Soundtrackeista meillä ja muilla

Kävin kuluneella viikolla kirjastossa lainaamassa kolme kappaletta soundtrack-levyjä. Näistä levyistä kaksi oli ulkomaista tuotantoa olleiden elokuvien ääniraitoja, ja kolmas oli kotimaista alkuperää. Ulkomaalaisten (Hellraiser I, II ja III, sekä The Ninth Gate) ja kotimaisen (Lakeuden Kutsu) ääniraitojen välillä oli omituinen ero: ulkomaisilla levyillä todella oli musiikkia kyseisistä elokuvista, mutta kotimainen levy koostui muutamasta elokuvassa soineesta kappaleesta, elokuvasta pätkityistä dialoginpätkistä ja koko joukosta täysin elokuvaan liittymättömistä kappaleista, joista osa vaikuttaisi olevan ko. aikakauden suosittua iskelmämusiikkia ja jotain hieman vanhempaa suomalaista suosittua radiomusiikkia. Sen sijaan elokuvassa varsin kuuluvasti esillä ollut Pasi Kauniston tulkitsema Lakeuden Kutsu puuttui - siitä oli vain elokuvaa varten sävelletty instrumentaaliversio siitä (joka olikin muuten se syy, miksi ylipäätään halusin levyn käsiini). Haluaisinpa kuulla selityksen ilmiölle - miten Suomessa ei osata (tekisi mieli sanoa, että "edes", mutta en viitsi sortua typerään suomalaisvastaisuuteen, eli siihen, että kaikki Suomessa tehty on ihan määritelmällisesti huonoa, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa) tehdä edes soundtrack-levyjä.

Ilmastopoliittinen kannanotto

Maailmassa on paljon asioita, joiden päälle minä en ymmärrä. Yksi niistä on helteet - sellaiset yli kahdenkymmenen lämpöasteen tukahduttavat päivät. Paikallinen lehdistö - ja yleinen mielipide noin yleensä - on sitä mieltä, että helteet ovat itseisarvoisen hieno asia. Tänä kesänä kaikki muut ovat itkeneet, kun on ollut niin kylmää, mutta itse olen ollut tyytyväinen, kun kerrankin on pitkästä aikaa ollut sellainen kesä, etten minä ole joutunut kärsimään suuresti tappavista hellteistä. Onneksi pian koittaa syksy.

Tuhlasin mahdollista lomamatkaa, tai poikamiesmäisen asuntoni sisustamiseen, varatut rahat uuteen kameraan. Tai sijoituksestahan oikeastaan on kyse. Odotan sitä alkuviikosta. On kyllä synti ja häpeä nettikaupalle, ettei se tue muita verkkopankkeja kuin Nordeaa, josta olen oikeastaan siirtynyt opintolainaani lukuunottamatta pois. Tämän vuoksi jouduin maksamaan tilisiirrolla, ja maksu rekisteröityi vasta perjantaina aamulla, puolitoista vuorokautta varsinaisen tilauksen jälkeen. Tämän vuoksi en saanut kameraa jo viime viikolla, vaan se menee tälle viikolle, vaikka maksoin hieman ekstraa nopeasta toimituksesta. Kameran malli on Canon EOS 450D. Sen mukana tulee 55 millin objektiivi, ja tilasin sitten kaupan päälle vielä lisäleluksi 200 millin objektiivin. Kuvia on luvassa sitten myöhemmin - tilasin niitä varten oikein oman verkkotilan. Sieltä löytyy jo tämän päiväisen lenkkini saldo. Kyllähän tuolla vanhalla kamerallakin (Canon Powershot A620) ihan hyviä otoksia saisi, jos osaisi. Eiköhän se jää vielä aktiivikäyttöön tulevasta digijärkkäristä huolimatta. Vanhan kameran voi ottaa mukaan riskialttiimmillekin keikoille, jos sellaisia sattuu kohdalle.

Hallusinoidaan yhdessä

Ilta-Sanomien keskustelupalsta aiheuttaa minulle päänsäryn. Ihanko vakavissaan jotkut pohtivat, onko sellaisia rinnakkaistodellisuuksia olemassa, jotka syntyvät joka kerta, kun ihminen (tai mikä tahansa muu valintakykyinen) valitsee jotain? Kuulemma oikein filosofit ovat sanoneet niin.

Maailma on tietenkin täynnä sofisteja ja muita hömppähumanisteja, joilla on valtava tarve heittää hatusta kaikenlaisia pilvipäisiä teorioita ja silmänkääntötemppuilla, eli "niinkutella", ne todeksi. Ihmettelen silti ihmisten intoa uskoa mihin tahansa soopaan vain siksi, ettei paremminkaan tiedetä - ikään kuin se, että "emme voi tietää" olisi jonkinlainen puoltava seikka asialle kuin asialle.

Oma kantani on se, että rinnakkaistodellisuuksien olemassaolo on mieletön kysymys, koska oletan, ettei niistä voi virrata informaatiota tähän minun omaan todellisuuteeni. Samalla tavalla turhaa on ottaa vakavasti kysymys suuren Cthulhun olemassaolosta muuna kuin Howie-pojan painajaisista ammennettuna keksintönä. Jos virtaus pystytään havaitsemaan, tai jos tähdet asettuvat oikein ja Suuri Muinainen herää ikiunestaan, voidaan asioista keskustella uudestaan. Siihen asti objektiivinen todellisuuskin tarjoaa runsaasti ihmeteltävää, kuten vaikka parittomien sukkien mysteerin, tai ruokakaapissa kasvavan mustan aineen arvoitus.

Ajauduin tässä sisäiseen ristiriitaan. Ajattelin, että minulle on nykyisin melko yhdentekevää, jos joku uskoo Jumalaan - minulla ei ole syytä uskoa, mutta usko tekee asian toiselle todeksi, eikä se minua hetkauta, kunhan toiset pidättäytyvät pilaamasta minun elämääni. Sitten toisaalta suhtaudun tuomitsevasti astrologiaan ja muihin viihdeuskomuksiin, tai "rinnakkaistodellisuuteen", enkä nyt oikein osaa kertoa, mikä erottaa hyväksyttävät uskonasiat tuomittavista. Tässä en halua vedota omaan uskooni, sillä en keksi yhtään ennalta-arvattavampaa vastausta dilemmaan.

Litteän maan sosiologia

Matkoillani näin jonkun viattoman kanssamatkustajan selän takaa lehden, jossa oli ilmeisesti jonkinlainen jatkokertomus. En muista enää kertomuksen, tai kyseisen osan, nimeä, mutta se viittasi lähisuhdeväkivaltaan, ja aukeamalla oli iso kuva miehestä lyömässä naista. Pystyin lukemaan vain katkelmia, mutta se vaikutti olevan jonkinlainen marttyyrikertomus, jossa paha mies ilmeisesti hakkaa ja istuu muiden naisten viereen, ja jossa hameväen puheenaiheet tuntuivat liikkuvan laihduttamisessa, ja ajatukset siinä, miten voisi rankimmin ottaa nokkiinsa siitä, että toinen puhuu laihduttamisesta.

Mikähän lehti oli kyseessä? Haluaisin lukea koko jutun, nimittäin en keksi paljon latteampaa ideaa edes ilmaisjakelulehden kesäromaaniksi kuin lähisuhdeväkivaltaa käsittelevän tarinan kärsivän naisen näkökulmasta. Valitsisin milloin tahansa vaikkapa ilmaisjakelulehden kesädekkarin kuin tuollaisen sinänsä tärkeästä aiheesta puristetun tiedostamisliturgian. Paitsi ehkä tämän ensimmäisen kerran, jos vain löydän lehden jostain.

Olin tänään Öyhönmäen yrjöpöydässä työtovereiden kera. Hävettää, sillä olin pohjanmaalaiseen tapaan tuppisuunapäänä, ja lisäksi minulle tarjottiin kaksi olutta, enkä itse ostanut yhtään. Olen tylsää, pihiä ja tympäisevää seuraa. Kostoksi itselleni kökötin loppuillan kotona (olisin kököttänyt muutenkin) ja pesin pyykkiä. Kone lopetti juuri linkouksen. Postissa tuli tänään Sledge Hammer! -sarjan toinen tuotantokausi. Katsoisin sitä, mutta kun ykköskausikin on tulossa. Tänään tulisi myös Väkivallan vihollinen, jota en ole tainnut koskaan nähdä, ja jonka haluaisin kovasti nähdä, mutta kun se ei tule ihmisten aikaan eikä minulla ole tallentavaa digiboksia. Samperi soikoon.

Merkinnän otsikkoa varsinaisen merkinnän kirjoittamisen jälkeen suunnitellessani tuli mieleeni taannoin lukemani Erlend Loen typerä kirja, Supernaiivi. Muutamia päiviä sitten tulin muistutetuksi ns. Hakka-pelin olemassaolosta. Nyt kun mietin samaan aikaan tuota väkivalta-asiaa, en voi olla ajattelematta, että kirjan päähahmon Hakka-pelifiksaatio olikin jotain symbolista vaimonhakkaamista, kun päähenkilöllä ei ollut (ainakaan vielä siinä vaiheessa) tyttöystävääkään. Niin huonona en kirjaa kuitenkaan pitänyt, että tosiasiassa uskoisin moista tulkintaa.

Yleistieto

Ryypätessäni tänään pääni täyteen keskellä "kirkasta" iltapäivää, kokonaisen yhden tuopin voimin, keksin mikä erottaa yleistiedon muusta tiedosta. Mitään itämaisia ja muita kansan "viisauksia" ei tähän lasketa mukaan. Yleistieto on sitä, ettei se vaadi muuta kuin yksinkertaisen faktan muistamista. Voit kertoa, että Napoleon kuoli Saint Helenan saarella, eikä asian selvittäminen vaadi muuta. Napoleon voi olla tuntematon, eikä kuulijalla välttämättä ole käsitystä, missä Saint Helena on ja millainen saari se on, mutta asia itse ei vaadi muuta. Siksi Trivial Pursuitissa - jota pelatessa tällainen triviaali asia tuli mieleeni - kysytään Napoleonin kuolinpaikkaa, eikä esimerkiksi sitä, miten TyELin laskuperusteiden mukaan suurtyönantajien (työkyvyttömyys-)maksuluokka määräytyy. Se vaatisi selityksiä riskisuhteista ja maksuluokan määräävistä suureista - toisin sanoen, asian selittäminen vaatii määritelmiä, tai useiden yksinkertaisempien faktojen tai määritelmien yhdistämistä. Trivial Pursuitissa sitä ei voitaisi koskaan kysyä.

Toinen keksimäni määritelmä yleistiedolle olisi, että yhden kokonaisen yleistiedon palan voi esittää korkeintaan n sanalla, missä n olisi jokin sopivan pieni kokonaisluku, tai että tiedon esittämiseen riittää yksi virke yhdellä päälauseella ilman sivulauseita.

Sanaton kirjailija

Olen yrittänyt harrastaa lyhyiden novellien kirjoittamista ikään kuin ryhtyäkseni sivutoimiseksi pöytälaatikkokirjailijaksi, mutta en tunnu onnistuvan. Joka kerta kun avaan tekstinkäsittelyohjelman - en ole päässyt itseni kanssa sopuun siitä, käyttäisinkö ihan vaan OpenOffice Writeria vai miehekkäästi LaTeXia sopivalla frontend-ohjelmalla (TeXnicCenter, kun olen unohtanut jo Emacsin käytön, eikä minulla sitä olisi muutenkaan enää) - mieleni muuttuu tyhjäksi tauluksi. Hetken tuijotettuani saatan käydä vessassa pudottamassa parit pommit, ja heti mieleeni tulvii ideoita. Muutaman metrin paluumatkan aikana mieleni tyhjenee jälleen.

En oikein tiedä, mistä on kyse. Kyllä minä blogiin osaan kirjoittaa, ja lapsena harrastin hyvinkin paljon tarinankerrontaa - minulla oli halpa mankka, jolla äänitin vanhalle ja kuluneelle kasetille itse luomaani satumaailmaan sijoittuvia tarinoita - mutta enää en osaa. En tiedä, voisiko kyse olla jostain tiedostamattomasta häpeästä - muistan heittäneeni sen satukasetinkin ojaan ala-asteen loppupuolella, enkä muista enää, miksi. Ehkä häpesin. Samasta voisi olla kyse nyt, jos oikein haluamme nojatuolipsykologiaa harrastaa. Samasta syystä varmaan en koskaan pysty kirjoittamaan ylös mieleentulvineita ideoita.

Sitäpaitsi minua on alkanut tympäisemään se, että silloin harvoin kun pääsen kaunokirjallisen tekstin suoltamisessa vauhtiin, tulee tekstistä aina puoliomaelämäkerrallista roskaa.

Mopokausti

Tarkoitus oli pitää kirjoitusrutiinia ahkerasti yllä, mutta viime päivinä on vain ollut niin väsynyt olo, ja sanottava vähissä. Pitäisi kehittää mielipide jostain, ja yltyä sitten raivokkaaseen paatokseen sitä perustellessa. Vaan en jaksa.

Ostin kyllä tässä viikolla heräteostoksena Prisman alennuskorista pari kirjaa, joista toisen luinkin yhdeltä istumalta (toinen oli kovakantinen Umberto Econ 'Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki'). Kyseessä oli Aino Kontulan toinen koulumuistoihin lempeästi ja lämpimästi johdatteleva teos 'Ei eläinkokeita - käyttäkää mopoja!'. Pidin kovasti Kontulan ensimmäisestä 'Rexi on homo ja opettajat hullui'-teoksesta, joka oli yhden raunioituvan opettajan päiväkirja yhden lukuvuoden ajalta tuhannen oppilaan yläasteelta. Eläinkokeet pysyvät edelleen samalla (mistä olen saanut päähäni, että keravalaisella?) tuhannen oppilaan yläasteella, mutta näkökulma vaihtuu seitsemännen luokan aloittavaan Nikoon. Hän on mopo - tai kuten Laihialla sanottiin: monni - ja kaiken kukkuraksi hän on varsin pienikokoinen, siis koulun todellisessa hierarkiassa ylemmässä alaluokassa. Itseasiassa kirjassa ei juurikaan esiinny varsinaista koulukiusaamista: luokan ulkomaalaista kaveria, Kepapia, haukutaan välillä mutiaiseksi, Niko nostetaan kerran naulakkoon roikkumaan ja hänet taidetaan uittaa kerran vessanpöntössä (tapahtuuko sitä muuten oikeassa maailmassa? En ole koskaan kuullut kenenkään joutuneen kokemaan sitä), mutta siinä se sitten onkin. Sen sijaan lapsilla menee muuten päin prinkkalaa. Luokan kaunotar sairastuu vakavasti (minulle ei selvinnyt, että mihin - syöpää veikkaisin), toiset ovat pillereiden ongelmakäyttäjiä. Karuimmin kuitenkin menee isänsä hyväksikäyttämällä Sirkulla, joka on uppoutunut täysin Tolkienin maailmoihin ja kutsuu isänsä Uglukiksi ja ajautuu lopulta täysin odotetusti itsemurhaan, sekä Nikolla, joka on kotonaan huithapelin yksinhuoltajaäidin armoilla, jolle tärkeämpää on "oikeus onneen", ts. jatkuvaan Virossa ja Venäjällä viinan ja tupakan perässä ramppaamiseen ja kapakointiin, kuin Nikosta ja tämän rikoksen teille tukevasti hairahtuneesta Robertista huolehtimiseen.

Eläinkokeita ei ollut mielestäni yhtä onnistunut kuin Rexi. Voisikohan se sitten johtua jo pelkästään siitä, että yläasteajoistani on jo 10 vuotta, ja samaistun ehkä enemmän opettajaan kuin murrosiän myrskyaallokoissa ajelehtivaan nuoreen. Ehkä kuitenkin tämä toinen kirja oli hieman yliampuva ja siis epäuskottava, ja siitä puuttuivat ne osuvat oivallukset, jotka ensimmäisestä kirjasta tekivät niin nautinnollisen (mieleeni tulee heti se, kun Rexissä nörtti saa heti tytöt kiinnostumaan hänestä, kun hän vaihtaa Star Trekin viinaan ja tupakkaan). Toisaalta, tuhannen oppilaan yläasteella sattuu varmasti vähän toisen malliin hirveyksiä kuin parin sadan oppilaan maalaiskunnan yläasteella.

Mac V

Ehdin jo kirjoittaa pinnallisen, jaksokohtaisen analyysin MacGyverin viidennestä tuotantokaudennesta, nyt kun sain sen viimein katsotuksi, mutta ehkä tosiasiassa riittäisi hieman yleistetympikin katsaus.

Tällä kaudella alkaa tuntumaan vahvasti, että Mac on katsojilta salaa pyytänyt Peter Thorntonilta, josko hän voisi jättää ne agentin hommat vähemmälle, kun tuo sosiaalityö taitaakin olla se kutsumus. Viides kausi tarjoaa tukun jaksoja, jossa takatukkainen sankarimme toimittaa tyhjää huumeiden vastaisten rokkivideoiden kuvauksissa, toimii kouluavustajana slummikouluissa tai näkee unta villistä lännestä. Lähes jokaisessa jaksossa antagonisteina toimii yksi tai useampi valkoinen, usein vähintään keskiluokkainen mies. Muutamina iloisina poikkeuksina on Yakuzan edustaja (sinänsä kyllä melkoisen valkoinen mies), ja ennen kaikkea kauden toiseksi viimeinen jakso, jossa pääpirut ovat valkoinen nainen ja musta mies. No, rehellisyyden nimissä on sanottava, että myös jaksossa 'The Lost Amadeus', jossa ollaan viulujahdissa, on yhtenä kätyrinä tummahipiäinen kaveri. Mitä rasismiin muuten tulee, liian moneen jaksoon on onnistuttu änkemään jonkinlainen "voi voi kun minua vainotaan ihonvärini takia, milloin me ihmiset opimme oikein"-hetki. Niissä jaksoissa, joissa ei käsitellä rasismia, taistellaan sitten milloin huumeita, milloin kapitalismia vastaan.

Ovathan nuo aatteet sinänsä hyviä, mutta minusta on virhe alleviivata niin räikeästi, kun näillä MacGyverin myöhemmillä kausilla alleviivataan. Kukaan ei halua saarnaa, enkä usko kovinkaan monen lapsen uskovan, kun setä sormea heristäen sanoo televisiossa että hyi hyi rasismi, huumeet, viina ja pyssyt. Parempi olisi ollut tehdä Macista vähemmän täydellinen herrasmies, joka joutuisi kohtaamaan omat ennakkoluulonsa, ja sitten olisi voitu jättää ne "lapset, mitä me opimme tänään"-tyyliset typerät lopetukset pois. Ymmärrän, että lasten ja nuorten sarjana MacGyver vaatii jonkinlaisen onnellisen lopun jaksoilleen, mutta kun nyt ne ovat jollain tapaa hieman turhan naiiveja.

Niin että huono kausi? Kun kävin läpi jakso jaksolta kauden saldoa, huomasin että kyllä siellä niitä hyviäkin jaksoja sitten oli. Koko alkukausi erinomaiseen Halloween Knightsiin - jossa MacGyver ja Murdoc liittoutuvat pelastaakseen Murdocin siskon palkkamurhaajaorganisaation kynsistä - asti on yllättävän hyvää materiaalia. Kauden aloittaa kaksiosainen Legend of the Holy Rose, joka tehtiin ilmeisesti samana vuonna elokuvateattereissa pyörineen Indiana Jones ja Viimeinen Ristiretki -elokuvan innoittamana. Vaikka seuraavat jaksot eivät kadonneen ruusun metsästäjien tasolle ihan ylläkään, pysyy laatu korkeana.

Keskikaudella, Halloween Knightsin jälkeen, moralismi ja juonien sosiaalityöluonteisuus alkaa pistämään toden teolla silmiin ja korviin. Meille tarjotaan kourallinen korkeintaan keskinkertaisia jaksoja, jotka on pilattu saarnoille, joiden perusteella voisi kuvitella että Phoenix Foundation hoitaa Yhdysvaltain sosiaalipolitiikan omin avuin. Onneksi The Treasure of Manco palauttaa menon jälleen oikeille uomilleen, vaikka edelleen häiritsee se, että pahisten roolit jaettu lähes yksinomaan valkoisille miehille.

Kauden lopetuksesta voidaan kyllä olla kahta mieltä. Ensinnäkin toiseksi viimeinen jakso, Rush to Judgment, on sekä "milloin me valkoiset opimme suvaitsevaisiksi"-jakso että "media ja toimittajat pahoja"-jakso. Virkistävästi pahisten virkaa toimittavat valkoinen nainen ja musta mies. Viimeinen jakso, Passages, on ilmeisesti monien suosikkijakso. Katsellessani viidettä kautta manasin välillä sitä, miten käsikirjoittajat ja ohjaajat eivät uskalla kokeilla mitään jännittävää (ja "uni villistä lännestä" ei ole mikään jännittävä kokeilu), mutta viimein otetaan joitain riskejä: yksi useassa jaksossa esiintynyt hahmo, MacGyverin isoisä, kuolee, ja samaan aikaan MacGyver joutuu teho-osastolle, ja seikkailee Osiris-laivalla, jonka purserina on itse Anubis. Itse en Passagesistä piittaa, mutta ainakaan siinä ei motkoteta paitsi MacGyverille, joka typeryyttään yrittää ängetä manan majoille isoisänsä ja vanhempiensa perässä.

Kuudes kausi julkaistaneen elokuussa. Kai se on sitten ostettava samantien, vaikka tiedän, että sosiaalityö sen kun vain lisääntyy. On siellä se Strictly Business odottamassa, mutta muuten en ole etukäteen hirveän innostunut.

Matinkylä Boys and Westend Girls

Uskon kohtuullisen vakaasti, että vain hartaasti ylläpidetty kirjoitusrutiini pitää blogimerkintöjen tason korkealla, on minun kai kirjoitettava jotain ihan vain lämpimikseni.

Ostin taannoin pitkästä aikaa levyjä, ja siellä Hornan ja muiden yhtä valoisten yhtyeiden levyjen seassa ostin myös lapsuudensuosikkini Pet Shop Boysin kokoelman Discography, joka sisältää yhtyeen 80-luvun singlejen A-puolet. Kyseinen levy oli meillä aikoinaan tupla-LP:nä, mutta kiekot olivat CD-formaattiin tottuneelle muuttuneet jo 90-luvun puolessa välissä turhan epäkäytännölliseksi tavaksi kuunnella musiikkia. Discography oli siis saatava CD:nä.

Vaan eipä sitä koskaan löytynyt. Armeija-aikoinani näin sen kerran Kajaanin Anttilassa iltalomilla, mutta en kehdannut ostaa sitä, koska tupatoverit olisivat nähneet. Sitten asia enimmäkseen unohtui, vaikka silloin tällöin muistin katua silloista valintaani. En ymmärrä, miksen koskaan asiaa muistellessani ymmärtänyt tilata lättyä Internetin levykaupoista, vaikka käytännössä koko monisatapäisen levykokoelmani olen haalinut verkkoteitse.

Raskaamman musiikin parissa tulin usein huomanneeksi, että pidin yleensä yhtyeen vanhemmasta tuotannosta. Discographyllä kappaleet on järjestelty kronologiseen järjestykseen alkaen erinomaisesta West End Girlsistä (1984) aina kappaleeseen Was It Worth It? (1991). Vähemmän yllättäen hyvät kappaleet painottuvat levyn alkupuolelle. Jo edellä mainitun West End Girlsin lisäksi sieltä löytyy ikivihreitä klassikoita, kuten 'Kaunotar ja Nörtti'-sarjasta (jos sitä nyt kukaan viitsi katsoa) nykypolville tuttu Opportunities (let's make lots of money) Re-Animatorin vuodelta 1985 (tuo videon versio kappaleesta on toinen kuin Discographyllä, ja minusta huonompi), Suburbia (1986), lapsuuden suursuosikkini It's a Sin (1987), Rent (1987), toinen suursuosikkini, Petsareiden tulkinta kappaleesta Always on my Mind (1987) ja niinikään erinomainen Heart (1988), eivätkä muutkaan levyn alkupuolen kappaleet huonoja ole. Tässä kohdassa on käsitelty tasan puolet levyn kappaleista, eikä pahaa sanottavaa ole löytynyt.

Sitten kaiuttimista valuu ilmoille Domino Dancing (1988), josta en ole koskaan pitänyt, enkä näemmä vieläkään pidä siitä. Sitä seuraava Left to My Own Devices (1988) on jälleen parempi esitys, mutta sitten mennään taas alamäkeä oikeastaan koko loppulevy lukuunottamatta kahta erinomaisempaa esitystä, eli Where the Streets Have No Name (can't take my eyes off you) ja Jealousy, molemmat vuodelta 1991.

En erityisemmin ole tutustunut yhtyeen myöhempään tuotantoon, mutta se vähä mitä olen kuullut, ei ole antanut aihetta iloon. Tosin vuoden 1993 albumilla Very oli muutama mainio kappale, joista parhaiten aikaa on kestänyt Can You Forgive Her?. Kyllähän minäkin lapsena pidin Go Westistä, mutta en nyt enää oikein tiedä. Onhan se edelleenkin "ihan hyvä".

Minusta oli kuitenkin joskus myöhempinä vuosinani, kun räminämusiikki oli jo turmellut minut, huomasin, miten monet muutkin sittemmin metallimusiikkiin hurahtaneet olivat aikoinaan aloittaneet Pet Shop Boysilla. Odotankin, milloin heviyhtyeet alkavat tekemään Pet Shop Boys -covereita. Saksalainen Gamma Ray aloittikin jo levyllään Powerplant (1999), mutta mielestäni yhtyeen näkemys It's a Sinistä ei ollut järin onnistunut. Neil Tennantin homous - ja se, että syntikkapoppia yleensäottaen taidetaan pitää raskaan musiikin piireissä "homona" - pitänee tosin huolen, ettei niitä hirveästi varmaan tulla lähiaikoina kuulemaan, ei ainakaan niiltä bändeiltä, joilta mieluusti kuulisin tulkintoja.

Barbaari yrittää ajatella eikä onnistu

Halveksin tänään kotiin kävellessä itseäni matalasta yleissivistyksestäni. En oikein ole varma, mitä se edes on; pelkästään siksi minun yleissivistykseni on oltava heikkoa. Vaikka tietäisinkin, mitä se oikeastaan on, huomaan sen puutteen siitä, että olen usein hiljaa, kun istun iltaa esimerkiksi teoreettista filosofiaa harrastavien ja opiskelevien tuttujeni kanssa. Täytynee taas vetäytyä sosiaalisesta elämästä, kunnes tiedän paremmin, ja kehtaan jälleen näyttää naamaani ulkona.

Toisaalta pahansuopaisessa mielessäni kytee ajatus, että yleissivistys on humanistien keksintö luonnontiede- ja tietotekniikkanörttien, eli "fakki-idioottien" ja sivistymättömien moukkien, pelottelemiseksi. Tiedonlähteistä luotettavin, eli wikipedia, vihjaileekin hieman siihen suuntaan:

Humboldtilainen yleissivistyksen ihanne oli sikäli yläluokkainen, että se korosti aineittensa yleispätevyyttä ja suoraa soveltumattomuutta käytäntöön. Tämän seurauksena kielet, historia ja humanistiset aineet saivat korostetun osan koulujen opetussuunnitelmissa matematiikan ja luonnontieteiden kustannuksella. Reaalilyseot pyrkivät muuttamaan sivistysihannetta tuomalla paremmin esille nykykielet ja luonnontieteet, mutta vielä peruskoulujärjestelmänkin yleissivistysideaalilla on humanististen taitojen korostukseen liittyviä piirteitä.

En kyllä ymmärrä, miten matematiikan - siis ei laskennon, jota lukioon asti opetetaan - teoriat soveltuvat suoraan käytäntöön. Jos joku teoreettinen fyysikko pystyy soveltamaan jotain niinkin yksinkertaista asiaa kuin abstraktia ryhmäteoriaa, en laskisi sitä ihan suoraksi käytännön sovellutukseksi, vaikka kvanttimekaniikalla (ymmärtääkseni) on jopa saatu jotain käytännöllistä aikaan (mikä nykyään tarkoittanee innovaatiota, eli jotain, joka on ihan suoraan muutettavissa rahaksi suomalaisissa yrityksissä).

Wikipedian artikkelissa tosin sanotaan myös, että yleissivistykseen kuuluu myös kriittisyys. Taidanpa siis suhtautua kriittisesti eo. yleissivistyksen määritelmään. Täytyyhän kyseenalaistaa kaikki, kuten jotkut tietävät. Niin, eikä mitään voi määritellä silleen niinku. Paitsi matematiikassa. Josta tuli mieleeni se, mitä en viikonloppuna kapakassa osannut ääneen sanoa filosofituttaville.

Minusta nimittäin matematiikalla sinänsä ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa, vaan se on vain kieli, jolla todellisuutta voidaan mallintaa. Matematiikalla on kyllä pystytty ennustamaan joitain objektiiviseen todellisuuteen kuuluvia seikkoja, kuten erään sähkömagneettisen säteilyn alueen olemassaolo, mutta ko. säteily ei ole olemassa siksi, että matematiikka toimii niin kuin toimii, vaan siksi että fyysikot ovat onnistuneet formuloimaan kelvollisen teorian, joka joissain rajoissa onnistui kuvaamaan ympäröivää todellisuutta. Jos matematiikassa taas onnistutaan formuloimaan syvällisen tuntuisia teorioita ja todistamaan ne "tempuilla", ei todellisuus ole vaarassa - matematiikka se siinä vain kehittyy omilla ehdoillaan.

Enempää en muista siitä, mihin juttu jäi kiertämään, mutta jos se palaa mieleeni, yritän jatkaa.