maanantai 28. joulukuuta 2009

Kauppiaat

Pitäisi kuulemma päivittää blogia - ja tottahan se on. Kirjoitusrutiini pääsee epämiellyttävästi ruostumaan muuten. Joulun päivät nyt eivät vaan kuitenkaan olleet erityisen virikkeellisiä. Junatkin kulkivat ajallaan, vaikka niin uhiteltiin myöhästymisillä. Nyt en pääse rikastumaan korvausvaatimuksilla. Harmin paikka.

Sain joululahjaksi rannekellon. Periaatteessa minulla olisi kyllä ollut vanhakin, mutta siinä ei ole enää vuosiin ollut pattereita. Olisi tuostakin varmaan pelin vielä saanut, mutta mitäpä tuosta. Uusi kello ei tarvitse pattereita. Siinä on jonkinlaiset aurinkokennot, jotka konvertoivat fotonien törmäyksen (vai absorboivatkohan ne niitä?) energiaksi, jolloin kellon akku latautuu, ja kello pysyy käynnissä. Lahjan ostajat olivat kuitenkin yliarvioineet ranteeni paksuuden, ja jouduin tänään käymään säätämässä kellon ranneketta. Lähimmän kultasepänliikkeen nuori neiti vasaroi hetken kelloni kanssa, ja nyt se sopii paremmin käteen. Jostain syystä hän ei edes perinyt maksua operaatiosta, vaikka yritin kysyä, että mitähän tämä maksaa. Itsehän tietysti liiketoiminnastaan päättävät, mutta luulisin, ettei esimerkiksi muutaman euron palvelumaksu nostattaisi kuluttajien puolelta kovin äänekästä vastalauseiden tulvaa, paitsi tietysti jos ovat tottuneet siihen, että rannekkeita säädellään vapaaehtoistyönä. Toivottavasti tytön palkka ei ole pelkkää provisiota.

Joulun jälkeen maailma oli muuttunut. Ensin huomasin lähikauppakeskukseni olevan jatkossa avoinna joka sunnuntai 12-18. Sitten tänään lenkillä käydessäni havaitsin, että lähin Siwa on nykyisin auki joka päivä aamukahdeksasta iltayhteentoista. Paitsi sunnuntaisin, jolloin se aukeaa vasta yhdeksältä. Minusta tuntuu, että pitää jonain iltana käydä myöhään kaupassa ihan vain kannattaakseni moderniin elämään sopivaa toimintatapaa. En tosin tiedä, mitä mieltä kaupan työntekijät asiasta ovat, ja katsovatko he pahalla silmällä, jos joku tietentahtoen yrittää valinnoillaan osoittaa, että on kivaa käydä hakemassa päivän ruoat varttia vaille yksitoista. Ehkä he haaveilevat jo nyt paluusta vanhaan. Minulla on sellainen muistikuva, että ennen vanhaan kaupat menivät jo lauantaisin kiinni nykyistä aikaisemmin, ja sunnuntaisin nyt eivät ainakaan olleet auki koskaan.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Viitta ja tikari

Kävin tosiaan kuuntelemassa tuttavan ja vieraan runottaren dialogia Vallilan kirjastossa viikonloppuna. Kyseinen tilaisuus oli varmaan ensimmäinen kerta eläissäni, kun sain - tai luulin saaneeni - jotain irti kyseisestä kirjallisuuden muodosta, vaikka edelleenkin olen vähän sitä mieltä, että perinteisempi proosa on toimivampaa. Muistelen joskus aiemminkin kuulleeni sellaisen mielipiteen, ettei runoutta pitäisi lukea, vaan kuunnella - että se on enemmänkin laulua kuin kertomakirjallisuutta.

Olin paikalla hyvinkin paljon etuajassa, sillä en edelleenkään osaa arvioida, miten nopeasti Espoon perukoilta pääsee kulttuuriväen kehtoon, Helsingin itäiseen kantakaupunkiin. Selailin sitten tunnelmaan virittäytyäkseni hieman kirjaston runohyllyä, ja käsiini osui Lauri Viitan (Viidan?) kootut runot, ja parin näytteen luettuani huomasin, että olin löytänyt myöskin ensimmäisen runoilijan, jonka löpinöissä vaikutti olevan jokin idea tavanomaisten tekotaiteellisuuksien, siirapin ja sätkäkoneromantiikan sijasta (mainittakoon, että edellämainitun tuttavarunoilijan kirjoitelmat miellyttävät myös muutenkin kuin tuttavuussuhteen vuoksi, mutta ne ovat vähän erikoistapaus). Joku Viidan (Viitan?) värssyistä sai minut melkein nauramaankin. Lainasin seuraavana päivänä Ison Omenan kirjastosta saman kokoelman, mutta en ole vielä ehtinyt perehtymään siihen, enkä välttämättä lähiaikoina ehdikään.

Vallilan kirjastossa silmiini osui myös muuan toinen teos. Se oli jonkinlaista naisille suunnattua voimautumiskirjallisuutta, jossa annettiin ohjeita koiriksi samaistettujen miesten hoitoon ja niiden (ei heidän) kanssa selviytymiseen. En ilkeä muistaa kirjailijaa, mutta teos oli vastenmielinen. "Lattialle jätetyillä sukilla se (ei hän) merkkaa reviirinsä". Ja sitten kun automyyjä vertaa - ei samaista - naisia autoihin, niin heiluvat mestauskirveet, lopputilejä jaellaan, ja paheksunta ja närkästys peittävät maan.

Tilaisuuden loputtua lumipyry oli sankentunut, eikä Helsingissä ollut nähdä eteensä. Bussimatka takaisin Espooseen oli sikäli huvittava, että kaupungin valot auttoivat Helsingin puolella näkemään eteen, mutta kaupungin rajalla päättyi valaistus. Oli kuin olisimme ajaneet pimeyteen, tai jonkinlaiseen siniseen harmauteen, jossa pyryn takana saattoi ehkä juuri ja juuri havaita jotain perävalojen tapaista.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Ajan jaksot ja muita näyttelyitä

Kävin elämäni toista kertaa valokuvanäyttelyssä. Espoon kulttuurikeskuksessa oli Mauri Haapasen näyttely, joka kulki nimellä "Ajan jaksot" (kuulostaa vähän halvalta sci-fi -teoksen nimeltä), joka tarkemmassa analyysissä tarkoitti luontokuvia, ja erityisesti kuvia järvistä auringonlaskussa, kuunvalossa tai talven sinisessä hetkessä. Ihan onnistuneita ja hienoja kuvia. En itse pystyisi saamaan samanlaisia tällä kokemuksella ja taidolla. Siltikin - välillä tulen ajatelleeksi, hyvän valokuvaajan ja huonon valokuvaajan välinen ero on paljolti viitseliäisyydessä. Hyvä kuvaaja lähtee ulos pakkaseen omituisina tunteina, etsii hyvää paikkaa ja varmistaa, että on siellä juuri oikeaan aikaan. Minä taas arvostan liikaa mukavuutta, en jaksa enää nykyisin lähteä aamutuimiin matkaan, ja olen vähän sen armoilla, minne jaksan kävellä tai pyöräillä, tai minne pääsee helposti joukkoliikenteellä, kunhan vain ei ole kovin pitkän matkan päässä.

Elämäni ensimmäinen valokuvanäyttely oli erään Pekka Luukkolan näyttely viime keväänä. Sielläkin esiteltiin järviä, mutta kaikki kuvat olivat kesäyön sinestä, niissä oli nähty vielä vähän enemmän vaivaa, ja ne oli painettu paljon isommille tauluille. Jo silloin nousi mieleeni sellainen kysymys, että mitähän valokuvanäyttelyissä pitää tehdä. Tämä Haapasen näyttely oli muutamassa minuutissa ohi, sillä kourallinen kuvia on katsottu hetkessä. Pitäisiköhän niitä tutkia jotenkin, ja ottaa opiksi? En ole kyllä ihan varma, miten, ja mitä siitä voisi saada irti. Rajausta ehkä voisi tarkastella ja sitä, miten kohteet (lintu, aurinko tai muu kuvan taustaksi jäävästä poikkeava) sijoittuvat kuvaan.

Mitä omaan valokuvaukseeni tulee, olen ollut jälleen hyvin laiska liian pitkän aikaa. Kuluneella viikolla minulle ehdotettiin, että minun pitäisi hankkia auto ja ajokortti perheenperustamispoliittisista syistä, mutta toisinaan olen miettinyt, että pitäisi suorittaa em. asiat siksi, että niistä olisi suunnattomasti hyötyä valokuvausharrastuksessa; voisi lähteä vaikeapääsyisempiinkin paikkoihin, ja ennenkaikkea voisi kantaa tuota jalustaa mukanaan, joka on tainnut seistä tuosta nurkassa nyt vuoden päivät käyttämättömänä.

Kulttuuriviikonloppu taitaa jatkua, vaikka olinkin ajatellut löhötä ja lukea viihdekirjallisuutta (Stephen Kingin Musta Torni -sarjan ensimmäinen osa luvussa). Facebookista, tuosta sosiaalisesti rajoittuneiden nuorten nettihengailupaikasta (vai miten se yksi työkaveri kerran asian ilmaisikaan), tuli kutsu Vallilan kirjastoon tänään runonluentatilaisuuteen, jossa toinen esiintyjistä on muuan nettituttavani, mainio mies Pohjanmaalta. En ole koskaan ymmärtänyt runoutta, mutta tajuntaa on mukava laajentaa ilman kemikaalejakin.

perjantai 18. joulukuuta 2009

Star Trek: Voyager, 5. kausi

Viisi kautta Voyageria takana. Tässä vaiheessa on kai ihan turvallista esittää väite, ettei Voyager tule koskaan olemaan paras Trek-sarja. 60-luvun sarjaan ja 2000-luvun Enterpriseen en edelleenkään voi ottaa kantaa, mutta The Next Generationille Voyager häviää reilusti, ja The Next Generation häviää Deep Space Ninelle jos ei reilusti, niin ainakin selvästi. Tällä en tosin yritä sanoa, että Voyagerin viides kausi olisi ollut huono. Päinvastoin, se oli Voyagerin toistaiseksi ehkä laadukkain kausi - neloskausi ei tosin juurikaan häviä sille, jos nyt edes sitten häviää.

Se, mikä tässä sitten oikein hiertää on se, että nelos- ja vitoskausien laadukkuus johtuu vain siitä, että sarjan tekijät ovat oppineet tekemään vain paremmin sen, mitä he tekivät kolmella ensimmäisellä kaudella, tai ainakin kakkos- ja kolmoskaudella. Ehkä voisi jopa muotoilla niin, että vitoskausi oli vain yritys parantaa edelleen neloskaudesta. Sarjan pohjimmaiseen vikaan, eli siihen, että se on "köyhän miehen The Next Generation", ei ole puututtu.

Toisekseen henkilöhahmojen kehitys on vähän olematonta. Liian moni jakso keskittyy Tohtoriin ja Seven of Nineen. Ei sinänsä, molemmat ovat mielenkiintoisia hahmoja joita näyttelee asiansa osaavat näyttelijät, mutta mitä esimerkiksi Chakotay tekee tällä kaudella? Hengailee taustalla ja hallusinoi nyrkkeilystä yhdessä jaksossa. Mitä tekee Neelix? Ei ole niin ärsyttävä kuin aiemmilla kausilla, muttei myöskään oikein tee mitään muuta kuin hengaile taustalla, ja hoida yhdessä jaksossa kakaraa. Entä Tom Paris? Tuvok? Eivät tee paljon mitään yhtä tai kahta jaksoa lukuunottamatta. Janewayn sentään on pakko olla vähän enemmän mukana kuvioissa, ja B'Elannaa näkyy vähän, tosin häntä tuntuu vaivaavan lievä skitsofrenia; välillä hän on hyvinkin sävyisä, mutta joissakin jaksoissa päreet palavat pienimmästäkin provokaatiosta.

Tohtorista on sanottava sen verran, että hieman tympäisee sekin, etteivät käsikirjoittajat edes yritä kirjoittaa hänelle tekemistä siltä pohjalta, että kyseessä on hologrammi, pelkkä tietokoneohjelma. Sen sijaan hologrammiuteen suhtaudutaan lähinnä kierrettävänä esteenä, ellei sitten sivuuteta moista epämukavaa seikkaa kokonaan.

Yhteenvetona muotoiltakoon, että toisinaan nyppii haaskattu potentiaali (etenkin DS9:een verrattaessa), mutta on Voyager kuitenkin hyvää viihdettä, jota on mukava istahtaa katsomaan jakso tai pari työpäivän päätteeksi. Ja sitten jaksokohtaisiin pika-arvioihin.

 ---

Night: Viidennen kauden ensimmäinen jakso alkaa lupaavasti: Voyager on ajautunut alueelle, jossa ei ole tähden tähteä, on vain pimeää loputtomiin, ja alueen pitäisi niin laaja, että sen ohittaminen kestää kaksi vuotta. Yö vaatii veronsa, ja etenkin naiskapteenimme ajautuu syvälle syyllisyydentuntonsa syövereihin miettiessä hänen neljän vuoden takaista ratkaisuaan, joka jätti miehistön ansaan delta-kvadranttiin. Sitten selviääkin, että kyseessä on jonkinlainen spatiaalinen ilmiö, ja samalla kun sankarimme yrittävät selvitä avaruuden lokapoikien juonista, pääsevät he myös eroon pimeydestä. Matka jatkuu taas normaalisti. .

Drone: Kuljetinongelmien seurauksena alukselle syntyy uusi borg-kuhnuri, joka kasvaa aikuiseksi päivässä. Seven opettelee äidillisiä maneereita, ja uusi Hugh opetetaan talon tavoille. Varsin onnistunut jakso, jonka vika on siinä, että se on jälleen yksi Seveniin keskittyvä jakso - eikö muut hahmot ole ansainneet parempaa kohtaloa? 8+.

Extreme Risk: B'Elanna kärsii viime vuonna kuulemistaan uutisista, joiden mukaan Maquis-väki on tapettu lähes viimeistä miestä ja naista myöten (kuten DS9:ssä nähtiin). Samaan aikaan muut touhuavat uuden sukkulatyypin kanssa, ja ajautuvat kilpavarusteluun Night-jaksossa esiteltyjen roskakuskien kanssa. B'Elannan masennuksesta olisi ollut mukava nähdä merkkejä jo aiemminkin, nyt kaikki tulee vähän pystymetsästä, kuten myös maaginen parannus, jonka myötä jakso loppuu status quohon. 7+.

In The Flesh: Tapaamme jälleen ystävämme laji 8472:n, jotka ovat puolustuspolitiikkaansa miettiessä päättäneet luoda kopion Tähtilaivaston päämajasta (miten, se ei muistaakseni selviä). Vuosi sitten vihollisrodun persoonallisuus jäi tasolle "tapamme kaikki", mutta tässä he ajattelevat melko ihmismäisesti. Joka tapauksessa hyvä jakso. 8.

Once Upon a Time: Uusi sukkula tekee pakkolaskun planeetalle, ja loukkuun jäävät Paris, Tuvok ja aluksen YH-äiti Samantha Wildman. Koska heidän kohtalonsa on periaatteessa vaakalaudalla, yrittää Neelix suojella Wildmanin kakaraa totuudelta. Tämän vuoksi katsojakin joutuu kärsimään seuratessa holo-satua hassusta herra Flotterista ja Treviristä, vesipatsaasta ja puumiehestä. Melko nolo jakso. 6-.

Timeless: Kerrankin hyvä Harry-jakso, joka sijoittuu 15 vuoden päähän tulevaisuuteen, jossa Voyager suoritti pakkolaskun alfa-kvadrantin rajamaille jäiselle planeetalle, kun taas Harry ja Chakotay pääsivät takaisin Maahan asti. Syyllisyydentunnon ajama, petturiksi Chakotayn kanssa leimattu Harry yrittää korjata virheensä borgien temporaalitekniikan avulla. Virheenkorjaus ei ihan onnistu, mutta leikkaa Voyagerin matkasta lopulta 10 vuotta pois. Seven of Nine nähdään kännissä. .

Infinite Regress: 7/9 sairastuu jakomielitautiin. Ihan hauskaa Seven-irrottelua, vaikkakin pohjimmiltaan kyseessä onkin vain silkka viihdejakso. Paremminpuoleista viihdettä kylläkin. .

Nothing Human: Avaruustorakka hyökkää B'Elannan kimppuun, ja tarrautuu häneen pysyvästi. Meidän Tohtori ja Harry suorittavat parissa minuutissa "lähes mahdottoman" ohjelmointityön, ja luovat kardassialaisen hologrammiversion natsitohtorista. Lisäksi hologrammiteknologian avulla he luovat replikan avaruustorakassa sisälmyksineen päivineen. Kaikkea sillä voi tehdäkin. Noiden typeryyksien jälkeen käsissä on ihan mielenkiintoinen jakso, jossa käsitellään eettisiä kysymyksiä (mahdollisesti) arvelluttavin keinoin saavutetuista lääketieteellisistä tutkimustuloksista. Koska olen pohjimmiltani sivistymätön juntti, kaikki upposi minuun kuin häkä, enkä ymmärtänyt, miksei saavutettuja hoitokeinoja voi käyttää, jos saavutuksen takana on jotain hämärää. Jos johonkin tappavaan tautiin olisi vain yksi parannuskeino ja sen sattuisi keksimään joku lääkäri vastentahtoisten ihmiskokeiden avulla, niin pitäisikö sitten jättää vaan kaikki herran haltuun ja todeta, ettei parannuskeinoa ole, kuollaan pois? 7+.

Thirty Days: Pitkästä aikaa hyvä Paris-jakso. Hänet alennetaan vänrikiksi toilailujen seurauksena, jotka paljastuvat jakson aikana. Tietysti alusta asti on selvää, että hän on tehnyt jotain "oikein" mutta "väärällä" tavalla. Kaltereiden takana Paris laatii kirjeen isälleen, jonka kanssa hän ei ole koskaan ollut väleissä, eikä odotakaan koskaan pääsevän väleihin. 8.

Counterpoint: Ihan OK juonittelujakso, josta ei paljoa sanottavaa jää. .

Latent Image: Tohtorille selviää, että hänen muistiaan on peukaloitu. Alkaa selvitystyö, joka johtaa syviin mietteisiin yksilöllisyydestä, Tohtorin ihmisoikeuksista. Salaisuuksien paljastuttua Tohtori sekoaa, eli hänen ohjelmansa jää jumiin loputtomaan silmukkaan. Jaksossa on joitain ärsyttäviä piirteitä, esimerkiksi nuori, 18 kuukautta aiemmin kuollut naisupseeri, josta emme ole aiemmin kuulleetkaan mitään. Picardon aina yhtä luotettava nappisuoritus kuitenkin korvaa paljon. 8-.

Bride of Chaotica!: Hupijakso, jonka olisi kannattanut vain lähteä ennakkoluulottomasti parodioimaan mustavalkoisia, hölmöjä tieteiselokuvia. Nyt sisään on leivottu jälleen yksi spatial anomaly of the week muukalaisineen ja ontuvine selittelyineen. Muuten olisi saanut ehkä kasialkuisen arvosanan tai seiskapuolen, nyt 7-.

Gravity: Tuvok ja Paris joutuvat tekemään pakkolaskun planeetalle, jossa aika kuluu normaalimaailmaa nopeammin - muutaman kuukauden reissu on muille vain tunti-pari. Planeetalta löytyvä, samaan ansaan joutunut nainen rakastuu Tuvokiin, joka ei pysty vastaamaan tunteisiin. Ihan kohtuullinen jakso siirappiteemasta huolimatta. 7+.

Bliss: Avaruushirviö saa miehistön uskomaan telepatian voimin, että nyt olisi tarjolla suora reitti takaisin Maahan. Janewayn alussa lausuma sarkastinen "What's wrong with this picture?" vaihtuu pian naiiviksi auvoksi kaikkien, paitsi 7:n, Tohtorin ja sarjan kakara-hahmon Naomi Wildmanin kohdalla. Yrityksistä huolimatta alus ajautuu avaruushirviön kitaan. Sieltä kuitenkin löytyy W. Morgan Sheppardin riemukkaasti esittämä raihnainen, pakkomielteinen veteraani. Hauska jakso. 8.

Dark Frontier: Jakso on oikeastaan kai kaksiosainen, mutta se ilmeisesti esitettiin televisiossakin yhtenä "feature-length" -settinä. Borgit saavat yhteyden Seveniin, ja kutsuvat luokseen. Borg-kuningatar (jota ei esitä kuitenkaan Alice Krige) yrittää murtaa Seiskan tahdon ilman assimilointia, mutta sankarittaremme on kai viettänyt liikaa aikaa ihmisten seurassa. Ihan hyvä jakso, jota vaivaa vähän sen tarkoituksettomuus - tai pikemminkin itsetarkoituksellisuus. Borgit suunnittelevat kyllä jälleen Maan nappaamista itselleen, mutta muuten koko jakson idea on se, että Seiska jää vangiksi, pelastetaan se ja jatketaan sitten matkaa. 8-.

The Disease: Yök. Vitoskausi on tähän mennessä ollut tasoltaan varsin hyvä, mutta tässäpä meillä on pökäle, jossa Harry ottaa salarakkaan ksenofobisen muukalaisrodun riveistä. Janeway motkottaa: hyi hyi, ei saa sekstailla muukalaisten kanssa. Harry ei tottele, koska RAKKAUS voittaa kaiken ja on kaiken yläpuolella. .

Course: Oblivion: Neloskauden jakso Demon saa jatkoa. Tom ja B'Elanna menevät naimisiin, kotimatka on kutistunut kahteen vuoteen jonkun parannellun warppimoottorin ansiosta, mutta alus ja miehistö alkaa hajoamaan ("demolekularisoitumaan") jostain kumman syystä. Jakson puolessa välissä selviää, ettei kyseessä ole oikea miehistö, vaan Demon-jakson biomimeettiset olennot, jotka ovat jotenkin unohtaneet olevansa sellaisia, ja seilanneet tähdissä siinä uskossa, että ovat niitä, keitä esittävätkin. En ymmärrä, miten katsojan pitäisi paljastuksen jälkeen piitata pätkän vertaa, miten olennoille käy. Ihan se ja sama, vaikka kuolevat urakalla, kun tiedämme, että oikea Voyager on jossain turvassa. Kuin ihmeen kaupalla Voyager sattuukin paikalle juuri, kun kopioalus kopiomiehistöineen on hajonnut avaruuteen miljooniksi hopeapisaroiksi. 6.

The Fight: Kylläpä vitoskauden taso on yhtäkkiä laskenut - tässä on jo kolmas jakso putkeen, joka ei oikein vakuuta. Chakotay alkaa hallusinoimaan aluksen ajauduttua "Kaoottiseen avaruuteen", jossa fysiikan lait eivät päde. Hohhoijaa, vai niin. Käy ilmi, että hallusinaatiot nyrkkeilyottelusta ovatkin omituisen muukalaisrodun tapa yrittää kommunikoida. Jakson ainoa hyväksi luettava puoli on sen kokeilunhaluisuus - se tuntuu yhdeltä pitkältä huumetripiltä, ja sikäli poikkeaa tavallisuudesta. 6.

Think Tank: Varsin nautittava jakso, jonka pohjaideasta (miten paljon ollaan valmiita maksamaan palveluksista) olisi saanut enemmänkin irti. Nyt homma vähän lässähti tavanomaiseen ystävinä esiintyneet, mutta ilkeiksi paljastuneet alienit -pyöräytykseen. Seinfeldin Jason Alexander vierastähtenä antaa varsin mukiinmenevän esityksen. 8.

Juggernaut: Ihan hyvä jakso, joka kuitenkin kuuluu lähinnä toimintajännäri-osastolle. Avaruuden roskamiehet, malonit, palaavat kuvioihin, ja antavat hieman moniulotteisemman kuvan itsestään. Ihailtavaa, miten isänmaan puolesta lokapojiksi pestautuneet ovat valmiina antamaan henkensä, jotta teollisuusjätteet saataisiin kaadettua mahdollisimman syrjäiseen ulkoavaruuden kolkkaan. Janeway ja kumppanit eivät moista toimintaa tietenkään hyvällä katso, mutta hullu mörköalien ja hajoamassa oleva jätteenkuljetusalus pakottavat yhteistyöhön. Melkein tekisi mieli antaa kasi, mutta kyllä tämä juuri sinne seiskatasolle jää. .

Someone to Watch Over Me:  Tohtori opettaa Sevenille deittailutaitoja, mutta rakastuu oppilaaseensa. Hieman täytejaksonomainen, mutta laadukas ja hauska. Vähän korpeaa se, että Tohtoria ja Seveniä ryöstöviljellään, mutta fakta on toisaalta sekin, että Picardo on sarjan paras näyttelijä, ja Seven käyttökelpoisin, kenties mielenkiintoisinkin, hahmo. Onneton loppu lämmittää sydäntä. 8+.

11:59: Janeway kertoo tarinan vuosituhannen vaihteessa Yhdysvalloissa eläneestä esiäidistään. Vähäeleinen jakso, joka ei nojaa lainkaan teknopaskapuheeseen, eikä toimintaan. Epätrekkimäisyys sinänsä ei haittaa tavaramerkissä, jota tässä vaiheessa on tuotettu yli 500 jaksoa, mutta omaan makuuni tämä muistutti vähän liikaa jo tavanomaista, halpaa draamasarjaa. 7+.

Relativity: Kolmoskauden tuplajaksossa Future's End tapaamamme 2900-luvun aikapoliisi tekee paluun, tosin näyttelijänvaihdoksen siivittämänä. Bruce "Jack Dalton" McGilliä on ihan mukava nähdä. Tarjolla on jälleen aikamatkustusparadoksisotku, jonka kai ei ole tarkoituskaan olla järkevä, vaan lähinnä vaikuttaa "monimutkaiselta" ja tarjota samalla nelisenkymmentä minuuttia toimintaviihdettä. Juoni pähkinänkuoressa: Aikapoliisi palkkaa Sevenin jäljittämään sabotöörin, joka on asentanut tuhoisan pommin Voyageriin, ja lopulta sabotööri paljastuu poliisiksi itsekseen. En nyt ihan varma ole, oliko koko jaksossa järkeä, mutta kyllähän tästä ihan nautti. 8-.

Warhead: Kausi lähestyy loppuaan, ja meille tarjoillaan jakso, jossa on puhuva pommi. Tietysti pommi kaappaa Tohtorin ulkomuodon, joten Robert Picardo pääsee taas esiintymään. Ei oikein napannut. 7-.

Equinox, pt. I: Voyager kohtaa toisen Caretakerin delta-kvadranttiin paiskaaman federaation aluksen, tiedelaiva Equinoxin, jota vaivaavat hirviöt toisesta ulottuvuudesta. Equinoxilla asiat ovat sujuneet toisin kuin Voyagerilla: nälän riivaamat, rämisevässä loppuunkäytetyssä aluksessa seilaavat tinanappiupseerit ovat luopuneet Tähtilaivaston ihanteista, prime directivestä ja eettisestä toiminnasta päästäkseen vain takaisin kotiin. Mielenkiintoinen asetelma, vaikkakin jakso painottuu liikaa räminätoiminnan puolelle, ja cliffhanger-lopetus nyt ei vaan vedä vertoja TNG:n Best of Both Worldsille tai vaikkapa DS9:n Call to Armsille, jos sitä cliffhangeriksi voisi kutsua. Ihan kelpo lopetus kaudelle, vaikka olisi tietysti saanut olla parempi. 8+.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Pedantikon päiväsaarna

Olimme eräänä iltana lähimpien työkavereiden kanssa syömässä ja keilaamassa. Tunnettu fakta on, etten ole kovin etevä urheilemaan, oli laji miten yksinkertainen tahansa, ja koska en ollut koskaan aiemmin keilannut, sujui se minulta juuri niin hyvin kuin osasin odottaakin - siis kehnosti. Tarkoitukseni ei ole tässä vähätellä keilaamista; ymmärrän lajista löytyvän edistyneitä tekniikoita ja taktiikoita, joista ensikertalainen ei voi mitenkään olla perillä, ellei ole vastikään nähnyt lajia käsittelevää elokuvaa, enkä minä ole nähnyt vuosiin sitä yhtä keilailuelokuvaa, jossa yhdessä pääosassa oli Bill Murray.

Myöhemmin jatkoimme pienemmällä porukalla tapiolalaiseen olutravintolaan, jossa pelasimme yhden, erittäin pitkän erän korttia, ja pärjäsin siinäkin huonoiten. Yksi seurueesta totesi sitten ääneen, ettei kyseessä tainnut olla minun iltani. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän tiedusteli, millainen sitten olisi minun ilta, mitä tekisimme silloin. Kehitin nopeasti jonkinlaisen vitsin vastaukseksi, jotta olisin välttynyt myöntämästä: en tiedä.

Tunnetun fraasin mukaan jokainen on hyvä jossain. Vaikka en voi kovin pitkälle sietää moista nallepuh-filosofiaa, ei silti ole tarkoitukseni väittää, ettenkö olisi hyvä missään, ja etteikö olisi aivan mahdollista, etteikö olisi olemassa asioita, jotka hallitsisin selvästi paremmin kuin yksikään työtovereistani. En tietenkään ala erittelemään arvailujani, etten vaan joutuisi todistamaan väitteitäni, eikä sillä ole merkitystäkään - omanarvontuntoni ei pääsääntöisesti riipu siitä, peittoanko lähipiirieni ihmiset jossain vai en. Silti on myönnettävä, että hetken aikaa minua kaiversi se, ettei luultavasti voi pitää illanistujaisia, jossa veisin voiton, siis jota voisi hyvällä omallatunnolla kutsua minun illakseni. Sitten tajusin ajattelevani voittamista kapeasti.

Saattaa kyllä olla, että olen huono perinteisenä miehenä. Ilta on perinteisen miehen ilta silloin, kun hän pystyy asettautumaan lauman hierarkiassa korkeammalle portaalle kuin muut miehet, ja hierarkiassa pääsee etenemään kohti alfan kruunua keräämällä eniten pisteitä - siis voittamalla peleissä tai olemalla paras urheilussa. Urheilu on luultavasti tärkein statuskilpailun väline. Suoritus pystytään mittaamaan, ja suoritukseen vaikuttaa vain harjoittelun laatu ja määrä. Entä sitten pelit? Tarkoitan tässä pelillä sellaista peliä, jossa voittamiseen ei periaatteessa vaadita mitään harjoittelua tai valmistautumista (joukkueurheilu), vaan ainoastaan sääntöjen osaamista (korttipelit, shakki, lautapelit). Voittamiseen tällaisessa pelissä auttaa tietysti harjoittelu, eli taktiikan hiominen, mutta se ei suojele yleensä sattumaa vastaan ainakaan täydellisesti. Sattuma toimii kuitenkin myös taktikoimattomampia pelaajia vastaan. Saatoin hävitä useastakin syystä, tai sitten vain satuin häviämään. On kai ihan mielenkiintoinen filosofinen kysymys, häviääkö joku tyhmyyden vai sattuman vuoksi tilanteessa, jossa on ottanut riskin pelaamalla taktisesti huonon siirron isomman voiton (tai ihan vain huvin) vuoksi.

Urheilu ja pelit ovat siis ainakin miesten keskuudessa, kenties sosiaalisissa suhteissa yleensä, tärkeimmät keinot selvittää nokkimisjärjestys, sillä niissä paremmuus saadaan selville mittauskokeilla: kuka voitti pelin, kuka hyppäsi pisimmälle. Miehillä suosittua on myös mittailla ruumiinosia keskenään. Kolmaskin, mielestäni melko suosittu tapa selvittää paremmuus on olemassa: tietämyksen osoittaminen. Siinä ei voi enää kvantitaviisin menetelmin selvittää voittajaa, vaan henkilön on pystyttävä vakuuttamaan muut asiastaan. Se onnistuu paitsi tietämällä asioista, myös osaamalla esittää se niin, että muut pysyvät kiinnostuneina, ja jos ryhmässä on toinenkin samasta asiasta jotain tietävä, saattamalla hänet tilanteeseen, jossa hän joutuu luovuttamaan puheenvuoron paremmin tietävälle. Pelkkä asiasta tietäminen ei kuitenkaan riitä: asiantuntija, jonka puheet eivät onnistu herättämään kenenkään mielenkiintoa, ei voita. Omalla kohdallani en osaa sanoa, kiinnostaako sanomiseni ketään, mutta sen olen huomannut, että asia muuttuu usein puhuessani hiljalleen jonkinlaiseksi pedantikon päiväsaarnaksi, jossa punainen lanka hukkuu jossain vaiheessa jossitteluun ja itse itseni kanssa mutinana käytävään dialogiin.

Lopputulemana epäilen, että vahvuusalueeni ovat luonteeltaan sellaisia, joissa paremmuutta on hankala, ellei jopa mahdoton mitata. Vuorokauden jälkeen minun on edelleen hyvin vaikea kuvitella (ainakaan irtautumatta täydellisesti todellisuudesta) illanistujaisia, jossa tekisimme jotain, jossa olisin paras ilman sattuman suopeaa myötävaikutusta. Tämä epäperinteisyyteni on hieman harmillista - ei tosin siksi, että kokisin sosiaalisten arvovaltapelien vaikuttavan työyhteisössämme tai muissakaan tuttavapiireissäni vaan siksi, että olisi mukavampaa tarjota vastus muille, oli sitten paras tai ei.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Korkeajännitys

Vaikka mielelläni esiinnyn elokuvien ystävänä, en varsinaisesti yritä pysyä kärryillä siitä, mitä siinä maailmassa tapahtuu, tai edes mitä kannattaisi sydäntäni lähimmistä genreistä tarkastaa ja tietää. En ole kuitenkaan voinut välttyä kuulemasta ranskalaisen, nuoren elokuvanikkari Alexandre Ajan nimeä. Siellä, missä hänen nimensä mainitaan, mainitaan myös hänen läpimurtoelokuvanaan vuoden 2003 Haute Tension. Minulta kyseinen elokuva on jäänyt tyystin välistä, ja tunnenkin Ajan ainoastaan viime vuonna näkemästäni pökäleestä nimeltä Mirrors. Ajan hampaan purema (anteeksi kun sorrun huonoihin vitseihin) Hills Have Eyesin uusioversio minulta löytyy kyllä DVD-hyllystä, mutta toistaiseksi se on jäänyt jostain syystä katsomatta. Tänä viikonloppuna korjasin tilanteen.

Vaikka Mirrors olikin kehno tekele, minulla oli silti jonkin verran odotuksia Haute Tensionia, tai englanniksi Switchblade Romancea, tai suomeksi elokuvan tekstityksissä todella upeasti nimettyä Kiihtyvää kauhua, kohtaan. Ja sitten ne odotukset ammuttiin alas.

Juonta elokuvassa on lähinnä siteeksi: kaksi nuorta naisten ruman miehen armoilla, ja koska mies on ruma ja lihava, on hän myös murhaaja. Toinen nuori nainen yrittää pelastaa ystävätärtään miekkosen kellanharmaista kynsistä, ja siinä sivussa sivulliset saavat suihkutella verensä maalaistalojen ja huoltoasemien lattioille. Lopulta katsoja tuntee itsensä lähinnä huiputetuksi, eikä lopun pyörösahakohtaus oikein jaksa enää kohauttaa ainakaan tällaista katsojaa, josta alkaa tuntumaan että on saanut gore-elokuvista irti jo kaiken tarpeellisen ja vähän turhaakin.

Sen mielenkiintoisen huomion kuitenkin nostaisin esiin, että ymmärtääkseni elokuva on ranskankielinen. Ihan varma en ole - IMDB listaa kieliksi ranskan, englannin ja italian, tosin ranska mainitaan ensimmäisenä - mutta videovuokraamon DVD:llä puhuttu kieli oli oletusarvoisesti englanti. Se kuitenkin kuulosti minun korviini dubatulta, siis väärältä. Tosin jos olen väärässä, ja elokuva on alunperinkin englanniksi puhuttu, niin sitten on kai itsetutkiskelun paikka.

perjantai 11. joulukuuta 2009

Aaltofunktio

Kauppalehdessä joku suomalaisessa mittakaavassa isorikas herra ilmaisee halunsa lahjoittaa rahaa yliopistolle, mutta asettaa joitain reunaehtoja.
Hän karsisi esimerkiksi filosofiaa ja tutkijakoulutusta.
- Selvä enemmistö pitäisi kouluttaa oikeisiin ammatteihin, Laakkonen linjaa yliopiston tarkoitusta.
Oikeisiin ammatteihin? Kuulostaa vähän samalta kuin joidenkin kouluttamattomampien puheet oikeista, rehellisistä miesten töistä. Eikö ammatillista koulutusta varten ole ammattikorkeakoulut ja ammattikoulut (vai ammattiopistojako ne ovat nykyisin, en koskaan muista)? Ei sillä, etteikö yliopistossa olisi haaveilun ja politikoinnin tiedekuntia (en tarkoita filosofiaa ja tutkijakoulutusta), joiden tarkoituksenmukaisuutta voi miettiä, mutta en näe mitään syytä, miksi yliopistojen pitäisi erkaantua tarkoituksestaan, jonka itse määrittelisin jotenkin laaja-alaisen tiedon ja oppimisen opettamisen, ja jatko-opiskelijoiden osalta tieteenteon opettamisen. Työn oppii sitten töissäkin. Nykyisen esimieheni soittaessa minulle syksyllä 2007 kysyäkseen, että milloin voin aloittaa, en tiennyt käytännössä mitään alastani. Olen joutunut opettelemaan kaiken alkeista lähtien, ja se taas olisi ollut hyvin, hyvin vaikeaa ilman matemaattista, äärimmäisen teoreettista koulutusta. Luulen, että olen siinä mielessä hyvin keskimääräinen tapaus, ja että saman prosessin käy suurin osa muistakin yliopistosta työelämään siirtyneet, paitsi mahdollisesti opettajat, joiden koulutusohjelmaan kuuluu työharjoittelu.

Tätä taustaa vasten Laakkonen näyttäytyy minulle jonkinlaisena pikkuinsinöörin karikatyyrinä, jonka tarkoitus ei ole lahjoittaa rahaa yliopistolle, vaan ostaa siltä palveluja tai ryhtyä jonkinlaiseksi osakkeenomistajaksi, joka haluaa tuottoa rahoilleen.

Hieman samasta syystä minua on koko ajan epäilyttänyt tämä Aalto-yliopisto. Ei sillä, etteikö teknillisen korkeakoulun, kauppakorkeakoulun ja taideteollisen korkeakoulun fuusiossa voisi olla todella etujakin, mutta enemmän koko juttu haiskahtaa vähän siltä, että päättävät elimet toivovat uusia nokioita. Toive kai on, että innovoitaisiin oikein urakalla innovaatioita, mikä minusta kuulostaa enemmän jonkun yksityisen yrityksen tutkimus- ja kehittämisosaston toiminnalta kuin tiede- ja taidekorkeakoulujen tehtävältä. Tietysti voitaisiin nimetä Aalto-yliopisto suoraan Aalto-amikseksi, josta valmistuisi jotain teknoartesaaneja. Samalla voitaisiin vähentää hieman diplomi-insinöörin arvonimen inflaatiota.

tiistai 8. joulukuuta 2009

Maailmaa vastassa

En sittenkään päässyt siitä Houellebecq'stä eroon, vaan sattumalta silmiini osui viikonloppuna kirjastossa miehen laatima pitkähkö essee, jos ei kuitenkaan ihan elämänkertateos, H.P. Lovecraft: Contre le monde, contre le vie, englanniksi käännettynä. Varsinaisen esseen lisäksi siinä on Stephen Kingin esipuhe, sekä pari Lovecraftin novellia (The Call of Cthulhu ja The Whisperer in Darkness).

Lukeminen on vielä pahasti kesken (piru kun ei iltaisinkaan tunnu olevan aikaa), mutta muutamia mielenkiintoisia huomioita siinä on jo esitetty. En nuorena, juuri lukiosta selviytyneenä ja Lovecraftin Laihian keltalattiaisesta kirjastosta löytäneenä, tajunnut rivien välistä mitään. Lovecraft suhtautui arkisiin ja tyypillisten ihmisten mielenkiinnon herättäviin asioihin, siis seksuaalisuuteen ja rahaan, hyvin nuivasti, ja piti realismia kirjallisuudessa rumana asiana. Houellebecq kirjoittaa [s. 57]:
If an author were to be defined, not by the themes he addresses, but by those he avoids, then we would be forced to agree that Lovecraft's position is rather unique. In his entire body of work, there is not a single allusion to two of the realities to which we generally ascribe great importance: sex and money. Truly not one reference. He writes exactly as though these things did not exist. So much so, that when a female character does intervene in a story (which occurs altogether twice) one feels an odd twinge of bizarreness, as if he had suddenly decided to describe a Japanese person.

Vielä mielenkiintoisempi on kuitenkin eräs toinen huomio, jonka Houellebecq esittää. Takavuosina oli meilläkin näitä juhanafgranneja, jotka fantasioivat ulkoavaruuden viisaista, älykkäistä ja hyväntahtoisista asukeista, jotka johdattavat ihmiskunnan, tai ainakin niihin uskovat, jollekin uudelle tietoisuuden tasolle, jossa saamme tuntea taas rauhan elinaikanamme. Lovecraftin teoksessa muinaiset jumalat ja muut avaruudesta tulleet värit sun muut varjot paitsi ajoivat seinähulluuteen kaikki, jotka... no, siis kaikki, ja sitten söivät ihmiskunnan, tai vähintäänkin kaikki tarinan henkilöt. Ihmistä toisaalta pidetään "korkeampana älynä" suhteessa kissoihin ja koiriin ja muihin metsän eläviin - ja mitä me teemme niille? Metsästämme niitä huviksemme, syömme niitä, pidämme lemmikeitä eli orjuutamme niitä, telkeämme niitä eläintarhaan häkkeihin, luultavasti vielä aiheutamme mielenterveysongelmiakin liito-oraville sun muille. Jäämme odottamaan ensimmäistä yhteyttä, vaikka enpä taida henkeäni pidätellä samalla. Sivulla 33:
It is ridiculous to imagine that at the edge of the cosmos, other well-intentioned and wise beings await to guide us toward some sort of harmony. In order to imagine how they might treat us were we to come into contact with them, it might be best to recall how we treat "inferior intelligences" such as rabbits and frogs. In the best of cases they serve as food for us; sometimes also, often in fact, we kill them for the sheer pleasure of killing.

Yritin joskus vuosi tai puolitoista sitten lukaista kaikki omasta hyllystäni löytyvät Lovecraftit (minulla on niitä jonkin verran englanninkielisinä painoksina), mutta yritys tyssäsi alkumetreille - se ei vain ollut niin hyvää, kuin varhaislapsuudestani (no, on siitä melkein 10 vuotta) muistin. Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa minua on kuitenkin houkutellut jo vähän aikaa muuan Lovecraft-suomennos. Ehkä pitäisi käydä pelastamassa se, ainakin jos siinä on keskitytty miehen myöhempään tuotantoon.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

In Dependence Day

Tekisi mieleni sanoa, etten ole hirveän isänmaallinen ihminen. Oikeampi ilmaus taitaisi kuitenkin olla, etten ole kovinkaan kansallismielinen. Itsenäisyyspäivää on kuitenkin vietetty suomalaisissa, etten sanoisi isänmaallisissa merkeissä: katsoin jokavuotiseen tapaan Tuntemattoman sotilaan, ja aamulla luin loppuun pari päivää sitten aloittamani Kari Hotakaisen romaanin Juoksuhaudantie. Ensinmainitun katsominen päivälleen tasan vuoden välein on ihan hyvä, ja ennen kaikkea riittävä perinne, enkä minä sitäkään katso siksi, että kokisin velvollisuudekseni muistuttaa itseäni ja potea syyllisyyttä siitä, että isoisovanhempani ovat eläneet huonoina aikoina, vaikka monesta tuutista sellaista sanomaa pukkaa jatkuvalla syötöllä - jossain blogissa oltiin oikein sitä mieltä, että joka ainoa päivä pitäisi lyhentää loputonta kiitollisuudenvelkaa. Ei tietenkään sillä, että olisin jotenkin kiittämätön nulikka, mutta kun sotiemme veteraani vain on sellainen maaginen sana, jolla voi oikeuttaa ja velvoittaa mitä tahansa ja lisätä syyllisyyttä. Sitä en sulata. Tuntemattoman katson vuosittain vain sen vuoksi, että se on suomalaiseksi ja ennen kaikkea mustavalkoiseksi elokuvaksi ihan hyvä ja katsottava.

Juoksuhaudantie oli viihdyttävä romaani. Se oli kai jonkinlaiseksi tragikomediaksi tarkoitettu kertomus modernin kotirintamamiehen kujanjuoksusta saadakseen asunnon ja perheensä takaisin, mutta en varsinaisesti nauruun purskahdellut sitä lukiessani. Viihdyin kuitenkin, ja luin sen mielelläni. Annoin sille Facebookissa arvosanaksi neljä tähteä viidestä, kun en voinut antaa kolmea ja puolta. Viittä tähteä se ei ansainnut joka tapauksessaan, mutta olin silti aluksi selittää, ettei sille voi antaa täysiä pisteitä, koska se on ainakin pintatasolla viihderomaani. En kuitenkaan tarkemmassa analyysissä pysty selittämään, miksei hyvä viihde voisi ansaita tarvittaessa täysiäkin pisteitä. Hotakaisen kielenkäyttö ja kyky kertoa tarina (ainakin tässä tapauksessa) niin, ettei lukija kyllästy, ansaitsee kyllä arvonannon.

Siihen liittyen muuan puolituttava tiedusteli taannoin toiselta puolituttavalta, mitä vikaa on siinä, että kirjailija/muusikko tms. yrittää kovasti, tai tekee väkisin jonkun tuotoksen. Lopputulos ratkaissee teoksen arvostettavuuden riippumatta siitä, miten siihen on päädytty. Se johdatti minut miettimään sitä, että myös kaupallisuutta karsastetaan. Kaupallinen taide on aina jotenkin huonoa kaupallisuuden vuoksi, ei siksi että lopputulos olisi kehno. Kun Hollywoodissa tuotetaan elokuva, on omakin ensireaktioni usein se, että tämä nyt on vain tällainen amerikkalainen tuote, enkä rohkene myöntää pitäneeni elokuvasta. Muilla kulttuurinaloilla olen ollut havaitsevinani samanlaista asennetta. Jos kirja myy hyvin, niin se on täyspaska hömppäteos, jolla rahastaja-kirjailija kuittaa jälleen rahat oikean kirjallisuuden näivettyessä. On tietysti usein niin, että ollakseen kaupallista, eli miellyttääkseen suurempaa yleisöä, on usein turvauduttava kompromisseihin ja sovinnaisuuteen, jotka saattavat helposti vesittää lopputuotteen arvon. Kuitenkaan suosiosta ei seuraa se, että lopputuote olisi haalea kompromissi ja sovinnainen tekele, joka ei haaleudessaan ja sovinnaisuudessaan sano oikein mitään eikä ole minkään väärti.

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Peluri

Otin runsas viikko sitten jälleen yhden kananaskeleen kohti keskiluokkaista, konservatiivista ja vähäosaisempia riistävää aikuisuutta, ja ryhdyin osakesijoittajaksi. Itse asiassa juuri väärällä hetkellä, ja koin heti tuntuvat tappiot. Vaikka ilmeisesti minun on tarkoitus hyötyä tästä harrastuksesta rahallisesti, niin minun on silti yhä vaikea ottaa sitä tosissani. Ensimmäinen periaatteeni oli pelata rahaa vain niin paljon, että arjessani ei näkyisi mitään, vaikka häviäisin kaiken. Periaate oli ehkä sikäli huono, että saatoin heti alkuhuumassa shoppailla pienen kokoelman osakkeita tunnepohjalta, mitä tuskin voi laskea vakavasti ottamiseksi. Nyttemmin olen päivittäin seuraillut salkkuni kehitystä, joka sekin tuntuu melkein enemmän tietynlaiselta Facebookin pelisovellukselta, joka ei vaadi käyttäjältä muuta kuin lähtökäskyn, ja suurin piirtein päivittäisen tilanneseurannan. Tätä kirjoittaessa +0,2 %.

Toiseksi periaatteekseni valikoitu pitkäjänteinen säästäminen. Tämäkin oikeastaan vain tukee sijoitustoiminnan lyömistä lekkeriksi. Jos pelaisi osakkeilla, pitäisi olla paljon paremmin kartalla siitä, mitä lähiaikoina tulee tapahtumaan, ja miten markkinat oikein toimivat. Nyt riitti vain arvioida jotenkin, että hinta on sopiva ja kohde vakaa, ostetaan ja annetaan vaan mennä. Katsotaan sitten parin vuoden päästä, kun ASP-säästämisen minimiaika ylittyy, josko voisi realisoida osakkeet yhteen ylimääräiseen neliöön jonkun kolkon kehyskunnan pahamaineisimman lähiön harmaimmasta betonikorttitalosta.

Kävin eilen ammattilaisen elkein Pörssisäätiön pörssi-illassa pörssitalossa, Pörsingissä. Vihollisleirin pääekonomisti oli ihan hyvä esiintyjä, ja piti siis ihan mukiinmenevän esityksen talouden näkymistä. Yritysesittelyt taas olivat jokseenkin turhia. Tarkoitan, että ajattelin esittelyjen olevan jotenkin erityisesti räätälöity juuri tätä yleisöä varten, mutta Outoteciä enimmäkseen lukuunottamatta esitykset tuntuivat lähinnä Kalevi Kaduntallaajille suunnatuilta itsekehuperformansseilta. Mielenkiintoista oli kuitenkin havaita yleisön ikäjakaumaa. Meitä keski-ikäisiä oli melko maltillinen määrä, mutta nuorta väkeä ja eläkeläisiä tuntui riittävän. Olisin kuvitellut ikäjakauman olevan käänteinen.

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Tilastollinen ja yksilöllinen

Viikolla Helsingin Sanomien kommenttiosastolla, eli mielipidepalstalla, itkettiin elinaikakertoimesta ja siitä, miten se perustuu vain joihinkin tilastoihin, eikä tosiasioihin. Tilastot kun ovat vain tilastoja, eikä kerro yksittäisestä ihmisestä yhtään mitään, ja tämän vuoksi elinaikakertoimen (joka "nakertaa nuorten työeläkkeitä") käyttöönotto on väärin. (Sivumennen sanoen elinaikakertoimesta, joka kuitenkin on vain eläkejärjestelmän jälkikäteistä paikkaamista ilmastointiteipillä, voidaan tietysti olla montaa mieltä - nähdäkseni vaihtoehtona olisi kuitenkin ollut huomioida väestön eliniän piteneminen jollain toisella tavalla, kuten vaikka nostamalla maksuja enemmän kuin on ennustettu tarpeelliseksi).

Olen havainnut ennenkin, että tilastotieteen soveltaminen yksilöiden elämiin nostattaa usein niskakarvat pystyyn. Mitä, ei noin voi sanoa, ei noin saa tehdä, en minä ainakaan tee noin. Ketjutupakoiva, makkaran voimin sohvallaan elävä mies marisee, kun hän ei saakaan elää 76-vuotiaaksi kuten muut, ja 90-vuotiaaksi elävät nalkuttavat, kun ei saakaan jatkossa hyväksikäytettyä eläkejärjestelmää yhtä tehokkaasti ylittämällä elinaikaennusteet. Luulen kuitenkin, ettei kansa pitäisi siitäkään, että eläkeyhtiöt pystyisivät (vaikka jonkinlaisen aikamatkustusteknologian avulla) täydellä varmuudella kertomaan, miten vanhaksi kukin yksilö elää ja mitoittamaan maksut sen mukaan. Pitkään eläviltä perittäisiin korkeampia maksuja kuin terveyttään aktiivisesti laiminlyöviltä. Miten ne noin voi sanoa, näytänpä ihan piruuttani heidän olevan väärässä! Vaikea tietysti sanoa, kannustaisiko tämä ennenaikaiseen poistumaan vai elävien kirjoissa sinnittelyyn.

Arkielämässä ilmiö näkyy valikoivana suhtaumisena yleistyksiin. Yleistäminen eli sen sivuuttaminen, että yksilöt tekevät sekä rationaalisia että irrationaalisia valintoja, on usein välttämätöntä pelkästään asioista keskustelemiseen. Usein tämä hyväksytään ("mamut kuppaavat sosiaalijärjestelmäämme"), mutta auta armias jos joku Sofi Oksanen lausuu pari poikkipuolista sanaa suomalaisista Tanskassa, jonka muutaman vuoden takaista Mohammedin pilkkaamista pidettiin ihailtavan rohkeana ja upeana sananvapauden harjoittamisena. Oksanen meni väittämään, että suomalaiset, erityisesti suomalaiset miehet, ovat viinaanmenevää, tuppisuista ja väkivaltaan taipuvaa väkeä. Joka ainoa suomalainen, Oksanen mukaanluettuna, tietää tasantarkkaan, että Suomessa on paljon miehiä, jotka 1) käyttävät alkoholia vähintäänkin maltillisesti, jos ollenkaan, 2) ovat hyvinkin sosiaalisia, ekstroverttejä ja puhuvat tunteistaan avoimesti ja/tai 3) eivät koskaan turvautuisi väkivaltaan. Olin eilen myöhään erään helsinkiläisen tuttavan luona, ja palasin keskustan kautta lähempänä yhtä yöllä kotiin. Turpaanvetäjäisiä en nähnyt, mutta kaupungilla suorastaan haistoi viinaan puhumattakaan siitä oksennuksesta, jonka eräskin sankari yrjösi takanani pylvääseen nojautuneena. Yöbussissa oli (minun lisäkseni) paljon hiljaisia, yksinäisiä miehiä, yksi selitti vain kännisenä kuinka hän ei ole kännissä ja kuinka (näin ainakin tulkitsin sen mongerruksen) hän ei pidä siitä, että hänen tekemisiään vahditaan. Väkivallasta voi sitten lukea sunnuntain ratoksi lehdestä.

Sofin teesit eivät näköjään ole ihan tuulesta temmattuja, vaan perustuvat jonkinlaiseen yleiseen näkemykseen suomalaisista ja suomalaisista miehistä. Sofin yleistys on perusteltu, vaikka esimerkiksi minä en tunne yhtään väkivaltaista Turmiolan Tommia, eikä yksikään tuttuni ole tyystin epäsosiaalinen, vaikka ihan kaikki eivät seurapiirihaita olekaan. Kuitenkin lehdissä ei ole juurikaan muusta viime päivinä itketty kuin että Sofi sanoi niin rumasti. Ja myönnän: kyllähän minuakin vähän tympii se, että suomalaisesta miehestä saa sanoa mitä tahansa, ja sanomalle hurrataan. Kun Esko Kiesi samaistaa naisen ja auton, seuraa julkinen teloitus. Kuitenkin jokaisen täysjärkisen pitäisi ymmärtää Oksasen lausunto sellaisena kuin se on: yhteenvetona, josta yksityiskohdat on jätetty pois, ja että todellisuudessa Suomessa on paljon sekä kilttejä, raittiita ja puheliaita miehiä sekä väkivaltaisia raivopäitä, joiden puheenparsi on känniläisen örinää ja selvä päivä on nähty viimeksi vuonna 1985. Jos Sofi olisi jättänyt yleistämättä, hän ei olisi voinut antaa mitään järkevää lausuntoa, vaan joutunut toteamaan, että toiset ovat tällaisia, toiset tuollaisia, kolmannet sellaisia, neljännet ties minkälaisia, viidennet jotain muuta.

perjantai 27. marraskuuta 2009

Mahdollinen saari

Pohjimmiltaan La possibilité d'une île (Mahdollinen saari) on jälleen yksi Houellebecq - vain rakenteeltaan vähän kömpelömpi ja paremman sanan puutteessa tunnelmaltaan esoteerisempi kuin hänen aiemmat teoksensa. Pohjalla kuitenkin on se sama tunteistaan ja muusta ihmiskunnasta vieraantunut ranskalaismies, jonka nimi tällä kertaa on Daniel. Hän on stand-up koomikko, joka menestyy ammentamalla aiheensa rasismista, sovinismista, seksuaalisuudesta, pedofiliasta ja muusta järkyttävästä. Hänen elämässään on kolme tärkeää: ikäisensä Isabelle, jolta hän saa rakkautta mutta ei seksiä; nuorempi Esther, jolta hän saa seksiä mutta ei rakkautta; ja tärkeimpänä Fox-koira, jolta hän saa pyyteetöntä rakkautta. Tarina kerrotaan Danielin, ja hänen tuhat vuotta myöhempien elävien klooniensa Daniel24:n ja Daniel25:n kautta.

Näissä Michelin kirjoissa vaikuttaisi toistuvan sama teema. Ne kuvaavat nyky-yhteiskuntaa, ja sen raadollisinta puolta. Maailmaa, jossa ihmiset eivät juurikaan välitä toisistaan, jossa himo on korvannut loputkin rakkauden rippeet, ja jossa veritöillä ja seksin pimeillä puolilla mässäilly nostattaa kohua ja närkästystä, jotka oikeastaan ovat vain savuverhoja suosionosoituksille, ihailulle ja jonkinlaiselle tyydytykselle. Danielille juuri sen hyödyntäminen tuo leivän pöytään, ja lisäksi kerroskaupalla voita sen leivän päälle. Jossain vaiheessa uskontoihin varsin mitäänsanomattomasti suhtautuva Daniel sekaantuu elohimiittien lahkoon. Elohimiitit ovat eräänlainen raëlilaisuutta erittäin vahvasti muistuttava ufo-kultti, joka uskoo taivaasta tulleisiin, ja vielä jonain päivänä sieltä palaaviin luojiin, elohimeihin. Yksityisellä saarellaan he kehittelevät kloonausteknologiaa, joka vapauttaisi ihmisen viimein kuolemastakin, ja siten siis vanhenemisen kiroista. Vanheneminenhan myös on yksi elämän väistämätön seuraus, jota vastaan taistellaan hampaat irvessä ryppyvoitein ja 50 cent -lippalakein.

Kuten olen jo aiemmin todennut, Houellebecq'n teemat puhuttelevat minua, mikä on tähän asti saanut minut palaamaan häneen muutamia kertoja. Ei kuitenkaan mahda mitään: Mahdollinen saari oli loppujen lopuksi melko puisevaa luettavaa. Terävän ja viiltävän kerronnan sijaan lukija saa kahlata läpi 400 sivua tekstiä, joka ei koskaan oikein pääse vauhtiin samalla tavalla kuin Alkeishiukkaset ja Halujen taistelukenttä. Nyt olen kuitenkin lukenut kaikki Houellebecq-suomennokset, enkä taida tarttua ranskan opettelemiseen, vaan jään odottelemaan Ville Keynäsin seuraavaa suomennosta, mikäli sellainen vain on tulossa.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Bukowski ja neljäs Houellebecq

Bloggaaminen on jäänyt taas vähän ikävästi. Ei ole tullut mieleen mitään, mistä olisi kehdannut kirjoittaa. Pari iltaa on mennyt lukiessani yhtä kirjaston kirjaa, jonka palautuspäivä on huomenna, ja halusin urakoida sen loppuun uusimatta lainaa. Täytyy kyllä sanoa, ettei Charles Bukowskin Naisia ollut kovinkaan häävi teos, eikä ainakaan antanut mitenkään mieltäylentävää kuvaa kyseisestä kirjailijasta, jolta olisin halunnut ennemmin lukea Postitoimiston, jota ei sieltä Entressen kirjastosta silloin löytynyt. Enemmän kuin juopon runoilijan toilailuista naismaailmassa, Naisia vaikuttaisi olevan jonkinlainen sarja kirjailijan mieleen tulleita juttuja, joita kirjailija itse - mutta ei oikein muut - voisi käyttää itsetyydytysfantasioina. Erityisen hauska se ei ollut, ja "naiset rakastuvat juoppoihin, lihaviin resupekkataiteilijoihin" on aika vanha posetiivi veivattavaksi. Kirja on kylläkin 70-luvulta kotoisin, mutta nähdäkseni se ei ole mitenkään erityisen lieventävä asianhaara. Saatan tietysti vain olla niin tyhmä ja sivistymätön, etten ymmärrä hienoa kirjallisuutta, vaikka lukisin sitä.

Toinen lukemani kirja, jota on kyllä vielä sata sivua jäljellä, on jälleen sitä Houellebecqiä. Mahdollinen Saari eli La Possibilité d'une Île kyllä rikkoo aiempien Houellebecq-kirjojen kaavan (tai peittää sen ainakin niin hyvin, että minä hämäännyn), mutta on se kyllä sitten myöskin varmasti huonoin - tai pikemminkin tylsin - hänen teoksistaan, jotka minä olen kirjastosta lainannut. Siinä on kuitenkin jonkinlainen järki ja sanomakin, jonka voin selvittää itselleni sitten, kun luku-urakka on ohi.

Star Trek: Voyager, 4. kausi

Voyagerin neljäs kausi oli selkeä parannus, mutta on todettava, että tämänkin katsomisessa oli täysi työ. En tiedä, olenko vain tottunut liian hyvään, mutta kyllä se tympäisee, kun käsikirjoittajat menevät lähes jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Voyager keskittyy liiaksi kepeään viihteeseen. Ei sen tarvitsisi olla Deep Space Nine paremmista science fiction -sarjoista puhumattakaan, mutta kyllä se kipeästi tarvitsisi kovapintaisempia ja teräviä jaksoja lapsellisten kummitustarinoiden ja TNG:stä hylättyjen jaksojen sijaan.

Mutta edellisiin kausiin verrattuna taso on selkeästi parempi, paljolti kiitos uuden hahmon, kauden alussa kollektiivista irtirepäistävän borg-tyttösen, Seven-of-Ninen. Samalla Kes saa kenkää. Harmi, ettei Neelix tai Harry, mutta aina ei voi voittaa. DS9:n tapaista moraalista harmautta ja (trek-mittakaavassa) synkkyyttä ei ole luvassa, mutta arvosanojen keskiarvo näyttäisi pikaisesti arvioiden olevan korkeampi, ja kaudella on useita suositeltavia jaksoja: Scorpionin jatko-osa, Year of Hell, Message in a Bottle, Prey, ja hyvin erilainen jakso Living Witness. Todella harmi, että näiden vastapainoksi on sitten DNA-muuntelujaksoja tai muuten vain tyhjänpäiväisiä ja sataan kertaan nähtyjä jaksoja, joiden loppuratkaisu on käsittämättömät litaniat non-senseä.

---

Scorpion, part II: Odotuksia nostattaneiden kaksiosaisten jaksojen jälkimmäinen puolisko ei yleensä lunasta odotuksia, eikä niin käy nytkään. Species 8472:n uhka ratkeaa vähän liian helposti. Siitä huolimatta ihan kelpo jakso, jossa miehistöön liittyy uusi jäsen, Seven of Nine. Entinen borgi. 8+.

The Gift: Epäilykset heräsivät jo edellisessä jaksossa, kun Jennifer Lienin nimi oli otettu pois alkuintrosta. Kesin matka siis päättyy hänen telepaattisten kykyjensä alettua kasvamaan eksponentiaalisella vauhdilla. Jos minulta kysytään, niin tämä kävi vähän liian helposti, ja loppuratkaisukin on vähän sellainen "Kes nousee seuraavalle tietoisuuden ja eksistenssin tasolle"-tyyppinen taikaisku. 7+.

Day of Honor: B'Elanna ahdistuu klingonperinteistä, niiden noudattamisesta ja noudattamattajättämisestä. Noin muuten Voyager kohtaa pakolaisia, jotka pyytävät ensin viattomasti vähän almuja. Kun niitä ei anneta heidän mielestään tarpeeksi, alkavat nämä mankumaan, kuinka Voyagerin miehistö elää yltäkylläisyydessä (vielä, vaikka matkaa on vielä vuosikymmeniä jäljellä). Kun he eivät kerran saa kaikkea, päättävät nämä kaapata sankareidemme avaruuslaivan. Samaan aikaan B'Elannan ja Parisin sukkula räjähtää (miten niitä sukkuloita oikein riittää, kun melkein joka jaksossa sellainen menee rikki?), ja tyhjiössä leijaillessaan tunnustavat toisilleen rakkautensa. Ääh. 7+.

Nemesis: Chakotay ystävystyy sodassa olevan kansan kanssa, ja oppii vihaamaan näiden vihollista. Olisin ollut valmis tuomitsemaan jakson tylsäksi rutiiniriuhtaisuksi, mutta on siinä pari kutkuttavaa koukkuakin, joka sai tämänkin katsojan hieman häpeäään jakson aikana syntyneitä asenteitaan. 8.

Revulsion: Voyager vastaa hätäkutsuun ja löytää aluksen, jonka miehistö on siivooja-huoltomies -hologrammia lukuunottamatta kupsahtanut. Tyypillinen jännärijakso, joka yrittää ottaa esiin psyko-hologrammin avulla kysymyksen elämänmuotojen paremmuudesta, mutta kuitenkin käteen jää melko kliseinen rypistys. Plussaa siitä, että Harry ihastuu Seven-of-Nineen, joka vastaa melko suorasanaisesti nuoren miehen kiihkoon. ("You wish to copulate?"). .

The Raven: Kuin ihmeen kaupalla sankarit löytävät aluksen, jolla 7-of-9 alunperin assimiloitiin borgien kätyriksi. Tylsänpuoleinen. 6.

Scientific Method: Hölmönpuoleinen perusjakso, jossa näkymättömät natsilääkärimuukalaiset näkymättömine laitteineen tekevät kokeita miehistöllä. Lopussa hurjistunut Janeway tekee toimintasankarin temput, eli asettaa koko miehistön huomattavaan kuolemanvaaraan, mutta kaikki selviää parhain päin. Tässäkin jaksossa leikitään taas DNA:lla, jonka muutoksilla on jälleen välittömästi näkyvä ulkoinen vaikutus. Onneksi muutokset voi peruuttaa yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin. Hohhoijaa. Muuten antaisin kutosen, mutta DNA-hömpän takia 6-.

The Year of Hell, part I: Vaihteeksi erinomainen jakso, jossa Kurtwood Smith esittää pakkomielteistä Karjalan palauttajaa, eli krenimiläistä, joka temporaaliaseen kanssa yrittää palauttaa historian mieleisekseen. Jaksossa alkaa kolmoskaudella Kesin aikahyppelyjaksossa enteilty krenim-sota, josta tämän jakson aikana meneekin ensimmäiset pari-kolme kuukautta. Jakson lopussa tilanne Voyagerin kannalta vaikuttaa toivottomalta. Kaikesta potentiaalista huolimatta jaksosta jää vähän tylsä maku. Onhan näitä tiukkoja paikkoja nähty, ja koska jaksossa temppuillaan aika-avaruuden kanssa, niin luultavasti seuraavan jakson lopussa kaikki on kuin mitään ei olisikaan. Joka tapauksessa jaksosta jää uupumaan sellainen epätoivoinen tunnelma, joka onnistuttiin Deep Space Ninessa välittämään kotikatsomoihin asti. Siellä tietysti sota kesti useita tuotantokausia, ei yhtä tai kahta jaksoa. 8+.

The Year of Hell, part II: Paris ja Chakotay ovat jääneet Annoraxin "vieraiksi" Janewayn ja kumppaneiden lymyillessä purkukuntoon päässeellä Voyagerilla. Kerrankin kaksiosaisen jakson jälkimmäinen osa on parempi - Janeway ja Annorax ovat kumpikin pakkomielteidensa ajamia johtajia, joiden touhut alkavat epäilyttää hierarkian alemmilla tasoilla olevia. Loppuratkaisu on ennalta-arvattava, mutta Voyagerin mittakaavassa viihde on laadukasta, vaikkakin ooh!aah!-elämyksiltä säästytään. 9-.

Random Thoughts: Sankarit kohtaavat telepaatteja, ja B'Elanna syyllistyy ajatusrikokseen. Paitsi että kyseessä onkin juoni. Ihan kelvollinen jakso, jota vaivaa tietty kaavamaisuus: onhan näitä nähty, missä sankari joutuu syytteeseen rikottuaan epähuomiossa ja tietämättömyyttään paikallisia lakeja, ja sitten sotkua selvitellään, ja lopussa kaikki on hyvin. Aiheesta (mielenmaisemien lukemisesta) olisi voinut tietysti tiristää enemmänkin. 8.

Concerning Flight: Kerrassaan tylsä jakso, jossa John Rhys-Davies pääsee jälleen esiintymään Leonardo da Vincinä. Ärsyttää Tohtorille tehtailtu taskutietokone, joka jotenkin onnistuu luomaan hologrammeja sinne, missä muuta asiaankuuluvaa laitteistoa ei ole. Muutenkaan jaksossa ei ole oikein mitään, mitä ei olisi nähty jo ihan tarpeeksi monta kertaa. 6-.

Mortal Coil: Vaikka en pidäkään Neelixistä, ei hän kuitenkaan ole sarjan paskimpia hahmoja (Harry Kim on). Jakso, jossa Neelix kuolee, ja yrittää myöhemmin itsemurhaa, ei voi olla ihan huonokaan. Itse asiassa parhaita Neelix-rutistuksia kolmoskauden Fair Traden ja ykköskauden Jetrelin ohella. Tietenkään ei ollut epäilystäkään, etteikö kaikki loppuisi parhain päin, mutta se kai on annettava sitten anteeksi. Ärsyttävä pikkukakara ja turhan onnellinen loppu pilaa vähän mukavan raskasta tunnelmaa. 8+.

Waking Moments: Tavanomainen "miehistö näkee painajaisia, mutta takana onkin riivaajat"-jakso. Ei varsinaisesti huono, mutta malliesimerkki rutiinirutistuksesta, joka ei sanottavammin jää edes mieleen. 7.

Message in a Bottle: Seven löytää keinot kommunikoida alpha-kvadranttiin, kunhan ensin pari pikkuongelmaa on ratkaistu lähettämällä Tohtori valtaamaan takaisin romulaanien kaappaamaa alusta. Vihdoin ja viimein päästään painimaan vähän sarjan taustajuonen kimpussa. Hyvää jaksoa pilaa vähän sen kepeä luonne. Toiseksi en ymmärrä, miten Tohtorin ohjelmakoodista ei voi muka tehdä kopiota, vaan sitä käsitellään ikäänkuin jonkinlaisena konkreettisena palana, joka muuten käyttäytyy kuin sähköisessä muodossa oleva tieto. 8.

Hunters: Edellinen jakso ikään kuin jatkuu. Alpha-kvadrantin kotiväeltä alkaa tulemaan kirjeitä. Hyviä uutisia, huonoja uutisia. Käsikirjoittajat eivät mielellään ota sisarsarjan pääpahista, Dominionia, puheeksi, vaan viittaa hämärästi vain johonkin gamma-kvadrantista kotoisin olevaan voimaan. Chakotay kuitenkin saa tiedon, että maquis-kapinalliset on tapettu melkein viimeiseen mieheen ja naiseen, kuten näimme aikoinaan DS9:ssä. B'Elannakaan ei tätä uutista sulata. Saisimmepa tulevissa jaksoissa nähdä vähän enemmänkin tätä ruokalajia - sarjan alussa maquis'ien ja tähtiliittolaisten välinen kitka vaikutti olevan merkittävääkin laatua, mutta sitten se unohdettiin ja keskityttiin seikkailemaan. Hirogen-muukalaiset alkavat uhittelemaan, ja ilmeisesti kuulemme vielä jatkossa heistä. Tosin moiset raakalaiset eivät edelleenkään pärjää trek-versumin paremmille vihollisedustajille jostain romulaaneista lähtien, puhumattakaan em. Dominionista perustajineen ja vortineen. Ihan kelpo jakso, joskin hirogen-sivujuonne ei oikein kuulu asiaan, kun kerrankin voitaisiin tiristää mehuja Voyagerin kohtalosta. Sitäpaitsi Harryn lapsellisuus ärsyttää. 8.

Prey: Hirogen-soturi metsästää laji 8472:n edustajaa. Voyagerin väki arpoo, kumpaa auttaisivat. Seven of Nine uhmaa avoimesti Janewayta ja toteaa lopuksi tämän olevan pettynyt ja rankaisevan Seveniä siksi, ettei tämä ollut muuttunut enempää Janewayn kaltaiseksi. Varsin toimiva jakso. 8+.

Retrospect: Seven saa jonkinlaisia takaumia. Totta puhuakseni taisin nukahtaa jakson aikana, enkä jaksanut alkaa katsomaan uudestaan, joten jääköön arvostelematta toistaiseksi. ?-.

The Killing Game, part I: Hirogeniläiset ovat kaapanneet Voyagerin, ja alistaneet miehistön väkivaltaisiin holokansiseikkailuihin. Koko jakso tuntuu vähän tekosyyltä sijoittaa tutut sankarimme toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan taistelemaan natseja vastaan. Mademoiselle de Neuf avaa hiuksensa ja laulaa. Niin tai näin, minua tympii, enkä varmasti ole ainoa, miten käsikirjoittajat eivät yhtään piittaa realiteeteistä, vaan tarpeen vaatiessa holokansikin taipuu kattamaan vaikka kokonaisen kaupungin. Kyllä tämä viihteestä kuitenkin menee. 7.

The Killing Game, part II: Sama meno jatkuu kuin ykkösosassakin. Hirogen-johtajan motiivit tällaiseen kidutukseen kuitenkin paljastuvat, mutta tarina jää silti epäuskottavaksi (siis Trekin kontekstissakin epäuskottavaksi) viihdeseikkailuksi. 7.

Vis À Vis: Bob "Bulldog" Briscoe (näyttelijä Dan Butler) Frasierista on vierailevana tähtenä kaikkiaan keskinkertaisessa hömppäjaksossa, joka kuuluu "DNA-taikatemppu"-jaksojen ikävään kategoriaan. Plussa tulee Butlerista. 6+.

The Omega Directive: Muuten keskinkertainen jakso, jossa viikon hiukkasen takia jopa Janeway rikkoo silmäänsä räpäyttämättä päädirektiiviä ("For the duration of this mission Prime Directive is rescinded"). Seven of Nine uhmaa jälleen Janewaytä, mikä vähän nostaa jakson arvostusta. 7+.

Unforgettable: En malta olla arvioimatta jaksoa unohdettavaksi. Chakotay rakastuu naiseen, joka oli aiemmin rakastunut Chakotayhyn ja sen jälkeen joutunut pyyhkimään koko miehistön muistot naisesta ja tämän edustamasta rodusta. Lemmenkipeä nainen kuitenkin palaa Voyagerille virkistämään vähän muistoja, mutta ongelmia seuraa. Hohhoijakkaa. 6.

Living Witness: 700 vuotta myöhemmin Voyagerista on tullut revisionistisen historiankirjojen kirjoittamisen jäljiltä varsin huono muisto erään kansan keskuudessa. Tohtorista otettu varmuuskopio kuitenkin löytyy, ja vääryydet päästään oikaisemaan. Varsin toimiva jakso, joka tuo mieleen Babylon 5:n neloskauden päätösjakson Deconstruction of Falling Stars. On mukava nähdä varsin, sanoisinko, fasistinen versio sankarimiehistöstä, jonka periaate on turvautua väkivaltaan, kun diplomatia pettää. Janeway päättää kansanmurhasta silmääkään räpäyttämättä, Chakotay kuulustelee vankeja apunaan Harry, joka ei pelkää hakata kuulusteltavia. Neloskauden parhaimmistoa. 9-.

Demon: Kerrassaan typerä jakso. Nyt DNA:ta kopioimalla voi paitsi tehdä kloonin toisesta olennosta, myös tämän ylläolevista vaatteista ja elektronisista laitteista jotka, toisin kuin alkuperäiskappaleet, kestävät helposti satojen asteiden lämpötiloja. Kyllähän tämä kertaviihteestä kai menee, mutta enpä haluaisi katsoa uusintana. 6-.

One: Jakson alkuasetelma on vähän hölmö - alus ajautuu ison tähtisumun äärelle. Sen kiertäminen veisi vuoden, mutta läpi meneminen vain kolme kuukautta. Harmillista kyllä, tähtisumu aiheuttaa miehistölle Seveniä lukuunottamatta sietämätöntä päänsärkyä, ja itse asiassa tappaakin yhden statistin. Ratkaisu on nukuttaa muu miehistö, ja jättää alus herran, Sevenin ja hologrammi-Tohtorin haltuun, ja ajaa läpi. Kun tästä päästään yli, tarjoillaan meille puolisen tuntia Sevenin ja Tohtorin välistä naljailua, ja Sevenin mökkihöperöityminen Tohtorin jouduttua sammuttamaan itsensä. Hieman tietysti harmittaa, että tällä kaudella ollaan keskitytty paljolti seiskatytön edesottamuksiin hänen sopeutuessa miehistöön, mutta ei auta. Hyvä jakso kuitenkin. 8.

Hope and Fear: Kausi päättyy tympeämmänpuoleisen rutiinijakson merkeissä, jossa Ray Wisen (Twin Peaks, Robocop) esittämä ystävällinen muukalainen auttaa selvittämään Message in a Bottle -jaksossa (vai Huntersko se oli) vastaanotetun viestin. Kotiinpaluu kolmessa kuukaudessa vaikuttaa mahdolliselta, mutta jälleen kerran porukat joutuvat pettymään, ja tyytymään vaivaiseen 300 valovuoden harppaukseen. Enää 57000 valovuotta matkaa kotiin. Jakson hyviin puoliin kuuluu kuitenkin jälleen kerran Sevenin hahmokehitys. 7+.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Ruudun takaa

Eilen tuli Neloselta pari elokuvaa, jotka tallensin digiboksille, ja joista toisen katsoinkin iltasella. Molemmissa oli pääosissa Johnny Depp, mutta kumpaakaan en tallentanut siksi, että pitäisin jotenkin erityisesti Deppistä ja tämän elokuvista. Nick of Time ("Viime Hetkellä" taisi olla suomennos) oli henkilökohtaisesti ennenkaikkea Christopher Walken -elokuva, ja illalla katsomani, plagiarismista ja kirjailijasta kertova Secret Window ("Salainen ikkuna") perustui Stephen Kingin novelliin Secret Window, Secret Garden (jota en muista kylläkään lukeneeni), ja kiinnosti niistä syistä ja muuten yleissivistyksellisistä syistä. Elokuva jäi kylläkin tasolle ihan hyvä.

On kuitenkin mielenkiintoista huomata, miten joku Johnny Depp saa aina muutaman niskakarvan pystyyn. Mies ei nähdäkseni ole lainkaan huono näyttelijä - ei kyllä mitään huipputasoakaan - mutta kaitpa jokin siinä, että häntä pidetään etenkin naisten keskuudessa jotenkin huippuseksikkäänä ja -komeana miehenä, hiertää tällaisen kateellisen ja katkeran, tavallisen miehen mieltä. Tai ehkä vielä pikemminkin kyse voisi olla samasta kuin siinä, kun kauniina ja seksikkäinä pidetyt naiset raportoivat toisinaan, ettei heitä oteta vakavasti. Ilmiölle voi olla monenlaisia perusteluja, mutta kuvittelen melkoisen osan selittyvän sillä, että ihmisillä on taipumus olettaa ominaisuuksien tasapaino: kuinkahan monta kertaa olen nähnyt senkin harhaluulon, että kauniit ihmiset ovat usein jotenkin tyhjäpäisiä, tai että rumina ja tyhminä pidetyillä ihmisillä on kultainen sydän. Samaan tapaan huomaan, ainakin itsessäni, jonkinlaisen taipumuksen - tai halun - väheksyä ulkoelokuvallisilla ansioilla suosiota niittäneiden näyttelijöiden kykyjä, vaikka tarkemmassa analyysissä siihen ei ole mitään perusteita.

Tietenkään stereotypiat eivät synny tyhjästä. Asioilla kuitenkin on usein monimutkaisemmat yhteydet kuin kahden välittömän havainnon välinen suora yhteys, ja siksi stereotypiat usein hajoavatkin yksittäistapausten ominaisuuksiksi. Selvästikään kaikki kauniit ihmiset eivät ole tyhmiä, mutta henkilö, joka on kiinnostunut vain ja ainoastaan kauneudenhoidosta (tai ihan vastaavasti mistä tahansa muustakin asiasta), ei ajattele mitään muuta ja sitäkin vain jollain pinnallisella "kun teen näin, niin jostain syystä tapahtuu näin"-tasolla, on luultavasti kyllä kaunis, mutta älykkyydestä en tiedä. Paitsi tietysti jos määrittelemme älykkyyden kykynä keskustella kauneudenhoidosta, mutta jätetään nyt saivartelematta tämän enempää. Samoin tietysti näyttelijöiden kanssa - epäilemättä on olemassa näyttelijöitä, jotka saavat rooleja siksi että ovat niin hyvännäköisiä, eikä siksi että olisivat edes keskinkertaisia näyttelijöitä. Vai millä rahkeilla joku Paris Hilton (tiedän, ääriesimerkki) muka on saanut rooleja?

Sunnuntaiseireenien kutsu

Nuorempana olin palavasti sitä mieltä, että kauppojen sunnuntaiaukiolo pitäisi vapauttaa, koska "kiinniolo perustuu vain joihinkin kristillisiin perinteisiin". Enkä ole edelleenkään hirveän pahoillani, että nyt näin on viimein käynyt, vaikka loppujen lopuksi asialla ei käytännössä hirveästi olekaan väliä, ainakaan henkilökohtaisten mukavuussyiden kannalta - pärjäisin hyvin, vaikka kaupat olisivat sunnuntaisin kiinni koko vuoden.

Joitakin järkevältä kuulostavia perusteita on sunnuntaiaukioloa vastaan esitetty. Sunnuntaiaukiolo tietää kuulemma pienten kauppojen kuolemaa, ja lisäksi hintojen nousua, koska nousevat palkkamenot on katettava jollain. Lisäksi kauppojen työntekijöiltä riistetään viimeinenkin lepopäivä - vaikka kuvittelen esimerkiksi nuorten opiskelijoiden lähinnä ilahtuvan uudesta tilaisuudesta ansaita vähän rahaa opintojen sivussa. Jopa niissä kristillisissä perusteissa on jokin tolkku sikäli, että ne perustuvat vakiintuneisiin opinkappaleisiin, jollaisina asialla saattaa olla merkitystä monille, vaikka itse en lepopäiviäni pyhittäisikään. Pienten kauppojen puolesta en pelkää, sillä erikoisliikkeet elävät erikoisuudestaan, ja pieniä ruokakauppoja suosivat muutenkin ne, jotka asuvat niiden lähellä ja jotka nauttivat hiljaisuudesta, josta on turha uneksia isojen markettien ja ostoskeskusten uumenissa.

Ja sitten on kaikenlaisia älyvapaita perusteita. Tämän päivän Helsingin Sanomien mielipidepalstalla muuan huolestunut kansalainen, keravalainen Riitta Siikavirta, kynäilee:
"Tehty päätös kauppojen aukiolosta sunnuntaisin läpsäisee kasvoille niitä poliitikkoja, jotka vielä jokin aika sitten julistivat pitävänsä huolta nuorista. Rahan takia heiltä ja aikuisiltakin on uhrattu mahdollisuuksia eettisempään elämiseen ja kasvuun."
Minä en oikein näe yhteyttä aukiolojen vapauttamisen ja "eettisemmän elämän ja kasvun" mahdollisuuksien välillä. Ei kai siellä kaupassa pakko ole käydä?
"Tavalliseen elämään ei kuulu kaupoissa pyöriskely."
Mitä on tämä "tavallinen elämä"? En tiedä, mutta minusta melko oleellinen osa sitä on vaikkapa töissä/koulussa käynti, ja kaupassakäynti silloin kun sille on tarvetta, eli melko usein jos elää kuten minä, joka ei osta aina kerralla viikon ruokia.
"Taas jaetaan kansaa kahtia. Vähävaraiset ja kouluttamattomat käyttävät aikaansa kauppojen käytävillä. Se toinen osa tietää ajankäytölle muitakin väyliä."
Vanha kunnon kansa-argumentti. Mitähän ne vähävaraiset ja kouluttamattomat sitten tekisivät, jos kaupat olisivat sunnuntaisin kiinni? Pyörisivät kotonaan tuskissaan, kun eivät keksi mitään tekemistä kun kaupat ovat kiinni? En edelleenkään ymmärrä, miten kauppojen aukioleminen pakottaa ihmiset käymään kaupoissa.
"Sunnuntaina saa siis ostettua ruokansa, mutta ei hankittua elämän tärkeämpiä arvoja -- joista suurin osa kansanedustajista näköjään vähät välittää."
Jos nyt sitten oletetaan, että sunnuntaiaukiolo jotenkin maagisesti pakottaa käymään kaupassa, niin eikö niitä "elämän tärkeämpiä arvoja" voi hankkia muuten? Mitä nämä tärkeämmät arvot edes ovat, jos vaikka puoli tuntia vievä ruoanhakureissu nollaa kaikki mahdollisuudet siihen?
"Nykyinen mantra lienee: ei saa syyllistää. Kyllä saa, ja joskus niin pitää tehdä. Syyllistän niitä, jotka pelkäävät vastuuta itsensä kehittämisessä ja ajankäytössä paeten sunnuntaipiiloihinsa kauppojen nurkkiin".
Mitä se Riitta Siikavirtaa koskettaa, jos joku ei halua kehittää itseään ja käyttää aikaansa Riitta Siikavirtaa miellyttävällä tavalla? Vaikka siinähän tietysti yrittää syyllistää. Kello on tätä kirjoittaessani 9. Hitto, vielä 3 tuntia, ja sitten voin lähteä kauppaan, ja olla siellä piilossa iltayhdeksään asti, ja palata sitten kotiin nukkumaan.

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Liskojen päivä

Yhden erittäin huonosti nukutun yön jälkeen väsyttää aika pirusti. Työeläkepäivien vika. Ne olivat tänä vuonna vähän tylsänpuoleiset, mutta buffet sentään toimi. Illan aikana, jatkopaikat mukaanlukien, kului sekaisin viiniä ja olutta että on ihme, etten varsinaisesti kärsinyt krapulasta ainakaan sen päätä särkevässä muodossa. Yön aikana heräsin ainakin tunnin välein - loppuyöstä useammin, ja kolmeen-neljään asti huomasin herätessä vapisevani, hikoilevani ja sydämeni hakkaavan - huomasi siis, että oli tullut otettua.

En tiedä, pitäisikö tässä sitten jotenkin referoida tiistaista antia. Paljon pyöriteltiin asioita, mutta mitään konkreettista ei oikein sanottu. Eläketurvakeskuksen oma Ismo Risku esitteli niitä samoja käppyröitä, joita on esitelty samoissa tilaisuuksissa varmaan joka vuosi. Oulun yliopistossa vaikuttavan dosentin mukaan osakkeisiin ei kannata sijoittaa - tämäkin paljastus tuli tietysti samoihin aikoihin, kun olen itse suunnitellut ryhtyväni piinkovaksi sijoitusammattilaiseksi, eli harjoittamaan nappikauppaa osakkeilla. Tosin tiedän kyllä muutenkin ryhtyväni vähän myöhässä siihen hommaan.

TyEL-päivien buffet kyllä oli erinomaista, tosin jälkeenpäin huomasin, että siinä oli sieniä mukana. Sosiaalisen paineen alla join alkuillan punaviiniä. Perinteisessä jatkopaikassa valomerkki tuli heti kättelyssä, ja jouduimme jo yhden oluen jälkeen vaihtamaan selvästi huonompaan paikkaan. Kotiuduin iltakymmeneltä, ja menin yhden Star Trek-jakson jälkeen (Voyagerin neloskausi puolessavälissä) nukkumaan, tai ainakin yrittämään nukkumista.

Aamulla väsyneenä töihin. Tänäänkin oli siinä mielessä kevyt päivä, että oli aktuaaritoiminnan kehittämissäätiön vuotuinen syysseminaari iltapäivällä buffetteineen. Nekin iltamat käsittelivät ennalta-arvattavasti finanssikriisiä. Esitykset olivat itse asiassa ihan mielenkiintoisia, etenkin Suomen Pankin Pentti Hakkaraisen esitys oli mieleeni. Muut esiintyjät eksyivät vähän turhan kanssa Solvenssi II -asioihin, jotka eivät henkilökohtaisesti oikein kiinnosta muuten kuin siinä mielessä, että on ihan hyvä tietää, mistä muut puhuvat. Buffet oli ihan OK, ja pääsin kahden vuoden töissäolon jälkeen ensi kertaa esittäytymään parille vahinkopuolen matemaatikolle. Lähdin kuuden jälkeen kotiin Munkkivuoresta. Olin ajatellut käydä vielä lenkillä, mutta pieni sade ei oikein motivoinut, ja kotiin päästyäni huomasin jälleen, miten väsynyt oloni on. Tein tyhmästi, kun en mennyt samantien nukkumaan.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Baskeri päähän

Nyt näpäytän kaikkia niitä, jotka epäilevät minun pitävän ainoastaan verisistä, turtuneista ja kieroutuneista kauhu- ja tieteiselokuvista. Katsoin digiboksille tallentuneen ranskalaisen elokuvan Confidences trop intimes. Siinä psykiatrin vastaanotolle matkaava nainen erehtyy ovesta, ja vuodattaa seksielämänsä salaisuuksia veroneuvojalle, joidenkin kuvausten mukaan hissukalle ja ujolle keski-ikäiselle miehelle, joka ei pysty ilmoittamaan naiselle, että on erehtynyt henkilöstä.

Kaikkien yllätykseksi ihan pidin elokuvasta, tosin ei vähiten siksi, että pidän hissukoita ja/tai ujoja miehiä hengenheimolaisinani, kun en itsekään varsinaisesti ole mitenkään räiskyvä ja sosiaalisesti domineeraava mies. Elokuva ei ehkä ole niin rohkea kuin minulle olisi sopinut, mutta toisaalta se ei alentunut myöskään tekosyyksi toisenlaiseen "rohkeuteen" eli itsetarkoitukselliseen provosointiin.

Joillain ihmisillä on kyky saada elokuvista irti jotain erityistä sanomaa silloinkin, kun se ei ole ihan ilmeistä. Minulla ei tätäkään kykyä ole, mutta ainahan voin nolata itseni yrittämällä löytää merkityksiä pinnan alta. Pinnallisestihan elokuvassa vaikutti olevan jonkinlainen antipsykiatrinen sanoma. Veroneuvoja pystyi auttamaan naista elämänsä solmukohdassa onnistuneesti, kun taas oikean psykiatrin onnistui melkein tuhota veroneuvojan ja naisen välit syöttämällä veroneuvojalle epäilyksiä. Lisäksi elokuvassa vihjattiin, että tämä psykiatri olisi estellyt sivuosassa olevaa klaustrofobiasta kärsivää miestä parantumasta ylittämällä itsensä.

Ohjaaja Patrice Leconte on pikaisen katsauksen perusteella ennenkin ohjannut elokuvia, joissa muodostetaan epätodennäköisiä suhteita epätodennäköisissä ympyröissä. Mikäli pidättäytyvä veroneuvoja ja leikkisistä ja väkivallalla uhittelevista miehistä pitävä nuorekas myyjä olisivat tavanneet kadulla, kaupassa tai muuten todennäköisemmissä olosuhteissa, he tuskin olisivat noteeranneet toisiaan. Jos tämä olettamus pitää paikkansa, elokuvassa voitaisiin yrittää vastustaa pelkkiin ensivaikutelmiin ja muihin ennakkoluuloihin perustuvaa kanssakäyntiä. Ensivaikutelmat pettävät: nainen luottaa terapeutteihin, ja pystyy siksi avautumaan miehelle, jota luulee terapeutiksi. Kun paljastuu, että terapeutti onkin pelkkä veroneuvoja, nainen järkyttyy ja kuvailee oloaan kuin olisi joutunut raiskatuksi.

Kuitenkin ennakkoluulotkin osoittautuvat vääriksi: terapeutti esitetään hienovaraisen tuhoavana voimana, kun taas veroneuvojan kyvyt kuuntelijana ja leikkiterapeuttina osoittautuvat rakentavaksi voimaksi, jonka turvin sekä sukupuolielämäänsä pettynyt nainen että estynyt mies pääsevät jatkamaan elämäänsä. Miehen tapauksessa kysymys on enemmän jonkinlaisesta symbolisesta irtiotosta - hän pitää työstään isältään perimässään toimistossa, ja vasta naisen ilmestyttyä häiritsemään hänen rauhaansa, alkaa työkin maistua puulta. Miehen ongelma onkin jonkinlainen näkymätön kahle - hän ei näytä tekevän elämässään muuta kuin työtä, hänellä ei näytä olevan muita ystäviä kuin entinen vaimo. Naisen ilmestyttyä hän alkaa vapautumaan: ensin hän luopuu kravatistaan, lopulta hän uskaltautuu tanssimaan yksikseen, ja lopuksi hän katkaisee napanuoran - mikä elokuvan psykiatrin mukaan onkin juuri terapian tarkoitus - ja muuttaa naisen perässä, pois ex-vaimostaan, pois isänsä toimistosta jonne "hän aikoinaan syntyi", ja perustaa uuden, valoisamman veroneuvontatoimiston, joka on väritystä ja historiaa lukuunottamatta identtinen vanhan kanssa.

Toinen elokuvan teema on kai seksuaalisuuden ja läheisyyden aiheuttama kiusaantuminen. Fabrice Luchinin näyttelemän veroneuvojan ilmeet kertovat kaiken tarpeellisen Annan (Sandrine Bonnaire) vuodattaessa estottomasti sukupuolielämänsä ongelmakohtia. 2000-luvulla joka tuutista tursuaa sen verran seksiä, etteivät harvinaisemmatkaan seksuaalisuuden ilmenemät tunnu oikein missään. Silti kun laskeudumme henkilökohtaiselle tasolle, alammekin yhtäkkiä punastelemaan ja ujostelemaan, ja joissain tapauksessa tuomitsemaankin jyrkästi, kaikessa heteroseksuaalisesta kädestäpitämisestä ja pussaamisesta pidemmälle menevissä asioissa. Ristiriidan huomaan itsessänikin: en pidä erityisen toivottavana, että aivan kaikesta puhuttaisiin aivan kaikkien kanssa, mutta sitä pidän toivottavana, että asioihin voitaisiin ilmiöinä suhtautua viileän objektiivisesti.

lauantai 14. marraskuuta 2009

Soitin ja pollarit

Ostin uuden MP3-soittimen. Tai tilasin sen oikeastaan, ja miellän sen ennemmin OGG-soittimeksi, koska se soittaa Ogg Vorbis -tiedostoja, joita minulle on kertynyt, kun en koskaan jaksa kirjautua Windowsiin, vaan annan tietokoneen boottautua suoraan Linuxiin, enkä ole kokenut tarpeelliseksi käännellä CD-levyjäni MP3:ksi, kun OGGitkin riittävät. Ainoastaan vanhan MP3-soittimeni (Creativen MuVo joku) kanssa on pitänyt toimia niin, että on siirtänyt MP3-tiedostoja Windowsin käytössä olevalta partitiolta, ja tällöin olen jäänytkin niiden varaan.

Uusi soitin, Samsungin YP-U5, vaikuttaa hyvältä. Paras ominaisuus on tietysti tuo OGG-ominaisuus, mutta lisäksi siinä on 4 gigatavua tilaa, kun vanhassa MuVossani oli vaivainen giga. Siinä on sisäinen muisti, eli se on ikään kuin USB-tikku samalla. Siihen ei tarvita mitään pattereita, vaan siinä on akku, joka alkaa latautumaan kun soittimen tunkee PC:n USB-reikään. Akun pitäisi kestää 20 tuntia. Lisäksi soittimen pitäisi toimia myös radiona, mutta tätä ominaisuutta en ole testannut. Lisäksi soittimessa on sellainen erikoisuus, että kappaleet voi soittaa halutessaan nopeammalla tai hitaammalla vauhdilla. Harrastan sitä joskus itse - en osaa oikein selittää, miksi se on mukavaa - mutta erikoista että joku insinööri on keksinyt ujuttaa sellaisen ominaisuuden kannettavaan tikkusoittimeen. Postimaksuineenkin soitin maksoi vähemmän kuin tänään Citymarketista ostamani kuulokkeet, eli noin viisikymppiä. Ei paha, kun vertaa niihin iTuotteisiin.

Kävinkin oikein lenkillä (tavanomainen vajaan 7 kilometrin Haukilahdenranta-lenkki) kokeilemassa soitinta. Äänenlaatu oli hyvä. Aiemmassa soittimessa ja tietokoneen soitto-ohjelmissa satunnainen kappalejärjestys tuntuu aina arpovan juuri niitä kappaleita, joita ei huvittaisi kuunnella, mutta siinäkin suhteessa uusi soitin vaikuttaa neitsytmatkan jälkeen paremmalta.

Muissa uutisissa mainittakoon, että palatessani lenkiltä asuintaloni eteen oli pysäköity jalkakäytävälle kaksi poliisien partioautoa ja yksi valkoinen mustamaija. Pari konstaapelia partioi jalkakäytävällä, ja ainakin yksi oli A-rapun pyörävarastossa patsastelemassa - olisikohan kuulustellut jotakuta? En viitsinyt kuitenkaan häiritä sinivuokkoja, joten jään jännäämään uutisia suuroperaatiosta. Ajattelin siinä ohikävellessäni, että on mukavaa nähdä verorahoja käytettävän rehellisen veronmaksajan ympäristön turvallisuuden kohentamiseen. Samassa mieleeni palautui eilinen ilta, kun kävelin Kampista eli Espoon bussiterminaalista sinne Tennispalatsiin. Niiden välisellä aukiolla oli muutaman pikkupojan joukko leikkimässä rullalaudoillaan. Juuri kun kävelin heidän ohi, huusi yksi niistä: Voi vittu! Kytät! Lautailu loppui kun seinään. Sitten yksi pojista alkoi rauhoittelemaan muita: Hei ei tää oo kyttien aluetta, ja lautailu jatkui. En sitten tiedä, oliko lautailu jotenkin kiellettyä julkisella paikalla, mutta kuvittelisin ettei ole. Siinä tapauksessa poikien reaktio on jotenkin huvittava, etenkin kun vertaan omiin asenteisiini. Lapsuudessanikin muistan lähinnä ihailleeni poliiseja, vaikken toisaalta muista halunneeni ryhtyä sellaiseksi. Unelma-ammattini Ihmemies ja Ritari Ässä nyt joka tapauksessa olivat jo samalla asialla, mutta paljon jännittävämmissä kuvioissa.

Kirjoittamisen vaikeudesta

Päivittäisen lähipiirini ulkopuolella on koko joukko nettituttuja ja muita, jotka ovat julkaisseita kirjailijoita. Panu ja Timo ovat hiljattain liittyneet tähän arvostettuun joukkoon - onnittelut muuten molemmille - ja hieman etäisemmissä nettitutuissa (lähinnä kai yksipuolisia tuttavuuksia, eli bloggaajia, joiden blogeja luen) sitäkin enemmän. Lisäksi tulin muistutetuksi, että meillähän on yhtiöryhmän palveluksessakin kirjailijoita.

Itsekin aika ajoin haaveilen sivutoimisesta kirjailijuudesta. Blogin pitämistä voi kai pitää perustellusti jonkinlaisena halpana huomionhakuisuutena, mutta harva teini-iän ylittänyt tuskin kirjoittaisi säännöllisesti vapaa-ajallaan, ellei pitäisi siitä. En tietenkään väitä, etteikö suurin osa, ellei kaikki, kirjoita paitsi itselleen, myös yleisölle, vaikka toista väittäisivätkin.

En kuitenkaan ole ryhtynyt kirjailijaksi - voiko sellaiseksi edes ryhtyä? Olen huomannut, ettei minusta ole pitkäjänteiseen kirjoitustyöhön, tai sitten teen vain jotain väärin. Joka tapauksessa, istuessani kirjoittamaan jotain muuta kuin tavanomaista hölynpölyä tänne blogin puolelle, en saa yleensä aikaiseksi mitään. Istun tyhmä ilme kasvoillani, ja tuijotan tekstinkäsittelyohjelman valkoista ruutua. Joskus harvoin saan kirjoitettua yhden kappaleen jonkinlaista autobiografista nyyhkynovellia, mutta sen enempään en pysty. Kerran perustin oman blogin lyhyille tarinoille, ja sain kuin sainkin yhden tekeleen aikaiseksi. Sen teennäisyys häiritsee vieläkin, vaikka se on ollut poissa silmistä jo yli vuoden päivät. Ehkä tässä on kyse siitä, että haluan kertoa jotain, mutta mitään kerrottavaa ei ole. Ehkä. Tai haluan kertoa asioista, joista ei ole kerrottavaa ja sivuutan muun.

Blogiin tietysti riittää tekstiä. En koskaan suunnittele blogitekstejäni pitkään, aina ei välttämättä ole mitään asiaa ennen kuin alan kirjoittamaan vain jostain. Joskus on jokin perusidea ensin - kuten tässä tapauksessa, jossa viime aikaiset arjen huomaamattomat tapahtumat saivat aikaan mielenliikkeitä - ja lähden vain säveltämään siitä eteenpäin. Tämä toimii, koska voin näin keskittyä lyhytjänteiseen toimintaan - blogimerkintöjen välillä kun ei ole mitään punaista lankaa, enkä kehittele mitään tulevaisuuden käännettä. Bloggaamisessa sen sijaan häiritsee yksi toinen asia: kaikki, mitä kirjoitan, on kirjoitettu jo joskus aiemmin. Minulla ei ole ensimmäistäkään omaa ajatusta, vaan kaiken fiksun on ajatellut ensin joku muu. Esimerkkinä tästä ylhäällä oleva mainintani, että kirjoittaja ei kirjoita vain itselleen vaikka muuta väittäisi. Olen luultavasti lukenut sen aiemmin jostain toisesta blogista, ja varmasti olen lukenut sen ihan taannoin Umberto Econ englanniksi käännetystä esseekokoelmasta On Literature, jonka ostin joskus alkusyksystä Akateemisesta kirjakaupasta, ja josta lukaisin muutaman kirjoitelman taannoin. Kirjassa Eco kirjoittaa ihan viimeisellä sivulla:
However, I would not like these last statements to generate automatically another view common to bad writers -- namely, that one writes only for oneself. Do not trust those who say so: they are dishonest and lying narcissists.

There is only one thing that you write for yourself, and that is a shopping list. It helps to remember what you have to buy, and when you have bought everything you can destroy it, because it is no use to anyone else. Every other thing that you write, you write to say something to someone.
Näin ollen olen vain kalpea plagiaattori, joka käyttää hyväkseen muiden raskasta aivotyötä esiintyäkseen pienelle lukijakunnalle jonkinlaisena pikkukolumnistina ja pikkuälykkönä, mutta jonka rahkeet eivät tosiasiassa riitä pitkälle. Tyylikeinona käytän tällaista lievää itseni vähättelyä. Ja itse asiassa: edes kirjoitustyylini ei ole ihan omaa. Huomaan itse ottaneeni selvästi vaikutteita muualta - oikeastaan kaikesta, mitä olen lukenut aikuisella iällä.

Lopuksi on kuitenkin otettava huomioon se mahdollisuus, että lopulta olemme kaikki - harrastelijabloggaajasta kovan luokan ajattelijoihin - vain imitoijia, jotka imevät itseensä vaikutteita ja ajatuksia, yhdistelemme niitä ja lopulta ne annamme ne muiden kuultaviksi ja luettaviksi. Näin netin aikakaudella me kaikki pystymme tuomaan julki aivo-oksennuksemme, kun ennen vanhaan siihen oli mahdollisuus vain ammattimaisemmilla kirjoittajilla.

Elo kuvissa tylsää lie

Perjantai-ilta tosiaan meni kaupungilla elokuvissa. Ensin oli vuorossa Orphan, joka taisi olla esillä myös Nightvisionsissa. En varsinaisesti odottanut elokuvalta mitään erityistä, mutta aikamoisen kliseekasan olivat saaneet aikaan. Tuotannollisestihan se oli ihan hyvä, mutta tylsä ja turhauttava. Sali oli täynnä teinejä, he tuntuivat säikkyvän niitä halpoja böö!-trikkejä. Plussana se, että paljastus tuli minulle pienenä yllätyksenä, vaikka vähän hävettääkin.

Elokuvan päätyttyä menin väliajaksi Stadin Kebabiin. Mainitsin taannoin tuttaville, että vaikka pidän kyllä kebabista, käyn vain harvoin sitä syömässä. Lähinnä töistä käydään joskus tapiolalaisessa Kilimissä, jossa saa syödä noutopöydästä lounasaikaan erinomaista kebulaista. Nyt tuli testattua Stadin Kebab ja kebabia ranskalaisilla perunoilla. Hyväähän se oli, annos juuri sopivan kokoinen pikkunälkään.

Ehdin juuri sopivasti aterioida Saw VI:tä varten. Sanotaan nyt niin, että se täytti odotukset. Kun kyseessä oli kuitenkin kauhuelokuvasarjan viides jatko-osa, ja jo aiemmat osat ovat olleet melko rutiininomaisia rykäyksiä, eivät ne odotukset olleet kovin korkealla. Elokuva kuitenkin kosketti henkilökohtaisella tasolla, sillä koetukselle joutui henkivakuutusyhtiön johtohenkilö - kuvittelen, että aktuaari, koska tämä oli kehittänyt "matemaattisen kaavan", jolla aktuaari "päättää, kuka saa elää ja kuka saa kuolla". Mitään uutta elokuva ei joka tapauksessa tarjonnut. Seiskaosa on sitten vissiin niitä 3D-elokuvia, pohhoh.

Vielä olisi viisi lippua käytettävänä. Yksi on varma: en mene katsomaan Paranormal activityä. Ei siinä mitään, että se näyttää taas yhdeltä Blair Witch Projectilta, tai että nimikin on suoraan X-Filesin tunnusmusiikista. Epäilyttävintä on se, että sitä mainostetaan kaikkien aikojen kauhistuttavimpana elokuvana, ja että kauhistuttavuus on testattu jollain kutsuvierasyleisöllä. Sen täytyy olla yksi varmimmista merkeistä, että oikeasti kyseessä on kehno ja lälly elokuva, joka ei pysty seisomaan omilla jaloillaan. En tietenkään voi oikeasti tietää sitä näkemättä elokuvaa, joten todetaan vain nyt niin, että omalla kohdallani mainoskampanja on epäonnistunut, eikä se herättänyt mielenkiintoani, joten jätän katsomatta.

torstai 12. marraskuuta 2009

Tuhotaan maailma, ja raunioista nousee paratiisi

Minäkin kiinnitin huomiota uuteen vihreään puolueeseen, joka aikoo tehdä selvän pesäeron Vihreisiin, ja vastustaa "systeemiä" kaikin keinoin ja tuhota kapitalismin. Minua fiksummat ovat jo aiemminkin tehneet seuraavanlaisen teoreettisen ehdotuksen, ja nyt sen teen minä omine muotoilunineni: Olisipa hienoa, jos voitaisiin ottaa kopio nykyisestä maailmastamme, ja laittaa radikaalivihreät sen johtoon. Sitten katsottaisiin, miten maailmoille käy.

Kirjoitin aluksi, että "katsottaisiin, kummalle käy paremmin", mutta paremmuus on tässä tapauksessa kaiketikin melko subjektiivinen asia.

Rällään taskurahani

Jotta ei kirjoitusrutiini haihtuisi taas, mainittakoon että olen onnistunut tälläkin viikolla käymään jo kahdesti siellä kuntosalilla, ja suunnitelmien mukaan huomenna tulee kolmas kerta. Huolestuttavaa on kylläkin se, että motivaatio tuntuu laskevan tasaisesti, ja viimeksi lähdin pois jossain 40 minuutin kohdalla ensimmäisten tympääntymisen merkkien ilmaantuessa. Toisekseen toinen olkapääni näyttäisi kipeytyneen, joten pitäisi kai ottaa varovaisemmin.

Pitäisi alkaa käymään elokuvissa. Ostin jo taannoin jonkin verran yrityslippuja hyvään hintaan, ja alkuviikosta sain pari ilmaislippuakin, jotka pitäisi käyttää tämän kuukauden aikana. Tietysti voisi kuluttaa ne Ison Omenan teatterissa, mutta luulen, etteivät Fame ja This is it ole ihan sellaisia, joita viitsisin katsoa edes ilmaiseksi. Helsinkiin siis pitäisi lähteä. Saw VI:lle minulla ei ole mitään odotuksia, mutta ehkä sen voisi katsoa. Jos menisi huomenna, ja katsoisi sen lisäksi Orphanin.

Toisaalta tänään meni taas lähimarketin alttareilla useita senttejä DVD-hankintoihin. Ensin ihan puhtaana heräteostoksena Jean Rollinin La nuit des traquées, eli suomalaisittain Night of the Hunted. Toisekseen mukaan lähti ilmeisesti uunituore 24:n seitsemännen kauden boksi. Ei ole kylläkään aikaa katsoa vielä pitkään aikaan sitä, mutta eipä se mitään. Elokuviakin kotona katsellessani olen pyrkinyt suosimaan digiboksia, jotta saisi sen liki 50 elokuvan varaston tyhjenemään, mutta eteneminen on hidasta. Osasyy tähän on se, että olen viime aikoina luuhannut taas liikaa tietokoneella tuottamatta mitään järkevää. Näin ollen pitäisi luvata juhlallisesti tehdä jotain muuta. Ehkä myöskin jotain muuta kuin maata sohvalla pimeässä, television valaisemassa kammiossa. Onhan tietysti oleellisesti eri asia istua elokuvateatterissa tuolilla, projektorin ja valkokankaan heikosti valaisemassa salissa.

maanantai 9. marraskuuta 2009

Vieraan varalta

Kuten olen kai tehnyt selväksi, kannatan sellaista elämäntapaa, jota kutsun mielelläni provosoivasti keskiluokkaiseksi tai poroporvarilliseksi, mutta joka tarkemmassa analyysissä tarkoittaakin vain jonkinlaista aikuista elämäntyyliä, jossa ei enää möyritä pölyssä ja pizzalaatikoissa kuin siat pellossa, vaan noudatetaan jonkinlaisen kurin - vaikka sitten löyhänkin mutta kurin yhtä kaikki - alaista elämää, jossa oma pesä pidetään puhtaana törkystä säännöllisin toimenpitein ja kaikkiaan noudatetaan elämässä jonkinlaista etikettiä. Voisi sanoa, että toistellaan yksinkertaisen sosiaalisen tanssin askeleita, vaikka ne saattaisivatkin tuntua vähän itsetarkoitukselliselta koreilulta.

Yritänkin aina välillä valaa itseeni tällaista henkeä, mutta fakta on se, että olen edelleen siellä opiskelijapoikatasolla, jossa järjestyksessä on korkeintaan elokuvahylly, ja sekin menee sekaisin sitä mukaa kuin uusia elokuvia tulee hankittua kontrolloimattomasti ja Star Trek -boksien kotelot jäävät ajelehtimaan puolityhjinä maratonien edistyessä nykivään tahtiin, ja samaan aikaan keittiöön kasattu pizzalaatikkopyramidi natisee liitoksistaan kuin vesiputket helsinkiläisellä metroasemalla. Tästä johtuen olikin melko erikoinen elämys käydä vierailulla yhteen, siis yhteiseen asuntoon, muuttaneen tuttavapariskunnan luona. Olen tottunut siihen, että isäntä tarjoaa pullollisen olutta tai itä-eurooppalaista väkevää viinaa. Tällä kerralla kuitenkin minulle tarjottiin (sen viinan lisäksi) kahvia ja kahvin kanssa keksejä lautaselta. Mieleen palasi muistot lapsuudesta, jossa isän ja äidin sisaret kävivät säännöllisesti kylässä tai päinvastoin. Jotenkin se tuntui jo joltain haalistuneelta muistolta menneeltä ajalta, mutta ilmeisesti on olemassa vielä jonkinlainen protokolla, jota sovelletaan vierailijoihin.

Sanomattakin kai on selvää, ettei minulle olisi tullut mieleeni. Jos odottaisin vieraita, niin ymmärtäisin varata korkeintaan ehkä pullon pari olutta ja/tai siideriä. Vierasvaroina minulla on ainoastaan Tallinnasta tuotuja liukuhihnaviinoja. Ei ole siis puhettakaan siitä, että olisi jotain keksejä tai pullaa odottamassa tilaisuuttaan, tai että kävisi edes mielessäni keittää kahvia keittimessä, jossa edelleen lilluu viime viikonlopun kahvin jäänteet ja suodatinpussi - eihän sillä edes kehtaa keittää korkeintaan kuin itselle juuri viikonloppuisin ne laihan ydinjätteen makuiset sumpit.

Ehkä tässä on kyseessä myös jonkinlainen sukupuolten välinen ero. Miestuttujen kanssa olen tottunut perusasioihin, eli niihin tavanomaisiin alkoholijuomiin, joita sitten juodaan tarvittaessa vaikka väkisin miehisen toveruuden hengessä. Naisten luona olen tietysti vieraillut harvemmin, ja nekin kerrat ovat olleet yleensä jonkinlaisia kotipippaloita, joissa vieraanvaraisuuskin tarkoittaa samaa kuin miesten kanssa, eli että juomaa ja mahdollisesti jotain lihottavaa ruokaa kun riittää, niin hyvä.

Saman huomion tein peräti ääneen kynttilöiden polttamisesta, jota tuttavapariskunnan naisosapuoli harjoitti. Äiti on joskus rahdannut minulle tänne kynttilöitä, joita hänen lausuntonsa mukaan voisin joskus pimeinä iltoina vaikka polttaa niin, että asunnosta tulee jotenkin lämmin. Se ei kuitenkaan ole sellainen perusasia, jota olisin katsonut tarpeelliseksi harjoittaa vielä kertaakaan. Minun käytöksestäni ei voi tietenkään vetää johtopäätöksiä miesten käytöksestä yleensä, mutta epäilen, ettei kovin moni yksin elävä mies ei sellaista itseään varten harrasta. En osaa kylläkään perustella epäilyäni. Nyt, nähtyäni sitä harrastusta käytännössä, tulin keksineeksi järkiperustelun sille toiminnalle: säästää sähköä, ja saa esimerkiksi elokuvien katseluun isolta taulu-tv:ltä juuri sen verran valoa, ettei se häiritse, mutta ei kuitenkaan tarvitse pilkkopimeässä hakea kaukosäädintä tai kipeyttää silmiään. (Okei, myönnetään, oli siinä jotain esteettistäkin).

Olin muuten töykeä ja kiittämätön vieras: en ymmärtänyt edes kiittää emäntää vaivannäöstä. Hyvää se kahvi oli ja keksit myös, kiitos. Ehkä jatkossa ymmärrän myös itse harkita rooliani isäntänä perusasioita pidemmälle - siis jos nyt kehtaisin tähän sikolättiin muutenkaan ketään kutsua tai antaa tulla kutsutuksi.

lauantai 7. marraskuuta 2009

Pari urbaania blogia

Muiden blogien kautta löytyi kiinnostava vantaalaisblogi, jota voisin itse käyttää asunnonostosuunnitelmieni tukena. Blogin paras merkintä on kyllä samalla myös sen aloitusmerkintä kirjoittajan keskityttyä sittemmin raportoimaan lähinnä paikallisen S-Marketin invapaikkojen väärinkäytöksistä. Harmillista kyllä, uusimmasta merkinnästä voisi päätellä, että blogi on lopetettu.

Vandaalin blogi toi mieleen myös Ostarin helmi -nimisen blogin, jossa arvostellaan helsinkiläisiä ostoskeskuksia, mutta joka on valitettavasti ollut tauolla jo melkein kolme vuotta. Sitä on ehkä hankalampi käyttää suunnittelun tukena, mutta nämä kaksi blogia vahvistavat käsitystäni siitä, että suomalaisimmat kaupunkivalokuvat ovat harmaita, ne otetaan talvella pienessä pakkasessa, melkein suojasäässä.

Tällaiset saavat minutkin aina innostumaan ja miettimään, pitäisikö perustaa blogi, johon koottaisiin valokuvia Espoosta. Tietysti minulla on jo oma valokuvasivusto, joten sikäli ajatus tuntuu vähän turhalta toistolta. Ehkä tyydyn vain pitämään yllä sitä. Lisäsinkin muutaman uuden kuvan viime viikonlopulta. Ovat kyllä melko huonoja.