maanantai 31. lokakuuta 2011

Antigentrifikaation hetki lähestyy

Muutto etenee - sain avaimet omaan kotiini eilen. Viikonloppuna en sen kummemmin tainnut kuitenkaan saada aikaiseksi, ja tänään maanantaina olen lähinnä siivonnut hyllyjä kamasta. Ihan vielä ei olla voiton puolella kuitenkaan. Huomenna pitäisi ilmaantua Kierrätyskeskuksen tyypit hakemaan huonekaluja.

Viikonloppuna ilmestyi Helsingin Sanomien kylkiäisenä kuukausiliite, ja siinä sitten oli usean sivun marina Kallion gentrifikaatiosta eli keskiluokkaistumisesta. Siinä jotkut tahot olivat huolissaan, kun Kallio menee pilalle ilmiön seurauksena. En oikein ymmärrä tätä. Siis: osa Kallion asukkaista ei tykkää siitä, kun Kallioon muuttaa "muita". Eikö kuitenkin se, että Kallioon virtaa keskiluokan edustajia, tarkoita sitä että osa Kallion asukkaista nimenomaan kannattaa gentrifikaatio jos ei suoraan, niin ainakin epäsuoraan sillä että muuttavat sinne? Heidän mielipidettään ei kai lasketa. Mokomatkin urbaani-imperialistit kun valloittavat elämäntapaintiaanien maat.

Tavallaan kyllä ymmärrän toisaalta sen, että olis niinku kivaa jos (edes joitain) alueita säilytettäisiin vanhankaltaisena, vailla muutosta. Niinhän konservatiivitkin meillä Suomessa tahtovat, rajat kiinni mamuilta, Suomi suomalaisille ja Karjala mielellään takaisin.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Nightvisions: Maximum Halloween 3011

Osallistuin ensimmäistä kertaa vuoteen Nightvisions-tapahtumaan, ja kokonaisuutena on sanottava elämyksen olleen varsin positiivinen. Rajasin itselleni vain keskiviikon ja perjantain välillä esitetyt "arkinäytökset", ja tiputin pois sen kaikista perinteisimmän yömaratonin. Kahdeksan elokuvaa - kun pudotin vielä perjantain viimeisen näytöksen Attack the Blockin pois - joista vain yksi oli selkeästi turha, ja pari ehkä vain "ihan hyvää", loput ehtaa kamaa. Luodaan siis katsaus.

Kekkerit alkoivat siis omalta osaltani keskiviikkona The Thingin toisella uusioversiolla. Vuoden 1982 The Thing - Se jostakin - on minulle se tutuin inkarnaatio (voisi mukaan laskea myös Salaisten kansioiden ensimmäisen kauden jakson Ice, mutta se on ehkä vain tribuutti The Thingille), ja omalta osaltani se myös jää 50-luvun version (jota en ole nähnyt) rinnalle siksi oikeaksi The Thingiksi - tämä remake kun on täysin turha. Ei sillä, että tarina sinänsä olisi huonontunut, mutta mitään uutta ei tämä kolmas versio tarinaan tuo, ellei sitten ihan näppäriä erikoisefektejä lasketa uudeksi. Arvosana: turha.

Seuraava kattaus oli Rutger Hauerin tähdittämä riemukas Hobo with a Shotgun, jossa Hauerin esittämä kulkuri eksyy tavarajunan kyydissä kaupunkiin, jossa valtaa pitää rikollispatriarkka Drake poikineen. Kyllästyttyään mielivaltaiseen väkivaltaan kulkuri ostaa kaipaamansa ruohonleikkurin sijasta haulikon, ja pistää kampoihin. Mainiota viihdettä, jota ei kannata liian vakavasti ottaa. Arvosana: hyvä!

Suomalaisesta kauhuelokuvasta minulle tulee mieleen lähinnä Kuutamosonaatti (en suoraan sanottuna ole varma, olenko nähnyt sen), mutta keskiviikon päätteeksi katselimme suomalaisen kauhuelokuvan Merkitty. Paikalla oli myös elokuvan tekijäkaartia, ohjaaja Ismo Sajakorpi ja näyttelijät Satu Silvo ja Georg Dolivo. 30 vuotta sitten kauhu oli erilaista - Nightvisionsin yleisö kun on pääosin kaks-kolmekymppisiä ja vieläpä valikoitunutta, joten sinänsä mainio elokuva ei ehkä herättänyt sellaista reaktiota kuin ohjaaja olisi odottanut - leffan päätteeksi hän kommentoikin, että leffassa oli näköjään paljon piilohuumoria, josta hän ei ole ollut tietoinen. Mutta kuten joku katsoja kommentoi, Merkityssä oli "hyvä meininki". Arvosana: ihan hyvä.

Torstai alkoi sivistyneesti dokumenttielokuvan parissa. Loputon Gehennan liekki (katso traileri) oli 50 minuuttinen teräsannos suomalaisesta Black Metal -skenestä. Näytöstä hieman haittasi erään elokuvassakin ilmeisesti esiintyneen tyypin huutelu, mutta muuten elokuva oli mainio. Ehkä olisin toivonut vielä vähän enemmän selostusta suomalaisen black metallin historiasta, mutta toimi tämä näinkin "skenen" hahmojen kertomana. Arvosana: Mainio, pitää hankkia DVD:llä.

Ilta jatkui hevimetallin parissa, ja katsoimme vuoden 1985:n "musikaalin" Trick or Treat, jossa teinipojan idolisoima rokkitähti kuolee, ja palaa sitten kummittelemaan, kun teinipoika keksii pyöritellä rokkitähden viimeiseksi jäänyttä levyä väärinpäin, ja tulee paljastaneeksi saatanallisia viestejä. Elokuva (jossa vilahtavat myös Kissin Gene Simmons ja ennen kaikkea Ozzy Osbourne televisiosaarnaajana) oli kuitenkin vähän liian pitkä, huumori ei ihan kantanut loppuun saakka, ja minustakin elokuva olisi saanut loppua vaikka Carrie-kohtaukseen (ts. lukiotanssit saavat tylyn lopun). Toisaalta muuta yleisöä tuntui naurattavan kovasti, joten ehkä olen vain kalkkis. Arvosana: ihan hyvä, mutta.

Perjantaina piti olla neljä elokuvaa, mutta kun nukahtelin jo ensimmäisen aikana, niin päätin jättää viimeisen väliin, kun ei sen trailerikaan oikein vakuuttanut. Perjantai joka tapauksessa alkoi toimivalla Lovecraft-filmatisaatiolla Whisperer in Darkness. Leffa oli tehty "ikään kuin" 1930-luvulla, se oli mustavalkoinen ja lukuunottamatta tietokone-efektejä, se myös tuntui kuin se olisi tehty silloin, ts. siinä esiintyvät "teknologiset kojeet" vaikuttivat hieman naiiveilta. En ole kyllä koskaan pitänyt klassisista mustavalkoleffoista, mutta jos muutamia päättäisin joskus hankkia, olisi tämä yksi niistä. Arvosana: Varsin onnistunut, muttei ihan täysosuma.

Nightvisionsin henkeen on aina kuulunut sellaiset 70- ja 80-lukujen kulttielokuvat, jollaiseksi lasken myös Bronxin asfalttisoturit. Täytyy kyllä myöntää, etteivät nämä rakeiset elokuvat, joiden kantava voima matalan budjetin tuoma koomisuus, ole ihan minun juttu. Toki itsekin nauroin monessa kohdassa muun yleisön mukana, ja onhan näissä aina se, että ne ovat kuitenkin tavallaan "scifitarinoita", ja jo sen vuoksi arvokkaita (ilman muutahan rikollisuus voi kaupunginosassa kasvaa niin, että poliisi luovuttaa ja kaikenkarvaiset moottoripyörä- ja rullaluistinjengit ottavat vallan). Näytöksessä kunniavieraana oli ohjaaja Enzo G. Castellari, jolla oli ihan hyviä anekdootteja kyseisen elokuvan tekemisvaiheesta, mutta vaikea oli välillä seurata miehen innostunutta selostusta. Arvosana: ihan hyvä, mutta...

Festarit päättyivät osaltani Red Stateen. Hieman hitaasti alkava elokuva sijoittuu ilmeisesti Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeelle, jossa homoja eivät kaikki katso vieläkään hyvällä silmällä. Elokuvassa esiintyy lahko, joka ei tyydy Jumalan Tahtoa noudattaessaan pelkkiin mielenosoituksiin homoseksuaalien opiskelijapoikien hautajaisissa. Lahkon vanhurskas jäsen, eräs vanhempi nainen, laittaa seksiseurailmoituksen nettiin, ja opiskelijapojat tarttuvat toki tilaisuuteen. Koska pojat olivat valmiita neljän kimppaan, osoittaa se ettei pojilla ole sielua, joten on OK kidnapata heidät tapettaviksi iltahartauteen, jossa teloitellaan homoja ja muita syntisiä, mikä on ihan OK, koska Raamattu kieltää vain ihmisen tappamisen, mutta "hyönteiset" ovat OK. Kaikki ei kuitenkaan mene putkeen, ja poliisivoimat saavat vihiä. Lahkolaisilla on onnekseen kellari täynnä aseita ja ammuksia, joten ryhdytään tulitaisteluun. Lopuksi melkein kaikki kuolevat. Arvosana: Varsin mainio, potentiaalinen DVD-ostos.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Ideologisista sisällissodista

Olin perjantaina huono ihminen. Toisaalta on tietysti tavallaan hyvä tulla välillä muistutetuksi, ettei ole ihmisenä millään muotoa valmis, vaan kasvatettavaa riittää lihas-rasva -suhteen lisäksi myös tuolla selkärankaosastolla. En sitten toisaalta tiedä, olisiko kaikista helpointa, jos tulisi sokeaksi kaikelle omalle käytökselleen, eikä koskaan soimaisi itseään (muut ovat tietysti aivan eri asia) siitä, että tekee väärin tai osoittaa pelkuruutta.

Niin tai näin, itselleni suivaantuneena kävin sitten perjantaina juoksulenkillä - matka oli lyhyt (vain noin 3 kilometriä), mutta vauhti oli reilusti yli 9 kilometriä tunnissa. Muistaakseni 9,3. Siltikään en kokenut piiskanneeni itseäni tarpeeksi, mutta en minä toisaalta kovempaakaan päässyt. Lauantaina sen sijaan juoksin taas, tarkoituksella hitaammin, mutta matkan sain venytetyksi peräti 8,3 kilometriin, mistä olen vähän ylpeä. Jalkoihin koskee vieläkin, nyt maanantai-iltana.

Joku kertoi Pate Mustajärven kertoneen ilmeisesti Seura-lehdessä, ettei enää käytä leijonakoruja sen vuoksi, että se liitetään nykyään lähinnä tiettyihin kansallismielisiin ääriryhmiin. Ilmiö on ihan mielenkiintoinen, ja olen nähnyt samaa aivan toisenlaisissa yhteyksissä. On joku aate, jonkinlainen ismi, jolla on kannattajia, jotka ovat isminsä pohjalta sitä mieltä että A. Esimerkiksi isänmaallisuus, Suomi on hyvä ja kunnioitettava paikka. Ajan myötä kannattajajoukkoon ilmaantuu ihmisiä, jotka ovat ismin pohjalta sitä mieltä että B, mikä sotii toisten ismin kannattajien arvoja vastaan, ja sen sijaan että alkuperäisellä kannattajakunnalla olisi jonkinlainen etulyöntiasema pysyä isminsä edustajina, pääsevätkin nämä uudet kannattajat omimaan aatteen itselleen, ja jos muut eivät irtisanoudu aatteesta, samaistuvat he porukoihin, joita he eivät hyväksy omikseen. Vahvimmat, tai pikemminkin röyhkeimmät, ovat voittaneet.

Kiinnostavaa on siis se, miksi se leijonakoru on nimenomaan pesäpallomailapoikien symboli, eikä niiden muiden, jotka kyseisiä koruja ovat kantaneet vanhanaikaisen isänmaallisuuden vuoksi. Miksi ne muut ovat ikään kuin hävinneet kamppailun? Mielenkiinnolla odotan, onko Perussuomalaiset jatkossa soinilainen vai halla-aholainen konservatiivipuolue. Jotenkin tuntuu, ettei nämä kaksi ryhmittymään mahdu samaan porukkaan.

On jo myöhä, pitää mennä nukkumaan enkä ehdi jäsentelemään ja viimeistelemään tekstiä. Pidennetty viikonloppu on ohi. Onneksi ensi viikko ei ole töissä sen pidempi, vaan päinvastoin. Mikäli suunnitelmat toteutuvat, saan oman asunto-osakkeeni avaimet tällä viikolla, ja ensi viikolla sitten muuttamaan.

torstai 20. lokakuuta 2011

... nor Hell a fury

Pakkasin tänään CD-levyt. Laskin, että yhteen laatikkoon meni noin 200 levyä, joten ne mahtuivat noin kahteen Fyffes-banaanilaatikkoon. Vielä kun kirjat saisi pakattua, niin loppu olisi lastenleikkiä, paitsi tietysti siivoaminen. Pesukoneen sain myytyä - laitoin työpaikan virtuaalikirpputorille ilmoituksen, ja alle varttitunnissa löytyi ostaja vastoin kaikkia odotuksiani. Sovimme, ilmoituksessani saneltujen ehtojen mukaisesti, että hän noutaa sen kuun vaihteessa tai sen jälkeen. Lisäksi sain kuin sainkin irtisanottua asunnon. Vuokranvälittäjä uhitteli, että potentiaalinen seuraajavuokralainen saattaisi ottaa yhteyttä, mutta toistaiseksi ei ole kuulunut mitään. Hittolainen, pakko kai täällä on siivota siltä varalta, että joku haluaa tulla katsomaan. Onneksi maanantai on vapaapäivä. Toiveeni olisi, että saisin Kierrätyskeskuksen tyyppejä käymään täällä silloin.

Luin kirjan. Viimeisellä kerralla, kun asioin näillä näkymin Ison Omenan kirjastossa, palautin Stephen Kingin romaanin Christine. En ole koskaan nähnyt sen elokuvaversiota, mutta ehkä pitäisi, sillä tarina riivatusta autosta, vuoden 1958 vuosimallia olevasta Plymouth Furystä, oli ihan kelvollinen. Suomennos sen sijaan ei vakuuttanut minua. Olin havaitsevinani muutamia kohtia, joissa kääntäjä vaikutti minusta töpänneen jotenkin tökerösti, ja siitä lankesi varjo koko suomennoksen ylle, vaikka teksti olisi enimmäkseen ollutkin oivasti käännettyä. Kun muutama kohta vaikuttaa kehnolta, käy suomennokseen luottaminen vaikeaksi myöhemminkin kun joutuu epäilemään, pitäisikö tässä seistä nyt näin.

Ilmoittauduin marraskuun SHV-tenttiin, vaikka epäilen, etten ehdi tänä vuonna lukea senkään vertaa kuin aiempina vuosina, jolloin on tullut hylsyt niin että heilahti. Kannattaa kuitenkin katsoa avautuvalta sivulta kevään lakitentin neljäs kysymys ja ainakin e-kohdan vastaus. Jollakin on ollut taas hauskaa.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Muistojen kaistalla

Muuttopuuhat etenevät verkkaisesti. Sain kuitenkin kaikki DVD:t pakattua banaanilaatikoihin. Lisäksi selvitin, miten irtisanon vuokrasopimukseni. Täytyy täyttää lomake, johon pitäisi tietää kertoa, onko lattia laminaattia, muovimatto vai jotain muuta, sekä neliömäärä ja huoneiston tyyppi. Eikö niillä muka itsellään ole sitä tiedossa? Oli tai ei, niin sitten lomake pitäisi palauttaa niiden toimistolle, jonne olisi ainakin nettisivujen mukaan sovittava aika, tämä kun on suuren korporaation omistama vuokra-asunto. On se tehty vaikeaksi. Unohdin töistä laittaa sähköpostia taloyhtiön vastaavalle vuokravälittäjälle, mutta kaitpa sen nyt saakura soikoon on onnistuttava skannaamalla irtisanomisilmoitus ja lähettämällä sähköpostilla se.

Toisekseen pitäisi tilata ne kaatopaikkanoutajat, mutta en tiedä pitäisikö sitä ennen yrittää kaupata kierrätyskeskukselle joitain nähdäkseni käyttökelpoisia huonekaluja, kuten teoriassa kirjahyllyni ja runkopatjasänkyni. Tosin jälkimmäistäkin voisi yrittää pesukoneen ohella kaupata töissä, jos nyt muistaisin tehdä edes niistä kirpputori-ilmoituksen.

Eilen tavaroita kasatessani löysin vanhoja CD-ROM -levyjä, jonne olen arkistoinut kaikenlaista tavaraa kuluneilta n. 15 vuodelta. Tavallaan hellyyttävin, mutta toisaalta myös myötähäpeääherättävin löytö oli osa sähköpostikirjeenvaihdosta, jonka kävin 17-vuotiaana ensimmäisen nettideittini kanssa. En koskaan tavannut "Verkkua", tai nähnyt edes kuvaa koska silloin ei vielä kuvien saaminen nettiin ollut niin helppoa kun digikameratkin tekivät vasta tuloaan, mutta tavallaan siitä jäi ihan hauska muisto. Muistan edelleen hänen oikean nimensäkin, mutta Facebook ei ainakaan paljastanut mitään. En ilmeisesti tallentanut omia viestejäni, mutta tytön viestejä lukiessa aloin tuntea myötähäpeää kun mietin, millaisiin viesteihin niiden täytyy olla vastauksia. Ennen kaikkea tunnen oloni kovin vanhaksi. Kahdessatoista vuodessa on tapahtunut paljon, ja olen muuttunut elämääni tottuneeksi naavaparraksi (tosin ilman konkreettista partaa).

Ja toisaalta on todettava, etten erityisesti kaipaakaan silloista minääni. Teini-ikään kuului eräänlainen vahvasti tunteminen, eli mustavalkoinen ehdottomuus ja suurentelu, mutta pidän enemmän siitä, että kaikkeen voi suhtautua lievän närkästyneesti, neutraalisti tai tyynen tyytyväisesti, ja äärimmäisiä tunteita voi kokea hieman harvemmin (tosin en panisi pahakseni, äärimmäisen neutraalit tai pettyneet tunnelmat olisivat pienoisessa vähemmistössä).

maanantai 17. lokakuuta 2011

Running man

Yritin viikonloppuna viritellä muuttoon liittyviä töitä. Suureksi yllätyksekseni sain tehtyäkin niin, mutta aloitin tietentahtoen ihan väärästä päästä, eli DVD-elokuvien pakkaamisesta oululaisesta marketista vuosia sitten saamiini banaanilaatikoihin. Motiivini oli kuitenkin jo pakatessa selvä: mitä vain, kunhan ei tarvitse siivota liettä, liesituuletinta (tai sen lasista kupua), jääkaappia ja ennen kaikkea vessaa. Sivumennen sanoen, pitäisi myös irtisanoa vuokrasopimus (en ole varma, mille instanssille siitäkin pitäisi ilmoittaa, kun on erikseen vuokranantaja/-perijä ja taho, joka hoitaa "vuokrausasioita", plus sitten on jonkinlainen huoltofirma jonne pitäisi osoittaa "kaikki yhteydenotot", mutta en tiedä viitataanko sillä vain huoltopoliittisiin asioihin), tilata kaatopaikkanoutajat (puolet huonekaluista joutaa roskikseen) ja laittaa liian iso pesukone työpaikan kirpputorille myytäväksi erittäin halvalla, jos joku suostuisi sen noutamaan.

Ostin kesällä uuden puhelimen, ja sille on muun mukavan muassa sellainen liikuntaharrastusta stimuloiva ohjelmisto kuin Sports Tracker. Otin sen tänäänkin lenkille mukaan, ja sen mukaan tulin juosseeksi 5,3 kilometriä, ajassa 37m25s, ja keskinopeus oli 8,4 km/h. Joidenkin tahojen mukaan juoksen liian nopeasti, eli saisin varmaan enemmän hyötyä siitä, jos juoksisin hitaammin, mutta kauemman aikaa. Pitää varmaan paikkansa, mutta olen huomannut hämmästyttävän vaikeaksi hidastaa vauhtia luontaisesta, jolla saan aikaiseksi tuollaisia keskinopeuksia. Olen yrittänyt kyllä, mutta yleensä tulee tunne kuin hyppisin paikoillani. Olen kai tyyli ennen substanssia -ajattelun uhri, mistä ihmisen luulisi pääsevän yli viimeistään teini-iän jälkeen.

Lenkillä, kääntyessäni Friisilänaukion kohdalla Kuitinmäentieltä Kalastajantielle, saatoin astua vahingossa pienen linnun siiven päälle. En ole ihan varma, mutta jalkojeni välistä se räpiköi paniikissa karkuun. Onneksi näytti raukka ainakin pääsevän lentoon risteyksen yli, mutta jatkosta en valitettavasti tiedä mitään.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Yrjöpöydän antimien äärellä

Työviikko päättyi perinteiseen suomalaiseen tapaan, eli lähdin illalla muutamalle - yhteensä kai neljälle tai viidelle - oluelle muuan lapsuudentoverin kanssa. Muutama viikko sitten oli työnantajan järjestämät juhlat, ja silloin vannoin niin ikään perinteiseen suomalaiseen tapaan, ettei enää koskaan. Tällä kertaa tosin ilta oli varsin sivistynyt, enkä aamulla kärsinyt krapulasta muuten kuin sikäli, että edelleen on hieman väsynyt olo. Anniskeluravintolaksi valikoitui William K -ravintola Fredrikinkadulla Helsingin ytimessä. Olutvalikoima oli ihan kohtuullinen, tunnelma ihan riittävän rauhallinen. Hieman yllätti, että jotkut todella käyvät ennen elokuvaa juomassa. Niin ainakin tekivät kaksi nuorta naista, jotka istuivat pöytäämme sillä välin kun kaverini oli helpottamassa oloaan. He kävivät baarissa myös ilmeisesti elokuvan jälkeen.

Vielä enemmän ehkä yllätti se, että tytöt eivät oikein edes tienneet, mitä olivat menossa katsomaan. Elokuvatapahtumissa, joissa katsottavia elokuvia on paljon, en minäkään välttämättä aina tiedä, mikä elokuva juuri seuraavaksi on vuorossa, tai että mikä se niistä 10-20 elokuvasta oli, mutta jos menisin katsomaan yhtä elokuvaa jonain iltana, niin olisin harkinnut elokuvaa ainakin sen verran, että se jäisi mieleen. Nightvisions tulee pian, enkä muista enää ollenkaan mitä kaikkea menen katsomaan, mutta jos tänään lähtisin elokuviin, kävisin katsomassa Almodovaria, La piel que habito, joka ei tietenkään pyöri tuossa viereisessä Finnkinossa. Eipä sillä, sokkovalintatekniikka ei välttämättä ole huono idea - silloin ei ainakaan tule antaneeksi liikaa valtaa omille ennakkokäsityksilleen ja genremieltymyksilleen.

Ennen kuin kaverini palasi, tytöt olivat vaihtaneet pöytää. Ehkä kannattaisi jalostaa suomalaisen jurotuksen taito kultamitalitasolle, eikä yrittää aina tilaisuuden tullen olla ikään kuin seurallinen tai jotain.

torstai 13. lokakuuta 2011

Väännän vieteriä

Arvelen omalla kohdalla elämäni ajelehtivan eteenpäin rutiinien voimasta - näin ollen jos kirjoitan vaikka väkisin nyt tänään blogiin, on huomenna kynnys matalammalla. Tällainen itseindusoitu resonanssi (voi kun olen nokkela) on toiminut aiemminkin muissa yhteyksissä - muistelen opiskelijavuosinani sekä opintojen että elämän kangertelevan siksi, että rutiineina oli lähinnä vetelehteminen ja murehtiminen, ja molemmat ongelmat korjaantuivat melkein kuin itsestään sen jälkeen, kun työnsi tätä ruhoa eteenpäin hiki hatussa ensin muutamia metrejä. Jotkut ehkä pitävät mekaanista toistoa ikävystyttävänä, mutta minä tavallaan nautin siitä, vaikkakin rutiinien murtaminen ainakin väliaikaisesti voi olla piristävääkin. Vietin taannoin viikon niin, että menin töihin vasta yhdeksäksi, ja siellä syömään vasta puolenpäivän aikoihin. Se oli jollain omituisella tavalla piristävää, vaikkakin sen jälkeen olen palannut aamuseitsemän töihinmeno- ja puoli yhdentoista ruokailuaikatauluun. Kai sitä voisi kutsua irtiotoksi, jollaisia ihminen kuulemma tarvitsee siinä missä sitä toistoakin.

Huushollin pitämiseen minulle ei ole koskaan syntynyt mitään rutiinia, vaikka olen sellaisia aina välillä suunnitellut. Nyt sitten pitäisi jotenkin saada tämä asunto sellaiseen kuntoon, että sen kehtaa luovuttaa ja saisi vielä takuuvuokrankin takaisin. Yllätyin iltapäivällä, kun liesituulettimen lasikuvusta voi nähdä läpikin. Sen jälkeen olen lähinnä keräillyt irtopaperia - kassakuitteja ja irtonaisia esitteitä - pois. Sitten kun muutan omaan kotiin, kaikki on tietenkin toisin, onhan silloin kyse omasta omaisuudesta jota huligaanit, minä itse etunenässä, ei saa turmella. Niin tosin taisin ajatella jo edellisen muuttoni yhteydessä.

Aamulla oli jo vähän kolea. Minua ei harmita seistä bussipysäkillä, mutta bussissa minua alkoi palella. Täytynee kaivaa hansikkaat jostain huomiseksi. Onneksi en heittänytkään keväällä pois talvitakkiani, vaikka jo muutaman kevään ajan on ollut tarkoitus tehdä niin ja ostaa parempi tilalle. Tottahan tuo nyt vielä yhden talven menee.

Tänään oli kuulemma kansallinen epäonnistumispäivä. En muista ihmisistä tiedä, mutta itse ainakin epäonnistun ihan riittävästi jo muutenkin, kiitos vaan, joten en ottanut erityisemmin osaa. Tosin tietysti olisi voinut pyytää jotain työpaikan mukavammista tytöistä treffeille, ja selittää sitten närkästyneelle pakkienjakajalle, että no kun oli kansallinen epäonnistumispäivä.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Jospa vielä yritän

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut tänne mitään. Kun blogit joskus 2000-luvulla alkoivat yleistyä, innostuin minäkin niistä ja kirjoitin paljon. Ja juuri tänään tulin sattumoisin lukeneeksi joitain vanhoja blogitekstejäni 2000-luvun puolestavälistä, ja häilyvänä haamuna mieleeni palautui muistikuvia siitä, miten hauskaa oli joskus kirjoittaa säännöllisesti. Ennen kaikkea niitä tekstejä on hauska lukea nyt, kun samalla palautuu mieleen jo kauan sitten unohtuneet ajatukset ja silloinen elämäntilanne ja silloiset maisemat.

Nyt sitten harmittaa, kun en ole helmikuun jälkeen kirjoittanut mitään, ja kuitenkin on tapahtunut ainakin jonkin verran asioita. Töissä ei mitään erikoista, paitsi että työnkuvani on muuttumassa, ja tässä viimeisen viikon verran olen saanut paiskia uusia töitä, eli laatinut työantajani osavuosikatsausta. Olen täysi noviisi siinä asiassa, joten osani on aika yksinkertainen: syötä luvut, ja tarkista toisen syöttämiä lukuja. Varsinaisen ajatustyön tekee vielä muut. Tänään oli pienimuotoinen osastokokous, ja törmäsin tuttuun tunteeseen, jota tunsin usein 4 vuotta sitten juuri työelämään astuneena: en ihan ymmärtänyt, mistä muut puhuivat. Periaatteessa tietysti on kyse tutuista asioista; vastuuvelasta, kustannustenjaosta, mutta kun pitäisi sotkea mukaan kirjanpito- ja tilinpäätösperiaatteita, käy asia välillä jossain mielessä haasteelliseksi.

Kesällä oli kesäloma. En tehnyt paljoakaan, mutta kävin ensimmäistä kertaa eläissäni Haapamäen höyryveturipuistossa. Rautatieharrastajana voi vain todeta, että jo oli aikakin. Vanhaa risteysasemaa ympäröivää kaupunkia ei voinut kylläkään todeta kovin eloisaksi, ja kun aikataulut eivät sopineet juuri minun suunnitelmiini kovin hyvin, oli lopputuloksena usean tunnin istumismaraton paikallisella rautatieasemalla. Luin loppuun Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon, jonka olin vähän ottanut haasteena lukea (eikä se itse asiassa ihan huono ollutkaan, vaikka vähän vaikea oli päästä sisään sen juoruilevaan tyyliin).

Entä muuta? Asuntosäästöpäiväni on ohi, ja osakekirjat (näin ne vilaukselta) vaihtoivat omistajaa alkuviikosta. Ensi kuun alusta pitäen minusta tulee sitten helsinkiläinen, ja tarkkaanottaen pajamäkeläinen, josta ostin itselleni vajaan 50 neliön kaksion edukkaaseen (?) 142 tuhannen euron hintaan. Sain kaupanteossa lahjaksi 20 vuoden suunnitelman lyhennyksistä. Olen melkein 50-vuotias, kun velka on maksettu - ellei jokin mene vikaan jossain vaiheessa.