Tilastollinen ja yksilöllinen

Viikolla Helsingin Sanomien kommenttiosastolla, eli mielipidepalstalla, itkettiin elinaikakertoimesta ja siitä, miten se perustuu vain joihinkin tilastoihin, eikä tosiasioihin. Tilastot kun ovat vain tilastoja, eikä kerro yksittäisestä ihmisestä yhtään mitään, ja tämän vuoksi elinaikakertoimen (joka "nakertaa nuorten työeläkkeitä") käyttöönotto on väärin. (Sivumennen sanoen elinaikakertoimesta, joka kuitenkin on vain eläkejärjestelmän jälkikäteistä paikkaamista ilmastointiteipillä, voidaan tietysti olla montaa mieltä - nähdäkseni vaihtoehtona olisi kuitenkin ollut huomioida väestön eliniän piteneminen jollain toisella tavalla, kuten vaikka nostamalla maksuja enemmän kuin on ennustettu tarpeelliseksi).

Olen havainnut ennenkin, että tilastotieteen soveltaminen yksilöiden elämiin nostattaa usein niskakarvat pystyyn. Mitä, ei noin voi sanoa, ei noin saa tehdä, en minä ainakaan tee noin. Ketjutupakoiva, makkaran voimin sohvallaan elävä mies marisee, kun hän ei saakaan elää 76-vuotiaaksi kuten muut, ja 90-vuotiaaksi elävät nalkuttavat, kun ei saakaan jatkossa hyväksikäytettyä eläkejärjestelmää yhtä tehokkaasti ylittämällä elinaikaennusteet. Luulen kuitenkin, ettei kansa pitäisi siitäkään, että eläkeyhtiöt pystyisivät (vaikka jonkinlaisen aikamatkustusteknologian avulla) täydellä varmuudella kertomaan, miten vanhaksi kukin yksilö elää ja mitoittamaan maksut sen mukaan. Pitkään eläviltä perittäisiin korkeampia maksuja kuin terveyttään aktiivisesti laiminlyöviltä. Miten ne noin voi sanoa, näytänpä ihan piruuttani heidän olevan väärässä! Vaikea tietysti sanoa, kannustaisiko tämä ennenaikaiseen poistumaan vai elävien kirjoissa sinnittelyyn.

Arkielämässä ilmiö näkyy valikoivana suhtaumisena yleistyksiin. Yleistäminen eli sen sivuuttaminen, että yksilöt tekevät sekä rationaalisia että irrationaalisia valintoja, on usein välttämätöntä pelkästään asioista keskustelemiseen. Usein tämä hyväksytään ("mamut kuppaavat sosiaalijärjestelmäämme"), mutta auta armias jos joku Sofi Oksanen lausuu pari poikkipuolista sanaa suomalaisista Tanskassa, jonka muutaman vuoden takaista Mohammedin pilkkaamista pidettiin ihailtavan rohkeana ja upeana sananvapauden harjoittamisena. Oksanen meni väittämään, että suomalaiset, erityisesti suomalaiset miehet, ovat viinaanmenevää, tuppisuista ja väkivaltaan taipuvaa väkeä. Joka ainoa suomalainen, Oksanen mukaanluettuna, tietää tasantarkkaan, että Suomessa on paljon miehiä, jotka 1) käyttävät alkoholia vähintäänkin maltillisesti, jos ollenkaan, 2) ovat hyvinkin sosiaalisia, ekstroverttejä ja puhuvat tunteistaan avoimesti ja/tai 3) eivät koskaan turvautuisi väkivaltaan. Olin eilen myöhään erään helsinkiläisen tuttavan luona, ja palasin keskustan kautta lähempänä yhtä yöllä kotiin. Turpaanvetäjäisiä en nähnyt, mutta kaupungilla suorastaan haistoi viinaan puhumattakaan siitä oksennuksesta, jonka eräskin sankari yrjösi takanani pylvääseen nojautuneena. Yöbussissa oli (minun lisäkseni) paljon hiljaisia, yksinäisiä miehiä, yksi selitti vain kännisenä kuinka hän ei ole kännissä ja kuinka (näin ainakin tulkitsin sen mongerruksen) hän ei pidä siitä, että hänen tekemisiään vahditaan. Väkivallasta voi sitten lukea sunnuntain ratoksi lehdestä.

Sofin teesit eivät näköjään ole ihan tuulesta temmattuja, vaan perustuvat jonkinlaiseen yleiseen näkemykseen suomalaisista ja suomalaisista miehistä. Sofin yleistys on perusteltu, vaikka esimerkiksi minä en tunne yhtään väkivaltaista Turmiolan Tommia, eikä yksikään tuttuni ole tyystin epäsosiaalinen, vaikka ihan kaikki eivät seurapiirihaita olekaan. Kuitenkin lehdissä ei ole juurikaan muusta viime päivinä itketty kuin että Sofi sanoi niin rumasti. Ja myönnän: kyllähän minuakin vähän tympii se, että suomalaisesta miehestä saa sanoa mitä tahansa, ja sanomalle hurrataan. Kun Esko Kiesi samaistaa naisen ja auton, seuraa julkinen teloitus. Kuitenkin jokaisen täysjärkisen pitäisi ymmärtää Oksasen lausunto sellaisena kuin se on: yhteenvetona, josta yksityiskohdat on jätetty pois, ja että todellisuudessa Suomessa on paljon sekä kilttejä, raittiita ja puheliaita miehiä sekä väkivaltaisia raivopäitä, joiden puheenparsi on känniläisen örinää ja selvä päivä on nähty viimeksi vuonna 1985. Jos Sofi olisi jättänyt yleistämättä, hän ei olisi voinut antaa mitään järkevää lausuntoa, vaan joutunut toteamaan, että toiset ovat tällaisia, toiset tuollaisia, kolmannet sellaisia, neljännet ties minkälaisia, viidennet jotain muuta.

Mahdollinen saari

Pohjimmiltaan La possibilité d'une île (Mahdollinen saari) on jälleen yksi Houellebecq - vain rakenteeltaan vähän kömpelömpi ja paremman sanan puutteessa tunnelmaltaan esoteerisempi kuin hänen aiemmat teoksensa. Pohjalla kuitenkin on se sama tunteistaan ja muusta ihmiskunnasta vieraantunut ranskalaismies, jonka nimi tällä kertaa on Daniel. Hän on stand-up koomikko, joka menestyy ammentamalla aiheensa rasismista, sovinismista, seksuaalisuudesta, pedofiliasta ja muusta järkyttävästä. Hänen elämässään on kolme tärkeää: ikäisensä Isabelle, jolta hän saa rakkautta mutta ei seksiä; nuorempi Esther, jolta hän saa seksiä mutta ei rakkautta; ja tärkeimpänä Fox-koira, jolta hän saa pyyteetöntä rakkautta. Tarina kerrotaan Danielin, ja hänen tuhat vuotta myöhempien elävien klooniensa Daniel24:n ja Daniel25:n kautta.

Näissä Michelin kirjoissa vaikuttaisi toistuvan sama teema. Ne kuvaavat nyky-yhteiskuntaa, ja sen raadollisinta puolta. Maailmaa, jossa ihmiset eivät juurikaan välitä toisistaan, jossa himo on korvannut loputkin rakkauden rippeet, ja jossa veritöillä ja seksin pimeillä puolilla mässäilly nostattaa kohua ja närkästystä, jotka oikeastaan ovat vain savuverhoja suosionosoituksille, ihailulle ja jonkinlaiselle tyydytykselle. Danielille juuri sen hyödyntäminen tuo leivän pöytään, ja lisäksi kerroskaupalla voita sen leivän päälle. Jossain vaiheessa uskontoihin varsin mitäänsanomattomasti suhtautuva Daniel sekaantuu elohimiittien lahkoon. Elohimiitit ovat eräänlainen raëlilaisuutta erittäin vahvasti muistuttava ufo-kultti, joka uskoo taivaasta tulleisiin, ja vielä jonain päivänä sieltä palaaviin luojiin, elohimeihin. Yksityisellä saarellaan he kehittelevät kloonausteknologiaa, joka vapauttaisi ihmisen viimein kuolemastakin, ja siten siis vanhenemisen kiroista. Vanheneminenhan myös on yksi elämän väistämätön seuraus, jota vastaan taistellaan hampaat irvessä ryppyvoitein ja 50 cent -lippalakein.

Kuten olen jo aiemmin todennut, Houellebecq'n teemat puhuttelevat minua, mikä on tähän asti saanut minut palaamaan häneen muutamia kertoja. Ei kuitenkaan mahda mitään: Mahdollinen saari oli loppujen lopuksi melko puisevaa luettavaa. Terävän ja viiltävän kerronnan sijaan lukija saa kahlata läpi 400 sivua tekstiä, joka ei koskaan oikein pääse vauhtiin samalla tavalla kuin Alkeishiukkaset ja Halujen taistelukenttä. Nyt olen kuitenkin lukenut kaikki Houellebecq-suomennokset, enkä taida tarttua ranskan opettelemiseen, vaan jään odottelemaan Ville Keynäsin seuraavaa suomennosta, mikäli sellainen vain on tulossa.

Bukowski ja neljäs Houellebecq

Bloggaaminen on jäänyt taas vähän ikävästi. Ei ole tullut mieleen mitään, mistä olisi kehdannut kirjoittaa. Pari iltaa on mennyt lukiessani yhtä kirjaston kirjaa, jonka palautuspäivä on huomenna, ja halusin urakoida sen loppuun uusimatta lainaa. Täytyy kyllä sanoa, ettei Charles Bukowskin Naisia ollut kovinkaan häävi teos, eikä ainakaan antanut mitenkään mieltäylentävää kuvaa kyseisestä kirjailijasta, jolta olisin halunnut ennemmin lukea Postitoimiston, jota ei sieltä Entressen kirjastosta silloin löytynyt. Enemmän kuin juopon runoilijan toilailuista naismaailmassa, Naisia vaikuttaisi olevan jonkinlainen sarja kirjailijan mieleen tulleita juttuja, joita kirjailija itse - mutta ei oikein muut - voisi käyttää itsetyydytysfantasioina. Erityisen hauska se ei ollut, ja "naiset rakastuvat juoppoihin, lihaviin resupekkataiteilijoihin" on aika vanha posetiivi veivattavaksi. Kirja on kylläkin 70-luvulta kotoisin, mutta nähdäkseni se ei ole mitenkään erityisen lieventävä asianhaara. Saatan tietysti vain olla niin tyhmä ja sivistymätön, etten ymmärrä hienoa kirjallisuutta, vaikka lukisin sitä.

Toinen lukemani kirja, jota on kyllä vielä sata sivua jäljellä, on jälleen sitä Houellebecqiä. Mahdollinen Saari eli La Possibilité d'une Île kyllä rikkoo aiempien Houellebecq-kirjojen kaavan (tai peittää sen ainakin niin hyvin, että minä hämäännyn), mutta on se kyllä sitten myöskin varmasti huonoin - tai pikemminkin tylsin - hänen teoksistaan, jotka minä olen kirjastosta lainannut. Siinä on kuitenkin jonkinlainen järki ja sanomakin, jonka voin selvittää itselleni sitten, kun luku-urakka on ohi.

Star Trek: Voyager, 4. kausi

Voyagerin neljäs kausi oli selkeä parannus, mutta on todettava, että tämänkin katsomisessa oli täysi työ. En tiedä, olenko vain tottunut liian hyvään, mutta kyllä se tympäisee, kun käsikirjoittajat menevät lähes jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Voyager keskittyy liiaksi kepeään viihteeseen. Ei sen tarvitsisi olla Deep Space Nine paremmista science fiction -sarjoista puhumattakaan, mutta kyllä se kipeästi tarvitsisi kovapintaisempia ja teräviä jaksoja lapsellisten kummitustarinoiden ja TNG:stä hylättyjen jaksojen sijaan.

Mutta edellisiin kausiin verrattuna taso on selkeästi parempi, paljolti kiitos uuden hahmon, kauden alussa kollektiivista irtirepäistävän borg-tyttösen, Seven-of-Ninen. Samalla Kes saa kenkää. Harmi, ettei Neelix tai Harry, mutta aina ei voi voittaa. DS9:n tapaista moraalista harmautta ja (trek-mittakaavassa) synkkyyttä ei ole luvassa, mutta arvosanojen keskiarvo näyttäisi pikaisesti arvioiden olevan korkeampi, ja kaudella on useita suositeltavia jaksoja: Scorpionin jatko-osa, Year of Hell, Message in a Bottle, Prey, ja hyvin erilainen jakso Living Witness. Todella harmi, että näiden vastapainoksi on sitten DNA-muuntelujaksoja tai muuten vain tyhjänpäiväisiä ja sataan kertaan nähtyjä jaksoja, joiden loppuratkaisu on käsittämättömät litaniat non-senseä.

---

Scorpion, part II: Odotuksia nostattaneiden kaksiosaisten jaksojen jälkimmäinen puolisko ei yleensä lunasta odotuksia, eikä niin käy nytkään. Species 8472:n uhka ratkeaa vähän liian helposti. Siitä huolimatta ihan kelpo jakso, jossa miehistöön liittyy uusi jäsen, Seven of Nine. Entinen borgi. 8+.

The Gift: Epäilykset heräsivät jo edellisessä jaksossa, kun Jennifer Lienin nimi oli otettu pois alkuintrosta. Kesin matka siis päättyy hänen telepaattisten kykyjensä alettua kasvamaan eksponentiaalisella vauhdilla. Jos minulta kysytään, niin tämä kävi vähän liian helposti, ja loppuratkaisukin on vähän sellainen "Kes nousee seuraavalle tietoisuuden ja eksistenssin tasolle"-tyyppinen taikaisku. 7+.

Day of Honor: B'Elanna ahdistuu klingonperinteistä, niiden noudattamisesta ja noudattamattajättämisestä. Noin muuten Voyager kohtaa pakolaisia, jotka pyytävät ensin viattomasti vähän almuja. Kun niitä ei anneta heidän mielestään tarpeeksi, alkavat nämä mankumaan, kuinka Voyagerin miehistö elää yltäkylläisyydessä (vielä, vaikka matkaa on vielä vuosikymmeniä jäljellä). Kun he eivät kerran saa kaikkea, päättävät nämä kaapata sankareidemme avaruuslaivan. Samaan aikaan B'Elannan ja Parisin sukkula räjähtää (miten niitä sukkuloita oikein riittää, kun melkein joka jaksossa sellainen menee rikki?), ja tyhjiössä leijaillessaan tunnustavat toisilleen rakkautensa. Ääh. 7+.

Nemesis: Chakotay ystävystyy sodassa olevan kansan kanssa, ja oppii vihaamaan näiden vihollista. Olisin ollut valmis tuomitsemaan jakson tylsäksi rutiiniriuhtaisuksi, mutta on siinä pari kutkuttavaa koukkuakin, joka sai tämänkin katsojan hieman häpeäään jakson aikana syntyneitä asenteitaan. 8.

Revulsion: Voyager vastaa hätäkutsuun ja löytää aluksen, jonka miehistö on siivooja-huoltomies -hologrammia lukuunottamatta kupsahtanut. Tyypillinen jännärijakso, joka yrittää ottaa esiin psyko-hologrammin avulla kysymyksen elämänmuotojen paremmuudesta, mutta kuitenkin käteen jää melko kliseinen rypistys. Plussaa siitä, että Harry ihastuu Seven-of-Nineen, joka vastaa melko suorasanaisesti nuoren miehen kiihkoon. ("You wish to copulate?"). 7½.

The Raven: Kuin ihmeen kaupalla sankarit löytävät aluksen, jolla 7-of-9 alunperin assimiloitiin borgien kätyriksi. Tylsänpuoleinen. 6.

Scientific Method: Hölmönpuoleinen perusjakso, jossa näkymättömät natsilääkärimuukalaiset näkymättömine laitteineen tekevät kokeita miehistöllä. Lopussa hurjistunut Janeway tekee toimintasankarin temput, eli asettaa koko miehistön huomattavaan kuolemanvaaraan, mutta kaikki selviää parhain päin. Tässäkin jaksossa leikitään taas DNA:lla, jonka muutoksilla on jälleen välittömästi näkyvä ulkoinen vaikutus. Onneksi muutokset voi peruuttaa yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin. Hohhoijaa. Muuten antaisin kutosen, mutta DNA-hömpän takia 6-.

The Year of Hell, part I: Vaihteeksi erinomainen jakso, jossa Kurtwood Smith esittää pakkomielteistä Karjalan palauttajaa, eli krenimiläistä, joka temporaaliaseen kanssa yrittää palauttaa historian mieleisekseen. Jaksossa alkaa kolmoskaudella Kesin aikahyppelyjaksossa enteilty krenim-sota, josta tämän jakson aikana meneekin ensimmäiset pari-kolme kuukautta. Jakson lopussa tilanne Voyagerin kannalta vaikuttaa toivottomalta. Kaikesta potentiaalista huolimatta jaksosta jää vähän tylsä maku. Onhan näitä tiukkoja paikkoja nähty, ja koska jaksossa temppuillaan aika-avaruuden kanssa, niin luultavasti seuraavan jakson lopussa kaikki on kuin mitään ei olisikaan. Joka tapauksessa jaksosta jää uupumaan sellainen epätoivoinen tunnelma, joka onnistuttiin Deep Space Ninessa välittämään kotikatsomoihin asti. Siellä tietysti sota kesti useita tuotantokausia, ei yhtä tai kahta jaksoa. 8+.

The Year of Hell, part II: Paris ja Chakotay ovat jääneet Annoraxin "vieraiksi" Janewayn ja kumppaneiden lymyillessä purkukuntoon päässeellä Voyagerilla. Kerrankin kaksiosaisen jakson jälkimmäinen osa on parempi - Janeway ja Annorax ovat kumpikin pakkomielteidensa ajamia johtajia, joiden touhut alkavat epäilyttää hierarkian alemmilla tasoilla olevia. Loppuratkaisu on ennalta-arvattava, mutta Voyagerin mittakaavassa viihde on laadukasta, vaikkakin ooh!aah!-elämyksiltä säästytään. 9-.

Random Thoughts: Sankarit kohtaavat telepaatteja, ja B'Elanna syyllistyy ajatusrikokseen. Paitsi että kyseessä onkin juoni. Ihan kelvollinen jakso, jota vaivaa tietty kaavamaisuus: onhan näitä nähty, missä sankari joutuu syytteeseen rikottuaan epähuomiossa ja tietämättömyyttään paikallisia lakeja, ja sitten sotkua selvitellään, ja lopussa kaikki on hyvin. Aiheesta (mielenmaisemien lukemisesta) olisi voinut tietysti tiristää enemmänkin. 8.

Concerning Flight: Kerrassaan tylsä jakso, jossa John Rhys-Davies pääsee jälleen esiintymään Leonardo da Vincinä. Ärsyttää Tohtorille tehtailtu taskutietokone, joka jotenkin onnistuu luomaan hologrammeja sinne, missä muuta asiaankuuluvaa laitteistoa ei ole. Muutenkaan jaksossa ei ole oikein mitään, mitä ei olisi nähty jo ihan tarpeeksi monta kertaa. 6-.

Mortal Coil: Vaikka en pidäkään Neelixistä, ei hän kuitenkaan ole sarjan paskimpia hahmoja (Harry Kim on). Jakso, jossa Neelix kuolee, ja yrittää myöhemmin itsemurhaa, ei voi olla ihan huonokaan. Itse asiassa parhaita Neelix-rutistuksia kolmoskauden Fair Traden ja ykköskauden Jetrelin ohella. Tietenkään ei ollut epäilystäkään, etteikö kaikki loppuisi parhain päin, mutta se kai on annettava sitten anteeksi. Ärsyttävä pikkukakara ja turhan onnellinen loppu pilaa vähän mukavan raskasta tunnelmaa. 8+.

Waking Moments: Tavanomainen "miehistö näkee painajaisia, mutta takana onkin riivaajat"-jakso. Ei varsinaisesti huono, mutta malliesimerkki rutiinirutistuksesta, joka ei sanottavammin jää edes mieleen. 7.

Message in a Bottle: Seven löytää keinot kommunikoida alpha-kvadranttiin, kunhan ensin pari pikkuongelmaa on ratkaistu lähettämällä Tohtori valtaamaan takaisin romulaanien kaappaamaa alusta. Vihdoin ja viimein päästään painimaan vähän sarjan taustajuonen kimpussa. Hyvää jaksoa pilaa vähän sen kepeä luonne. Toiseksi en ymmärrä, miten Tohtorin ohjelmakoodista ei voi muka tehdä kopiota, vaan sitä käsitellään ikäänkuin jonkinlaisena konkreettisena palana, joka muuten käyttäytyy kuin sähköisessä muodossa oleva tieto. 8.

Hunters: Edellinen jakso ikään kuin jatkuu. Alpha-kvadrantin kotiväeltä alkaa tulemaan kirjeitä. Hyviä uutisia, huonoja uutisia. Käsikirjoittajat eivät mielellään ota sisarsarjan pääpahista, Dominionia, puheeksi, vaan viittaa hämärästi vain johonkin gamma-kvadrantista kotoisin olevaan voimaan. Chakotay kuitenkin saa tiedon, että maquis-kapinalliset on tapettu melkein viimeiseen mieheen ja naiseen, kuten näimme aikoinaan DS9:ssä. B'Elannakaan ei tätä uutista sulata. Saisimmepa tulevissa jaksoissa nähdä vähän enemmänkin tätä ruokalajia - sarjan alussa maquis'ien ja tähtiliittolaisten välinen kitka vaikutti olevan merkittävääkin laatua, mutta sitten se unohdettiin ja keskityttiin seikkailemaan. Hirogen-muukalaiset alkavat uhittelemaan, ja ilmeisesti kuulemme vielä jatkossa heistä. Tosin moiset raakalaiset eivät edelleenkään pärjää trek-versumin paremmille vihollisedustajille jostain romulaaneista lähtien, puhumattakaan em. Dominionista perustajineen ja vortineen. Ihan kelpo jakso, joskin hirogen-sivujuonne ei oikein kuulu asiaan, kun kerrankin voitaisiin tiristää mehuja Voyagerin kohtalosta. Sitäpaitsi Harryn lapsellisuus ärsyttää. 8.

Prey: Hirogen-soturi metsästää laji 8472:n edustajaa. Voyagerin väki arpoo, kumpaa auttaisivat. Seven of Nine uhmaa avoimesti Janewayta ja toteaa lopuksi tämän olevan pettynyt ja rankaisevan Seveniä siksi, ettei tämä ollut muuttunut enempää Janewayn kaltaiseksi. Varsin toimiva jakso. 8+.

Retrospect: Seven saa jonkinlaisia takaumia. Totta puhuakseni taisin nukahtaa jakson aikana, enkä jaksanut alkaa katsomaan uudestaan, joten jääköön arvostelematta toistaiseksi. ?-.

The Killing Game, part I: Hirogeniläiset ovat kaapanneet Voyagerin, ja alistaneet miehistön väkivaltaisiin holokansiseikkailuihin. Koko jakso tuntuu vähän tekosyyltä sijoittaa tutut sankarimme toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan taistelemaan natseja vastaan. Mademoiselle de Neuf avaa hiuksensa ja laulaa. Niin tai näin, minua tympii, enkä varmasti ole ainoa, miten käsikirjoittajat eivät yhtään piittaa realiteeteistä, vaan tarpeen vaatiessa holokansikin taipuu kattamaan vaikka kokonaisen kaupungin. Kyllä tämä viihteestä kuitenkin menee. 7.

The Killing Game, part II: Sama meno jatkuu kuin ykkösosassakin. Hirogen-johtajan motiivit tällaiseen kidutukseen kuitenkin paljastuvat, mutta tarina jää silti epäuskottavaksi (siis Trekin kontekstissakin epäuskottavaksi) viihdeseikkailuksi. 7.

Vis À Vis: Bob "Bulldog" Briscoe (näyttelijä Dan Butler) Frasierista on vierailevana tähtenä kaikkiaan keskinkertaisessa hömppäjaksossa, joka kuuluu "DNA-taikatemppu"-jaksojen ikävään kategoriaan. Plussa tulee Butlerista. 6+.

The Omega Directive: Muuten keskinkertainen jakso, jossa viikon hiukkasen takia jopa Janeway rikkoo silmäänsä räpäyttämättä päädirektiiviä ("For the duration of this mission Prime Directive is rescinded"). Seven of Nine uhmaa jälleen Janewaytä, mikä vähän nostaa jakson arvostusta. 7+.

Unforgettable: En malta olla arvioimatta jaksoa unohdettavaksi. Chakotay rakastuu naiseen, joka oli aiemmin rakastunut Chakotayhyn ja sen jälkeen joutunut pyyhkimään koko miehistön muistot naisesta ja tämän edustamasta rodusta. Lemmenkipeä nainen kuitenkin palaa Voyagerille virkistämään vähän muistoja, mutta ongelmia seuraa. Hohhoijakkaa. 6.

Living Witness: 700 vuotta myöhemmin Voyagerista on tullut revisionistisen historiankirjojen kirjoittamisen jäljiltä varsin huono muisto erään kansan keskuudessa. Tohtorista otettu varmuuskopio kuitenkin löytyy, ja vääryydet päästään oikaisemaan. Varsin toimiva jakso, joka tuo mieleen Babylon 5:n neloskauden päätösjakson Deconstruction of Falling Stars. On mukava nähdä varsin, sanoisinko, fasistinen versio sankarimiehistöstä, jonka periaate on turvautua väkivaltaan, kun diplomatia pettää. Janeway päättää kansanmurhasta silmääkään räpäyttämättä, Chakotay kuulustelee vankeja apunaan Harry, joka ei pelkää hakata kuulusteltavia. Neloskauden parhaimmistoa. 9-.

Demon: Kerrassaan typerä jakso. Nyt DNA:ta kopioimalla voi paitsi tehdä kloonin toisesta olennosta, myös tämän ylläolevista vaatteista ja elektronisista laitteista jotka, toisin kuin alkuperäiskappaleet, kestävät helposti satojen asteiden lämpötiloja. Kyllähän tämä kertaviihteestä kai menee, mutta enpä haluaisi katsoa uusintana. 6-.

One: Jakson alkuasetelma on vähän hölmö - alus ajautuu ison tähtisumun äärelle. Sen kiertäminen veisi vuoden, mutta läpi meneminen vain kolme kuukautta. Harmillista kyllä, tähtisumu aiheuttaa miehistölle Seveniä lukuunottamatta sietämätöntä päänsärkyä, ja itse asiassa tappaakin yhden statistin. Ratkaisu on nukuttaa muu miehistö, ja jättää alus herran, Sevenin ja hologrammi-Tohtorin haltuun, ja ajaa läpi. Kun tästä päästään yli, tarjoillaan meille puolisen tuntia Sevenin ja Tohtorin välistä naljailua, ja Sevenin mökkihöperöityminen Tohtorin jouduttua sammuttamaan itsensä. Hieman tietysti harmittaa, että tällä kaudella ollaan keskitytty paljolti seiskatytön edesottamuksiin hänen sopeutuessa miehistöön, mutta ei auta. Hyvä jakso kuitenkin. 8.

Hope and Fear: Kausi päättyy tympeämmänpuoleisen rutiinijakson merkeissä, jossa Ray Wisen (Twin Peaks, Robocop) esittämä ystävällinen muukalainen auttaa selvittämään Message in a Bottle -jaksossa (vai Huntersko se oli) vastaanotetun viestin. Kotiinpaluu kolmessa kuukaudessa vaikuttaa mahdolliselta, mutta jälleen kerran porukat joutuvat pettymään, ja tyytymään vaivaiseen 300 valovuoden harppaukseen. Enää 57000 valovuotta matkaa kotiin. Jakson hyviin puoliin kuuluu kuitenkin jälleen kerran Sevenin hahmokehitys. 7+.

Ruudun takaa

Eilen tuli Neloselta pari elokuvaa, jotka tallensin digiboksille, ja joista toisen katsoinkin iltasella. Molemmissa oli pääosissa Johnny Depp, mutta kumpaakaan en tallentanut siksi, että pitäisin jotenkin erityisesti Deppistä ja tämän elokuvista. Nick of Time ("Viime Hetkellä" taisi olla suomennos) oli henkilökohtaisesti ennenkaikkea Christopher Walken -elokuva, ja illalla katsomani, plagiarismista ja kirjailijasta kertova Secret Window ("Salainen ikkuna") perustui Stephen Kingin novelliin Secret Window, Secret Garden (jota en muista kylläkään lukeneeni), ja kiinnosti niistä syistä ja muuten yleissivistyksellisistä syistä. Elokuva jäi kylläkin tasolle ihan hyvä.

On kuitenkin mielenkiintoista huomata, miten joku Johnny Depp saa aina muutaman niskakarvan pystyyn. Mies ei nähdäkseni ole lainkaan huono näyttelijä - ei kyllä mitään huipputasoakaan - mutta kaitpa jokin siinä, että häntä pidetään etenkin naisten keskuudessa jotenkin huippuseksikkäänä ja -komeana miehenä, hiertää tällaisen kateellisen ja katkeran, tavallisen miehen mieltä. Tai ehkä vielä pikemminkin kyse voisi olla samasta kuin siinä, kun kauniina ja seksikkäinä pidetyt naiset raportoivat toisinaan, ettei heitä oteta vakavasti. Ilmiölle voi olla monenlaisia perusteluja, mutta kuvittelen melkoisen osan selittyvän sillä, että ihmisillä on taipumus olettaa ominaisuuksien tasapaino: kuinkahan monta kertaa olen nähnyt senkin harhaluulon, että kauniit ihmiset ovat usein jotenkin tyhjäpäisiä, tai että rumina ja tyhminä pidetyillä ihmisillä on kultainen sydän. Samaan tapaan huomaan, ainakin itsessäni, jonkinlaisen taipumuksen - tai halun - väheksyä ulkoelokuvallisilla ansioilla suosiota niittäneiden näyttelijöiden kykyjä, vaikka tarkemmassa analyysissä siihen ei ole mitään perusteita.

Tietenkään stereotypiat eivät synny tyhjästä. Asioilla kuitenkin on usein monimutkaisemmat yhteydet kuin kahden välittömän havainnon välinen suora yhteys, ja siksi stereotypiat usein hajoavatkin yksittäistapausten ominaisuuksiksi. Selvästikään kaikki kauniit ihmiset eivät ole tyhmiä, mutta henkilö, joka on kiinnostunut vain ja ainoastaan kauneudenhoidosta (tai ihan vastaavasti mistä tahansa muustakin asiasta), ei ajattele mitään muuta ja sitäkin vain jollain pinnallisella "kun teen näin, niin jostain syystä tapahtuu näin"-tasolla, on luultavasti kyllä kaunis, mutta älykkyydestä en tiedä. Paitsi tietysti jos määrittelemme älykkyyden kykynä keskustella kauneudenhoidosta, mutta jätetään nyt saivartelematta tämän enempää. Samoin tietysti näyttelijöiden kanssa - epäilemättä on olemassa näyttelijöitä, jotka saavat rooleja siksi että ovat niin hyvännäköisiä, eikä siksi että olisivat edes keskinkertaisia näyttelijöitä. Vai millä rahkeilla joku Paris Hilton (tiedän, ääriesimerkki) muka on saanut rooleja?

Sunnuntaiseireenien kutsu

Nuorempana olin palavasti sitä mieltä, että kauppojen sunnuntaiaukiolo pitäisi vapauttaa, koska "kiinniolo perustuu vain joihinkin kristillisiin perinteisiin". Enkä ole edelleenkään hirveän pahoillani, että nyt näin on viimein käynyt, vaikka loppujen lopuksi asialla ei käytännössä hirveästi olekaan väliä, ainakaan henkilökohtaisten mukavuussyiden kannalta - pärjäisin hyvin, vaikka kaupat olisivat sunnuntaisin kiinni koko vuoden.

Joitakin järkevältä kuulostavia perusteita on sunnuntaiaukioloa vastaan esitetty. Sunnuntaiaukiolo tietää kuulemma pienten kauppojen kuolemaa, ja lisäksi hintojen nousua, koska nousevat palkkamenot on katettava jollain. Lisäksi kauppojen työntekijöiltä riistetään viimeinenkin lepopäivä - vaikka kuvittelen esimerkiksi nuorten opiskelijoiden lähinnä ilahtuvan uudesta tilaisuudesta ansaita vähän rahaa opintojen sivussa. Jopa niissä kristillisissä perusteissa on jokin tolkku sikäli, että ne perustuvat vakiintuneisiin opinkappaleisiin, jollaisina asialla saattaa olla merkitystä monille, vaikka itse en lepopäiviäni pyhittäisikään. Pienten kauppojen puolesta en pelkää, sillä erikoisliikkeet elävät erikoisuudestaan, ja pieniä ruokakauppoja suosivat muutenkin ne, jotka asuvat niiden lähellä ja jotka nauttivat hiljaisuudesta, josta on turha uneksia isojen markettien ja ostoskeskusten uumenissa.

Ja sitten on kaikenlaisia älyvapaita perusteita. Tämän päivän Helsingin Sanomien mielipidepalstalla muuan huolestunut kansalainen, keravalainen Riitta Siikavirta, kynäilee:

"Tehty päätös kauppojen aukiolosta sunnuntaisin läpsäisee kasvoille niitä poliitikkoja, jotka vielä jokin aika sitten julistivat pitävänsä huolta nuorista. Rahan takia heiltä ja aikuisiltakin on uhrattu mahdollisuuksia eettisempään elämiseen ja kasvuun."

Minä en oikein näe yhteyttä aukiolojen vapauttamisen ja "eettisemmän elämän ja kasvun" mahdollisuuksien välillä. Ei kai siellä kaupassa pakko ole käydä?

"Tavalliseen elämään ei kuulu kaupoissa pyöriskely."

Mitä on tämä "tavallinen elämä"? En tiedä, mutta minusta melko oleellinen osa sitä on vaikkapa töissä/koulussa käynti, ja kaupassakäynti silloin kun sille on tarvetta, eli melko usein jos elää kuten minä, joka ei osta aina kerralla viikon ruokia.

"Taas jaetaan kansaa kahtia. Vähävaraiset ja kouluttamattomat käyttävät aikaansa kauppojen käytävillä. Se toinen osa tietää ajankäytölle muitakin väyliä."

Vanha kunnon kansa-argumentti. Mitähän ne vähävaraiset ja kouluttamattomat sitten tekisivät, jos kaupat olisivat sunnuntaisin kiinni? Pyörisivät kotonaan tuskissaan, kun eivät keksi mitään tekemistä kun kaupat ovat kiinni? En edelleenkään ymmärrä, miten kauppojen aukioleminen pakottaa ihmiset käymään kaupoissa.

"Sunnuntaina saa siis ostettua ruokansa, mutta ei hankittua elämän tärkeämpiä arvoja -- joista suurin osa kansanedustajista näköjään vähät välittää."

Jos nyt sitten oletetaan, että sunnuntaiaukiolo jotenkin maagisesti pakottaa käymään kaupassa, niin eikö niitä "elämän tärkeämpiä arvoja" voi hankkia muuten? Mitä nämä tärkeämmät arvot edes ovat, jos vaikka puoli tuntia vievä ruoanhakureissu nollaa kaikki mahdollisuudet siihen?

"Nykyinen mantra lienee: ei saa syyllistää. Kyllä saa, ja joskus niin pitää tehdä. Syyllistän niitä, jotka pelkäävät vastuuta itsensä kehittämisessä ja ajankäytössä paeten sunnuntaipiiloihinsa kauppojen nurkkiin".

Mitä se Riitta Siikavirtaa koskettaa, jos joku ei halua kehittää itseään ja käyttää aikaansa Riitta Siikavirtaa miellyttävällä tavalla? Vaikka siinähän tietysti yrittää syyllistää. Kello on tätä kirjoittaessani 9. Hitto, vielä 3 tuntia, ja sitten voin lähteä kauppaan, ja olla siellä piilossa iltayhdeksään asti, ja palata sitten kotiin nukkumaan.

Liskojen päivä

Yhden erittäin huonosti nukutun yön jälkeen väsyttää aika pirusti. Työeläkepäivien vika. Ne olivat tänä vuonna vähän tylsänpuoleiset, mutta buffet sentään toimi. Illan aikana, jatkopaikat mukaanlukien, kului sekaisin viiniä ja olutta että on ihme, etten varsinaisesti kärsinyt krapulasta ainakaan sen päätä särkevässä muodossa. Yön aikana heräsin ainakin tunnin välein - loppuyöstä useammin, ja kolmeen-neljään asti huomasin herätessä vapisevani, hikoilevani ja sydämeni hakkaavan - huomasi siis, että oli tullut otettua.

En tiedä, pitäisikö tässä sitten jotenkin referoida tiistaista antia. Paljon pyöriteltiin asioita, mutta mitään konkreettista ei oikein sanottu. Eläketurvakeskuksen oma Ismo Risku esitteli niitä samoja käppyröitä, joita on esitelty samoissa tilaisuuksissa varmaan joka vuosi. Oulun yliopistossa vaikuttavan dosentin mukaan osakkeisiin ei kannata sijoittaa - tämäkin paljastus tuli tietysti samoihin aikoihin, kun olen itse suunnitellut ryhtyväni piinkovaksi sijoitusammattilaiseksi, eli harjoittamaan nappikauppaa osakkeilla. Tosin tiedän kyllä muutenkin ryhtyväni vähän myöhässä siihen hommaan.

TyEL-päivien buffet kyllä oli erinomaista, tosin jälkeenpäin huomasin, että siinä oli sieniä mukana. Sosiaalisen paineen alla join alkuillan punaviiniä. Perinteisessä jatkopaikassa valomerkki tuli heti kättelyssä, ja jouduimme jo yhden oluen jälkeen vaihtamaan selvästi huonompaan paikkaan. Kotiuduin iltakymmeneltä, ja menin yhden Star Trek-jakson jälkeen (Voyagerin neloskausi puolessavälissä) nukkumaan, tai ainakin yrittämään nukkumista.

Aamulla väsyneenä töihin. Tänäänkin oli siinä mielessä kevyt päivä, että oli aktuaaritoiminnan kehittämissäätiön vuotuinen syysseminaari iltapäivällä buffetteineen. Nekin iltamat käsittelivät ennalta-arvattavasti finanssikriisiä. Esitykset olivat itse asiassa ihan mielenkiintoisia, etenkin Suomen Pankin Pentti Hakkaraisen esitys oli mieleeni. Muut esiintyjät eksyivät vähän turhan kanssa Solvenssi II -asioihin, jotka eivät henkilökohtaisesti oikein kiinnosta muuten kuin siinä mielessä, että on ihan hyvä tietää, mistä muut puhuvat. Buffet oli ihan OK, ja pääsin kahden vuoden töissäolon jälkeen ensi kertaa esittäytymään parille vahinkopuolen matemaatikolle. Lähdin kuuden jälkeen kotiin Munkkivuoresta. Olin ajatellut käydä vielä lenkillä, mutta pieni sade ei oikein motivoinut, ja kotiin päästyäni huomasin jälleen, miten väsynyt oloni on. Tein tyhmästi, kun en mennyt samantien nukkumaan.

Baskeri päähän

Nyt näpäytän kaikkia niitä, jotka epäilevät minun pitävän ainoastaan verisistä, turtuneista ja kieroutuneista kauhu- ja tieteiselokuvista. Katsoin digiboksille tallentuneen ranskalaisen elokuvan Confidences trop intimes. Siinä psykiatrin vastaanotolle matkaava nainen erehtyy ovesta, ja vuodattaa seksielämänsä salaisuuksia veroneuvojalle, joidenkin kuvausten mukaan hissukalle ja ujolle keski-ikäiselle miehelle, joka ei pysty ilmoittamaan naiselle, että on erehtynyt henkilöstä.

Kaikkien yllätykseksi ihan pidin elokuvasta, tosin ei vähiten siksi, että pidän hissukoita ja/tai ujoja miehiä hengenheimolaisinani, kun en itsekään varsinaisesti ole mitenkään räiskyvä ja sosiaalisesti domineeraava mies. Elokuva ei ehkä ole niin rohkea kuin minulle olisi sopinut, mutta toisaalta se ei alentunut myöskään tekosyyksi toisenlaiseen "rohkeuteen" eli itsetarkoitukselliseen provosointiin.

Joillain ihmisillä on kyky saada elokuvista irti jotain erityistä sanomaa silloinkin, kun se ei ole ihan ilmeistä. Minulla ei tätäkään kykyä ole, mutta ainahan voin nolata itseni yrittämällä löytää merkityksiä pinnan alta. Pinnallisestihan elokuvassa vaikutti olevan jonkinlainen antipsykiatrinen sanoma. Veroneuvoja pystyi auttamaan naista elämänsä solmukohdassa onnistuneesti, kun taas oikean psykiatrin onnistui melkein tuhota veroneuvojan ja naisen välit syöttämällä veroneuvojalle epäilyksiä. Lisäksi elokuvassa vihjattiin, että tämä psykiatri olisi estellyt sivuosassa olevaa klaustrofobiasta kärsivää miestä parantumasta ylittämällä itsensä.

Ohjaaja Patrice Leconte on pikaisen katsauksen perusteella ennenkin ohjannut elokuvia, joissa muodostetaan epätodennäköisiä suhteita epätodennäköisissä ympyröissä. Mikäli pidättäytyvä veroneuvoja ja leikkisistä ja väkivallalla uhittelevista miehistä pitävä nuorekas myyjä olisivat tavanneet kadulla, kaupassa tai muuten todennäköisemmissä olosuhteissa, he tuskin olisivat noteeranneet toisiaan. Jos tämä olettamus pitää paikkansa, elokuvassa voitaisiin yrittää vastustaa pelkkiin ensivaikutelmiin ja muihin ennakkoluuloihin perustuvaa kanssakäyntiä. Ensivaikutelmat pettävät: nainen luottaa terapeutteihin, ja pystyy siksi avautumaan miehelle, jota luulee terapeutiksi. Kun paljastuu, että terapeutti onkin pelkkä veroneuvoja, nainen järkyttyy ja kuvailee oloaan kuin olisi joutunut raiskatuksi.

Kuitenkin ennakkoluulotkin osoittautuvat vääriksi: terapeutti esitetään hienovaraisen tuhoavana voimana, kun taas veroneuvojan kyvyt kuuntelijana ja leikkiterapeuttina osoittautuvat rakentavaksi voimaksi, jonka turvin sekä sukupuolielämäänsä pettynyt nainen että estynyt mies pääsevät jatkamaan elämäänsä. Miehen tapauksessa kysymys on enemmän jonkinlaisesta symbolisesta irtiotosta - hän pitää työstään isältään perimässään toimistossa, ja vasta naisen ilmestyttyä häiritsemään hänen rauhaansa, alkaa työkin maistua puulta. Miehen ongelma onkin jonkinlainen näkymätön kahle - hän ei näytä tekevän elämässään muuta kuin työtä, hänellä ei näytä olevan muita ystäviä kuin entinen vaimo. Naisen ilmestyttyä hän alkaa vapautumaan: ensin hän luopuu kravatistaan, lopulta hän uskaltautuu tanssimaan yksikseen, ja lopuksi hän katkaisee napanuoran - mikä elokuvan psykiatrin mukaan onkin juuri terapian tarkoitus - ja muuttaa naisen perässä, pois ex-vaimostaan, pois isänsä toimistosta jonne "hän aikoinaan syntyi", ja perustaa uuden, valoisamman veroneuvontatoimiston, joka on väritystä ja historiaa lukuunottamatta identtinen vanhan kanssa.

Toinen elokuvan teema on kai seksuaalisuuden ja läheisyyden aiheuttama kiusaantuminen. Fabrice Luchinin näyttelemän veroneuvojan ilmeet kertovat kaiken tarpeellisen Annan (Sandrine Bonnaire) vuodattaessa estottomasti sukupuolielämänsä ongelmakohtia. 2000-luvulla joka tuutista tursuaa sen verran seksiä, etteivät harvinaisemmatkaan seksuaalisuuden ilmenemät tunnu oikein missään. Silti kun laskeudumme henkilökohtaiselle tasolle, alammekin yhtäkkiä punastelemaan ja ujostelemaan, ja joissain tapauksessa tuomitsemaankin jyrkästi, kaikessa heteroseksuaalisesta kädestäpitämisestä ja pussaamisesta pidemmälle menevissä asioissa. Ristiriidan huomaan itsessänikin: en pidä erityisen toivottavana, että aivan kaikesta puhuttaisiin aivan kaikkien kanssa, mutta sitä pidän toivottavana, että asioihin voitaisiin ilmiöinä suhtautua viileän objektiivisesti.

Soitin ja pollarit

Ostin uuden MP3-soittimen. Tai tilasin sen oikeastaan, ja miellän sen ennemmin OGG-soittimeksi, koska se soittaa Ogg Vorbis -tiedostoja, joita minulle on kertynyt, kun en koskaan jaksa kirjautua Windowsiin, vaan annan tietokoneen boottautua suoraan Linuxiin, enkä ole kokenut tarpeelliseksi käännellä CD-levyjäni MP3:ksi, kun OGGitkin riittävät. Ainoastaan vanhan MP3-soittimeni (Creativen MuVo joku) kanssa on pitänyt toimia niin, että on siirtänyt MP3-tiedostoja Windowsin käytössä olevalta partitiolta, ja tällöin olen jäänytkin niiden varaan.

Uusi soitin, Samsungin YP-U5, vaikuttaa hyvältä. Paras ominaisuus on tietysti tuo OGG-ominaisuus, mutta lisäksi siinä on 4 gigatavua tilaa, kun vanhassa MuVossani oli vaivainen giga. Siinä on sisäinen muisti, eli se on ikään kuin USB-tikku samalla. Siihen ei tarvita mitään pattereita, vaan siinä on akku, joka alkaa latautumaan kun soittimen tunkee PC:n USB-reikään. Akun pitäisi kestää 20 tuntia. Lisäksi soittimen pitäisi toimia myös radiona, mutta tätä ominaisuutta en ole testannut. Lisäksi soittimessa on sellainen erikoisuus, että kappaleet voi soittaa halutessaan nopeammalla tai hitaammalla vauhdilla. Harrastan sitä joskus itse - en osaa oikein selittää, miksi se on mukavaa - mutta erikoista että joku insinööri on keksinyt ujuttaa sellaisen ominaisuuden kannettavaan tikkusoittimeen. Postimaksuineenkin soitin maksoi vähemmän kuin tänään Citymarketista ostamani kuulokkeet, eli noin viisikymppiä. Ei paha, kun vertaa niihin iTuotteisiin.

Kävinkin oikein lenkillä (tavanomainen vajaan 7 kilometrin Haukilahdenranta-lenkki) kokeilemassa soitinta. Äänenlaatu oli hyvä. Aiemmassa soittimessa ja tietokoneen soitto-ohjelmissa satunnainen kappalejärjestys tuntuu aina arpovan juuri niitä kappaleita, joita ei huvittaisi kuunnella, mutta siinäkin suhteessa uusi soitin vaikuttaa neitsytmatkan jälkeen paremmalta.

Muissa uutisissa mainittakoon, että palatessani lenkiltä asuintaloni eteen oli pysäköity jalkakäytävälle kaksi poliisien partioautoa ja yksi valkoinen mustamaija. Pari konstaapelia partioi jalkakäytävällä, ja ainakin yksi oli A-rapun pyörävarastossa patsastelemassa - olisikohan kuulustellut jotakuta? En viitsinyt kuitenkaan häiritä sinivuokkoja, joten jään jännäämään uutisia suuroperaatiosta. Ajattelin siinä ohikävellessäni, että on mukavaa nähdä verorahoja käytettävän rehellisen veronmaksajan ympäristön turvallisuuden kohentamiseen. Samassa mieleeni palautui eilinen ilta, kun kävelin Kampista eli Espoon bussiterminaalista sinne Tennispalatsiin. Niiden välisellä aukiolla oli muutaman pikkupojan joukko leikkimässä rullalaudoillaan. Juuri kun kävelin heidän ohi, huusi yksi niistä: Voi vittu! Kytät! Lautailu loppui kun seinään. Sitten yksi pojista alkoi rauhoittelemaan muita: Hei ei tää oo kyttien aluetta, ja lautailu jatkui. En sitten tiedä, oliko lautailu jotenkin kiellettyä julkisella paikalla, mutta kuvittelisin ettei ole. Siinä tapauksessa poikien reaktio on jotenkin huvittava, etenkin kun vertaan omiin asenteisiini. Lapsuudessanikin muistan lähinnä ihailleeni poliiseja, vaikken toisaalta muista halunneeni ryhtyä sellaiseksi. Unelma-ammattini Ihmemies ja Ritari Ässä nyt joka tapauksessa olivat jo samalla asialla, mutta paljon jännittävämmissä kuvioissa.

Kirjoittamisen vaikeudesta

Päivittäisen lähipiirini ulkopuolella on koko joukko nettituttuja ja muita, jotka ovat julkaisseita kirjailijoita. Panu ja Timo ovat hiljattain liittyneet tähän arvostettuun joukkoon - onnittelut muuten molemmille - ja hieman etäisemmissä nettitutuissa (lähinnä kai yksipuolisia tuttavuuksia, eli bloggaajia, joiden blogeja luen) sitäkin enemmän. Lisäksi tulin muistutetuksi, että meillähän on yhtiöryhmän palveluksessakin kirjailijoita.

Itsekin aika ajoin haaveilen sivutoimisesta kirjailijuudesta. Blogin pitämistä voi kai pitää perustellusti jonkinlaisena halpana huomionhakuisuutena, mutta harva teini-iän ylittänyt tuskin kirjoittaisi säännöllisesti vapaa-ajallaan, ellei pitäisi siitä. En tietenkään väitä, etteikö suurin osa, ellei kaikki, kirjoita paitsi itselleen, myös yleisölle, vaikka toista väittäisivätkin.

En kuitenkaan ole ryhtynyt kirjailijaksi - voiko sellaiseksi edes ryhtyä? Olen huomannut, ettei minusta ole pitkäjänteiseen kirjoitustyöhön, tai sitten teen vain jotain väärin. Joka tapauksessa, istuessani kirjoittamaan jotain muuta kuin tavanomaista hölynpölyä tänne blogin puolelle, en saa yleensä aikaiseksi mitään. Istun tyhmä ilme kasvoillani, ja tuijotan tekstinkäsittelyohjelman valkoista ruutua. Joskus harvoin saan kirjoitettua yhden kappaleen jonkinlaista autobiografista nyyhkynovellia, mutta sen enempään en pysty. Kerran perustin oman blogin lyhyille tarinoille, ja sain kuin sainkin yhden tekeleen aikaiseksi. Sen teennäisyys häiritsee vieläkin, vaikka se on ollut poissa silmistä jo yli vuoden päivät. Ehkä tässä on kyse siitä, että haluan kertoa jotain, mutta mitään kerrottavaa ei ole. Ehkä. Tai haluan kertoa asioista, joista ei ole kerrottavaa ja sivuutan muun.

Blogiin tietysti riittää tekstiä. En koskaan suunnittele blogitekstejäni pitkään, aina ei välttämättä ole mitään asiaa ennen kuin alan kirjoittamaan vain jostain. Joskus on jokin perusidea ensin - kuten tässä tapauksessa, jossa viime aikaiset arjen huomaamattomat tapahtumat saivat aikaan mielenliikkeitä - ja lähden vain säveltämään siitä eteenpäin. Tämä toimii, koska voin näin keskittyä lyhytjänteiseen toimintaan - blogimerkintöjen välillä kun ei ole mitään punaista lankaa, enkä kehittele mitään tulevaisuuden käännettä. Bloggaamisessa sen sijaan häiritsee yksi toinen asia: kaikki, mitä kirjoitan, on kirjoitettu jo joskus aiemmin. Minulla ei ole ensimmäistäkään omaa ajatusta, vaan kaiken fiksun on ajatellut ensin joku muu. Esimerkkinä tästä ylhäällä oleva mainintani, että kirjoittaja ei kirjoita vain itselleen vaikka muuta väittäisi. Olen luultavasti lukenut sen aiemmin jostain toisesta blogista, ja varmasti olen lukenut sen ihan taannoin Umberto Econ englanniksi käännetystä esseekokoelmasta On Literature, jonka ostin joskus alkusyksystä Akateemisesta kirjakaupasta, ja josta lukaisin muutaman kirjoitelman taannoin. Kirjassa Eco kirjoittaa ihan viimeisellä sivulla:

However, I would not like these last statements to generate automatically another view common to bad writers -- namely, that one writes only for oneself. Do not trust those who say so: they are dishonest and lying narcissists.

There is only one thing that you write for yourself, and that is a shopping list. It helps to remember what you have to buy, and when you have bought everything you can destroy it, because it is no use to anyone else. Every other thing that you write, you write to say something to someone.

Näin ollen olen vain kalpea plagiaattori, joka käyttää hyväkseen muiden raskasta aivotyötä esiintyäkseen pienelle lukijakunnalle jonkinlaisena pikkukolumnistina ja pikkuälykkönä, mutta jonka rahkeet eivät tosiasiassa riitä pitkälle. Tyylikeinona käytän tällaista lievää itseni vähättelyä. Ja itse asiassa: edes kirjoitustyylini ei ole ihan omaa. Huomaan itse ottaneeni selvästi vaikutteita muualta - oikeastaan kaikesta, mitä olen lukenut aikuisella iällä.

Lopuksi on kuitenkin otettava huomioon se mahdollisuus, että lopulta olemme kaikki - harrastelijabloggaajasta kovan luokan ajattelijoihin - vain imitoijia, jotka imevät itseensä vaikutteita ja ajatuksia, yhdistelemme niitä ja lopulta ne annamme ne muiden kuultaviksi ja luettaviksi. Näin netin aikakaudella me kaikki pystymme tuomaan julki aivo-oksennuksemme, kun ennen vanhaan siihen oli mahdollisuus vain ammattimaisemmilla kirjoittajilla.

Elo kuvissa tylsää lie

Perjantai-ilta tosiaan meni kaupungilla elokuvissa. Ensin oli vuorossa Orphan, joka taisi olla esillä myös Nightvisionsissa. En varsinaisesti odottanut elokuvalta mitään erityistä, mutta aikamoisen kliseekasan olivat saaneet aikaan. Tuotannollisestihan se oli ihan hyvä, mutta tylsä ja turhauttava. Sali oli täynnä teinejä, he tuntuivat säikkyvän niitä halpoja böö!-trikkejä. Plussana se, että paljastus tuli minulle pienenä yllätyksenä, vaikka vähän hävettääkin.

Elokuvan päätyttyä menin väliajaksi Stadin Kebabiin. Mainitsin taannoin tuttaville, että vaikka pidän kyllä kebabista, käyn vain harvoin sitä syömässä. Lähinnä töistä käydään joskus tapiolalaisessa Kilimissä, jossa saa syödä noutopöydästä lounasaikaan erinomaista kebulaista. Nyt tuli testattua Stadin Kebab ja kebabia ranskalaisilla perunoilla. Hyväähän se oli, annos juuri sopivan kokoinen pikkunälkään.

Ehdin juuri sopivasti aterioida Saw VI:tä varten. Sanotaan nyt niin, että se täytti odotukset. Kun kyseessä oli kuitenkin kauhuelokuvasarjan viides jatko-osa, ja jo aiemmat osat ovat olleet melko rutiininomaisia rykäyksiä, eivät ne odotukset olleet kovin korkealla. Elokuva kuitenkin kosketti henkilökohtaisella tasolla, sillä koetukselle joutui henkivakuutusyhtiön johtohenkilö - kuvittelen, että aktuaari, koska tämä oli kehittänyt "matemaattisen kaavan", jolla aktuaari "päättää, kuka saa elää ja kuka saa kuolla". Mitään uutta elokuva ei joka tapauksessa tarjonnut. Seiskaosa on sitten vissiin niitä 3D-elokuvia, pohhoh.

Vielä olisi viisi lippua käytettävänä. Yksi on varma: en mene katsomaan Paranormal activityä. Ei siinä mitään, että se näyttää taas yhdeltä Blair Witch Projectilta, tai että nimikin on suoraan X-Filesin tunnusmusiikista. Epäilyttävintä on se, että sitä mainostetaan kaikkien aikojen kauhistuttavimpana elokuvana, ja että kauhistuttavuus on testattu jollain kutsuvierasyleisöllä. Sen täytyy olla yksi varmimmista merkeistä, että oikeasti kyseessä on kehno ja lälly elokuva, joka ei pysty seisomaan omilla jaloillaan. En tietenkään voi oikeasti tietää sitä näkemättä elokuvaa, joten todetaan vain nyt niin, että omalla kohdallani mainoskampanja on epäonnistunut, eikä se herättänyt mielenkiintoani, joten jätän katsomatta.

Tuhotaan maailma, ja raunioista nousee paratiisi

Minäkin kiinnitin huomiota uuteen vihreään puolueeseen, joka aikoo tehdä selvän pesäeron Vihreisiin, ja vastustaa "systeemiä" kaikin keinoin ja tuhota kapitalismin. Minua fiksummat ovat jo aiemminkin tehneet seuraavanlaisen teoreettisen ehdotuksen, ja nyt sen teen minä omine muotoilunineni: Olisipa hienoa, jos voitaisiin ottaa kopio nykyisestä maailmastamme, ja laittaa radikaalivihreät sen johtoon. Sitten katsottaisiin, miten maailmoille käy.

Kirjoitin aluksi, että "katsottaisiin, kummalle käy paremmin", mutta paremmuus on tässä tapauksessa kaiketikin melko subjektiivinen asia.

Rällään taskurahani

Jotta ei kirjoitusrutiini haihtuisi taas, mainittakoon että olen onnistunut tälläkin viikolla käymään jo kahdesti siellä kuntosalilla, ja suunnitelmien mukaan huomenna tulee kolmas kerta. Huolestuttavaa on kylläkin se, että motivaatio tuntuu laskevan tasaisesti, ja viimeksi lähdin pois jossain 40 minuutin kohdalla ensimmäisten tympääntymisen merkkien ilmaantuessa. Toisekseen toinen olkapääni näyttäisi kipeytyneen, joten pitäisi kai ottaa varovaisemmin.

Pitäisi alkaa käymään elokuvissa. Ostin jo taannoin jonkin verran yrityslippuja hyvään hintaan, ja alkuviikosta sain pari ilmaislippuakin, jotka pitäisi käyttää tämän kuukauden aikana. Tietysti voisi kuluttaa ne Ison Omenan teatterissa, mutta luulen, etteivät Fame ja This is it ole ihan sellaisia, joita viitsisin katsoa edes ilmaiseksi. Helsinkiin siis pitäisi lähteä. Saw VI:lle minulla ei ole mitään odotuksia, mutta ehkä sen voisi katsoa. Jos menisi huomenna, ja katsoisi sen lisäksi Orphanin.

Toisaalta tänään meni taas lähimarketin alttareilla useita senttejä DVD-hankintoihin. Ensin ihan puhtaana heräteostoksena Jean Rollinin La nuit des traquées, eli suomalaisittain Night of the Hunted. Toisekseen mukaan lähti ilmeisesti uunituore 24:n seitsemännen kauden boksi. Ei ole kylläkään aikaa katsoa vielä pitkään aikaan sitä, mutta eipä se mitään. Elokuviakin kotona katsellessani olen pyrkinyt suosimaan digiboksia, jotta saisi sen liki 50 elokuvan varaston tyhjenemään, mutta eteneminen on hidasta. Osasyy tähän on se, että olen viime aikoina luuhannut taas liikaa tietokoneella tuottamatta mitään järkevää. Näin ollen pitäisi luvata juhlallisesti tehdä jotain muuta. Ehkä myöskin jotain muuta kuin maata sohvalla pimeässä, television valaisemassa kammiossa. Onhan tietysti oleellisesti eri asia istua elokuvateatterissa tuolilla, projektorin ja valkokankaan heikosti valaisemassa salissa.

Vieraan varalta

Kuten olen kai tehnyt selväksi, kannatan sellaista elämäntapaa, jota kutsun mielelläni provosoivasti keskiluokkaiseksi tai poroporvarilliseksi, mutta joka tarkemmassa analyysissä tarkoittaakin vain jonkinlaista aikuista elämäntyyliä, jossa ei enää möyritä pölyssä ja pizzalaatikoissa kuin siat pellossa, vaan noudatetaan jonkinlaisen kurin - vaikka sitten löyhänkin mutta kurin yhtä kaikki - alaista elämää, jossa oma pesä pidetään puhtaana törkystä säännöllisin toimenpitein ja kaikkiaan noudatetaan elämässä jonkinlaista etikettiä. Voisi sanoa, että toistellaan yksinkertaisen sosiaalisen tanssin askeleita, vaikka ne saattaisivatkin tuntua vähän itsetarkoitukselliselta koreilulta.

Yritänkin aina välillä valaa itseeni tällaista henkeä, mutta fakta on se, että olen edelleen siellä opiskelijapoikatasolla, jossa järjestyksessä on korkeintaan elokuvahylly, ja sekin menee sekaisin sitä mukaa kuin uusia elokuvia tulee hankittua kontrolloimattomasti ja Star Trek -boksien kotelot jäävät ajelehtimaan puolityhjinä maratonien edistyessä nykivään tahtiin, ja samaan aikaan keittiöön kasattu pizzalaatikkopyramidi natisee liitoksistaan kuin vesiputket helsinkiläisellä metroasemalla. Tästä johtuen olikin melko erikoinen elämys käydä vierailulla yhteen, siis yhteiseen asuntoon, muuttaneen tuttavapariskunnan luona. Olen tottunut siihen, että isäntä tarjoaa pullollisen olutta tai itä-eurooppalaista väkevää viinaa. Tällä kerralla kuitenkin minulle tarjottiin (sen viinan lisäksi) kahvia ja kahvin kanssa keksejä lautaselta. Mieleen palasi muistot lapsuudesta, jossa isän ja äidin sisaret kävivät säännöllisesti kylässä tai päinvastoin. Jotenkin se tuntui jo joltain haalistuneelta muistolta menneeltä ajalta, mutta ilmeisesti on olemassa vielä jonkinlainen protokolla, jota sovelletaan vierailijoihin.

Sanomattakin kai on selvää, ettei minulle olisi tullut mieleeni. Jos odottaisin vieraita, niin ymmärtäisin varata korkeintaan ehkä pullon pari olutta ja/tai siideriä. Vierasvaroina minulla on ainoastaan Tallinnasta tuotuja liukuhihnaviinoja. Ei ole siis puhettakaan siitä, että olisi jotain keksejä tai pullaa odottamassa tilaisuuttaan, tai että kävisi edes mielessäni keittää kahvia keittimessä, jossa edelleen lilluu viime viikonlopun kahvin jäänteet ja suodatinpussi - eihän sillä edes kehtaa keittää korkeintaan kuin itselle juuri viikonloppuisin ne laihan ydinjätteen makuiset sumpit.

Ehkä tässä on kyseessä myös jonkinlainen sukupuolten välinen ero. Miestuttujen kanssa olen tottunut perusasioihin, eli niihin tavanomaisiin alkoholijuomiin, joita sitten juodaan tarvittaessa vaikka väkisin miehisen toveruuden hengessä. Naisten luona olen tietysti vieraillut harvemmin, ja nekin kerrat ovat olleet yleensä jonkinlaisia kotipippaloita, joissa vieraanvaraisuuskin tarkoittaa samaa kuin miesten kanssa, eli että juomaa ja mahdollisesti jotain lihottavaa ruokaa kun riittää, niin hyvä.

Saman huomion tein peräti ääneen kynttilöiden polttamisesta, jota tuttavapariskunnan naisosapuoli harjoitti. Äiti on joskus rahdannut minulle tänne kynttilöitä, joita hänen lausuntonsa mukaan voisin joskus pimeinä iltoina vaikka polttaa niin, että asunnosta tulee jotenkin lämmin. Se ei kuitenkaan ole sellainen perusasia, jota olisin katsonut tarpeelliseksi harjoittaa vielä kertaakaan. Minun käytöksestäni ei voi tietenkään vetää johtopäätöksiä miesten käytöksestä yleensä, mutta epäilen, ettei kovin moni yksin elävä mies ei sellaista itseään varten harrasta. En osaa kylläkään perustella epäilyäni. Nyt, nähtyäni sitä harrastusta käytännössä, tulin keksineeksi järkiperustelun sille toiminnalle: säästää sähköä, ja saa esimerkiksi elokuvien katseluun isolta taulu-tv:ltä juuri sen verran valoa, ettei se häiritse, mutta ei kuitenkaan tarvitse pilkkopimeässä hakea kaukosäädintä tai kipeyttää silmiään. (Okei, myönnetään, oli siinä jotain esteettistäkin).

Olin muuten töykeä ja kiittämätön vieras: en ymmärtänyt edes kiittää emäntää vaivannäöstä. Hyvää se kahvi oli ja keksit myös, kiitos. Ehkä jatkossa ymmärrän myös itse harkita rooliani isäntänä perusasioita pidemmälle - siis jos nyt kehtaisin tähän sikolättiin muutenkaan ketään kutsua tai antaa tulla kutsutuksi.

Pari urbaania blogia

Muiden blogien kautta löytyi kiinnostava vantaalaisblogi, jota voisin itse käyttää asunnonostosuunnitelmieni tukena. Blogin paras merkintä on kyllä samalla myös sen aloitusmerkintä kirjoittajan keskityttyä sittemmin raportoimaan lähinnä paikallisen S-Marketin invapaikkojen väärinkäytöksistä. Harmillista kyllä, uusimmasta merkinnästä voisi päätellä, että blogi on lopetettu.

Vandaalin blogi toi mieleen myös Ostarin helmi -nimisen blogin, jossa arvostellaan helsinkiläisiä ostoskeskuksia, mutta joka on valitettavasti ollut tauolla jo melkein kolme vuotta. Sitä on ehkä hankalampi käyttää suunnittelun tukena, mutta nämä kaksi blogia vahvistavat käsitystäni siitä, että suomalaisimmat kaupunkivalokuvat ovat harmaita, ne otetaan talvella pienessä pakkasessa, melkein suojasäässä.

Tällaiset saavat minutkin aina innostumaan ja miettimään, pitäisikö perustaa blogi, johon koottaisiin valokuvia Espoosta. Tietysti minulla on jo oma valokuvasivusto, joten sikäli ajatus tuntuu vähän turhalta toistolta. Ehkä tyydyn vain pitämään yllä sitä. Lisäsinkin muutaman uuden kuvan viime viikonlopulta. Ovat kyllä melko huonoja.

Tonnikala tonnin kilo

Muistan opiskeluajoilta sellaisen stereotypian köyhästä opiskelijasta, että he ostavat aina tonnikalaa, kun se on niin halpaa. Fuksivuonna menin sitten kauppaan vähissä varoissa, ja otin askeleen kohti tonnikalahyllyä. Se oli niin kallista, etten koko opiskeluaikana ostanut kuin sen yhden kerran. Pizzeria Baabelin kinkku-tonnikalapizza oli paljon parempaa, ja sen hinta-määrä -suhde oli moninkertaisesti parempi. Köyhäillessä tyydyin keitettävään makaroniin, tai yliopistoruokalan sapuskaan, joka maksoi melkein yhtä paljon kuin se tonnikalapurkki.

Työelämän hankkimisen hyviä puolia onkin se, että voi törsätä luksustuotteisiin ilman pikavippejä. Niinpä tässä yksi päivä mietin, miten voisin vapaa-ajalla syödä paremmin ja terveellisemmin, ja mieleeni palautui tonnikala - sitähän voisi ostaa. En kyllä ole ihan varma sen terveellisyydestä, mutta oletan sen olevan pakastepizzaa parempaa, eikä pikainen katsaus wikipediaan ainakaan romuta tätä teoriaa. Niinpä suunnistin tässä yksi päivä lähikaupan tonnikalahyllylle nostalgisten takaumien saattelemana. Valikoimaa riitti: oli merkkiä B, joka oli halpaa. Maksoi ehkä euron, ehkä vähän päälle. Sitten oli merkkiä A niin kuin Abba (harjoitan tässä häikäilemättömästi tuotesijoittelua), joka oli kaksi kertaa niin kallista kuin merkki B. Minulle heräsi oitis epäilys, että olisiko minulla sittenkin ollut vuosikymmenen alkupuolella varaa tonnikalaan.

Päätin ostaa yhden purkin merkkiä B ja yhden purkin merkkiä A. Aloitin kalliista merkistä A, joka tuotekuvauksen mukaan oli tonnikalaa öljyssä. Puoli purkillista oli sopiva annos nautittavaksi parin kananmunan kanssa. Hyvää oli, vaikka mietin hieman, että voisi tämä olla riittoisampaakin, eli että purkista riittäisi kolmeenkin annokseen. Seuraavana päivänä kokeilin merkkiä B. Tonnikalaa curryssä. Purkista riitti yhteen annokseen, ja nyt kolmantena päivänä täällä haisee vieläkin se iljetys, vaikka olen tiskannut ja putsannut kaikki jäljet siitä. Suosi(ttele)n jatkossakin merkkiä A.

Tosin en tiedä, miten eettistä on enää syödä tonnikalaa. Maailmalla on omituinen tapa toimia keskipistettään eli minua vastaan. Jos ruoka on hyvää, se on epäterveellistä. Jos ruoka on sekä hyvää että terveellistä, kyseessä on ruokalaji, jonka syöminen on julkea rikos luontoa ja samantien kaikkea muutakin hyvää ja kunnioitettavaa vastaan.

Ruumis rikki taas

Ilmeisesti olisi pitänyt kuitenkin ottaa kevyemmin siellä kuntosalilla - nyt on toista päivää lihakset kipeänä, ja tänään vielä pahemmin kuin eilen. Aamulla oli suuria vaikeuksia ylipäätään pukeutua, kun raajat tuntuivat niin kankeilta, ja niihin sattui. Tänään piti alkuperäisten suunnitelmien mukaan olla viikon toinen salikeikka, mutta aamulla ne suunnitelmat muuttuivat äkkiä. Pyöräilin sentään töihin, kuten joka aamu tällä viikolla. Kotimatkalla pyöräillessäni pohjois-Matinkylän halkaisevaa pyörätietä vastaani taisi kävellä Simo "Sörsselssön" Salminen. Tiedän hänen asuvan melkein naapurissani, ja kyseinen herra oli ihan samannäköinen.

Nostaisin jälleen kerran hattuani Prismalle - ainakin täällä ne ovat ottaneet hyllyihinsä Babylon 5 - The Complete Series -bokseja. Hipi hipi ostamaan, jos ei ole jo hyllyssä. Tosin tuostakin kokoelmasta näytti puuttuvan ne oleelliset TV-elokuvat, eli pilottijakso ja In The Beginning. Samassa hyllyssä oli tosin uusia Star Trek -elokuvia, enkä ymmärtänyt edes kääntää niitä väärinpäin.

Ulkona puhaltaa suorastaan viiltävän kylmä tuuli, mutta ehkä se on käytävä vielä lenkillä tänään.

Tuntuu vähän rumalta ja pyrkyröivältä mainostaa muiden nettituttujen blogeja, mutta Panun uusin merkintä on suositeltava. Se käsittelee vakavan aiheen ympärille noussutta kohua, jota minunkin on vähän vaikea ymmärtää.

Enemmän tai vähemmän kuin osiensa summa

Minua ei oikeastaan huvita palata enää edellisissä merkinnöissä käsiteltyyn aiheeseen. Joku kuitenkin närkästyi käyttämästäni ilmauksesta kunnollinen, työtätekevä väestö. Jokainen tulkitkoon tämän miten lystää, mutta itse ajattelen ilmauksessa olevan jotain samaa kuin sanassa kansa. Kun luen jotain viestiketjua jollain palstalla, ja joku käyttää siellä tuota sanaa, voisin tietysti tulkita sen tarkoittavan kansaa, siis kaikkia kansalaisia tai ainakin sen murskaavaa enemmistöä. Käytännössä kuitenkin on selvää, ettei se pidä sisällään korkeampia virkamiehiä, eikä varsinkaan kansanedustajia ja ministereitä, eikä se pidä sisällään hyvätuloisia eikä edes keskituloisia. Lisäksi se ei pidä sisällään porvaripuolueina pidettyjen puolueiden jäseniä tai niiden äänestäjiä. Myös kunnollisen, työtätekevän väestön tulkitsen ainakin minä jotenkin muuten kuin kirjaimellisesti. Erona kansaan on kuitenkin se, että minusta ilmaus pitää itsestäänselvästi sisällään suuremman joukon kuin käytetyistä sanoista on suoraan luettavissa.

Koska en välitä enempää asiaan syventyä, totean vain, että väitteeni taustalla oli se sama ilmiö, joka aiheuttaa tiettyjen kaupunginosien leimautumisen ja muuttumisen maineidensa mukaisiksi.

Käytöskukkatarhuri

Palatakseni taannoiseen juoppolalli vs. venäläismies -episodiin, on kai syytä mainita, ettei minulla ole mitenkään intohimoista suhdetta maahanmuuttopolitiikkaan. En pidä monikulttuuria minään itseisarvona, jota on syytä edistää vain sen itsensä vuoksi. Toisaalta en välitä myöskään sotkea itseäni ns. maahanmuuttokriittisyyteen, joka on vähän kuin Perussuomalaiset - aate mahtuu kyllä tähän maailmaan, aatteen piiriin kuuluville kannoille on nähdäkseni löydettävissä perusteluja, mutta käytännössä liike näyttäytyy vähintäänkin epäilyttävänä.

Se, mitä kuitenkin kannatan kiihkomielisesti, on ihmisiksi käyttäytyminen. Uskon, että maailma olisi parempi paikka, jos käyttäytyisimme siivosti, kanssaihmisiä häiritsemättä. Ilman muuta yhteiskunnallisissa asioissa saa olla vallitsevaa tilaa vastaan ja ilmaista erimielisyytensä, mutta se pitäisi tehdä sivistyneessä hengessä. Möykkääminen ja riidan haastaminen bussissa viattomalle sivulliselle ei tällaiseen intellektuelliin yhteiskuntakritiikkiin kuulu, vaan on sitä miltä kuulostaakin: vähäpäisen apinan riekuntaa, jota ihmisiksikäyttäytymisen kannattajan tulee paheksua pelkästään jo sen itsensä vuoksi, eikä vain siksi, että sitä mieluummin auttaisi maahanmuuttajaväkeä integroitumaan yhteiskuntaan sen sijaan, että tuhotaan aktiivisin toimin mahdollinen motivaatio vaikkapa opetella sitä suomea ja olla alkuperäisväestön kanssa ennemmissä tekemisissä. Jos maahanmuuttajien yhteys kunnolliseen, työtätekevään väestöön katkeaa peruuttamattomasti, seurannee niitä kriitikkojen povaamia ongelmia vastaisuudessa.

Tässä siis päivän mielipide lyhyesti ennen nukkumaanmenoa. Mainittakoon, että maahanmuuttoasioista puhuminen tuntuu jotenkin likaiselta, enkä ole varma, haluanko liata käsiäni ainakaan tätä enempää millään maahanmuuttokeskustelulla, joka on minusta muutenkin vähän omituisesti värittynyt. Tarkoitan, että maahanmuuttokeskustelu ei nähdäkseni oikein edes käsittele maahanmuuttoa, vaan toimii lähinnä kahden vastakkaisen, intohimoisen suhtautumisen taisteluareenana.

Aktiivipäivä

Olin tänään edelleen rätti viikonlopun jäljiltä - nukuin kuin tukki, ja olisin varmaan jatkanut uniani tuntikaupalla, mutta kellon lähestyessä seitsemää oli jo pakko herätä. Sikäli positiivisissa merkeissä alkoi viikko, että pyöräilin töihin. Seitsemän jälkeen kun lähti polkemaan, oli jo melko valoisaa. Töiden jälkeen minulla oli useampi tunti aikaa tapettavana, joten kävin pitkästä, pitkästä aikaa kuntosalilla, ja viivyinkin pelkästään salin puolella yli tunnin. Tylsäähän se oli kuin jääkiekko-ottelun seuraaminen, mutta pitänee kai silti pyrkiä ottamaan se takaisin tavaksi. Vaikka hikoilinkin urakalla, aloitin kuitenkin (mielestäni) sen verran kevyillä painoilla, että huomenna tuskin on kovin paha olo.

Kuntosalin jälkeen kuljeksin Tapiolan keskuksessa ja kävin Stockmann Delissä syömässä tonnikalapäällysteistä patonkia ja juopottelemassa kivennäisvettä. Hyvää oli, mutta hinta-määrä -suhde tietysti moitittava. Lopullinen tavoitteeni oli odottaa noin seitsemään, jolloin oli tarkoitukseni siirtyä Espoon Kaupunginteatterin "Elävien ajattelijoiden klubiin" kuulemaan sosiologi Anna Kontulaa ja dokumenttielokuvatehtailija John Websteriä aiheesta Seksi & Valta. Olin kotona vasta kymmentä vaille kymmenen, ja koska kotimatkaan meni ehkä 20 minuuttia, kesti tilaisuus yhden kymmenen minuutin tauon kanssa siis kaksi ja puoli tuntia. Mielenkiintoista siis oli ja asiaa riitti. Sen kummemmin teemaa kommentoimatta myös yleisön ikä- ja sukupuolijakauma oli kiintoisa. Kaikkiaan väkeä oli ehkä noin viitisenkymmentä henkeä, ja suurin osa oli keski- ja eläkeikäisiä miehiä ja naisia. Kolmekymppisiä ja nuorempia naisia oli jonkin verran (kymmenkunta, ehkä vähän päälle), mutta kolmekymppisiä miehiä taisi olla kaksi, ehkä kolme kappaletta - minä mukaanluettuna. Ja niistä kahdesta muustakaan en ole ihan varma, kummalla puolella kyseistä rajapyykkiä ja kuinka kaukana siitä he olivat.

Toinen mielenkiintoinen havainto oli, että sen jälkeen kun puhuttiin avoimesti (Webster hieman punastellen) pornosta, väkeä alkoi lähtemään. Lähtijät olivat lähes poikkeuksetta iäkkäämpiä naisia, ja muista melkein kaikki olivat näiden naisten miesseuralaisia. Tietysti kyseessä saattoi olla ihan aikataululliset seikat - minullakaan ei ollut mitään ennakkokäsitystä siitä, miten pitkä tilaisuuden oli tarkoitus olla - mutta kävi tietysti mielessä sekin, että aihe herättää edelleen närkästystä, vaikka voisi ajatella moiseen tilaisuuteen osallistumisenkin jo edellyttävän tiettyä mutkatonta suhtautumista seksuaalisuuden eri osa-alueisiin.

Yölliset visiot

Kyllähän minä sen tiesin, että nukkumatta päivällä ei Nightvisionsissa pärjää. Niinpä meni suurin osa näytöksistä tällä kertaa torkkumiseksi, mikä on harmi, sillä taso vaikutti parantuneen viime kerrasta. Kaksi näytöstä näin varmuudella kokonaan. Ensimmäinen oli dokumentti Until The Light Takes Us, joka kertoi Norjassa 90-luvun alussa vallinneesta black metal -kulttuurista, ja ennen kaikkea siihen liittyneistä kirkonpoltoista ja murhista. Sinänsä dokumentissa ei ollut mitään erityistä uutta sellaiselle, joka on edes vähän perehtynyt aiheeseen, mutta yhtä kaikki oli ihan mielenkiintoista nähdä ja kuulla muutamien tunnettujen vaikuttajien, kuten Darkthronen Fenrizin ja haastattelujen aikaan edelleen vankilakakkua istuneen, mutta nyttemmin näköjään ehdonalaiseen päässeen Varg Vikernesin haastatteluja.

Toinenkin elokuva liittyi norjaan, mutta meni jo fiktion puolelle ollen jonkinlainen kauhuparodia/-tribuuttielokuva, nimeltään Død snø. Elokuvassa Norjassa toisen maailmansodan aikana palvelleet natsit nousevat lumisista haudoistaan vainoamaan Finnmarkissa lomailevia lääketieteenopiskelijoita. Suorien viittauksien ("Fortune and glory, kid") lisäksi elokuva toi kovasti mieleen Evil Dead II:n, joka sekään ei kauhuelokuvana ollut ihan siitä vakavimmasta päästä. Vaikka teinikauhuleffat puistattaisivatkin - ja minua ne puistattavat - voi kuollutta lunta kuitenkin suositella.

Star Trek: Voyager, 3. kausi

Voyagerin kolmoskauden katseleminen lähti vähän verkkaisesti käyntiin. Ei siksi, että alkupään jaksot olisivat olleet huonoja, mutta iltaisin ei vain ollut aikaa, ja kun yhtä jaksoa yrittää katsoa 4 kertaa, ja vasta viidennellä onnistuu katsomaan sen nukahtamatta, syö se vähän miestä. Kokonaisuudessaankin kausi heikommanpuoleinen, mutta lopussa taso vaikuttaisi lähteneen nousuun. Toivotaan, että vetoa riittää seuraavallekin kaudelle.

Kaikkiaan on yhdyttävä niihin muualtakin lukemiini näkemyksiin, että Voyagerissa on paljon potentiaalia - hukattua potentiaalia. Kolmoskauden alkumainingeissa miehistön sisäinen kitka (Starfleet vs. Maquis) haudataan kokonaan, ja se, mikä olisi voinut inhimillistä käytöstä, hahmoja ja vieraita tilanteita tutkiva sarja, onkin nyt lähinnä seikkailusarja, joka yksittäisiä pieniä hetkiä lukuunottamatta olisi voinut sijoittua alfakvadranttiinkin. Hahmoissahan ei sinänsä ole mitään vikaa - paitsi Neelixissä, ja edes hän ei ole ihan niin ärsyttävä kuin lapsuudestani muistin - ja mahdollisuuksia olisi vaikka mihin. Mahdollisuuksiin ei kuitenkaan tartuta muuten kuin melko arasti silloin tällöin.

Ja sitten jaksokohtaiseen raporttiin.

Basics, pt. 2: Kakkoskauden päättäneen tuplajakson jälkimmäinen puolisko on ihan perusjännittävä jakso, jonka huonoihin puoliin kuuluu muutaman hahmon antiklimaattinen loppu. Edelleen Suderia oli mukava nähdä, ja Brad Dourifin suoritus korvaakin osan jakson keskinkertaisuudesta. Miehistön seikkailut aavikkoplaneetalla nyt oli vähän sellaista "kaitpa tämän nyt katsoi ennemmin kuin selkäänsä otti"-tasoa. 7+.

Flashback: Star Trekin 30-vuotissynttäreitä varten tuotettiin kaksi tribuuttijaksoa. Deep Space Ninen Trials and Tribble-ations oli loistoviritys, Voyagerin Flashback ihan hyvää tasoa oleva, mutta hieman kalastelulta tuntuva kyhäelmä, jonka loppuratkaisu alleviivaa kalastelijamaisuutta. George Takei ja Tuvokin menneisyyden sijoittaminen Star Trek kutosen tapahtumiin on tietysti ihan kelpo viihdettä. 8.

The Chute: Yritin tätä jaksoa katsoa 4 kertaa, ja viidennellä kerralla onnistuin. Tosin tätä ei ole luettava jakson viaksi, sillä siinä ei pahemmin ole muuta vikaa kuin se, että Janewayn epäonnistuvat yritykset diplomatiassa ja terroristien kiristäminen ei sanottavammin nappaa, ja vie turhaa aikaa Kim ja Parisin selviytymistaistelulta akritirialaisessa vankilassa. Yllättävän raaka Star Trek- ja Voyager-jaksoksi. Loppuratkaisu on jälleen jonkinlainen pettymys, eikä jaksolla ole oikein mitään sanomaa korkeintaan kuin vaihtoehtoisen vankeinhoitojärjestelmän (ei vartijoita ja pannaan ne tappamaan toisiaan) esittelyä. 8-.

The Swarm: Monessa mielessä tyypillinen jakso, jonka paras puoli on se, että kerrankin muukalaiset ovat muukalaisia, eivätkä syyläisiä ihmisiä. Muun miehistön kamppaillessa hyönteisansassa Tohtori menee rikki - muisti on tullut täyteen, eikä kukaan halua resetoida sitä ja hävittää kahden vuoden edestä muistoja. Jakson alussa Tohtori nähdään opettelemassa oopperalaulua, kun hänet kutsutaan holokannelta työterveysasemalle hoitamaan töitään. Minusta tuntuu, että sarjan tekijät alkoivat pitää Tohtorin erityispiirteitä rasitteina, koska ne asettivat tiettyjä rajoja sille, mitä Tohtori voi tehdä. Minusta on todella harmi, että hänestä on kuitenkin tehty aina vain ihmismäisempi ja toivoin, että Tohtori jouduttaisiin todella resetoimaan. Eivät kuitenkaan uskaltaneet, vaan loppu hyvin, kaikki hyvin, mikä tuskin tulee kellekään silti yllätyksenä. 7+.

False Profits: Pari ferengiä TNG:stä tekee paluun kohtuullisen turhassa jaksossa, jossa Voyagerin väki katsoo kansalaisvelvollisuudekseen pelastaa kansan jumalilta, joita sankarimme eivät hyväksy. Jakso sentään kuitenkin käsittelee jotain kysymystä, teologista luonteeltaan. 6.

Remember: Jakson katsomisesta tämän pika-arvostelun kirjoittamiseen on melko pitkä aika, joten tekee vaikeaa muistaa. Muistaakseni kuitenkin melko tavanomainen telepaattinen riivausjakso, jollaisia on taidettu nähdä jo. 7.

Sacred Ground: Kes tekee kuolemaa yritettyään lähestyä muukalaisten pyhättöä. Jakso oli muistaakseni tylsä kuin mikä, ja sanoma tuntui olevan uskomuslääketieteen kannatus. 6-.

Future's End, pt. I & II: Ihan kelvollista viihdettä, joka tuo mieleen Star Trek IV: The Voyage Homen. Tässä sankarit palaavat 2300-luvulta nykyajan Los Angelesiin pelastamaan 2900-luvun maailman. Ainoa marinan aiheeni on se, että jakso on vain viihdettä epäilystä herättävinä temporaaliparadokseineen, eikä se oikein käsittele mitään. Kolmoskauden parhaimmistoa silti. 8+.

Warlord: Muukalainen riivaa Kesin. Poh-hoh. Hyvänä puolena se, että Sotaherra-Kes lemppaa Neelixin. Lisäksi näemme melkein lesbosuudelman. Melkein. DS9:ssä sitten näemme loppuun asti. Muuta tässä ei sitten oikein ollutkaan. 6-.

The Q and the Grey: Q-jatkumossa on syttynyt sisällissota, ja de Lancie-Q haluaa Janewaystä lapsensa äidin. Nais-Q suvaitsee olla toista mieltä. Kerrassaan typerä jakso. 6.

Macrocosm: Makrovirukset (jättikokoiset, aluksi hieman kärpästä muistuttavat pöpöt) valtaavat Voyagerin. Kathryn "Ripley" Janeway pelastaa päivän tässä paikoin hyvin paljon Alienia muistuttavassa toimintajaksossa, jossa ei sen kummemmin kuitenkaan järkeä ole, eikä Alienin mahtavaa tunnelmaa. 6.

Fair Trade: Kolmoskausi alkoi vaikuttamaan jo huonolta, mutta nyt on tarjolla vähän parempaa. Jakso ei edes käsittele ferengejä, vaan on vaihteeksi yksi nelkytminuuttinen, jolloin Neelix ei tunnu pelkältä ärsyttävältä pelleltä, vaan on pikkurikollismenneisyyksineen ihan kelvollinen hahmo. Voyager on saapunut Nekrit Expansen seutuville, joka samalla on Neelixin tunteman maailman raja. Rajalla on kuitenkin pieni avaruusasema, jossa Neelixin vanha tuttu majailee, ja jonka kanssa Neelix sotkeutuu, kuvitelkaa, huumekauppaan ja murhaan. Asema kauppakatuineen ja hämärine kaupustelijoineen tuo jotenkin mieleen Babylon 5:n. Fair Trade ei ole varsinaisesti mitään erikoista, mutta kelvollinen katsaus siihen, miten hyvät aikeet ja pienet viattomat harha-askeleet muuttuvat isoiksi huoliksi. 8.

Alter Ego: Harry rakastuu holodeck-hahmoon, joka rakastuu Tuvokiin. Sitten kun katsojat luulevat, että kyseessä on halpa lämmittely TNG:n Moriarty-jaksoista, niin alkaakin totuus paljastumaan. Jakso ei nyt ihan minun makuuni ollut, vaikka Tuvokin yksinäisyys onkin ihan mielenkiintoinen teema - josta kuitenkin voisi saada irti paljon enemmänkin. 7+.

Coda: Janeway loukkaantuu, ja käy läpi near death -kokemuksen (miten pitäisi suomentaa?). TNG:n Tapestry oli paljon parempi, vaikka siinä olikin Q. Tässä on kuitenkin vain tavanomainen riivaaja-alien. Typerä. 6-.

Blood Fever: Hiljattain hihasta reväisty vulkaani käy läpi pon farr'n. Varsinaisesti jakso on melko tavanomainen mukaelma "tauti riivaa miehistön jäseniä"-jakso, mutta toisaalta siinä myös käsitellään seksuaalisuutta ja tabuja, mikä on tietysti mukavaa vaihtelua tarkoituksettomiin toiminta- ja teknolöpinäjaksoihin. Antaisin kuitenkin seiskan, mutta ihan viimeinen kohtaus, jonka jälkeen tulee fade out lopputeksteihin, asettaa niin kutkuttavasti tunnelman seuraaville jaksoille, että se pelastaa paljon. 8.

Unity: Panokset kovenevat. Edellisen jakson paljastus saa jatkoa, ja maalaa delta-kvadrantista asteen verran uhkaavamman. 8½.

Darkling: Typerä jakso, jossa Kes käyttäytyy kuin typerä teinityttö (charmikas seikkailijanrenttu hurmaa hänet), ja Tohtori peukaloi persoonallisuuttaan hyvin aikein. Tie Helvettiin on tunnetusti asfaltoitu niillä, ja ongelmia seuraa. Mitään erityistä arvoa jaksolla ei ole, mutta Robert Picardon näyttelijäntaitoja on ihan mukava seurata. Jaksossa vahvistetaan, että Neelixin ja Kesin suhde on katkolla, mikä on hyvä asia - eipä tarvitse (välttämättä) enää kestää Neelixin noloja mustasukkaisuuskohtauksia. 6.

Rise: Vähän typerä, mutta edellistä kelvollisempi jakso, jossa muuan planeetta ja sen muutama tuhat asukasta joutuvat järjestelmällisen asteroidipommituksen kohteeksi. Jaksossa kehitellään Neelixin ja Tuvokin välistä suhdetta. Opetus kuitenkin on, että tunteet ja intuitio jee, logiikka ja järkeily buu. Tosin Tuvok pelastaa lopussa kuitatessaan Neelixille (sitaatti epätarkka): one day your intuition will fail and then you will have to accept that logic is primary above all else. 7-.

Favorite Son: Muukalaiset, jonka väestöstä 90 % on erittäin viehättäviä ja seksuaalisesti aktiivisia naisia, saavat jollain kepulikonsti-dna-myrkytyksellä Harryn luulemaan itseään yhdeksi heistä. Jakson idea on, että pahat naiset (joita Harry lopussa vertaa seireeneihin) käyttävät miehiä hedelmöittämiseen, jossa prosessissa mies kuolee. Harmi, ettei sidontateemaakaan viety pidemmälle. Muuten jakso on kliseinen ja tylsä kuin mikä. 5½.

Before and After: The Curious Case of Kes. Kes ei ole koskaan ollut suosikkihahmojani, mutta tämä nimenomainen jakso on kyllä mainiota seurattavaa. Kes herää muistinsa menettäneenä kuolinvuoteeltaan, ja alkaa siirtymään sykäyksittäin ajassa taaksepäin. Jaksossa valotetaan Voyagerin tulevaisuutta - joka kyllä lopussa ärsyttävän lisämääreen "mahdollinen". 8.

Real Life: Tohtori perustaa itselleen holokannelle perheen. Perhe on oikea unelma, mutta B'Elanna säätää siitä vähän realistisemman. Robert Picardo loistaa taas. Jaksossa on jonkinlainen B-juonikin, mutten muista sitä enää, eikä se siis voinut mitenkään tärkeä olla. Liekö joku subspace anomaly of the week -tyyppinen. 7+.

Distant Origin: Ihan mielenkiintoinen jakso, jonka ensimmäinen puolisko keskittyy lähes täysin muukalaisrotuun, jonka yksi tiedemiesedustaja arvelee, että hänen rotunsa on peräisin jostain aivan muualta maailmankaikkeudesta - Maasta. Dinosaurusnäytöksen kautta jakso siirtyy sitten selvittämään, kumpi on tärkeämpää: uskonnollisten opinkappaleiden suojelu, vai tieteen ja tietämyksen edistys. 8-.

Displaced: Tylsemmänpuoleinen jakso, jossa viekkaat muukalaiset kaappaavat Voyagerin vaihtamalla miehistön jäsenet yksi kerrallaan omiinsa. Ei tästä oikein saa irti mitään, vaikka ei jakso nyt ihan toivotonkaan ollut. Rutiininomaista kertakäyttöviihdettä. 7-.

Worst Case Scenario: B'Elanna löytää holonovellin, joka vihdoin ja viimeinkin käsittelee miehistön tähtiliittopuolen ja maquis-puolen ristiriitaa skenaariossa, jossa Chakotay junaileekin Maquis-väen kapinaan Janewaytä ja muita vastaan. Jakso vähän lässähtää loppupuolella tyypilliseksi "holokannella asiat menevät sekaisin, suojaustoiminnot menevät pois päältä eikä ohjelmaa voi lopettaa"-jaksoksi, joita on nähty jo aivan tarpeeksi, mutta joka kuitenkin ilahduttavasti antaa kauden alussa kupsahtaneelle Seskalle mahdollisuuden iskeä vielä kerran, haudan takaa. 8+.

Scorpion, part I: Kolmoskauden paras jakso. Voyager saapuu borgien avaruuteen löytääkseen jotain vielä borgeja pahempaa - laji numero 8472:n. Janeway yrittää päästä sopimukseen paholaisen kanssa, ja päätyy borgialukselle solmimaan sopimuksia, kun jakso loppuu kutkuttavasti sanoihin to be continued. Vaikka ilmiselvää The Next Generation-vastinpariaan Best of Both Worldsia jakso ei millään pysty ylittämään, taitaa katselu jatkua melkein välittömästi neloskauden jaksoin. 9+.