Hyvän puolella parasta vastaan

Selasin tänään töissä erääseen työryhmään liittyviä mappejani, ja silmiini osui sitten erästä yli vuoden ristinämme ollutta toimeksiantoa koskeva raporttiluonnos. Olin kirjoittanut eräälle sivulle: "Paras on hyvän pahin vihollinen". Olin kirjannut sen sitaatiksi, joten luultavasti joku työryhmän jäsenistä oli sanonut sen ääneen. Sen kummemmin sitaattia ajattelematta ajauduin tänään katsomaan vähän matkaa nettilegenda Markorepairsin videota "Cofe Time for in talk English", jossa pitkäaikaistyöttömämme yrittää selittää englanniksi kahvinkeittoaan.

Jotkut pilkkaavat Markoa auttavasta englannistaan, mutta minun on loppujen lopuksi ihailtava miestä. Katson olevani häntä parempi englannissa, mutta kärsin rimakammosta. Toisin sanoen vältän puhumista englanniksi sen vuoksi, etten pysty täydelliseen suoritukseen. Luultavasti pystyisin ilmaisemaan itseäni varsin hyvin, mutta kyvyttömyys saavuttaa parasta mahdollista ulosantia estää antamasta hyvää. Joskus kun olen joutunutkin puhumaan vieraalla kielellä, alan yleensä sössöttämään ja änkyttämään, koska yritän hakea jotain hienoa ja sujuvaa ilmaisua sen sijaan että yrittäisin vain yksinkertaisesti sanoa sen mitä sanottavana on. Paras on hyvän pahin vihollinen.

Luultavasti tämä perfektionismi varjostaa elämäni muitakin osa-alueita. Huomaan sen jo bloggaamisessani, tai ylipäätään kirjoittamisharrastuksessani. En millään viitsisi edes kirjoittaa, saati sitten julkaista, tekstiä joka ei ole minusta säihkyvän oivaltavaa ja hienosti kirjoitettua. Ajattelen, että sitten saa taas hävetä, lukijat (ne jotka joudun kohtaamaan kasvotusten) nauravat eikä räpellykseni varmasti kelpaisi mihinkään arvostettuun julkaisuun edes viimeisten sivujen pilipalikolumniksi.

Esimerkkejä voisi keksiä vaikka kuinka, ja tämä varsinkin on sellainen ilmiö, jolla voi niin helposti selitellä omia puutteitaan, johtuivat ne sitten siitä tai jostain muusta. Heitän vielä yhden: tanssiminen. Jos ajattelen itseäni tanssimassa, nousee kasvoilleni välittömästi puna. Kiistaton fakta on se, etten edes osaa tanssia, mutta jos olen riittävästi juovuksissa tai riittävän hyvällä tuulella (mitä parempi tuuli, sitä lievempi juopumistila tarvitaan), voin mennä teeskentelemään tanssimista, ja tulen siitä tavallaan hyvälle tuulelle. Niistä naisparoista, jotka ovat seurakseni lähteneet, en tiedä. Kukaan ei ole päin naamaa solvannut jälkeenpäin. Jälkeenpäin tietysti hävettää kamalasti, koska en ole tietenkään yltänyt samaan kuin muut miehet, jotka tietenkin osaavat hytkymisen ja pyörimisen luontevasti. Kuitenkin olen alkanut ajatella, ettei sillä ole niin kamalasti väliä, jos ei osaa. Toki jos partneriksi sattuu tanssin vakavastiottava ammattilainen niin siinähän sitä sitten ollaan, mutta normaalien ihmisten keskuudessa asialla ei ole varmaan niin kamalaa väliä, kunhan ei jalkoja tallota. En tietenkään voi olla varma, mitä selkien takana puhutaan, enkä tohdi oikein ottaa selvääkään, tarvitaanko sitä taitoa oikeasti, ja että pitääkö tosiaan sitten (molempien) olla juovuksissa, niin ettei kumpikaan tajua toisen tai itsen askeltavan "väärin".

Minusta tuntuu kuin olisin kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, nimenomaan Markon videon pohjalta. Jos näin on, niin olkoot kertaus jälleen opintojen äiti.

Nälkäpeli ja pari kirjaa

Näin joskus talvella elokuvissa käydessäni ennakkomainoksen elokuvasta Nälkäpeli. En tiennyt sen perustuvan mihinkään kirjasarjaan, vaan sain vaikutelman jostain 1984-henkisestä tieteiselokuvasta. Päätin silloin, että menen katsomaan sen. Vetkuttelin silti, ja nyt tiedän välttää moista tekelettä. En siitä välittäisi, että se perustuu kuuleman mukaan teinitytöille suunnattuun kirjasarjaan, mutta se korpeaa, että siitäkin on tehty jonkinlainen kohu lipputulojen varmistamiseksi. Kun lehdessä oli uutinen, jossa psykologit olivat huolissaan Nälkäpelin haitallisesta vaikutuksesta nuorisoomme, tiesin että menisin mieluummin katsomaan vaikka uutta Pekko Aikamiespoikaa teatteriin.

Luin työkaverilta lainaan saamani Karo Hämäläisen jännityskirjan Erottaja. Se sijoittuu syksyyn 2008, niihin päiviin kun finanssikriisi levisi reisille. Rahanahneet sijoitusammattilaiset tavoittelevat voittoja, ja sössivät sitten asiansa. Ihan kelpo trilleri, vaikkakin viihderomaaneissa se suurin vetoava piirre tuntuukin olevan tuttuus varsinaisten kirjallisten arvojen sijasta. En silti moiti. Päästyäni viimeisen sivun loppuun asetin kirjan hyllylle, ja aloitin seuraavan. En tajua, miksi olen joskus jostain kirjakaupasta ostanut Milan Kunderan Olemisen Sietämätön Keveys, jota kai pidetään korkeanakin kirjallisuutena. Vähän kylmäksi on toistaiseksi jättänyt. Täytyy käydä kirjastossa joku päivä, ja viedä sinne ylijäämäkirjoja, joita en viitsisi äärelliseen kirjahyllyyni sovittaa. Ihan vielä ei tilanpuutetta ole, mutta viime viikollakin piti ottaa Akateemisesta mukaan englanninkielinen, kovakantinen Lovecraft-kokoelma. Ikään kuin ei olisi jo valmiiksi suomenkieliset Lovecraft-käännökset hankittuna, ja oli itse asiassa englanninkielisenäkin jo valmiiksi Lovecraftia, mutta pehmeäkantisina pokkareina, jotka nyt sitten joutavat kirjaston kierrätyshyllyyn.

Sadomasokismista

Yllätin itseni muutama viikko sitten hankkimalla sukset. Kun olen maininnut asiasta tuttaville ja sukulaisille, on yleisin reaktio ollut ettei ikinä olisi uskonut. Kieltämättä se kuulosti minustakin oudolta, mutta taisin silti jo viime vuonna harkita ala-asteen ja armeija-aikojen kauhistukseen palaamista. Nyt voin urheilullisessa miesseurassa letkeästi rehvastella hiihtäneeni tänä talvena 7 kilometriä.

Se on rehellisyyden nimissä todettava, että 10 vuoden tauon jälkeen hiihtäminen tuntui ihan mukavalta. Ei tietysti ole yllätys, että puolen sadan kilon kantamukset niskassa hiihtäminen valtion suksilla Rovajärvellä, siellä jossain Rovaniemen ja Kemijärven välissä, on vähän toista kuin rauhallinen, omaan tahtiin tapahtuva sivakointi ilman ylimääräistä painolastia paikallisella ladulla, sunnuntaina aamuseitsemältä auringon noustessa yksin autiudessa, jota rikkoo vain satunnainen koiranulkoiluttaja jossain silmänkantaman rajoilla.

Ei voi tietenkään olla ajattelematta, että ehkä jossain vaiheessa on aika päästä yli peruskoulutraumoista, joita on paisuteltu ehkä liiallisuuksiin kuluneiden 20 vuoden aikana. Oikeastaan onkin mielenkiintoista, että vastenmielisyys on kohdistunut tavallaan viattomaan sivulliseen, kun oikeasti aiemmat kokemukset ovat olleet ikäviä ei itse aktin vuoksi, vaan siksi että siihen on liittynyt ensin pikkupoikien kilpailuhenkisyyttä jossa viimeiseksi tullut saa hävetä silmät päästään ja seiskan todistukseen, ja sittemmin siksi että samalla on täytynyt kantaa täyspakkausta rynnäkkökivaarin hakatessa vatsaa ja välillä polvia, ja vielä päälle on saanut kuulla aliupseerien haukkuja ja joukkuetovereiden räksytystä - varsinkin niiden, jotka luultavasti olivat ala-asteen hiihtokisojen ensimmäisiä.

Tavallaan olen ollut siis sokea omalle periaatteelleeni: liikuntaa voin harrastaa, mutta urheilun jätän masokisteille ja sadisteille. Näin on kirjoitettu.

Kuokkavieraana

Olin tänään ensimmäistä kertaa eläissäni - suurista asioista on siis kyse - asunto-osakeyhtiön yhtiökokouksessa. Se alkoikin lupaavasti sillä, että nimeäni ei ollut osakasluettelossa lainkaan. Sen sijaan ne ihmiset, joilta asuntoni (tai osakkeet) syksyllä ostin, olivat. Loput puolitoista tuntia päätäni särki. Vähän vastaavista kokouksista minulta on kyllä kokemusta; olen ollut työnantajani yhtiökokouksessa henkilöstön edustajana, ja toisekseen muutaman kerran Suomen aktuaariyhdistyksen vuosikokouksissa, ja tämä oli kyllä ensimmäinen kerta, kun tuntui olevan jotain muutakin asiaa kuin vanhojen naamojen nimittäminen hallitukseen. Olin tietenkin hiljaa koko kokouksen ajan, tosin sen päätyttyä kävin kysymässä, jos nyt edes saisin muille ongelmitta jaetun tilinpäätöksen ja toimintakertomuksen liitteineen. Enpä toisaalta olisi senkään vuoksi viitsinyt sanoa mitään, etten nyt ollut ihan varma, oliko minulla muodollista oikeutta olla suurinpiirtein edes läsnä (moraalinen oikeus kyllä oli, mutta siitähän ei usein tarvitse välittää).

Jännittävää kokouksessa oli sekin, etten täällä asuessani ole juurikaan nähnyt muita kuin vanhoja ihmisiä. Ainoastaan juuri minun rapussa, samassa kerroksessa, näyttäisi asuvan pari nuorempaa ihmistä tai pariskuntaa. Osakkaissa kyllä vaikutti olevan kaikenlaista porukkaa, jotain nuoria innokkaita (ajattelin heti: ärsyttävän pirteitä ja menestyneitä) vapaaehtoisia taloyhtiön hallitukseenkin. Kai minulla sitten vain on erilainen vuorokausirytmi kuin muilla. Jotkut samassa rapussa asuvat valittivat myös ensimmäisessä kerroksessa asuvasta "oopperalaulajasta", jonka laulu kuulemma raikuu päivästä toiseen ja myöhään iltaan, ellei yöhön. Joskus oikein poliisitkin käyneet siellä tutkimassa tilanteen. Itse olen tasan kaksi kertaa (joista toinen sattumoisin juuri tänään illalla kotiinpalatessani) kuullut laulua pohjakerroksessa hissiä odotellessani. Oikeastaan minua häiritsee, etten juuri koskaan kuule naapureista ääniä, ellei joskus rappukäytävästä vähän ovien pauketta ja lauantai-iltaisin korkokenkien kopinaa (se on se nuoriso, joka häiritsee meidän papparaisten nukkumaanmenoa).

Ja tähän lopuksi lukija (ei lukijat) voi kuvitella ne tavanomaiset selitykset kirjoitustauosta, joita en viitsi alkaa jälleen kerran toistelemaan ja anteeksi pyytelemään.