Luin tässä eräänä päivänä uutisista, että Teuvo Hakkarainen ja Pekka Haavisto ovat nyt Facebook-kavereita. En varmaan ikinä kykene tajuamaan perinteisen (ei sentään paperisen, vaikka en siitäkään tiedä kun on paperihesarit jääneet taas vähemmälle luvulle) median kiinnostusta yksittäistä verkkopalvelua kohtaan. Koko ilmiö vaikuttaa ihan siltä, kuin iltapäivälehdistö yrittäisi väkisin näyttää jotenkin nuorekkaalta, kun ne tosi asiassa ei sitä ovat. Onko surullisempaa näkyä kuin rypistyvä nuorisomuotiin pukeutuva kaveri, jonka hiusraja on edennyt melkein loppuun saakka?
No, on. Mutta vähän surullinen näky se silti on.
Toinen aivan ihmeellinen muoti on puhe karppaamisesta. Olen itsekin sortunut siitä välillä vitsailemaan, ihan niin kuin zumbastakin (voiko nolompaa nimeä olla? Minun olisi helpompi myöntää harrastavani valssia tai tangoa kuin zumbaa), mutta Facebookin lisäksi lehdistö on repostellut aiheesta kunnolla viime aikoina, ikään kuin muita ruokavalioita ei olisikaan. Ilmeisesti myös kunnissa on onnistuttu vauhkoontumaan aiheesta, kun puhutaan jo karppaajalapsien huostaanotoista. Henkilökohtaisesti kannatan monipuolisia dieettejä etenkin niille, joiden ei voida vielä odottaa ottavan itsestään täyttä vastuuta, mutta jotenkin tulee mieleen parempiakin tilanteita, joissa huostaanotolla voisi uhkailla. Harva asia kuitenkaan kielii jostain tavallisesta keskiluokkaisuudesta, siis toisin sanoen turvallisuudesta, kuin joku zumba ja karppaus. Jos pitäisi veikata, karppaajavanhemmat ovat varmaan keskimäärin paljon huolehtivaisempia ja vastuuntuntoisempia vanhempia kuin vakaalla etanolidieetillä elävät isukit ja äitylit. En tosin tiedä, missä määrin tässäkin tapauksessa on kyse lehdistön tavanomaisesta hysterianlietsomisesta kuin todellisista sosiaalivirkailijoiden kannanotoista. Niin ne jotkut vain puivat karppaamista päivät pääksytysten, toiset kritisoivat, ja toiset närkästyvät siitä, kun karppausta demonisoidaan. Rumana, oikeakätisenä ja lihaasyövänä heteromiehenä minulla ei onneksi ole mitään sananvaltaa mihinkään, joten voin tyytyä täällä kirjoittelemaan lämpimikseni asioista, joista en voi tajuta mitään.
maanantai 28. marraskuuta 2011
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
On taas se vuodenaika, on joulun taika
Pitäisi varmaan pikkuhiljaa alkaa taas harkita työpaikan kunto- eli machoilusalilla käymistä. Toistaiseksi ulkoilu on vielä vaihtoehto - kävin töiden jälkeen runsaan 4 kilometrin lenkillä Munkkivuoren takamailla - mutta pian se lysti varmaan loppuu, kun tulee pysyvästi kylmä ja lopulta lunta. Ongelma vain on, että nykyäänkin jos mielin seitsemäksi töihin, minun pitää herätä hieman puoli kuuden jälkeen, jotta ehdin kymmenen yli kuuden bussiin. Ehkä pitäisi miettiä vielä tämä työmatkakuvio uudelleen; nyt kun polkupyörä on täällä, voisin pyöräillä aamulla nopeasti Pitäjänmäen asemalle ja hypätä sieltä vaihdottoman 550:n kyytiin, niin kuin ihan aluksi teinkin. Kuntosalia varten joutuisin kuitenkin lähtemään vielä paljon aiemmin, koska pitäisi olla jo puoli seitsemältä hankkimassa pysyvää tuki- ja liikuntaelinsairautta. Vaikka tuleehan se juoksemallakin. Joka tapauksessa jo nyt tuntuu, että vuorokaudesta on vain vähän pidentyneen työmatkan vuoksi hävinnyt vaikka kuinka paljon aikaa.
Asettelin ennen lenkillelähtöäni ensimmäistä kertaa eläissäni joulukoristeen ikkunaan - äidin muuttopäivänä tuoman kynttelikön. Olen varmaan jotenkin päästäni vialla, mutta se vaikutti tuovan jonkinlaista kodintuntua (mikä ihmeen tuntu?) muutoin muuttolaatikoin ja muovipussein koristeltuun makuuhuoneeseen. Nähtäväksi jää, saanko sen ennen helmikuuta kerättyä pois. Muuten en olekaan muuton jälkeen tehnyt kotini eteen mitään. DVD-banaanilaatikot sain sentään kärrättyä pois makuuhuoneesta suurin piirtein siihen, mihin olen aikonut hankkia kirjahyllyn. Työpaikalla ehdotettiinkin, että pitäisin jonkinlaiset tupaantuliaiset jonain määrättynä päivänä, että saisin edes joskus tartuttua toimeen. En kuitenkaan tiedä, kumpi olisi kiusallisempaa: se ettei kukaan tulisi, vai että joku tulisi enkä olisi hyvä isäntä.
Asettelin ennen lenkillelähtöäni ensimmäistä kertaa eläissäni joulukoristeen ikkunaan - äidin muuttopäivänä tuoman kynttelikön. Olen varmaan jotenkin päästäni vialla, mutta se vaikutti tuovan jonkinlaista kodintuntua (mikä ihmeen tuntu?) muutoin muuttolaatikoin ja muovipussein koristeltuun makuuhuoneeseen. Nähtäväksi jää, saanko sen ennen helmikuuta kerättyä pois. Muuten en olekaan muuton jälkeen tehnyt kotini eteen mitään. DVD-banaanilaatikot sain sentään kärrättyä pois makuuhuoneesta suurin piirtein siihen, mihin olen aikonut hankkia kirjahyllyn. Työpaikalla ehdotettiinkin, että pitäisin jonkinlaiset tupaantuliaiset jonain määrättynä päivänä, että saisin edes joskus tartuttua toimeen. En kuitenkaan tiedä, kumpi olisi kiusallisempaa: se ettei kukaan tulisi, vai että joku tulisi enkä olisi hyvä isäntä.
tiistai 22. marraskuuta 2011
Pihalla
Katsoin viikonloppuna suomalaisen elokuvan Pihalla. Tiedättehän, se missä oli se saksalainen naispornonäyttelijä. Pitäisi varmaan viimeinkin oppia, että kun elokuvan alussa seisoo teksti "Helsinki Filmi", ei luvassa ole kovin elähdyttävää kokemusta. Tai itse asiassa olen varmaan oppinutkin sen jo aika päiviä sitten, mutta tykkään vain piinata itseäni näillä nuorista aikuisista kertovilla elokuvilla, jotka periaatteessa näyttäisivät sijoittuvan tutun maailman arkisiin kuvioihin, mutta jotka silti tuntuisivat olevan niin kaukana omasta elämästäni kuin mahdollista.
En oikein tiedä, miksi tällaiset elokuvat tuntuvat niin vierailta. Ehkä se johtuu siitä, että näissä helsinkifilmeissä ihmisten elämissä tuntuu seksi korostuvan jotenkin luonnottomasti. Elokuvan ytimessä oleva yksinhuoltajaäiti porukka on ilmeisesti kukin vuorollaan antanut itsensä langeta kitaraa renkuttavan hurmurirentun pauloihin - saman hurmurirentun, jolle pääosahahmo, maahanmuuttajanainen, sattuu ohimennen kaupassa sanomaan: "mine halua nüssia".
Tai ehkä elokuva oli vain huono. Henkilöt enimmäkseen ohuita, juoni olematon, sanoma niinkin syvällinen kuin "sydäntä pitää kuunnella", saksalaiset käyttävät kotimaassaan suomenkielisiä Internet-selaimia... Tällainen tavanomainen liukuhihnatuotanto, jollaisia on nähty jo aika monta. Mihinkähän Helsinki Filmin tyypit oikein pyrkivät?
Jotain tuttuakin elokuvassa oli. Suomalaiset eivät puhu vieraille, varsinkaan ulkomaalaisille, paitsi tietysti boheemien yksinhuoltajaäitien kopla. Kun suomalainen huomaa verhonraosta naapurin tulevan juttusille, vedetään sälekaihtimet kiinni. Kun naapuri tarjoaa ovella suklaakakkua, otetaan koko kakku itselle ja suljetaan ovi naapurin silmien edestä. Jostain syystä käsikirjoittaja unohti rapajuopon, joka örisee "ööggh vittu suomi suomalaasille!" tai "ööggh vittu minkä hintanen sä oot".
En oikein tiedä, miksi tällaiset elokuvat tuntuvat niin vierailta. Ehkä se johtuu siitä, että näissä helsinkifilmeissä ihmisten elämissä tuntuu seksi korostuvan jotenkin luonnottomasti. Elokuvan ytimessä oleva yksinhuoltajaäiti porukka on ilmeisesti kukin vuorollaan antanut itsensä langeta kitaraa renkuttavan hurmurirentun pauloihin - saman hurmurirentun, jolle pääosahahmo, maahanmuuttajanainen, sattuu ohimennen kaupassa sanomaan: "mine halua nüssia".
Tai ehkä elokuva oli vain huono. Henkilöt enimmäkseen ohuita, juoni olematon, sanoma niinkin syvällinen kuin "sydäntä pitää kuunnella", saksalaiset käyttävät kotimaassaan suomenkielisiä Internet-selaimia... Tällainen tavanomainen liukuhihnatuotanto, jollaisia on nähty jo aika monta. Mihinkähän Helsinki Filmin tyypit oikein pyrkivät?
Jotain tuttuakin elokuvassa oli. Suomalaiset eivät puhu vieraille, varsinkaan ulkomaalaisille, paitsi tietysti boheemien yksinhuoltajaäitien kopla. Kun suomalainen huomaa verhonraosta naapurin tulevan juttusille, vedetään sälekaihtimet kiinni. Kun naapuri tarjoaa ovella suklaakakkua, otetaan koko kakku itselle ja suljetaan ovi naapurin silmien edestä. Jostain syystä käsikirjoittaja unohti rapajuopon, joka örisee "ööggh vittu suomi suomalaasille!" tai "ööggh vittu minkä hintanen sä oot".
maanantai 21. marraskuuta 2011
Tanssia Öyhönmäen yrjöpöydällä
Pikkujoulut jäänevät minulta tänä vuonna varsin vähälle, mutta viikonloppuna olin kuitenkin eräiden pikkujoulujen jatkoilla. Tarkoitukseni oli oikeastaan viettää rauhallinen koti-ilta, mutta kesken kaiken - olin juuri palaamassa keskustasta kotiin käytyäni katsomassa ruotsalaisen jännärin Pedon Jäljillä, eli Jägarna 2:n - puhelimeni soi, ja minua yritettiin maanitella lähtemään kuitenkin pippaloitsemaan.
Kieltäydyin siinä sitten niin kohteliaasti kuin vain pystyin. Se on jotenkin kumma, mutta ainakin minua vaivaa se, että lyhyen tähtäimen suunnitelmien muuttaminen tuntuu jotenkin hirveän väsyttävältä, ja olin jo muutenkin hieman väsynyt, kun nykyään joudun heräämään aikaisemmin. Puhelu käytiin loppuun, ja lupasin lopulta harkita asiaa. Ennen päätepysäkkiä onnistuin esittämään itselleni mielessäni kysymyksen: kumpaa katuisin sitten vanhana miehenä (tai siis: vielä vanhempana miehenä) enemmän: sitä, että lähdin silloin 2011 marraskuussa baariin yhtenä perjantaina, vai että jäin kotiin istuskelemaan. Jos olisin asettanut kysymyksen niin, että kumpaa muistelisin vanhana ukkona mieluummin, baari-iltaa (meni miten meni) vai rauhallista koti-iltaa, olisin tehnyt päätökseni vielä nopeammin. Eipä silti, nytkään en ehtinyt bussista nousta, kun päätin juosta suihkuun ja palata samantien takaisin keskustaan.
Onhan se myönnettävä, että tuntuisi tajuttoman surulliselta ajatella jotakuta toista alle 30-vuotiasta sinkkua, joka viettää rauhallisia koti-iltoja yksin sen sijaan, että voisi töppäillä tuttujen kanssa vielä kun kuntoa riittää. Kaitpa sama pätee lopulta minuun itseenikin. Illasta ei ole sen kummempia havaintoja tehtävänä, eikä juoruja sovi kertoa. En oikeastaan viihdy tanssibaarimiljöössä - leppoisat pubit Gallows Birdin tai vaikka Bruuverin tapaan ovat enemmän mieleeni - mutta sai Villissä Wäinössä kuitenkin sahtia. En oikeastaan pidä sahdista, mutta tällä kertaa se tuntui ihan miellyttävältä. Tietysti se syy, miksi join sitä, oli että piti päästä vähän känniin, kun muilla oli jo olleet ne varsinaiset pikkujoulut. Nolasin itseni kuitenkin erehtymällä tanssilattialle, mikä on täysin käsittämätöntä ottaen huomioon, etten osaa tanssia yhtään, enkä ole vielä ikinä ymmärtänyt, miten siellä pitäisi hytkyä antaakseen uskottavan vaikutelman ja ollakseen vielä tanssipartnerille (jos sellainen on) mieliksi. Suurimman osan illasta kuitenkin kuuntelin vuodatusta ja vuodatin itse. Silloin koin olevani osa supisuomalaista baari-iltaa.
Tapojeni vastaisesti palasin lisäksi varsin myöhään kotiin. Tulin suosiolla taksilla, keskustasta Pajamäkeen maksoi yli 20 euroa. Seisoin taksijonossa joskus kahden jälkeen talvisessa vesisateessa. Onneksi olin vielä juovuksissa, niin ei tuntunut niin kamalan kylmältä. Taksikuski oli niinikään onneksi hauska tyyppi, juttelimme Klaus Flemingistä ja ammoisen Radio Mafian mainiosta Metalliliitto-ohjelmasta 90-luvulta, kun Klasu sitä vielä juonsi. Ilmeisesti syvästi inhoamallani Radio Rock -kanavalla hänellä olisi omat ohjelmansa iltaisin, pitänee tarkistaa joku ilta.
Seuraavana aamuna sitten kuitenkin kadutti. Krapula ei ollut paha, mutta pitkälle iltapäivään koski päähän. Yritin käydä kävelyllä kuulaassa alkutalven aamussa. Kävin ensimmäistä kertaa uudessa lähikirjastossani, Pitäjänmäen kirjastossa. Eihän se Ison Omenan kirjastolle vedä vertoja, mutta oli siellä sentään oma sci-fi / fantasia -hylly, ja sieltä löytyi jopa Arthur C. Clarken kirja (itse asiassa novelli-/esseekokoelma) Tuuli Auringosta, jota en ole aiemmin lukenut, ja joka vaikuttaa varsin hyvältä. Krapulaan syömäni Korv Göranin kebab ranskalaisten kanssa oli sen verran erinomaista, että ostin sitä tänään lisää, ja mukaan vielä Korv Göranin kebabkastiketta.
Kieltäydyin siinä sitten niin kohteliaasti kuin vain pystyin. Se on jotenkin kumma, mutta ainakin minua vaivaa se, että lyhyen tähtäimen suunnitelmien muuttaminen tuntuu jotenkin hirveän väsyttävältä, ja olin jo muutenkin hieman väsynyt, kun nykyään joudun heräämään aikaisemmin. Puhelu käytiin loppuun, ja lupasin lopulta harkita asiaa. Ennen päätepysäkkiä onnistuin esittämään itselleni mielessäni kysymyksen: kumpaa katuisin sitten vanhana miehenä (tai siis: vielä vanhempana miehenä) enemmän: sitä, että lähdin silloin 2011 marraskuussa baariin yhtenä perjantaina, vai että jäin kotiin istuskelemaan. Jos olisin asettanut kysymyksen niin, että kumpaa muistelisin vanhana ukkona mieluummin, baari-iltaa (meni miten meni) vai rauhallista koti-iltaa, olisin tehnyt päätökseni vielä nopeammin. Eipä silti, nytkään en ehtinyt bussista nousta, kun päätin juosta suihkuun ja palata samantien takaisin keskustaan.
Onhan se myönnettävä, että tuntuisi tajuttoman surulliselta ajatella jotakuta toista alle 30-vuotiasta sinkkua, joka viettää rauhallisia koti-iltoja yksin sen sijaan, että voisi töppäillä tuttujen kanssa vielä kun kuntoa riittää. Kaitpa sama pätee lopulta minuun itseenikin. Illasta ei ole sen kummempia havaintoja tehtävänä, eikä juoruja sovi kertoa. En oikeastaan viihdy tanssibaarimiljöössä - leppoisat pubit Gallows Birdin tai vaikka Bruuverin tapaan ovat enemmän mieleeni - mutta sai Villissä Wäinössä kuitenkin sahtia. En oikeastaan pidä sahdista, mutta tällä kertaa se tuntui ihan miellyttävältä. Tietysti se syy, miksi join sitä, oli että piti päästä vähän känniin, kun muilla oli jo olleet ne varsinaiset pikkujoulut. Nolasin itseni kuitenkin erehtymällä tanssilattialle, mikä on täysin käsittämätöntä ottaen huomioon, etten osaa tanssia yhtään, enkä ole vielä ikinä ymmärtänyt, miten siellä pitäisi hytkyä antaakseen uskottavan vaikutelman ja ollakseen vielä tanssipartnerille (jos sellainen on) mieliksi. Suurimman osan illasta kuitenkin kuuntelin vuodatusta ja vuodatin itse. Silloin koin olevani osa supisuomalaista baari-iltaa.
Tapojeni vastaisesti palasin lisäksi varsin myöhään kotiin. Tulin suosiolla taksilla, keskustasta Pajamäkeen maksoi yli 20 euroa. Seisoin taksijonossa joskus kahden jälkeen talvisessa vesisateessa. Onneksi olin vielä juovuksissa, niin ei tuntunut niin kamalan kylmältä. Taksikuski oli niinikään onneksi hauska tyyppi, juttelimme Klaus Flemingistä ja ammoisen Radio Mafian mainiosta Metalliliitto-ohjelmasta 90-luvulta, kun Klasu sitä vielä juonsi. Ilmeisesti syvästi inhoamallani Radio Rock -kanavalla hänellä olisi omat ohjelmansa iltaisin, pitänee tarkistaa joku ilta.
Seuraavana aamuna sitten kuitenkin kadutti. Krapula ei ollut paha, mutta pitkälle iltapäivään koski päähän. Yritin käydä kävelyllä kuulaassa alkutalven aamussa. Kävin ensimmäistä kertaa uudessa lähikirjastossani, Pitäjänmäen kirjastossa. Eihän se Ison Omenan kirjastolle vedä vertoja, mutta oli siellä sentään oma sci-fi / fantasia -hylly, ja sieltä löytyi jopa Arthur C. Clarken kirja (itse asiassa novelli-/esseekokoelma) Tuuli Auringosta, jota en ole aiemmin lukenut, ja joka vaikuttaa varsin hyvältä. Krapulaan syömäni Korv Göranin kebab ranskalaisten kanssa oli sen verran erinomaista, että ostin sitä tänään lisää, ja mukaan vielä Korv Göranin kebabkastiketta.
keskiviikko 16. marraskuuta 2011
Ne tekevät sen itse
Olen yleensä suhtautunut joihinkin vasemmistolaisiin aatteisiin epäilevästi, koska ne tyypillisesti ovat sellaisia, joita on liian helppo kannattaa. Asian yksinkertaisuus ikään kuin antaa ymmärtää, ettei tämä nyt näin yksinkertaista ole. Toki, vähäosaisia on tuettava, tietty elintaso on taattava kaikille, ja jos ei valtio sitä kustanna, niin sitten Björn Wahlroos, sillähän on rahaa niin että joutaakin päästä eroon. Tällainen epäilevä maltillisuus on tosin johtanut siihen, ettei minulla ole kovin vahvaa mielipidettä asioista, joita poliitikot, etenkin kansan suosiota kalastellessaan, tuovat pinnalle omista näkökulmistaan.
Vähän vastaavasti olen alkanut suhtautumaan aavistuksen suopeasti - mutta vain rajatussa määrin, takaan sen - Perussuomalaisiin, joita on vähän liian helppo pilkata. Pari päivää sitten hymähtelin ylimielisesti Hakkaraisen lausuntoihin, että hän ei herrojen kanssa lähde hikoilemaan presidentin itsenäisyyspäivän kemuihin. Toistaiseksi parhaan heiton kuitenkin heitti muuan toinen suammalaisten edustaja, taisi olla Oinonen nimeltään. Häntä kun oikein henkilökohtaisesti loukkaa se, kun homot tanssivat.
Ei, tämä on liian helppoa. Myönnettäköön, että hän taisi tarkoittaa sitä, että homot tanssivat presidentinlinnassa itsenäisyyspäivänä. Siltikin. perus Soomalaisten lausunnot ovat jatkuneet sillä, että herrojen ja ilmeisesti siis myös homojen sijasta linnassa pitäisi lanteitaan keinutella sotaveteraanit ja tavallinen kansa. Aina, kun puhutaan tavallisesta kansasta, poistan varmistimen. Olen nyt kuitenkin suopea. Perussuomalaisia voi loukata joidenkin ihmisten tanssahtelu, mutta olen toisaalta melko varma, eräitä tahoja loukkaa henkilökohtaisesti vaikkapa minun lihansyöntini tai se, että valkoihoinen, oikeakätinen heteromies istuu jonkun pörssiyhtiön hallituksen puheenjohtajan pallilla. Ei kai se sen kummempaa ole sekään närkästyminen kuin perussuomalaisten edustajan närkästyminen, vaikka en toisaalta tajua, miksi kukaan jaksaa masentua siitä, mitä toiset harrastavat makuuhuoneessaan. Hitto, jos mitään niin iloinenhan tässä pitäisi olla; jos kaikki homo(miehe)t olisivatkin heteroita, minunkin tyttöystävänlöytämismahdollisuudet laskisivat varmaan nollatasolta pakkasen puolelle.
Äh. Ei tästä nyt pääse yli eikä ympäri. Vai että oikein tanssivat homot, voi apua.
Vähän vastaavasti olen alkanut suhtautumaan aavistuksen suopeasti - mutta vain rajatussa määrin, takaan sen - Perussuomalaisiin, joita on vähän liian helppo pilkata. Pari päivää sitten hymähtelin ylimielisesti Hakkaraisen lausuntoihin, että hän ei herrojen kanssa lähde hikoilemaan presidentin itsenäisyyspäivän kemuihin. Toistaiseksi parhaan heiton kuitenkin heitti muuan toinen suammalaisten edustaja, taisi olla Oinonen nimeltään. Häntä kun oikein henkilökohtaisesti loukkaa se, kun homot tanssivat.
Ei, tämä on liian helppoa. Myönnettäköön, että hän taisi tarkoittaa sitä, että homot tanssivat presidentinlinnassa itsenäisyyspäivänä. Siltikin. perus Soomalaisten lausunnot ovat jatkuneet sillä, että herrojen ja ilmeisesti siis myös homojen sijasta linnassa pitäisi lanteitaan keinutella sotaveteraanit ja tavallinen kansa. Aina, kun puhutaan tavallisesta kansasta, poistan varmistimen. Olen nyt kuitenkin suopea. Perussuomalaisia voi loukata joidenkin ihmisten tanssahtelu, mutta olen toisaalta melko varma, eräitä tahoja loukkaa henkilökohtaisesti vaikkapa minun lihansyöntini tai se, että valkoihoinen, oikeakätinen heteromies istuu jonkun pörssiyhtiön hallituksen puheenjohtajan pallilla. Ei kai se sen kummempaa ole sekään närkästyminen kuin perussuomalaisten edustajan närkästyminen, vaikka en toisaalta tajua, miksi kukaan jaksaa masentua siitä, mitä toiset harrastavat makuuhuoneessaan. Hitto, jos mitään niin iloinenhan tässä pitäisi olla; jos kaikki homo(miehe)t olisivatkin heteroita, minunkin tyttöystävänlöytämismahdollisuudet laskisivat varmaan nollatasolta pakkasen puolelle.
Äh. Ei tästä nyt pääse yli eikä ympäri. Vai että oikein tanssivat homot, voi apua.
tiistai 15. marraskuuta 2011
Teknologia pelastaa
Olin viikonloppuna siivoamassa kakkosasuntoani (eikä se kirottu savotta tunnu loppuvan vaikka tekisin mitä). En edelleenkään suuremmin nauti vessan lattian hinkkaamisesta, sen voin sanoa. Muuten tyhjässä ei saa edes taustamusiikkia lievittämään tuskaa - tai niin luulin. Kun on sellainen uuven ajan hömpötys kuin älypuhelin, voi sen asettaa pöydälle tai lattialle, käynnistää Spotifyn ja laittaa se toistamaan musiikkia. Vanhaan huonoon aikaan olisi tarvittu pattereilla toimiva radio tai mankka. Ylistetty olkoon teknologian ja kulutushysterian suoma vapahdus.
Toivottavasti naapurit eivät häiriintyneet kaikuvasta suhinasta. Spotifyhyn rakentamani soittolistat ovat jotenkin noloja, ja olenkin piilottanut niistä suurimman osan, ettei tarvitsisi hävetä. Kumma juttu, ettei näin elämän ehtoopuolellakaan tajua, ettei katu-uskottavuuden pitäisi olla enää prioriteettilistan kärjessä, tai ettei sillä pitäisi olla enää mitään väliä. Vaikea kuvitella, mitä menetän jos myönnän kuunnelleeni salaa jotain Laura Närheä ja Chisua. Kai sitä suojelee itseään vaistomaisesti vertaisryhmän piikittelyltä.
Sain terveisiä vanhoilta kotikonnuiltani - Ison Omenan Citymarket toivotti minut ja perheeni jonkinlaiseen jouluriehaan. Enpä tiedä, täytyy kysyä vaimolta. Lapset varmaan innostuisivat aidoista joulupukeista ja sellaisesta.
Toivottavasti naapurit eivät häiriintyneet kaikuvasta suhinasta. Spotifyhyn rakentamani soittolistat ovat jotenkin noloja, ja olenkin piilottanut niistä suurimman osan, ettei tarvitsisi hävetä. Kumma juttu, ettei näin elämän ehtoopuolellakaan tajua, ettei katu-uskottavuuden pitäisi olla enää prioriteettilistan kärjessä, tai ettei sillä pitäisi olla enää mitään väliä. Vaikea kuvitella, mitä menetän jos myönnän kuunnelleeni salaa jotain Laura Närheä ja Chisua. Kai sitä suojelee itseään vaistomaisesti vertaisryhmän piikittelyltä.
Sain terveisiä vanhoilta kotikonnuiltani - Ison Omenan Citymarket toivotti minut ja perheeni jonkinlaiseen jouluriehaan. Enpä tiedä, täytyy kysyä vaimolta. Lapset varmaan innostuisivat aidoista joulupukeista ja sellaisesta.
torstai 10. marraskuuta 2011
Kassit pullollaan
Ajattelin tässä istua sohvalleni ja blogata hieman tuliterä kannettava tietokone sylissäni. Harmillista kyllä, järjellisen sanottavan määrä on varsin alhainen, mutta menköön nyt tällainen haircut-kirjoitus vaikka ihan vain kirjoitusrutiinin vahvistamiseksi. Vietin tänään melkein neljä tuntia vähäisestä vapaa-ajastani Matinkylän asunnolla. Siivosin (vähän) ja odotin pesukoneen noutajia, jotka lopultakin saapuivat siinä hieman ennen seitsemää. Isoin kivi on vierähtänyt sydämeltäni. Nyt pitää enää viimeistellä siivoukset (vessa jäi kesken, ja ehkä osa hyllyistä, ja keittiön lavuaarissa on jotain töhkää) ja hakea loput tavarat. Hyvällä tuurilla selviän kahdella keikalla, joista toinen on pelkkä tavaran haku pyöräillen tänne Pajamäkeen. Tänään kannoin uuteen kotiin repullisen ja kaksi pussillista kirjoja. Riemuni repesi samalla hetkellä kuin toinen kirjapussikin noustessani ensimmäiseen bussiin, 147:ään. Vaihto 550:aan sujui jotenkin, mutta kävely Pitäjänmäen asemalta kotiin jatkui riemukkaana, sillä pussi repesi hieman lisää.
Pitää mennä nukkumaan. Pidentyneiden työmatkojen vuoksi pitää pyrkiä menemään aikaisin nukkumaan, sillä herätys on aikaistunut melkein puoli kuuteen. Ei nyt muuten, mutta kuuden jälkeen kun lähtee bussilla, pääsee vielä kohtuullisessa ajassa töihin. Tänään kokeilin vaihdottoman 550-vaihtoehdon sijasta bussia 14, jonka aloituspysäkki on tässä melkein vieressä. Kampissa täytyy vaihtaa, mutta loppujen lopuksi matkaan ei kulunut yhtään sen kauempaa kuin 550:lla, jossa aikaa tuhraantuu pysäkille kävelemiseen ja kylmässä odottelemiseen.
Pitää mennä nukkumaan. Pidentyneiden työmatkojen vuoksi pitää pyrkiä menemään aikaisin nukkumaan, sillä herätys on aikaistunut melkein puoli kuuteen. Ei nyt muuten, mutta kuuden jälkeen kun lähtee bussilla, pääsee vielä kohtuullisessa ajassa töihin. Tänään kokeilin vaihdottoman 550-vaihtoehdon sijasta bussia 14, jonka aloituspysäkki on tässä melkein vieressä. Kampissa täytyy vaihtaa, mutta loppujen lopuksi matkaan ei kulunut yhtään sen kauempaa kuin 550:lla, jossa aikaa tuhraantuu pysäkille kävelemiseen ja kylmässä odottelemiseen.
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Vana valuu ylöspäin päähäni
Muutto on (enimmäkseen) takana, ja nyt olen helsinkiläinen. Huolella rakentamani espoolaisidentiteetti siis valui hukkaan. Yritin miettiä joitain piirteitä, joita minun helsinkiläisenä pitäisi omaksua, eikä mieleeni tullut kuin joitain ilkeämielisiä vaihtoehtoja, joten olkoon.
Suhteeni Helsinkiin ei ole mitenkään ristiriidaton. Nuorempana minua ärsytti suomalaisen median helsinkikeskeisyys, ja silloin ajattelin että Helsinki on jonkinlainen hiphop-dystopia muutamine hassuine helsinginherroineen. Nykyään minulla ei ole sen kummempia intohimoja, vaikka välillä ihmettelen asioita, joita muut tuntuvat Helsingissä arvostavan. Muistan kuinka joitakin vuosia sitten joku bloggaaja ilmoitti rakastavansa kantakaupungin hämärähemmoja ja, ennen kaikkea, virtaavia kusivanoja, joiden yli saa hyppiä. Muistikuvani tarkkuudesta hämärähemmojen kohdalla en ole varma, mutta virtaavat kusivanat muistan. Ja kuinka ollakaan, ensimmäisenä helsinkiläisaamunani perjantaina, jolloin siis osoitteenmuutokseni tuli voimaan, Helsingin sanomien Nyt-liitteessä oli kyselty, miksi ihmiset rakastavat Helsinkiä, ja kuinka ollakaan, siellä ne kusivanat taas mainittiin. Joku rakasti varhaisia aamuja, kun käytetyt ketsuppipaperit lentelevät ja yön viimeiset kusivanat valuvat katua pitkin.
En tajua. Pidän Helsingistä siksi, että täällä on vaihtoehtoja monessa asiassa, eikä tarvitse tyytyä yhteen paikallispubiin, pienen elokuvateatterin mainstream-tarjontaan, tai jos haluaa tapahtumissa käydä, niin ei tarvitse tyytyä Laihian Spelit -jymyjuhlaan tai Suviseuroihin. Vielä parempi olisi, jos ei tarvitsisi varoa astumasta kusivanaan.
Suhteeni Helsinkiin ei ole mitenkään ristiriidaton. Nuorempana minua ärsytti suomalaisen median helsinkikeskeisyys, ja silloin ajattelin että Helsinki on jonkinlainen hiphop-dystopia muutamine hassuine helsinginherroineen. Nykyään minulla ei ole sen kummempia intohimoja, vaikka välillä ihmettelen asioita, joita muut tuntuvat Helsingissä arvostavan. Muistan kuinka joitakin vuosia sitten joku bloggaaja ilmoitti rakastavansa kantakaupungin hämärähemmoja ja, ennen kaikkea, virtaavia kusivanoja, joiden yli saa hyppiä. Muistikuvani tarkkuudesta hämärähemmojen kohdalla en ole varma, mutta virtaavat kusivanat muistan. Ja kuinka ollakaan, ensimmäisenä helsinkiläisaamunani perjantaina, jolloin siis osoitteenmuutokseni tuli voimaan, Helsingin sanomien Nyt-liitteessä oli kyselty, miksi ihmiset rakastavat Helsinkiä, ja kuinka ollakaan, siellä ne kusivanat taas mainittiin. Joku rakasti varhaisia aamuja, kun käytetyt ketsuppipaperit lentelevät ja yön viimeiset kusivanat valuvat katua pitkin.
En tajua. Pidän Helsingistä siksi, että täällä on vaihtoehtoja monessa asiassa, eikä tarvitse tyytyä yhteen paikallispubiin, pienen elokuvateatterin mainstream-tarjontaan, tai jos haluaa tapahtumissa käydä, niin ei tarvitse tyytyä Laihian Spelit -jymyjuhlaan tai Suviseuroihin. Vielä parempi olisi, jos ei tarvitsisi varoa astumasta kusivanaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)