Kansan ääni

Kaappasin silinterihattuni ja sateenvarjoni, ja lähdin matkaan. Se oli niitä iltoja, jollaisina vankkurit ajavat syrjäistä metsätietä johonkin synkeään päämäärään. Sinne olin matkalla minäkin. Eli kävin äänestämässä ja kastelemassa sukkani kolmannen kerran tänä viikonloppuna. En äänestänyt puoluetta, vaan henkilöä. Ja sekin henkilö - muuan vihreiden edustaja - oli vain suunnitelma B siltä varalta, etten keksisi aidosti omaa ehdokastani. En keksinyt, joten varmistin osaltani, että saadaan kaupunginvaltuustoon täysjärkisiä ihmisiä himphamppupuolueiden taivaanrannanmaalareiden ja äkäisten eläkeläisänkyröiden sijasta. Tunnelma Mattlidens Skolanilla oli kyllä vähän aavemainen - ei taida kyseessä olla mikään valtava yleisömenestys, tai sitten kaikki ovat vain ennakkoäänestäneet ja tänään oli vain puolinukuksissa laahustavien laiskurien viimeinen tilaisuus sovittaa laiminlyöntinsä.

Käytin äänioikeuttani myös Nightvisionsin Maximum Halloween 3008 -elokuvatapahtumassa, jossa viime yönä torkuin kumma kyllä vain yhden elokuvan aikana. Minulle The Cottage ja Tokyo Gore Police olivat uutuuselokuvista jaetulla ykkössijalla, mutta veikkaanpa TGP:n voittavan. Lisäksi vahva intuitioni on, että Mirrors saa tuta rökäletappion, kuten oikein onkin. Hävettää melkein, että annoin sille kaksi tähteä yhden sijaan.

Huomenna on vuoden kolmas saldovapaapäivä. Joko nukun pitkään, tai jos aurinko suvaitsee paistaa, käyn viimeinkin tutustumisreissulla Kauniaisten palaneella asemalla, ja jos paikallisessa kirjastossa olisi vielä aseman historiasta kertova näyttely, niin miksei sielläkin.

Filosofiaa

Filosofia on kaikkien tieteiden äiti:

Paha henki on ympäröinyt tämän aseman kirouksella ja sulkenut sen pois avaruudestamme.

- Ludwig Wittgenstein

Kirjakielen maisteri

Olen niin huono esiintyjä, että esimies passitti minut esiintymiskoulutukseen. Myönnän, että vaikka työnkuvani vaatii esiintymistä, en sanottavammin pidä esiintymisestä vaan pysyn mieluiten takapiruna. Matemaatikkona pystyn sallimaan itselleni asiakastapaamisissakin sen, että olen siellä enemmän asiantuntijan roolissa, jolloin pystyn vallitsevien matemaatikkostereotypioiden turvin esiintymään hieman syrjäänvetäytyvästi - olemaan introverttinä esiintymistilaisuudessa. Koulutuksessa en kuitenkaan voinut (ja voi huomenna) tehdä niin, vaan siellä olisi tarkoitus nimenomaan yhdistää sulava esiintyminen ja asiantuntijuus.

Tänään jouduimme esiintymään ryhmän edessä kaksi kertaa. Sain kuulla olevani ilmeikäs ja kirjakielinen. Vaikka kyseessä olikin vain paremman sanottavan puutteessa keksitty piirre, olen silti otettu joka kerta, kun kuulen tuon. Se on ollut jo vuosia pyrkimyksenikin. Jossain vaiheessa se oli vain taistelua tarttuvaa (vaikkakin sinänsä mukavaa ja jotenkin hellyttävää) Oulun murretta vastaan, mutta jossain vaiheessa siitä tuli tiedostamaton tavaramerkkini. Nykyään huomaan heti, jos puheenparteni lipsuu puhekieliseksi - tosin lipsuminen on melko harvinaista, yleensä joudun tekemään töitä kuulostaakseni normaalilta ihmiseltä.

Punertunut visio

Ajattelin märistä suomalaisen yhteiskunnan helsinkinormatiivisuudesta - siitä, että jos joku kertoo jonkin tapahtuman sijoittuvan uudelle ylioppilastalolle, niin toisen pitäisi heti ymmärtää, mikä paikka se on ja missä. Mutta turhaa se nyt on, kun tiedän. Eikä siellä saakuran leffakirppiksellä sitten edes ollut mitään ostamisen arvoista, paitsi Day of the Dead, mutta kun sekin oli region 1 -julkaisu, niin jäi sekin sitten sinne.

Sain sentään hankittua HC-sarjalipun tämänsyksyiseen Nightvisionsin Maximum Halloween 3008 -tapahtumaan. Se on sitten 9 elokuvaa yhden viikonlopun aikana vajaan kahden viikon päästä. Viime vuonna asuin viimeisiä päiviäni Lahdessa, ja silloin en pystynyt juurikaan valmistautumaan koitokseen nukkumalla ensin. Mietin kuitenkin tässä yksi päivä, miksi on luonnollista vielä tässä iässä viettää kokonainen yö teatterissa katsomassa, öh, graafisia elokuvia. Keski-ikäinen tai vaikkapa juuri vanhuuseläkkeelle jäänyt on paljon vaikeampi kuvitella ottavan osaa moiseen iltahartauteen. Ainakin viime syksyn Maximum Halloweenissa ja kevään Back to Basicsissa ikähaitarin yläpää tuntui jäävän jonnekin kolmenkymmenen hujakoille. Nykyajan keski-ikäisillä ja heitä vanhemmilla tuntuu olevan melko sovinnainen maku noin keskimäärin, ja aina silloinkin kun joku pääministeri shokkipaljastaa iltapäivälehdessä pitävänsä nuorisomusiikista, on lausunnossa jotenkin teennäinen maku. Vaikka mistäpä sen tietää. Ja ehkä tulevaisuudessa asiat joka tapauksessa muuttuvat, kun pullamössösukupolvi, jonka ylpeä edustaja kaiketikin olen, vanhenee.

Hopparijengi

Jos sattuu omistamaan tallennukseen kykeneväisen digiboksin, voi kokeilla - ja tuleekin kokeilleeksi - tallentaa kaikenlaisia ohjelmia, joita ei muuten vaivautuisi katsomaan. Tallentaminen ei kylläkään ole tae sille, että tulisi sitä tallennusta katsoneeksi, mutta periaatteessa siitä ei tule liian myöhäistä ennen kuin on poistanut tallenteen.

Niinpä ajattelin vanhana Haamujengin ystävänä kokeilla katsella jaksollisen piirrossarjaa nimeltä Tosi Viilee Haamujengi. Taisi olla ulkomaankielellä Extreme Ghostbusters. 80-luvulla kyseiseen aaveidentorjuntatiimiin kuului kolme tiedemiestä ja yksi työläinen plus sihteeri. 20 vuotta myöhemmin siihen kuuluu neljä teiniä plus Egon Spengler jonkinlaisena osaaottamattomana sihteerinä. Yksi teineistä on tekokyyninen älykkötyttö, yksi kuin jonkinlaisen Yhdysvaltain länsirannikolta kotoisin olevan poprock-yhtyeen soittaja, yksi kiintiöafroamerikkalainen tunnollinen poika ja yksi pyörätuolissa eteenpäin rullaava, mutta enimmäkseen hormoniensa vietävissä oleva yli-itsetuntoinen tolvana. Vanhana jääränä en voi kuin valitella aikoja ja tapoja.

Ei tullut mekaanikkoa

Pidän mielelläni kiinni nörtti-imagostani, mutta on myönnettävä, etten erityisemmin nauti laitteiston mekaanisesta korjailusta. Nyt on kuitenkin ollut pakko, sillä tietokoneeni lopetti yhteistyön kaksi päivää sitten. Tarkoitan, että se lähtee kyllä edelleenkin käyntiin ja toimii jonkin aikaa, mutta sitten kopan sisältä alkaa kuulumaan sellaisia ääniä, jotka pakottavat minut sulkemaan koneen. Olen putsannut sen nyt kolme kertaa pölystä, joten siitä sen ei pitäisi olla kiinni - ja toisaalta, edellinen koneeni toimi vuosia huolimatta siitä, että siivousfrekvenssini oli jopa nykyistä matalampi.

Nyt tuo on pyörinyt tuossa noin 40 minuuttia. Heti, kun jätin sen pyörimään sivukansi irrotettuna. Tarkoitukseni oli diagnosoida, jääkö siellä tuuletin jumiin (sitä ääntä, josta ylempänä kirjoitin, osaan kuvailla vain sanoin "kuin jokin menisi jumiin"), vai mikä se on. Nyt ei näemmä sekään onnistu. En ole varma, toivonko jonkin menevän vielä vikaan. Ja jos se on tuuletin, joka jää jotenkin jumiin, niin en tiedä, mitä minä sille sitten teen. En viitsisi ihan suorinta tietä painella tietokonekauppaankaan ostamaan 11 kuukautta vanhalle rakkineelle seuraajaa. Voisin kyllä ensin kokeilla tietokoneetonta elämää, mutta tiedän sen johtavan vain siihen, että viettäisin vielä enemmän aikaa töissä (kuten aamulla) tai kirjastossa.

Joka tapauksessa tämä saa taas miettimään. Miehenähän minun tietenkin pitäisi tykätä käsityöstä mekaanisten laitteiden ja elektroniikan kanssa. Toisaalta pitäisi kai vain myöntää - ja ihan mukisematta myöntäisinkin, jos lisää todisteita vielä satelee - että minusta on tulossa vanha ja kärttyinen ukko, joka haluaa kaiken toimivan niin kuin pitääkin ilman vaivaa, ja ainoa tekemisen ilo tulee halkojen halkomisesta ja kodin ikiremontin kanssa puuhastelusta. Inhoaisin kyllä niitäkin tehtäviä, jos niitä joutuisin tekemään.

Työmiehen lauantai

Kirjoitustauko on päässyt taas venähtämään aiottua pidemmäksi. Pahoittelen. Aikaa on vain ollut melkoisen niukalti, ja aina kun olen selvinnyt kotiin asti, on olo ollut niin väsynyt, etten tosiaankaan jaksa ryhtyä miettimään, jos keksisi jotain näsäviisasta sanottavaa. Toisekseen nyt on mennyt tietokone niin huonoon kuntoon, etten oikein pysty kotoa tekemään mitään, vaan piti nytkin tulla oikein töihin lauantaina tyydyttämään Internet-tarpeeni.

Tulin tosin tässä ajatelleeksi, että näin perheettömälle ihmiselle lauantai ei oikeastaan olisi ollenkaan hullumpi työpäivä. Puhelin ei soi, eikä sähköpostiin pyrytä kiireellisiä pyyntöjä kuten aina perjantaisin iltapäivällä puoli kolmelta. Ainoa huono puoli on se, ettei tästä kerry työtunteja. En edes kehdannut leimata itseäni sisään, ja vaikka olisinkin, olen kuitenkin jo aikapäiviä ylittänyt ylityösaldokaton, ja pitäisi purkaa sitä kovalla tohinalla.

Mutta ei tänne töitä tultu tekemään. Internet on tärkeämpi, kuten myös ammattitutkintoon johtavien kurssien tiimoilta opiskelu. Olen ikäväkseni huomannut, miten nopeasti rutiini matemaattisten asioiden opiskeluun ja käsittelyyn katoaakin. Tai ehkä ei pitäisi puhua rutiinista, vaan tahdosta. Asiat on kyllä selvitettävissä, mutta kun sitä haluaisi löytää oikotien, ettei tarvitsisi kerrata asioita joistain satunnaismuuttujista ja Poisson-jakaumista.