tiistai 27. joulukuuta 2011

Rakkaudesta teoriaan, teoria rakkaudesta

Katselin joululomilla loppuun Star Trek: Deep Space Ninen uusintakierroksen. Hyvähän se on jopa trekiksi, mutta nyt ei tarvitse sitä katsoa vuosiin. Yhdessä viimeisistä jaksoissa (Extreme Measures, ei kovin erinomainen jakso kylläkään) Miles O'Brien ja tohtori Julian Bashir käyvät kuolemaa odotellessaan keskustelun, jossa Bashir toteaa ääneen, että hän rakastaa Ezriä (naista), mutta pitää O'Brienistä enemmän, ja väittää että O'Brienkin pitää hänestä enemmän kuin vaimostaan Keikosta, vaikkakin O'Brien rakastaa silti vaimoaan (ja lapsiaan) yli kaiken. Perusteena tälle on, että he viettävät enemmän, ja joskus jopa mieluummin aikaa toistensa seurassa, koska yhdessä heillä on hauskaa, heillä on yhteisiä harrastuksia, kuten muinaishistoriallisten, 1800-luvulla käytyjen taistelujen uudelleeneläminen pienoismalleilla.

Minulle on joskus kerrottu, että parisuhteet, siis "rakkaus", vaatii työtä. Siitä minulla ei ole toki epäilystäkään; kun toisen kanssa on tultava ihastumishuuman jälkeenkin ja kaikki ne tylsät hetket, kun toisella on huono päivä ja päänsärkykin, eikä loppujen lopuksi ole sillä tavalla yhteisiä kivoja juttuja. On vain juttuja, joita harrastetaan toisten tyyppien kanssa, nykymaailmassa voisi vielä sanoa muiden miesten tai naisten kanssa. Sukupuoliroolit ovat ehkä nykymaailmassa hajoamassa, mutta ainakin vielä voi ilman suuria väärinymmärryksiä (tahalliset väärinymmärrykset toki poislukien) puhua miesten ja naisten harrasteista sortumatta liian räikeään yleistykseen.

Joskus siis voisi ihmetellä, miksi ihmiset ylipäätään vaivautuvat parisuhteiden kanssa, kun pienellä vaivalla moni pärjäisi yksinkin, ja kavereistaan saattaa pitää enemmän. Harvalla tuntuu kuitenkaan puoliso olevan samalla sekä kumppani että kaveri, vaan ainoastaan kumppani, jonka kanssa pyöritetään arkea ja huolehditaan, että lapset kasvavat mahdollisimman vähän kieroon, mahdollisimman kivuttomasti.

Ehkä se on se rakkaus, joka vaatii työtä, ja joka ennen kaikkea on jollain perustavanlaatuisella tavalla eri asia kuin se, mitä tunnetaan kavereitaan kohtaan. Tällöin ehkä Milesin ja Julianin keskustelu on tulkittavissa muuna kuin homoseksuaalisen rakkauden tunnustuksena. Olen aina kyllä pitänyt pitämistä ja rakastamista saman asteikon eri pisteinä, missä pitäminen tulee jonkun matkan päässä rakastamisen takana, rakastamisen edustaessa lämmintä ääripäätä, jos lämpömittarivertaus sallitaan.

Ehkä rakkautta (minua alkaa nolostuttaa aika pirusti tämän kirjoittaminen, mutta en viitsisi enää tässä vaiheessa jättää keskenkään) pitäisi ajatella vektorina, jossa on esimerkiksi seuraavat komponentit: pitäminen, välittäminen, seksuaalinen jännite. Pitäminen on sitä kaverillista rakkautta, josta tunteitaan vierastavat heteromiehet kiemurrellen pystyvät juuri ja juuri käyttämään nimitystä pitäminen. Välittäminen on sitä, että halutaan olla yhdessä, vaikka vektorin muiden komponenttien lukemat olisivat laskeneet. Seksuaalinen jännite on sitä, että halutaan toisen kanssa fyysistä läheisyyttä, tai ylipäätään kyetään rakastelemaan. Jos oletetaan kunkin komponentin arvojoukoiksi kokonaisluvut 1-5, niin esimerkiksi:
  1. Hyvää kaveria kohtaan laskettu suhdevektori olisi (4, 3, 1).
  2. Parasta, pitkäaikaista kaveria kohtaan laskettu suhdevektori olisi (5, 5, 1).
  3. Vastarakastuneiden vektori olisi (4, 4, 5).
  4. Suomalaisen keskimääräisen avioparin vektori (2, 3, 1).
  5. Verivihollisen vektori (1, 2, 1).
  6. Yhden illan suhde: (2, 1, 5).
  7. Miles O'Brienin ja Julian Bashirin vektori (5, 5, 4).
Rakkausmallistani voi tietysti puuttua jotain. Tässä vaiheessa lukijalle lienee selvää, etten itse ole rakastanut eläissäni (kärkkäimpien mukaan en myöskään ansaitse). En ainakaan romanttisessa mielessä, joten tiettyjä puutteita voi hyvinkin mahdollisesti olla  ehdotuksessani. Ainakin  se, että suhteeseen vaaditaan kaksi, ja suhteen laatu määräytyy siitä, miten osapuolet yksilötasolla toisiinsa suhtautuvat. Mallissani oioin vähän mutkia, ja oletin näkemyksen suhteesta ilman muuta molemminpuolisiksi. Tämä saattaa olla tai olla olematta mutkien oikomista liikaakin, mutta toisaalta voisi olettaa, että joko kahden ihmisen välille muodostuu suhde, jonka laatu sitten tasapainottuu yhteisymmärrykseksi suhteen tilasta, tai sitten ei suhdetta todella pääse syntymään, vain toisen osapuolen pakkomielle tai harha.

En myöskään tiedä ihan, millaisia kaverisuhteet tapaavat olla, mutta omien kokemusteni perusteella, niissä kolmas komponentti tapaa olla 1. Saatan tietysti olla rajoittunut, mutta määrittelisin kaverisuhteen negaation kautta niin, että kolmannen komponentin on oltava yksi, ja kahden ensimmäisen yhteissumma vähintään 5.

Jotenkin tämä merkintä saa oloni likaiseksi.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Keskusteluyhteys

Kirjoitan taas, vaikka ei ole asiaa. Katselin vanhoja luonnoksiksi (siis myös julkaisemattomiksi) jääneitä merkintöjä. Vielä jonain päivänä viimeistelen ja keksin jonkun järjen muutama viikko sitten aloittamaani merkintään syistä, miksi katselen ja pidän kauhuelokuvista. Sen sijaan luulen, etten jatka enää toukokuussa 2010 aloittelemaani merkintää, jossa raportoin ettei siitepölyallergia ole muutamaan päivään vaivannut niin kovasti.

Kun ei aihetta ole, on metabloggaus aina se vakioratkaisu. Siispä tartun siihen. Kröhöm.

Jossain mielessä tympäisee välillä tämä bloggauskin. Osittain se johtuu varmaan siitä, että olen taipuvainen itsekritiikkiin, eivätkä nämä löpinät ole kovin hyviä juttuja. Bloggauksesta meni maku, kun siitä tuli joitakin vuosia sitten niin kovin ammattimaista. Enemmän kuitenkin kaipaisin keskustelua. Minun nuoruudessani bloggaajien joukko oli varsin kompakti, ja blogien, yksityisten ihmisten eikä keidenkään pikkujulkkisten, välillä oli kommunikointiyhteydet, joko viestiteltiin blogimerkintöjen kautta, tai sitten kommenteissa käytiin keskustelua. En nyt syytä tämänhetkisiä lukijoitani, keskustelu kun vaatisi oikeasti hurjan paljon valtavampaa seuraajakuntaa - niin ja tietysti parempi keskustelunaihioita. Näin ollen olen viime päivinä miettinyt, että pitäisi löytää jostain joku mukava keskustelufoorumi, jonne voisi rekisteröityä, jossa voisi seurailla jonkin aikaa keskusteluja ja jossa voisi ottaa osaakin sitten lopulta. Kirjoittelen kyllä eräälle foorumille, mutta mitä vähemmän siitä puhutaan, sen parempi. Sen kahjompaa paikkaa tuskin on. Ja se nyt on muutenkin keskittynyt yhteen asiaan, kun minä taas kaipaisin oikeastaan vähän laajempaa kenttää ja laadukkaampaa keskustelijakuntaa. Mielellään vielä rekisteröintipakkoa. Ehdotuksia?

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Vahvimmat voittavat

Istuin tänään junassa, vierustoverittomalla paikalla, jonka lipunoston yhteydessä yli kuukausi sitten itselleni valitsin. Asettelin kannettavan tietokoneeni pöydälle, tungin virtalähteen vastakkaisen tuolin takana olevaan telineeseen, ja kiinnitin töpselin pistokkeeseen. Junassa jokainen paikka oli varustettu sähköpistokkein. Katselin 3 jaksoa eräästä sarjasta, ja selailin netissä VR:n tarjoamalla langattomalla verkkoyhteydellä. Taas nähdään, miten kehitys tuo ihmiselle hyvää. Nolostuttavaa kuitenkin oli, että olin unohtanut kuulokkeeni kotiin, ja sain hävetä kun lähellä istuneet ihmiset saattoivat kuulla sinänsä huippuluokan esitystä.

Mietin välillä, miksi aikuinen ihminen häpeilee esimerkiksi erään sarjan katsomista, kun taas jostain tositelevisiosarjasta (esimerkiksi suomalaisten julkisuustyrkkyjen nahistelu -ohjelma) voi puhua ilman seuraamuksia. Kyse ei kai ole siitä, että eräs sarja olisi objektiivisesti huonompi kuin nahistelusarja, vaan...? Ajattelin, että ehkä kyse on siitä, että nahistelun kannattajien mielipiteellä on jostain mystisestä syystä vain enemmän painoarvoa kuin oman viiteryhmäni mielipiteellä. Itsestäänselvä totuus kuitenkin lienee, että oma viiteryhmäni on vain kooltaan niin paljon pienempi kuin niiden muiden. Joukossa on voimaa.

Tämä ei ehkä ole muillekaan itsestäänselvää. Vai mistä johtuisi se, että edellisissä eduskuntavaaleissa kolmanneksi tulleen puolueen kannattajat kuvittelevat olleensa voittajia ja ihmettelevät, mikseivät heidän toiveensa mene ilman muuta läpi kansan tahtona.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Päättyvät aikakaudet

Luksusta on kahden ja puolen viikon joululoma. Olen aina ennen ollut välipäivät töissä ja palannut myöskin heti uuden vuoden jälkeen. Nyt on toisin. Ja kun palaan sinne loppiaisen jälkeen, en enää mene vanhalle työpisteelleni, vanhojen työkavereiden luokse. Koko vuosi on tähdätty siihen, että voin luopua enimmästä osasta nykyisiä töitäni, ja siirtyä pysyvämmin uusiin - jos kohta jotain ristejä jäi kannettavaksi vanhastaan. Tänään siivoilin vielä kylmästi työpistettä, eikä tuntunut miltään katsella viimeistä kertaa omaa työpistettäni. Tai onhan se jatkossakin periaatteessa minun, mutta tavoite on pysyä poissa sieltä, missä vanhasta tottumuksesta voi siunaantua töitä, jotka eivät minulle kuuluu. Jännittävää kyllä, miten sitä voi kiintyä kliiniseen ja ankeaan työpisteeseen, ja jännittävää että haukeus iski vasta bussissa matkalla lomalle ja aikuiselämäni ensimmäiseen kertaan, kun paketoin itse parit joululahjat sen sijaan että olisin avustanut rahallisesti jonkun paikallisen yläasteen luokan kevään ryyppyretkeä. En kylläkään osannut sitoa lahjanauhoja pakettien ympäri, tai ainakaan ennakoitu lopputulos ei vaikuttanut kovin esteettiseltä. Lapsena osasin taikoa nauhat kiharoiksi, nyt onnistuin vain katkaisemaan nauhan saksilla. Olkoot, mikä käsityöläinen minä muka olen.

Jännittävää on myös se, että Seinäjoki-Vaasa -radalle kytkettiin sähköt kuukausi pari takaperin, ja sähköistetty henkilöliikenne sinne alkoi pari viikkoa sitten. Ei siis haittaa, vaikka huominen Pendolino myöhästelisikin, eipä tarvi jännittää jatkoyhteyksien vuoksi. En kyllä edelleenkään vakuuttunut, että Vaasan rata olisi vaatinut sähköt - ellei VR suunnittele vanhenevan diesel-kaluston hylkäämistä tyystin. Jossain vaiheessa pääsen varmaan samaan asemaan kuin höyryjunakautta muistelevat vanhemmat ja isovanhemmat. Seuraava sukupolvi* voi vain kuvitella kuvastojen ja kertomusten ja museotoiminnan kautta aikoja, jolloin junistakin lähti pakokaasuja.

*) Kirjoitin aluksi väärin "Seuraava sukupuoli". Kirjoitusvirheet on hyvä korjata, mutta itseäni moka huvitti. Keksisinpä joskus jotain kirjoitettavaa sellaiseen teemaan liittyen.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Nörtteydestä

Edellisen merkinnän Rillit huurussa -reportaasin liittyen olen töissä välillä ottanut henkisiä iskuja vastaan, kun olen innoissani selittänyt jotain juttua vain kohdatakseni kiusaantuneen hiljaisuuden. Ajattelen oitis töpänneeni jotenkin, yhdistellyt mielessäni liian monta pistettä ja olettanut, että ilman muuta muutkin tekevät niin. Toisin sanoen olen syyllistynyt sosiaaliseen rikkeeseen, josta joudun maksamaan sakkoa vieraantumalla taas kananaskeleen verran muusta työyhteisöstä.

Vaikka rikkeeni eivät johdu kovin syvällisistä ideoista (viimeksi kompastuin yksinkertaiseen James Bond -viitteeseen, jossa maalasin itsestäni kuvan varjoissa lymyilevästä ja valkoista angorakissaa silittelevästä Blåfeldistä sen vuoksi, että olen erään projektin ihmisille nimi katselmointikommenteissa, mutta kukaan heistä ei todella tunne tai edes tiedä minua - mikä on minusta muuten varsin miellyttävää), tajuan vasta nyt että voisin ilman muuta suhtautua tilanteeseen niinkin, että olen niin paljon fiksumpi kuin muut, ja että on - tietenkin - niiden muiden oma häpeä. Mitäs eivät ole yhtä sivistyneitä kuin minä, hähhää! Se, jos mikä on nörtti tapa suhtautua maailmaan ja muihin.

Tai ainakin jonkinlaisen amerikkalaisen karikatyyrinörtin tapa suhtautua. Ehkä täällä Suomessa toimii edelleen parhaiten nöyryyden ja häpeän kautta toimiminen sosiaalisissa yhteisöissä. Tietenkään kaikkea ei pidä ottaa vakavasti.

Nörttisarjasta

En ole vuosiin oikein seurannut televisiosta mitään sarjaa, vaan katsonut kaiken katsomisenarvoisen aina DVD:ltä. Nyt olen tehnyt hieman poikkeuksia sääntöön. Erään kaverin yllyttämänä olen alkanut katsomaan South Parkia - en oikeastaan erityisemmin arvostanut sarjaa nuorena, mutta nyt kun Jimiltä tulee kahdeksannen tai yhdeksännen kauden jaksoja, olen huomannut sarjan välillä jopa hauskaksi.

Toinen sarja, jota olen nyt katsonut kaksi jaksoa, on suomennettuna Rillit huurussa, eli Big bang theory. Kaksikin työkaveria on sitä suositellut - toinen jo aiemmin tänä vuonna, ja toinen viime viikolla, ja päätin antaa mahdollisuuden. Myönnettävähän se on, että ajatus oman viiteryhmän - tai pikemminkin sen viiteryhmän johon olisi toivonut samaistuvan aikoinaan - ympärillä pyörivästä sarjasta on viehättävä, vaikka toisaalta juuri sen vuoksi siinä kytee pettymyksen siemen. Toistaiseksi sarjan arvo on kyllä muutamissa irtovitseissä, joiden kuvittelevan menevän normaalilta ihmiseltä ohi. Muuten sarja ei ole kovin uskottava, mikäli sen ajattelee kuvaavan tosinörttejä. Näin ei kuitenkaan ole. Sarjan päähenkilöt eivät ole ihan alfanörttejä (mikä vasta olisikin raivostuttavaa), mutta tosinörteiksikään eivät sarjan päähenkilöt Sheldon, Leonard, Raj ja joku neljäs ole uskottavia.
  1. Kaikki neljä ovat hyvännäköisiä. Sanon tämän heteromiehenä. Ulkonäön puolesta heillä tuskin on mitään hävettävää. Sheldon on ehkä vähän  hujoppi, ja hän sekä se joku neljäs tarvitsisivat parturikäyntiä, mutta siinä se. Nörttiporukat, niin kuin minä ne tunnen, koostuvat vaatimattoman näköisistä, epähuolitelluista ja lihavanhikoilevista pojista, joilla hiukset rehottavat. Sellaisia rokkareita, mutta negatiivisella karismalla.
  2. Pojat asuvat ilmeisesti yhdessä. Hyvä, soluasuminen lienee tuttua melkein kaikilla yliopiston, tosinörttien henkisen kodin, käyneillä. Mutta jumankavita poikien asunto ei ole ainoastaan siisti, vaan se vaikuttaisi sisältävän sisustuselementtejä. Ihan kuin nainen olisi sen laittanut ja ylläpitäisi sitä, eikä se ole tästä maailmasta! Onneksi sentään jostain pilkistää toimintafiguureja. Kuitenkin fläppitaulu parin MAOL-taulukoista kopsatun trigonometrian kaavan keralla ampuu vähän yli (tai ali, miten sen ottaa).
  3. Leonard (kieltämättä porukan alfoin muutenkin, ehkä intialaisen Rajin ohella) seurustelee ilmeisen säännöllisesti "kauneuskilpailujen voittaja"-tyyppisen nuoren naisen kanssa. Mikä tämä on, Frenditkö? 70's Show? Pthyi!
No, pidetään nyt mieli kuitenkin avoimena. Ajastin digiboksille loppuviikonkin jaksot. Jossain jaksossa pitäisi olla vierailemassa Wil Wheaton, joka SubTV:n jaksokuvauksen mukaan esitetään vihollisena, mikä on oikeaoppisuuden ytimessä. Turha varmaan silti toivoa kollaasia Wesley Crusherin solvaamisfantasioista.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Sukkela sosialiitti

Outo juttu, mutta vakaa aikomukseni blogata lähes päivittäin on tuntunut taas rakoilevan pahemman kerran. Puolustuksekseni voin sanoa, että kuluneella viikolla useampi ilta meni rellestäessä erinäisissä tapahtumissa, ja välipäivät piti huilata.

Yksi illoista meni, kun istuin Aktuaaritoiminnan kehittämissäätiön perinteisessä syysseminaarissa. Kuten tavallista, suurin osa aiheista meni ohi runsaan hilseeni, mutta ehkä tällaisissa tapauksissa tärkeintä onkin paitsi tavoitella edes tiedonmurusia jos ei ihan ole riittäviä pohjatietoja, myös ja ennen kaikkea näyttäytyä oman alan enemmän tai vähemmän vastaavissa töissä työskenteleville ihmisille. Tavallaan on ihan hienoa saada kokea, että ymmärtää edes vähän mistä jossain Solvenssi II:ssä on kyse, mutta vielä mukavampaa on koittaa puhua niistä-ja-näistä erinäisistä aiheista (suomalaisittain voisi sanoa myös: jauhaa paskaa) vieraiden ihmisten kanssa, joilla on kuitenkin jostain kummasta tuttu naama. Ehkä ne tyypit, joilla on jonkinlainen persoona, jäävät lopulta jopa mieleen, mistä saattaa olla iloa ja kenties jopa hyötyä joskus. Minä kylläkin tyydyin istumaan hiljaa makoista buffetateriaa ahmien, ja kääntelemään päätäni puhujan suuntaan, ja mumisemaan välillä myöntyvästi. Harmi, ettei tullut mieleen mitään sanottavaa.

Itse esityksistä ei jäänyt mieleen juuri mitään, paitsi jonkun lontoolaisen powerpoint-sulkeisista se ajatus, että raha tarkoittaa kykyä viivästyttää hyödykkeen hankkimisen ajankohtaa. Joku fiksu voisi saada siitä aikaan nokkelan merkinnän. Minä tyydyn vain roiskauttamaan tuon ajatuksen tuohon toivoen, että se jäisi jotenkin mieleeni muhimaan.