Peluri

Olen siirtynyt niin sanottuun joulun viettoon - Intercity kuljetti Helsingistä suoraan Vaasaan, ja vain puoli tuntia myöhässä. Kiitos kysymästä, mutta matka sujui varsin hyvin lukuunottamatta sitä, että hieman häiriinnyin turhautuneen vanhemman nälviessä lastaan, joka ei osannut ratkaista sudokuja. Luin loppuun P. Austerin Moon Palacen. Se kuuluu Tammen Keltainen Kirjasto (tjsp.) -sarjaan, joten kirjan kai piti olla laadukas - ja kenties se olikin, en voi kiistää kaunokirjallista laatua sinänsä, mutta jotenkin jäi vähän tympeä tunnelma opuksesta. Ehkä olen jotenkin yliherkkä, mutta sellainen "mitään ei voi yleistää eikä mikään ole itsestäänselvää"-ajattelu tuntuu jollain tapaa hörhöhumanistiselta, mikä saa niskakarvani nousemaan jos ei pystyyn, niin ainakin 60 asteen kulmaan.

Olen pelannut viime aikoina liikaa. Kun Fallout: New Vegas julkaistiin, pitkä pelitaukoni katkesi, kun aloin pelaamaan Fallout 3:a läpi, ja sen jälkeen New Vegasta. Sitten kun New Vegasin sain pelattua läpi, siirryin muihin peleihin, ja viime viikolla ostin Playstation 3:ni rinnalle Xbox 360:n. On toisaalta mukavaa nauttia pitkästä aikaa asioista, joista nuorena sai paljon iloa, mutta olen toisaalta huomannut, että pelattuani puolille öin arki-iltana, ja kun seuraavana aamuna on viimeistään kuudelta herätys, en ole kovin hyvällä tuulella. Tietysti töissä on menossa kiireisin kuukausi - tilinpäätöstohinat ovat käynnissä paitsi asiakkailla, myös meillä - joten olen hieman stressaantunut ja jo siksi hieman väsynyt ja ärtynyt, mutta kun ilta on mennyt  pelatessa, olen paitsi ärtyneempi, myös hieman pettynyt kaiken muun jäätyä. Paitsi kotityöt, myös kirjat jäävät lukematta, elokuvat katsomatta, ulkoilut ulkoilematta. Nyt, kun olen muutaman päivän pohjanmaalla, voisi keskittyä muuhun. Paitsi että luin jo puolet kirjoistani, jäljellä on vain Thomas Mannin Tohtori Faustus. Tapaninpäivänä pääsee taas Mass Effectin ja Dragon Age: Originsin kimppuun.

Peleistä puheenollen; en erityisemmin ole ihastunut uusimpiin villityksiin: liikunnallisiin peleihin, eli Wiin peleihin ja nyttemmin kai myös Xboxin Kinectin avustuksella pelattaviin peleihin. Jostain syystä monet perheelliset ovat mieltyneitä niihin, mutta henkilökohtaisesti pidän niitä vähän hölmöinä kompromisseinä: ne ovat hieman puolivillaisia peleinä, eivätkä ne sitten ole ihan oikeaa liikuntaakaan. Jos lapsi / nuori nauttii peleistä, niin antaa nauttia. Kunhan vanhemmat pitävät huolen, ettei joka päivä ihan puolilleöin valvota kolajuomien - tai ES energiajuomaa ne kai nykyään juovat - voimalla, vaan pidetään joku kohtuus asiassa. Ja tunnin peliaika ei ole minusta kohtuutta. Siinä ehtii juuri päästä vauhtiin. Onneksi en kuitenkaan ole kenenkään vanhempi.

Juoksuhaudantiellä

Olin eräänä iltana, lumisateiden väistyttyä vähäksi aikaa, iltalenkillä Haukilahden venesataman maisemissa, ja vaivuin sitten pitkästä aikaa asunnonostosuunnitelmiani miettimään siinä katsellessani Mellstenintien matalia majoja. Kolmemetristen kuusiaitojen takana ihmettelin, millaiset ihmiset oikein rakentelevat itselleen moisia linnakkeita. Mieleeni tulvi katkeria kuvaelmia ökyporvareista, jotka ovat perineet miljoonabisnekset isiltään, ja ovat sitten asettuneet ökyilemään meidän köyhän kansan kiusaksi ja kateudeksi.

Sitten kuitenkin tulin ajatelleeksi, että niiden talojen isännät (teen tässä nyt sukupuolisesti värittyneen oletuksen, anteeksi) ovat tehneet luultavasti samat kuin sadat tuhannet muut suomalaismiehet: ovat hankkineet sellaisen talon kuin mihin heillä on varaa supistamatta liikaa muusta elämästä ja toivoneet, että vaimolle/lapsille/lähisuvulle kelpaa. Omalla kohdalla ei tietenkään lähisuvun hyväksynnällä ole ihan valtavaa painoarvoa, mutta myönnän silti miettiväni ensisijaisesti sitä, miten kalliin voin sitten aikanaan hankkia. Halvin ei kelpaa, ellei kyseessä ole todella monikymmenkertaisesti alihinnoiteltu unelma - ja jos sellainenkin sattuu löytämään, eikä kukaan kilpaile siitä minun maksukykyni ylittävillä tarjouksilla, merkitsee se sitä että talossa on jotain sellaista vikaa, jota minä en vain näe, ja siten sekään ei oikeasti ole sitä mitä asunnoltani haluan.

Presentaatio ja muita kauhukertomuksia

Pidin tänään esitelmän yhden osaston tytöille ja naisille. En edelleenkään nauti esiintymisestä, ja tällä kertaa vähän häpesinkin aidosti, kun etenin liian nopeasti, enkä osannut enää asettua muiden asemaan ja keksiä, mitä asiasta pitäisi selittää syvällisemmin, samalla kuitenkin väistellen oman osaamattomuuteni ja tietämättömyyteni rajoja. Lopetellessani teki mieli sanoa "kiitos ja anteeksi", mutta tyydyin sitten vain nyökkäilemään ja hymyilemään.

Kaiken sluibailun huipuksi olin vain normaalin työajan verran töissä, sillä oli kaverin kanssa suunniteltu... tai no joo, kaveri pisti päivällä sähköpostin, että lähdetkö Gallows Birdiin töiden jälkeen, ei siinä paljoa sitten mietitty. Ostin huomisillaksi jo ruuan, ja olutta minulla on valmiiksi jääkaapissa, joten huomenna voi tehdä reilun päivän erinäisten rästihommien parissa (vaikka sinänsä omassa hommassa rästitöitä sinänsä harvemmin on; on vain hommia, joiden tekemistä on lykännyt "paremmalle ajalle" oikeasti akuuttien hommien ja erinäisten keskeytysten tieltä).

Luen tällä hetkellä kahta kirjaa. Toista en millään kehtaisi myöntää, sillä se on Jari Tervon päiväkirja Kallellaan, ensimmäistä kertaa isäksi tulemisestaan. eikä se edes ole järin hyvä (edes) Tervon kirjaksi. Toinen on Paul Austerin Moon Palace (Kuun maisemissa), joka taasen vaikuttaa hyvältä ensimmäisen 50 sivun jälkeen, vaikka sinänsä en jaksaisi päähenkilöinä "taiteellisia sieluja", jotka ovat olevinaan niin erilaisia ja ryyppäävät ja rellestevät ja muuten vain sössivät elämänsä tietentahtoen jonkinlaisena mielenosoituksena maailmalle.

Miinus 65

Joku julkisuuden hahmo on taas kuollut. Olen varma, että tunnen useita hänen kappaleitaan, mutta jos minua pyydettäisiin yhtäkkiä nimeämään yksikin kappale, en osaisi vastata. Suomalaisten artistien erottelua vaikeuttaa suunnattomasti se, että kaikki tuntuvat esittävän toistensa kappaleita. He eivät ole muusikoita, vaan laulajia, viihdyttäjiä, jotka esittävät suhteellisen tuntemattomiksi jäävien ihmisten kirjoittamia kappaleita taustabändiksi kutsutun taustakoristeen säestäminä. Jotkut minua vanhemmat tietysti luonnehtivat minun kuuntelemieni yhtyeiden kappaleita yhdeksi samaksi meteliksi, josta korkeintaan piru ottaa selvän.

Nukuin tänään pommiin. Kelloradion piti herättää viideltä, mutta heräsin vasta varttia yli nähtyäni ensin unta siitä, että pelasin jonkinlaista laattashakkia (tai Mahjongia?), ja ääni unessani ilmoitti Kari Tapion kuolleen. Omituista.

Rockford

Tänään ei tosiaan hirveästi ehtinyt oikeita töitä tehdä, kun melkein koko päivä meni palaveeratessa ja lounastaessa. Voisin kuvailla juhlallista lounasta tarkemmin, mutta ruoalla oli niin vaikeita nimiä, etten muista. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että alkupaloiksi tarjoiltiin eräänlaista sinihomejuustoa, jonka tarjoilun suorittanut nainen lausui rokfort. Arvelin, että se kirjoitettaisiin Rochefort, mikä merkitsisi sitä, että olen aina lausunut sen sanan väärin kapakassa tilatessa Rochefort-olutta. Mulle tollanen Roshfort. Kymppi joo. Nyt minua harmittaa, etten edelleenkään osaa lausua Rochefortia, sillä juuston oikeaksi nimeksi osoittautui Roquefort. Se oli muuten hyvää. Muuten lounaalla tarjoiltiin jotain lihaa - en saata uskoa, etten muista mitä se oli, jotain tavallista kuitenkin, olisiko ollut broileria - jonkinlaisessa konjakkisinappikastikkeessa ja valkoviiniä. Mietin tovin, päteekö työnantajani asettama nollatoleranssi myös meidän omien toimitilojen ulkopuolella tilanteessa, jota voisi melkein luonnehtia edustustilaisuudeksi, vaikka muut osanottajat olivatkin kilpailevien yhtiöiden matemaatikkoja, ja olimme kilpailevan yhtiön tiloissa. Jos joudun kuulusteluihin, voin vedota siihen, etten halunnut poiketa joukosta ja siten mahdollisesti nolata työnantajaani. Aina voisi tietysti vedota absolutismiin, mutta kuulostaisi aika kummalta valehdella olevansa sellainen, ja sitten vasta noloa olisikin, jos jäisi kiinni relativismista.

Illanvietto jatkuu maksamalla laskuja. Tympäisee maksaa nettiliittymän maksuja, sillä kuluneen kuukauden aikana yhteydet ovat olleet harvinaisen epävarmoja ja hitaita - olen melkein jopa harkinnut soittavani Welhoon (tai DNA:han se nykyään lienee) ja marmattavani, kun ei netti toimi, missä vika, korjatkaa heti. Itse asiassa juuri tätä kirjoittaessa nettiyhteyteni muuttui hyvän illan jälkeen jälleen katkeilevaksi, käytännössä käyttökelvottomaksi. Kiitos, Welho.

Octavia Butler ja ihmisyys

[Tämä teksti on kirjoitettu kaiketikin joskus elokuussa, mutta julkaisen sen nyt kuitenkin, kun se on niin pitkä että olisi sääli antaa sen valua hukkaan. Merkintä loppuu ehkä vähän kesken, mutta koska ajatukseni ovat jo vanhentuneet, en viitsi lähteä enää jatkamaankaan. Luultavasti punainen lanka on jo muutenkin katkennut.]

Luin Octavia E. Butlerin kirjan Aamunkoitto (Dawn), joka on nk. Xenogenesis-trilogian ensimmäinen osa. Kirjan takakannen mukaan kalifornialainen Butler on "voittanut science fictionin Hugo- ja Nebula-palkinnot", mikä on aika vaikuttava saavutus, tosin olen melko varma, että joku muukin on niitä voittanut. Butlerilta ei näköjään ole edes suomennettu muita teoksia kuin nuo kolme Xenogenesis-teosta.

Kirjan päähahmo on ihminen nimeltä Lilith Iyapo (jonka muuten mainitaan olevan tummaihoinen nainen, mikä tuntui minusta jotenkin oudolta kikalta kirjaa lukiessani, etenkin kun sillä ei ollut nähdäkseni mitään merkitystä kirjan tapahtumien kannalta, mutta kun näin Octavia Butlerin kuvan, asia selkeni). Maa on tuhoutunut ilmeisesti Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisessä satoja muutama sata vuotta sitten, ja erikoinen muukalaisrotu oankalit ovat pelastaneet ihmiskunnan rippeet tehdäkseen kauppaa - he ovat jonkinlaisia geenikauppiaita - heidän kanssaan. He tarjoavat ihmisille mahdollisuuden palata Maahan luomaan sen uusiksi, mutta mikä on hinta? Mikäli oikein ymmärsin, niin oankalien tavoite on edistää omaa evoluutiotaan yhdistämällä omaa ja ihmisten geeniperimää, ja tämä tavoite varmistetaan tekemällä ihmisistä riippuvaisia oankaleista sillä tavalla, etteivät he kykene enää keskenään lisääntymään.

En tiedä, vaatiiko Aamunkoiton syvällisempi ymmärtäminen jatko-osien (Puolipäivän riitit ja Imago) lukemista, mutta ainakaan tämä trilogian ykkösosa ei minua hirveästi hemaissut. Tottahan sen luki, ei siinä mitään, mutta se jätti vähän kylmäksi. Lilith herätetään, Lilith oppii tulemaan oankalien kanssa toimeen jotenkin, ja sitten hän joutuu opettamaan joukkoa muita pelastettuja tai vangittuja ihmisiä selviytymään. En osaa kuvitella, miltä minusta tuntuisi herätä muukalaisten keskuudessa, ilmeisesti muukalaisaluksessa, ja miltä minusta tuntuisi, jos he olisivat säätäneet ruumiini parempaan ja tehokkaampaan kuntoon. Ilmeisesti kirjan syvempi kysymys onkin, mitä on ihmisyys. Onko se sellaista vainoharhaista "urgh minä tapan"-mentaliteettia ja kateudensekaista juonittelua "parempia ja kauniimpia" vastaan? Lilith, jota oankalit ovat muuttaneet voimakkaammaksi ja tehneet hänen muististaan eideettisen, joutuu kohtaamaan kanssaihmistensä epäluulon, vihan ja juonittelun. Muut näkevät hänen "makaavan vihollisen kanssa", vaikka lukijan näkökulmasta oankalit ovat pelastaneet jäljelläolevat ihmiset varmalta tuholta säteilyn ja saasteen pilaamassa Maassa. Tavallaan tämä kyllä kuulostaa hyvin tutulta ihmisten sosiaalisuudelta - kukapa meistä ei olisi esimerkiksi koulussa tai työpaikalla puhunut tai kuullut jonkun puhuvan toisista pahaa näiden selän takana, ilmeisen kateellisena tai ainakin tyytymättömänä omaan osaansa. Aina on ylimielinen aristokratia ja kaunaiset proletaarit.

Minä en tyhmänä ja vajaana osaa sanoa, mitä ihmisyys on, mutta luulen olevani sitä mieltä, että kyse ei ole ruumiin ominaisuuksista. Evoluutiohan nyt joka tapauksessa etenee koko ajan, niin hitaasti ettemme sitä pysty havaitsemaan (?), ja nytkin ihmisruumiiden välillä on eroja. Toiset ovat heikompia, toiset vahvempia; minulla on muuan näkyvä syntymävika eikä muistini ole huippuluokkaa, mutta tiedän monia joilla ei näkyviä syntymävikoja ole ja joiden muisti toimii omaani paremmin. Se ei silti tarkoita että olisin inhillisempi tai vähemmän inhimillinen kuin muut. Tuntuu tietysti äkkiseltään hieman eri asialta saavuttaa parempi ruumis harjoittelulla ja omalla vaivannäöllä kuin jonkun ulkopuolisen suorittamalla parantelulla, mutta silti kyse on siitä että ruumis A poikkeaa ruumiista B jonkin verran, ja jos ihmisyys riippuu ruumiin ominaisuuksista, jossain on olemassa raja, jonka toisella puolella olevat ruumiit eivät ole ihmisiä samalla tavalla kuin sen toisella puolella olevat.

Ennen kuin menen niin pitkälle, että väittäisin ihmisyyden olevan kiinni jostain näkymättömästä, tai aineettomana pidettävissä olevista asioista (kuten joidenkin tunteiden tuntemisesta tai jostain ajatteluun tai ajatuksiin liittyvästä), niin ilmeisesti on jokin ruumiillinenkin raja olemassa. Mieleni tekisi ottaa esimerkiksi yksi Star Trekin, ja tarkemmin sanottuna Voyagerin, huonoimmista jaksoista, joissa kaksi päähenkilöä kävi läpi ihmisten evoluutiota turbovauhtia muuttuen jonkinlaisesta zombeista liskoiksi. Ilmeisesti liskoa ei voi pitää enää aivan täysin inhimillisenä. Star Trek on tietenkin satua, joten ajatellaan vielä muinaisia ihmisapinoita, joista nykytietämyksen valossa olemme kehittyneet. Väitän, että nykyihmisen ja ihmisapinan välillä on jokin ruumiillinenkin ero, jonka perusteella voidaan tarkentaa "ihmisyyden" viittaavan nimenomaan johonkin nykyihmisen ominaisuuteen, josta ihmisapina ei aivan pääse osalliseksi.

Harhainen näkökulma kielipolitiikkaan

Palataan vielä itsenäisyyspäivään. Tämä on se aika vuodesta, kun eräänlaista kiihkoisänmaallisuutta osoittavat muutkin kuin uusnatsit. Eräs tuttu kirjoitti sinivalkoisessa Facebookissa, miten ilman silloisten varusmiesten panosta ja venäläisten tappiota puhuisimme nyt "vierasta kieltä". En ymmärrä. Jos Neuvostoliitto olisi anneksoinut nykyisen Suomen itselleen, puhuisimme edelleenkin kotimaista kieltä, siis venäjää. Suomen kieli tuskin kiinnostaisi tällöin muita kuin kielitieteilijöitä kuin erikoisuudentavoittelijoita, jotka esperantonsa lisäksi pyrkisivät briljeeraamaan suomella, ja kenties muutamia eloonjääneitä veteraaneja. Muuten elämä jatkuisi normaalina - tietysti (?) erilaisena kuin nykyinen elämä, mutta normaalia se silti olisi.

Rauhoittaisikohan muuten "Kiitos 1939-1945"-porukkaa se tieto, että jos Suomi olisi hävinnyt sodan, ei varmaankaan olisi mitään pakkoruotsiakaan?

Kirjoittajien lakko ohi tällä erää

Tässä on taas parisen kuukautta vierähtänyt edellisestä kerrasta, kun olen tänne jotain kirjoittanut. Tosin muutamia parin rivin luonnoksia on siunaantunut, mutta ne ovat kaikkien onneksi jääneet kesken myötähäpeän pistoksesta. Päivääkään ei silti mene, etten soimaisi itseäni tökeröstä laiminlyönnistäni.

Olen viime aikoina ollut vähän töissä. Toissa viikolla oli jälleen kerran SHV-tentti vakuutusmatematiikan sovelluksista, josta en taida tälläkään kertaa päästä läpi - muuten saattoi mennä ihan hyvän, mutta viimeinen kysymys osaketuottosidonnaisen lisävakuutusvastuun laskemisesta menee nollille. Oma moka tietysti, mitäs luin liian vähän. Joka tapauksessa olin sillä viikolla vain maanantain ja tiistain töissä, ja sitten tentin jälkeen pidin vielä pidennetyn viikonlopun, johon laskin mukaan maanantain. Ja nyt tänään on itsenäisyyspäivä, joten kuluvakin viikko jää vajaaksi. Lisäksi tuleviin päiviin kuuluu kaikenlaista ylimääräistä työaikaa vievää, kuten erään työryhmän kokouksen yhteydessä pidettävä joululounas, joka matkoineen vie ainakin puolet päivästä.

En ole viettänyt itsenäisyyspäivää oikein mitenkään. Eilen tosin löysin digiboksiltani yli kolmetuntisen elokuvan Talvisota, jonka katsoin sitten. Tuntemattoman Sotilaan voin jättää siis väliin, enpä ole nähnytkään sitä kuin sata kertaa. En ollutkaan tajunnut, että Talvisota-elokuva oli nimenomaan Antti Tuurin samannimisen romaanin filmatisaatio, ja sijoittuu samaan jatkumoon kuin Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Lakeuden kutsukin. Melkein samat näyttelijätkin olivat. Suomessa ei nykyään tehdä tällaisia, vaikka samat näyttelijät ne edelleenkin pyörivät kuvioissa.

Juhlapäivän juhla-ateriaksi olen valinnut saman kuin perjantain iltapalaksi: wrappeja jauhelihalla, juustolla, avocadotahnalla ja tujulla tomaattikastikkeella.