lauantai 28. helmikuuta 2009

Lauantailätinät

Tenttiinluku on jäänyt, sillä tulin hankkineeksi uuden television. Sellaisen 40-tuumaisen, joka sopii juuri passelisti yksiöön. Sen vuoksi on pitänyt katsella sitä urakalla - tuntuu, kuin pitäisi oikeastaan katsoa ihan kaikki elokuvatkin uudelleen, ikään kuin kokemus olisi jotenkin oleellisesti erilainen nyt. Babylon 5:stä ja Twin Peaksistä lähti kyllä uusintakierrokset käyntiin. Kaupan miehet olivat ystävällisiä, ja veivät vanhan romun pois. Ystävällisyys oli kylläkin maksettua ystävällisyyttä.

Minut (ja pari muuta) valittiin viimein Suomen aktuaariyhdistyksen jäseneksi. Olin oikein kokouksessa asti todistamassa omaa nousuani. Pääasiallinen syy paikallaolooni oli tietenkin ilmainen ruoka ja viini. Yhdistyksen kotisivuilla on joka tapauksessa säännöt, ja niiden mukaan jäsenen "tulee harjoittaa ammattiaan rehellisesti, taidolla ja huolellisesti. Hänen tulee täyttää ammatillinen vastuunsa asiakastaan ja työnantajaansa kohtaan eikä hän saa toimia vastoin yleistä etua. Jäsenen tulee toimia tavalla, joka ylläpitää ammattikunnan ja yhdistyksen hyvää mainetta". Moni asia siis muuttuu töissä.

Töistä puheenollen eräs toinen osasto haastoi meidän osaston kuntoilemaan mahdollisimman usein seuraavan kolmen kuukauden ajan. Kilpailija saa päivälle merkinnän, jos on harrastanut vähintään puoli tuntia jotain liikuntaa hengästymiseen asti. Ajattelin särmätä ainakin sen verran, etten ole se, joka toimettomuudellaan pudottaa meidän joukkueen keskiarvoa eniten.

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Lyhyt lyttyarvio

Kävin jo toista kertaa viikon sisään elokuvateatterissa. Tällä kertaa olin asettanut toivoni IMDB:ssä huippupisteet saaneeseen elokuvaan The Curious Case of Benjamin Button.

Enpä tiedä. Ehkä olin sitten vain niin pettynyt, kun elokuva ei ollutkaan niin phillipdickkiläinen kuin olin toivonut, mutta eikö näitä liian lämminhenkisiä siirappielokuvia ole jo tarpeeksi? Jos elokuvan idea on se, että mies syntyy vanhuksena ja nuortuu kunnes kuolee sylivauvana, saisi siitä varmasti irti puhuttelevan, mielenkiintoista problematiikkaa tihkuvan kenties hieman nyrjähtäneenkin teoksen. Ainakin aiheesta olisi saanut irti jotain muuta kuin "vaikeuksien kautta voittoon ja rakkaus voittaa"-opetuksen.

No, oli suurella budjetilla sentään saatu ihan kivalta näyttävä elokuva, jos ei muuta. Nyt saa koko kansan leffateatteriesitykset riittää. Seuraava kerta sitten Nightvisionsin Back to Basicsissä, joka on näemmä kaksiöinen tänä keväänä.

tiistai 17. helmikuuta 2009

Antiverkostomarkkinointi

Ajattelin kirjoittaa pitkän ja jaarittelevan jutun yksinäisyyden vaihtamisesta laajaan sosiaaliseen verkostoon, jonka ylläpitäminen veisi resursseja joko enemmän tai vähemmän kuin mielenterveyden säännöllinen paikkailu erinäisin konstein. Ei siinä kuitenkaan mitään järkeä olisi ollut. Tiivistäen voisi vaan todeta, että joskus saattaa tympäistä se, verkostoon kuuluvien henkilöjen ristiriidat aiheuttavat ylimääräistä prosessorikulutusta ristiriitaan liittymättömille, mutta näiden kahden henkilön välisten polkujen solmuille. Sitä joutuu miettimään, miten toisen kanssa voi ottaa esiin jonkun toiseen jollain lailla liittyvän asian.

Rumimmillaan tämä saattaisi ilmetä siten, että toinen vaatisi välien katkaisemista toiseen. En tiedä, esiintyykö tällaista oikeasti peruskoulun jälkeen - ei varmaan ainakaan mitenkään suorasti - mutta jos esiintyisi, voisi ennakkoratkaisunani olla valita se osapuoli, joka ei olisi vaatinut puolten valitsemista. Tämä äkkiseltään vaikuttaisi hyvältä ratkaisulta, mutta se ei välttämättä ole vähimmän vastaisen murheen vaihtoehto. Näin ainakin, jos tuttavaverkoston johonkin solmujen ei-tyhjään osajoukkoon kulkee tämän henkilön kautta runsaasti polkuja.

Joku voisi neuvoa: keep it simple. Taannoin katselin Facebook-tuttavaverkostoani. Kyseessä oli graafi, joka esittää jokaisen Facebook-tuttavan sidossuhteet muihin Facebook-tuttaviin. Monilla tutuillani verkostot näyttivät olevan melkoisia vyyhtejä, mutta itselläni oli melko mukava kokoelma yksittäisiä pikkusaarekkeita, ja vain harvat eri solmuja yhdistävät viivat leikkasivat. Jos mukana olisi Facebookin ulkopuoliset tuttavat, olisi graafi tuskin sen monimutkaisempi. Joku toinen voisi pitää verkostoani heikkona (en osaa verkostoitua, eli hyväksikäyttää nykyisiä tuttavuuksiani uusien solmimiseen), mutta henkilökohtaisesti olen melko tyytyväinen.

Matkamiehen ongelmat

Tuleva kesäloma - ensimmäinen täyspitkä sitten lukion - on kummitellut mielessäni, ja tänään innostuin ensimmäistä kertaa miettimään vakavasti, minne voisi mennä. Sen pitäisi olla jonkinlainen kaupunkiloma, ja paljon minun mielestäni mielenkiintoista nähtävää ja kokeiltavaa. Vaihtoehtoja on tuhottomasti, eikä minulla ole mielessä mitään tiettyä kohdetta, vaan useimpien matkatoimistojen kaupunkilomaluettelosta minulle kelpaisi melkein kaikki eurooppalaiset kohteet. En osaa valita. Pohjoisempi Iso-Britannia houkuttelisi, ja miksei myös Irlantikin, mutta kun muuan tuttavapariskunta on kai menossa sinne lähiaikoina, joten en kehtaa matkia. Työkaverit suosittelivat Dublinin ja Vilnan lisäksi Barcelonaa. Muut kaverit ovat suositteleet itäisemmän Euroopan maita - esimerkiksi Prahaa. Joskus lukemieni kirjojen perusteella kiinnostaisi myös Firenze (Hannibal) ja Sevilla (The Seville Communion). Suurempi ongelma on kuitenkin se, että intoiluni keskellä muistin passini vanhenevan tässä kuussa. Yhtäkkiä lomainnostus latistui, vaikka ei kai se vaatisi kuin yhden vapaapäivän töistä, että pääsisi poliisilaitokselle ihmettelemään. Valokuvan kai saisi töiden jälkeen käydä ottauttamassa jossain, mutta ainakaan Kilon poliisin juttusille en kesken päivän ehdi.

Tilasin joskus kuukausi tai pari sitten Todd Solondzin elokuvan Welcome to the Dollhouse. Olin jo unohtanut koko leffan, mutta tänään posti toi sen. Ehkäpä joskus kesällä samasta liikkeestä tilaamani laatuelokuva Death Wish 3:kin tulee vielä jonain kauniina päivänä.

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

The Colour of Magic

Joskus kuulen väitettävän, ettei YLEn kanavilta tule koskaan mitään, ja että etenkin YLE TV2 on turha kanava. Niin se vain kuitenkin esitti tuoreen, vuonna 2008 valmistuneen minisarjan Terry Pratchett's The Colour of Magic (traileri youtubessa) ihan kuin palkkiona siitä, että hankin taannoin tylsän aikuiseen tapaan TV-luvan.

Sarjan nimi on sikäli harhaanjohtava, että se kattaa itseasiassa kahden Discworld-romaanin, The Colour of Magicin (Magian väri) ja The Light Fantasticin (Valon tanssi) tapahtumat, ja seuraakin niitä melko uskollisesti. Eroavaisuudet ovat lähinnä samaa luokkaa kuin Sormusten herran kuuluisimmat filmatisoinnit - joitakin kohtia oli poistettu, ja jotain pientä muuteltu - itse havaitsin ainakin, että romaanien ja minisarjan osien välisen cliffhangerien ratkaisut erosivat. Kirjoissa Rincewind palaa kiekon pinnalle muistaakseni loitsun vaikutuksesta, filmatisaatiossa itse suuri kilpikonna vie maailman Rincewindin alapuolelle (mikä on minusta, öh, järkevämpi ratkaisu kuin kirjan taikatemppu). Lisäksi tapahtumat tuntuvat etenevän reilusti nopeammin kuin kirjoissa, mikä oli vielä selvemmin havaittavissa Sormusten herran tapauksessa.

On tietysti todettava, etteivät nämä kaksi ensimmäistä Discworld-romaania ole niitä henkilökohtaisia suosikkeja, vaikka velho Rincewind ja aktuaari-turisti Twoflower (Kakskukka) ovatkin hauskoja hahmoja. Luin arvioita, joiden mukaan Pratchettin huumori toimisi kirjassa paremmin - ja kieltämättä niin vaikuttaisi olevan - mutta kehtaisin väittää, että tarina toimi televisiossa paremmin, eikä ainakaan minusta kirjojen huumorista ollut karissut paljoakaan tässä mediakonversiossa. Pratchettin myöhempien ja parempien teosten kanssa olisi voinut käydä huonommin.

Miinukset siitä, ettei tekstittäjä ollut ymmärtänyt kirjoittaa Kuoleman vuorosanoja ISOILLA KIRJAIMILLA.

Ystävänpäivän ilta

Vaikka mietinkin kyllä vakavana, voisiko melkein kolmekymppinen yksineläjä kuluttaa lauantai-iltansa jotenkin muuten, jatkui eilinen ilta James Bondin parissa. Olen ollut Bond-fani pienestä pitäen, enkä vieläkään ole ihan kyllästynyt kyseiseen ilmiöön, vaikka monet Bond-elokuvat olisivatkin vähän lapsellisia. Bond-romaaneja - joiksi lasken tällä erää vain Ian Flemingin kirjoittamat - en kuitenkaan ollut koskaan aiemmin lukenut, ennen kuin hieman ennen joulua otin ja luin Casino Royalen. Aiemmin tällä viikolla aloitin romaanin Live and Let Die (suom. Anna toisten kukkien kuolla). Se ei toistaiseksi ole vienyt samalla tavalla mukanaan kuin Royale, mutta ei se merkittävästi huonommaltakaan vaikuta se ja novellikokoelma Erittäin salainen. Millainenhan teos syntyisi, jos Live and Let Die kirjoitettaisiin nyt? Se on kuitenkin vaikuttaisi olevan nykyvalossa hivenen rasistinen jonkinlaista hessuhopo-murretta vääntävine harlemlaisine toiseuden edustajineen poislukien Mr. Big, josta maalataan kuva mestaririkollisena, jollaisia Bondin ja Felix Leiterin kirjallisten järkeilyjen mukaan nousee jokaisesta isosta populaatiosta.

Illan päätteeksi katsoin vielä elokuvan From Russia With Love. Sitä pidetään kai objektiivisesti yhtenä parhaista sarjan elokuvista, ja myönnän itsekin ettei se sinänsä heikko ole, mutta en usko että olen sitten 90-luvun alun jaksanut katsoa sitä kokonaan alusta loppuun. Eilenkin nukahdin jossain elokuva jälkipuolella sen jälkeen, kun konduktööri oli löytänyt Kerim Beyn surmattuna junasta.

Vakuutuslainsäädännön tentti lähestyy. Aloin eilen lukemaan Lehtipuron-Luukkosen-Mäntyniemen "vihreää kirjaa" Vakuutuslainsäädäntö, ja jätän Hemmon-Hopun Vakuutusoikeuden toistaiseksi vähemmälle. Pitäisi varmaan siirtyäkin tästä samantien lukemaan, mutta taidan lähteä ensin lenkille, kun siellä kerrankin paistaa aurinko.

lauantai 14. helmikuuta 2009

Kiltit tytöt synnin ikeessä

Vaikka kulttuurikuntoni onkin todistettavasti vähintään erinomainen (köh köh), kävin silti kohottamassa sitä ja katsomassa oikein teatterissa asti Dome Karukosken uusimman rainan Kielletty Hedelmä. Se kertoo siitä, kun kaksi pohjois-pohjanmaalaista vanhoillislestadiolaistyttöä vastaavat Helsingin, tuon ikiaikaisen sielunvihollisen, kutsuun.

Tiettävästi Suomessakin osataan tehdä hyviä elokuvia, mutta pääsääntöisesti ainakin 2000-luvun teokset tuntuvat keskittyvän lähinnä viinaan, seksiin ja naisiin. Kuten Riisutulla Miehellä, myös Kielletyllä Hedelmällä on varsin hyvät lähtökohdat, ja sillä olisi mahdollisuuksia käsitellä mielenkiintoisia aiheita, kuten uskonnon roolia nykyajan Suomessa, mutta aines onnistutaan hussaamaan ja pelkistämään pelkiksi ulkokuoriksi - suorastaan meikeiksi, jotka tuottajat varmaan mieluusti jyrisisivät pesemään pois.

Sitten kuitenkin elokuvalla oli tarjota positiivisiakin yllätyksiä. Suurin oli se, ettei se kuitenkaan tyypilliseen suomalaisnuorisoleffatapaan ryhtynyt mässäilemään paheilla. Odotin puoliksi, että molemmilla tytöillä menisi viikko kaupungissa kun olisivat oppineet ryyppäämään tajun kankaalle, tupakoimaan ketjussa, piikittämään marihuanaa, hankkineet liukuhihnalla "poikaystäviä" erilaisiin seksikokeiluihin ja jääneet lopuksi kaupunkiin rikollisten narkkaripoikakaverien kanssa juhlimaan aikaiseen hautaan. No, alkoholia he kokeilevat, mutta seksikin jää kiltisti melkein "pussaillaanko?"-asteelle. Poikaystävät he kyllä löytävät, mutta hekin ovat jotain muuta kuin jasperpääkkösiä ja mikkonousiaisia - hieman nörttejä, alle kolmekymppisiä elokuvien ystäviä, joista toinen kehtaa myöntää sängyssä, ettei ole ollut aiemmin sillai. Seksikohtauksissa ei näytetä paljasta pintaa - vähän selkää vain ja huokailua.

Tietysti voi olla monta mieltä siitä, onko elokuvan kiltteys yksinomaan hyvä asia - kun emme saaneet vieläkään todella fiksua suomalaiselokuvaa, niin emme saaneet myöskään täyttä viihde-elokuvaakaan, johon olisi kuulunut yliampuminen. Henkilökohtaisesti olisi ollut kaiken lisäksi kiinnostavaa nähdä kerrankin neuvottomina maalta kaupunkiin saapuneet aikuisuuden kynnyksellä kaupunkilaisikätovereitaan neuvottomammat ja estyneemmät pojat etsimässä itseään kaupungin sykkeessä. Ehkä se olisi kuitenkin ollut vähän liian vaikeaa - monet tilaisuudet tekaista juonenkäänteitä olisivat jääneet käyttämättä, kuten esimerkiksi "In finlant vii häv tis ting koold teinihuora"-kohtaus, jossa miesseurue tarjoaa tytöille drinkit, ja houkuttelevat tytöt matkaansa.

tiistai 10. helmikuuta 2009

Yritän kuvailla

Tämänpäiväisen reippaan kuntosalitreenin... no, kuntosalilla patsastelun jälkeen sain päähäni, että olen laiminlyönyt liian pitkään valokuvausharrastustani. Ensin hankitaan kalliit kamerat, ja sitten ei käytetä niitä. Korjasin, ja kävin pienellä valokuvausretkellä samalla, kun kävin kaupasta hakemassa lankaa ja neuloja. Pitäisi nimittäin ommella pari nappia, enkä tietääkseni osaa. Kaikki netistä löytämäni ohjeet käsittelivät vain tulitikun kiinnittämistä nappiin. Ehkä yritän vain kaverin melko suurpiirteisillä ohjeilla näppituntumalla.

Illan kuvasaalis löytyy täältä.

maanantai 9. helmikuuta 2009

Retki ratapenkalle

Viime viikolla tuli postissa tuore kirja, Radan varrella. Se esittelee Suomen nykyiset ja entiset rautatieliikennepaikat (asemat, seisakkeet ja vastaavat) niin nykyiseltä Suomen alueelta kuin sittemmin Venäjän vallan alle siirtyneiltä alueiltakin, joskaan ihan jokaisesta ei valitettavasti ole pystytty kirjoittamaan omaa juttuaan. Omilta kotiseuduilta esimerkiksi Vedenojalla junat ovat pysähtyneet vuoteen 1994 asti. Tiesin kyllä sen, että seisake on ollut aktiivikäytössä, mutta vaikka olen jo noina vuosina liikkunut Laihian ja Tervajoen välillä pyörällä, muistan vain erittäin heikosti junien pysähtyneen siellä. Vielä mielenkiintoisempaa on, että Vedenojan lisäksi pelkästään Laihian ja Tervajoen välissä Höysälässä, Sillastossa (tämä on varmaan se tie, jonka kohdalla on seuraava tasoristeys Vedenojalta Tervajoen suuntaan) ja Vähäkyrössä, jonka veikkaan olevan se tasoristeys, joka lienee nykyisen maasillan kohdalla. Hauskaa on se, että tällä viimeksi mainitullakin on kirjan mukaan henkilöliikenne lakannut vasta vuonna 1992.

Hieno kirja, vaikka sitä ei ehkä kannesta kanteen luettavana teoksena kannatakaan pitää. Sen sijaan se on oivaa materiaalia tutustua Suomen rautatieverkkoon ratakohtaisesti viiltävän historiankaipuun viettelemänä. Vielä jos julkaistaisiin kattava teos "Suomen tasoristeykset kautta aikain", niin ostaisin heti.

torstai 5. helmikuuta 2009

MacGyver, 6. kausi

Tarkoitus ei ole ollut laiminlyödä varsinaisen blogin kirjoittamista, mutta jostain syystä on vaan vähemmälle jäänyt. Kun ei ole sanottavaa, ei voi kirjoittaakaan.

Sain joka tapauksessa viimein katsottua loppuun MacGyverin kuudennen tuotantokauden jaksot. Katsoin alkukauden joskus kuukausia sitten, ja nyt viimeisen viikon aikana olen ahkeroinut loppujen kanssa. Matkiakseni bloggaajatoveria, voisin laatia lyhyen yhteenvedon jaksoista.

Tough Boys: Jengiläiset taistelevat väkivalloin crackia vastaan. Takapiruna häärii valkoinen, miespuolinen valtaväestön edustaja. Ihan yllättävän viihdyttävä jakso ansoineen.

Humanity: Teki tiukkaa muistaa, millainen jakso oli kyseessä. Lunttasin. Tässä MacGyver ramppaa metsässä ulkomaalaisen, mutta valkoihoisen miessotilaan kanssa, joka on pahan diktaattorin aivopesemä ja koko ajan aikeissa tappaa Macin. Onneksi Mac saa opetettua jääkärille ihmisyyttä. Ollaan kavereita. Olen varma, että tällainen ihan samanlainen jakso oli myös jossain sarjan ensimmäisillä kausilla.

The Gun: Aseiden, ja erityisesti yhden aseen, olemassaolo tekee ihmisten elämistä niin kurjaa. Aseet olisivat kiellettävä. Takapiruina häärivät valkoihoiset asetehtailijamiehet.

Twenty Questions: Teinitytöllä on alkoholiongelmaa ja rötösteleviä kavereita. Ja yksi MacGyver-kaveri. Mac opettaa, että alkoholi on paha. Jaksossa kuitenkin on ihan kiva kohtaus, jossa auto roikkuu kallion kielekkeeltä ja tippuu. Pahiksina toimii valkoihoiset nuoret aikuisroistot, sekä mistään mitään ymmärtämätön ja ongelmat maton alle lakaiseva valkoihoinen kapitalisti-isä.

The Wall: Ihan kelpo seikkailukertomus valhettelevasta naisesta, valkoihoisista Stasin miesagenteista ja kultaa piilottelevasta juutalaisesta.

Lesson in Evil: Tohtori Zito, joka muistuttaa kieltämättä hieman Hannibal Lecteriä, vaikka Hopkins ei tuolloin ollut vielä rooliin astunutkaan, tekee paluun. Loistojakso. Oikea murhaaja (valkoihoinen, mutta iäkäs mies), mysteeri ja jännitystä.

Harry's Will: Macin 5. tuotantokaudella kuollut isoisä on jättänyt jälkeensä testamentin. Jakso on urheilumyönteisyydestään huolimatta ihan hyvä, mutta ennenkaikkea hauska. Kutoskauden kermaa.

MacGyver's Women: Jakso kuvauksen mukaan Mac näkee taas unta villistä lännestä, ja jaksossa puidaan MacGyverin lukemattomia ex-heiloja. Itseasiassa luulen, että jätin jakson suosiolla väliin, ainakaan mitään tuoretta muistikuvaa sen katsomisesta minulla ei ole.

Bitter Harvest: Mac puolustaa viljelijäparkoja pahoja valkoihoisia miehiä vastaan, jotka haluavat käyttää tuholaistorjunta-aineita pelloilla. Saarnaaminen ja partiopoikamentaliteetti ei oikein ole minun mieleen, vaikka jakso ei huonoimmasta päästä olekaan.

The Visitor: Avaruusolennot (!) vokottelevat pienen maalaiskaupungin Jumalaa pelkääviä asukkaita planeetalleen. Mac osuu paikalle ja paljastaa valkoihoisen valtaväestöpariskunnan kierot juonet, joiden läpi jakson ärsyttävä pikkupoikakin näki. Plussaa kuitenkin siitä, että jakso vihjaa avaruusolentojen olevan voimakkaalla brittiaksentilla puhuvia herrasmiesmäisiä pölyimurikauppiaita.

Squeeze Play: Mac selvittää urheilufanaatikko-tyttären kanssa tämän pesäpalloilijaisään kohdistuvia kiristysyrityksiä. Että saadaankin aikaan hirveä haloo joidenkin pesäpallokorttien vuoksi. Pesäpallotaito myös pelastaa päivän ja pahat valkoihoiset miehet saavat ansionsa mukaan.

Jerico Games: Mac kohtaa entisen high school -heilansa, jota tämän ilkeä, rikas valkoihoinen aviomies hakkaa. Mutta myös valkoihoiset naiset osaavat olla kostonhimoisia psykopaatteja, etenkin vanhoja takatukkaisia rakastettujaan kohtaan. Venäläinen nuori jääkiekkoilijamies ei ole yhtään huvittava - ehkä Itä-eurooppalainen amerikanpalvonta huvitti joskus Neuvostoliiton aikoihin, muttei enää.

The Wasteland: Paha kapitalisti yrittää rakennuttaa kaupunkia alueelle, joka Macin ja kumppanien mukaan muuttaisi maan parissa vuosikymmenessä joutomaaksi. Onneksi valkoihoinen kapitalistimiehemme ei olekaan pohjimmiltaan paha, ja oppii läksynsä. Alussa on kyllä kiva lentohiekkakohtaus, ja Macin rakentama selkäreppuhelikopteri kirvoittanee hyväntahtoiset naurut.

Eye of Osiris: Selkeä Indiana Jones -tribuutti - etenkin aloituskohtaus on hyvin monia yksityiskohtia myöten selvä kunnianosoitus Kadonneen Aarteen Metsästäjien alkukohtaukselle. Viinan juonnin sijasta vain heitetään noppaa. Jakso huipentuu täysansoitettuun Aleksanteri Suuren hautakammioon. Kauden parhaimmistoa hupsutuksineenkin.

High Control: Mac soluttautuu moottoripyöräjengiin ("The name's Mechanic") ja sotkee näiden huumeenmyyntiongelmat. Sopassa mukana myös Macin vankilatuttu, joka on päässyt ehdonalaiseen. Peruskauraa.

There But For the Grace: Sosiaalityöntekijä MacGyver tutkii kodittomia auttaneen papin murhaa. Käy ilmi, että kodittomat tappoi hänet - mutta tietenkin pahan, rahanahneen valkoihoisen kalapuikkoviiksen käskyttämänä. Tämäntyyliseksi jaksoksi ihan kelpo.

Blind Faith: Pete joutuu myöntämään viherkaihin ja sen välittömät vaikutukset. Näinkin keskeiseksi jaksoksi vähän hillitty, mutta sijoittunee kauden kärjen tuntumaan. Jotenkin kuitenkin vähän häiritsi se, miten pakkoliikkeenomaisesti Mac vammautettiin, jotta Pete pääsisi tuntemaan olonsa hyödylliseksi.

Faith, Hope & Charity: Valkoihoiset, rahanahneet miehet aiheuttavat ongelmia, kun MacGyver on loukkaantunut harmaasusia pelastaessaan ja joutunut kahden kahjon mummelin hoiviin. Jaksoon on ujutettu myös tökkivää tupakkavalistusta - en minäkään tupakointia puolusta, mutta en toisaalta kestäisi kuunnella enää yhtään "hyi, miksi sinä noita syöpäkääryleitä poltat"-itkua. Jaksossa on pari hauskahkoa jekkua, mutta kokonaisuus on vähän tympäisevä.

Strictly Business: Murdoc palaa työelämään. Entinen työnantaja on suostuvainen yhdellä ehdolla: MacGyverin on kuoltava. Näin ollen Murdoc järjestää ensin tilaisuuden maksaa takaisin viidennellä kaudella ottamansa kiitollisuudenvelan, ja tämän jälkeen jahti voi alkaa. MacGyver menettää muistinsa onnettomuudessa, johon liittyy melko isokokoinen sinko, ja Murdoc esiintyy MacGyverinä pahaa-aavistamattomille, pahaa valkoihoista ja rikasta miestä karussa oleville äidille ja tyttärelle. Kauden ehdottomasti paras jakso, ja yksi koko sarjan parhaita jaksoja. Mutta niinhän Murdoc-jaksot melkein aina. Bonuksena näemme Murdocin paatuneen ammattirikollisen hommissa: ruokavarkaissa.

Trail of Tears: Ja sitten paluu arkeen. MacGyver puolustaa intiaania taistelussa pahoja, valkoihoisia ja kapitalistisia sähköyhtiön miehiä vastaan. Lisäksi MacGyver näkee pitkän intiaaninäyn. Poh hoh. Triviana kuitenkin mainittakoon, että jaksossa nähdään MacGyverin kaveri Willis, jota esittää Bruce "Byers" Harwood, sekä tuomarin roolissa puuhasteleva William "Tupakkimies" B. Davis samassa kohtauksessa. Vain paria vuotta myöhemmin samat kaverit nähdään ainakin samassa sarjassa, ja Harwoodin hahmossa on silloin jo luonnetta.

Hind-Sight: Pete makaa sairaalassa odottelee silmäleikkaustaan ja säälii itseään. MacGyver yrittää piristää. Valitettavasti piristys tapahtuu aiemmista jaksoista leikatuista kohtauksista, ja katsojaa ei ainakaan näin DVD-aikoina oikein piristytä. Ehkä tällaisilla jaksoilla oli jonkinlainen rooli silloin, kun televisiosarjojen seuraaminen oli luonteeltaan jotenkin erilaista - kun katsottiin vain yksittäisiä jaksoja, ei sarjaa, ja tauot tuntuivat ainakin pikkupojasta melko satunnaisilta. Tällöin oli ehkä mukava katsella jaksoja, jotka muisti vain vaivoin, tai joita ei ollut nähnyt ollenkaan. Oli miten oli, kauden huonoin jakso.

Kaikkiaan edes kutoskausi ei ollut ihan niin huono kuin muistin. Toisaalta jaksoista nauttiminen vaatii vähän sitä, että suodattaa saarnat ja opetukset pois, ikään kuin ne olisivat jotenkin irrallaan jaksoista. Muuten voi moni jaksoa tuntua vielä paljon lattemmalta kuin se todellisuudessa onkaan.