Aivokuollut tuottaa sisältöä

Kuvittelen saavani hyviä aiheita blogattavaksi - sitten kun pääsen kotiin. Oivallukset ja muut ideat tuntuvat nimittäin syntyvän aina tilanteissa, joissa en pysty ollenkaan kirjaamaan niitä ylös ja heti, kun pääsen kirjoitusvälineen ääreen, on mahdollinen ajatus jo aikapäiviä sitten kadonnut synapsien suohon. Toisaalta epäilen välillä itseäni - ehkä vain kuvittelen keksiväni kelvollisia ajatuksia, ja sitten en muka vaan muista niitä, kun pitäisi esittää todisteita ajatustoiminnasta.

Olen kuitenkin havainnut, että luettuani tietynlaisia suosikkiblogejani, innostun usein niiden aiheista ja tyylistä ja kirjoitan siltä istumalta merkinnän ilman etukäteen ajateltua ja erityisesti harkittua ajatusta. Yleensä sieltä tulee jonkinlainen aivo-oksennus, jota on sitten mukava hävetä jälkeenpäin.

P.S. Muiden kokeiluista innostuneena perustin myös uuden blogin tähän rinnalle. Teki mieli kutsua sitä "sormiharjoituksiksi", mutta toisaalta tavoitteenani on harkita mahdollisimman vähän sepustuksiani.

Vapaa-ajan allokaatio

Työelämässä on se hyvä puoli, että vapaa-aikaa ei ole riittävästi. Joutilaana opiskelijana kaikenlainen touhuaminen oli niin harvassa, että ehdin ajautua elämättömyyden tunteeseen. Nyt tekeminen pakkautuu paljon tiiviimmin, eikä samanlaista ankeaa tunnetilaa pääse syntymään.

Toisaalta tässä on se huono puoli, että vapaa-aikaa ei ole riittävästi. Tämä on johtanut siihen, että yritän jotenkin optimoida ajankäytön. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että menen liian myöhään nukkumaan. Sitten olen aamulla väsynyt ja kiroan töihinlähtöä. Haluaisin enemmän vapaa-aikaa, sillä se tekisi minut samaan aikaan sekä onnettomammaksi että onnellisemmaksi.

Maksulliset ja ilmaiset

Vaikutuin työkaverin puheista, ja asensin jälleen kerran kotikoneelleni Ubuntu Linuxin. Toisin kuin silloin opiskelijapoikana, nyt sain pienellä arvailulla ja kohtuullisella riskinotolla asennettua sen Windowsin rinnalle, joten ei tarvitse luopua pelaamisesta ja muista Microsoftin monopoliasemasta johtuvista mukavuuksista.

Sen verran olen kadottanut sisäistä nörttiäni, etten enää ole ihan varma, mitä muuta iloa tai hyötyä minulle tästä on kuin että pönkitän pahasti rapistumaan päässyttä tietokonegurun sisäistä imagoani, eli yritän vakuuttaa itselleni olevani vielä jollain lailla kärryillä tietotekniikan rattailla, ettei vielä tarvitse samaistua helpdesk-työläisten kertomien kauhutarinoiden äkäisiin, mutta kaikesta pihalla oleviin asiakkaisiin. Ehkä yritän alitajuisesta vain pitää näin kiinni pikavauhtia loppuvasta nuoruudestani. Jotenkaan muut häikäisevät puolustelut, kuten "voit pitää omaa sähköpostipalvelintasi", eivät tunnu enää riittävän tai edes se, että se on ilmainen. En koe koskaan maksaneeni Windowsista, sillä se tuli koneeni mukana. Epäilemättä Windows oli kyllä mukana hinnassa, mutta niin oli kourallinen muttereitakin, ja silti en koe maksaneeni niistä mitään. Oikeastaan asiat vaikuttaisivat olevan enemmän kuin osiensa summia: pieni palanen yksittäistä elektroniikkakomponenttia on ilmainen, mutta satatuhatta sellaista yhdessä maksaa 700 euroa.

No, on tällä tietenkin mukavampi pelata Nethackia ja Angbandia. Harmi, ettei tekstitila, tai tuollainen "koko ruudun terminaali", näytä enää aidolta vanhan ajan ruudulta, joten pelitkin täytyy pelata terminaali-ikkunasta.

"I am the Anti-Christ"

Ikään kuin tässä ei muutenkin olisi taas tuijoteltu ruutuja tarpeeksi viime aikoina, katsoin lauantai-illan ja sunnuntaiaamun ratoksi parit elokuvat. Toinen oli True Romance - jonka olen nähnyt kyllä aiemminkin - ja yllätyin vähän, miten keskinkertaiselta se tuntui. Tarkoitan, että se oli ihan hyvä, mutta kaikkihan me tiedämme, mitä tarkentava määre ihan merkitsee. Jotain jäi siis puuttumaan. Annoin IMDB:ssä kuitenkin 7 pistettä, sillä Dennis Hopperin ja Christopher Walkenin kohtaus on timanttinen, ja on hyvä esimerkki siitä, miksi Walken on yksi suosikkinäyttelijöistäni.

Nimi

Matkoillani eräänä iltapäivänä DocPointiin kuulin Kampin keskuksessa jonkun lausuvan koko nimeni. Se hukkui juuri sen verran taustaan, etten ensin tajunnut koko asiaa, mutta kuitenkin sen verran selvästi, että on vain pieni mahdollisuus, että kuulin väärin.

Lopultakaan en kehdannut kääntyä katsomaan ja saamaan siten selvitystä aistimukseni todellisuuspohjasta. Luulen kuitenkin, että jos joku siellä todella lausui nimeni, ei hän todennäköisesti tahtonut kuitenkaan minun kuulevan sitä. En päättele tätä siitä, että hän ei korottanut ääntä kiinnittääkseni huomiotani, vaan että hän lausui etunimeni lisäksi myös sukunimen. En tietysti ole ihan perillä tavallisten ihmisten sosiaalisesta protokollasta, mutta oma käsitykseni on, että ystävällishenkiset puhutteluyritykset tehdään käyttämällä joko etunimeä tai sukunimeä, mutta ei kumpaakin yhdessä. Koko nimeä käytetään joko virallisissa yhteyksissä tai kun vuodetaan informaatiota jollekin kolmannelle osapuolelle.

Murehdin asiaa tietenkin ennen iltani ensimmäistä elokuvaa (Jenter, ei mikään erityisen kiinnostava - illan muut elokuvat olivat alunperin täytteeksi ottamani mutta positiivisesti yllättänyt Japan - A Story of Love and Hate sekä pinnalliseksi turhakkeeksi jäänyt Fetishes). Ensinnäkin sitä, että olikohan jollain jotain pahaa sanottavaa, mutta enemmän ehkä sitä, että onkohan itsekeskeisyyteni saavuttanut jo niin suuret mitat, että kuulen muiden manaavan minua kauppakeskuksissa ja Espoon bussien terminaaleissa ympäri maailman.

Kolme näkemystä kaupunkilaisista

Viikonloppu jatkui myös elokuvien parissa, kun kävin taas palan matkaa läpi digiboksille tallenneltuja elokuvia. Sunnuntain ratoksi katsoin kolme syksyllä Ylen ykköseltä tullutta novellielokuvaa: Tyttöjen ilta, Kaupunkilaisia ja Monte Rosso.

Aloitan viimeisestä. Mietin koko elokuvan ajan, että kun Rosso tarkoittaa punaista, niin mitähän tarkoittaa Monte. Mieleeni tuli sana "vuori", mutta tuumasin, että eihän nimessä sitten olisi mitään järkeä, sen täytyy tarkoittaa jotain muuta. Edes siinä vaiheessa, kun nimistössä (jonkun paikan nimessä tai osoitteessa luki "Iso Roba") oli selkeitä viittauksia Punavuoreen, en tajunnut asiaa. Sanalla sanoen elokuva oli jokseenkin niin typerä, että käännöstyöskentely elokuvan aikana tuntui kiinnostavammalta. Monte Rosso oli jotenkin niin perihelsinkiläinen slangipuheineen ja tupakoivine, kapakoivine ja narkkaroivine ja ennenkaikkea ohuine henkilöhahmoineen. Annoin IMDB:ssä 4 pistettä. Asteikkohan siellä siis on 1-10.

Aamupäivän toisena katsottu oli Kaupunkilaisia. Se kertoi sekä somalialaisesta maahanmuuttajasta Yasinista (unohdin jo nimen, joten luotan IMDB:n tietoon), joka työskentelee metrolaiturien siistijänä ja antaa autonsa myytäväksi voidakseen viedä siskonlapset etelänmatkalle. Auto myydään Kokkolasta töiden perässä juuri Helsinkiin muuttaneelle Markolle, joka romuttaa kaaran koeajon aikana. Digiboksini oli lopettanut tallennuksen ilmeisesti ihan lopussa, joten en tiedä oliko tässä jokin syvempikin tarina (ilmeisesti jotain siitä, että suomalainen perusmies ja maahanmuuttaja saattavat ehkä tulla toimeenkin, vaikka välillä olisi velka ja auton romutuksesta johtuva veriviha). Annoin kuitenkin kuusi pistettä - elokuva oli kuitenkin varsin katseltava, se ei pitkästyttänyt ja olihan se jopa sikäli uniikki, että se ei kuvannut valkoista suomalaismiestä mätänä roistona, vaan pohjimmiltaan rehtinä miehenä, joka teki vaikka tuplavuoroja rakennustyömaalla voidakseen maksaa aiheuttamansa vahingon. Tosin tämä samainen mies yritti kyllä ryöstää suvelalaistytön auton voidakseen kuitata kaiken.

Päivän paras oli ensimmäisenä katsottu Tyttöjen ilta. Elokuvassa myllypurolaisyksinhuoltaja lähtee baariin ystävättärensä kanssa miesten perään samaan aikaan, kun tämän teini-ikäinen tytär järjestää salaa bileet saadakseen olla ihastuksensa Henkan kanssa. Vaikken yksinhuoltajaäitien ja näiden perheiden elämästä mitään tiedäkään, tässä taisi kuitenkin olla jotain hyvin todellisuudenmakuista mukana - luulen juuri tällaisen näytelmän toistuvan joka ainoa viikonloppu sadoissa, tuhansissa pienissä kerrostalokodeissa maamme kaupungeissa. Valtava, mutta hybriksentäyteinen halu muuttuu epätoivoksi - elokuvan alkupuolella sinänsä nätti äiti haukkuu ihan komean miehen tämän tarjottua drinkit neideille, mutta loppuillasta tämä yrittää jo epätoivoisesti itse tarjoilla drinkkejä selvästi nuoremmille miehille ja lopulta yrittää saada edes tästä alkuperäisestä drinkkientarjoajasta sängynlämmittäjää - viis siitä, että käytännössä varastaa tämän ystävättärensä syleilystä. Annoin 7 pistettä. Ankeat lähiöelokuvat ovat vaan mieleeni.

Kokki ja kriitikko

Tein eilen ensimmäistä kertaa eläissäni yksin tortilloja, vai burritoiksiko pitäisi niitä kutsua. Epäonnistuin, ja lopputuloksena oli keskinkertaista ruokaa. Hyvää, ylimaustettua, mutta kuitenkin jotenkin epätyydyttävää. Aamulla oli hieman krapulaa muistuttava olotila, vaikken alkoholiin koko iltana koskenut. Täksi illaksi jäi vielä muutama, kunhan palaan kaupungilta katsomasta jotain dokumenttielokuvaa.

Eilen syödessäni katselin myös elokuvia. Toinen oli YLE Teemalta joitakin viikkoja sitten tullut Phase IV, joka kertoi älykkäistä ja tappamiskyvyiltään tehokkaista muurahaisista - voisi melkein puhua ylimuurahaisista. Elokuva oli melko vähäeleinen, 70-luvun halvahko(?) tieteisjännäri. Annoin IMDB:ssä arvosanaksi 5, sillä vaikken voikaan väittää elokuvan olleen hyvä, ei se nyt varsinaisesti ihan huonokaan ollut.

Illan toinen elokuva oli Batman Forever. Jotenkin olisin muistellut sen olleen hieman parempi, mutta keskinkertainenhan se oli kuin mikä, eikä niistä oikein voi puhua samana päivänä kuin Burtonin ja Nolanin teoksista. Kyllähän sen nyt katsoi, eikä se nyt ihan ansiotonkaan ollut, mutta aiheen vaatimasta synkkyydestä ei ollut tietoakaan, ja Val Kilmerin takamus ja se saakuran kakara Robin ("Master Dick") eivät niinikään myöskään nostaneet rainan osakkeita. Annoin 5 pistettä. Kaksi keskinkertaista elokuvaa siis, mutta kummatkin aivan eri syistä, joita en tämän kummemmin osaa eritellä.

Mietin joskus, että olisi mukava analysoida ja kirjoittaa tarkemmin katsomistaan elokuvista. Jotenkin tunnun vain antavan kaiken virrata toisesta silmästä ulos, ja käteen jää vain hyödytön arvio siitä, pidinkö elokuvasta vai en. Olisin huono kriitikko. Viime viikonlopun Helsingin Sanomista opin viimeinkin, mitä hyötyä on elokuvakriitikoista etenkin, kun heidän arvionsa poikkeavat usein suuresti omistani. Kriitikon ei ole tarkoituskaan olla kansan ääni, vaan herättää keskustelua elokuvasta. Huvittavaa kyllä, tätäkään en tajunnut lukiessani jonkun näkemystä jostain elokuvasta, vaan se kerrottiin suoraan jossain kriitikoiden roolia käsittelevässä pikkuartikkelissa. En tosin tiedä, kiinnostaako kansaa elokuvista keskusteleminen - moni halunnee vain merkityksetöntä ajankulua ja mahdollisesti eväitä pysytellä omien viiteryhmien sosiaalisissa piireissä.

Uravalinta

Jos eläisin Yhdysvalloissa, saisin paitsi huomattavan paljon parempaa palkkaa noin keskimäärin, ja olisin Yhdysvaltain parhaimmassa ammatissa (ja tuonkin voisi melkein kirjoittaa monikossa).

Täällä Suomessa tilanne voi olla toinen. Voin kuitenkin yhtyä melkein kaikkiin artikkelissa mainittuihin kohtiin.

Hikisissä sukissa

Kävin tänään ensimmäistä kertaa sitten joulua edeltävän viikon kuntosalilla. Teki varmaan hyvää, mutta kun olin työkaverin kanssa matkassa, tuli ehkä ylisuoritettua. Tai ei siinäkään mitään vikaa, mutta huomenna paikat lienevät kipeät. Venyttelyä ei oikein tueta, hyvä kun alkulämmittelyä.

Niinä päivinä, kun en käy firman tiloissa machoilemassa, yritän lenkkeillä. Kylmillä tai sateisilla säillä motivaatio(kin) laskee nopeasti pakkasen puolelle, mutta keksin keinon tuoda perushölkkäilyyn (tai en suoraan sanottuna edes hölkkää, kunhan yritän kävellä oikein reippaasti, että tunnin jälkeen alkaisi tulla hikikin) vaihtelua: kävelen Länsiväylän varteen, hyppään ensimmäiseen bussiin ja ajan päätepysäkille asti. Sääntö siis määrää, ettei saa valikoida yhtään, vaan on todella otettava ensimmäinen bussi. Sellaisen reunaehdon kuitenkin asetin, että Kirkkonummen bussit voi jättää väliin kaukolinjoista puhumattakaan. Päätepysäkiltä sitten kävellään takaisin vapaavalintaista reittiä pitkin, mutta mieluiten niin, ettei kuljeta Länsiväylän vartta koko matkaa. Paitsi että tämä on osa henkilökohtaista, ties-kuinka-monennetta vuotta jatkuvaa kunnonkohotusprojektiani, se on myös oivaa kotiseutumatkailua ja tutustumista lähiseutuun - harvemmin kun kuitenkaan on asiaa Matinkylä-Tapiola -akselin ulkopuolelle.

Mietin myös, millainen on ideaalinen lenkkireitti. Pituudelle ei kaupunkioloissa tarvitse periaatteessa asettaa rajoja, ainakin jos kantaa mukanaan taskurahaa tai bussikorttia. Ajattelin enemmän reitin muotoa kartalla. Ensin yritin määritellä sitä pinta-alan kautta: lenkkireitin on muodostettava kartalle tasokuvio, jonka pinta-ala on (kun lenkin alku- ja loppupiste yhdistetään suoralla viivalla, jos ne eivät yhdy) suurempi kuin (0,5*reitin_pituus)*tien_leveys - eli reitin ei saa olla sellainen, että kävellään jonnekin ja tullaan sitten samaa reittiä takaisin mutta vain tien toista reunaa. Tämä kuitenkin mahdollistaa paljon tympeitä reittejä, joissa kenties merkittäväkin osa matkasta kulkee samaa reittiä molempiin suuntiin.

Parempi määritelmä voisi olla sellainen, että lenkkireitti muodostaa kartalle tasokuvion, jonka yksikään kulma ei ole likimain (2n+1)*pii, missä n on jokin kokonaisluku. Toisin sanoen ei käännytä missään pisteessä takaisinpäin. Tämä ei myöskään sulje pois sellaista kelvollista lenkkireittivaihtoehtoa, joka on täysin suora. Loppupisteestä voi palata alkuun bussilla tai muulla kyydillä.

7*7*41

Vuosi vaihtui, mutta elän vielä vuotta 2008. Tässä vaiheessa voisi tietysti laatia jälleen kerran henkilökohtaisen vuosilaskelman, mutta vaikka mennyt vuosi olikin kai suhteellisen kohtalainen, ei siitä jäänyt hirveästi ilmoitusluontoisia asioita mieleen. Jonkin verran hyviä muistoja, mutta aina tuntuu, että muille niitä kasaantuu paljon vyöryvämmin. Kirjoja tuli luettua tilastoni mukaan 58 kappaletta. Suosituimpia olivat Philip K. Dickin ja Terry Pratchettin teokset, jotka yhdessä muodostavat 20,7 % vuoden aikana vapaa-ajalla luetuista kirjoista. Alkuvuodesta opiskelin venäjää, joskin kesän jälkeen se on jäänyt pahasti retuperälle. Osaankohan enää edes aakkosia? Alkanut vuosi mennee paljolti aktuaarintutkinnon kanssa, mutta olkoon yksi uudenvuodenlupaus yrittää kerrata ja pitää yllä edes vähän venäjän osaamista.

En juhlistanut mitenkään erityisesti uutta vuotta, mutta kävin pikaisella tutustumiskierroksella Matinkylän yöelämään. Tai pikemminkin alkuillasta lähdin yksin muutamalle oluelle yhteen paikallisista lähiöpubeista, eli Krouvi Fortunaan. Työkaveri on monesti kertonut Fortunan olevan Mattarin paikoista se, jossa käy nuorempaa väkeä, eli siis kolmekymppisiä. Nuoremmat käynevät poikkeuksetta Helsingissä rilluttelemassa. Ison Omenan kapakoissa on kyllä nuorempaakin väkeä joskus näkynyt. Jostain syystä uuden vuoden aattona paikan keski-ikä oli melko keski-ikäinen, ellei vanhempikin. Muutamaa biljardin pelaajaa ja minua lukuunottamatta kaikki tuntuivat tuntevan toisensa - jopa portinvartija (hitto, mistä sanasta slangisana portsari on johdettu?) tuntui olevan melko tuttavallisissa väleissä kapakanväen kanssa. Joka tapauksessa, vessaa lukuunottamatta paikka oli ihan viihtyisä. Tietenkin Gallows Bird on edelleenkin valintani, jos haluan laadukkaita oluita viihtyisämmässä ympäristössä, mutta Niittykumpuun on niin tympeä lähteä, ellei ole matkalla töistä kotiin. Fortuna ei kuitenkaan ollut hullumpi paikka, jos jonakin iltana huvittaa vain käydä juomassa halvat (3,20€/tuoppi ainakin ennen iltakahdeksaa) peruskaljat ja vakoilemassa todellisuutta. Itse sain jopa luettua keskiviikon Helsingin Sanomat - ilmeisesti se ei ollut ollut baariväen suosiossa. Bonuksena voitin paikan pokeriautomaatilla 10 euroa miinus 3 euron alkusijoitus miinus voiton kunniaksi ostettu kolmas oluttuopponen. Vessassa ei kannata käydä.