Narisen

Pidin taas kymmenen tunnin työpäivän valmistautuakseni torstaina esiintymään firman esimiehistön edessä 20 minuutin esitelmällä. En ole ihan varma, mitä minulta siihen halutaan, mutta sain jonkinlaisen setin kasaan. Tarpeetonta kai sanoakaan, etten ihan nauti tilanteesta. Veikkaan, että stressaan koko huomisen päivän ja torstaiaamun esityksestä, ja torstaina esityksen jälkeen soimaan itseäni huonosta esityksestä riippumatta siitä, miten se tosiasiassa menee. Tiedän esimiehistön ihan leppoisaksi porukaksi, mutta ei voi koskaan tiedä, miten asiaksi naamioidut kevennykset uppoavat. Torstaina illalla taitaa olla rankan rentoutumisen paikka. Suunnittelin käyväni Helsingissä, Kino Engelissä katsomassa viimeinkin sen Pingiskingin, joka jäi viime syksyn R&A -festivaaleilla väliin sairauden uhattua.

Kirjastosta on joskus mielenkiintoista lainata kirjoja. Niiden välistä löytyy silloin tällöin edellisen lainaajan kuitti. Joku on joulukuussa lainannut Munkkiniemen kirjastosta kirjat "Taivaan ja helvetin avioliitto ja muuta proo", "Robinson Crusoe / Daniel Defoe", "Pahan kukkia : valikoima / Charles Baudelair" ja "Kadotettu paratiisi : runoelma / John Milton". Millainen ihminen on lainannut tällaisen kokoelman? Onko teoksilla jotain yhteistä? Minä en niitä varsinaisesti tunne, mutta tässähän melkein kiinnostaisi lainata loputkin. Ei sillä, että osaisin varmaankaan teoksia arvostaa niiden sisällön vuoksi.

Seurasin maailmanparannusta

Välillä tuntuu kuin aika kuluisi sitä hitaammin, mitä enemmän tekemistä on kuitenkaan ilman, että aika kävisi pitkäksi. Kävin siis itsekin maailmanparannusfestivaaleilla. Ensi vuonna kun muistan ottaa vielä oikeaa rahaa mukaankin, niin voin kokeilla niitä eksoottisia, mutta hyvältä tuoksuvia ruokia. Kuuleman mukaan oli vielä hyvääkin. Mitään sen erityisempää ei festivaaleilla kuitenkaan ollut. Näin Pelle Miljoonan kaupustelemassa jotain levyä, ja Ben Zyskowicz ojensi minulle nyt jo laukun pohjalle unohtuneen EU-vaalimainoksen. Melkein törsäsin kirjateltassa muutamaan opukseen, mutta pihistelin. Kävin sen sijaan kotimatkalla Lasipalatsin terassilla yhdellä keskinkertaisella oluella. En ole ihan varma, mikä erottaa hyvän ja huonon oluen muu kuin tieto siitä, että merkin A pitäisi olla huonompaa kuin merkin B. Pitäisi ottaa asiaksi tehdä sokkotesti itselle ja selvittää asia. Kuumana (?) kesäpäivänä olutmerkillä ei kuitenkaan taida olla ihan niin suurta merkitystä.

Jari Tervo

Avasin kesäkauden ainakin siltä osin, että vetäydyin parvekkeelle juomaan kahvia ja lukemaan kirjaa nojatuolilla, jonka rahtasin viime kesänäkin aina parvekkeelle kyseistä tarkoitusta varten. Nyt se tuoli on siellä ilmeisesti pysyvästi, kun se ei enää sisällekään mahdu, mutta tänään totesin ensimmäisen kerran myös tarkenevani siellä, vaikka päivä onkin ollut sateinen, eikä varsinaisesti lämmin.

Lukemistonani oli Jari Tervon 'Minun sukuni tarina'. Olen joskus antanut itseni ymmärtää tovereiden puheista, että Tervo olisi halveksittava kirjailija. Aiemmin lukemani 'Poliisin poika' (työkaveri siis lainasi minulle kolme kappaletta Tervoa yleissivistysmielessä) oli ihan viihteellinen, "ihan hyvä", mutta ainakin tätä voisi kutsua jo varsin luettavaksi. Ei nyt mitenkään huipputasoa, mutta huomasin kirjailijan sanankäytön onnistuneen osumaan huumorintajuuni. Lisäksi kirjailijan arkea kuvailevat kohdat on helppo nähdä mielessään, sillä arki sijoittuu naapurikaupunginosaan, Olariin. Tämä ei tietenkään ole mikään kirjallinen ansio, mutta madaltaa hieman minun nauttimiskynnystäni.

Noin muuten olen tuskaillut taas sen ajatuksen kanssa, että ennemmin tai myöhemmin olisi hyvä, jos ryhtyisi asuntovelalliseksi, niin että pääsisi ennen vanhuuseläkettä nauttimaan velattoman arjesta turvatussa ympäristössä. En vain välillä ymmärrä, miten kellään on varaa asuntoon. Lähden siitä, sellainen tulisi kustantamaan yli puolitoistasataatuhatta, enkä laske siihen korkoja. Ensin pitäisi säästää kymmenen vuotta rahaa, että saisi sillä lainalleen takuuden, ja sitten pitäisi vielä lyhennellä vuosikausia, ellei sitten aseta kuukausittaista lyhennyserää niin suureksi, ettei ole enää varaa muuhun. Eri asia tietysti, jos saisi jonkun jakamaan kustannukset, tosin tällöin asunnonkin tulisi olla isompi. Näppituntumani kuitenkin on, ettei kaksio maksa kaksi kertaa yksiön hintaa.

Sen verran tosissani olen asunnon kanssa, että avasin itselleni säästötilin. Siirsin sinne pari tonnia, ja niin kauan kunnes opintolaina on maksettu, pyrin siirtämään sinne nelisensataa euroa kuussa. Tuntuu hieman toivottamalta urakalta.

Ensivaikutelmani DS9:stä

Olen katsonut nyt yhden kauden ja 11 jaksoa Deep Space Ninea. Ensivaikutelmani on, että se on jonkin verran The Next Generationia synkempi ja siten aikuismaisempi. Tähtilaivaston uljaat soturit eivät ole enää (niin) siloposkisia, yksiulotteisen hyviä yleispoliiseja. Dataa vastaavassa roolissa oleva Odo osoittaa misantrooppisia piirteitä, toiset pääsankarit ovat entisessä elämässään olleet terroristejä. Jaksot eivät enää pääty välttämättä mitenkään onnellisesti, ja huolimatta siitä, että sarjassa on päähenkilöidenkin joukossa ihmislapsi, wesleycrusherit ovat ensimmäisen 31 jakson aikana pelastaneet päivän laskujeni mukaan yhden (1) kerran.

Kuitenkin sarja kärsii paljon siitä, että monet jaksot ovat käytännössä uudelleenlämmiteltyjä toisintoja aiemmista TNG:n täytejaksoista. Tässä vaiheessa olemme nähneet jo aika monta kertaa, miten omituinen entiteetti ottaa mystisesti valtaansa jonkun miehistön jäsenen, jos ei koko miehistöä, eikä välikohtauksella ole mitään pysyviä vaikutuksia, vaan ongelma on hoidettu pois alta jakson lopussa. Odotan sydän kylmänä sitä hetkeä, kun television suunnalta kuuluu: It seems to be caused by some kind of subatomic particles, sir. Lisäksi on todettava, että ferengi päähahmojen joukossa ei olisi ollut ihan minun valintani, vaikka ajan myötä Quarkiin onkin tottunut, ja onkin hahmona toimivampi kuin TNG:n kävelevät vitsit.

Paikallistuntemus kasvaa

Minua toisinaan melkein hävettää, että tunnen Helsinkiä kovin huonosti. Ei siinä mitään, että omat taskut ovat tuntuvasti tutumpia, mutta kai se on myönnettävä, että kantakaupungissa on joitain maamerkkejä, nähtävyyksiä, jopa katuja, jotka voisi melkein laskea yleissivistykseen. Toisekseen nurkkapatriotismi on rumaa, joten koska ulkona vaikutti olevan vielä ihan hieno ilmakin, lähdin korjaamaan puutetta. Westendiin päästyäni ajoin jokeri-linjalla koko matkan Itäkeskukseen nähdäkseni maisemia - en ole koskaan ajellutkaan Leppävaaraa pidemmälle ainakaan tällä linjalla. Siellä vaihdoin samantien metroon, ja jäin pois Hakaniemessä.

Saavuin jonkinlaiselle torille. Siellä oli jonkinlainen kauppahalli. Muistelin kuulleeni monesti jostain kauppahallista jossain, ja ajattelin, että ehkä tämä on jokin kuuluisa halli, ja kävelin sen läpi. Taidan suosia jatkossakin marketteja ruokaa ostaessani, en pidä ahtaista paikoista. Sitten söin munkkikahvit samalla torilla. Mukavaahan se oli siinä aamupäivän auringossa istua, mutta sitten musta varjo peitti maan - kerjäläinen oli saapunut, ja kerjäsi. Kahvin ostamisen jälkeen taskuni olivat täyttyneet kolikoilla, ja kun en halunnut jäädä jankkaamaan, annoin kolikon. Sain juoda kahvini rauhassa. En ole koskaan päässyt itseni kanssa ihan selvyyteen siitä, minkä linjan ottaisi kerjäykseen. Veikkaan, että tässä tapauksessa rahat eivät menneet samantien viinaan, mutta omatuntoni ei ainakaan jäänyt puhtaaksi. Jossain vaiheessa mielessäni käväisi ajatus, että kerjäläinen oli hieman kuin elokuvien mafioso, joka kerää ravintoloitsijoilta suojelurahoja. Jos minä annan kerjäläiselle, voin juoda aamukahvini rauhassa.

Vaikka torikahvit sinänsä olivatkin mukava elämys, määrätietoinen tutustumiseni Helsinkiin ei ollut alkanut ruusuisesti. Lähdin sitten kävelemään. Ylitin jonkinlaisen sillan, jolle on varmasti nimikin, ja olen tainnut jopa kuulla sen nimen työtoverin kerran selvittäessä siltoja minulle, mutta en muistanut enää. Wikipedia auttoi: kyseessä oli Hakaniemen silta. Se toinen on näemmä Pitkäsilta. Nyt muistan. Joka tapauksessa, kävelin rantaa pitkin, ja päätin poiketa Tervasaareen. Paikka on luultavasti nuorison suosiossa, ainakin siellä oli aukio, jossa näkyi hieman edellisillan (?) jäänteitä. Paikallinen ravintola ei ollut auki. Viihtyisää oli, mutta tuuli puhalsi kylmästi.

Matka jatkui rantaa pitkin etelään. Kuljin ohi jonkinlaisen kirkon ja Stora Enson konttorin. Sitten tuli taas vastaan jonkinlainen tori. Se on kai Kauppatori, arvelisin. En jäänyt harhailemaan sinne - väenpaljous ei ole edelleenkään mieleeni, eikä kalanlöyhkä eikä valtoimenaan parveilevat lokit, jotka saattavat millä hetkellä hyvänsä pommittaa ripulinsa. Muutamille tutuille on käynyt niin, ja siinä asiassa haluan poiketa heistä.

Jatkoin edelleen rantaa pitkin, kunnes tie haarautui. Toinen tie jatkoi rannan myötäisesti, toinen nousi ylös jonkinlaiselle mäelle. Arvasin, että se oli ns. Tähtitorninmäki, ja epäilykseni osuivat myöhemmin oikeaan. Olen aina kuvitellut, että paikka olisi myös nuorison suosiossa, mutta mitään jälkeä ryyppäjäisistä ei näkynyt. Mäen toisella puolella oli omituinen patsas päättömästä naisesta, jonka alaruumiskin loppuu reisiin.

Matka jatkui. Sivuutin näköjään epähuomiossa Kaivopuiston, jonka nimi kalskahtaa sen verran tutulta, että se varmaan olisi kuulunut yleissivistykseen. Olen ehkä joskus viime kesänä nähnytkin sen, mutta muistini pätkii. Joka tapauksessa, kävelin vanhaa ratapohjaa pitkin, enkä nähnyt enää mitään erikoista. Olihan se ranta-alue ihan kivaa, ja muistin sieltä viime kesältä erikoisen muotoisen ravintolan. Joka tapauksessa, lopulta päädyin taas jonkin torin liepeille. Se oli kai Hietalahden tori. Kävin syömässä sen vieressä olleessa ravintolassa nimeltään Salve, jota työkaveri on kehunut lukuisia kertoja. Tämän päivän - vai oliko se lauantain - Helsingin Sanomissa joku toimittaja luultavasti jonkinlaisessa hysteerisessä, antirasistisessa puuskassa haukkui suomalaisravintolat, kun niissä ei saa palvelua. Salve oli kuitenkin suomalainen paikka, ja en muista koskaan saaneeni yhtä kiitettävästi palvelua missään. Menulta valikoitui "Salven pannu" (sis. paneroitu porsaanleike, kananmuna, nakki, choronkastiketta, paistettuja perunoita). Pitkään aikaan en ole saanut yhtä erinomaista ruokaa. Suosittelen muillekin. Kokemus korvasi Hakaniemen torin varjopuolen.

Sitten eksyin Ruoholahteen. En oikein osaa nimetä syytä, mutta kovin miellyttävää seutua se ei ollut. Lopullinen määränpääni oli Kaapelitehdas, josta olen niinikään kuullut lukuisat kerrat juttua, ja miellän sen jonkinlaiseksi "kaikkihan sen tietävät"-paikaksi, joten sinne sitten mentiin ja käytiin olutfestivaaleilla. Kyseinen tapahtuma oli hieman pettymys, vaikka juomat tietysti olivat hyvää. Mietin, juokohan kukaan siellä tavallisia halpoja kioskioluita ja jos juo, niin miksi ihmeessä. Toisaalta tapahtuma oli siinä mielessä täydellinen, että se on varmaankin niitä harvoja, joissa ei perheettömän miehen rauhaa häiritse kaikenlaiset äänekkäät kakarat. Toisekseen en havainnut paikalla myöskään humalaisia. Toisaalta kello oli siinä vaiheessa noin kaksi iltapäivällä, ja tapahtuma olisi jatkunut yömyöhään. Lopulta lähdin joskus puoli neljän aikoihin pois, ja olin melko tasan neljältä kotona. Seitsemän ja puoli tuntia sen jälkeen, kun olin lähtenyt kotoa aamulla. Valokuvasaldo ei ollut ihmeellinen, kun keskinkertaisimmat raakkasi pois.

Keikkailemassa Seinäjoella

Työpäivä oli pitkä, ja alkoi oikeastaan jo aamukuudelta, kun päräytin aamun toisella 503:lla toimistolle valmistautumaan päivän keikkaan (ja tekemään pikipäin yhden pikkunakin). Toimistolla huomasin unohtaneeni varamuistitikun kotiin, ja piti lähteä hakemaan. En viitsinyt sitten palata työpaikalle enää, vaan lähdin suoraan Helsingin rautatieasemalle, josta yhdeksän jälkeen lähdimme kohti Seinäjokea. Tampereelle asti matka taittui mukavasti IC² 85:llä. Tampereella vaihdoimme pendolinoon S 45. Sain taas erittäin elävän muistutuksen siitä, miksen koskaan matkusta pendoilla. Yleisen epämukavuuden ja haisevuuden lisäksi vaunumme vessa tulvi. Siellä oli joitakin senttejä vettä lattialla (ei sentään ollut sontaa seassa), joka lainehti myös matkustajaosastolle. Toimivaa vessaa sain etsiä parin vaunun verran, eikä sekään toiminut kunnolla. Ensin oli saippua loppu, ja sitten kraanasta ei aluksi ollut tulla yhtään vettä. Oli taas viimeinen kerta, kun moisella polkujunalla kuljen.

Stressasin etukäteen taas asiakaskeikkaa (vääntelehtin sängyssä puolille öin ja heräsin aamuviideltä), mutta ilmeisesti se sujui taas melko sulavasti. Paluumatka Seinäjoelta taittui lentokoneella. Sellaisella hieman epävakaan oloisella potkurikoneella. En ole oikein koskaan mieltänyt sitä, että Seinäjoellakin on lentokenttä, jossa itse asiassa on liikennettä ainakin pari lähtöä päivässä, ja ovat kuulemma maanantaina saaneet ihkaensimmäisen lomalennonkin. Hieman unelias tunnelma siellä asemalla kieltämättä oli. Lennon aikana mietin, että näin sitä sorruttiin taas ympäristörikokseen turhan takia. Se en ollut kyllä minä, joka matkajärjestelyt hoiti, mutta olisin voinut tietty kieltäytyä lennosta ja palata junalla etelään. Olisin tosin edelleen kotimatkalla, ja nytkin on "hieman" nuutunut olo. Aamulla pakko mennä aikaisin töihin, loppuviikoksi onkin vielä urakkaa, joka on pakko saada tehdyksi.

Onni on...

Vaikka mielelläni luon itsestäni kuvaa jonkinlaisena kovan luokan trekkienä, en itse asiassa ole sitä. Lapsena muistan nähneeni silloiselta PTV:ltä pari jaksoa The Next Generationia, mutta nuorena, kun Nelosella muistaakseni pyöri sekä Deep Space Nine että Voyager, katselin ennemmin Babylon 5:ttä. Olisin varmaan kyllä katsonut trekkejäkin, mutta Nelonen näkyi kodissamme niin huonosti, ettei sitä viitsinyt katsoa. Yliopistoon päästyäni, kun ainoat kokemukseni olivat ne harvat jaksot ja muutama elokuva (pääasiassa The First Contact ja The Wrath of Khan), katselin televisiosta jakson tai pari 60-luvun alkuperäistä sarjaa, mutta minusta se vaikutti, anteeksi vain, hieman onnettomalta. Ehkä katsoin juuri niitä huonoja jaksoja, tai en vain ollut asennoitunut oikein. Oikeasti innostuin trekeistä vasta, kun joskus toisena tai kolmantena opiskeluvuotena The Next Generation alkoi uusintana. Uuden sukupolven seikkailujen kaksi ensimmäistä kautta ovat myös ne huonoimmat, viimeinen kausi mahdollisesti poislukien, mutta kyllä se oli ensimmäinen kerta, kun pystyin aidosti arvostamaan sarjaa.

Työelämään päästyäni tilanne helpotti mukavasti, ja pääsin katsomaan The Next Generationin alusta loppuun, joka ainoan jakson. Nyt kehtaan pitää itseäni soft core -trekkienä, siis jonkinlaisena sarjan ystävänä. Koin, että aika oli korkea viimeinkin tutustua sisarsarjoihin. Käytännössä piti valita Deep Space Ninen ja Enterprisen väliltä, enkä muista tarkistaneeni, oliko vakiokaupassani Enterpriseä samaan juuri-ja-juuri siedettävään hintaan. Deep Space Ninea en muista katsoneeni nuorena edes kavereiden luona, mutta Voyageria näin muutaman jakson. Se riitti raakkaamaan sen pois tästä pelistä - en kaipaa ärsyttäviä Wesley-hahmoja, eli sellaisia jotka onnistuvat pilaamaan jaksot ja ärsyttämään silkalla ärsyttävyydellään ja olemassaolollaan. Ja onhan DS9:ssä TNG:stä Worf ja konemestari O'Brien. Ja viimeiseksi: minua kiinnostaa kovasti vertailla asetelmiltaan ilmeisesti melko samanlaisia Babylon 5:ttä ja DS9:ä.

Eli jatkossa voi taas jättää elämisen väliin ja keskittyä aidosti tärkeisiin asioihin. Mietin kovasti, jättäisinkö Babylon 5 -putken kesken - onhan se nähty monta kertaa, joten miksi taas - mutta kun hyvää haluaisi säästellä hyviä hetkiä varten.

P.S. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, korreloivatko eri tuotantokausien ikärajat niiden laadun kanssa. Joku on ilmeisesti kuitenkin vaivautunut tarkistamaan ne. Vai onko se ihme, kun nämä ovat maahantuontitavaraa. Suomessa MacGyverillekin läiskäistään suoraan K-18.

Totuuden puolesta

Edellisessä merkinnässä hahmottelematta jättämässäni maailmankatsomuksessa oli se ongelma, että kaikkien kuvailevien määreiden käyttö olisi käynyt erittäin vaikeaksi. Aikoinani opiskelin fysiikkaa sen verran vähän, etten osaa sanoa, onko jonkun esineen pituuskin kvantittunut suure, eli onko esineen mahdollisten pituuksien joukko numeroituvasti ääretön. Käytännössä kuitenkin jos hakisin metsiköstä kepin, mittaisin sen ja sanoisin: "Tämä keppi on 34 senttimetriä pitkä", tulisin valehdelleeksi. Keppi tuskin on tasan 34 senttimetriä pitkä, vaan se voisi yhtä hyvin olla 34,0737281895938175828371749489689312 senttimetriä pitkä. Vaikka tarkasteltaisiin puoliavointa väliä [34, 35[, tulisimme käytännössä todennäköisyydellä 1 valehdelleeksi, jos antaisimme kepille jonkun pituuden.

Elävässä elämässä olen havainnoinut itseäni sen verran, että minulla on joskus paha tapa takertua miltei huomaamattani epäoleellisuuksiin. Rupattelussa tämä nyt on vain jonkinlainen refleksinomainen maneeri, jota muut ovat tähän asti sietäneet, mutta työtehtävissä esimerkiksi se on vähän huono asia, koska minulta yleensä odotetaan käytännöllistä vastausta, ei umpien ja lampien selittelyä täsmällisyyden nimissä. Koska minulla nyt tämä paha tapa kuitenkin on, voisin ottaa siitä kaiken irti. "Tämän kepin pituus on välillä 33,5 - 34,5 senttimetriä". "Menen katsomaan tänään Star Trekin Isoon Omenaan Finnkinon elokuvateatteriin, paitsi jos estyn menemästä sairaustapauksen, unohtamisen tai muun esteen vuoksi kuten esimerkiksi sen, että näytös on peruttu filmikelan tai laitteiston rikkoutumisen tai katoamisen vuoksi".

Päällepuhuminen

Kävin lenkillä (juoksin jopa jonkin matkaa, tai hölkkää se oli), ja olin saavani muka hienonkin ajatuksen siitä, että maailman voisi hahmottaa pelkästään dikotomioiden avulla (asia on joko A tai ei-A, missä A on jokin ominaisuus), mutta onneksi en julkaissut sitä merkintää. Epätarkkuusperiaatteen mukaisesti A:n tai ei-A:n tarkistaminen kävisi hieman vaikeaksi, ja lopulta se maailma olisi luultavimmin tyhjä. Tietysti minua kutkuttaisi ajatus siitä, että jos joku (kirjoitin aluksi, että "jokin") sanoisi minulle "hyvää päivää", voisin älähtää, että "mikä ihmeen päivä, ja mikä ihmeen hyvä".

Sen sijaan mietin dubbausta. Vietin osan lomasta katsellen televisiota hotellihuoneesta (periaatteenani oli "aikaisin nukkumaan, aikaisin ylös", joten illasta jäi vähän luppooaikaa, ja toisekseen heräsin aamuisin ennen aamiaisaikaa). Manner-Euroopassa vaikuttaisi vallitsevan tapa dubata suurin osa televisio-ohjelmista. Ehkä dubbauksella oli funktionsa aikana, jolloin ihmiset eivät osanneet kuin omaa paikallista murrettaan eivätkä lukea mitään muuta kuin kuvakirjoja, mutta miten vielä nykyäänkin sellaiseen toimintaan voidaan allokoida resursseja? Mitähän vaikkapa saksalaiset mahtavat ajatella siitä, että jonkun mielestä heitä varten pitää puhua vieraskieliset ohjelmat saksaksi - kuvitteleeko joku, etteivät he osaa englantia tai lukea omaa kieltään? Eri asia tietysti pienet lapset, jotka eivät osaa kuin omaa murrettaan (ja sitäkin vähän niin ja näin, mutta oppivatpa ainakin) eivätkä lukea. Katsoisin kuitenkin, että suurin osa ohjelmatarjonnasta ei kuitenkaan ole vaippaikäisten teletappeja, vaikka ohjelmien älyllisestä sisällöstä voidaankin olla kahta mieltä.

Toisaalta minäkin olen niin huono, että tarvitsen tekstityksen, vaikka yleensä olen mahtaillut englannintaidoillani (ehkä jossain lukiossa sillä saattoi kehuskellakin). Ehkä tulevaisuudessa joku vääräleuka naureskelee, kuinka jotkut barbaarit tarvitsevat hellanlettas oikein tekstityksen kun ei saa muuten selvää. Mielikuvasta innostuneena koitin katsoa Babylon 5:ttä ilman tekstejä. Sain kyllä erinomaisen hyvin selvää, ja olin erottavinani vitsejä, joita en muistanut ollenkaan. Ilmiö saattoi kylläkin johtua siitä, että osaan vieläkin merkittävän osan dialogista joko ulkoa tai siten, että jokin repliikki, taustaääni tai kuva palauttaa mieleeni seuraavan repliikin. Pitäisi varmaan yrittää jotain vieraampaa katseltavaa, mutta ehkä pelkään sen todistavan lopullisesti toistaitoisuuteni.

Maankiertäjä

Olen jo moninaisia kertoja huomannut, että heti, kun ei ole käytännöllistä tilaisuutta Internetin käyttöön tai kirjoittamiseen, tulee mieleen kaikenlaisia hienoja aiheita, joista toteaa itselleen, että pitääpä blogata aiheesta. Sitten, kun tilaisuus koittaisi, ei tulekaan mieleen enää mitään.

Praha on siis nähty ja koettu. Kokemattomana matkailijana minulta saattoi jäädä peräti merkittävä osa "pakollisistakin" nähtävyyksistä väliin. Toisaalta, jos lähtisin uudestaan kaupunkien äitiin, koostuisi matkani lähinnä ekskursioista kaupungin laidoille tai pidemmälle matkalle muihin kaupunkeihin. Turistikeskusta on nähty, ja vaikka ne katedraalit ja muut hienot rakennukset olivatkin komeita patsaineen päivineen, on se kaikki kuitenkin nähty. Lisäksi viimeisenä kokonaisena matkapäivänäni kiersin paljon keskustan ulkopuolisilla alueilla ja huomasin, miten mukavaa on kun ympärillä ei hälise loputtomana virtana kaikenmaailman turisteja. Varsinkin saksalaisia turisteja kohtaan kehitin jonkinlaisen asenteen - tosin ei kokonaan heidän omasta syystään, se myönnettäköön.

Minulla oli ehkä myös jonkinlaisia odotuksia matkan suhteen. Odotin matkailun avartavan, ja siis tietoisuuteni nyrjähtävän taas jotenkin. Näin ei vaikuttanut käyvän, kunhan asenteeni museoita kohtaan kyynistyi asteen verran. Kansallismuseon jättimäistä kivikokoelmaa katsellessani kävi mielessäni, että murikat saattaisivat hyvinkin olla pelkkää lasia ja muita väärennöksiä, enkä koskaan voisi tietää eroa. Museoiden funktio ei kai toisaalta ole viihdyttää jotain turistinpölvästiä saamalla tämä vakuuttumaan siitä, että tämä näkee omin silmin jotain autenttista. Tai jos on, niin kai silloin riittäisi asettaa näytteille taitavia väärennöksiä. Sivistystarkoituksiin riittää esimerkiksi kuva maalauksesta jossain kirjassa, eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä, tuleeko koskaan nähneeksi ihan aitoa, alkuperäistä esinettä, tai että onko sitä (enää) edes olemassa. Tosin jos sille tielle lähdetään, niin yleistietona voidaan esittää vaikkapa minun töherryksiäni. Ja minun kuvataiteelliset taitoni ovat edelleen viisivuotiaan tasolla.

En muuten pidä hirveästi lentämisestä. Oli tietysti mukava istuskella paluumatkalla ikkunanapaikalla pilvettömänä päivänä, mutta kun sain laskeutumisesta jonkinlaisen korvasäryn. Nyt on väsy. Jos olisin edelleen lomalla, menisin näihin aikoihin nukkumaan, ja heräisin kuuden tunnin päästä aamuviideltä ja jäisin sänkyyn odottelemaan aamiasmakkaraa. ProSieben -kanavalta tulisi aamutuimiin elokuvia ja Malcolm in the Middle. Samalta televisiokanavalta näin mainoksen, jossa oli pätkiä saksaksi dubatuista Star Trekeistä. Ilmeisesti "Kabel einsilta" alkoi perjantaina Star Trek -kuukausi; niin ainakin mainoksen ymmärsin.

P.S. Tosiaan - vaikka vältin kovasti mieltämästä matkaani jonkinlaisena lomasuorituksena, niin yhden mokan tein. Lentokentällä paluukoneeni boarding-kutsua odotellessa kävin muina turisteina ostoksilla, ja ostin Matinkylän Alkoistakin löytyvää viinaa (olin jo aiemmin ostanut Becherovkaa paikallisesta supermarketista), ja vasta kassojen jälkeen huomasin, että kaupassa olisi ollut "czech specialties"-hyllykin täynnä paikallisen näköisiä juomia ja karkkeja. En kehdannut sitten enää palatakaan, etenkin kun kantamuksia oli jo muutenkin ihan tarpeeksi. Ensi kerralla täytyy muistaa katsella tarkemmin, ja salakuljettaa mieluummin erikoisuuksia kuin bulkkitavaraa.