Vanhuksena ihmisten ilmoilla

Autokoulun teoriatunneista on 30 %, siis melkein kolmasosa, käyty näin ensimmäisen viikon jälkeen. B1-osio on takana, ja kävin viikolla lisäksi maantieajoa ja ohitusta käsittelevillä tunneilla, kun ne kerran saa käydä missä järjestyksessä huvittaa, ja toisaalta meitä miltei yllytettiin käymään mikäli vain kynnelle kykenisimme. En näin jälkeenpäin ole ihan varma, kannattiko - vaikka toisaalta taas tunnit, nuo B3-osion tunnit mukaanlukien, eivät varsinaisesti ole olleet rakettitiedettä. Tuntuukin, että ajotunneilla asiat sitten käytännössä kuitenkin opitaan, ja teoriatunnilla vain pohjustetaan ajotunteja, joista muuten ensimmäinen on ensi keskiviikkona. Odotan jo innolla.

Kuten arvelin, olen kurssini vanhin. Itse asiassa en ole koulun henkilökunnan lisäksi nähnyt siellä ketään, jonka arvelisin olevan yli 20 ikävuoden. Olo on kieltämättä vähän orpo, mutta toisaalta voin ainakin periaatteessa sanoa siellä mitä vain, olen joka tapauksessa siellä vain "joku äijä" tai vaari. Automaattisesti epämuodikas kalkkis.Toisaalta ei ole tarvetta koittaa todistella olevansa mitään, en edes voi todistaa olevani mitään, ja se on vapauttavaa.

Eilen olin Elokuva-arkistossa katsomassa Pohjanmaan. Onhan se DVD:lläkin hyllyssä, mutta halusin paitsi nähdä sen isolta kankaalta, myöskin tukea teatterin toimintaa, kun se jotain hyvää esittää. Olen saattanut ennenkin kehua sitä tässä blogissa, joten en viitsi enää. Pohjanmaa-romaani pitäisi vain etsiä kirjahyllyyn - Ameriikan Raitti ja Lakeuden Kutsu löytyvät kovakantisina (jälkimmäinen tosin on kirjaston poistohyllystä, eli siinä kirjaston tarrat ja kaikki), mutta Pohjanmaata en ole saanut. Pokkarina sitä kyllä olisi kirjakaupoissa, mutta en ole vielä luovuttanut divarilöydön suhteen. Tässä joka tapauksessa Esko Nikkarin tähtihetki:

Huono harrastaja

On tämä taas jäänyt. Syytän siitä lukemattomuutta - en ole lukenut muiden blogeja käytännössä lainkaan. Tänään luin pitkästä aikaa, kun epäilin nähneeni erään blogitutun Hyvinkäällä, Suomen Rautatiemuseossa VR:n juhlavuoden juhlallisuuksissa, jonne ajauduin Resiina-lehden uusimman numeron tultua postissa taktisesti juuri perjantaina. Siinä oli parin aukeaman ilmoitus tämän viikonlopun tapahtumista, joista itse halusin ottaa osaa nimenomaan Karjaan ja Hyvinkään väliseen höyryjunaliikenteeseen.

Niinpä lauantaina oli aikainen herätys. Museojunat liikennöivät oikeastaan Hangon ja Hyvinkään (luulin tosin, että ne kulkisivat Riihimäelle saakka) väliä, mutta koska halusin olla aikaisin liikkeellä ennen lapsiperheitä, ei mahtanut mitään. Ensimmäisellä pendolinolla piti päästä Karjaalle (juna lähti seitsemältä), ja siellä sitten 40 minuuttia fiilistelyä ja sitten Hr1 ("Ukko-Pekka") 1021:n kyytiin. Olisipa vaunuina olleet vielä puiset iciwanhan ajan vaunut, mutta kaikkea hyvää ei kai voi saada. Eipä sillä, pidän perinteisistä sinisistä pikajunavaunuista, jotka nykyisin taitavat olla lähinnä taajamajunaliikenteen käytössä. En itse asiassa ole edes varma, kulkeeko nykyisin enää pikajunia.

Sää suosi. Ei ollut kuumaa, muttei myöskään satanut, ja ennusteita poiketen oli pääasiassa aurinkoistakin, paitsi Hyvinkäällä museoalueen yläpuolella tuntui olevan kovin pilvistä. Matka sinne joka tapauksessa sujui hyvin. Hieman aikataulusta myöhässä, mutta se tuskin haittasi matkustajia, koska kaikki olivat tulleet matkustamaan, eivät varsinaisesti siirtyäkseen pisteestä A pisteeseen B. Varsinkin Lohjalle saakka matkustajina tuntui olevan pelkkiä rautatieharrastajia - tunnistin useita kasvoja niiltä vuosilta, kun olin edes vähän parempi harrastaja. Erityisen hauskaa oli seurata, kun eräät harrastajat ajoivat Karjaalta alkaen (elleivät jo sitäkin ennen) autolla junan edelle, ja ottivat siitä muutaman kilometrin välein kuvia. Matkatessa alkoi harmittamaan, etten ole ollut enää vuosiin kovin harrastunut, enkä koskaan varsinaisesti verkostoitunut. Turha tietysti surra - itsepähän olen asiat tärkeysjärjestykseen laittanut. Enemmän kai harmittaa, että innostuneimpina vuosina puuttuva resurssi oli raha, ja nyt puuttuu aikaa ja intoa tehdä sitä aikaa.

Hyvinkäällä oli tohinaa. En jaksanut enää yhtä perusteellisesti kiertää museota kuin muutama vuosi sitten neitsytkäynnilläni. Yksi kalustohalleista oli pyhitetty alalla toimiville yhdistyksille. Toijalan Museoveturiseuran standilla olinkin näkevinäni aloituksessa mainitun tuttavan, mutta kun en ollut varma, kuljinkin vain ohi. Lompakkoni pohjaa poltteli hieman myös, mutta en tiennyt, kelpasiko paikassa pankki- tai luottokortti, vai pitikö olla käteistä, joten selvisin sen kummemmitta maksuitta. Vähäisestä harrastuneisuudestani huolimatta tekisi mieli kuitenkin vähän satsata alan kirjallisuuteen netitse.

Eilistä en ihan kokonaan pyhittänyt rautatieharrastukselle. Piti ehtiä kotiin lyhyille (ja lopulta pitämättäjääneille) päiväunille, jotta jaksaisin illalla vielä elokuva-arkistoon, jossa esitettiin Schwarzenegger -taide-elokuvien klassikko Commando (1985). Onhan se tietysti vain toimintaviihdettä, mutta DVD:lta katsottuna (minulla on se DVD:lläkin) se ei olisi ollut yhtä hauska. Siinä on oma tunnelmansa, kun yleisö alkaa taputtaa ensi kerran ennen elokuvan alkua, ja sen jälkeen muutaman minuutin välein elokuvan loppuun saakka - joka kerta, kun Arnold teki tai sanoi jotain. Minä siis yleisön joukossa. Nauraminen ei varmaan ollut hyväksi, sain päänsäryn joka ei ollut vielä aamullakaan kaikonnut, kun lopulta turrutin sen hämärillä pillereillä.

Aktiiviviikonloppu siis. Ensi viikon aktiviteetteihin kuuluu autokoulun aloittaminen kolmenkymmenen vuoden kypsässä iässä. Huomenna maanantaina aloitustunti. Epäilen kuuluvani kurssin paappaosastoon. Sain ilmoittautumisen yhteydessä nettitunnukset koulun sivuille, ja sitä kautta pääsi aktivoimaan nettiharjoitteluohjelmankin. Koitin vetää testiksi teoriakokeen näin nollan teoriatunnin ja nollan ajotunnin jälkeen. Lopputuloksena taisi olla 36/50 kuvatehtävästä oikein, ja olisiko 8 tai 9 kymmenestä sanallisesta (kai niitä oli kymmenen, en muista) tehtävästä. Kai niillä tunneilla on käytävä.

Päivän asu

Jouduin Facebookissa kutsutuksi erääseen ryhmään, johon kuuluville on yhteistä se, että he ovat bloganneet jo vuonna 2005 - tai siis ylipäätään ennen kuin blogeista tuli muotia, ja ennen kaikkea muotiblogeja. Tässä kohdassa tietysti hävettää, ettei niitä vanhoja, nimimerkillä pitämiäni blogeja ole enää tallella (ensimmäisen blogin ensimmäinen merkintä oli 12. tammikuuta 2004. Harmi etten ihan kuulu 2003-kerhoon!), mutta katson olevani silti oikeutettu ottamaan osaa, kun muuan ryhmäläinen sitten ehdotti, että pitäisi kirjoittaa blogimerkintä (ei sentään kokonaista blogia) aiheesta Päivän asu. Näin ajattelin tehdä.

Ensin on kuitenkin palattava ajassa kaksi päivää taaksepäin. On sunnuntai-ilta, löhöän sohvallani katsellen Six Feet Underin eli Mullan Allan kolmoskauden viimeisiä jaksoja. Yhtäkkiä tajuan, ettei minulla ole seuraavaksi päiväksi puhtaita paitoja. Tapaan töissä pitää melkein poikkeuksetta sellaisia kauluspaitoja, ei kuitenkaan mitään juhlallista. Kello on vasta seitsemän, ehdin hyvin pyöräyttää rievut pesukoneessa, ja niinpä laitan pyykit peseytymään. Vetäydyn takaisin sohvalle, pelaan jonkin aikaa (köh, no, pari-kolme tuntia) uutta versiota vuoden 1984 pelistä Boulder Dash. Siinä on jopa ns. retromoodi, jonka ulkoasu muistuttaa Commodore 64-versiota pelistä, ja jonka alussa on teksti jossa muistutetaan, että vanhaan hyvään aikaan pelit olivat vaikeampia ("more unforgiving", siinä sanottiin). Lopulta huomaan, että kello on taas niin paljon etten ehdi sitä kahdeksaa tuntia nukkumaan, kun herään jo kuudelta. Tuli yö, tuli aamu, herään. Siirryn aamutoimille ja ihmettelen pienen punaisen sekunnin, miksi pesukoneessa palaa valot. Sitten toistelen muuatta kirosanaa muutaman kerran kuin mikäkin nuorisolainen.

Nyt palaamme nykyaikaan. Olisin varmaan voinut laittaa kunnollisen paidan töihin, mutta huomasin rumemman, äidin joskus 2000-luvun puolessavälissä (luulisin) ostaman paidan olevan riittävän helppo, joten käytin sitä vielä tänään. Herään siis aamulla, jalassani on valmiiksi jotkut merkittömät (en viitsi tarkistaa, ehkä merkki ei vain ole painunut mieleeni) alushousut. Puen mustat sukat, joiden housunlahkeiden piiloon jäävässä osassa keltainen raita ja teksti "saturday". Tummanruskeat housuni ovat farkkutyyppisiä (ei nyt varsinaisesti farkkujakaan, mutta en niille eksaktimpaakaan nimitystä tiedä), ja niissä on kehno stretch-vyö. Paljonpuhuttu paitani on pitkähihainen, öh, no, paita, jossa on vaaleanharmaanvihreitä ja mustia raitoja, ja jonka etumuksessa lukee Jacks Surfboards. Kaula-aukon (ei voi oikein kauluksestakaan puhua) pilkistää t-paita, jossa on niin ikään vihreitä ja mustia raitoja, samansuuntaisia kuin paidassakin, mutta vihreän sävy on tummempi. Ennen asunnostani poistumista laitan vielä kuluneet Ara-merkkiset kenkäni jalkaan, ja puen takamukseen ulottuvan nahkatakkini. Ja kun lopulta palaan kotiin, otan paidan pois, ja vaihdan housut halpisverkkareihin, joiden toisessa taskussa on reikä.

Juuri nyt päässäni soi kappale "Muotitietoinen" varsin ironiseen sävyyn.

P.S. Linkattakoon lopuksi vielä blogimerkintä, jonka innoittama kai koko meemi (...) on. Joku valittaa muotiblogeista, ja jos en olisi niin keskittynyt välttelemään blogimaailmaa muotiblogien vuoksi, olisi hän tullut summanneeksi ajatukseni.

Pönötin

Kävin taannoin elämäni ehkä virallisimmissa juhlissa. Virallisen niistä teki annettu pukukoodi, jonka otin ihan vakavasti, toisin kuin ne firman juhliin liittyvät tavanomaiset kehotukset pukeutua milloin mihinkin naamiaisasuun. Enhän edes mahtuisi 80-luvun vaatteisiini, sikäli kuin niitä ei olisi jo muutenkin aikoinaan annettu silloiselle koirallemme leikkikaluiksi. Mutta näihin kemuihin, niihin piti olla tumma puku. Olin aika tyyni asian suhteen, minulla on jo muutaman vuoden todella ollut tumma puku ajoittaisia edustustehtäviä varten, mutta noin tuntia ennen juhlien alkua tajusin, että kun koodina on tumma puku, se tarkoittaa myös valkoista kauluspaitaa, jollaista minulla ei tietenkään ollut. Ei ainakaan ihan sellaista oikeaoppista, täysin valkoista ja raidatonta paitaa. Ihmeen hyvin sitä silti ehtii tunnissa töistä kaupungille, vaatekauppaan, vaihtamaan paidan sovituskopissa, ja sitten vielä juhlapaikalle, joka sekään ei ihan ydinkeskustassa ollut.

Ilmeisesti muutkin olivat ottaneet pukukoodin vakavasti, en huomannut yhtään rikkomusta - tosin vierustoverillani oli Aku Ankka -kravatti, jonka sopivuudesta koodistoon en ollut ihan varma. En kyllä oikein keksinyt, enkä vieläkään tajua, miksi tällaiset luonnottomat pukukoodit elävät. Lähinnä tulee mieleeni kaksi vaihtoehtoa. Toinen on tahallinen kiusanteko, ja toinen on se että yritetään pitää tietyt ihmiset poissa juhlista, sellaiset joilla ei ole varaa tai kiinnostusta pukeutua. Oikeastaan tuo jälkimmäinenkin vaihtoehto on kiusantekoa. Ehkä voisin yksinkertaistaa: se on keino erotella. Firman juhlissa asialla ei ole merkitystä, koska puolet kuitenkin pukeutuvat mielensä mukaan ja toinen puoli alistuu hullutuksiin. Tällöin ei pääse syntymään kummallekaan joukolle sosiaalista etulyöntiasemaa. "Tumma puku" taas ei kuulosta hullutukselta, joten suurin osa epävarmuuksissaan sonnustautuu käskyn mukaisesti, ja niin tekevät loputkin osanottajat, koska eivät halua joutua juhlan paarialuokkaan. Fiksuimmat jäänevät kotiin.

En tarkoita kuulostaa katkeralta. Vaikka neljän tunnin ruokailu kertaakaan paikalta nousematta onkin lievästi sanottuna koettelevaa, olin tarjoiltujen viinien ja konjakkien, hyvästä ruoasta puhumattakaan, jälkeen paitsi itse suhteellisen seurallinen, myös muiden jutut paranivat, ja paikalta saattoi juhlien päätyttyä poistua ihan hyvin mielin neljän tunnin yöunille, jotka katkaisi palomiesten reuhaaminen rappukäytävässä, joka oli aamuyön aikana täyttynyt savusta. Kun en koko loppuyönä saanut unta, ei olo enää aamun koitettua ollut juhlava ja iloinen. Ei, savu ei ollut peräisin omasta asunnostani.

Hyvän puolella parasta vastaan

Selasin tänään töissä erääseen työryhmään liittyviä mappejani, ja silmiini osui sitten erästä yli vuoden ristinämme ollutta toimeksiantoa koskeva raporttiluonnos. Olin kirjoittanut eräälle sivulle: "Paras on hyvän pahin vihollinen". Olin kirjannut sen sitaatiksi, joten luultavasti joku työryhmän jäsenistä oli sanonut sen ääneen. Sen kummemmin sitaattia ajattelematta ajauduin tänään katsomaan vähän matkaa nettilegenda Markorepairsin videota "Cofe Time for in talk English", jossa pitkäaikaistyöttömämme yrittää selittää englanniksi kahvinkeittoaan.

Jotkut pilkkaavat Markoa auttavasta englannistaan, mutta minun on loppujen lopuksi ihailtava miestä. Katson olevani häntä parempi englannissa, mutta kärsin rimakammosta. Toisin sanoen vältän puhumista englanniksi sen vuoksi, etten pysty täydelliseen suoritukseen. Luultavasti pystyisin ilmaisemaan itseäni varsin hyvin, mutta kyvyttömyys saavuttaa parasta mahdollista ulosantia estää antamasta hyvää. Joskus kun olen joutunutkin puhumaan vieraalla kielellä, alan yleensä sössöttämään ja änkyttämään, koska yritän hakea jotain hienoa ja sujuvaa ilmaisua sen sijaan että yrittäisin vain yksinkertaisesti sanoa sen mitä sanottavana on. Paras on hyvän pahin vihollinen.

Luultavasti tämä perfektionismi varjostaa elämäni muitakin osa-alueita. Huomaan sen jo bloggaamisessani, tai ylipäätään kirjoittamisharrastuksessani. En millään viitsisi edes kirjoittaa, saati sitten julkaista, tekstiä joka ei ole minusta säihkyvän oivaltavaa ja hienosti kirjoitettua. Ajattelen, että sitten saa taas hävetä, lukijat (ne jotka joudun kohtaamaan kasvotusten) nauravat eikä räpellykseni varmasti kelpaisi mihinkään arvostettuun julkaisuun edes viimeisten sivujen pilipalikolumniksi.

Esimerkkejä voisi keksiä vaikka kuinka, ja tämä varsinkin on sellainen ilmiö, jolla voi niin helposti selitellä omia puutteitaan, johtuivat ne sitten siitä tai jostain muusta. Heitän vielä yhden: tanssiminen. Jos ajattelen itseäni tanssimassa, nousee kasvoilleni välittömästi puna. Kiistaton fakta on se, etten edes osaa tanssia, mutta jos olen riittävästi juovuksissa tai riittävän hyvällä tuulella (mitä parempi tuuli, sitä lievempi juopumistila tarvitaan), voin mennä teeskentelemään tanssimista, ja tulen siitä tavallaan hyvälle tuulelle. Niistä naisparoista, jotka ovat seurakseni lähteneet, en tiedä. Kukaan ei ole päin naamaa solvannut jälkeenpäin. Jälkeenpäin tietysti hävettää kamalasti, koska en ole tietenkään yltänyt samaan kuin muut miehet, jotka tietenkin osaavat hytkymisen ja pyörimisen luontevasti. Kuitenkin olen alkanut ajatella, ettei sillä ole niin kamalasti väliä, jos ei osaa. Toki jos partneriksi sattuu tanssin vakavastiottava ammattilainen niin siinähän sitä sitten ollaan, mutta normaalien ihmisten keskuudessa asialla ei ole varmaan niin kamalaa väliä, kunhan ei jalkoja tallota. En tietenkään voi olla varma, mitä selkien takana puhutaan, enkä tohdi oikein ottaa selvääkään, tarvitaanko sitä taitoa oikeasti, ja että pitääkö tosiaan sitten (molempien) olla juovuksissa, niin ettei kumpikaan tajua toisen tai itsen askeltavan "väärin".

Minusta tuntuu kuin olisin kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, nimenomaan Markon videon pohjalta. Jos näin on, niin olkoot kertaus jälleen opintojen äiti.

Nälkäpeli ja pari kirjaa

Näin joskus talvella elokuvissa käydessäni ennakkomainoksen elokuvasta Nälkäpeli. En tiennyt sen perustuvan mihinkään kirjasarjaan, vaan sain vaikutelman jostain 1984-henkisestä tieteiselokuvasta. Päätin silloin, että menen katsomaan sen. Vetkuttelin silti, ja nyt tiedän välttää moista tekelettä. En siitä välittäisi, että se perustuu kuuleman mukaan teinitytöille suunnattuun kirjasarjaan, mutta se korpeaa, että siitäkin on tehty jonkinlainen kohu lipputulojen varmistamiseksi. Kun lehdessä oli uutinen, jossa psykologit olivat huolissaan Nälkäpelin haitallisesta vaikutuksesta nuorisoomme, tiesin että menisin mieluummin katsomaan vaikka uutta Pekko Aikamiespoikaa teatteriin.

Luin työkaverilta lainaan saamani Karo Hämäläisen jännityskirjan Erottaja. Se sijoittuu syksyyn 2008, niihin päiviin kun finanssikriisi levisi reisille. Rahanahneet sijoitusammattilaiset tavoittelevat voittoja, ja sössivät sitten asiansa. Ihan kelpo trilleri, vaikkakin viihderomaaneissa se suurin vetoava piirre tuntuukin olevan tuttuus varsinaisten kirjallisten arvojen sijasta. En silti moiti. Päästyäni viimeisen sivun loppuun asetin kirjan hyllylle, ja aloitin seuraavan. En tajua, miksi olen joskus jostain kirjakaupasta ostanut Milan Kunderan Olemisen Sietämätön Keveys, jota kai pidetään korkeanakin kirjallisuutena. Vähän kylmäksi on toistaiseksi jättänyt. Täytyy käydä kirjastossa joku päivä, ja viedä sinne ylijäämäkirjoja, joita en viitsisi äärelliseen kirjahyllyyni sovittaa. Ihan vielä ei tilanpuutetta ole, mutta viime viikollakin piti ottaa Akateemisesta mukaan englanninkielinen, kovakantinen Lovecraft-kokoelma. Ikään kuin ei olisi jo valmiiksi suomenkieliset Lovecraft-käännökset hankittuna, ja oli itse asiassa englanninkielisenäkin jo valmiiksi Lovecraftia, mutta pehmeäkantisina pokkareina, jotka nyt sitten joutavat kirjaston kierrätyshyllyyn.

Sadomasokismista

Yllätin itseni muutama viikko sitten hankkimalla sukset. Kun olen maininnut asiasta tuttaville ja sukulaisille, on yleisin reaktio ollut ettei ikinä olisi uskonut. Kieltämättä se kuulosti minustakin oudolta, mutta taisin silti jo viime vuonna harkita ala-asteen ja armeija-aikojen kauhistukseen palaamista. Nyt voin urheilullisessa miesseurassa letkeästi rehvastella hiihtäneeni tänä talvena 7 kilometriä.

Se on rehellisyyden nimissä todettava, että 10 vuoden tauon jälkeen hiihtäminen tuntui ihan mukavalta. Ei tietysti ole yllätys, että puolen sadan kilon kantamukset niskassa hiihtäminen valtion suksilla Rovajärvellä, siellä jossain Rovaniemen ja Kemijärven välissä, on vähän toista kuin rauhallinen, omaan tahtiin tapahtuva sivakointi ilman ylimääräistä painolastia paikallisella ladulla, sunnuntaina aamuseitsemältä auringon noustessa yksin autiudessa, jota rikkoo vain satunnainen koiranulkoiluttaja jossain silmänkantaman rajoilla.

Ei voi tietenkään olla ajattelematta, että ehkä jossain vaiheessa on aika päästä yli peruskoulutraumoista, joita on paisuteltu ehkä liiallisuuksiin kuluneiden 20 vuoden aikana. Oikeastaan onkin mielenkiintoista, että vastenmielisyys on kohdistunut tavallaan viattomaan sivulliseen, kun oikeasti aiemmat kokemukset ovat olleet ikäviä ei itse aktin vuoksi, vaan siksi että siihen on liittynyt ensin pikkupoikien kilpailuhenkisyyttä jossa viimeiseksi tullut saa hävetä silmät päästään ja seiskan todistukseen, ja sittemmin siksi että samalla on täytynyt kantaa täyspakkausta rynnäkkökivaarin hakatessa vatsaa ja välillä polvia, ja vielä päälle on saanut kuulla aliupseerien haukkuja ja joukkuetovereiden räksytystä - varsinkin niiden, jotka luultavasti olivat ala-asteen hiihtokisojen ensimmäisiä.

Tavallaan olen ollut siis sokea omalle periaatteelleeni: liikuntaa voin harrastaa, mutta urheilun jätän masokisteille ja sadisteille. Näin on kirjoitettu.

Kuokkavieraana

Olin tänään ensimmäistä kertaa eläissäni - suurista asioista on siis kyse - asunto-osakeyhtiön yhtiökokouksessa. Se alkoikin lupaavasti sillä, että nimeäni ei ollut osakasluettelossa lainkaan. Sen sijaan ne ihmiset, joilta asuntoni (tai osakkeet) syksyllä ostin, olivat. Loput puolitoista tuntia päätäni särki. Vähän vastaavista kokouksista minulta on kyllä kokemusta; olen ollut työnantajani yhtiökokouksessa henkilöstön edustajana, ja toisekseen muutaman kerran Suomen aktuaariyhdistyksen vuosikokouksissa, ja tämä oli kyllä ensimmäinen kerta, kun tuntui olevan jotain muutakin asiaa kuin vanhojen naamojen nimittäminen hallitukseen. Olin tietenkin hiljaa koko kokouksen ajan, tosin sen päätyttyä kävin kysymässä, jos nyt edes saisin muille ongelmitta jaetun tilinpäätöksen ja toimintakertomuksen liitteineen. Enpä toisaalta olisi senkään vuoksi viitsinyt sanoa mitään, etten nyt ollut ihan varma, oliko minulla muodollista oikeutta olla suurinpiirtein edes läsnä (moraalinen oikeus kyllä oli, mutta siitähän ei usein tarvitse välittää).

Jännittävää kokouksessa oli sekin, etten täällä asuessani ole juurikaan nähnyt muita kuin vanhoja ihmisiä. Ainoastaan juuri minun rapussa, samassa kerroksessa, näyttäisi asuvan pari nuorempaa ihmistä tai pariskuntaa. Osakkaissa kyllä vaikutti olevan kaikenlaista porukkaa, jotain nuoria innokkaita (ajattelin heti: ärsyttävän pirteitä ja menestyneitä) vapaaehtoisia taloyhtiön hallitukseenkin. Kai minulla sitten vain on erilainen vuorokausirytmi kuin muilla. Jotkut samassa rapussa asuvat valittivat myös ensimmäisessä kerroksessa asuvasta "oopperalaulajasta", jonka laulu kuulemma raikuu päivästä toiseen ja myöhään iltaan, ellei yöhön. Joskus oikein poliisitkin käyneet siellä tutkimassa tilanteen. Itse olen tasan kaksi kertaa (joista toinen sattumoisin juuri tänään illalla kotiinpalatessani) kuullut laulua pohjakerroksessa hissiä odotellessani. Oikeastaan minua häiritsee, etten juuri koskaan kuule naapureista ääniä, ellei joskus rappukäytävästä vähän ovien pauketta ja lauantai-iltaisin korkokenkien kopinaa (se on se nuoriso, joka häiritsee meidän papparaisten nukkumaanmenoa).

Ja tähän lopuksi lukija (ei lukijat) voi kuvitella ne tavanomaiset selitykset kirjoitustauosta, joita en viitsi alkaa jälleen kerran toistelemaan ja anteeksi pyytelemään.

Kahvilakosta ja oululaisista tähtitieteilijöistä

Kahvilakkoa on kestänyt nyt viikon. Varmat vieroitusoireet iskivät toisena päivänä. Kolmantena päivänä ei ollut mitään, mutta neljännestä päivästä eteenpäin on päätä särkenyt hieman, etenkin aamuisin. Aavistelisin kuitenkin etteivät ne johdu enää kofeiinista, vaan kehnosta röhnötysasennosta ja kenties pakkasesta. Tai pirustako sitä tietää, mutta ainakin perjantaina puoliltaöin oli varsin viiltävä tuuli, kun odottelin bussia kaupungilta kotiin. Kahvittomuuden vaikutusta fyysiseen vointiin (muuhun kuin särkyyn) on vaikea arvioida vielä, mutta sen voin ainakin vahvistaa, että vastoin odotuksia olen nukkunut huonommin. Joka aamu olen herännyt pitkin yötä, ja varsinkin siihen aikaan kun tavallisesti herään töihin (viikolla se ei tietenkään ole varsinaisesti outoa, mutta tänään yritin tarkoituksella nukkua myöhempään, koska oli aamutuimiin asiaa muualle ennen työmaalle rientämistä).

Tähän lopuksi voisi taas yhteenvetää lyhyen kirjallisuuskatsauksen. Tutustuin taannoin muutamaan Maarit Verrosen teokseen - yhden kirjaston poistohyllystä pelastettuun Matka Albaniaan -teokseen, ja sitten pariin muuhun fiktiivisempään teokseen. Oikeastaan on aika noloa, etten ole Verrosta koskaan aiemmin noteerannut, vaikka hän (myös) on Oulun yliopiston kasvatteja, opiskellut siellä tähtitiedettä 80-luvulla ja opettanutkin sitä kai 90-luvun alussa ennen täyspäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymistään. Ymmärtääkseni hänen alkupään teokset ovat jonkinlaista fantasiakirjallisuutta, joka olisi mainioksi osoittautuneen Albania-teoksen ohella varmaan ollut otollisempaa lukemista kuin hieman vaisuiksi elämyksiksi jääneet Saari kaupungissa ja Normaalia elämää. Näistä jälkimmäinen oli kokoelma lyhyitä novelleja, ja sinänsä ihan näppärää tekstiä normaalin elämän eriskummallisista ja osin makaabereistakin puolista. Saari kaupungissa taas oli kai olevinaan romaani, vaikka se tuntuikin enemmän kokoelma irrallisia kohtauksia Aislan (Verrosen alter ego?) elämästä, ja väliin oli tungettu muutamia tarinoita, joiden yhteyttä Aislaan en tajunnut, en millään. (Minkäs teet kun on tyhmä jne.).

Ehkä annan Verroselle vielä mahdollisuuden. Nyt bussilukemisena (pakkasten vähän hellitettyä bussissakin tarkenee taas lukea) on kuitenkin Isaac Asimovin Ikuisuuden loppu.

Drop dead

Etenkin töissä minulla on usein ongelmia small talkin kanssa - yhteiset puheenaiheet muiden kanssa tuntuvat olevan kovin vähissä. Vuosi sitten ongelmia aiheutti se, etten seurannut (enkä totisesti seuraa vieläkään) Putousta. Tänä vuonna on tuntunut, ettei siitä ole töissä puhuttu korkeintaan kuin ohimennen, ei ainakaan minun kuullen, ja silti lehdissä tuntuu olevan jatkuvasti kissankokoisin kirjaimin otsikoita, miten Putouksen viimeisin jakso on aiheuttanut valtavaa närkästystä, ikään kuin olisi kyseessä suurikin kohu.

Ehkä näin on, mistä sitä näin vieraantuneena olentona tietää mille ihmiset tuhahtelevat tykönänsä, mutta toisaalta käy kyllä mielessä sekin, että kaikki nämä skandaalit voisivat olla vain maksettuja mainoksia, jotta ohjelmalle saataisiin lisää katsojia. En minä muutakaan syytä keksi, miksi jonkun BB-talon tapahtumat pääsevät uutisotsikoihin asti, hyvä ettei Helsingin Sanomista ole tarvinut lukea niitä juttuja, ja sekin on vaatinut sen että on suodattanut perjantaisin ilmestyvän Nyt-liitteen typerimmät jutut pois (itse asiassa en koskaan katso siitä muuta kuin tulevan viikon TV-elokuvat ja että mitä leffateattereissa mahtaa pyöriä).

Näihin vainoharhaisiin tunnelmiin siis. Henkilökohtaisena tilityksenä voisin mainita, että olen taas pitkään ollut jatkuvasti väsynyt, enkä tajua mistä se voisi johtua. Alkaa jo vähän kyllästyttää. Taidan käydä lääkärissä pyytämässä että testaisivat kilpirauhasen arvoja. Ensiksi kuitenkin päätin kokeilla joko kahvin dramaattista vähentämistä, ellei sitten perinpohjaista lopettamista. Jotenkin tuntuu, että ainakin viikonloppuisin olen hieman virkeämpi, mutta silloin en toisaalta juokaan kuin kupin tai pari aamulla. Töissä sitä menee toisinaan melkein ketjussa, ja jostain luin ettei kahvinkittaaminen ole virkeyden kannalta hyvä juttu, vaikka juuri sen vuoksi sitä joskus aloitin juomaan.

Yksinäiset

Jälleen kerran pitkittyneen kirjoitustauon katkaisemiseksi olin ajatellut kirjoittaa tekstin, jossa kävisin läpi viime aikoina lukemiani kirjoja, siis ne molemmat. Sitten kuitenkin ajatus alkoi tympäistä. Olisin varmaan loppujen lopuksi tullut suositelleeksi kumpaakin, vaikka ne eivät synnyttäneetkään minussa haltioitunutta hurmosta kiistattoman nerouden edessä. Oikeasti pitäisi lukea 10 kirjaa (tai katsoa 10 elokuvaa), ja niistä voisi valita yhden tai korkeintaan kaksi, jotka kannattaisi mainita muille. Suurin osa kulutettavasta kulttuurista on kuitenkin vain ihan hyvää, tai ne kolahtavat vain tiukan subjektiivisella tasolla, eivätkä toimi muille.

Fakta silti on se, ettei minulla ole muutakaan asiaa. Napina siitä, miten joka ikinen töherrys, vaalimainoksen rikkominen ja pusikkoon pissaaminen sataa Soinin laariin hänen kannattajiensa mukaan, ei oikein riitä jutun aihioksi. Pakko siis valita silti kirjallisuuskatsaus. Esittelen kuitenkin vain lyhyesti, niin en tule nolanneeksi itseäni ontoilla analyyseillä.


Kari Hotakainen: Huolimattomat. Pidän ihan Hotakaisesta, ja Huolimattomien asetelma vetosi minuun. Antero Mokka on yksinäinen komisario, joka on kovin tottunut olemaan ja elämään yksin. Leila Korhonen on "siivousliikettä" pitävä nainen, joka on erikoistunut miehisten paineiden ja puutteiden siivoamiseen. Tuo ilmaisu nyt ei vakuuta minuakaan, eli sanalla sanoen on siis prostituoitu. Hän kohtaa hankalan ja harhaisen asiakkaan, ja kalauttaa tältä tajun kankaalle ja jättää katuojaan tekemään kuolemaa. Komisario Mokka saa jutun hoitaakseen. Huolimattomat jättää kuitenkin kovin vähän käteen, kiinnostava aihe jotenkin onnistutaan hassaamaan. Tällainen kosminen yksinäisyys (...) vaatisi pitkällistä käsittelyä, ja jos henkilökohtaisia toiveita saisi esittää, hirsipuuhuumoria. Olen kuitenkin lukenut Hotakaiselta hauskempia ja / tai pidempiä romaaneja. Aiheen vuoksi voisi kyllä mennä tarkistamaan teatteriversion, sellainen kun kai olisi tulossa (kts. Ryhmäteatterin sivut).

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys oli parempi. Sekin käsittelee henkisesti vammautuneita ihmisiä, joiden on tavalla tai toisella hankala muodostaa yhteys toiseen ihmiseen. Nuorena jalkansa rikkonut Alice haluaa kaveri- ja rakkaussuhteita, mutta ne eivät pidemmän päälle onnistu. Matemaattisesti lahjakas Mattia taas on menettänyt nuorena kehitysvammaisen siskonsa, ja hän pelkää yhteyttä. Kai minä tätä sitten suosittelen (vaikka vähän alemmuudentuntoa ja kitkerää kateutta aiheuttaa se, että Giordano on näköjään yhtä vanha kuin minä. Missä minun esikoisteokseni on?).