Vapaapäivä 2 ja viikonloppu

Pyhitin perjantain laiskottelulle. Huoltofirman asioilla kävi kaksikin henkilöä, ensin joku mies katsomassa liesituuletintani (huomasin, että siitä on puuttunut varmaan ainakin kaksi vuotta rasvasuodatin), ja sitten korjaajanainen katsomassa ovenripaani, joka oli löysällä. Hieman yllätyin tästä jälkimmäisestä. Sehän vain todistaa, että tasa-arvo on pitkällä, ja naiset ovat jo miehittäneet perinteisesti miehisinä pidettyjä ammatteja.

Nyt olen menossa nukkumaan (kello on 15.40) - ensi yö pitää valvoa taas mielenkiintoisten elokuvien parissa Nightvisionsin syksyn Maximum Halloween 3009 -päätapahtumassa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun en ota yhtään energiajuomaa mukaan, vaan puolitoista litraa persikanmakuista Bon Aqua-kivennäisvettä, ja jonkin verran leipiä. Eiköhän niillä pärjää.

Vielä kirjoittajasta ja lukijasta

Edellisestä kirjoituksesta herää toisaalta myöskin se kysymys, heijastavatko luetut kirjat lukijaa itseään? Tuntuisi ilmeiseltä, että vastaus on myönteinen - miksi kukaan lukisi mitään, jos eivät kirjoissa (ja sama koskee tietysti melkein kaikkea muutakin informaatiota, joka täytyy joillain aktiivisilla toimilla suodattaa aivojen läpi) käsitellyt teemat kiinnostaisi lainkaan. Kouluvuosien jälkeen kukaan ei enää pakotakaan käymään läpi joitain tiettyjä teoksia, joten informaation sisäistäminen on kiinni paljolti omista valinnoista.

Kuitenkin yhtä itsestäänselvältä tuntuisi ajatella, että kirjan voi lukea tai elokuvan katsoa pelkkänä apukeinona ajan kuluttamiseen, tai sen motiivina voi olla yksinkertainen tahto sivistää itseään. Esimerkiksi keväällä ja kesällä lukemani Jari Tervon kirjat luin vapaaehtoisesti ainoana motiivinani katsoa, että millaisia nämä nyt sitten ovat, ei siksi että Kekkonen tai rovaniemeläiset pikkurikolliset olisivat minusta järin kiinnostavia hahmoja edelleenkään (Kekkonen on tietysti tärkeä historiallinen hahmo, mutta hänkään ei henkilökohtaisella tasolla juuri minua kosketa).

Tulkinta siis riippuu lukemisen motiivista, joka taas usein on salattu ulkopuoliselle analysoijalle. Samanhan voisi oikeastaan ajatella koskevan kirjoittamista, mutta kirjoittaminen toisaalta vaatii toisen mittaluokan panostusta kuin lukeminen, joten ei ole ihan niin tuulestatemmattua olettaa, että kirjailijalla on joitain muitakin syitä kuin yksinkertainen halu kertoa satu - ja toisaalta, kirjailijalla on oltava jotain, josta ammentaa kertomus, siinä missä lukijalle riittää lukutaito, hivenen kärsivällisyyttä ja edes jotenkuten toimintakunnossa olevat aivot.

Omat motiivini kirjoittamiseen, ts. blogin pitämiseen ovat tietenkin:

1. Huomionhaku
2. Narsismi
3. Tyhmyyteni epätoivoinen peittely ensisilmäyksellä ulkoasultaan fiksunoloisilla, mutta vähänkään tarkemmassa analyysissä tyhjiksi paljastuvilla teksteillä.

Muita syitä, esimerkiksi sitä, että kirjoittaminen on mukavaa, ja että harjoittelen kirjoittamista kirjoittamalla, en kehtaa edes mainita.

Peilaava teksti

Näyttää siltä, että vaatimaton blogini on saanut uusia lukijoita. Terveisiä vaan sinne työpaikalle, maanantaina nähdään taas.

Luin sen Houellebecq'n kirjan käytännössä yhdeltä istumalta. Jotenkin näissä Houellebecq'n kirjoissa tuntuu toistuvan samat motiivit: päähenkilö on kolme-neljäkymppinen, elämäänsä kyllästynyt Pariisissa asuva ja seksuaalisesti turhautunut mies. Yleensä hänen nimensä on Michel, tosin Halujen Taistelukentässä päähenkilön nimeä ei taidettu mainita. Kirjojen ensimmäinen kolmasosa käsittelee henkilön elämää tutussa arjessa, siis töissä ja vapaa-ajalla. Työ esitetään aina jotenkin tarkoituksettomana, mutta hyväpalkkaisena hömpötyksenä. Vapaa-aika taas on tyhjää ei-minkään tekemistä. Mahdollisesti henkilö katselee pornoa - ei kylläkään tässä kirjassa, mutta yhdessä kohdassa hänen mainitaan saaneen karhukirjeen jonkun seksipuhelinlinjan käytöstä. Kirjan toisessa osassa henkilö lähtee pois jollekin matkalle. Tässä kyse oli työmatkasta. Matkan aikana henkilö havainnoi muita ihmisiä ja vetelee kyynisiä johtopäätöksiä. Päähenkilö kaveeraa muutaman henkilön kanssa. Kolmannessa osassa henkilö palaa arkeensa, joka ei kuitenkaan ole enää samaa. Lopussa hän tekee itsemurhan, oikean tai jonkinlaisen symbolisen itsemurhan. En tietenkään ole lukenut kaikkia tämän ranskalaiskirjailijan teoksia, mutta ne muutamat (kolme tai neljä) jotka olen, ovat noudattaneet tätä kaavaa.

Käy tietenkin mielessä kysyä, että mitähän Houellebecq yrittää oikein sanoa. Ilmeisesti hänen teoksissaan on jonkinlaisia autobiografisia elementtejä - ja mikä ettei olisi, vaikea ainakaan kuvitella, ettei kaunokirjailija antaisi joka kerta itsestään edes jotain, tai ettei kirjoitetussa tekstissä olisi aina jokin kytkös sen kirjoittaneeseen henkilöön. Ellei muuten, niin ainakin aihevalinnassa sen luulisi näkyvän.

Lukiolaisena, tyhmänä muka-älykkönä vastustin tätä näkemystä - olin sitä mieltä, että kuka tahansa kirjoittamaan kykenevä pystyy kirjoittamaan täysin itsestään irrallista tekstiä. En muista enää lainkaan, millä perustelin tätä näkemystä silloin. Tarinankertoja kuitenkin, nykynäkemykseni mukaan, lähinnä yhdistelee kokemiaan ja tietämiään asioita, pukee ne ehkä vähän uusiin vaatteisiin, ja varovaisesti keksii asioita täyttääkseen tyhjät kohdat. Tarina, joka koostuu kirjoittajalleen täysin vieraista asioista, on luultavimmin huono ja epäuskottava ja kertoo sellaisena myöskin siitä, ettei kirjoittaja tiedä ainakaan näistä asioista mitään, tai että kirjoittaja ei ole elänyt. Tässä kursivointi ei ole varsinaisesti ironinen; tarkoitan elämisellä tässä sitä, ettei ole kokenut välittömästi tai välillisesti tarinan kannalta oleellisia asioita.

Jos näkemykseni sattuu osumaan oikeaan, olisi tietysti syytä miettiä, mitä esimerkiksi oma blogi ja sen käsittelemät aiheet oikeastaan tulevat paljastaneeksi. Pahus.

Ylpeä suomalainen ja sitten minä

Matkoillani Matinkylästä Entressen kirjastoon kuljin menomatkan bussilla 31. Kiinnitin pysäkillä odotellessani huomiota tulevien matkakumppanieen kulttuurien kirjoon, joka oli laajahko. Muut olivat hiljaa, mutta venäläinen (tunnistin kielen vielä jotenkin) pariskunta lapsineen olivat vähän äänekkäitä, ja jäyhänä pohjalaisena kiusaannuin vähän. Ei se tietenkään mitään, monet kiusaantunevat minunkin hiljaisuudestani, joten en valita. Bussiin päästyäni joku lapsista - olisiko ollut peräti se venäläinen - laulaa rallatti jonkinlaista mukaelmaa Ukko Nooasta.

Ja sitten se laulu päättyi. Kuitinmäen ostoskeskuksen kohdalla kyytiin nousi humalainen, viinalta ja röökiltä kauas löyhkäävä äijä. Hän istuutui lähelle venäläispariskuntaa, ja aloitti samantien kuulustelun. Buhuttegsteh... Osaagsäh suammea? Vidduh... duu juu spiik finis? mitäh vittuu te täällä suammessa teetteh? ja niin edelleen. Venäläisen miehen ei auttanut selittää, että hän kyllä käy töissä. Viddu suammessa on kagskyt tuhatta tyätöntä millä oikeudella te viätte meidän työpaikat häh. Ikään kuin tämä kännikala olisi kovinkaan kiinteästi työelämässä kiinni. Tai mistä minä tiedän, mutta jotenkin epäilen. Lopuksi Suomen uljas työn sankari toisteli äänekkäästi näkemyksiään venäläisen työn laadusta. Siinä vaiheessa venäläismiestä alkoi kai nyppimään bussimatkailun epämukavuus, ja hän yritti ehdottaa, että jatkaisivat keskustelua pihalla. Juoppo hiljeni hetkeksi, ja pariskunta jäikin sitten pois kyydistä.

Niin jäin minäkin, pari pysäkkiä myöhemmin, ja kävelin pää kyyryssä pois bussista. Sen lisäksi, että kuva suomalaismiehistä on taas radiaanin verran huonompi, kun sitä pääsee maalailemaan kaikelle maailmalle kapakanväki, koin oman toimintani häpeälliseksi. Tarkemmin sanottuna en tehnyt mitään. Yhden näkemyksen mukaan pahuutta on hyvän puute, enkä minä tehnyt mitään. Olisin voinut käskeä Turmiolan Tommin pitää nyt viimeinkin sen päänsä kiinni, kun ei kerta ole mitään muuta sanottavaa kuin räkälöissä opeteltujen junttimantrojen toistelu. Ei sillä, että venäläismies olisi minun apua kaivannut, mutta olisipa hänelle, hänen rouvalleen ja ennen kaikkea lapselle jäänyt ehkä mieleen, ettemme kaikki ole räkä rinnuksilla reuhaavia rettelöitsijöitä ja heidän puolustelijoitaan. Toisaalta mietin jälkeenpäin, että känniläisen provosointi ei varmaan olisi ollut muutenkaan viisasta - kenties hän olisi intoutunut sanoista tekoihin. Taisin joka tapauksessa olla matkustajista ainoa sitä ikäluokkaa oleva, joiden odotetaan olevan hyvässä fyysisessä iskussa - mitä en tietenkään ole, mutta sopivassa vaatetuksessa saatan joidenkin silmään vaikuttaa siltä.

Niin tai näin, mitään ei kuitenkaan tapahtunut sananvaihdon ja vaikenemisen lisäksi. Tapaus ja häpeä motivoinevat minuakin taas esiintymään edustavammin ja ystävällisemmin, jotta tekisin selvän pesäeron öyhöttäjistöön.

Vapaapäivä 1

Vapaapäivän kunniaksi tein vähän pidemmän pyörälenkin. Nöykkiön kautta ensin Kauklahteen, josta Kirkkonummen Masalaan, ja sitten Jorvaksentietä (kantatie 51, Espoon puolella Länsiväylä) Kivenlahteen, josta Matinkylään. Laskin, että matkaa tuli ainakin yli 30 kilometriä. Ehkä vähän liikaakin, sillä nyt olen väsynyt, ja ruokahaluni nousi toiseen potenssiin.

Matkan toinen tarkoitus oli jatkaa vähän potentiaalisten asunnonostoalueiden kartoittamista. Toisin sanoen olen jo jonkin aikaa pyöritellyt mielessäni Masalaa yhtenä yllätysvaihtoehtona Vantaan Hiekkaharjun ohella, ja nyt toisessa näistä olen käynyt. Masala vaikutti ihan kivalta pikkupaikalta, jossa olisi useita juuri sopivia asuntoja, ja sieltä olisi vielä ihan siedettävä työmatkakin. Siellä oli parikin lähikauppaa ja lähikuppila, joka on samalla pitseria. Lisäksi olin havaitsevinani apteekin ja postin. Toisaalta paikka vaikutti hieman joltain pohjanmaalaiselta maalaiskylältä, yhden tien varteen kyhätyltä pikkutaajamalta, ja jos tosiaan haluaa kulttuurielämyksiä, kuten nyt vaikka vain käydä elokuvissa, niin paikka voisi ehkä alkaa nyppimään. Matinkylään palatessani huomasin jälleen, miten itse asiassa arvostan nykyisiä kotikulmiani niiden kiistämättömistä puutteista huolimatta.

Illalla kävin ensivierailullani Espoon keskuksen uudessa, Entressen kirjastossa. Tai uudessa ja uudessa, taitaa siitä olla jo ainakin vuosi, kun se avattiin. Tarkoituksenani oli hakea sieltä Michel Houellebecq'n Extension du domaine de la lutte. Olisin tietysti voinut varatakin sen ja kuljetuttaa Omenan kirjastoon, ja olisin säästänyt yli euron, mutta toisaalta olisin joutunut odottamaan varmaan yli viikonlopun, ellei sitten huomenna olisi voinut iltapäivällä käydä sen noutamassa. Ajattelin kuitenkin, että kasvatan paikallistuntemustani. Täytyy kyllä sanoa, että Entressen kirjasto vaikutti jotenkin suppealta. Ehkä se johtui vain hyllyjen asettelusta, mutta esimerkiksi scifi-hylly oli aiemmin parjaamani Ison Omenan kirjaston scifi-hyllyä moninkertaisesti onnettomampi.

Mielenkiintoisempi havainto oli se, että kirjahyllyjen välissä ei seikkaillut minun lisäkseni kuin pari henkilöä - lähes kaikki kirjaston asiakkaat istuivat joko tietokoneilla, tai maleksivat muuten vain. Joku tyttöporukka soitteli jopa jotain hiphoppia siellä - olisiko ollut kännykän soittoääni, jota joku esitteli jollekin. Ajattelin ensin, että tämä kertoo ehkä ihmisistä jotain, mutta kotimatkallani poikkesin vielä Omenan kirjastossa yhden toisen kirjan perässä, ja siellä sai jo väistellä ihmisiä. Ei kylläkään paljoa, mutta kuitenkin vähän.

P.S. Lisäsin kuvia matkoiltani. Harmillista kyllä, itse Masabystä en saanut mitään hienoja otoksia, ainoastaan pari rutiinikuvaa, nekin vähän auringon pilaamia.

Tyhjensin

Pari päivää näemmä jäänyt taas välistä. Eilen meni kyllä töissä sen verran myöhään, että illalla olin vähän poikki. Vaikka eilinen asiakastilaisuus koski nimenomaan tärkeää ja isoa asiakasta, huomasin hermoilleeni todella vähän. Tietysti olin pyhittänyt esityksen valmistelulle useamman päivän (käytännössä useampia tunteja) ja sikäli pystynyt valmistautumaan vähän henkisestikin, mutta olisin voinut stressata enemmänkin. Meiltä oli mukana muutama muukin, ja olikin hauskaa kuulla toimistolle palatessa yhden mukana olleen kommentti siitä, että esitykseni oli todella tyhjentävä. Ja esitykseni oli vielä vähän sellainen typistetty versio, kun ajattelin käsiteltävien asioiden olevan pohjimmiltaan tuttuja vieraillemme. Ei minulta mennytkään kuin ehkä runsaat puolituntia, mahdollisesti 40 minuuttia, sen läpikäyntiin, kun yleensä menee, osin heräävien kysymysten vuoksi, noin tunti.

Jäin vielä yli tunniksi töihin tekemään viimeiset hoidettavat hommat, ja lähdin viikonlopun viettoon. Olisi tietysti voinut tänäänkin nukkua pitkään, mutta kuudelta kuitenkin heräsin - siis samaan aikaan, kuin olisin herännyt normaalisti. Pian pitäisi päättää, lähtisikö vaikka pyörä- ja valokuvauslenkille, kun näyttäisi tulevan poutainen päivä, ja etenkin kun olen alkuviikon laiminlyönyt liikkumista. Sadepäivien vika. Eilen kävin sentään kävelyllä. Huomasin Fortumin/Espoon veden rakennuksen takapihan metsikön kadonneen viikonlopun jälkeen - ilmeisesti sinne ollaan rakentamassa asuntoja. Mikäli oikein arvaan, niin Länsimetron varjolla.

Darkly Commuting Janne

Arvasin, että tänään menisi ylitöiksi. Menee varmaan huominenkin, sillä keskiviikkoinen esitysmateriaali on edelleen valmistelematta. Lenkille en kyllä jaksa, enkä taida jaksaa tenttiinkään tänään enää sen kummemmin lukea. Taidan vain valmistaa illallisen, katsoa jakson Voyageria (nyt siinä on tullut muutama ihan kelvollinen jakso) ja lukea loppuun Jeff Lindsayn Darkly Dreaming Dexter, johon mainio Dexter-sarjakin perustuu. Täytyy kyllä sanoa, että kerrankin filmatisointi on parempi - jotenkin tuo Lindsayn romaani tuntuu vain jotenkin niin epälaadukkaalta. Nopealukuinen se kyllä on. Televisiosarja-Dexter, josta olen nähnyt kaksi ensimmäistä tuotantokautta, on sitä vastoin osoitus siitä, että televisiomaailmassakin osataan tehdä vielä laadukkaita sarjoja.

Kirjallisuusraporttini vihjaa siis, että luovutin sen Eilisen päivän saaren ja Pianonsoittajan suhteen. Vaikka Lindsayn romaanista en voi väittää pitäväni (se on lähinnä "ihan ok, mutta..."-tasoa), oli kuitenkin ilo huomata, että lukeminen onkin edelleen mukavaa, ja että ilta sujuu jopa mukavammin lukiessa kuin tieteissarjaa warppivauhtia katsellessa.

Palatessani kotiin bussilla työkaveri oli samassa bussissa. Oli vähän noloa, sillä jäin bussin etuosiin istumaan, enkä edes huomannut häntä, ennen kuin olin nousemassa pois. Niin on käynyt usein ennenkin: bussiin astuessani etsin välittömästi vapaan penkkiparin, sillä suomalaiseen tapaan en kovin herkästi haluaisi istua ventovieraiden viereen etenkään, kun en ole ihmisenä pienikokoisemmasta päästä. Jos pikaisella silmäyksellä bussi näyttää edes vähän siltä, ettei täysin vapaita pareja ole, jään istumaan ihan bussin etuosaan, enkä ehdi kiinnittämään huomiota muihin. No, toivottavasti hän ei loukkaantunut. En usko ainakaan.

Autovakuutuksia kansan parhaaksi

Helsingin sanomissa raportoidaan autovakuutusten olevan naisille halvempia kuin miehille. Edelleenkään vahinkovakuutus ei ole minun alaani, mutta väite on minusta ihan uskottava. Ennakkoluulojeni (rumaa, tiedän) mukaan miehet harrastavat naisia enemmän kohtalokasta kaahailua, kun taas naisilla auton käytössä lienee ajokortin saannista lähtien huomattavasti käytännöllisempi näkökulma. Täten minusta tuntuu järkevältä soveltaa naisiin pienempää tariffia kuin miehiin. Kommenttipalstalla kuitenkin joku närkästänyt kansalainen paasaa:

"Välitön ja välillinen syrjintä sukupuolen perusteella on kielletty. Välittömällä syrjinnällä tarkoitetaan tässä laissa:

1) naisten ja miesten asettamista eri asemaan sukupuolen perusteella

Mutta alaspäin lukiessa sieltä löytyi poikkeus vakuutuslaista joten vakuutusyhtiöiden ei tarvitse tätä noudattaa.

Nyt kun mietitään meidän kansanedustajia, niin kuka uskoo että tämä päätös on tehtyä kansamme parasta ajatellen? No en minäkään usko. Kuka taas uskoo että vakuutusyhtiöille on turvattava mahdollisuus tukea maailmankatsomuksensa mukaisia ehdokkaita polittisissa vaaleissa, ja tämä ei ole mitenkään demokratian vastaista? Voi hyvää päivää. Olisko aika pistää vähän meidän hallintoa uusiksi? Ajattelin aluksi jättää äänestämättä, nyt en tiedä että olisiko perussuomalaisista kuitenkin hallinnon putsaajaksi vaikka keskimäärin eivät mitään järjen jättiläisiä olekkaan. Jotain olisi kuitenkin tehtävä.

Pankki- ja vakuutus-alan valta on saatava alas. Ihmiset, älkää äänestäkö kokoomusta, se työväenpuoluemainos oli oikeasti vitsi."

Niinpä, näinpä. Kumman tiukassa istuu sekin käsitys, että vakuutusyhtiöt ovat jotain julkisia palveluorganisaatioita ja hyväntekeväisyyslaitoksia, joiden pitäisi vain tuottaa kansalle sen tahtomat palvelut. Valitan, vakuutusyhtiötkin ovat liikeyrityksiä, ja niiden on tarkoitus tuottaa voittoa, ja vakuutusmatemaatikkojen tarkoitus taas on laatia laskuperusteet niin, että siellä otetaan huomioon ne tariffitekijät, joilla on jotain (tilastollista) merkitystä ja että vakuutusyhtiö voi repäistä sen katteen, jolla koko touhua pyöritetään ja vielä saadaankin vähän voittoa.

Vakuutusyhtiölaissa (31. luku, 10 §) on muuten määrätty, että sukupuolta saa käyttää vakuutusmaksujen ja etuuksien perusteena vain, jos sukupuolen käyttäminen on vaikuttava tekijä vakuutusmatemaattisten ja tilastotieteellisten tietojen perusteella tehtävässä riskinarvioinnissa, ja että tämä riskiarviointi on toimitettava entiselle Vakuutusvalvontavirastolle (eli nykyinen Finanssivalvonta), ja että tämän riskiarvioinnin yhteenveto-osakin on julkaistava. Toisin sanoen kyse ei voi olla mistään mielivaltaisesta sukupuolisyrjinnästä. Enkä muutenkaan ihan näe, miten tämäkin liittyy kansan parhaaseen ja Kokoomukseen.

Menneiden blogien haikailu

Kävin sunnuntain ratoksi ainoastaan muutaman kilometrin kävelyllä (askelmittarin mukaan 3,16 kilometriä, Espoon karttapalvelun mukaan 3,27 kilometriä). Otin aamun valokuvaorganisoinnista innostuneena kamerankin mukaan, mutta en viitsinyt kastella sitä heikossa sateessa.

Voyagerin katseleminen tökkii. Toisen kauden arvostelusta on pari viikkoa, ja menen vasta kolmannen kauden puolessa välissä. Ei mahda mitään, mutta jaksoissa ei ole The Next Generationin näkemyksellisyyttä, eikä Deep Space Ninen (tai Babylon 5:n) luomaa tunnetta siitä, että hahmojen teoilla ja tapahtumilla on jotain väliä, vaan oikeasti voimme luottaa siihen, että jakson lopussa kaikki on jälleen hyvin. Kaikkiaan käteen jää vaikutelma liukuhihnatuotannosta, jota tehdessä on vain päätetty tehdä trekkiä, eikä mietitty yhtään, mikä aiemmissa sarjoissa oli parasta ja että mitä uutta voitaisiin tuoda tähän konseptiin

Huomaan, että päivitystahtini on kiihtynyt viime aikoina tuntuvasti. Se johtuu siitä, että laskin hieman kirjoittamiskynnystäni opittuani käyttämään Internet Archivesia paremmin, ja otin sitten talteen yhden arvostamani bloggaajan kirjoituksia vuodelta 2003, ja olen niitä lukiessa ottanut vaikutteita. Täytyy vain pitää huolta, että periaatteeni julkaista vain sellaista, jonka kirjoittamisesta en häpeä jäädä kiinni, ei rikkoudu. Muuten olen ihmetellyt kovasti, miten blogit tuntuivat olevan parempia ennen vuotta 2005; Lähes poikkeuksetta suosikkibloggaajieni parhaat kirjoitukset ovat vuosilta 2002-2004, vaikka toisaalta uskon että yhä jatkavat kirjoittajat ovatkin kehittyneet parempaan suuntaan. Johtuisiko ilmiö sitten siitä, että silloin 6 vuotta suomalainen blogiyhteisö oli niin pieni, että oli helpompi käydä blogien välistä dialogia ja ottaa aiheita muilta. Toisekseen ainakaan Bloggerissa ei ollut mitään sisäänrakennettua kommentointijärjestelmää, joten keskustelu käytiin muutenkin joko blogeilla tai sitten sähköpostilla. Nykyään kun blogiyhteisö tarkoittaa lähinnä muotiblogeja ja niiden keskinäistä lepertelyä, ei tällaista kanssakäyntiä enää ole. Niin se kehitys kehittyy. Toisaalta on mahdollista, että suhtaudun vain tunteikkaammin vanhaan materiaalin, ja väheksyn nykyistä. Viiden vuoden päästä suhtautumiseni voi olla erilainen.

Valokuvataiteilija

Päivitin viimeinkin valokuva-arkistoani (joka on kyllä muutenkin uudistuksen kourissa silloin aina silloin, kun ylipäätään muistan että minulla sellainen on), ja lisäsin joitakin ei-huonoja otoksiani lokakuulta. Syyskuun kansiokin on melko tyhjä, joten sitäkin voisi periaatteessa päivittää - materiaalia ei vain ole paljoa enkä tiedä, missä minulla on tallessa edes ne kuvat, jotka löytyvät jo sivuilta. Päivitin samalla vesileimankin vuodesta riippumattomaksi. Vesileiman käytöstä tulee kyllä vähän ylimielinen olo. En oleta, että kukaan haluaisi käyttää hyväkseen ottamiani kuvia ja esitellä niitä ominaan, mutta ei kai sitä koskaan tiedä.

Tiesin viikonloput vaikeiksi terveiden elämäntapojen kannalta. Kävin eilen kyllä jälleen yli 20 kilometrin lenkillä - kävin tutustumassa tarkemmin Kiloon, enkä oikeastaan pitänyt näkemästäni, vaikka muutamia juuri sopivalla paikalla ja sopivilla parvekkeilla olevia asuntoja siellä olikin - mutta illalla syöpöttelin peräti karkkia, ja join yhden pintillisen olutta.

En edelleenkään ymmärrä kesä- ja talviajan välillä pompottelua enää nykyaikana. Ei sillä, ettenkö arvostaisi yhtä "ylimääräistä" tuntia syksyisin, mutta mieluiten olisin ilman. Onko tuo ruljanssi oikein laissa säädetty? Ensimmäinen hakuyritys Finlexistä ei ainakaan tuottanut tulosta.

22 kilometriä

Kävin tosiaan pyörälenkillä, juuri sopivan pituisella. Reittivalintanikin piti, tosin ihan en Espoon keskuksen kautta mennyt, vaan käännyin Sunan ja Suvelan suuntaan jo vähän aiemmin. Lisäksi tarkoitus oli ajella suoraan Tuomarilasta Sepänkylään, mutta eksyin Ymmerstan kautta Kauniaisten keskustan puolelle.

Osa matkasta kulki radanvartta, joten pääsin myös arvioimaan hieman potentiaalisia alueita, joilta aikanaan ostaa se asunto. Yksi toivekriteereistänihän on, että asunto sijaitsisi lähellä rautateitä, tai vielä mieluummin sen ikkunasta tai parvekkeelta olisi suora näkymä rautateille. Ongelmalliseksi asian tekee se, että keskimäärin rautatieominaisuus ei ole toivottu, ja radanvarsien paikat ovat usein epämiellyttävää seutua. Tällä retkellä totesin, että Tuomarilan uusi puoli olisi todella hyvällä paikalla ja seutu vaikutti sopivan rauhalliselta. Sama koskee Ymmerstaa (Koivuhovia), jossa tosin rautatiet vaikuttivat olevan piilotettuina metsikön taakse. Molemmissa on se ongelma, että asunnot ovat uusia (siis ökyhintaisia) ja palvelut heikot. Jollain tapaa siis stereotyyppisiä "hyviä alueita", jotka on suunniteltu autoileville lapsiperheille, jotka autoilevat tila-autoillaan jättimarketteihin. Ymmerstassa oli sentään pitseria. En tosin ole ihan varma, olisiko tämä varsinainen ongelma, jos kuitenkin saisi sen ihanteellisen parvekenäkymän. Kolmas vaihtoehto olisi vielä se taannoin visiteeraamani Kilo, jossa aseman lähellä oli lähikauppakin.

Perjantai

Olin varautunut jäämään perjantaina ylitöihin, mutta loppujen lopuksi sainkin työt siihen kuntoon, että saatoin lähteä viikonlopun viettoon, ja jättää maanantaiksi ja tiistaiksi vähän hommia keskiviikkoista asiakastilaisuutta varten. Sen jälkeen pidänkin parin päivän syysloman. En ole kyllä keksinyt mitään erityistä ohjelmaa - viikonloppuna olisi Nightvisions -festivaalit, jossa vietän sunnuntain vastaisen yön. Elokuvia voisi muuten kyllä käydä katsomassa - hankin työpaikan harrastekerhon kautta alennuksella Finnkinon -lippuja (7,50 euroa kpl) viitisen kappaletta. Ison Omenan teatterissa vain ei näyttäisi pyörivän yhtään mitään mielenkiintoista.

Terveelliset elämäntavat ovat kai tauolla näin perjantaina: Menin bussilla töihin, ja ostin illaksi pakastepitsan. Loviisan ydinvoimalan työntekijöiltä oli Ilta-Sanomien mukaan kielletty Da Capo -patukoiden syönti sen sisältämän rommin vuoksi, joten ostin 5 pientä patukkaa. Ne olivatkin viereisen Citymarketin viimeiset kappaleet. Sen verran taidan paikata omaatuntoani, että käyn varmaankin pyörälenkillä, kun siellä nyt ei ihan näyttäisi satavankaan tällä hetkellä, ja sadetutkakin lupaa loppupäiväksi poutaa. Reittisuunnitelma on: Suomenoja-Espoon keskus-Suvela-Tuomarila-Sepänkylä-Kehä II-Matinkylä.

Itsekurinpidollisia toimenpiteitä

Pyöräilin tänään töihin. Radiossa luvattiin poutaista säätä, mutta tihkusateessa sain silti polkea. Koska minulla on sisäinen pakko olla aikaisin töissä, jouduin jättämään aamiaisen ja sanomalehden lukemisen väliin. Pitäisi kai alkaa heräämään sitten aikaisemmin.

Nyt on kuitenkin hyvä omatunto, eikä tarvitse ihan välttämättä lähteä enää töiden jälkeen millekään muulle lenkille - enkä jaksaisikaan, sillä melkein kolmen tunnin ylitöiksi meni taas ja arvioin, että niin menee lähipäivinäkin.

Osoitin suurta itsekuria tänään. Työkaveri houkutteli Subwayhin syömään työpaikkaruokalan kalamurekkeen sijasta, mutta kieltäydyin. Ruokalassa oli lisäksi jälkiruokana suklaavanukasta ja reilu määrä eilistä jälkiruokaa, "herkkupuustia" (en ymmärrä, miten ne muka erosivat korvapuusteista) tarjolla, enkä ottanut kumpaakaan.

Lisäksi onnistuin välttämään kaupassakäyntiä töiden jälkeen. Olisin vain ostanut kaikkea mikroruokiakin epäterveellisempää. Sen sijaan ajattelin kokata itselleni sapuskaa. Jääkaapissa oli Saarioisten mikrossa lämmitettävää spagettilihavuokaa ja kananmunia. Keitin pari kananmunaa ja lämmitin mikroaterian, sekoitin ja lisäsin ketsupin. Tein pari leipää. Pidän itseäni sikäli tyypillisenä poikamiehenä, että mikroruoat tapaavat onnistua minulta selkeästi parhaiten (muiden mennessä säännönmukaisesti poskelleen), mutta tällä kertaa mikrosapuska oli se, joka meni pieleen. Kananmunat onnistuivat hyvin. Syötävää silti tuli, ja nälkä lähti.

Sen verran taidan nöyrtyä, etten taida jaksaa lukea tenttiin. Ehkä vain tiskaan, vien roskat, luen aamun lehden ja muutaman sivun kirjoja, jotka lainasin joskus elokuussa, ja joiden laina-aikaa on jatkettu jo pari kertaa. En enää edes muista, mihin Pianonsoittajassa jäin, ja Eilisen päivän saarikin on toistaiseksi ollut vähän puiseva.

Tarkempi kantani päihteisiin

Jäin eilen illalla vielä miettimään eilistä kirjoitustani, josta lienee aistittavissa paheksuva sävy. Jos olen oikein rehellinen, niin myönnän paheksuvani kaikkia niitä päihteitä, joita en itse käytä. Niistä joita käytän, voin todeta neutraalisti realiteetit (sokeri lihottaa, kahvi on huonoksi hampaille ja vatsalle, alkoholi koukuttaa jotkut varsin kohtalokkaaseen ja synkkäänkin kierteeseen, mutta suurin osa säästyy) ja jättää asian siihen.

Sen älyllisen epärehellisyyden kuitenkin voisin korjata, että kapsahdin itsekin Helsingin Sanomien artikkelissa siihen, että se ikään kuin antoi ymmärtää kannabiksen johtaneen pojan psyykkiseen romahtamiseen. Mainitsin myös, etten muista tupakoijista vastaavia juttuja kuulleeni. Kuitenkin olen antanut itseni ymmärtää, että psykiatrisilla osastoilla aikaansa viettävät ovat hyvin usein ahkeria tupakoijia. Siispä: ehkä kannabis ei johtanutkaan artikkelin pojan alamäkeen, ja/tai ehkä tupakointi johtaakin joissain tapauksissa skitsofreniaan tai vakavaan masennukseen.

Mutta noin muuten pysyn konservatiivisena ja fasistisena jääräpäänä, joka paheksuu laittomia päihteitä vielä paljon enemmän kuin laillisia.

Samettikapina

Tämä mainos jostain syystä aiheutti huvitusta jo alkukuusta, kun löysin sen muualta. Tämä löytyi Haukilahden ostoskeskuksesta:
Reaktioni oli kyllä lapsellinen, myönnän; ikään kuin black metal -estetiikka olisi jostain sivullisesta yhtään sen vakavastiotettavampaa.

Mutta sitten asiaan. Kapinaklubi. Myönnetään suoraan, etten ymmärrä rap-kulttuurista mitään paitsi sen, että sillä vaikuttaisi olevan vahvan vasemmistolainen, etten sanoisi kommunistinen pohjavire, ja siihen pirtaan sopiikin ajatus kapinasta. Oletan, että tässäkin kapina pyrkii viittaamaan nykyisiin vallanpitäjiin, tai systeemiin, joka ei rap-väkeä miellytä. Ja mikä ettei, systeemi on jo sanana sellainen, joka tuntuu pitävän sisällään jotain viallista ja pahaa, jota pitää yllä jonkinlainen kasvoton eliitti tai kaamea keskiluokkainen musta massa, ja joka aktiivisesti sortaa tavallista kansalaista ja pientä ihmistä. Jos tällainen pahantahtoinen leviatan on olemassa, niin ehkä sitä vastaan on syytäkin kapinoida (itse en tosin havaitse ympärilläni tällaista "systeemiä", vaikka maailman meno ei välttämättä aina miellyttäisikään).

Kapina siis pystyyn. Toinen julisteen artisteista, Eemeli, on espoolainen, ja tarkemmin sanottuna kivenlahtelainen kaveri. Kävin hänen sivuillaan, ja kuuntelin muutaman kappaleen. Vaikka lempimusiikkilajini onkin pysynyt samana jo yli kymmenen vuotta, olen siinä määrin vapautunut (ja syrjäytynyt) nuorisokulttuurimaisuudesta, että pystyn kuuntelemaan tarvittaessa jopa nykynuorison musiikkia. Eemelin "Rullaan vaa" kuulosti yllätyksekseni jopa ihan hyvältä ainakin päätellen siitä, että olen pystynyt kuuntelemaan sen läpi useita kertoja. En tietenkään osaa oikeasti arvioida sitä, mikä kyseisessä genressä on objektiivisilla mittareilla hyvää, mutta omaan korvaani tämä kappale ei särähtänyt liiaksi. Sanoituksissakin vaikutti aluksi olevan jotain yhteiskunnallista sanomaa. Kuitenkin kuunneltua tuon kappaleen (ja muita Eemelin tuotoksia, jotka sitten eivät minuun enää iskeneet ollenkaan) muutamaan kertaan tajusin, mistä ja minkä puolesta niissä kaikissa oikeastaan riimitellään: pilven polttamisesta. Siinäkö se kapina on? USA sotii öljyn vuoksi, joten vapautetaanpa kannabis ja otetaan iisisti hei.

Ei tietenkään sillä, että tämä eroaisi jotenkin oleellisesti rock-puolen kapinasta, jossa ryypätään ja ajetaan moottoripyörillä. Sama tavoite molemmissa: että ihmiset voisivat olla kuin Ellun kanat, irtautua oravanpyörästä ja relata systeemist paskat välittämättä. Kukin tietysti tavallaan, mutta taidan edelleen kannattaa oravanpyörää ja keskiluokkaista turvallisuutta, jossa ei tarvitse olla perse auki edes tilipäivän aattona.

Kannabiksesta puheen ollen Helsingin Sanomissa oli eilen - vai toissapäivänä? - juttu ganjaan hurahtaneesta pojasta ja tämän äidistä. Jutusta kävi ilmi, että pojan pilvenpolttelu oli kaiketikin alkanut harmittomana pössyttelynä, mutta eskaloitunut sitten hermorauniouteen, mielenterveysongelmiin ja rikollise(e)n uraan huumeidenvälittäjänä. Kannabiksen puolustelijat ovat kyllä varmoja, että kannabis on paljon muita päihteitä harmittomampi. Alkoholi nyt toki tiedetään, mutta tupakankäyttäjistä en ole kuullut ihan vastaavia juttuja. Ei sillä, etteikö viheliäinen aine sekin. Tämä lehtiartikkeli ja se, että joillekin pyhä yrtti on niin tärkeä, että tehdään sille kahmalokaupalla kappaleita, ei kuitenkaan lisää minun luottamusta heidän sanomaansa.

Pyöräilen, pyöräile en

Käytyäni nillittämässä päänsärystä työterveydenhoitajalla, aloin jälleen kerran miettimään keinoja lisätä liikuntaa (ja parantaa ruokavaliotani). Lopetin kuntosalilla käynnin joskus kesällä kehnon ilmastoinnin ja kuntosaliharrastuksen tylsyyden vuoksi, enkä toistaiseksi ole onnistunut keräämään takaisin motivaatiota käydä siellä, vaikka kieltämättä pitäisi ja kannattaisi, ja yksitoikkoisuudesta huolimatta luultavasti nauttisin siitä, koska tuloksetkin alkaisivat vanhan kokemuksen perusteella näkymään melko nopeasti.

Myös työmatkapyöräilyn lopetin joskus ennen kesälomaani, ja se olisi ehkä sellainen asia, joka pitäisi ottaa pikimmiten takaisin käyttöön. Niinpä sunnuntaina kävinkin pyörävarastolla toteamassa, että pyöräni jäikin itse asiassa hyvään kuntoon. Lähdin testiajolle, ja ajoin saman tien 25 kilometrin lenkin. Tarkoitus oli käydä Kilon rautatieasemalla ja kääntyä takaisin, mutta päätinkin sitten polkaista Leppävaaran kautta kotiin, jolloin matka piteni ainakin seitsemällä kilometrillä. Melkoinen osa matkan pitenemisestä johtui kyllä siitä, etten ihan osannut suunnistaa auringon laskettua tietöiden rikkomassa Leppävaarassa, vaan jäin harhailemaan jonnekin Turunväylän ja Kehä I:n kulmaan. Matkalla mietin, että pitäisi pyöräillä vapaa-ajallakin enemmän, niin karttuisi paikallismaantieteen tuntemus.

Töissä en ole vielä pyörällä käynyt - mutta kenties jo huomenaamuna tilanne muuttuu - mutta eilen käväisin kyllä vähän lyhyemmällä, noin 15 kilometrin pyörälenkillä Soukan ja Espoonlahden maisemissa. Näillä retkillä kyllä huomasi, miten rapakunto on päässyt taas yllättämään. Ensimmäinen hengästyminen koittaa 15 minuutin ajamisen jälkeen, ja sen jälkeen joka ainoa ylämäki aiheuttaa kontrolloimatonta puuskutusta vauhdin pysyessä muuten alkumatkaa maltillisempana.

Ilmoittauduin marraskuun SHV-tenttiin. Alle kuukausi enää aikaa, ja lukemiseni on ihan alkutekijöissään. Toisaalta tällä kerralla riittää viime vuotisten asioiden kertaaminen, uuden materiaalin läpikäynti (joka kovasta yrityksestä huolimatta meni minulla jo vähän kärryiltä pudonneen selailuksi) ja muutamien ongelmakohtien tarkempi selvittely ettei käy niin kuin viime vuonna, kun toinen eläkepuolen tehtävä meni minulta metsään, vaikka periaatteessa olisi pitänyt hallita se jos ei suvereenisti, niin ainakin kohtuullisen hyvin. Tosin olen jo nyt asennoitunut vähän siten, etten tällä lukemisella voi päästä läpi kuin tärppilotossa voittamalla, enkä edelleenkään suhtaudu sellaiseen hirveän myötämielisesti. Toisaalta on kai turha valehdella edes itselleen ja väittää, ettenkö huolisi hyväksyntää suoritukselleni myös siinä tapauksessa.

Puuminta hottia

Jossain vallitsee sellainen käsitys, että Atrian tuore puumanaismainos närkästyttäisi yleisöä, ja että sitä koskien on suorastaan sadellut valituksia (jostain luin että oikein 7 kappaletta).

Näyttää siltä, että kaksi toimijaa on konstruoinut meille todellisuuden, jossa suhteellisen kiltti mainos, jossa nainen muistelee nuoruudenrakastettuaan, herättää närkästystä. Ensimmäinen toimija on media, joka on jostain syystä nostanut tapauksen esiin ja pumpannut sen julkisuusarvoa - jos se tekisi niin aina, kun jostain asiasta valitetaan, niin lehdistössä ei muusta enää kirjoitettaisikaan kuin kohumainoksista ja kohumetroasemien kohukukkapenkeistä.

Toinen toimija on mainosten maailma. Myhäilen aina omahyväisenä, miten mainokset eivät vaikuta minuun millään lailla, mutta kuten muutamia kertoja aiemminkin, myös tällä kertaa on myönnettävä tappioni. En tosin ole hairahtunut vielä ruoka-altaalle tukemaan kotiseudulla toimivaa ruokataloa, mutta koko jupakka on osoitus mainosten suorasta vaikutuksesta ympäröivään maailmaan. Väitän, että mitään kohua ei olisi ollut edes aikeissa syntyä, ellei olisi olemassa muutamia ennakkotapauksia, jotka vertautuvat sisällöltään puu-ma-inokseen, mutta joissa sukupuolet ovat olleet käänteiset, siis vanhempi mies olisi ollut jossain eroottisesti latautuneessa tilanteessa nuorempien ja kauniiden naisten kanssa. Viittaan kai nyt ensisijaisesti siihen DNA:n partiolaismainokseen, joka synnytti jostain syystä paljon meteliä aikanaan. Minullekin jäi sellainen käsitys, että DNA:ta vastaan hyökkäsivät nimenomaan naiset, joidenkin tahojen mukaan "feministit". Tällä kertaa saamieni ennakkokäsitysten perusteella asialla ovat nimenomaan miehet. Väitän, että kukaan heistä ei olisi vaivautunut sanomaan poikkipuolista sanaa, jos DNA:n mainos ei aikanaan olisi saanut mitään erityistä julkisuutta. Tiivistettynä: Aiemmat mainokset loivat todellisuuden, jossa yksi mainos koetaan, tai ollaan kokevinaan, mauttomaksi.

Äimistyin tässä yksi päivä Facebookissa, jossa olin laatinut kiusallisen narsismin puuskassa "Kuinka hyvin tunnet minut"-testin. Siinä piti yhdessä kohdassa valita lause, jonka voisin lausua vakavissani. Olin ihan vitsinä laittanut täysin poskettoman vaihtoehdon: "Siis etkö sinä ymmärrä että todellisuus on sosiaalisesti konstruoitu?". Ajattelin, että kaikki ymmärtävät sulkea sen suoraan pois ilmiselvästi vääränä vaihtoehtona. Yllättäen suurin osa vastaajista valitsi kuitenkin nimenomaan sen. Voisiko tästä päätellä, miten olen tarkoittanut tämänkin merkinnän tulkittavaksi?

Star Trek: Voyager - 2. kausi

Nyt on saatu toinenkin kausi katsastettua ja täytyy sanoa, että kyllähän se huonompi oli kuin ensimmäinen. Tai siltä se ainakin tuntui, sillä ensimmäinen melkein-puolikas kautta on melkein yhtä huonoa jaksoa toisen perään. Lisäksi nyt alkaa pistämään vähän silmään se, että Voyager saattaa jonkun jakson lopussa olla viittä vaille tuusannuuskana, mutta seuraavassa jaksossa taas kiiltää uutuuttaan. Sarjan alkuasetelmaa ajatellen olisi ollut paljon jännittävämpää, jos aluksen kunto olisi jätetty paljon kriittisemmäksi kysymykseksi, kuten se oikeasti olisi. Nyt jää käteen vähän sellainen tuntuma, että tällä kaudella käsikirjoittajat olivat tyytyväisenä siirtyneet kirjoittamaan TNG-jaksoja uudelle miehistölle. Toisekseen jo ykköskaudella häiritsi se, miten delta-kvadrantin asukit muistuttavat niin paljon ihmisiä. Deep Space Ninessä sentään gamma kvadrantista puski Jem'Hadar-sotureita ja muodonmuuttajia. Vortat nyt olivat vähän ihmismäisiä, mutta niidenkin eteen oli nähty vähän enemmän vaivaa kuin lisätty pari syylää naamaan. Kolmanneksi aloin jossain vaiheessa suunnittelemaan Voyager-juomapeliä: joka kerta, kun joku sanoo "some sort of" tai "some kind of", tulee juoda shottilasillinen viinaa. Takaan nopean sammumisen. Siis: teknolöpinä ratkaisi ihan liian paljon asioita. Tässäkin DS9 vei voiton: teknolöpinää käytettiin säästeliäästi (tai ainakin säästeliäämmin) pohjustamaan ongelmia ja tilanteita, joihin nykymaailmankin ihminen voi samaistua. Neljänneksi Voyagerilla tuntuu käyvän pirunmoinen säkä tällä kaudella: tämän tästä he ihan sattumalta kohtaavat alfa-kvadrantissa peräisin oleviin pieniinkin kohteisiin, joista törkein on heti ensimmäisen jakson avaruudessa leijuva Ford-auto, tai myöhemmin kaudella kohdattava, B'Elannan ohjelmoima ohjus.

Noin muuten Voyager on kyllä ihan kelpoa viihdettä. Kahden kauden perusteella en ihan suosittelisi sitä samalla tavalla kuin The Next Generationia ja etenkin Deep Space Ninea, mutta kyllä seasta löytyy koko joukko helmiäkin. Näillä sanoilla siis jaksokohtaisiin arvioihin.

The 37's: Voyager löytää matkoillaan Fordin vuosimallia 1936 kellumasta avaruudesta. Pian tämän jälkeen paljastuu, minne ufojen kaappaamat ihmiset joutuvat: jollekin Maata muistuttavalle planeetalle 70.000 valovuoden päähän. Kas kun sankarimme sattuivatkin kohtaamaan juuri heidät. Ei kovin vahva aloitus kaudelle. 6.

Initiations: Deep Space 9:n hahmo Nog ei koskaan ollut suosikkini, ja nyt sama näyttelijä (Aron Eisenberg) näyttelee tässä barbaaristen Kazoneiden lapsisotilasta, jonka Chakotay epäonnekseen pelastaa. Kazonit eivät ole kovinkaan onnistunut vihollislaji, eikä klingonmainen "kunnia on ansaittava taistelussa voittamalla tai kuolemalla"-hapatus oikein auta. Ja kyllä minua hiertää se, että 2300-luvulla ihmiset vielä harrastavat kaikenmaailman muinaisuskontoja ja uskovat kummitusjuttuihin. 6.

Projections: Taso kasvaa hieman The Doctorin ohjelman hämääntyessä, kun viikon aliavaruusanomalia aiheuttaa ongelmia aina yhtä luotettavilla holokansilla. Muuten ihan kelvollinen eksistentialistinen tutkimus, joka tuo vanhan kunnon luutnantti Barclaynkin (tai hänen hologramminsa, jonka sosiaalinen etevyys hieman harmittaa) takaisin ruutuun, on ihan kelvollinen. 8.

Elogium: It looks like some sort of magnetic distortion, sir. Avaruussiittiöt saavat aikaan Kesissä ennenaikaisen murrosiän, joka on samalla ocampialaisen naaraan ainoat muutama vuorokautta, jonka aikana tehdä lapsia. Neelix pohtii mahdollista isyyttä, ja tämän epäröinnin vuoksi nainen syyttää Neelixiä itsekkääksi. Sitten kun Neelix haluaakin isäksi, niin ei sekään kelpaa. Lopuksi käy ilmi, ettei mitään peruuttamatonta ollutkaan tapahtunut. It appears we have lost our sex appeal, sir. 5½.

Non Sequitur: Harry on jumissa vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa hän ja Paris eivät koskaan astuneet palvelukseen Voyagerilla. Harryn elämä on hyvää, Parisista tuli öyhöttävä juoppo. Harry kuitenkin hyppää takaisin aikavirtaan, ja palaa takaisin sinne, mistä tulikin. Poh hoh. 6-.

Twisted: Ja tällä kertaa sitten some kind of spatial distortion. Miehistö harhailemassa omalla laivallaan on ihan viihdyttävää, mutta kun jälleen kerran käsikirjoittajat ovat tekaisseet jonkun ilmiön, joka on uhaksi sankareille. Tiedämme, ettei heille voi käydä köpelösti, joten nähtäväksi jää vain se, millaisella liirumlaarumilla siitä selvitään, jos se nyt alun alkaenkaan on mikään uhka. Kakkoskausi ei vaikuta kovin erinomaiselta. 6-.

Parturition: Neelix saa taas mustasukkaisuuskohtauksen, ja hän ja Paris ottavat yhteen kuin mitkäkin nakkikioskijonotaistelijat. Kampausta vaihtanut Janeway lähettää heidät kuitenkin yhdessä tehtävään "planet helliksi" nimetyn planeetan pinnalle, jossa pukarit aivan odotusten mukaisesti sopivat erimielisyytensä ja pääsevät toteuttamaan äidinvaistojaan E.T:n kuoriuduttua munastaan. Voyager ei ole vielä kaatunut itseparodiaan, mutta Neelix kuittailee Parisille tämän "technobabblesta". 6.

Persistence of Vision: Janeway on vaihtanut vanhaan kampaukseen. Kun kerta aiemmatkin kapteenit Kirkiä lukuunottamatta ovat olleet kaljuja (Siskolla tosin taisi kestää pari kautta ennen päänupinkiillotusta), niin miksei Janewaykin. Tottapa Ripley kuuluu trekversumissakin terranien kulttuuriperintöön. Muuten typerä jakso, jossa paha muukalainen aiheuttaa hallusinaatioita. Lisäksi Janewayn vammainen holonovelli alkaa todella tympimään. 5½.

Tattoo: Jakso keskittyy esittelemään Chakotayn esi-isiä, intiaaneja ja paljastetaan Chakotayn tatuoinnin alkuperä. Uskomattoman tylsä jakso, jota ei pelasta oikein edes Tohtorin itselleen ohjelmoima flunssa ja hänen sanailunsa ("I don't have a life. I have a program."). 5.

Cold Fire: Jakso alkaa ihan kohtuullisesti, ja palauttaa mieliin tapahtuman, josta koko matka sai alkunsa. Ollaan Caretakerin lajitoverin jäljillä, ja löydetään samalla Kesin hengenheimolaisia. Kuitenkin käteen jää vähän lässähtänyt kakku. Rutiinijaksona olisi kyllä ihan ok, mutta harmittaa kun sarjan taustajuonesta hävisi palanen hohtoa naispuolisen Caretakerin myötä. 7-.

Maneuvers: Viimeinkin taso kohoaa ja saamme jakson, jossa tapaamme jälleen kazonit ja petturi-Seskan, joka varastaa Voyagerilta yllätyshyökkäyksessä kaukosiirtimen. Voyager empii takaa-ajon kanssa, mutta sitten Chakotay ottaa rikkoutuneen ylpeytensä pakottamana varaslähdön, ja jää lopulta odotetusti vangiksi. Seska ei ole mikään Gul Dukat, mutta loppukohtaus, jossa tämä ilmoittaa varastaneensa Chakotaylta DNA:ta ja hedelmöittäneen itsensä sillä, on kieltämättä kutkuttava. Jakso jää kyllä vain vähän rutiinirutistuksen yläpuolelle, ja loppuratkaisu on typerä - jostain syystä Chakotayta ei voi siirtää kazonien alukselta jonkun dampening field fluctuationin vuoksi, mutta kourallinen kazonilaisia sotaherroja siirtyy kyllä muitta mutkitta. 8+.

Resistance: Tuvok, B'Elanna jäävät valtaapitävien vangeiksi planeetalle, jossa heitä kuulustellaan kovin ottein heidän oletetuista yhteyksistä vastarintaliikkeeseen. Sillä välin Janeway yrittää junailla pelastusoperaatiota mielenterveytensä menettäneen miehen kanssa. Toimiva jakso, jonka ansioihin on luettava se, ettei vastarintaliikkeestä näy kuitenkaan jälkeäkään. 8½.

Prototype: Voyager löytää avaruudesta robottilajin, joka ymmärtää heidän kieltään. Joko he puhuvat sitä, tai heillä on samanlainen maaginen tulkkilaite. B'Elanna uhmaa prime directiveä ja haluaa auttaa ruttusia oppimaan lisääntymään omatoimisesti. Jakso on ihan kelvollinen, mutta ehkä hieman kliseinen. "Robotit kääntyvät luojiaan vastaan" ei ole ihan vieras satu. Lisäksi robottien kumipuku ei oikein auta katsojaa tunnelmaan virittäytymisessä. 7½.

Alliances: Taso pysyy hyvänä jaksossa, jonka teknolöpinäpitoisuus jää ilahduttavan pieneksi. Jatkuvat yhteenotot saavat miehistön miettimään mahdollisuutta solmia Prime Directiven vastaisesti liittoja paikallisen väen kanssa. Petoksia, Kazoneiden ja sen entisten vihollisten historiaa ruoditaan. Miehistön Maquis-puolessa sikiää petturihenkeä. 8½.

Threshold: Paris ja kumppanit ovat iltapuhteenaan ratkaisseet, miten käytännössä tehdään teoreettinen mahdottomuus, Warp 10:n saavuttaminen, mahdolliseksi. Kymppiwarppi merkitsisi ääretöntä nopeutta ja sitä, että kulkija olisi samaan aikaan kaikissa maailmankaikkeuden pisteissä. No, hyvä on. Paris lentelee, ja alkaa lennon jälkeen muuttua liskoksi. DNA kun vaihtuu, niin vaihtuu ulkonäkökin silmissä. Lisko-Paris ja Lisko-Janeway saavat lapsia, ja muuttuvat sitten takaisin ihmisiksi jonkun tempun kautta. Todella typerä jakso, jonka pelastus on se, ettei se ole ihan auttamattoman tylsä. 5½.

Meld: Välitön tasonpalautus. Jakso alkaa jännittävänä murhamysteerinä, ja epäiltyjen lista näyttäisi olevan lyhyt: Maquis-kollegoidensa kavahtama Suder, jonka on tiedetty tappaneen cardassialaisia "liian helposti". Hetken luulin, että tämä olisi taas lällytilällyti-jakso, jossa pahojen ennakkoluulojen osoitetaan olevan väärässä, mutta ei: Suder todella on murhaaja ja myöntää sen heti kättelyssä. Tuvok yrittää ymmärtää murhaajaa, sulauttaa mielensä hänen kanssaan. Komplikaatioita seuraa. Brad Dourif loistaa taas psykotappajana vuotta myöhemmin, kun hän esitti psykotappajaa Babylon 5:ssä. Ihan ysiä en voi jaksolle antaa, sillä jaksossa on kuitenkin aavistuksen verran saarnaava piirre (violence sitä, violence tätä). 8½.

Dreadnought: Voyager löytää sattumalta B'Elannan pari vuotta takaperin virittelemän, alunperin cardassialaisten jättimäisen ohjuksen matkalla kohti maaliaan, viatonta planeettaa, jota ohjuksen sensorit luulevat legitiimiksi kohteeksi. B'Elanna siirtyy ohjukselle juonimaan omia ohjelmiaan vastaan. Ihan kelvollinen jännäri, jonka terää tylsyttää hieman raskaana olevan miehistön jäsenen pohdinnat tulevan lapsensa nimestä. Kyseinen nainen on ollut raskaana jo aika kauan - viivytetäänköhän syntymää osumaan samaan aikaan Seskan lapsen kanssa? 7½.

Death Wish: Valitettavasti jaksoon ei liity rosvoja listivää arkkitehtiä, vaan kaksi Q-jatkumon jäsentä, uusi Q ja täysi Q... Äh, siis itsemurha-aikeissa kieriskelevä Q (joku vieras näyttelijä) ja vanha tuttu, John de Lancien näyttelemä Q vanhoilta hyviltä ajoilta. Yksilön oikeudet, eutanasia, ja kiltin federaatiolaisen naiskapteenin vaikeus päättää ikuisen vankeuden ja avustetun itsemurhan välillä ovat tämän jakson kauraa. Ihan kelvollinen jakso, joka venyttää yhtä vitsiä vähän liikaa ja, mikä pahinta, jossa Jonathan Frakes palaa Rikerinä yhden kohtauksen ajaksi kuvioihin, ja nähdäkseni ihan turhan takia. Ilmeisesti jonkinlainen mainostemppu katselijoiden kalastelemiseksi. De Lancie-Q lupaa palata. Pidin kyllä jaksosta, mutta myönnetään, että nämä Q-jaksot ovat vähän tällaisia tekaistunoloisia. Q:n kaikkivoipaisuus ei ole sen parempi ratkaisu ongelmiin kuin päätön teknolöpinä, ja siksi sen mahdollisuus vähän ärsyttää 8-.

Lifesigns: Tohtori rakastuu kuolemaa tekevästä vidiiani-naisesta teettämäänsä hologrammiin. Paris öyhöttää ja päätyy jakson lopussa oikein putkaan (ja, mikä mukavinta, myös jää sinne jakson loputtua - ollaanko häntä ajamassa ulos sarjasta?). Periaatteessa Tohtorin neuvottomuus naisasioissa on ihan viihdyttävää, mutta minä nyt en saanut tästä jaksosta hirveästi irti. 7.

Investigations: Neelix ryhtyy toimittajaksi. Paris ottaa loparit Voyagerilta ja pestautuu jonkinlaisen kauppalaivueen pilotiksi. Mukavaa, että Parisin melkein huomaamattomat töppäilyt saavat merkityksen. Tässä vaiheessa tekee kyllä mieli huomauttaa, että Paris ei ole ollut kovin tärkeä hahmo ainakaan tällä tuotantokaudella. En muista hänen tehneen pitkään aikaan muuta kuin pyörittäneen sivujuonessa uhkapelirinkiä ja viljelleen silloin tällöin yhdentekeviä one-linereita komentosillalla. "Jälleen yksi petturi"-juonikuvio saa päätöksensä, Parisin oikuttelu paljastuu juoneksi, ja lopuksi ollaan taas kaikki kavereita. Se on kyllä todettava, että tietoturva-asiat Voyagerilla ovat kyllä niin täydellisen retuperällä, että ihme että yleensä vaivautuvat suojaamaan tietoja ja tietokoneen toimintoja. 7½.

Deadlock: Ihan viihdyttävä jakso, jonka pilaa hömppä alkuasetelma (Voyagerista syntyy kaksoiskappale samaan aika-paikkaan) ja tekaistu loppuratkaisu - jos kerran toisen aluksen protonipommitukset aiheuttivat suoria ongelmia toisella aluksella, niin miksei toisen aluksen tuhoutuminen vaikuttanut mihinkään? Äääh. 7-.

Innocence: Tylsä jakso, jossa on ärsyttäviä pikkulapsia, jotka halaavat Tuvokia. Loppuratkaisu auttaa vähän, mutta ei pelasta. 6.

The Thaw: Mielenkiintoinen jakso, jossa Kim ja Torres joutuvat eräällä planeetalla virtuaalitodellisuudessa vallan kaapanneen klovnin ja muun sirkusväen vangeiksi. Pakoon ei pääse, sillä klovni (jota esittää mainio Michael McKean) pystyy tappamaan panttivangit pelkoon. Jakson ongelmiin lukeutuu kylläkin se, että jälleen kaikki on niin kovin ihmismäistä, jota ei nähdäkseni voi selittää silläkään, että klovniakin pyörittävä tietokone pystyy prosessoimaan ajatuksia. Jakso on ilmeisesti jakanut vähän mielipiteitä, ja kyllä se kieltämättä on oudommasta päästä, mutta minuun se kyllä iski ihan. 8+.

Tuvix: Taso pysyy korkealla ärsyttävästä teknotempusta ja DNA-trikeistä huolimatta - Tuvok ja Neelix fuusioituvat omituisessa siirrinonnettomuudessa, jonka aiheuttaa mukana siirretty, "symbiogeneesin" kautta lisääntyvä kukkanen. Ratkaisukin on vähän sellaista teknolöpinää, mutta alun ja lopun välissä käsitellään mukavasti identiteetin ongelmaa. Ratkaisua nimittäin ei keksitä heti, Tuvix ehtii kotiutua alukselle, aloittaa uuden elämän ja solmii uusia suhteita. Kun ratkaisu löytyy, hän pitää sitä murhana. Lopulta Janeway joutuu kovien päätösten eteen, ja hänen kovettunut ja synkkä ilme "teloituksen" jälkeen on Kate Mulgrew'n tähtihetkiä, ja tuo mieleen pettyneen Jean-Lucin siinä jaksossa, jossa Ro Laren loikkasi Maquis-kapinallisten puolelle. 8+.

Resolutions: Kausi lähestyy loppuaan, ja jostain syystä jaksojen taso laskee. Tässä Chakotay ja Janeway ovat sairastuneet omituiseen tautiin, ja koska lääkettä ei keksitä, he jäävät planeetalle kaksistaan joko loppuelämäkseen, tai niin kauaksi kunnes keksivät lääkkeen. Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, ettei Voyagerin väki jätä heitä 43 minuuttia kauemmaksi virumaan. Koska jakso ei muutenkaan käsittele mitään mielenkiintoista ongelmaa Tuvixin tapaan, ei jaksossa lopulta ole oikein mitään mielenkiintoista muuta kuin se, miten ilmeiseen ansaan Voyager itsensä ajaa. 7-.

Basics, pt. 1: Tässä vaiheessa minuun iski pieni Déjá Vu -tunne - olen varmaan nähnyt nuorempana tämän jakson. Kauden päätteeksi on keitetty kasaan cliffhanger-jakso, jossa kazonien Nistrim-lahkon fyyreri Culluh saa viimeinkin Voyager-aluksen haltuunsa, ja jättää miehistön aavikkoplaneetalle kituuttamaan ilman teknologian turvaa. Brad Dourifin psyko-Suderia on mukava nähdä taas, mutta muuten käteen jää omituisen rutiininomainen perusjakso. Ihan katsottava jakso kyllä, mutta ei mitään jännää tai erikoista. 7½.

Ajattelin väärin

Katselin televisiosta suomalaissarjan Juurikasvua ensimmäisen osan. Siinä kaapuntilaispariskunta, kaksi miestä, muuttavat Pohjanmaalle Pyhälammin kuntaan toisen saatua sieltä viran terveyskeskuksesta jonkinlaisena johtavana lääkärinä. Toinen jää ensin kotirouvaksi, mutta perustaa sitten kampaamon. Toinen osa tulee televisiosta maanantaina.

Jossain tätä minisarjaa pidettiin jonkinlaisena tabunrikkojana, mutta enpä nyt tiedä, onko homoseksuaalisuus ollut enää pitkään aikaan Suomessa mikään tabu. Kyllähän homoudesta(an) kai puhua saa, vaikka etenkin maaseudulla voi reaktiot olla yhden sarjassa olleen isännän "ooksä joku saatanan hinttari"-huomautuksen tasolla. Toisaalta olen niin vieraantunut maaseudustakin, kenties sielläkin ajatukseen on jo totuttu niin, ettei voisi enää vähempää kiinnostaa, mitä muut makuuhuoneessaan tekevät, kunhan eivät lakeja riko. Toisaalta kuulin tänään äidiltä, että hän oli kuullut parturissa muiden rouvien kuulleen, että jotain tummaa poikaa on kiusattu melko julmalla tavalla.

Joka tapauksessa jäin miettimään sarjan stereotypioita. Toimettomaksi jäänyt mies esitettiin jotenkin "feminiinimpänä" osapuolena. Hän sai jonkinlaisia diivakohtauksia, jollaiset liitetään usein naisiin liittyviin stereotypioihin. Kumpikin miehistä olivat hieman Cranen veljesten tapaan snobeja - heistä oli vaikea ymmärtää, että espresson kysyntä kahden tuhannen asukkaan kunnassa on niin pientä, ettei sitä ole tarjolla. Tai ettei lähikaupassa kannata myydä kovin erikoisia juustoja. Mielenkiintoisin kohta oli, kun perheen elättäjä osti toiselle tekemistä: MacGyverin kolmannen tuotantokauden DVD-boksin. Onhan MacGyver / Richard Dean Anderson tietysti komea mies takatukkineen päivineen, mutta...

Tässä kohdassa havahdun siihen, että omissa asenteissani on jotain pielessä. Jos teos kertoo vaikkapa juuri homoista, näen yhtäkkiä melkein kaiken vääristävien lasien läpi. Jos minusta tehtäisiin elokuva, siinä voisi hyvinkin olla kohtaus jossa saisin lahjaksi MacGyver-boksin. Sanoisin: "Kiitos kovasti; minulla kyllä on jo tämä, mutta ajatus on tietysti kaunis", enkä tulkitsisi sitä minkäänlaisella stereotypialla leikittelyksi. Kun lahjan vastaanottaja on kuitenkin henkilö, johon on ensin leimattu sana "homo", niin yhtäkkiä MacGyver-boksia ei annetakaan henkilölle siksi, että MacGyverilla on jotain henkilökohtaista arvoa, tai esimerkiksi siksi että kyseessä nyt vaan on pirun hyvä sarja, vaan siksi että lahjansaaja on homo ja Richard Dean Anderson on komea. Tämä on aika rumasti ajateltu, ja onneksi jäin kiinni siitä. Ajattelen aina, ettei minulla ainakaan ole mitään piiloasenteita, mutta vähän kainaloita raapimalla niitä näyttäisi silti paljastuvan aina välillä. Nyt voin taas korjata näkemyksiäni.

P.S. Muuten, tunnistin sarjasta melkein heti, että se on kuvattu ainakin osaksi Vähäkyrössä. Ymmärrän, miksi kunnan nimenä käytetään sarjassa väärää nimeä, mutta miksihän tekijät ovat vaivautuneet tekaisemaan senkin faktan, että lähin sairaala olisi Kokkolassa? Vaasaan olisi alle 30 kilometriä, eikä Seinäjoelle paljonkaan pidempi, mutta Kokkolaan on ainakin 100 kilometriä.

Sääkeskeisen arki

Kävin alkuillasta kävelyllä nyt kun syysmyrsky meni ja jätti jälkeensä raikkaan ilmanalan. Minulla oli askelmittari mukana ja mietin, että olen nyt kai pari viikkoa koittanut pitää taas motivoivasti kirjaa liikkumisistani. Yllätyin kotiin palattuani, että aloitin kirjanpidon jo kuukausi sitten. Syyskuun seitsemännen päivän jälkeen on tullut käveltyä 79,46 kilometriä ja 101960 askelta. Tulos itse asiassa taitaa olla aika huono - nollapäiviä on niin kovin monta. Viimeiset pari viikkoa on olen tehnyt melkein joka päivä keskimäärin pari tuntia ylitöitä, eikä sellaisten päivien jälkeen ole ollut hirveästi enää intoa lähteä ulos. Kannattaisi tietysti, sillä energiankulutuksella tuntuu olevan energiaa lisäävä vaikutus.

Töissä oli tänään minulla ja eräällä työkaverilla (erilliset) edustuskeikat eläkejärjestelmän sisäisiin työryhmiin, ja menimme samaa matkaa Helsinkiin. Oma määränpääni oli Ruoholahti, jossa kävimme pizzalla paikallisessa Pizzataxissa. Eihän siitä ole kauaa, kun lupasin itselleni ryhtyväni vähän kokeilevammalle linjalle ruokapaikkojen suhteen, mutta kun aikataulu on tiukka ja pizzapaikan odotusajat ovat tunnetut, niin ei auttanut. Otin kuitenkin tavallisesta (Al Capone: kinkku, tonnikala, tomaatti, sipuli) poiketen Papa's Specialin (salami, paprika, sipuli, oliivi, sinihomejuusto). Hyvää oli, mutta sinihomejuustoa en havainnut. Oma kokoukseni (tarjosivat kahvia ja pullaa) ei kestänyt kovin pitkään, ja omatunto pakotti töihin vielä, vaikka kalenterivarauksen perusteella olisin voinut haahuilla kolmeen asti, jonka jälkeen olisi voinut legitiimisti lähteä kotiin. Kevenipä huominen taakka sentään.

Tähyilen parin vuoden päähän

Uuden asuntosäästösopimukseni innoittamana ajattelin alkaa kartoitustyöt niin että sitten, kun asia todella käy (tai käy todella) ajankohtaiseksi, tiedän vähän mitä paikkoja pitää silmällä. Pidän kyllä Matinkylästä, mutta valitettavasti tämä pohjoiskaistale on vähän kallis ja, no, myönnetään, että kaipaan parin vuoden päästä luultavasti tosissani vaihtelua, enkä kuitenkaan viitsisi vaihtaa toiseen vuokra-asuntoonkaan, koska inhoan muuttamista. Minulla ei kyllä hirveästi reunaehtoja ole. Sen pitäisi kaiketikin olla kerrostalo, joukkoliikenneyhteyksien ja palvelujen pitäisi olla suht' lähellä, mutta paikka ei saisi olla liian rauhaton eikä toisaalta liian rauhallinenkaan. Plussaa tulisi rautatiemiljööstä, mikä taas rauhattomuusehdon kanssa on vähän hankala yhtälö täällä.

Aiemmin syksyllä kävin jo katselemassa Espoon Kauklahtea, mutta en oikein pitänyt siitä. Rautatie-ehdon se täyttää kyllä, mutta palvelut ovat vähän huonot, ja kun sen lisäksi työmatkassa vielä kestäisi, niin enpä tiedä. Eilen kävin sitten tutustumassa toiseen paikkaan, joka on käynyt mielessäni aika ajoin sen jälkeen, kun näin kesällä siellä olevan myynnissä kohtuuhintaisia luukkuja. Nyt tarjonta on heikompaa, mutta helsinkiläinen Pajamäki vaikuttaa ihan kohtuulliselta paikalta. Pitäjänmäelle on lyhyt matka, kuten myös radanvarteen. Töihin pääsisi Jokeri-linjan kyydissä koko matkan, eli ilman vaihtoja. Paikalliset palvelut (apteekki, parturi-kampaamo, kapakka ja Siwa) nyt eivät ihan vakuuttaneet, mutta Pitäjänmäen läheisyyden vuoksi sen voinee antaa anteeksi.

Tervetuloa Pajamäkeen.

Alueella on vain kaksi katua (Pajamäentie ja Poutamäentie), jotka risteävät kahdessa kohtaa. Tässä toinen risteys.

Apteekki vaikuttaa omituisen suurelta, kun ei alueen muut palvelut oikein vakuuta.

Siwa, ja sen vieressä paikallinen pubi, jossa en kehdannut lauantaiaamuna käydä, jos se nyt edes oli auki.

Alueella oli metsäisiä polkuja, joista pääsi ainakin Talin siirtolapuutarhoille, Vermon raviradalle ja jonkinlaiselle linnoitusalueelle juoksuhautoineen.

Ulkoilumahdollisuudet miellyttävät ainakin minua, tämäkin kohta kun olisi alle kilometrin päässä.

P.S. Kävin lopuksi vielä Pitäjänmäen puolella pizzalla. Paikan nimi taisi olla Pitäjänmäen pizzapalvelu. 5 euron pizza, ja hinta-laatusuhde oli erinomainen. Jos asuisin seudulla, niin voisin käydä useastikin. Lähistöllä oli muitakin pizzapaikkoja, jotka mainostivat viiden euron hintaa. Kilpailu kai pitää hinnat hyvällä tasolla. Juoma hanasta maksoi euron.

Keskiluokkaisuus

Juuso kommentoi toissapäiväiseen asuntosäästämismerkintääni, että keskiluokkaisuus on ihan kiva olotila. Olen samaa mieltä, mutta en ole ihan varma, mitä tarkoittaa keskiluokkaisuus. Sanana se tuo tietysti mieleen kaikenlaista, ja monilla varmaankin kuvan jostain pysähtyneestä, pystyynkuolleesta perhe-elämästä jossain kloonirivitalossa, johon kuuluu vuotuinen etelänmatka, tila-auto.

Ehkä. Mutta jotenkin määritelmänä se kuulostaa vähän liian yksinkertaiselta. Itse ehkä määrittelisin keskiluokkaisuuden jotenkin niin, että se on elämää, jossa epävarmuustekijöiden määrä on pieni ja joka on stabiilia. Puhutaan siis elämästä, jossa pysyvyys on oleellinen elementti - parisuhde (jos sellainen on) on vakiintunut, tulonlähde on vakaa, ja ennakoimattomat kohtuulliset muutokset ympäristössä eivät horjuta korttitaloa. Tämä ei tarkoita elämättömyyttä eikä pysähtyneisyyttä, vaan pyrkimystä pois siitä, mikä usein leimaa huonompiosaisten arkea: epävakaita olosuhteita, jatkuvia kriisejä - ns. rankkaa elämää, jota (erään bloggaajan ajatuksia lainaten, mikäli olen ne oikein ymmärtänyt) usein pidetään elämänä, jollainen minunkin on joskus käsketty hankkia. No, opiskelijana elämä oli kyllä melkein yhtä kriisiä ja hattutemppujen suorittelua rahojen riittävyyden takaamiseksi, ja sain siitä kyllä sen 5 vuoden aikana ihan tarpeekseni, kiitos vain.

Määritelmäni keskiluokkaisuudesta on kuitenkin vähän epätäydellinen sillä luulen, että siihen kuuluu vielä paljon muutakin. Itse en koe kuuluvani keskiluokkaan (korkeintaan alempaan), vaikka täytänkin kai yllämainitut kohdat. Elän toisaalta vähän kuin opiskelijapoika, joka ei viitsi juuri vaivautua pitämään asuinympäristöään siistinä, ja jolla jonkun tieteissarjan katseleminen jotain keskiolutta (...) samalla nauttien vie voiton kaikesta muusta. Kenties keskiluokkaisuuteen vaaditaan se omistusasunto ja asuntolaina, joka antaisi viimeisen silauksen pysyvyydelle. Noin muuten pidän omaa elämääni hyvänä, ja keskiluokkaisuuden tavoitteluni ajattelen tarkoittavan nykyisen elämäni vahvistamista ja jonkinlaista aikuistamista, jota en kylläkään osaa määritellä. Valitan näitä määritelmiä määritelmien päällä, mutta ajatukseni lienee tullut selväksi.

Star Trek: Voyager - 1. kausi

Sorruin runsas viikko sitten tilaamaan Star Trek: Voyagerin kaikki tuotantokaudet. Liha on todella heikkoa. Nyt sorrun jälleen matkimaan toveria, ja käyn jakso jaksolta läpi ensimmäisen tuotantokauden kaikki 16 jaksoa, jotka katsoin 5 päivän aikana. Ennakko-odotukset eivät sinänsä olleet korkealla, sillä muistan nuorena suhtautuneeni melko torjuvasti Voyageriin. Sarja kuitenkin ansainnee tilaisuuden, sillä samoin olin suhtautunut Deep Space Nineen, joka osallaan osoittautui loistosarjaksi. Mennään siis asiaan. Juonipaljastuksia seuraa.

The Caretaker, pt. I+II: Sarjan pilottijakso. Juoni saadaan kyllä liikkeelle heittämällä Maquis-kapinalliset ja heidän peräänsä lähtevät federaation naiset ja miehet 70000 valovuoden päähän, mutta kyllähän tässä vähän haiskahtaa The Next Generationin rutiinijaksomaisuus, ja vielä siitä keskinkertaisemmasta päästä. Periaatteessa huolehtijan idea on ihan hyvä, mutta kun se, täysin vieraan ja kaukaisen maailman edustaja, esittäytyy etelävaltioiden kitaraa renkuttavana maalaispapparaisena, niin eihän se kovin hyvältä vaikuta. Vieraan maailman arkkitehtuurikin on niin kovin ihmismäistä, ja loppuratkaisu vaikuttaa enemmän juonenkuljettimelta kuin edes hetkeä harkitulta strategiselta päätökseltä, joka jättää kapinallisista ja federaatiolaisista koostuvan miehistön ansaan maailman toiselle laidalle. Kouluarvosana 7+.

Parallax: It seems to be some kind of spatial distortion, sir. Fire dekyon beams! TNG:n fillerikamaa, jossa Starfleetin upseerit ja Maquis-kapinalliset sopeutuvat yhteiseloon ihan liian helposti. Juoni, jossa Voyager kohtaa itsensä juuttuneena quantum singularityn tapahtumahorisonttiin kuulostaa kuluneelta. 6½.

Time and Again: Paha energiamuoto, jota ei ole nimetty ydinvoimaksi, tuhoaa planeetan. Tuho jättää jälkeensä kuitenkin pienen railon ajassa, ja Voyagerin miehistö pelastaa planeetan. Kumma juttu, että Delta-kvadrantista löytyy niin kovin ihmismäisiä sivilisaatioita. Prime Directiveä vastaan rikotaan tietentahtoen siinä sivussa. Perustrekkikamaa. Yksi lainaus suosikkihahmoksi nopeasti nousseelta The Doctorilta: "Everybody should drink a plenty of fluids". 7.

Phage: Neelixin keuhkot varastetaan outoa sairautta sairastavan lajin edustajan kuoleman lykkäämiseksi. Holoteknologian avulla saadaan Neelixin hengenpitimeksi hologrammikeuhkot. Kaikkeen ne pystyvätkin. Iloinen yllätys kuitenkin on se, etteivät ne toimi, ja ettei loppuratkaisu ole keuhkojen palauttaminen uutta vastaavassa kunnossa. 7½.

The Cloud: Voyager kohtaa jonkinlaisen tähtisumun, josta he eivät tunnu pääsevän pakoon ilman ammuskelua. Myöhemmin he tajuavat pilven olleen elävä olento, ja he joutuvat palaamaan parantaakseen ampumahaavat. Kapteeni Janeway innostuu Chakotayn taikauskoisesta animal guide -höpsötyksestä. Tieteellinen maailmankuva on kai vaihtunut johonkin muuhun. Hauska katkelma dialogista:

Neelix: These people are natural born IDIOTS if you ask me. They don't appreciate what they have here. This ship is the match of any vessel within 100 light years, and what do they do? 'Uh, well, uh, let's see if we can't find some space anomaly today that might RIP IT APART!'
Kes: I don't think the captain is an idiot. She cares a great deal about her crew.
Neelix: You can't care a great deal about your crew and introduce them to the spectre of death at every opportunity!

Arvosana 8-.

Eye of the Needle: Voyager löytää takaisin Alpha-kvadranttiin johtavan madonreiän. Ongelma on se, että se on vain 30 senttimetriä halkaisijaltaan, ja sen toisessa päässä odottelee romulaanien tutkimusalus. Ja että madonreikä ei trekkistiseen tapaan ole ihan pelkkä paikasta toiseen johtava madonreikä. Loppu ei ole onnellinen - tässä onkin havaittavissa vähän tuulahduksia Deep Space Ninen suhteellisesta synkkyydestä, ja jakso onkin sarjan tähänastisista paras. 9-.

Ex Post Facto: Voyagerin oma Riker joutuu naistenmiehistelynsä seurauksena ongelmiin jokaiseen trekkiin kuuluvassa oikeudenkäyntijaksossa. Kukaan katsoja tuskin epäili Parisin viattomuutta, joten siinä mielessä rutiinijakso. Nainen on paha, ja muukalaiset jälleen niin kovin ihmismäisiä. 8-.

Emanations: Rutiini-TNG -jaksoksi varsin toimiva kyhäelmä, jossa mietitään, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Muukalaisilla on varsin ruusuinen kuva tuonpuoleisesta, mutta tosiasiassa, kuten sankarimme tietävätkin, he päätyvät jonkinlaisen aliavaruusjuonenkuljettimen seurauksena asteroideille muumioitumaan maailman tappiin asti. Ehkä. Ihan mainio jakso, jossa mukana Jerry Hardin (The Next Generationista ja ennenkaikkea X-Filesista tuttu). Jaksossa Voyager muuten vaikuttaisi siirtyvän puolen valovuoden matkan muutamassa sekunnissa. Jos näin on, niin 70.000 valovuotta luulisi taittuvan varsin lyhyessä ajassa. Ilmeisesti olen ymmärtänyt jotain väärin. 8½.

Prime Factors: Voyagerille avautuu taas tilaisuus päästä kipinkapin kotiin, kun he kohtaavat äärivieraanvaraisen (ja ihmismäisen) sivilisaation, jolla on hallussaan mullistavaa teknologiaa. Ainoa vaan, että muukalaisilla on käytössä oma Prime Directive, joka estää antamasta kehittynyttä teknologiaa kehittymättömien maakuntien edustajille. Kirkasotsaiset upseerit alentuvat käymään kauppaa teknologiasta mustan pörssin kauppiaan kanssa, ja lopulta huomataan, ettei kyseinen teknologia ole oikein sovellettavissa. Hyvä jakso, joka kärsii vähän Tohtorin poissaolosta ja siitä, että pohjimmiltaan jakso muistuttaa kovasti keskinkertaista TNG-jaksoa. 8½.

State of Flux: "I think they're some kind of apple, sir". Caretakerissa ensiesiintymisensä tehneet Kazonit palaavat. Paljastuu, että ilmeisesti Voyagerilla on petturi, joka on antanut Kazoneille teknologiaa. Syylliseksi paljastuu ruman lajin edustaja. Periaatteessa tykkään siitä, että Voyager matkaa näille DS9:n harmaille alueille, mutta kyllä tämä melko puolivillaiseksi jää. 7+.

Heroes and Demons: Holokansi menee epäkuntoon Kimin leikkiessä Beowulfia. Jollain teknisellä jipolla saadaan Tohtori siirtymään sinne sen jälkeen, kun Chakotaylle ja Tuvokillekin on käynyt köpelösti ilmiötä tutkiessa. Some kind of photonic energy oli tällä kertaa syynä. Typerä jakso, jota ei pelasta edes yksi C-luokan näyttelijäsuosikeistani, Christopher Neame. Miksiköhän hologrammilääkäri hermoilee? Onko joku viitsinyt ohjelmoida siihen hermotumisreaktion? Ylipäätään hologrammin tunteet kuulostavat vähän oudolta. 6-.

Cathexis: Outo entiteetti riivaa miehistöä, ja pitää heidät poissa tähtisumusta. Miehistön vainoharhailua on mukava seurata, mutta lopultakin käteen liukuhihnajakso, jollaisia on nähty jo aika monta. 6+.

Faces: Phage-jakson vidiianit tekevät paluun, ja kaappaavat B'Elannan. Hänestä erotellaan klingon-DNA, ja ykskaks meillä on kaksi B'Elannaa, ihminen ja klingon. Aha. Lopussa kaikki menee onneksi hyvin, ja saamme vanhan B'Elannan takaisin. 6-.

Jetrel: No nyt aletaan taas puhua. Neelix tuntuu kerrankin oikealta hahmolta, kun vakavanha sotarikollinen, massatuhoaseen kehitellyt tiedemies aiemman sodan toiselta puolelta kohtaa Voyagerin, ja väittää Neelixin sairastuneen sodassa tappavaan tautiin. Vaikka juoni ei ole ihan omaperäinen, ja siinä on vähän saarnaava sävy ("tieteen nimessä ei pidä tehdä kaikkea"), sijoittuu Jetrel kauden kärkikaksikkoon Eye of the Needlen kanssa. Paikoin jakso tuo mieleen DS9:n ensimmäisen kauden toiseksi viimeisen jakson The Duet, mikä ei ole huono asia muuten kuin siten, että jäin miettimään onko näin tarkoituksella. 9-.

Learning Curve: Omituisen keskinkertaisen jakson ne ovatkin valinneet torsoksi jääneen kauden lopetukseksi. Tuvok yrittää kouluttaa niskuroivaa Maquis-väkeä talon tavoille, mutta homma ei tunnu onistuvan. Voyager kuitenkin alkaa reistailemaan, kun juusto (tämä ei ole mikään kiertoilmaus) aiheuttaa ongelmia laivan järjestelmissä. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Rutiinikamaa. 7.

Kaikkiaan on sanottava, että Voyagerin ensimmäinen kausi on toisaalta sitä, mitä odotinkin, mutta ehkä vähän parempi. Kaikkiaan sarja on kuin The Next Generationin jatke, ja paikoin käsikirjoitusten taso tuntuu siltä kuin ne olisivat jääneet yli TNG:stä. Toisaalta joukkoon mahtuu helmiäkin, ja lopulta: lisää standardi-trekkiäkin on parempi kuin ei trekkiä ollenkaan. Lisäksi Neelix ei ole ainakaan tällä kaudella, ja etenkään loppukautta kohden, ollenkaan niin ärsyttävä kuin nuoruudestani muistelin. Kolmanneksi Voyagerin tunnusmusiikki on paras Trek-tunnari kautta aikain.

Muuten jos verrataan muihin katsomiini Trekkeihin, Voyagerista puuttuu selkeästi ärsyttävä lapsihahmo (Wesley Crusher, Jake Sisko). Neelix on kyllä ärsyttävä, mutta kuten DS9:n Quark, ei aiheuta kuitenkaan mitään lievää ärsytystä kummempaa, ellei sitten myöhemmillä kausilla tilanne jotenkin muutu. Se vähän harmittaa, että tässäkin olisi aineksi suurempiin juonikuvioihin, mutta tilaisuutta ei oikein käytetä hyväksi. Samassa laivassa elää kaksi eri koulukuntaa edustavia miehistön jäseniä, mutta ristiriitoja esiintyy vain joissain jaksoissa, jolloin ristiriidat tuntuvat jotenkin teennäisiltä. Katsotaan nyt kuitenkin, miten käy.

Se kolmikirjaiminen juttu

Menin avaamaan asuntosäästötilin, eli sellaisen ASP-tilin. Parissa vuodessa pitäisi saada (ja saankin) 15000 euroa kasaan, niin pääsisin tavoitteeseen, josta pankin edustajien kanssa sovin, mutta joka ei onneksi ole mitenkään sitova. Pari huonompaa puolta asiassa kyllä on: ensinnäkin korkotukilainan katto on melko naurettava - Espoossa ja Vantaalla vain 125.000 euroa. Toisekseen totesin, ASP-tilillä säästöt kasvavat huonommin korkoa kuin muualla (en tosin ole ihan varma, onko se lopulta niinkään), mikä houkuttelisi keinotteluun, eli minimisäästösumman täyttämiseen neljännesvuosittain, ja pitäisi sillä välin varsinaisia säästöjä tuottavammissa kohteissa. Tämä ei oikein osu yksiin sen kanssa, että olen toisaalta ymmärtänyt ASP-lainan jonkinlaiseksi sosiaaliseksi etuudeksi, jonka yksi tehtävä on valmistaa nuori tuleviin lainanlyhennyksiin. Riskinähän tässä on se, että jos haluaa sen kolmen tuhannen euron säästöpalkkion, niin kovin pitkään ei ehdi korkoutella rahoja muualla, kun pitäisi pitää huoli, että sitten oikealla hetkellä tilillä on tarvittava määrä rahaa. Saahan sitä kerralla tallettaa ylikin kolme tuhatta euroa, mutta siitä oli jotain pientä haittaa. En muista enää, mitä. Joka tapauksessa tällä hintatasolla kolme tonnia, vaikka sinänsä onkin huomattava summa, ei oikein tunnu missään. Toista se olisi, jos asuisi jossain pienessä kaupungissa pohjoisempana, jossa kolme tonnia voisi olla jo se kymmenen prosenttia asunnon hinnasta.

Kaitpa tämä joka tapauksessa on taas askel kohti jotain keskiluokkaisuuden kuvitelmaa. Rivitalonpätkä, kultainen noutaja, farmariauto (ajokortista viis), puolitoista lasta ja vaimo, here I come! Espoossahan asunkin jo valmiiksi.

Mediapeli

Huomaan, ettei minulla ole mitään erityisen kantaaottavia mielipiteitä ajankohtaisista asioista. Päinvastoin kuin joka ainoa Facebook-tuttavani, itse en jaksa raivostua mediamaksusta, sillä se hyödyttäisi minua, televisiolupani maksavaa kansalaista. Ainoastaan se, että kuten nykyinen lupamaksukin, myös mediamaksu olisi talouskohtainen könttäsumma, mikä on vähän epäreilua meitä sinkkutalouksia kohtaan. Toisekseen se voisi mieluummin olla enemmän veronkaltainen osa, joku pieni prosenttiosuus ansiotuloista. Se voitaisiin mitoittaa vaikka niin, että kahden keskituloisen ihmisen muodostaman pariskunnan vuodessa maksama mediavero olisi yhteensä nyt kaavaillun 175 euron suuruinen. Tällöin järjestely kohtelisi hellemmin huono-osaisempia, jotka nyt jättävät lupamaksun kokonaan maksamatta säästäkseen rahaa.

Nykyinenkin järjestelmä lienee toisaalta monien näkökulmasta hyvä ja oikeudenmukainen - ne maksavat, joilla on siihen halua ja kykyä, ja rahoittavat näin myös niiden mediakulutuksen, jotka eivät halua tai pysty maksamaan siitä ilosta. Eihän se oikeastaan hirveästi eroa siitä, että osa kansasta maksaa nytkin toisen osan elämän rahoittamalla sosiaalitukijärjestelmää.

Kokonaan toinen keskustelu on tietenkin se, tarvitaanko YLEä. Ei minulla siihenkään ole mitään mielipidettä. Katson nykyään luultavasti useimmin YLEn kanavia, mutta toisaalta televisionkatseluni jää muutenkin varsin minimaaliseksi. Nykyään kun televisiosarjoja saa DVD:llä kohtuulliseen hintaan, ei ole enää intressejä sitoutua television orjaksi, ja katsella sarjoja ja elokuvia kanavajohdon määräämään tahtiin.

Tässä merkinnässä sanan kansa kursivointi on ironista kursivointia. Julkista keskustelua seuratessani en muista pitkään, pitkään aikaan pystyneeni samaistumaan siihen. Koko sana vaikuttaa jonkinlaiselta retoriselta tehokeinolta, joka kääntää ainakin minun nuppini parodiamoodiin.