Päivän asu

Jouduin Facebookissa kutsutuksi erääseen ryhmään, johon kuuluville on yhteistä se, että he ovat bloganneet jo vuonna 2005 - tai siis ylipäätään ennen kuin blogeista tuli muotia, ja ennen kaikkea muotiblogeja. Tässä kohdassa tietysti hävettää, ettei niitä vanhoja, nimimerkillä pitämiäni blogeja ole enää tallella (ensimmäisen blogin ensimmäinen merkintä oli 12. tammikuuta 2004. Harmi etten ihan kuulu 2003-kerhoon!), mutta katson olevani silti oikeutettu ottamaan osaa, kun muuan ryhmäläinen sitten ehdotti, että pitäisi kirjoittaa blogimerkintä (ei sentään kokonaista blogia) aiheesta Päivän asu. Näin ajattelin tehdä.

Ensin on kuitenkin palattava ajassa kaksi päivää taaksepäin. On sunnuntai-ilta, löhöän sohvallani katsellen Six Feet Underin eli Mullan Allan kolmoskauden viimeisiä jaksoja. Yhtäkkiä tajuan, ettei minulla ole seuraavaksi päiväksi puhtaita paitoja. Tapaan töissä pitää melkein poikkeuksetta sellaisia kauluspaitoja, ei kuitenkaan mitään juhlallista. Kello on vasta seitsemän, ehdin hyvin pyöräyttää rievut pesukoneessa, ja niinpä laitan pyykit peseytymään. Vetäydyn takaisin sohvalle, pelaan jonkin aikaa (köh, no, pari-kolme tuntia) uutta versiota vuoden 1984 pelistä Boulder Dash. Siinä on jopa ns. retromoodi, jonka ulkoasu muistuttaa Commodore 64-versiota pelistä, ja jonka alussa on teksti jossa muistutetaan, että vanhaan hyvään aikaan pelit olivat vaikeampia ("more unforgiving", siinä sanottiin). Lopulta huomaan, että kello on taas niin paljon etten ehdi sitä kahdeksaa tuntia nukkumaan, kun herään jo kuudelta. Tuli yö, tuli aamu, herään. Siirryn aamutoimille ja ihmettelen pienen punaisen sekunnin, miksi pesukoneessa palaa valot. Sitten toistelen muuatta kirosanaa muutaman kerran kuin mikäkin nuorisolainen.

Nyt palaamme nykyaikaan. Olisin varmaan voinut laittaa kunnollisen paidan töihin, mutta huomasin rumemman, äidin joskus 2000-luvun puolessavälissä (luulisin) ostaman paidan olevan riittävän helppo, joten käytin sitä vielä tänään. Herään siis aamulla, jalassani on valmiiksi jotkut merkittömät (en viitsi tarkistaa, ehkä merkki ei vain ole painunut mieleeni) alushousut. Puen mustat sukat, joiden housunlahkeiden piiloon jäävässä osassa keltainen raita ja teksti "saturday". Tummanruskeat housuni ovat farkkutyyppisiä (ei nyt varsinaisesti farkkujakaan, mutta en niille eksaktimpaakaan nimitystä tiedä), ja niissä on kehno stretch-vyö. Paljonpuhuttu paitani on pitkähihainen, öh, no, paita, jossa on vaaleanharmaanvihreitä ja mustia raitoja, ja jonka etumuksessa lukee Jacks Surfboards. Kaula-aukon (ei voi oikein kauluksestakaan puhua) pilkistää t-paita, jossa on niin ikään vihreitä ja mustia raitoja, samansuuntaisia kuin paidassakin, mutta vihreän sävy on tummempi. Ennen asunnostani poistumista laitan vielä kuluneet Ara-merkkiset kenkäni jalkaan, ja puen takamukseen ulottuvan nahkatakkini. Ja kun lopulta palaan kotiin, otan paidan pois, ja vaihdan housut halpisverkkareihin, joiden toisessa taskussa on reikä.

Juuri nyt päässäni soi kappale "Muotitietoinen" varsin ironiseen sävyyn.

P.S. Linkattakoon lopuksi vielä blogimerkintä, jonka innoittama kai koko meemi (...) on. Joku valittaa muotiblogeista, ja jos en olisi niin keskittynyt välttelemään blogimaailmaa muotiblogien vuoksi, olisi hän tullut summanneeksi ajatukseni.

Pönötin

Kävin taannoin elämäni ehkä virallisimmissa juhlissa. Virallisen niistä teki annettu pukukoodi, jonka otin ihan vakavasti, toisin kuin ne firman juhliin liittyvät tavanomaiset kehotukset pukeutua milloin mihinkin naamiaisasuun. Enhän edes mahtuisi 80-luvun vaatteisiini, sikäli kuin niitä ei olisi jo muutenkin aikoinaan annettu silloiselle koirallemme leikkikaluiksi. Mutta näihin kemuihin, niihin piti olla tumma puku. Olin aika tyyni asian suhteen, minulla on jo muutaman vuoden todella ollut tumma puku ajoittaisia edustustehtäviä varten, mutta noin tuntia ennen juhlien alkua tajusin, että kun koodina on tumma puku, se tarkoittaa myös valkoista kauluspaitaa, jollaista minulla ei tietenkään ollut. Ei ainakaan ihan sellaista oikeaoppista, täysin valkoista ja raidatonta paitaa. Ihmeen hyvin sitä silti ehtii tunnissa töistä kaupungille, vaatekauppaan, vaihtamaan paidan sovituskopissa, ja sitten vielä juhlapaikalle, joka sekään ei ihan ydinkeskustassa ollut.

Ilmeisesti muutkin olivat ottaneet pukukoodin vakavasti, en huomannut yhtään rikkomusta - tosin vierustoverillani oli Aku Ankka -kravatti, jonka sopivuudesta koodistoon en ollut ihan varma. En kyllä oikein keksinyt, enkä vieläkään tajua, miksi tällaiset luonnottomat pukukoodit elävät. Lähinnä tulee mieleeni kaksi vaihtoehtoa. Toinen on tahallinen kiusanteko, ja toinen on se että yritetään pitää tietyt ihmiset poissa juhlista, sellaiset joilla ei ole varaa tai kiinnostusta pukeutua. Oikeastaan tuo jälkimmäinenkin vaihtoehto on kiusantekoa. Ehkä voisin yksinkertaistaa: se on keino erotella. Firman juhlissa asialla ei ole merkitystä, koska puolet kuitenkin pukeutuvat mielensä mukaan ja toinen puoli alistuu hullutuksiin. Tällöin ei pääse syntymään kummallekaan joukolle sosiaalista etulyöntiasemaa. "Tumma puku" taas ei kuulosta hullutukselta, joten suurin osa epävarmuuksissaan sonnustautuu käskyn mukaisesti, ja niin tekevät loputkin osanottajat, koska eivät halua joutua juhlan paarialuokkaan. Fiksuimmat jäänevät kotiin.

En tarkoita kuulostaa katkeralta. Vaikka neljän tunnin ruokailu kertaakaan paikalta nousematta onkin lievästi sanottuna koettelevaa, olin tarjoiltujen viinien ja konjakkien, hyvästä ruoasta puhumattakaan, jälkeen paitsi itse suhteellisen seurallinen, myös muiden jutut paranivat, ja paikalta saattoi juhlien päätyttyä poistua ihan hyvin mielin neljän tunnin yöunille, jotka katkaisi palomiesten reuhaaminen rappukäytävässä, joka oli aamuyön aikana täyttynyt savusta. Kun en koko loppuyönä saanut unta, ei olo enää aamun koitettua ollut juhlava ja iloinen. Ei, savu ei ollut peräisin omasta asunnostani.