molemmat ovat mielenkiintoisia hahmoja joita näyttelee asiansa osaavat näyttelijät, mutta mitä esimerkiksi Chakotay tekee tällä kaudella? Hengailee taustalla ja hallusinoi nyrkkeilystä yhdessä jaksossa. Mitä tekee Neelix? Ei ole niin ärsyttävä kuin aiemmilla kausilla, muttei myöskään oikein tee mitään muuta kuin hengaile taustalla, ja hoida yhdessä jaksossa kakaraa. Entä Tom Paris? Tuvok? Eivät tee paljon mitään yhtä tai kahta jaksoa lukuunottamatta. Janewayn sentään on pakko olla vähän enemmän mukana kuvioissa, ja B'Elannaa näkyy vähän, tosin häntä tuntuu vaivaavan lievä skitsofrenia; välillä hän on hyvinkin sävyisä, mutta joissakin jaksoissa päreet palavat pienimmästäkin provokaatiosta.
Tohtorista on sanottava sen verran, että hieman tympäisee sekin, etteivät käsikirjoittajat edes yritä kirjoittaa hänelle tekemistä siltä pohjalta, että kyseessä on hologrammi, pelkkä tietokoneohjelma. Sen sijaan hologrammiuteen suhtaudutaan lähinnä kierrettävänä esteenä, ellei sitten sivuuteta moista epämukavaa seikkaa kokonaan.
Yhteenvetona muotoiltakoon, että toisinaan nyppii haaskattu potentiaali (etenkin DS9:een verrattaessa), mutta on Voyager kuitenkin hyvää viihdettä, jota on mukava istahtaa katsomaan jakso tai pari työpäivän päätteeksi. Ja sitten jaksokohtaisiin pika-arvioihin.
---
Night: Viidennen kauden ensimmäinen jakso alkaa lupaavasti: Voyager on ajautunut alueelle, jossa ei ole tähden tähteä, on vain pimeää loputtomiin, ja alueen pitäisi niin laaja, että sen ohittaminen kestää kaksi vuotta. Yö vaatii veronsa, ja etenkin naiskapteenimme ajautuu syvälle syyllisyydentuntonsa syövereihin miettiessä hänen neljän vuoden takaista ratkaisuaan, joka jätti miehistön ansaan delta-kvadranttiin. Sitten selviääkin, että kyseessä on jonkinlainen spatiaalinen ilmiö, ja samalla kun sankarimme yrittävät selvitä avaruuden lokapoikien juonista, pääsevät he myös eroon pimeydestä. Matka jatkuu taas normaalisti. 7½.
Drone: Kuljetinongelmien seurauksena alukselle syntyy uusi borg-kuhnuri, joka kasvaa aikuiseksi päivässä. Seven opettelee äidillisiä maneereita, ja uusi Hugh opetetaan talon tavoille. Varsin onnistunut jakso, jonka vika on siinä, että se on jälleen yksi Seveniin keskittyvä jakso - eikö muut hahmot ole ansainneet parempaa kohtaloa? 8+.
Extreme Risk: B'Elanna kärsii viime vuonna kuulemistaan uutisista, joiden mukaan Maquis-väki on tapettu lähes viimeistä miestä ja naista myöten (kuten DS9:ssä nähtiin). Samaan aikaan muut touhuavat uuden sukkulatyypin kanssa, ja ajautuvat kilpavarusteluun Night-jaksossa esiteltyjen roskakuskien kanssa. B'Elannan masennuksesta olisi ollut mukava nähdä merkkejä jo aiemminkin, nyt kaikki tulee vähän pystymetsästä, kuten myös maaginen parannus, jonka myötä jakso loppuu status quohon. 7+.
In The Flesh: Tapaamme jälleen ystävämme laji 8472:n, jotka ovat puolustuspolitiikkaansa miettiessä päättäneet luoda kopion Tähtilaivaston päämajasta (miten, se ei muistaakseni selviä). Vuosi sitten vihollisrodun persoonallisuus jäi tasolle "tapamme kaikki", mutta tässä he ajattelevat melko ihmismäisesti. Joka tapauksessa hyvä jakso. 8.
Once Upon a Time: Uusi sukkula tekee pakkolaskun planeetalle, ja loukkuun jäävät Paris, Tuvok ja aluksen YH-äiti Samantha Wildman. Koska heidän kohtalonsa on periaatteessa vaakalaudalla, yrittää Neelix suojella Wildmanin kakaraa totuudelta. Tämän vuoksi katsojakin joutuu kärsimään seuratessa holo-satua hassusta herra Flotterista ja Treviristä, vesipatsaasta ja puumiehestä. Melko nolo jakso. 6-.
Timeless: Kerrankin hyvä Harry-jakso, joka sijoittuu 15 vuoden päähän tulevaisuuteen, jossa Voyager suoritti pakkolaskun alfa-kvadrantin rajamaille jäiselle planeetalle, kun taas Harry ja Chakotay pääsivät takaisin Maahan asti. Syyllisyydentunnon ajama, petturiksi Chakotayn kanssa leimattu Harry yrittää korjata virheensä borgien temporaalitekniikan avulla. Virheenkorjaus ei ihan onnistu, mutta leikkaa Voyagerin matkasta lopulta 10 vuotta pois. Seven of Nine nähdään kännissä. 8½.
Infinite Regress: 7/9 sairastuu jakomielitautiin. Ihan hauskaa Seven-irrottelua, vaikkakin pohjimmiltaan kyseessä onkin vain silkka viihdejakso. Paremminpuoleista viihdettä kylläkin. 7½.
Nothing Human: Avaruustorakka hyökkää B'Elannan kimppuun, ja tarrautuu häneen pysyvästi. Meidän Tohtori ja Harry suorittavat parissa minuutissa "lähes mahdottoman" ohjelmointityön, ja luovat kardassialaisen hologrammiversion natsitohtorista. Lisäksi hologrammiteknologian avulla he luovat replikan avaruustorakassa sisälmyksineen päivineen. Kaikkea sillä voi tehdäkin. Noiden typeryyksien jälkeen käsissä on ihan mielenkiintoinen jakso, jossa käsitellään eettisiä kysymyksiä (mahdollisesti) arvelluttavin keinoin saavutetuista lääketieteellisistä tutkimustuloksista. Koska olen pohjimmiltani sivistymätön juntti, kaikki upposi minuun kuin häkä, enkä ymmärtänyt, miksei saavutettuja hoitokeinoja voi käyttää, jos saavutuksen takana on jotain hämärää. Jos johonkin tappavaan tautiin olisi vain yksi parannuskeino ja sen sattuisi keksimään joku lääkäri vastentahtoisten ihmiskokeiden avulla, niin pitäisikö sitten jättää vaan kaikki herran haltuun ja todeta, ettei parannuskeinoa ole, kuollaan pois? 7+.
Thirty Days: Pitkästä aikaa hyvä Paris-jakso. Hänet alennetaan vänrikiksi toilailujen seurauksena, jotka paljastuvat jakson aikana. Tietysti alusta asti on selvää, että hän on tehnyt jotain "oikein" mutta "väärällä" tavalla. Kaltereiden takana Paris laatii kirjeen isälleen, jonka kanssa hän ei ole koskaan ollut väleissä, eikä odotakaan koskaan pääsevän väleihin. 8.
Counterpoint: Ihan OK juonittelujakso, josta ei paljoa sanottavaa jää. 7½.
Latent Image: Tohtorille selviää, että hänen muistiaan on peukaloitu. Alkaa selvitystyö, joka johtaa syviin mietteisiin yksilöllisyydestä, Tohtorin ihmisoikeuksista. Salaisuuksien paljastuttua Tohtori sekoaa, eli hänen ohjelmansa jää jumiin loputtomaan silmukkaan. Jaksossa on joitain ärsyttäviä piirteitä, esimerkiksi nuori, 18 kuukautta aiemmin kuollut naisupseeri, josta emme ole aiemmin kuulleetkaan mitään. Picardon aina yhtä luotettava nappisuoritus kuitenkin korvaa paljon. 8-.
Bride of Chaotica!: Hupijakso, jonka olisi kannattanut vain lähteä ennakkoluulottomasti parodioimaan mustavalkoisia, hölmöjä tieteiselokuvia. Nyt sisään on leivottu jälleen yksi spatial anomaly of the week muukalaisineen ja ontuvine selittelyineen. Muuten olisi saanut ehkä kasialkuisen arvosanan tai seiskapuolen, nyt 7-.
Gravity: Tuvok ja Paris joutuvat tekemään pakkolaskun planeetalle, jossa aika kuluu normaalimaailmaa nopeammin - muutaman kuukauden reissu on muille vain tunti-pari. Planeetalta löytyvä, samaan ansaan joutunut nainen rakastuu Tuvokiin, joka ei pysty vastaamaan tunteisiin. Ihan kohtuullinen jakso siirappiteemasta huolimatta. 7+.
Bliss: Avaruushirviö saa miehistön uskomaan telepatian voimin, että nyt olisi tarjolla suora reitti takaisin Maahan. Janewayn alussa lausuma sarkastinen "What's wrong with this picture?" vaihtuu pian naiiviksi auvoksi kaikkien, paitsi 7:n, Tohtorin ja sarjan kakara-hahmon Naomi Wildmanin kohdalla. Yrityksistä huolimatta alus ajautuu avaruushirviön kitaan. Sieltä kuitenkin löytyy W. Morgan Sheppardin riemukkaasti esittämä raihnainen, pakkomielteinen veteraani. Hauska jakso. 8.
Dark Frontier: Jakso on oikeastaan kai kaksiosainen, mutta se ilmeisesti esitettiin televisiossakin yhtenä "feature-length" -settinä. Borgit saavat yhteyden Seveniin, ja kutsuvat luokseen. Borg-kuningatar (jota ei esitä kuitenkaan Alice Krige) yrittää murtaa Seiskan tahdon ilman assimilointia, mutta sankarittaremme on kai viettänyt liikaa aikaa ihmisten seurassa. Ihan hyvä jakso, jota vaivaa vähän sen tarkoituksettomuus - tai pikemminkin itsetarkoituksellisuus. Borgit suunnittelevat kyllä jälleen Maan nappaamista itselleen, mutta muuten koko jakson idea on se, että Seiska jää vangiksi, pelastetaan se ja jatketaan sitten matkaa. 8-.
The Disease: Yök. Vitoskausi on tähän mennessä ollut tasoltaan varsin hyvä, mutta tässäpä meillä on pökäle, jossa Harry ottaa salarakkaan ksenofobisen muukalaisrodun riveistä. Janeway motkottaa: hyi hyi, ei saa sekstailla muukalaisten kanssa. Harry ei tottele, koska RAKKAUS voittaa kaiken ja on kaiken yläpuolella. 5½.
Course: Oblivion: Neloskauden jakso Demon saa jatkoa. Tom ja B'Elanna menevät naimisiin, kotimatka on kutistunut kahteen vuoteen jonkun parannellun warppimoottorin ansiosta, mutta alus ja miehistö alkaa hajoamaan ("demolekularisoitumaan") jostain kumman syystä. Jakson puolessa välissä selviää, ettei kyseessä ole oikea miehistö, vaan Demon-jakson biomimeettiset olennot, jotka ovat jotenkin unohtaneet olevansa sellaisia, ja seilanneet tähdissä siinä uskossa, että ovat niitä, keitä esittävätkin. En ymmärrä, miten katsojan pitäisi paljastuksen jälkeen piitata pätkän vertaa, miten olennoille käy. Ihan se ja sama, vaikka kuolevat urakalla, kun tiedämme, että oikea Voyager on jossain turvassa. Kuin ihmeen kaupalla Voyager sattuukin paikalle juuri, kun kopioalus kopiomiehistöineen on hajonnut avaruuteen miljooniksi hopeapisaroiksi. 6.
The Fight: Kylläpä vitoskauden taso on yhtäkkiä laskenut - tässä on jo kolmas jakso putkeen, joka ei oikein vakuuta. Chakotay alkaa hallusinoimaan aluksen ajauduttua "Kaoottiseen avaruuteen", jossa fysiikan lait eivät päde. Hohhoijaa, vai niin. Käy ilmi, että hallusinaatiot nyrkkeilyottelusta ovatkin omituisen muukalaisrodun tapa yrittää kommunikoida. Jakson ainoa hyväksi luettava puoli on sen kokeilunhaluisuus - se tuntuu yhdeltä pitkältä huumetripiltä, ja sikäli poikkeaa tavallisuudesta. 6.
Think Tank: Varsin nautittava jakso, jonka pohjaideasta (miten paljon ollaan valmiita maksamaan palveluksista) olisi saanut enemmänkin irti. Nyt homma vähän lässähti tavanomaiseen ystävinä esiintyneet, mutta ilkeiksi paljastuneet alienit -pyöräytykseen. Seinfeldin Jason Alexander vierastähtenä antaa varsin mukiinmenevän esityksen. 8.
Juggernaut: Ihan hyvä jakso, joka kuitenkin kuuluu lähinnä toimintajännäri-osastolle. Avaruuden roskamiehet, malonit, palaavat kuvioihin, ja antavat hieman moniulotteisemman kuvan itsestään. Ihailtavaa, miten isänmaan puolesta lokapojiksi pestautuneet ovat valmiina antamaan henkensä, jotta teollisuusjätteet saataisiin kaadettua mahdollisimman syrjäiseen ulkoavaruuden kolkkaan. Janeway ja kumppanit eivät moista toimintaa tietenkään hyvällä katso, mutta hullu mörköalien ja hajoamassa oleva jätteenkuljetusalus pakottavat yhteistyöhön. Melkein tekisi mieli antaa kasi, mutta kyllä tämä juuri sinne seiskatasolle jää. 7½.
Someone to Watch Over Me: Tohtori opettaa Sevenille deittailutaitoja, mutta rakastuu oppilaaseensa. Hieman täytejaksonomainen, mutta laadukas ja hauska. Vähän korpeaa se, että Tohtoria ja Seveniä ryöstöviljellään, mutta fakta on toisaalta sekin, että Picardo on sarjan paras näyttelijä, ja Seven käyttökelpoisin, kenties mielenkiintoisinkin, hahmo. Onneton loppu lämmittää sydäntä. 8+.
11:59: Janeway kertoo tarinan vuosituhannen vaihteessa Yhdysvalloissa eläneestä esiäidistään. Vähäeleinen jakso, joka ei nojaa lainkaan teknopaskapuheeseen, eikä toimintaan. Epätrekkimäisyys sinänsä ei haittaa tavaramerkissä, jota tässä vaiheessa on tuotettu yli 500 jaksoa, mutta omaan makuuni tämä muistutti vähän liikaa jo tavanomaista, halpaa draamasarjaa. 7+.
Relativity: Kolmoskauden tuplajaksossa Future's End tapaamamme 2900-luvun aikapoliisi tekee paluun, tosin näyttelijänvaihdoksen siivittämänä. Bruce "Jack Dalton" McGilliä on ihan mukava nähdä. Tarjolla on jälleen aikamatkustusparadoksisotku, jonka kai ei ole tarkoituskaan olla järkevä, vaan lähinnä vaikuttaa "monimutkaiselta" ja tarjota samalla nelisenkymmentä minuuttia toimintaviihdettä. Juoni pähkinänkuoressa: Aikapoliisi palkkaa Sevenin jäljittämään sabotöörin, joka on asentanut tuhoisan pommin Voyageriin, ja lopulta sabotööri paljastuu poliisiksi itsekseen. En nyt ihan varma ole, oliko koko jaksossa järkeä, mutta kyllähän tästä ihan nautti. 8-.
Warhead: Kausi lähestyy loppuaan, ja meille tarjoillaan jakso, jossa on puhuva pommi. Tietysti pommi kaappaa Tohtorin ulkomuodon, joten Robert Picardo pääsee taas esiintymään. Ei oikein napannut. 7-.
Equinox, pt. I: Voyager kohtaa toisen Caretakerin delta-kvadranttiin paiskaaman federaation aluksen, tiedelaiva Equinoxin, jota vaivaavat hirviöt toisesta ulottuvuudesta. Equinoxilla asiat ovat sujuneet toisin kuin Voyagerilla: nälän riivaamat, rämisevässä loppuunkäytetyssä aluksessa seilaavat tinanappiupseerit ovat luopuneet Tähtilaivaston ihanteista, prime directivestä ja eettisestä toiminnasta päästäkseen vain takaisin kotiin. Mielenkiintoinen asetelma, vaikkakin jakso painottuu liikaa räminätoiminnan puolelle, ja cliffhanger-lopetus nyt ei vaan vedä vertoja TNG:n Best of Both Worldsille tai vaikkapa DS9:n Call to Armsille, jos sitä cliffhangeriksi voisi kutsua. Ihan kelpo lopetus kaudelle, vaikka olisi tietysti saanut olla parempi. 8+.
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
Pedantikon päiväsaarna
Olimme eräänä iltana lähimpien työkavereiden kanssa syömässä ja keilaamassa. Tunnettu fakta on, etten ole kovin etevä urheilemaan, oli laji miten yksinkertainen tahansa, ja koska en ollut koskaan aiemmin keilannut, sujui se minulta juuri niin hyvin kuin osasin odottaakin - siis kehnosti. Tarkoitukseni ei ole tässä vähätellä keilaamista; ymmärrän lajista löytyvän edistyneitä tekniikoita ja taktiikoita, joista ensikertalainen ei voi mitenkään olla perillä, ellei ole vastikään nähnyt lajia käsittelevää elokuvaa, enkä minä ole nähnyt vuosiin sitä yhtä keilailuelokuvaa, jossa yhdessä pääosassa oli Bill Murray.
Myöhemmin jatkoimme pienemmällä porukalla tapiolalaiseen olutravintolaan, jossa pelasimme yhden, erittäin pitkän erän korttia, ja pärjäsin siinäkin huonoiten. Yksi seurueesta totesi sitten ääneen, ettei kyseessä tainnut olla minun iltani. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän tiedusteli, millainen sitten olisi minun ilta, mitä tekisimme silloin. Kehitin nopeasti jonkinlaisen vitsin vastaukseksi, jotta olisin välttynyt myöntämästä: en tiedä.
Tunnetun fraasin mukaan jokainen on hyvä jossain. Vaikka en voi kovin pitkälle sietää moista nallepuh-filosofiaa, ei silti ole tarkoitukseni väittää, ettenkö olisi hyvä missään, ja etteikö olisi aivan mahdollista, etteikö olisi olemassa asioita, jotka hallitsisin selvästi paremmin kuin yksikään työtovereistani. En tietenkään ala erittelemään arvailujani, etten vaan joutuisi todistamaan väitteitäni, eikä sillä ole merkitystäkään - omanarvontuntoni ei pääsääntöisesti riipu siitä, peittoanko lähipiirieni ihmiset jossain vai en. Silti on myönnettävä, että hetken aikaa minua kaiversi se, ettei luultavasti voi pitää illanistujaisia, jossa veisin voiton, siis jota voisi hyvällä omallatunnolla kutsua minun illakseni. Sitten tajusin ajattelevani voittamista kapeasti.
Saattaa kyllä olla, että olen huono perinteisenä miehenä. Ilta on perinteisen miehen ilta silloin, kun hän pystyy asettautumaan lauman hierarkiassa korkeammalle portaalle kuin muut miehet, ja hierarkiassa pääsee etenemään kohti alfan kruunua keräämällä eniten pisteitä - siis voittamalla peleissä tai olemalla paras urheilussa. Urheilu on luultavasti tärkein statuskilpailun väline. Suoritus pystytään mittaamaan, ja suoritukseen vaikuttaa vain harjoittelun laatu ja määrä. Entä sitten pelit? Tarkoitan tässä pelillä sellaista peliä, jossa voittamiseen ei periaatteessa vaadita mitään harjoittelua tai valmistautumista (joukkueurheilu), vaan ainoastaan sääntöjen osaamista (korttipelit, shakki, lautapelit). Voittamiseen tällaisessa pelissä auttaa tietysti harjoittelu, eli taktiikan hiominen, mutta se ei suojele yleensä sattumaa vastaan ainakaan täydellisesti. Sattuma toimii kuitenkin myös taktikoimattomampia pelaajia vastaan. Saatoin hävitä useastakin syystä, tai sitten vain satuin häviämään. On kai ihan mielenkiintoinen filosofinen kysymys, häviääkö joku tyhmyyden vai sattuman vuoksi tilanteessa, jossa on ottanut riskin pelaamalla taktisesti huonon siirron isomman voiton (tai ihan vain huvin) vuoksi.
Urheilu ja pelit ovat siis ainakin miesten keskuudessa, kenties sosiaalisissa suhteissa yleensä, tärkeimmät keinot selvittää nokkimisjärjestys, sillä niissä paremmuus saadaan selville mittauskokeilla: kuka voitti pelin, kuka hyppäsi pisimmälle. Miehillä suosittua on myös mittailla ruumiinosia keskenään. Kolmaskin, mielestäni melko suosittu tapa selvittää paremmuus on olemassa: tietämyksen osoittaminen. Siinä ei voi enää kvantitaviisin menetelmin selvittää voittajaa, vaan henkilön on pystyttävä vakuuttamaan muut asiastaan. Se onnistuu paitsi tietämällä asioista, myös osaamalla esittää se niin, että muut pysyvät kiinnostuneina, ja jos ryhmässä on toinenkin samasta asiasta jotain tietävä, saattamalla hänet tilanteeseen, jossa hän joutuu luovuttamaan puheenvuoron paremmin tietävälle. Pelkkä asiasta tietäminen ei kuitenkaan riitä: asiantuntija, jonka puheet eivät onnistu herättämään kenenkään mielenkiintoa, ei voita. Omalla kohdallani en osaa sanoa, kiinnostaako sanomiseni ketään, mutta sen olen huomannut, että asia muuttuu usein puhuessani hiljalleen jonkinlaiseksi pedantikon päiväsaarnaksi, jossa punainen lanka hukkuu jossain vaiheessa jossitteluun ja itse itseni kanssa mutinana käytävään dialogiin.
Lopputulemana epäilen, että vahvuusalueeni ovat luonteeltaan sellaisia, joissa paremmuutta on hankala, ellei jopa mahdoton mitata. Vuorokauden jälkeen minun on edelleen hyvin vaikea kuvitella (ainakaan irtautumatta täydellisesti todellisuudesta) illanistujaisia, jossa tekisimme jotain, jossa olisin paras ilman sattuman suopeaa myötävaikutusta. Tämä epäperinteisyyteni on hieman harmillista - ei tosin siksi, että kokisin sosiaalisten arvovaltapelien vaikuttavan työyhteisössämme tai muissakaan tuttavapiireissäni vaan siksi, että olisi mukavampaa tarjota vastus muille, oli sitten paras tai ei.
Myöhemmin jatkoimme pienemmällä porukalla tapiolalaiseen olutravintolaan, jossa pelasimme yhden, erittäin pitkän erän korttia, ja pärjäsin siinäkin huonoiten. Yksi seurueesta totesi sitten ääneen, ettei kyseessä tainnut olla minun iltani. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän tiedusteli, millainen sitten olisi minun ilta, mitä tekisimme silloin. Kehitin nopeasti jonkinlaisen vitsin vastaukseksi, jotta olisin välttynyt myöntämästä: en tiedä.
Tunnetun fraasin mukaan jokainen on hyvä jossain. Vaikka en voi kovin pitkälle sietää moista nallepuh-filosofiaa, ei silti ole tarkoitukseni väittää, ettenkö olisi hyvä missään, ja etteikö olisi aivan mahdollista, etteikö olisi olemassa asioita, jotka hallitsisin selvästi paremmin kuin yksikään työtovereistani. En tietenkään ala erittelemään arvailujani, etten vaan joutuisi todistamaan väitteitäni, eikä sillä ole merkitystäkään - omanarvontuntoni ei pääsääntöisesti riipu siitä, peittoanko lähipiirieni ihmiset jossain vai en. Silti on myönnettävä, että hetken aikaa minua kaiversi se, ettei luultavasti voi pitää illanistujaisia, jossa veisin voiton, siis jota voisi hyvällä omallatunnolla kutsua minun illakseni. Sitten tajusin ajattelevani voittamista kapeasti.
Saattaa kyllä olla, että olen huono perinteisenä miehenä. Ilta on perinteisen miehen ilta silloin, kun hän pystyy asettautumaan lauman hierarkiassa korkeammalle portaalle kuin muut miehet, ja hierarkiassa pääsee etenemään kohti alfan kruunua keräämällä eniten pisteitä - siis voittamalla peleissä tai olemalla paras urheilussa. Urheilu on luultavasti tärkein statuskilpailun väline. Suoritus pystytään mittaamaan, ja suoritukseen vaikuttaa vain harjoittelun laatu ja määrä. Entä sitten pelit? Tarkoitan tässä pelillä sellaista peliä, jossa voittamiseen ei periaatteessa vaadita mitään harjoittelua tai valmistautumista (joukkueurheilu), vaan ainoastaan sääntöjen osaamista (korttipelit, shakki, lautapelit). Voittamiseen tällaisessa pelissä auttaa tietysti harjoittelu, eli taktiikan hiominen, mutta se ei suojele yleensä sattumaa vastaan ainakaan täydellisesti. Sattuma toimii kuitenkin myös taktikoimattomampia pelaajia vastaan. Saatoin hävitä useastakin syystä, tai sitten vain satuin häviämään. On kai ihan mielenkiintoinen filosofinen kysymys, häviääkö joku tyhmyyden vai sattuman vuoksi tilanteessa, jossa on ottanut riskin pelaamalla taktisesti huonon siirron isomman voiton (tai ihan vain huvin) vuoksi.
Urheilu ja pelit ovat siis ainakin miesten keskuudessa, kenties sosiaalisissa suhteissa yleensä, tärkeimmät keinot selvittää nokkimisjärjestys, sillä niissä paremmuus saadaan selville mittauskokeilla: kuka voitti pelin, kuka hyppäsi pisimmälle. Miehillä suosittua on myös mittailla ruumiinosia keskenään. Kolmaskin, mielestäni melko suosittu tapa selvittää paremmuus on olemassa: tietämyksen osoittaminen. Siinä ei voi enää kvantitaviisin menetelmin selvittää voittajaa, vaan henkilön on pystyttävä vakuuttamaan muut asiastaan. Se onnistuu paitsi tietämällä asioista, myös osaamalla esittää se niin, että muut pysyvät kiinnostuneina, ja jos ryhmässä on toinenkin samasta asiasta jotain tietävä, saattamalla hänet tilanteeseen, jossa hän joutuu luovuttamaan puheenvuoron paremmin tietävälle. Pelkkä asiasta tietäminen ei kuitenkaan riitä: asiantuntija, jonka puheet eivät onnistu herättämään kenenkään mielenkiintoa, ei voita. Omalla kohdallani en osaa sanoa, kiinnostaako sanomiseni ketään, mutta sen olen huomannut, että asia muuttuu usein puhuessani hiljalleen jonkinlaiseksi pedantikon päiväsaarnaksi, jossa punainen lanka hukkuu jossain vaiheessa jossitteluun ja itse itseni kanssa mutinana käytävään dialogiin.
Lopputulemana epäilen, että vahvuusalueeni ovat luonteeltaan sellaisia, joissa paremmuutta on hankala, ellei jopa mahdoton mitata. Vuorokauden jälkeen minun on edelleen hyvin vaikea kuvitella (ainakaan irtautumatta täydellisesti todellisuudesta) illanistujaisia, jossa tekisimme jotain, jossa olisin paras ilman sattuman suopeaa myötävaikutusta. Tämä epäperinteisyyteni on hieman harmillista - ei tosin siksi, että kokisin sosiaalisten arvovaltapelien vaikuttavan työyhteisössämme tai muissakaan tuttavapiireissäni vaan siksi, että olisi mukavampaa tarjota vastus muille, oli sitten paras tai ei.
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
Korkeajännitys
Vaikka mielelläni esiinnyn elokuvien ystävänä, en varsinaisesti yritä pysyä kärryillä siitä, mitä siinä maailmassa tapahtuu, tai edes mitä kannattaisi sydäntäni lähimmistä genreistä tarkastaa ja tietää. En ole kuitenkaan voinut välttyä kuulemasta ranskalaisen, nuoren elokuvanikkari Alexandre Ajan nimeä. Siellä, missä hänen nimensä mainitaan, mainitaan myös hänen läpimurtoelokuvanaan vuoden 2003 Haute Tension. Minulta kyseinen elokuva on jäänyt tyystin välistä, ja tunnenkin Ajan ainoastaan viime vuonna näkemästäni pökäleestä nimeltä Mirrors. Ajan hampaan purema (anteeksi kun sorrun huonoihin vitseihin) Hills Have Eyesin uusioversio minulta löytyy kyllä DVD-hyllystä, mutta toistaiseksi se on jäänyt jostain syystä katsomatta. Tänä viikonloppuna korjasin tilanteen.
Vaikka Mirrors olikin kehno tekele, minulla oli silti jonkin verran odotuksia Haute Tensionia, tai englanniksi Switchblade Romancea, tai suomeksi elokuvan tekstityksissä todella upeasti nimettyä Kiihtyvää kauhua, kohtaan. Ja sitten ne odotukset ammuttiin alas.
Juonta elokuvassa on lähinnä siteeksi: kaksi nuorta naisten ruman miehen armoilla, ja koska mies on ruma ja lihava, on hän myös murhaaja. Toinen nuori nainen yrittää pelastaa ystävätärtään miekkosen kellanharmaista kynsistä, ja siinä sivussa sivulliset saavat suihkutella verensä maalaistalojen ja huoltoasemien lattioille. Lopulta katsoja tuntee itsensä lähinnä huiputetuksi, eikä lopun pyörösahakohtaus oikein jaksa enää kohauttaa ainakaan tällaista katsojaa, josta alkaa tuntumaan että on saanut gore-elokuvista irti jo kaiken tarpeellisen ja vähän turhaakin.
Sen mielenkiintoisen huomion kuitenkin nostaisin esiin, että ymmärtääkseni elokuva on ranskankielinen. Ihan varma en ole - IMDB listaa kieliksi ranskan, englannin ja italian, tosin ranska mainitaan ensimmäisenä - mutta videovuokraamon DVD:llä puhuttu kieli oli oletusarvoisesti englanti. Se kuitenkin kuulosti minun korviini dubatulta, siis väärältä. Tosin jos olen väärässä, ja elokuva on alunperinkin englanniksi puhuttu, niin sitten on kai itsetutkiskelun paikka.
Vaikka Mirrors olikin kehno tekele, minulla oli silti jonkin verran odotuksia Haute Tensionia, tai englanniksi Switchblade Romancea, tai suomeksi elokuvan tekstityksissä todella upeasti nimettyä Kiihtyvää kauhua, kohtaan. Ja sitten ne odotukset ammuttiin alas.
Juonta elokuvassa on lähinnä siteeksi: kaksi nuorta naisten ruman miehen armoilla, ja koska mies on ruma ja lihava, on hän myös murhaaja. Toinen nuori nainen yrittää pelastaa ystävätärtään miekkosen kellanharmaista kynsistä, ja siinä sivussa sivulliset saavat suihkutella verensä maalaistalojen ja huoltoasemien lattioille. Lopulta katsoja tuntee itsensä lähinnä huiputetuksi, eikä lopun pyörösahakohtaus oikein jaksa enää kohauttaa ainakaan tällaista katsojaa, josta alkaa tuntumaan että on saanut gore-elokuvista irti jo kaiken tarpeellisen ja vähän turhaakin.
Sen mielenkiintoisen huomion kuitenkin nostaisin esiin, että ymmärtääkseni elokuva on ranskankielinen. Ihan varma en ole - IMDB listaa kieliksi ranskan, englannin ja italian, tosin ranska mainitaan ensimmäisenä - mutta videovuokraamon DVD:llä puhuttu kieli oli oletusarvoisesti englanti. Se kuitenkin kuulosti minun korviini dubatulta, siis väärältä. Tosin jos olen väärässä, ja elokuva on alunperinkin englanniksi puhuttu, niin sitten on kai itsetutkiskelun paikka.
perjantai 11. joulukuuta 2009
Aaltofunktio
Kauppalehdessä joku suomalaisessa mittakaavassa isorikas herra ilmaisee halunsa lahjoittaa rahaa yliopistolle, mutta asettaa joitain reunaehtoja.
Tätä taustaa vasten Laakkonen näyttäytyy minulle jonkinlaisena pikkuinsinöörin karikatyyrinä, jonka tarkoitus ei ole lahjoittaa rahaa yliopistolle, vaan ostaa siltä palveluja tai ryhtyä jonkinlaiseksi osakkeenomistajaksi, joka haluaa tuottoa rahoilleen.
Hieman samasta syystä minua on koko ajan epäilyttänyt tämä Aalto-yliopisto. Ei sillä, etteikö teknillisen korkeakoulun, kauppakorkeakoulun ja taideteollisen korkeakoulun fuusiossa voisi olla todella etujakin, mutta enemmän koko juttu haiskahtaa vähän siltä, että päättävät elimet toivovat uusia nokioita. Toive kai on, että innovoitaisiin oikein urakalla innovaatioita, mikä minusta kuulostaa enemmän jonkun yksityisen yrityksen tutkimus- ja kehittämisosaston toiminnalta kuin tiede- ja taidekorkeakoulujen tehtävältä. Tietysti voitaisiin nimetä Aalto-yliopisto suoraan Aalto-amikseksi, josta valmistuisi jotain teknoartesaaneja. Samalla voitaisiin vähentää hieman diplomi-insinöörin arvonimen inflaatiota.
Hän karsisi esimerkiksi filosofiaa ja tutkijakoulutusta.Oikeisiin ammatteihin? Kuulostaa vähän samalta kuin joidenkin kouluttamattomampien puheet oikeista, rehellisistä miesten töistä. Eikö ammatillista koulutusta varten ole ammattikorkeakoulut ja ammattikoulut (vai ammattiopistojako ne ovat nykyisin, en koskaan muista)? Ei sillä, etteikö yliopistossa olisi haaveilun ja politikoinnin tiedekuntia (en tarkoita filosofiaa ja tutkijakoulutusta), joiden tarkoituksenmukaisuutta voi miettiä, mutta en näe mitään syytä, miksi yliopistojen pitäisi erkaantua tarkoituksestaan, jonka itse määrittelisin jotenkin laaja-alaisen tiedon ja oppimisen opettamisen, ja jatko-opiskelijoiden osalta tieteenteon opettamisen. Työn oppii sitten töissäkin. Nykyisen esimieheni soittaessa minulle syksyllä 2007 kysyäkseen, että milloin voin aloittaa, en tiennyt käytännössä mitään alastani. Olen joutunut opettelemaan kaiken alkeista lähtien, ja se taas olisi ollut hyvin, hyvin vaikeaa ilman matemaattista, äärimmäisen teoreettista koulutusta. Luulen, että olen siinä mielessä hyvin keskimääräinen tapaus, ja että saman prosessin käy suurin osa muistakin yliopistosta työelämään siirtyneet, paitsi mahdollisesti opettajat, joiden koulutusohjelmaan kuuluu työharjoittelu.
- Selvä enemmistö pitäisi kouluttaa oikeisiin ammatteihin, Laakkonen linjaa yliopiston tarkoitusta.
Tätä taustaa vasten Laakkonen näyttäytyy minulle jonkinlaisena pikkuinsinöörin karikatyyrinä, jonka tarkoitus ei ole lahjoittaa rahaa yliopistolle, vaan ostaa siltä palveluja tai ryhtyä jonkinlaiseksi osakkeenomistajaksi, joka haluaa tuottoa rahoilleen.
Hieman samasta syystä minua on koko ajan epäilyttänyt tämä Aalto-yliopisto. Ei sillä, etteikö teknillisen korkeakoulun, kauppakorkeakoulun ja taideteollisen korkeakoulun fuusiossa voisi olla todella etujakin, mutta enemmän koko juttu haiskahtaa vähän siltä, että päättävät elimet toivovat uusia nokioita. Toive kai on, että innovoitaisiin oikein urakalla innovaatioita, mikä minusta kuulostaa enemmän jonkun yksityisen yrityksen tutkimus- ja kehittämisosaston toiminnalta kuin tiede- ja taidekorkeakoulujen tehtävältä. Tietysti voitaisiin nimetä Aalto-yliopisto suoraan Aalto-amikseksi, josta valmistuisi jotain teknoartesaaneja. Samalla voitaisiin vähentää hieman diplomi-insinöörin arvonimen inflaatiota.
tiistai 8. joulukuuta 2009
Maailmaa vastassa
En sittenkään päässyt siitä Houellebecq'stä eroon, vaan sattumalta silmiini osui viikonloppuna kirjastossa miehen laatima pitkähkö essee, jos ei kuitenkaan ihan elämänkertateos, H.P. Lovecraft: Contre le monde, contre le vie, englanniksi käännettynä. Varsinaisen esseen lisäksi siinä on Stephen Kingin esipuhe, sekä pari Lovecraftin novellia (The Call of Cthulhu ja The Whisperer in Darkness).
Lukeminen on vielä pahasti kesken (piru kun ei iltaisinkaan tunnu olevan aikaa), mutta muutamia mielenkiintoisia huomioita siinä on jo esitetty. En nuorena, juuri lukiosta selviytyneenä ja Lovecraftin Laihian keltalattiaisesta kirjastosta löytäneenä, tajunnut rivien välistä mitään. Lovecraft suhtautui arkisiin ja tyypillisten ihmisten mielenkiinnon herättäviin asioihin, siis seksuaalisuuteen ja rahaan, hyvin nuivasti, ja piti realismia kirjallisuudessa rumana asiana. Houellebecq kirjoittaa [s. 57]:
Vielä mielenkiintoisempi on kuitenkin eräs toinen huomio, jonka Houellebecq esittää. Takavuosina oli meilläkin näitä juhanafgranneja, jotka fantasioivat ulkoavaruuden viisaista, älykkäistä ja hyväntahtoisista asukeista, jotka johdattavat ihmiskunnan, tai ainakin niihin uskovat, jollekin uudelle tietoisuuden tasolle, jossa saamme tuntea taas rauhan elinaikanamme. Lovecraftin teoksessa muinaiset jumalat ja muut avaruudesta tulleet värit sun muut varjot paitsi ajoivat seinähulluuteen kaikki, jotka... no, siis kaikki, ja sitten söivät ihmiskunnan, tai vähintäänkin kaikki tarinan henkilöt. Ihmistä toisaalta pidetään "korkeampana älynä" suhteessa kissoihin ja koiriin ja muihin metsän eläviin - ja mitä me teemme niille? Metsästämme niitä huviksemme, syömme niitä, pidämme lemmikeitä eli orjuutamme niitä, telkeämme niitä eläintarhaan häkkeihin, luultavasti vielä aiheutamme mielenterveysongelmiakin liito-oraville sun muille. Jäämme odottamaan ensimmäistä yhteyttä, vaikka enpä taida henkeäni pidätellä samalla. Sivulla 33:
Yritin joskus vuosi tai puolitoista sitten lukaista kaikki omasta hyllystäni löytyvät Lovecraftit (minulla on niitä jonkin verran englanninkielisinä painoksina), mutta yritys tyssäsi alkumetreille - se ei vain ollut niin hyvää, kuin varhaislapsuudestani (no, on siitä melkein 10 vuotta) muistin. Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa minua on kuitenkin houkutellut jo vähän aikaa muuan Lovecraft-suomennos. Ehkä pitäisi käydä pelastamassa se, ainakin jos siinä on keskitytty miehen myöhempään tuotantoon.
Lukeminen on vielä pahasti kesken (piru kun ei iltaisinkaan tunnu olevan aikaa), mutta muutamia mielenkiintoisia huomioita siinä on jo esitetty. En nuorena, juuri lukiosta selviytyneenä ja Lovecraftin Laihian keltalattiaisesta kirjastosta löytäneenä, tajunnut rivien välistä mitään. Lovecraft suhtautui arkisiin ja tyypillisten ihmisten mielenkiinnon herättäviin asioihin, siis seksuaalisuuteen ja rahaan, hyvin nuivasti, ja piti realismia kirjallisuudessa rumana asiana. Houellebecq kirjoittaa [s. 57]:
If an author were to be defined, not by the themes he addresses, but by those he avoids, then we would be forced to agree that Lovecraft's position is rather unique. In his entire body of work, there is not a single allusion to two of the realities to which we generally ascribe great importance: sex and money. Truly not one reference. He writes exactly as though these things did not exist. So much so, that when a female character does intervene in a story (which occurs altogether twice) one feels an odd twinge of bizarreness, as if he had suddenly decided to describe a Japanese person.
Vielä mielenkiintoisempi on kuitenkin eräs toinen huomio, jonka Houellebecq esittää. Takavuosina oli meilläkin näitä juhanafgranneja, jotka fantasioivat ulkoavaruuden viisaista, älykkäistä ja hyväntahtoisista asukeista, jotka johdattavat ihmiskunnan, tai ainakin niihin uskovat, jollekin uudelle tietoisuuden tasolle, jossa saamme tuntea taas rauhan elinaikanamme. Lovecraftin teoksessa muinaiset jumalat ja muut avaruudesta tulleet värit sun muut varjot paitsi ajoivat seinähulluuteen kaikki, jotka... no, siis kaikki, ja sitten söivät ihmiskunnan, tai vähintäänkin kaikki tarinan henkilöt. Ihmistä toisaalta pidetään "korkeampana älynä" suhteessa kissoihin ja koiriin ja muihin metsän eläviin - ja mitä me teemme niille? Metsästämme niitä huviksemme, syömme niitä, pidämme lemmikeitä eli orjuutamme niitä, telkeämme niitä eläintarhaan häkkeihin, luultavasti vielä aiheutamme mielenterveysongelmiakin liito-oraville sun muille. Jäämme odottamaan ensimmäistä yhteyttä, vaikka enpä taida henkeäni pidätellä samalla. Sivulla 33:
It is ridiculous to imagine that at the edge of the cosmos, other well-intentioned and wise beings await to guide us toward some sort of harmony. In order to imagine how they might treat us were we to come into contact with them, it might be best to recall how we treat "inferior intelligences" such as rabbits and frogs. In the best of cases they serve as food for us; sometimes also, often in fact, we kill them for the sheer pleasure of killing.
Yritin joskus vuosi tai puolitoista sitten lukaista kaikki omasta hyllystäni löytyvät Lovecraftit (minulla on niitä jonkin verran englanninkielisinä painoksina), mutta yritys tyssäsi alkumetreille - se ei vain ollut niin hyvää, kuin varhaislapsuudestani (no, on siitä melkein 10 vuotta) muistin. Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa minua on kuitenkin houkutellut jo vähän aikaa muuan Lovecraft-suomennos. Ehkä pitäisi käydä pelastamassa se, ainakin jos siinä on keskitytty miehen myöhempään tuotantoon.
sunnuntai 6. joulukuuta 2009
In Dependence Day
Tekisi mieleni sanoa, etten ole hirveän isänmaallinen ihminen. Oikeampi ilmaus taitaisi kuitenkin olla, etten ole kovinkaan kansallismielinen. Itsenäisyyspäivää on kuitenkin vietetty suomalaisissa, etten sanoisi isänmaallisissa merkeissä: katsoin jokavuotiseen tapaan Tuntemattoman sotilaan, ja aamulla luin loppuun pari päivää sitten aloittamani Kari Hotakaisen romaanin Juoksuhaudantie. Ensinmainitun katsominen päivälleen tasan vuoden välein on ihan hyvä, ja ennen kaikkea riittävä perinne, enkä minä sitäkään katso siksi, että kokisin velvollisuudekseni muistuttaa itseäni ja potea syyllisyyttä siitä, että isoisovanhempani ovat eläneet huonoina aikoina, vaikka monesta tuutista sellaista sanomaa pukkaa jatkuvalla syötöllä - jossain blogissa oltiin oikein sitä mieltä, että joka ainoa päivä pitäisi lyhentää loputonta kiitollisuudenvelkaa. Ei tietenkään sillä, että olisin jotenkin kiittämätön nulikka, mutta kun sotiemme veteraani vain on sellainen maaginen sana, jolla voi oikeuttaa ja velvoittaa mitä tahansa ja lisätä syyllisyyttä. Sitä en sulata. Tuntemattoman katson vuosittain vain sen vuoksi, että se on suomalaiseksi ja ennen kaikkea mustavalkoiseksi elokuvaksi ihan hyvä ja katsottava.
Juoksuhaudantie oli viihdyttävä romaani. Se oli kai jonkinlaiseksi tragikomediaksi tarkoitettu kertomus modernin kotirintamamiehen kujanjuoksusta saadakseen asunnon ja perheensä takaisin, mutta en varsinaisesti nauruun purskahdellut sitä lukiessani. Viihdyin kuitenkin, ja luin sen mielelläni. Annoin sille Facebookissa arvosanaksi neljä tähteä viidestä, kun en voinut antaa kolmea ja puolta. Viittä tähteä se ei ansainnut joka tapauksessaan, mutta olin silti aluksi selittää, ettei sille voi antaa täysiä pisteitä, koska se on ainakin pintatasolla viihderomaani. En kuitenkaan tarkemmassa analyysissä pysty selittämään, miksei hyvä viihde voisi ansaita tarvittaessa täysiäkin pisteitä. Hotakaisen kielenkäyttö ja kyky kertoa tarina (ainakin tässä tapauksessa) niin, ettei lukija kyllästy, ansaitsee kyllä arvonannon.
Siihen liittyen muuan puolituttava tiedusteli taannoin toiselta puolituttavalta, mitä vikaa on siinä, että kirjailija/muusikko tms. yrittää kovasti, tai tekee väkisin jonkun tuotoksen. Lopputulos ratkaissee teoksen arvostettavuuden riippumatta siitä, miten siihen on päädytty. Se johdatti minut miettimään sitä, että myös kaupallisuutta karsastetaan. Kaupallinen taide on aina jotenkin huonoa kaupallisuuden vuoksi, ei siksi että lopputulos olisi kehno. Kun Hollywoodissa tuotetaan elokuva, on omakin ensireaktioni usein se, että tämä nyt on vain tällainen amerikkalainen tuote, enkä rohkene myöntää pitäneeni elokuvasta. Muilla kulttuurinaloilla olen ollut havaitsevinani samanlaista asennetta. Jos kirja myy hyvin, niin se on täyspaska hömppäteos, jolla rahastaja-kirjailija kuittaa jälleen rahat oikean kirjallisuuden näivettyessä. On tietysti usein niin, että ollakseen kaupallista, eli miellyttääkseen suurempaa yleisöä, on usein turvauduttava kompromisseihin ja sovinnaisuuteen, jotka saattavat helposti vesittää lopputuotteen arvon. Kuitenkaan suosiosta ei seuraa se, että lopputuote olisi haalea kompromissi ja sovinnainen tekele, joka ei haaleudessaan ja sovinnaisuudessaan sano oikein mitään eikä ole minkään väärti.
Juoksuhaudantie oli viihdyttävä romaani. Se oli kai jonkinlaiseksi tragikomediaksi tarkoitettu kertomus modernin kotirintamamiehen kujanjuoksusta saadakseen asunnon ja perheensä takaisin, mutta en varsinaisesti nauruun purskahdellut sitä lukiessani. Viihdyin kuitenkin, ja luin sen mielelläni. Annoin sille Facebookissa arvosanaksi neljä tähteä viidestä, kun en voinut antaa kolmea ja puolta. Viittä tähteä se ei ansainnut joka tapauksessaan, mutta olin silti aluksi selittää, ettei sille voi antaa täysiä pisteitä, koska se on ainakin pintatasolla viihderomaani. En kuitenkaan tarkemmassa analyysissä pysty selittämään, miksei hyvä viihde voisi ansaita tarvittaessa täysiäkin pisteitä. Hotakaisen kielenkäyttö ja kyky kertoa tarina (ainakin tässä tapauksessa) niin, ettei lukija kyllästy, ansaitsee kyllä arvonannon.
Siihen liittyen muuan puolituttava tiedusteli taannoin toiselta puolituttavalta, mitä vikaa on siinä, että kirjailija/muusikko tms. yrittää kovasti, tai tekee väkisin jonkun tuotoksen. Lopputulos ratkaissee teoksen arvostettavuuden riippumatta siitä, miten siihen on päädytty. Se johdatti minut miettimään sitä, että myös kaupallisuutta karsastetaan. Kaupallinen taide on aina jotenkin huonoa kaupallisuuden vuoksi, ei siksi että lopputulos olisi kehno. Kun Hollywoodissa tuotetaan elokuva, on omakin ensireaktioni usein se, että tämä nyt on vain tällainen amerikkalainen tuote, enkä rohkene myöntää pitäneeni elokuvasta. Muilla kulttuurinaloilla olen ollut havaitsevinani samanlaista asennetta. Jos kirja myy hyvin, niin se on täyspaska hömppäteos, jolla rahastaja-kirjailija kuittaa jälleen rahat oikean kirjallisuuden näivettyessä. On tietysti usein niin, että ollakseen kaupallista, eli miellyttääkseen suurempaa yleisöä, on usein turvauduttava kompromisseihin ja sovinnaisuuteen, jotka saattavat helposti vesittää lopputuotteen arvon. Kuitenkaan suosiosta ei seuraa se, että lopputuote olisi haalea kompromissi ja sovinnainen tekele, joka ei haaleudessaan ja sovinnaisuudessaan sano oikein mitään eikä ole minkään väärti.
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Peluri
Otin runsas viikko sitten jälleen yhden kananaskeleen kohti keskiluokkaista, konservatiivista ja vähäosaisempia riistävää aikuisuutta, ja ryhdyin osakesijoittajaksi. Itse asiassa juuri väärällä hetkellä, ja koin heti tuntuvat tappiot. Vaikka ilmeisesti minun on tarkoitus hyötyä tästä harrastuksesta rahallisesti, niin minun on silti yhä vaikea ottaa sitä tosissani. Ensimmäinen periaatteeni oli pelata rahaa vain niin paljon, että arjessani ei näkyisi mitään, vaikka häviäisin kaiken. Periaate oli ehkä sikäli huono, että saatoin heti alkuhuumassa shoppailla pienen kokoelman osakkeita tunnepohjalta, mitä tuskin voi laskea vakavasti ottamiseksi. Nyttemmin olen päivittäin seuraillut salkkuni kehitystä, joka sekin tuntuu melkein enemmän tietynlaiselta Facebookin pelisovellukselta, joka ei vaadi käyttäjältä muuta kuin lähtökäskyn, ja suurin piirtein päivittäisen tilanneseurannan. Tätä kirjoittaessa +0,2 %.
Toiseksi periaatteekseni valikoitu pitkäjänteinen säästäminen. Tämäkin oikeastaan vain tukee sijoitustoiminnan lyömistä lekkeriksi. Jos pelaisi osakkeilla, pitäisi olla paljon paremmin kartalla siitä, mitä lähiaikoina tulee tapahtumaan, ja miten markkinat oikein toimivat. Nyt riitti vain arvioida jotenkin, että hinta on sopiva ja kohde vakaa, ostetaan ja annetaan vaan mennä. Katsotaan sitten parin vuoden päästä, kun ASP-säästämisen minimiaika ylittyy, josko voisi realisoida osakkeet yhteen ylimääräiseen neliöön jonkun kolkon kehyskunnan pahamaineisimman lähiön harmaimmasta betonikorttitalosta.
Kävin eilen ammattilaisen elkein Pörssisäätiön pörssi-illassa pörssitalossa, Pörsingissä. Vihollisleirin pääekonomisti oli ihan hyvä esiintyjä, ja piti siis ihan mukiinmenevän esityksen talouden näkymistä. Yritysesittelyt taas olivat jokseenkin turhia. Tarkoitan, että ajattelin esittelyjen olevan jotenkin erityisesti räätälöity juuri tätä yleisöä varten, mutta Outoteciä enimmäkseen lukuunottamatta esitykset tuntuivat lähinnä Kalevi Kaduntallaajille suunnatuilta itsekehuperformansseilta. Mielenkiintoista oli kuitenkin havaita yleisön ikäjakaumaa. Meitä keski-ikäisiä oli melko maltillinen määrä, mutta nuorta väkeä ja eläkeläisiä tuntui riittävän. Olisin kuvitellut ikäjakauman olevan käänteinen.
Toiseksi periaatteekseni valikoitu pitkäjänteinen säästäminen. Tämäkin oikeastaan vain tukee sijoitustoiminnan lyömistä lekkeriksi. Jos pelaisi osakkeilla, pitäisi olla paljon paremmin kartalla siitä, mitä lähiaikoina tulee tapahtumaan, ja miten markkinat oikein toimivat. Nyt riitti vain arvioida jotenkin, että hinta on sopiva ja kohde vakaa, ostetaan ja annetaan vaan mennä. Katsotaan sitten parin vuoden päästä, kun ASP-säästämisen minimiaika ylittyy, josko voisi realisoida osakkeet yhteen ylimääräiseen neliöön jonkun kolkon kehyskunnan pahamaineisimman lähiön harmaimmasta betonikorttitalosta.
Kävin eilen ammattilaisen elkein Pörssisäätiön pörssi-illassa pörssitalossa, Pörsingissä. Vihollisleirin pääekonomisti oli ihan hyvä esiintyjä, ja piti siis ihan mukiinmenevän esityksen talouden näkymistä. Yritysesittelyt taas olivat jokseenkin turhia. Tarkoitan, että ajattelin esittelyjen olevan jotenkin erityisesti räätälöity juuri tätä yleisöä varten, mutta Outoteciä enimmäkseen lukuunottamatta esitykset tuntuivat lähinnä Kalevi Kaduntallaajille suunnatuilta itsekehuperformansseilta. Mielenkiintoista oli kuitenkin havaita yleisön ikäjakaumaa. Meitä keski-ikäisiä oli melko maltillinen määrä, mutta nuorta väkeä ja eläkeläisiä tuntui riittävän. Olisin kuvitellut ikäjakauman olevan käänteinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)