Olen tässä menossa nukkumaan. Tai pitäisi olla jo, mutta luulen meneväni huomenna vasta lähempänä puolta kahdeksaa töihin kuin normaalisti seitsemäksi. Kesäajan syytä. En kannata ollenkaan tällaisia agraariperinteitä etenkään, kun ajansiirto on yleensä saattanut kelloni seuraavaan siirtoajankohtaan asti väärään aikaan. Kellot ovat onneksi enenevissä määrin automaattisia, mutta esimerkiksi seinäkelloni siirrettiin talviaikaan vasta pari viikkoa sitten. Tänään se on taas ollut väärässä. Ylitin tosin itseni, ja siirsin sen äsken kesäaikaan. Talon ainoa väärässä oleva kello on nyt kännykkäni. Siinä on automaattinen ajanpäivitys päällä. Laiskana miehenä odottelen vieläkin, että kännykän aika suvaitsee synkronoitua maailman kanssa.
Ei mutta sitä tässä vaan, että sain tänään luettua ja katsottuakin Michel Houellebecq'n kirjan ja siihen löyhähkösti pohjautuvan elokuvan Alkeishiukkaset. Nyt sitten olisi valittavana sänkylukemiseksi Franz Kafkan novellikokoelma tai Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä. Kafkaa minulle suositeltiin joskus, ja Kaurasen lainasin kirjastosta taannoisen ideani vuoksi jonkinlaisena trippikirjallisuutena. Kummanhan valitsisin? Kaurasen mustassa raamatussa lukee kannessa "Palkittu kohukirja", ja kirja alkaa sarkastisilla kiitoksilla sovinistisioille. Kafkalla taas on maine erinomaisena kirjailijana - tai en oikeastaan tiedä, mikä hän on miehiään, mutta äidinkielen tunnilla muistan teininä vastahakoisesti lukeneeni häntä ja ivanneeni jonkun lyhyen kertomuksen omituisuutta, jollaista luulen, että saattaisin nykyään arvostaa.
Taidan silti valita Kaurasen. Kafka ansaitssee virkeämmän mielen - ylipäätään en kannata sänkylukemista, se on huono tapa, mutta haluaisin viivyttää vähän työviikon alkamista, ja toisaalta olen huomenna töiden jälkeen menossa kirjastoon palauttamaan Alkeishiukkaset, joten jos sattuisin suivaantumaan Kaurasesta jo ensimmäisten sivujen aikana, voisin viedä senkin huomenna ja keskittyä muuhun.
maanantai 30. maaliskuuta 2009
perjantai 27. maaliskuuta 2009
Hyvä tavaton
Töiden jälkeen poikkesin kotimatkalla läheiseen kuppilaan parille oluelle. Mietin siellä, ettei tämä olut nyt ole niin hyvää, että minulla olisi oikea tarve käydä edes yhdellä silloin tällöin - olen kyllä oppinut pitämään oluesta, mutta kyllä se parhaimmillaankin on "hyvää", muttei niin kuin oikeanlainen virvoitusjuoma, jota juo mielellään ja joka harmittaa, kun se pääsee loppumaan.
Päättelin, että olutta tärkeämpää on tapa. Kun harkinnan jälkeen astun baariin ja tilaan yhden, mieleeni nousee kuvia rentoutumisesta ja jonkinlaisesta ympyrän sulkeutumisesta - työviikko on ohi, viikonloppu ja sen jälkeen uusi viikko voi alkaa, ja nyt päästän irti menneen työviikon paineista. Siksi on mukava juoda yksi tai kaksi, ja olla aktiivisesti tekemättä mitään muuta (tosin minulla oli töissä tänään kamera mukana, enkä malttanut olla kuvailematta ostamiani tuoppejakaan, mutta sitä ei lasketa tekemiseksi).
Voisi tietenkin valita muitakin tapoja. Ei tälle mitään erityistä perustetta ole muuta kuin se, että on halutessa helpompi saada seuraa kapakkaan kuin vaikkapa pulikoimiseen Suomenojan voimalan takana olevassa likalammikossa. Toisekseen se on helppo tapa, ja sopii kaikkiaan hyvin suomalaiseen tapakulttuuriin. Kaljanjuonti, vaikka sitten yksinäänkin, on yksi tapa tuntea kuuluvansa joukkoon, ja se tuo levollisen ja rentoutuneen olon.
Päättelin, että olutta tärkeämpää on tapa. Kun harkinnan jälkeen astun baariin ja tilaan yhden, mieleeni nousee kuvia rentoutumisesta ja jonkinlaisesta ympyrän sulkeutumisesta - työviikko on ohi, viikonloppu ja sen jälkeen uusi viikko voi alkaa, ja nyt päästän irti menneen työviikon paineista. Siksi on mukava juoda yksi tai kaksi, ja olla aktiivisesti tekemättä mitään muuta (tosin minulla oli töissä tänään kamera mukana, enkä malttanut olla kuvailematta ostamiani tuoppejakaan, mutta sitä ei lasketa tekemiseksi).
Voisi tietenkin valita muitakin tapoja. Ei tälle mitään erityistä perustetta ole muuta kuin se, että on halutessa helpompi saada seuraa kapakkaan kuin vaikkapa pulikoimiseen Suomenojan voimalan takana olevassa likalammikossa. Toisekseen se on helppo tapa, ja sopii kaikkiaan hyvin suomalaiseen tapakulttuuriin. Kaljanjuonti, vaikka sitten yksinäänkin, on yksi tapa tuntea kuuluvansa joukkoon, ja se tuo levollisen ja rentoutuneen olon.
Lasit ovat keskimäärin puolitäysiä tai puolityhjiä.
sunnuntai 22. maaliskuuta 2009
Fotografia
Sen sijaan että olisin harjoitellut keskiviikon tenttiä varten, kävinkin kävelyllä kameran keralla.
Haamulaiva.
Kilpailija-analyysiä.
Mikä ihme tämä on?
Itäkeskus on varsin tunnettu pääkaupunkiseutulainen ostosmatkakohde. Vähemmän tunnettu on Olarin ja Matinkylän välimaastossa sijaitseva Länsikeskus. Kannattaa käydä tutustumassa pakistanilaiseen makumaalilmaan.
Kadunvarsimainos osuu kerrankin oikeaan.
Koko retken kuvasaldon valitut palat löytyvät täältä (linkki vanhentunee ennemmin tai myöhemmin, kun saan järjesteltyä kuvat). Bussikuvat löytyvät eri hakemistosta.
Haamulaiva.
Kilpailija-analyysiä.
Mikä ihme tämä on?
Itäkeskus on varsin tunnettu pääkaupunkiseutulainen ostosmatkakohde. Vähemmän tunnettu on Olarin ja Matinkylän välimaastossa sijaitseva Länsikeskus. Kannattaa käydä tutustumassa pakistanilaiseen makumaalilmaan.
Kadunvarsimainos osuu kerrankin oikeaan.Koko retken kuvasaldon valitut palat löytyvät täältä (linkki vanhentunee ennemmin tai myöhemmin, kun saan järjesteltyä kuvat). Bussikuvat löytyvät eri hakemistosta.
lauantai 21. maaliskuuta 2009
Tarpeeton vannomus
Mitä tarkoitetaan, kun sanotaan: vannomatta paras? Että jokin asia on paras ilman, että vannotaan sen olevan paras? En muista koskaan joutuneeni vannomaan parhauden puolesta, vaan parhaus on yleensä selvinnyt jollain objektiivisella tai subjektiivisella mittarilla, joka järjestää vaihtoehdot riviin ominaisuuksien mukaan.
perjantai 20. maaliskuuta 2009
Tongue maintenance
Viikonloppu alkoi, eikä taaskaan yhtään liian aikaisin. Perjantait vain ovat silti jääneet viime aikoina hieman kevyiksi. Tänäänkin oli kolme tuntia kestävä kielenhuoltokoulutus, johon otin erään työkaverin kanssa osaa. Myönnän lähteneeni vähän ennakkoluuloisesti matkaan - kyllähän nyt minä osaan kirjoittaa, vaikka kieltämättä ylioppilaskirjoituksista ropsahti A tai B. Myönnetään kuitenkin sekin, että ehkä tämän päivän teoriaosuudesta oli vähän hyötyä. Käytän ihan liikaa keskeyttäviä rakenteita kirjoituksissani, ja olisi varmaankin hyvä pyrkiä hieman rajoittamaan niitä. Maanantaina koulutus jatkuu vielä kolmen tunnin työpajalla, jonne pitäisi viedä jokin oma teksti omatoimista analysointia varten. Ajattelin alunperin viedä jonkun sopivan blogitekstin, mutta työkommunikaatiota vartenhan siellä oikeastaan ollaan, joten pitäisi varmaan noukkia työsähköposteista joku sopiva ja viedä se.
Ensi viikko onkin sitten vajaa. Tiistaina ja keskiviikkona poissa toimistolta ensin tenttiinlukuvapaalla, ja sitten keskiviikkona varsinaisessa tentissä. Viimeiset päivät pitäisi lukea ja harjoitella vanhoilla tenttikysymyksillä oikein ahkerasti. Väsyttää vain niin maan vietävästi jo valmiiksi. Toisekseen pitäisi lähteä hakemaan postista joitakin aikoja sitten tilaamiani kameratarvikkeita, ja jos huomenna on yhtään hieno sää, voisi käydä pitkästä aikaa valokuvailemassa. Länsiväylä-lehti julkaisee lukijoiden lähettämiä kevätkuvia, joista parhaimmat voivat voittaa palkintojakin. Se on ihan hyvä tekosyy lähteä dokumentoimaan Matinkylää ja valamaan näin itseensä matinkyläläisyyttä.
Ensi viikko onkin sitten vajaa. Tiistaina ja keskiviikkona poissa toimistolta ensin tenttiinlukuvapaalla, ja sitten keskiviikkona varsinaisessa tentissä. Viimeiset päivät pitäisi lukea ja harjoitella vanhoilla tenttikysymyksillä oikein ahkerasti. Väsyttää vain niin maan vietävästi jo valmiiksi. Toisekseen pitäisi lähteä hakemaan postista joitakin aikoja sitten tilaamiani kameratarvikkeita, ja jos huomenna on yhtään hieno sää, voisi käydä pitkästä aikaa valokuvailemassa. Länsiväylä-lehti julkaisee lukijoiden lähettämiä kevätkuvia, joista parhaimmat voivat voittaa palkintojakin. Se on ihan hyvä tekosyy lähteä dokumentoimaan Matinkylää ja valamaan näin itseensä matinkyläläisyyttä.
torstai 19. maaliskuuta 2009
Seinä ja, öh
Äiti hälytti tiistaina, että televisiosta alkaisi iltasella joku ruotsalainen poliisisarja. Ilmeni, että FST5 esittää ainakin ensimmäisen Henning Mankellin Wallander-sarjaan perustuneen elokuvan Mördare utan ansikte vuodelta 1994, jossa nukkavierua ystadilaiskomisariota esittää suosikki-ruotsalaisnäyttelijäni Rolf Lassgård. En olekaan nähnyt näitä Lassgård-Wallandereita koskaan, vaan olen saanut tyytyä Henriksson-Wallandereihin. Mankellin romaanejakaan en ole lukenut, eikä tämänpäiväinen visiitti kadun toiselle puolelle kirjastoon tuottanut hedelmää. Ei kylläkään sillä, että ehtisin juuri nyt lukemaan muuta kuin tenttikirjallisuutta ja siinä sivussa muutamia päiviä sitten aloittamaani Michel Houellebecq'n Alkeishiukkasia.
Näissä ruotsalaispoliisisarjoissa vaikuttaisi kyllä toistuvan tietynlaiset kaavat. En tosin tunne kuin kaksi fiktiivistä ruotsalaiskomisariota. Kummatkin ovat yksineläviä, eronneita keski-ikäisiä miehiä, jotka eivät enää ole elämänsä kunnossa, jotka ovat enemmän tai vähemmän vieraantuneita tyttäristään - molemmilla on yksi tytär - ja kummankin työssä pahimpia vihollisia heti rosvojen jälkeen on lehdistö, joka saa aina vihiä tapahtumista ja sotkee kuvioita.
Joka tapauksessa FST5:lle taas iso kiitos - se on osoittautunut muutenkin hyväksi televisiokanavaksi, ja tämä ei ainakaan vähennä arvostustani. Näyttäisi nyt sitten kaikki Wallanderit, ja jos vielä saisi ne 90-luvun alkupuolen Beckit, niin hyvä.
Näissä ruotsalaispoliisisarjoissa vaikuttaisi kyllä toistuvan tietynlaiset kaavat. En tosin tunne kuin kaksi fiktiivistä ruotsalaiskomisariota. Kummatkin ovat yksineläviä, eronneita keski-ikäisiä miehiä, jotka eivät enää ole elämänsä kunnossa, jotka ovat enemmän tai vähemmän vieraantuneita tyttäristään - molemmilla on yksi tytär - ja kummankin työssä pahimpia vihollisia heti rosvojen jälkeen on lehdistö, joka saa aina vihiä tapahtumista ja sotkee kuvioita.
Joka tapauksessa FST5:lle taas iso kiitos - se on osoittautunut muutenkin hyväksi televisiokanavaksi, ja tämä ei ainakaan vähennä arvostustani. Näyttäisi nyt sitten kaikki Wallanderit, ja jos vielä saisi ne 90-luvun alkupuolen Beckit, niin hyvä.
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
Edustan
Opiskeluaikoina haaveilin työstä, jossa ei tarvitsisi olla juurikaan ulkomaailman kanssa tekemisissä, vaan voisi keskittyä tiedon käsittelyyn - sen kartuttamiseen, sen analysoimiseen ja sen avulla analysoimiseen. Tutkijan ammatti oli se päällimmäisin haave, mutta olisi minulle kelvannut jokin lähes vastaava - en tiennyt, millaisia vaihtoehtoja olisi tarjolla, mutta ajattelin sellaisia yhtä kaikki olevan. Olin puhelin- ja esiintymiskammoinen.
Ja sitten päädyin työhön, johon kuuluu ainakin minun osaltani asiantuntijaroolissa esiintyminen erityisesti asiakkaille. Puhelinkammo on työn ohella parantunut, vaikka olenkin yhä vakaammin sitä mieltä, että puhelinkeskustelun ainoa erityispiirre on keskustelukumppanin hämääminen, sumuttaminen ja harhauttaminen, ja puhelimen sijaan pitäisi suosia sähköpostia, jossa jokainen voi vuorollaan esittää harkittuja lausuntoja asiasta.
Esiintymiskammoni ei ole kuitenkaan ihan hellittänyt, vaikka työhöni kuuluu myös konkreettiset asiakaskäynnit. Sen jälkeen, kun viikko sitten sain tietää tämänpäiväisestä keikasta, olen stressannut hirveästi ja oirehtinut fyysisesti siitä huolimatta, että tämä ei olisi ollut lainkaan ensimmäinen asiakaskäyntini (vaan kuudes, luulisin), ja tähän asti joka ainoa keikka on sujunut vähintäänkin erinomaisesti. Huomasin tällä kertaa, että jännitykseni päättyi kuitenkin jo noin tuntia ennen tapaamisen alkamista. Eilen minulla oli stressistä pää kipeä, tänään heräsin aamulla liian aikaisin ilmeisesti jännityksestä tai stressistä (vai ovatko ne sama asia tällaisissa tapauksissa), lähtiessäni vielä jännitin, mutta jahka olin ehtinyt Helsingin rautatieasemalle, oli jännitys alkanut jo lieventymään. Saapuessani Vantaankosken asemalle ei tuntunut missään. Olin joka tapauksessa etuajassa, ja jäin kiertelemään ja tutustumaan hieman Martinlaaksoon. Tilaisuuksia olisi ollut ahdistua, mutta näin ei käynyt. Kun lopulta pääsin paikalle, hoidin tilaisuuden osaltani kuin vanha konkari.
Vaikka olisin välillä valmis pitämään - ja opiskelijana olisin varmasti pitänytkin - työnkuvan tätä puolta ehdottomasti huonona puolena, olen toisaalta kuitenkin sitä mieltä, että tämä on juuri sopivaa vaihtelua arkeen. Sen sijaan, että aamulla saapuisi toimistolle keittämään kahvit, vaihtamaan aamukuulumiset muiden aamulla saapuvien työtovereiden kanssa ja sitten istuutumaan päätteen ääreen useiksi tunneiksi, voinkin aamulla matkustaa kauemmin, juoda (ryöstöhintaiset) kahvit ja syödä meetwurstisämpylät Helsingin aseman aamussa, matkustella junalla, nauttia toisten tarjoamat kahvit ja pullat leppoisan, vaikkakin pääsääntöisesti asiapitoisen jutustelun lomassa. Sitten työpaikalle syömään, ja vasta sitten normaalien päivärutiinien pariin. Kunhan joskus opin olemaan stressaamatta etukäteen turhan takia, tästähän voisi vaikka pitää.
Ja sitten päädyin työhön, johon kuuluu ainakin minun osaltani asiantuntijaroolissa esiintyminen erityisesti asiakkaille. Puhelinkammo on työn ohella parantunut, vaikka olenkin yhä vakaammin sitä mieltä, että puhelinkeskustelun ainoa erityispiirre on keskustelukumppanin hämääminen, sumuttaminen ja harhauttaminen, ja puhelimen sijaan pitäisi suosia sähköpostia, jossa jokainen voi vuorollaan esittää harkittuja lausuntoja asiasta.
Esiintymiskammoni ei ole kuitenkaan ihan hellittänyt, vaikka työhöni kuuluu myös konkreettiset asiakaskäynnit. Sen jälkeen, kun viikko sitten sain tietää tämänpäiväisestä keikasta, olen stressannut hirveästi ja oirehtinut fyysisesti siitä huolimatta, että tämä ei olisi ollut lainkaan ensimmäinen asiakaskäyntini (vaan kuudes, luulisin), ja tähän asti joka ainoa keikka on sujunut vähintäänkin erinomaisesti. Huomasin tällä kertaa, että jännitykseni päättyi kuitenkin jo noin tuntia ennen tapaamisen alkamista. Eilen minulla oli stressistä pää kipeä, tänään heräsin aamulla liian aikaisin ilmeisesti jännityksestä tai stressistä (vai ovatko ne sama asia tällaisissa tapauksissa), lähtiessäni vielä jännitin, mutta jahka olin ehtinyt Helsingin rautatieasemalle, oli jännitys alkanut jo lieventymään. Saapuessani Vantaankosken asemalle ei tuntunut missään. Olin joka tapauksessa etuajassa, ja jäin kiertelemään ja tutustumaan hieman Martinlaaksoon. Tilaisuuksia olisi ollut ahdistua, mutta näin ei käynyt. Kun lopulta pääsin paikalle, hoidin tilaisuuden osaltani kuin vanha konkari.
Vaikka olisin välillä valmis pitämään - ja opiskelijana olisin varmasti pitänytkin - työnkuvan tätä puolta ehdottomasti huonona puolena, olen toisaalta kuitenkin sitä mieltä, että tämä on juuri sopivaa vaihtelua arkeen. Sen sijaan, että aamulla saapuisi toimistolle keittämään kahvit, vaihtamaan aamukuulumiset muiden aamulla saapuvien työtovereiden kanssa ja sitten istuutumaan päätteen ääreen useiksi tunneiksi, voinkin aamulla matkustaa kauemmin, juoda (ryöstöhintaiset) kahvit ja syödä meetwurstisämpylät Helsingin aseman aamussa, matkustella junalla, nauttia toisten tarjoamat kahvit ja pullat leppoisan, vaikkakin pääsääntöisesti asiapitoisen jutustelun lomassa. Sitten työpaikalle syömään, ja vasta sitten normaalien päivärutiinien pariin. Kunhan joskus opin olemaan stressaamatta etukäteen turhan takia, tästähän voisi vaikka pitää.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Pelaan dindendolla
Piti joskus viikko sitten poksauttaa kuplat kultturellin esittämiseltäni ja ilmoittaa, että olin katsonut Sledge Hammer! -sarjan kaikki jaksot noin viikon aikana. Syvemmästä analyysistä ei kuitenkaan tullut mitään, joten sai jäädä. Hauska sarjahan se oli, mutta ei se nyt niin paljoa naurattanut kuin silloin 7 vuotta sitten, kun olin aloitteleva matematiikan opiskelija.
En enää edes muista, miten viikko meni. Muistan stressanneeni töissä - nyt alkaa vilkkumaan takaumia silmissä - ja epäilenpä ettei ensi viikkokaan paremmalta vaikuta. Asiakaskäynti olisi tiedossa, ja vaikka ne ovat tähänkin asti menneet hyvin, stressaavat ne silti etukäteen. Lisäksi koska perjantaina minulla oli taas vapaapäivä, odottaa sähköpostissa varmaan karmeita yllätyksiä.
Viikonloppuna vanhemmat olivat kylässä. Tuhlasin rahani sohvaan ja tv-pöytään. Ja heti kun vanhemmat olivat lähteneet, kävin tuosta noin vain ostamassa itselleni Playstation 3:n ja sille Fallout 3 -pelin. Minulla ei olekaan koskaan aiemmin ollut pelikonsolia. Peruskoulussa ja lukiossa olin periaatteesta PC-mies, sille kun sai sentään muunkinlaisia pelejä kuin sellaisia, joissa haalareihin sonnustautuneet italialaiset putkimiehet syövät sieniä ja hyppelevät. Sittemmin asenteeni ovat tervehtyneet, mutta ei ole ollut varaa hankkia moista. Vuorokauden jälkeen olen alkanut kuvittelemaan, ettei tietokoneella varmaan tarvitse erityisemmin pelata muita kuin vanhoja pelejä ja ehkä joitain strategiapelejä. Niin ja tietysti Tie Fighteriä, jos se vain toimisi ja olisi vielä toimiva joystick.
Kymmenisen päivää tenttiin. Samperi.
P.S. Niin joo, olihan minulla jotain asiaakin. Katsoin pari elokuvaa. Ensimmäinen oli Natural Born Killers. Elokuvan alkuosuuden aikana piti tarkistaa, että eihän tämä ollut Quentin Tarantinon elokuva. Ohjaajaksi mainittiin Oliver Stone. Ja sitten paljastui, että Tarantino on kuitenkin ollut se takapiru tämänkin elokuvan takana. En joka tapauksessa oikeastaan pitänyt. Olihan se tietenkin jotain muuta kuin jälleen yksi elokuva murhailevasta pariskunnasta, mutta en voinut olla haukottelematta. Elokuva vaikutti kritisoivan ihmisten ja median asennetta tappamiseen: Mickeystä ja Mallorystä tulee juhlittuja sankareita, ja heidän suorittamasta massamurhasta viihdettä massoille. Tarkemmin ajateltuna olen itse tainnut mennä vielä pidemmälle: en kavahda väkivaltaviihdettä, enkä toisaalta enää edes katso sitä, öh, innoissani. Haukottelen vain ja mietin: joko taas.
Toisaalta kuitenkin toisena katsomani Straw Dogs kirvoitti tunteita, joskaan en siitä raiskauskohtauksesta, jonka vuoksi elokuva oli ymmärtääkseni 30 vuotta pannassa brittilässä. Myönnettäköön kuitenkin, että sekin oli onnistunut kohtaus, kuten koko elokuva noin muutenkin. Koko elokuvan ajan minua muuten häiritsi se, että vajaaälyistä Henry Nilesiä näytteli ihan David Warnerin näköinen tyyppi. Krediiteissä ei kuitenkaan Warnerin nimeä näkynyt, vaikka pariin kertaan tarkastin. IMDB paljasti sitten totuuden.
Kolmas elokuva oli tänään katsomani Night of the Living Dead uusioversio vuodelta 1990. En ole nähnyt alkuperäistäkään, vaikka se on DVD-kokoelmissani jonkinlaisena väritettynä versiona. Joka tapauksessa en ole koskaan ollut suuri zombie-elokuvien ystävä, mutta itseasiassa huomasin pitäväni tästä. Ehkä se johtui siitä, että tästä puuttui zombitaudin selittely viruksilla ja syyn nakkaaminen hallituksen ja armeijan niskoille. En oikeastaan tiedä, mikä tämän genren elokuvissa minua oikein risoo, joten pitäisi varmaan katsoa aika moni elokuva uudestaan ja vertailla vähän.
En enää edes muista, miten viikko meni. Muistan stressanneeni töissä - nyt alkaa vilkkumaan takaumia silmissä - ja epäilenpä ettei ensi viikkokaan paremmalta vaikuta. Asiakaskäynti olisi tiedossa, ja vaikka ne ovat tähänkin asti menneet hyvin, stressaavat ne silti etukäteen. Lisäksi koska perjantaina minulla oli taas vapaapäivä, odottaa sähköpostissa varmaan karmeita yllätyksiä.
Viikonloppuna vanhemmat olivat kylässä. Tuhlasin rahani sohvaan ja tv-pöytään. Ja heti kun vanhemmat olivat lähteneet, kävin tuosta noin vain ostamassa itselleni Playstation 3:n ja sille Fallout 3 -pelin. Minulla ei olekaan koskaan aiemmin ollut pelikonsolia. Peruskoulussa ja lukiossa olin periaatteesta PC-mies, sille kun sai sentään muunkinlaisia pelejä kuin sellaisia, joissa haalareihin sonnustautuneet italialaiset putkimiehet syövät sieniä ja hyppelevät. Sittemmin asenteeni ovat tervehtyneet, mutta ei ole ollut varaa hankkia moista. Vuorokauden jälkeen olen alkanut kuvittelemaan, ettei tietokoneella varmaan tarvitse erityisemmin pelata muita kuin vanhoja pelejä ja ehkä joitain strategiapelejä. Niin ja tietysti Tie Fighteriä, jos se vain toimisi ja olisi vielä toimiva joystick.
Kymmenisen päivää tenttiin. Samperi.
P.S. Niin joo, olihan minulla jotain asiaakin. Katsoin pari elokuvaa. Ensimmäinen oli Natural Born Killers. Elokuvan alkuosuuden aikana piti tarkistaa, että eihän tämä ollut Quentin Tarantinon elokuva. Ohjaajaksi mainittiin Oliver Stone. Ja sitten paljastui, että Tarantino on kuitenkin ollut se takapiru tämänkin elokuvan takana. En joka tapauksessa oikeastaan pitänyt. Olihan se tietenkin jotain muuta kuin jälleen yksi elokuva murhailevasta pariskunnasta, mutta en voinut olla haukottelematta. Elokuva vaikutti kritisoivan ihmisten ja median asennetta tappamiseen: Mickeystä ja Mallorystä tulee juhlittuja sankareita, ja heidän suorittamasta massamurhasta viihdettä massoille. Tarkemmin ajateltuna olen itse tainnut mennä vielä pidemmälle: en kavahda väkivaltaviihdettä, enkä toisaalta enää edes katso sitä, öh, innoissani. Haukottelen vain ja mietin: joko taas.
Toisaalta kuitenkin toisena katsomani Straw Dogs kirvoitti tunteita, joskaan en siitä raiskauskohtauksesta, jonka vuoksi elokuva oli ymmärtääkseni 30 vuotta pannassa brittilässä. Myönnettäköön kuitenkin, että sekin oli onnistunut kohtaus, kuten koko elokuva noin muutenkin. Koko elokuvan ajan minua muuten häiritsi se, että vajaaälyistä Henry Nilesiä näytteli ihan David Warnerin näköinen tyyppi. Krediiteissä ei kuitenkaan Warnerin nimeä näkynyt, vaikka pariin kertaan tarkastin. IMDB paljasti sitten totuuden.
Kolmas elokuva oli tänään katsomani Night of the Living Dead uusioversio vuodelta 1990. En ole nähnyt alkuperäistäkään, vaikka se on DVD-kokoelmissani jonkinlaisena väritettynä versiona. Joka tapauksessa en ole koskaan ollut suuri zombie-elokuvien ystävä, mutta itseasiassa huomasin pitäväni tästä. Ehkä se johtui siitä, että tästä puuttui zombitaudin selittely viruksilla ja syyn nakkaaminen hallituksen ja armeijan niskoille. En oikeastaan tiedä, mikä tämän genren elokuvissa minua oikein risoo, joten pitäisi varmaan katsoa aika moni elokuva uudestaan ja vertailla vähän.
sunnuntai 8. maaliskuuta 2009
Viimeinen postaus tästä aihepiiristä
Vajaa vuosi sitten aloitin venäjänopiskelut, mutta ne jäivät innokkaan alkukesän jälkeen pahasti jäihin ja kurssin ainoat näkyvät vaikutukset jäivät tämän blogin osoitekenttään. En silti ole kuopannut vielä ajatusta jatkaa niitä opintoja, mutta mietin, pitäisikö opetella myös espanjaa. Ei nyt muuten, mutta kun sain viimein hankittua itseltäni vielä puuttuneen Penguin Classicsin Borges-kokoelman osan Selected Poems. Vaikka esseitä ja novelleja voikin lukea käännöksinä vieraalta kieleltä toiselle - typeräähän se on, mutta kun ei suomennoksiakaan näy myynnissä - niin runoista en ole enää niin varma.
Ongelmahan on tietysti jo siinä, että kuten teatteriakaan, en ymmärrä myöskään runoutta. Jos luen katkelman mistä tahansa runosta, käteen jää vain hölmö olo. Mitä tuokin nyt oli olevinaan. Luulen, ettei minulla ole vaadittavaa kärsivällisyyttä syventyä sellaiseen tiiviiseen tekstiin, joka yrittää ilmaista enemmän kuin tyypillinen teksti. Kaunokirjallisuuttakin luen yleensä tekstinä, lause lauseelta, enkä sen kummemmin jää koskaan miettimään, mitä tässä oikein yritetään sanoa. En pysty uppoutumaan tekstiin, vaan suoritan toimintoa nimeltä lukeminen.
Borgesin takia voisin kyllä kerrankin yrittää. Ainakin sieltä täältä selailemalla miehen runotkin vaikuttavat vähän joltain muulta kuin siltä etovalta sätkäkoneromantiikalta, jota suomalaiset nykyrunoilijat ainakin takavuosien VR:n matkustajille suunnatun aikakausilehden Matkaan artikkelin mukaan tuntuvat harjoittavan. On toisaalta ehkä juuri sellaisten taiteilijoiden vika, että suhtaudun runouteen hieman vieroksuen - tai pikemminkin: suhtaudun edelleen hieman vieroksuen. Perimmäinen syy, ja samalla melko halpa syy, sivistymättömyyteeni tällä saralla lienee kuitenkin se, että runouden harrastamisella (lukeminen tai kirjoittaminen) on maine yksinomaan naisten taidemuotona(*). Sama koskee muuten teatteria - epäedistyksellisissä piireissä epäkultturellin heteromiehen on sallittua harrastaa vain elokuvia, televisiota, kirjallisuutta (senkin kanssa vähän niin ja näin), musiikkia, sarjakuvia sekä vormuloita ja potkupalloa. Viimeksi mainittujen harrastaminenhan on jopa eräänlainen pakko. Tässä iässä ei enää tietenkään pelkää muiden (yleensä pohjimmiltaan kuitenkin leikkimielisiä) ennakkoluulotteluja, mutta nuorempana ja epävarmempana asia oli toinen. Kypsemmässä (komparatiivi; en voi väittää olevani kypsä ihminen) iässä taistelu kohdistuu enemmän omia ennakkoluuloja ja nuoruuden pelkojen kuolonkorinoita vastaan.
Tiedän, että nämä merkinnät ovat viime päivinä tuntuneet aiheiltaan niin kovin teeskenteleviltä ja mukakultturelleilta. Jatkossa taso laskee takaisin navan alle, kuten pitääkin.
*) Tarkoitan tällä siis samaa kuin esimerkiksi että jooga ei kuulosta "miesten harrastukselta", vaikka sen harrastamisessa ei tarkemmin ajateltuna ole mitään sukupuolisidonnaisuutta. On tietysti mahdollista, että ennakkoluulot ovat nyt omiani. Tai ainakin joissain vanhoissa viiteryhmissäni vallinneita ennakkoluuloja.
Ongelmahan on tietysti jo siinä, että kuten teatteriakaan, en ymmärrä myöskään runoutta. Jos luen katkelman mistä tahansa runosta, käteen jää vain hölmö olo. Mitä tuokin nyt oli olevinaan. Luulen, ettei minulla ole vaadittavaa kärsivällisyyttä syventyä sellaiseen tiiviiseen tekstiin, joka yrittää ilmaista enemmän kuin tyypillinen teksti. Kaunokirjallisuuttakin luen yleensä tekstinä, lause lauseelta, enkä sen kummemmin jää koskaan miettimään, mitä tässä oikein yritetään sanoa. En pysty uppoutumaan tekstiin, vaan suoritan toimintoa nimeltä lukeminen.
Borgesin takia voisin kyllä kerrankin yrittää. Ainakin sieltä täältä selailemalla miehen runotkin vaikuttavat vähän joltain muulta kuin siltä etovalta sätkäkoneromantiikalta, jota suomalaiset nykyrunoilijat ainakin takavuosien VR:n matkustajille suunnatun aikakausilehden Matkaan artikkelin mukaan tuntuvat harjoittavan. On toisaalta ehkä juuri sellaisten taiteilijoiden vika, että suhtaudun runouteen hieman vieroksuen - tai pikemminkin: suhtaudun edelleen hieman vieroksuen. Perimmäinen syy, ja samalla melko halpa syy, sivistymättömyyteeni tällä saralla lienee kuitenkin se, että runouden harrastamisella (lukeminen tai kirjoittaminen) on maine yksinomaan naisten taidemuotona(*). Sama koskee muuten teatteria - epäedistyksellisissä piireissä epäkultturellin heteromiehen on sallittua harrastaa vain elokuvia, televisiota, kirjallisuutta (senkin kanssa vähän niin ja näin), musiikkia, sarjakuvia sekä vormuloita ja potkupalloa. Viimeksi mainittujen harrastaminenhan on jopa eräänlainen pakko. Tässä iässä ei enää tietenkään pelkää muiden (yleensä pohjimmiltaan kuitenkin leikkimielisiä) ennakkoluulotteluja, mutta nuorempana ja epävarmempana asia oli toinen. Kypsemmässä (komparatiivi; en voi väittää olevani kypsä ihminen) iässä taistelu kohdistuu enemmän omia ennakkoluuloja ja nuoruuden pelkojen kuolonkorinoita vastaan.
Tiedän, että nämä merkinnät ovat viime päivinä tuntuneet aiheiltaan niin kovin teeskenteleviltä ja mukakultturelleilta. Jatkossa taso laskee takaisin navan alle, kuten pitääkin.
*) Tarkoitan tällä siis samaa kuin esimerkiksi että jooga ei kuulosta "miesten harrastukselta", vaikka sen harrastamisessa ei tarkemmin ajateltuna ole mitään sukupuolisidonnaisuutta. On tietysti mahdollista, että ennakkoluulot ovat nyt omiani. Tai ainakin joissain vanhoissa viiteryhmissäni vallinneita ennakkoluuloja.
lauantai 7. maaliskuuta 2009
Paljon onnea vaan päivänsankkerille
Kävin teatterissa. Enhän minä voinut vastustaa, kun teatterin nimi on Musta Aukko, ja se esiintyykin vielä täällä kotoisessa Matinkylässä. Näytelmän nimi oli Paljon onnea vaan. Se oli jonkinlainen "kansankomedia" - vai pitäisikö peräti farssiksi tituleerata - viisikymmentä vuotta täyttävän Kari-Pekan yllätysjuhlista. Kaksista yllätysjuhlista. Toiseen kaverit ovat tilanneet venäläisen "kotihoitajan" tanssimaan, ja toista ovat järjestämässä vaimo anoppeineen. Asiat arvatenkin riistäytyvät käsistä.
Minä en tietenkään teatteritaiteen päälle ymmärrä - tämä oli toinen kerta aikuiselämäni aikana ja toinen kerta noin puolen vuoden sisään kun käyn teatterissa. Myönnän kyllä nauttineeni esityksestä ja nauraneenikin jopa, vaikka väliajan veto tuntuikin vähän hiipuvan. Jotenkaan päänsä lyömisen vuoksi seonnut, kenkäpuhelimeen agentti 86:n lailla puhuva Johtaja ei jaksanut enää naurattaa. Joka tapauksessa, koska en tunne teatteria sillä tavalla, en osaa arvioida teoksen hyvyyttä. Ihan toimiva näytelmä varsinkin ensimmäisen tunnin ajan, ei kait siinä mitään.
Mainitsin eräänä päivänä ruokatunnilla töissä meneväni katsomaan moista näytöstä. Työkaveri sitten totesi, että on aika orpoa mennä yksin esimerkiksi elokuviin. Suvaitsin olla vähän eri mieltä, kyllähän elokuviin nyt voi yksin mennä. Myönnän kuitenkin, että teatteri, tai ylipäätään jokin taidemuoto johon kuuluvat väliajat, ovat vähän eri asia. Viimeksi kun olin teatterissa, minulla oli seuralainen, ja sain tavallaan "täyden" elämyksen kun pystyin keskustelemaan näytelmästä jonkun kanssa. Nyt asia oli vähän eri. Eristäytyneisyys tuntui luuytimissä asti. Kaikki muut (lukuunottamatta ilmeisesti yhtä toista vierasta - melkein teki mieleni käydä kysymässä, sattuiko hän olemaan toimittaja. Muuten hän nimittäin oli kuin ilmetty vanhempi versio edelliskerran seuralaisestani) saapuivat sankkoina joukkoina paikalle. En tiedä, pelkäävätkö muut olla yksin, vai rikoinko jälleen jotain kulttuuriväen normia vastaan. Vaikka samapa tuo, itseäni varten siellä kuitenkin olin.
Minä en tietenkään teatteritaiteen päälle ymmärrä - tämä oli toinen kerta aikuiselämäni aikana ja toinen kerta noin puolen vuoden sisään kun käyn teatterissa. Myönnän kyllä nauttineeni esityksestä ja nauraneenikin jopa, vaikka väliajan veto tuntuikin vähän hiipuvan. Jotenkaan päänsä lyömisen vuoksi seonnut, kenkäpuhelimeen agentti 86:n lailla puhuva Johtaja ei jaksanut enää naurattaa. Joka tapauksessa, koska en tunne teatteria sillä tavalla, en osaa arvioida teoksen hyvyyttä. Ihan toimiva näytelmä varsinkin ensimmäisen tunnin ajan, ei kait siinä mitään.
Mainitsin eräänä päivänä ruokatunnilla töissä meneväni katsomaan moista näytöstä. Työkaveri sitten totesi, että on aika orpoa mennä yksin esimerkiksi elokuviin. Suvaitsin olla vähän eri mieltä, kyllähän elokuviin nyt voi yksin mennä. Myönnän kuitenkin, että teatteri, tai ylipäätään jokin taidemuoto johon kuuluvat väliajat, ovat vähän eri asia. Viimeksi kun olin teatterissa, minulla oli seuralainen, ja sain tavallaan "täyden" elämyksen kun pystyin keskustelemaan näytelmästä jonkun kanssa. Nyt asia oli vähän eri. Eristäytyneisyys tuntui luuytimissä asti. Kaikki muut (lukuunottamatta ilmeisesti yhtä toista vierasta - melkein teki mieleni käydä kysymässä, sattuiko hän olemaan toimittaja. Muuten hän nimittäin oli kuin ilmetty vanhempi versio edelliskerran seuralaisestani) saapuivat sankkoina joukkoina paikalle. En tiedä, pelkäävätkö muut olla yksin, vai rikoinko jälleen jotain kulttuuriväen normia vastaan. Vaikka samapa tuo, itseäni varten siellä kuitenkin olin.
65
Olen tässä ihmetellyt sitä, millä raivolla nuoretkin ihmiset ovat käyneet hallituksen päätöstä korottaa eläkeikää vastaan. Ihan kuin se olisi jokin epäinhimillinen ratkaisu, jonka tavoite olisi viedä ihmiset suoraan työelämästä hautaan. Kuitenkin vuoteen 2005 asti ainoa mahdollinen ikäraja oli (joitain erityistoimialoja lukuunottamatta) juurikin tuo 65 vuotta, kunnes se muutettiin joustavammaksi. Nyt siis siirryttäisiin vain takaisin melkein yhtä "pahaan" järjestelmään kuin aiemminkin. Ja nimenomaan melkein, sillä ymmärtääkseni kuitenkin olisi tarkoitus jättää mahdollisuus olla työelämässä pidempäänkin.
Olen kuitenkin itsekin vastustavalla kannalla. Minulla pitäisi olla työni puolesta jonkinlainen näköalapaikka työeläkejärjestelmässä tapahtuviin asioihin, mutta silloisena sunnuntai-iltana asia tuli minullekin täytenä yllätyksenä. Päätös on minusta hieman liian kiirehditty. Nykyinen järjestelmä, jossa eläkkeelle voi jäädä joustavasti 63-68 -vuotiaana, on ollut ihan liian lyhyen aikaa käytössä jotta voitaisiin nähdä, miten se olisi auttanut eläkepommiin. Ymmärtääkseni keskimääräinen eläköitymisikä on kuitenkin noussut viime vuosina etenkin, kun rajataan tarkastelu varttuneempaan väkeen - kolmekymppiset nuoret olisivat jääneet masennuksiensa vuoksi eläkkeille, vaikka eläkeikä olisi ollut 35.
Typerä päätös siis, mutta en toisaalta ole ihan valmis yleislakkoilemaankaan tai allekirjoittelemaan adresseja. Asiat ovat kuitenkin vaikeita, ja luultavasti ratkaisun toimivuutta ei voi nähdä ennen kuin on liian myöhäistä. En kannata paniikkiratkaisuja enkä rähinähenkeä.
Olen kuitenkin itsekin vastustavalla kannalla. Minulla pitäisi olla työni puolesta jonkinlainen näköalapaikka työeläkejärjestelmässä tapahtuviin asioihin, mutta silloisena sunnuntai-iltana asia tuli minullekin täytenä yllätyksenä. Päätös on minusta hieman liian kiirehditty. Nykyinen järjestelmä, jossa eläkkeelle voi jäädä joustavasti 63-68 -vuotiaana, on ollut ihan liian lyhyen aikaa käytössä jotta voitaisiin nähdä, miten se olisi auttanut eläkepommiin. Ymmärtääkseni keskimääräinen eläköitymisikä on kuitenkin noussut viime vuosina etenkin, kun rajataan tarkastelu varttuneempaan väkeen - kolmekymppiset nuoret olisivat jääneet masennuksiensa vuoksi eläkkeille, vaikka eläkeikä olisi ollut 35.
Typerä päätös siis, mutta en toisaalta ole ihan valmis yleislakkoilemaankaan tai allekirjoittelemaan adresseja. Asiat ovat kuitenkin vaikeita, ja luultavasti ratkaisun toimivuutta ei voi nähdä ennen kuin on liian myöhäistä. En kannata paniikkiratkaisuja enkä rähinähenkeä.
Vapaapäivä
Pidin eilen ylärajoilla keikkuvan ylityösaldoni turvin pitkästä aikaa vapaapäivän. Heräsin kyllä jokseenkin normaaliin aikaan vain hieman puoli seitsemän jälkeen, ja tunnin päästä olin jo matkalla hoitamaan loman tekosyynä ollutta asiaa, eli passihakemuksen jättämistä Espoon poliisiasemalla. Istuin samalla paikalla kuin kuvassa toisena oikealla istuva harmaa selkä. Mustekalaa ei näkynyt missään, ja paikalla oli paljon vähemmän väkeä. Bussilla 5 pääsi melkein-mutta-ei-ihan kotioven edestä Nihtisillankujalle mukavasti - ainoa vaan, että lähdin taas vähän mihin aikaan sattui ja sain odottaa kyytiä ainakin varttitunnin.
Asia hoitui melkoisen sutjakkaasti, mutta paluumatkalla vitonen ehti sujahtaa juuri editseni. Sain taas odottaa varttitunnin bussia. Tällä kertaa kolmosta, jota itse edes näen hyvin harvoin saati sitten että olisin koskaan matkustanut. Sillä pääsi koko matkan kehä II:ta Ison Omenan Länsiväylän Kirkkonummen suunnan pysäkille, kun vitonen olisi jättänyt sen eteen. Kävin kaupassa.
Kotiin päästyäni istuinkin sitten koneella ja luin samassa vähän tenttiin. Laskin, että hieman viitsimällä saisin toisen ja luultavasti tärkeämmän kirjan luettua loppuun jopa tämän viikon aikana, jos kirjan liitteitä ei lasketa.
Iltapäivällä kävin viimeinkin ensimmäistä kertaa parilla oluella Matinkylän kenties kuuluisimmassa kapakassa Tasku-Matissa. Paikka oli oikeastaan hieman mainettaan parempi, vaikka toisaalta, voiko mistään paikasta saada oikeaa kuvaa iltapäivällä kahdelta? Ekskursioni oli joka tapauksessa virhe, sain nimittäin illemmalla kotona hirveän päänsäryn. En tosin ole ihan varma, johtuiko se niistä oluista vai siitä, että nukahdin television ääreen katsoessani nauhoittamaani torstaista Komisario Montalbanoa. TV:n ääreen nukahtelulla on monesti ollut sellainen vaikutus.
Tänään pitäisi jatkaa tenttiin lukemista. Helsingin Sanomia ei jostain syystä ole tullut vielä tätä kirjoittaessa. Olisin keittänyt kahvit, mutta kahvipannu oli jäänyt taas viime viikon jäljiltä likaiseksi - vai onkohan siitä jo kaksi viikkoa, kun viimeksi keitin kotona kahvia? Illalla pitäisi mennä teatteriin.
P.S. Kas, en taida olla ainoa, jolle Hesari on jäänyt jakamatta. Yritin soittaa jakeluhäiriöstä, mutta en päässyt läpi.
Asia hoitui melkoisen sutjakkaasti, mutta paluumatkalla vitonen ehti sujahtaa juuri editseni. Sain taas odottaa varttitunnin bussia. Tällä kertaa kolmosta, jota itse edes näen hyvin harvoin saati sitten että olisin koskaan matkustanut. Sillä pääsi koko matkan kehä II:ta Ison Omenan Länsiväylän Kirkkonummen suunnan pysäkille, kun vitonen olisi jättänyt sen eteen. Kävin kaupassa.
Kotiin päästyäni istuinkin sitten koneella ja luin samassa vähän tenttiin. Laskin, että hieman viitsimällä saisin toisen ja luultavasti tärkeämmän kirjan luettua loppuun jopa tämän viikon aikana, jos kirjan liitteitä ei lasketa.
Iltapäivällä kävin viimeinkin ensimmäistä kertaa parilla oluella Matinkylän kenties kuuluisimmassa kapakassa Tasku-Matissa. Paikka oli oikeastaan hieman mainettaan parempi, vaikka toisaalta, voiko mistään paikasta saada oikeaa kuvaa iltapäivällä kahdelta? Ekskursioni oli joka tapauksessa virhe, sain nimittäin illemmalla kotona hirveän päänsäryn. En tosin ole ihan varma, johtuiko se niistä oluista vai siitä, että nukahdin television ääreen katsoessani nauhoittamaani torstaista Komisario Montalbanoa. TV:n ääreen nukahtelulla on monesti ollut sellainen vaikutus.
Tänään pitäisi jatkaa tenttiin lukemista. Helsingin Sanomia ei jostain syystä ole tullut vielä tätä kirjoittaessa. Olisin keittänyt kahvit, mutta kahvipannu oli jäänyt taas viime viikon jäljiltä likaiseksi - vai onkohan siitä jo kaksi viikkoa, kun viimeksi keitin kotona kahvia? Illalla pitäisi mennä teatteriin.
P.S. Kas, en taida olla ainoa, jolle Hesari on jäänyt jakamatta. Yritin soittaa jakeluhäiriöstä, mutta en päässyt läpi.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2009
Soluttaudun kulttuuriväkeen
Kulttuurilehti Ilta-Sanomat julkaisi verkkosivuillaan luettelon 100 kirjasta, jotka jokaisen olisi hyvä lukea. Itse myönnän olevani täysjuntti, ja lukeneeni vain 4 listan teosta:
17. Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille (tosin vain sarjan ensimmäisen osan - sen nimi kyllä taitaa olla Linnunradan käsikirja liftareille, mutta jotenkin olen aina samaistanut sen ja koko kirjasarjan yhdeksi ja samaksi teokseksi)
30. Huxley Aldous: Uljas uusi maailma
91. Tolkien J.R.R.: Taru sormusten herrasta
94. Tuuri Antti: Pohjanmaa
Uljas uusi maailma, vaikkei se minusta niin järisyttävän hyvä ollutkaan, on ehkä ansainnut paikkansa listalla, ja suomalaisia silmälläpitäen ehkä Pohjanmaakin. Vaikka itse pidinkin kovasti Sormusten herrasta niin kirjana kuin elokuvinakin, en oikein keksi yhtään hyvää syytä miksi juuri se on niin oleellinen osa yleissivistystä, että kaikkien pitäisi se lukea. Toisaalta taas sitten jos joku Harry Potter on samalle listalle päässyt, niin kyllä Tolkienkin sinne kuuluu. Onhan siellä Ilkka Remestäkin. En kyllä ole lukenut yhtä ainoaa hänen kirjaansa, joten en tiedä millaisesta elämyksestä olen jäänyt paitsi, mutta olen joka tapauksessa ymmärtänyt hänen kirjojensa olevan lähinnä viihdettä, ei varsinaisesti tietoisuutta avartavaa kirjallisuutta.
Ajattelin joka tapauksessa hieman hyväksikäyttää listaa, ja koota lukulistaani sen mukaan. Gustave Flaubertin Madame Bovary minulla onkin ollut lainassa siitä asti, kun annoin itseni ymmärtää ettei se olekaan välttämättä naisille suunnattua harlekiinikirjallisuutta. En vain vielä ole ehtinyt aloittaa sitä, kun on edelleen se Live and Let Diekin kesken - viime aikoina on vapaa-ajan lukemiset jääneet vähiin. En kylläkään tee tätä siksi, että voisin tituleerata itseäni jotenkin kultturelliksi intellektuelliksi, vaan olen alkanut kuvittelemaan, että jos jotain teosta pidetään klassikkona tai "pakkolukemisena" (muidenkin kuin törkylehdistön toimittajien mielestä), niin ehkä niissä tosiasiassa on jotain lukemisen arvoista. Ainakin voi lukea vähän alkua ja luovuttaa, jos ei uppoa.
Lehden listaa selatessani tajusin jotenkin aina sekottaneeni Anja Kaurasen ja Anna-Leena Härkösen yhdeksi ja samaksi henkilöksi. Mitä eroa heillä on?
17. Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille (tosin vain sarjan ensimmäisen osan - sen nimi kyllä taitaa olla Linnunradan käsikirja liftareille, mutta jotenkin olen aina samaistanut sen ja koko kirjasarjan yhdeksi ja samaksi teokseksi)
30. Huxley Aldous: Uljas uusi maailma
91. Tolkien J.R.R.: Taru sormusten herrasta
94. Tuuri Antti: Pohjanmaa
Uljas uusi maailma, vaikkei se minusta niin järisyttävän hyvä ollutkaan, on ehkä ansainnut paikkansa listalla, ja suomalaisia silmälläpitäen ehkä Pohjanmaakin. Vaikka itse pidinkin kovasti Sormusten herrasta niin kirjana kuin elokuvinakin, en oikein keksi yhtään hyvää syytä miksi juuri se on niin oleellinen osa yleissivistystä, että kaikkien pitäisi se lukea. Toisaalta taas sitten jos joku Harry Potter on samalle listalle päässyt, niin kyllä Tolkienkin sinne kuuluu. Onhan siellä Ilkka Remestäkin. En kyllä ole lukenut yhtä ainoaa hänen kirjaansa, joten en tiedä millaisesta elämyksestä olen jäänyt paitsi, mutta olen joka tapauksessa ymmärtänyt hänen kirjojensa olevan lähinnä viihdettä, ei varsinaisesti tietoisuutta avartavaa kirjallisuutta.
Ajattelin joka tapauksessa hieman hyväksikäyttää listaa, ja koota lukulistaani sen mukaan. Gustave Flaubertin Madame Bovary minulla onkin ollut lainassa siitä asti, kun annoin itseni ymmärtää ettei se olekaan välttämättä naisille suunnattua harlekiinikirjallisuutta. En vain vielä ole ehtinyt aloittaa sitä, kun on edelleen se Live and Let Diekin kesken - viime aikoina on vapaa-ajan lukemiset jääneet vähiin. En kylläkään tee tätä siksi, että voisin tituleerata itseäni jotenkin kultturelliksi intellektuelliksi, vaan olen alkanut kuvittelemaan, että jos jotain teosta pidetään klassikkona tai "pakkolukemisena" (muidenkin kuin törkylehdistön toimittajien mielestä), niin ehkä niissä tosiasiassa on jotain lukemisen arvoista. Ainakin voi lukea vähän alkua ja luovuttaa, jos ei uppoa.
Lehden listaa selatessani tajusin jotenkin aina sekottaneeni Anja Kaurasen ja Anna-Leena Härkösen yhdeksi ja samaksi henkilöksi. Mitä eroa heillä on?
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Seikkailut arvotyhjiössä jatkuvat
Etsiessäni itselleni sopivaa maailmankuvaa löysin seuraavanlaisen määritelmän nihilismille:
Luulen, että harva lukion ohittanut suhtautuu enää kovinkaan vakavasti nihilismiin jonkinlaisena aatteena ja elämän ohjenuorana. Määritelmästä tuli joka tapauksessa mieleeni, että millähän nimikkeellä voisin lokeroida ihmiset, joiden mielestä mitään kategorisointia, määrittelyä ja luokittelua ei voida soveltaa mihinkään eikä varsinkaan ihmisiin, eikä mitään voi yleistää mitenkään?
Asia tuli toisestakin syystä mieleen - Helsingin Sanomien tämänpäiväisessä verkkopainoksessa oli (ainakin aamulla) jonkinlainen kolumni, jossa joku itki juuri siitä, että kun ihmiset karsinoivat asioita ja ihmisiä ahtaisiin lokeroihin, jotka ilmeisesti jotenkin fyysisesti rajoittavat karsinoinnin kohteeksi joutuneita henkilöitä.
Ymmärrän tietenkin sen, ettei ole kivaa jos joku pyrkii loukkaamaan toisen tunteita sijoittamalla jonkun henkilön johonkin sellaiseen ryhmään, johon tämä ei tosiasiassa kuulu tai johon kuuluminen halutaan pitää salassa. Noin muuten en ymmärrä, miksi jotkut - pitäisikö tilapäisesti paremman puutteessa puhua vaikka deklassifionisteistä - suhtautuvat asioiden ryhmittelyyn niin hysteerisesti. Suututtaako siinä (ihmisiin sovellettaessa) nimenomaan se, että upeista ja arvokkaista yksilöistä tulee numeroja tilastossa, joiden käytöstä voidaan ennustaa ja nimenomaan että ennustus saattaa joskus osua oikeaan jopa yksilötasolla? Tai kokeeko joku oikeasti, että lokerointi tekisi oikeasti jotenkin mahdottomaksi toimia toisin kuin on ennustettu - tämähän tosin on närkästyjänkin puolesta mitä kauhistuttavinta yleistystä, ihan kuin jokin ryhmä, johon närkästyjä on sijoitettu, toimisi jonkin kaavan mukaan joka ei vain närkästyjään sovi.
Minut on lokeroitu kaiketi ainakin laiskaksi ja lihavaksi nörtiksi. Lähdenkin tästä lenkille, jonka jälkeen olisi tarkoitus siivota. Eikun, en voikaan, eiväthän nuo aktiviteetit kuulu stereotypioihin. Näkymätön käsi estää minua.
Nihilism is the belief that all values are baseless and that nothing can be known or communicated. It is often associated with extreme pessimism and a radical skepticism that condemns existence.
Luulen, että harva lukion ohittanut suhtautuu enää kovinkaan vakavasti nihilismiin jonkinlaisena aatteena ja elämän ohjenuorana. Määritelmästä tuli joka tapauksessa mieleeni, että millähän nimikkeellä voisin lokeroida ihmiset, joiden mielestä mitään kategorisointia, määrittelyä ja luokittelua ei voida soveltaa mihinkään eikä varsinkaan ihmisiin, eikä mitään voi yleistää mitenkään?
Asia tuli toisestakin syystä mieleen - Helsingin Sanomien tämänpäiväisessä verkkopainoksessa oli (ainakin aamulla) jonkinlainen kolumni, jossa joku itki juuri siitä, että kun ihmiset karsinoivat asioita ja ihmisiä ahtaisiin lokeroihin, jotka ilmeisesti jotenkin fyysisesti rajoittavat karsinoinnin kohteeksi joutuneita henkilöitä.
Ymmärrän tietenkin sen, ettei ole kivaa jos joku pyrkii loukkaamaan toisen tunteita sijoittamalla jonkun henkilön johonkin sellaiseen ryhmään, johon tämä ei tosiasiassa kuulu tai johon kuuluminen halutaan pitää salassa. Noin muuten en ymmärrä, miksi jotkut - pitäisikö tilapäisesti paremman puutteessa puhua vaikka deklassifionisteistä - suhtautuvat asioiden ryhmittelyyn niin hysteerisesti. Suututtaako siinä (ihmisiin sovellettaessa) nimenomaan se, että upeista ja arvokkaista yksilöistä tulee numeroja tilastossa, joiden käytöstä voidaan ennustaa ja nimenomaan että ennustus saattaa joskus osua oikeaan jopa yksilötasolla? Tai kokeeko joku oikeasti, että lokerointi tekisi oikeasti jotenkin mahdottomaksi toimia toisin kuin on ennustettu - tämähän tosin on närkästyjänkin puolesta mitä kauhistuttavinta yleistystä, ihan kuin jokin ryhmä, johon närkästyjä on sijoitettu, toimisi jonkin kaavan mukaan joka ei vain närkästyjään sovi.
Minut on lokeroitu kaiketi ainakin laiskaksi ja lihavaksi nörtiksi. Lähdenkin tästä lenkille, jonka jälkeen olisi tarkoitus siivota. Eikun, en voikaan, eiväthän nuo aktiviteetit kuulu stereotypioihin. Näkymätön käsi estää minua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)