Kolme kappaletta, kolme eri asiaa, taas

Myös omalta osaltani on todettava tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien olleen pienoinen pettymys, vaikken toisaalta käynytkään katsomassa kuin muutaman elokuvan. Eniten potentiaalia oli Synecdoche, New Yorkissa, mutta se elokuva lässähti pahemman kerran puolivälin jälkeen. Air Doll vaikutti kohtuulliselta, mutta lauantaina olin firman juhlien jäljiltä kovin väsynyt, ja nukuin suurimman osan elokuvasta. Ainakaan en pystynyt seuraamaan sitä juuri ollenkaan.

Lauantaina jaksoin kotisohvalta kylläkin katsella viimeinkin The Transporterin, jonka olen joskus ymmärtänyt olevan hyvässäkin maineessa. Olihan se toimintaelokuvaksi ihan viihdyttävä ja joiltain osin tyylikäskin (saatan toisaalta sekoittaa tyylikkyyden ja Eurooppa-henkisyyden), mutta ei toisaalta mitään erikoista. Sunnuntaina katsoin aamulla Neloselta edellisenä iltana tulleen About Schmidtin. Siinä Jack Nicholson esittää eläköityvää vakuutusyhtiön aktuaaria, joka on IMDB:n arvosteluissa tulkittu tarkoittavan vakuutusmyyjää. Niitä kommentaareja lukiessa tulikin oikein kotoinen tunne. Ihan toimiva elokuva.

Kävin lauantaina R-kioskilla jättämässä lottolapun kestona 10 viikoksi. Maksoi 16 euroa, kun täytin kaksi riviä. Edellisestä kerrasta alkaakin olemaan vuosi. En kuitenkaan katsonut arvontaa lasinen kaljapullo kourassani, vaan tarkastin rivin vasta aamulla teksti-TV:stä, joten hyppäsin suoraan jännäämisvaiheesta "kyllähän minä sen arvasin"-vaiheeseen. Oli minulla kyllä 1 oikein. Eihän tästä voi käytännössä koskaan voittaa mitään, mutta ajattelin, että 1,60 euroa viikossa voi käyttää huonomminkin. Voisi sen käyttää paremminkin. Sen voisi kai tallettaa pankkitilille, jossa se kasvaa enemmän korkoa kuin Lotosta voi voittaa. Mikähän on n rivillä saatavan voiton odotusarvo?

Borde du också köpä en sormivahvistin?

Ostin itselleni äärimmäiset handförstärkaret, niin on käsillekin jotain muuta tekemistä kuin ruoan kauhomista elokuvia katsellessa. Kukahan näitä tekstejä tuotteisiin oikein tehtailee? Loppujen lopuksi kielten meneminen väärinpäin on annettavissa anteeksi, mutta onko extremekin nykyään suomenkielen sana muussa yhteydessä kuin extreme-lajeista puhuttaessa (jonka senkin voisi suomentaa esimerkiksi erikoisuudentavoittelulajeiksi)?

Punainen lanka on loppu, mutta saisiko olla sillisalaattia?

Tein tänään vuoden hyvän työn, ja lahjoitin rahaa nälkäpäiväkeräykseen - pääkonttorin ala-aulaan oli tuotu keräyssanko, ja tyhjensin muutaman kilon kolikoita - kaikki 5- ja 10-senttiseni viime vuosilta, joita en kehtaa kaupassa käyttää. Toisaalta tämä itsekäs motiivini jätti vähän epämoraalisen olon. Autoin lahjoituksella luultavasti enemmän itseäni kuin ketään, jota varten keräys virallisesti järjestetään. Jos lahjoitus olisi ollut minulle vähemmän hyödyksi, tai peräti haitaksi muuten kuin omantunnon puhdistumisen kautta, niin omatuntonikin olisi varmaan puhdistunut. Pienikin hiven itsekkyyttä turmeli keräyksen tarkoituksen, vaikka maailman onnellisuus lisääntyi vaikka edes vain infinitesimaalisen pienellä osalla: SPR:n rahanlaskijat tuntevat tekevänsä töitä maailman puolesta, rahoista menee luultavasti ainakin pienen pieni osa, ellei enemmänkin, jonkun apua tarvitsevan hyväksi, ja minä pääsin painolastista eroon kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Peruutin aiemmin kesällä Helsingin Sanomien tilaukseni, mutta myönnetään nyt, että peruutin peruutukseni, ja itse asiassa päätin tilata lehden joka päivälle. Olen huomannut, että arkisin lehti tulee paljon varmemmin luetuksi, sillä lehdestä on karsittu enemmän hömpötyksiä, joita viikonloppuisin luetaan sängyssä ja asennoidutaan positiivisesti maailmaan viikonlopun kunniaksi, ja ne ovat ohuempia, siis nopeampia lukea. Tänään oli oikein pari juttua omalta alaltani. Ajattelinkin alunperin kirjoittaa toisesta artikkelista, mutta loppujen lopuksi en näekään Ilmarisen eläkejohtaja (?) Timo Aron lausunnon muodossa mitään kummallista. Asiassahan ei mitään kummallista olisi ollut muutenkaan - ilman muuta eläkkeitä joudutaan myöntämään taantuman vuoksi enemmän, kuin muuten olisi väestön ikävän ikärakenteen vuoksi jouduttu myöntämään. Mielenkiintoisempaan lehtiartikkeliin minulla ei valitettavasti ole yhtään perusteltua mielipidettä, mutta periaatteessa kannatan laskuperusteiden yhtiökohtaisuutta hoitokustannusosassa ihan vaikka vain siksi, että kilpailutekijöitä työeläkeyhtiöiden välillä on melko vähän (sijoitustoiminta ja sitten joukko asioita, joiden kytkökset varsinaiseen työeläkevakuutustoimintaan saattavat olla löyhänpuoleisia. Vähän kuin jossain pelissä ei kilpailtaisikaan taidoilla ja kyvyillä, vaan joillain pelin ulkopuolisilla tekijöillä ja tuomaripisteillä).

Panu kirjoittaa nuorten kotipirskeistä. Yritin hetken kuvitella, millaista olisi jos saisin vaikka jonkun Facebookin kautta tietää, että jollain tuntemattomalla naapurirapun tyypillä olisi pippalot kämpässään, ja päättäisin mennä vähän kuokkimaan. Ylipäätään ajatus juhlista, joissa yli 95 prosenttia väestä on ventovierasta, on vähän kiusallinen. Kai se on introvertin ja ekstrovertin ero: ekstrovertti pystyy kuokkimaan vieraissa juhlissa, introvertti ei.

Onneksi on viikonloppu. Tarkoitukseni on olla tekemättä mitään muuta kuin rentoutua. Käydä huomenna lauantaina katsastamassa yksi elokuva R&A-festivaaleilla, lukea vähän rästiin jääviä kirjoja, katsoa kotisohvalla ehkä muutama elokuva. Vähän surettaa kyllä nuo Rakkautta & Anarkiaa -juhlat - ostin vain kolmeen elokuvaan liput, ja kaksi kaverilta ylitsejäänyttä lippua. Yhteensä siis 5 elokuvaa. Ei auta, kun Cinén jälkeen iski pieni kyllästyminen, ja toisaalta Helsingissä ramppaaminen nostaa aina kynnystä etenkin, kun päivisin pitää olla töissä toisin kuin Cinén aikaan. Nightvisionsin otan sitten taas vakavammin. Tänä vuonna se vaikuttaisi tosin olevan viisipäiväinen. En minä kyllä kaipaisi kuin sen yhden yön ja ehkä pari ennakkonäytöstä edellisenä päivänä.

Modernin puheen parsi

Selasin muuten tässä yksi päivä Prismassa sitä Aku Ankan taskukirjaa, jonka ensimmäisessä painoksessa käytettiin sanaa lehtineekeri. Nyt se on vaihtunut lehtimieheksi. Onpa seksistinen ilmaus!

In the Land of Mordor, eli Retki Savoon

Pääsin viimeinkin varsinaiselle kesälomaretkelleni, eli museorautatieyhdistyksen syysretkelle, jota kuitenkin leimasi varsin kesäinen ilmanala koleaa ja sumuista sunnuntaiaamua lukuunottamatta. Matka tosiaan alkoi ajallaan Helsingistä hieman aamukahdeksan jälkeen. Tein virheen, että söin kotona leipiä ja ostin vielä rautatieasemalta kahvia - matkalla olisi kumpaakin saanut ilmaiseksi. Toivottavasti joku ymmärsi santsata.

Matka oli pitkälti onnistunut. Huomasin rautatieharrastukseni kuitenkin olevan joiltain osin rajoittunut - rautatietekniikka ei suuresti minua kiinnosta. Varikkokierroksia oli useita, ja omalta osaltani ne olivat lähinnä silmäilyä. Sunnuntaiaamuna kävimme useilla pieksämäkeläisillä pajoilla, ja viimeisestä kierroksesta lähdin vähän ennen esitelmöinnin loppua istumaan bussiin. Valokuvauspysähdyksiä oli useita. Jyväskylästä Pieksämäelle ja sieltä Kouvolaan ulottuvilla väleillä oli sen verran vähän liikennettä, että pystyimme pysähtymään moneenkin kertaan tientukkeeksi ongelmitta.

Yövyimme hotelli Savonsolmussa, jossa ryyppäsin muutaman tuopposen illalla ja kuuntelin orkesteria nimeltä Trio Grande, jonka soitanto laulua lukuunottamatta kuulosti vähän kuin se olisi tullut nauhalta. En ole kyllä varma, ja asiansahan kolmikko joka tapauksessa ajoi. Tanssilattialla pyöri ne samat keski-ikäiset parit ja huomasin, etteivät ainakaan naiset edes koskettaneet kunnolla kavaljeerejaan, vaan pitivät käsiään jotenkin kummallisesti puoliksi irti. Toisaalta, minähän en tiedä tanssimisesta mitään. Jostain syystä toivoin koko ajan yhtyeen soittavan jonkun mukavan James Bond -tunnarin, ehkä jopa Goldfingerin. Kai minulle jotenkin tuli mieleen katkelma Frasierista. Palasin yhdentoista jälkeen huoneeseeni, ja ajattelin katsoa televisiota vielä hetken. Sieltä tuli James Bond -elokuva Live and Let Die! En muistanutkaan. Aamuksi olin sitten laittanut herätyksen 6.20. Heräsin 6.17, ja laitoin radion päälle. Joku kappale loppui siinä samassa, ja seuraava alkoi - ja se oli tunnusmusiikki James Bond -elokuvasta The Spy Who Loved Me. Omituista. Hotellin aamiainen oli muuten erinomaista johtuen kai jo siitä, että yleensä aamiaiseni on kupillinen pahaa kahvia, joka sekin nautitaan vasta työpaikalla.

Toinen päivä sujui muutenkin yhtä hyvin kuin ensimmäinenkin, tosin välillä saatiin kesäinen sade (juuri silloin, kun vuorossa oli kahden kilometrin kävely Orilammen majalta Hillosensalmen asemalle), ja loppumatkasta alkoi jo vähän kyllästyttämään. Lisäksi aamulla meitä kohtasi erittäin ikävä yllätys - palattuamme Pieksämäen bussikierrokselta junalle saimme huomata, että Pieksämäen nuoriso (oletan kyseessä olleen nuoren väen, mutta en tietenkään varma voi olla) oli iskenyt ja töhrinyt töhryillään retkijunamme toisen sivun lähes kokonaan. Päivän ensimmäiset kuvaustauot matkalla kuluivat skrapatessa ikkunoihin katseluaukkoja. Luultavimmin jokaisen matkalaisen mieleen juolahti koko joukko painokelvottomia sanoja.

Retken muihin hyviin asioihin kuului se, että tapasin pitkästä aikaa Juuson. Täytyy myöntää, etten ollut ihan heti tunnistaa - mikä kyllä johtui pelkästään jo yllättyneisyydestäni - mutta olemus, jämäkkä käsipäivää ja lakki (!) vaikuttivat niin tutuilta, että yhdistin ne melkein samantien nimeen, ääneen ja kasvoihin (ja siihen, että rautatieharrastajia olimme koko porukka, ilmeisesti puolisoita ja jälkikasvua myöten).

Nyt on väsy, en jaksa silittää paitoja. Taidan mennä huomenna vähän myöhemmäksi (jos vaikka vasta puoli kahdeksaksi) töihin.

Kuva kuvasta, jossa kuvaajat kuvaavat.

Se tavanomainen tilanne, vaikka kävi mielessä, että tämä voisi olla järjestetty performanssi retkiläisten iloksi.

Junamme on edennyt niin pitkälle kuin sähköä riittää Kuusankosken radalla, Pessankosken sillalla.

Matkan viimeinen harrastusetappi oli Sm2:n ja lättä-Dm7:n yhteispotretti Ollissa, jossa käännyimme takaisin ja lättä jatkoi Porvooseen. Ryhmitymme juuri kuvausrintamaan.

Taavetti ja Koljatti

Lehtiin on taas noussut kauhistuttavia kohuotsikoita. Ensin myyntijohtaja Kiesin ajattelemattomat lausahdukset nostivat myrskyn, ja parissa päivässä autokauppiaamme jäi työttömäksi. Sitten kirjailija Jari Tervo meni kirjoittamaan kirjan, jossa ilmeisesti Matti Vanhasta muistuttava pääministeri Pekka Lahnanen toikkaroi. Lehdet julkaisivat pieniä katkelmia kirjasta liittyen Lidlin kuvitteelliseen kassaneitiin. Tämän perusteella kansa tietää kirjan olevan täyspaska ja yhtään Tervon kirjaa lukemattomat, nimimerkeillä esiintyvät asiantuntijatahot ovat julistaneet Tervon pilipalikirjailijaksi, joka kelpaa korkeintaan Seiskan toimittajaksi.

Itse olen tähän mennessä lukenut kaksi Tervon kirjaa ja kolmas kirja, Myyrä, alkaa olla loppusuoralla - saanen sen tämän viikonlopun aikana luetuksi. En voi väittää Tervon nousseen mitenkään erityisen korkealle omalla suosikkilistallani. Myyrä nyt ainakin on ollut vähän puiseva elämys. Suurimman osan minusta tuntuu, että Tervo tahallaan yrittää hämmentää lukijaparkaa kikkailemalla mahdollisimman paljon. Jouduin aloittamaan Myyrän kesällä uudestaan, kun se oli jäänyt moneksi viikoksi kesken. Ensimmäiset 120 sivua sujuivat toisella kerralla vähän sujuvammin, mutta vain vähän. Tästä huolimatta ajattelin, että voisin kuin voisinkin lukea Koljatin sitten kun sen kirjastosta saa. Citymarketissa sitä tänään vähän selailin, mutta ihan en kahtakymppiä maksa kirjasta, jolle (eikä edes sitä paremmille) minulla ole tilaa. Toisaalta sen voisi ostaa, lukea, ja myydä sitten pienellä tappiolla, vaikka vain noiden marmattavien änkyröiden kiusaksi. Oikean elämän Matti Vanhanen, vaikka en minäkään hänen suurimpia faneja ole (ei minulla kyllä ole oikein mistään politiikkaan liittyvästä mitään suurempaa mielipidettä), otti ainakin julkisesti oikean asenteen Koljattia kohtaan: fiktiota, johon pääsemisestä nimeltä mainitut ja Lahnasen esikuva ovat luultavasti samalla tavalla hiljaa tyytyväisiä kuin päästessään television poliittisiin satiirisarjoihin. Toisaalta vasta lukeminen paljastaa, miten suureen imarreltuneisuuteen on aihetta.

Kirjan tiimoilta nousseessa keskustelussa muuten tuntuu esiintyvään tiuhaan se väite, ettei Tervo kykene itseironiaan. Kumma juttu, mutta minä koin Minun suvun tarinan olevan nimenomaan herra taiteilijan pilkkaa itseään kohtaan. Vaikka mistäs minä mistään mitään tiedän.

Rakas päiväkirja

Tänään oli jännittävä päivä töissä, ja tunsin itseäni tärkeäksi - pääsin käymään kilpailevan firman luona Helsingissä, kun sijaistin työkaveria yhdessä eläkejärjestelmän sisäisessä työryhmässä. Toisaalta olo oli tyhmä, kun en noviisina oikeasti osannut sanoa mitään, hyvä kun onnistuin esittelemään itseni muille. Kollegoiden, eli matemaatikkojen seurassahan siellä toisaalta oltiin. Jos olisin kokeneempi ja osaavampi, nauttisin luultavasti juuri sellaisesta päivittäisen rutiinin ulkopuolelle menevästä touhuamisesta. Siinä voi melkein tuntea voivansa vaikuttaa asioihin, tai ainakin tulee tärkeämpi olo kuin toimistolla nyhjöttämisestä. Tänään opin, että osatyökyvyttömyyseläkkeet kestävät keskimäärin 3,5 vuotta.

Puhuin aamulla toisen työkaverin kanssa hedelmistä, ja koska olen kesäloman loppumisen myötä aloittanut jälleen kerran terveellisemmän elämän, ostin kaupasta hedelmiä (banaaneja ja jotain "aromikkaita" mandariinejä tai mitä lie) mädäntymään tuohon olohuoneen pöydälle. Lisäksi ostin sinihomejuustoa - ei koskenlaskijaa, vaan Regina Blueta (rasvaa 32%, suolaa 2,2%). Lisäksi Miller genuine draft -olutta. Keväällä ja kesällä meni niin paljon tsekkiläisiä oluita, että kokeilin taannoin yhdysvaltalaista Milleriä, ja ihan kelvolliseksi totesin. Se niistä terveellisistä tavoista. Töissä sentään söin kohtuudella lihamakaronilaatikkoa ja salaattia. Huomenna hernekeittopäivä ja pannukakkua, jota en tyypillisesti pysty vastustamaan.

En käynyt tänään edes lenkillä - iltapäivällä väsytti, ja illemmalla alkoi satamaan vettä. Tekosyy sekin tietenkin on. Yritin vähän siivota ja kompensoida sillä liikuntaa, mutta aika kevyeksi jäi taas.