Kirjoitusblokki

Periaatteessa suhtaudun blogikirjoitteluuni jonkinlaisena kirjoitusharjoitteluna, ja tavoitteeni olisi tuottaa mahdollisimman paljon tekstiä siinä toivossa, että kehittyisin kirjoittajana.

Joskus kuvittelen, että kirjoitusvälineellä on merkitystä. Ennen vanhaan riitti kynä ja paperi, ja vähän aikaa sitten riitti blogi ja Bloggerin käyttöliittymä. Nyt testaan Linuxille asentamaani kevyttä ja korutonta sovellusta. En ole ihan varma, onko se askel eteen- vai taaksepäin. Ensimmäisellä yrittämällä se ei ainakaan auttanut siihen perustavaa laatua olevaan ongelmaan, että minulla tuntuisi olevan jonkinlainen tarve kirjata ylös jotain, mutta kun ryhdyn toimeen, en keksikään mitään sanottavaa.

Tai keksin kyllä. Tänäänkin olin jo julkaista eräänkin merkinnän, mutta siitä tuli varsin pahantahtoinen vihamerkintä. Ainoa mainitsemisenarvoinen asia siitä merkinnästä oli se, että minusta Kauppalehti on Taloussanomia parempi, sillä jälkimmäistä tuntuvat kirjoittavan 7 Päivää-lehteen pyrkivät harjoittelijat. Tietysti uutisartikkelien kommenttiosastot kylähulluineen ovat välillä viihdyttävää ajanvietettä.

Lisäys myöhemmin: Hieno ohjelma ei näemmä osannut kirjata otsikkoa oikein.

Loma lähestyy

Tässä on enää 3 päivää töitä ennen neljän viikon kesälomaa - ensimmäinen täyspitkä aikuisten oikea kesäloma. Ennustan seuraavan kolmen päivän kuluvan hyvin verkkaisesti.

Kesälomavalmisteluihin on tähän mennessä kuulunut syntisen seutukauden ostaminen kuukaudeksi. Pyöräilyni on siis tältä vuodelta varmaan pyöräilty lukuunottamatta sitä, että olen suunnitellut pyörähtäväni Kirkkonummella pienellä ekskursiolla jonain kauniina päivänä. Luulen joka tapauksessa, että seutukausi kuitenkin maksaa elokuun aikana itsensä takaisin, vaikka en vielä viikkoon pääsekään hyödyntämään sitä täydellä teholla. Ostin kauden etuajassa sen vuoksi, että kuukauden päästä loman viimeinen viikko ja Espoo Ciné on käynnissä täyttä häkää. Nyt kun olen ostanut sinne jo liput (29 elokuvaa. Kuinkahan monen läpi nukun?), eikä minun tarvitse pelätä että ne loppuvat kesken - mikä tuskin on kovin realistinen mahdollisuus paitsi suurimman hypen osakseen saavien näytösten kohdalla - niin mainostettakoon että netistä sitä saa.

Retorinen kysymys II

Minusta on välillä huvittavaa, että lehdet viitsivätkin haastatella ihmisiä ja kysyä, mitä mieltä he ovat jostain epäkohdasta A. Niin kauan kuin lehdet haastattelevat pääasiassa täysjärkisiä, ovat kaikki sitä mieltä, että A on huono juttu ja asioiden tila pitäisi korjata. Pitääkö asiaa siis oikein erikseen edes kysyä? Yhtä hyvin voitaisiin haastateltavista ottaa ylös pelkät kuvat ja nimet, ja sitten kirjoittaa jokaisen mielipiteeksi jokin A:n vastainen lausahdus, eikä käytännössä kellään olisi mitään sanomista asiaan.

Voisi ajatella, että sellaisten kysymysten kysyminen, joihin ei ole kuin yksi järkevä kanta, on jonkinlaista kansankiihotusta. Kaikki tietävät vastaukset etukäteen, mutta ilmaisemalla ne näkyvästi ja kuuluvasti luodaan vaikutelmia ja lietsotaan kapinamielialaa.

Oleellista siis ei ole, mitä A tarkoittaa - pääasia on, että "A" jo pelkkänä sanana pitää sisällään sen, että kyseessä on todella epäkohta.

Retorinen kysymys

Minusta on välillä huvittavaa, että lehdet viitsivätkin haastatella ihmisiä ja kysyä, mitä mieltä he ovat palkkaepätasa-arvosta. Niin kauan kuin lehdet haastattelevat pääasiassa täysjärkisiä, ovat kaikki sitä mieltä, että sukupuoli sinänsä ei saa missään tapauksessa vaikuttaa tilipussin paksuuteen. Pitääkö asiaa siis oikein erikseen edes kysyä? Yhtä hyvin voitaisiin haastateltavista ottaa ylös pelkät kuvat ja nimet, ja sitten kirjoittaa jokaisen mielipiteeksi "Samasta työstä sama palkka" tai "Palkkaepätasa-arvo on niinku väärin", eikä käytännössä kellään olisi mitään sanomista asiaan.

Voisi ajatella, että tuon ja vastaavien kysymysten kysyminen on jonkinlaista kansankiihotusta. Kaikki tietävät vastaukset etukäteen, mutta ilmaisemalla ne näkyvästi ja kuuluvasti luodaan vaikutelmia ja lietsotaan kapinamielialaa.

Isoo-Sisko ja kumppanit: Oliko Deep Space Ninestä mihinkään?

Sain muutamia päiviä sitten katsotuksi loppuun Deep Space Ninen, ja olin ajatellut laatia pienen vertailun sen ja The Next Generationin välillä. Vertailukategorioiden keksiminen oli kuitenkin vähän hankalaa, ja tuntui loppujen lopuksi melko epäreilulta - kategoriat kun voi valita siten, että lopputulos on haluttu. Näin ollen tyydyn vain luettelemaan, mikä Terok Norissa on paremmin. En siis ota kantaa, kumpi on parempi, sillä molemmille löytyy kyllä paikka sydämessäni.

1. Ei Wesleytä. Aluksi minua etoi ajatus, että tässäkin sarjassa täytyy olla kiintiölapsi. Kuitenkin 176 jakson aikana Jake Sisko pelastaa laskujeni mukaan päivän tasan yhden kerran. Katsokaa, tässä on todella inhimillinen ihmislapsi - joskin olisin toivonut hänelle hieman vaikeampaa teini-ikää.

2. Sivuhahmoilla on merkitystä. TNG pyöri aina sarjan sankareiden ympärillä, mitä nyt pari kolme sivuhahmoa näyttäytyi ruudussa aina silloin tällöin (Lwaxana Troi, Reginald Barclay ja se Whoopi Goldbergin hahmo - mikä se nyt oli?). Sen sijaan moni DS9:n sivuhahmoista on käytännössä yksi päähahmoista, ja käsikirjoittajat todella ovat pyhittäneet heille ja heidän kehittämiseen (ruutu)aikaa. Garak (33 jaksossa), Dukat (35), Weyoun (26), naispuolinen muodonmuuttaja (15), Winn Adami (14), Nog (44) ja Rom (33) nousevat ensimmäisinä mieleen.

3. TNG-juonien kaava rikkoutuu. Vaikka pari ensimmäistä kautta kuluukin hieman TNG:tä matkien, liikkuu DS9 kuitenkin useamman karvan verran harmaammalla alueella kuin isosiskonsa. Ennen kaikkea juonet ovat poliittisempia, ja etenkin loppukausilla näemme pitkiä kokonaisuuksia. Esimerkiksi sarjan päättää käytännössä 10-osainen jakso, joka saattaa loppuun kaksi vuotta täyttä häkää riehuneen Dominion-sodan ja sinetöi useita hahmokohtaloita, joita on puitu ja kehitelty ihan ensimmäisistä jaksoista lähtien. (The Next Generationin päätöksessä yritettiin luoda yhteys sarjan alkuun ja saada sarja näyttämään jatkumolta, mutta sitä ei voi laskea samaksi asiaksi).

4. Aikuisempi ruoka, parempi mieli. The Next Generation on mielenkiintoista viihde-scifiä, mutta näin kohti kolmeakymppiä käyvänä sen maailma, jossa on Hyvä ja jossa on Paha (joka voidaan tehdä Hyväksi), ja jossa loput ovat onnellisia, tuntuu väkisinkin välillä lapselliselta. Deep Space Nine sen sijaan seilaa harmailla alueilla - sota on likaista ja tarkoitus pyhittää usein varsin koviakin keinoja, kuten murhia, kansanmurhia, sotaanlietsomisia. Paranoia, muukalaiskammo ja itsekkyys nostavat usein päätään. Yksi sarjan päähahmoista pyörittää asemalla holo-ilotaloa ja vastustaa oman kansansa naisten vapautusliikettä avoimesti.

5. Ei Wesleytä. Kirjasin tämän jo kerran aiemmin, nyt kirjaan sen toisen kerran.

6. Ei liikaa eräitä muita hahmoja. Pidin The Next Generationissa Q-hahmosta, mutta olen lopultakin tyytyväinen, että kyseinen hahmo esiintyi DS9:ssä vain kerran, ja sekin kerta oli heti ensimmäisellä kaudella. Lwaxana Troista en ole koskaan pitänyt, ja valitettavasti hän esiintyy jopa kolmessa jaksossa. Viimeinen kerta on neljännen kauden loppupuolella, jonka jälkeen katsoja voi rauhoittua.

Entä mikä oli huonommin? Aluksi voisi tuntua, että sarja on pilalla koska yksi päähahmoista on ferengi, ja sivuhahmoina heitä on useampikin usein esiintyvä. Sarjan alun jälkeen on kuitenkin ilo huomata, että The Next Generationin pellelajista on saatu kauppiasrotu, joka istuu sarjan maailmaan lopultakin aika hyvin, ja Quarkista ja tovereista saadaan ajoin toimivaakin huumoria ja tarvittaessa vakavampaakin juonikuviota aikaiseksi. Tsekkaa Kaupankäynnin Säännöt.

Huonoa oli kuitenkin se, että kauden kiintiö-mammatroi -jaksojen sijaan saimme melkein joka kaudelle kiintiö-vaihtoehtouniversumijakson, joka parin ensimmäisen jälkeen muuttui tylsäksi pakkopullaksi. Ei siinä mitään, saahan sitä olla peilimaailma, mutta kumman helpoksi liikkuminen niiden välillä yhtäkkiä kävi. Toisaalta, kiitos peilimaailman, saamme nähdä myös lesbosuhteita, erityisesti peili-Kiran suutelemassa peili-Ezriä. Näihin sanoihin taitaakin olla hyvä lopettaa tämä katsaus. Jos se ei vielä tullut selväksi, niin pidin DS9:stä, kovasti - sen maine "tylsänä trekkinä" oli pelkkää teinipoikain ymmärtämättömyyttä.

Temppelit maan tasalle, osa 2

Taas on väkeä kuollut. Lainaus Ilta-Sanomien uutisesta:

Poliisin mukaan raumalainen vuonna 1963 syntynyt mies oli juosten kiertänyt tasoristeyksen alhaalla olleet puomit. Hän sai surmansa välittömästi.

Ja sitten lehdet kehtaavatkin uutisoida tasoristeyksen vaatineen jälleen kuolonuhrin. Sehän se on se viekas paholainen, joka supattaa ihmisten korviin että nämä kirmaisivat vyöryvän junan alle.

Temppelit maan tasalle

Lehdet ovat viime päivinä tienneet kertoa, että tänä vuonna on tasoristeysonnettomuuksissa kuollut näin vuoden puoleen väliin mennessä yhtä paljon ihmisiä kuin viime vuonna yhteensä. Väki vaatii tasoristeysten pikaista poistamista tai, jos ei millään pystytä siihen, niin ainakin puomilaitteiden asentamista. Ikään kuin ne auttaisivat jotain - muistan lukeneeni jostain raportin, jossa kerrottiin että vuosittain autoilijat ajavat rikki 200 puomia. Ei siis kyse ole pelkästään siitä, että autoileva kansa olisi piittaamatonta ja laiskaa tarkistaakseen, lähestyykö juna risteystä vai ei, vaan osin kyse on tietoisesta valinnasta. Matka-ajassa säästetyt minuutit arvioidaan arvokkaammiksi kuin oma henki. Näin ollen pidän tasoristeysten poistamista rahanhukkana - tasoristeykseen on jo aikoinaan investoitu rahaa, joten rahat voitaisiin ennemmin käyttää vaikka rataverkon parannukseen tai edes tasoristeysten odotustasanteiden ja näkemien parantamiseen. Rallikuskit kuolisivat edelleen, mutta se helpottaisi muiden ajajien arkea.

Ongelma tietysti on se, että kaljanhakumatkaan käytetyt minuutit katsotaan myös kyydissä olevien (esimerkiksi pienten lasten) henkiä arvokkaammiksi. Lapsettomana ja sellaisena pysyttelevänä minulla ei varmaankaan muutamien tahojen näkökulmasta ole todellista näkemystä asiaan, mutta edes lasten suojelemiseksi ei tarvitsisi tehdä kaikkea - he ovat vanhempiensa vastuulla. Sitä tietysti voisi miettiä, kuten joskus usean tuopillisen jälkeen mietinkin, että lisääntymisen pitäisi olla luvanvaraista. Se tuskin on kuitenkaan realistinen vaihtoehto, joten on tyydyttävä siihen, että lapsia kuolee myös huoltajiensa vastuuntunnottomuuteen, eikä ole yhteiskunnan tehtävä suojella kaikkia kaikelta, eikä varsinkaan aikuisia ihmisiä heidän omalta tyhmyydeltään.

Myönnän, että minulla on oma lehmä ojassa. Rautatieharrastajana pidän nimenomaan tasoristeyksiä eräänlaisina harrastukseni temppeleinä - paikkoina, joissa harrastaminen on harrasta. Sen lisäksi, että ne ovat itsestäänselvästi osa asiaankuuluvaa miljöötä, niissä odottamisen tunnelma on puhtainta. Rautatieasemat eivät ole ihan saman asia. Niissä tunnelma on kireämpää ajatusten vinoutuessa siihen, miten paljon juna on myöhässä. Lisäksi tasoristeyksillä junat ajavat lujaa, asemilla ne matelevat. Asemilla hälinä peittää kaukaa lähestyvän junan hiljaisen huminan ja raiteiden värinän. Joillain tasoristeyksillä odotus ikään kuin huipentuu varoituskellojen kilinään ja valojen vilkkumiseen, asemilla taas kireät ihmiset pakkautuvat yhteen ja alkavat polttelemaan pikavauhtia, että varmasti selviää junassa taas tupakkakoppiin asti. Jos tasoristeykset poistetaan, sitten on tyytyminen radanvarsiin, jotka usein ovat vaikeapääsyisempiä.

Luokkakokous

Töissä yhdellä oli ollut taannoin luokkakokous - väki oli tavannut toisensa 40 vuoden jälkeen. Ilmoitusta seurasi lyhyt sarja muiden työkavereiden luokkakokousmuistelmia. Naiset kuulemma kaunistuvat, ja vaikka entisiä luokkakavereita ei välttämättä tunnista heti, alkavat tutut maneerit puskea pinnan läpi, ja illemmalla tuntuu jo siltä kuin vuosia ei olisi kulunut lainkaan.

Itselläni on vähän nyrjähtänyt ennakkokäsitys luokkakokouksista. Luulen kuitenkin, etten pääse koskaan tarkistamaan käsityksiäni, sillä en ole ihan varma, mihin oma sukupolveni, nuoremmista nyt puhumattakaan, enää tarvitsee sellaisia tapaamisia. Facebookista ja muista (tulevista) sosiaalisista medioistahan kaikki kuitenkin löytyvät kuvineen ja tarkkoine ajantasaisine tietoineen, ja jos joku ei löydy, niin tämä tuskin haluaakaan tulla löydetyksi. On turha enää järjestää tiloja ja matkustaa kauaksi nostattamaan pintaan vanhoja kaunoja ja kadehtimaan, kun muilla näyttää menevän niin hyvin.

Ehkä jos kaikesta huolimatta halutaan kokoontua entisten luokkakavereiden ja luokkavihollisten kanssa yhteen, niin voitaisiin laittaa joku chatti pystyyn. Saakohan Facebookissa joukkokeskustelun? Ihmettelisin oikeastaan, jos joku ei olisi keksinyt jo pitää jollain IRC-kanavalla kokousta.

Kirot

Näyttääkin siltä, että jään tähän asuntoon - soitin vuokranvälittäjämiekkoselle, ja hän kertoi, että ensinnäkin ko. luukusta on ollut näyttö jo aiemmin, jonka myötä asunnolle oli ilmoittautunut ottajia, ja lisäksi toisessa asunnossa oli ilmennyt vesivahinko, joka oli vahingoittanut tätä vuokrallekin tarjottua asuntoa. Miten pahasti, sitä ei mies osannut vielä kertoa. Jätin hänelle silti yhteystietoni, mutta luulen, että ehkä sitten kieltäydyn. Katselin kuitenkin vielä Matinkylästä uutta kämppää. Tästä taloyhtiöstä olisi löytynyt melko hyvä asunto, mutta en ole ollenkaan innostunut 180 euron vuokrankorotuksesta n. kymmenen lisäneliön vuoksi ja siitä ilosta, että pääsisin vaihtamaan rappua ja siirtymään kolme kerrosta ylemmäksi.

Mietin tänään, että suhtautumiseni kirosanoihin on hieman häilyvä. Toisaalta käytän niitä itse kaveriporukassa, mutta toisaalta yritän muissa yhteyksissä käyttää pehmeämpiä ilmauksia ("no voi himputti"). Toisaalta pidän niitä pelkkinä lauseenvahvikkeina käytettävinä merkkijonoina, toisaalta ne ovat minusta selkeä tyylirikko - esimerkiksi vittua hokevat teinit ovat minusta noloja, tai pidän musiikkiesitystä heti asteen huonompana, jos sanoituksissa on käytetty sanoja kuten "fuck" ja sen eri sijamuotoja.

Asia tuli mieleeni, kun näin Otto-lonkeroa mainostavia julisteita. Niissä on käytetty halpoja nokkeluuksia vattu-sanan avulla. Ilmeisesti kyseessä on vadelmanmakuinen tuote. Iskulauseet ovat tyyliin "vattuuks siinä tuijotat?". Vähemmän yllättäen joku oli yrittänyt pyyhkiä vattu-sanoista a-kirjaimia pois, ja naarmutusjälki muistutti erehdyttävästi i:tä. Öhhööh hööhöö öyh öyh.

Muutoksia (ehkä)

Olen pitkään yrittänyt tuudittautua siihen, että kun itse seuraavan kerran muutan, muutan pysyvästi. Käytännössä siis omistusasuntoon. Mikäs tässä Matinkylässä on asustellessa, kun kaikki arkipalvelut on konttaamismatkan päässä. Tänään kuitenkin sorruin impulsiivisen kohtauksen saattelemana tiedustelemaan uutta vuokra-asuntoa Lauttasaaresta. Sellainen jonkin verran nykyistäni kalliimpi kämppä, mutta isompi ja pikaisen google-analyysin mukaan vähintään yhtä loistavalla paikalla kuin nykyiseni, ellei paremmallakin. Siis lyhyt keskustaan (se sijaitsee siis Drumsön itäpään tietämillä), lähellä ruokakauppa (ja vähän matkan päässä ostoskeskus), videovuokraamo, kirjasto ja pizzeria. Paikka on kollegan mukaan hyvin rauhallinen vaikka sijaitseekin Lauttasaarentien välittömässä läheisyydessä. Olutkuppiloita en ole ehtinyt vielä tarkistaa. Tosin lähetin vasta sähköpostilla tiedustelun vuokranvälittäjälle, enkä törppönä tajunnut antaa edes kännykkänumeroani, jos sitä olisi päässyt nopeastikin katsomaan. Ja mikäli oikein arvaan, joku vie sen nenäni edestä. Katsotaan nyt silti. Harmittaa tietysti, että vielä kehittelyvaiheessa oleva espoolais- ja matinkyläläisidentiteettini on heitetty hukkaan, jos päädyn muuttoon.

Irtisanoin sanomalehtitilaukseni. Se on ollut suunnitelmissani jo pitkään, sillä lehti on vaikuttanut minusta paljon skandaalinhakuisemmalta ja verenhimoisemmalta juorulehdeltä kuin vakavastiotettavalta sanomalehdeltä. En kuitenkaan kehdannut asiakaspalvelijalle alkaa mankumaan, vaan selittelin, kuinka minulla ei oikein ole aikaa lukea lehteä ja olen sen vuoksi arvioinut, ettei minun ainakaan toistaiseksi kannata jatkaa tilausta. En ole varma, uskoiko hän, enkä etenkään ole varma, teinkö eettisesti oikein. Ehkä lehti todella olisi halunnut jyrkkääkin asiakaspalautetta, jotta se voisi mahdollisesti korjata linjaansa vastaisuudessa. En joka tapauksessa halunnut saattaa puhelinneuvottelua siihen, että asiakaspalvelija olisi joutunut puolustautumaan minua vastaan, kun asia ei häneen mitenkään liity.

Hyvä mieli rääkkäämisellä

Yleensä inhoan muuttoja. Ennen muuttopäivää joutuu siivoamaan kahden vuod--- kahden viikon sotkut, sitten joutuu pakkaamaan tavaroita, sitten ne joutuu kantamaan pois vanhasta asunnosta ja sitten ne joutuu kantamaan sisälle uuteen asuntoon. Muuttojen jälkeen olen aina vannonut, että seuraavassa asunnossa asun loppuelämäni. Jostain syystä kuitenkaan muuttoapuna toimiminen, vaikka onkin rankkaa, ei kiristä hermoja ollenkaan samalla tavalla kuin oma muutto. Voi tietysti johtua siitä, että muuttoauttajan toimenkuva on kuitenkin melko kapea, ja siihen ei liity minkäänlaista järjestelemistä ennen ja jälkeen muuton, vaan ainoastaan se aivottomin suoritusosuus. Lopputulos on kovan liikuntasuorituksen jälkeinen euforia (tosin seuraavana aamuna voi näköjään tuntua vähän kipeältä).

Huomasin, ettei Helsingissä käyminen polkupyörällä ole ihan mahdoton saavutus. Minulta meni runsas tunti polkiessa Matinkylästä Lehti- ja Kuusisaaren kautta Kallioon. Matka oli noin 15 kilometriä, ja eksyinkin vain kerran ja harhailin hetken jossain Meilahden ja Töölön rajamailla. Kotimatkallani löysin heti ensimmäisellä arvauksella Helsinginkadun, vaikka en ollut sen tarkemmin tarkastanut reittiä kaverin uudelta asunnolta takaisinpäin. Mikä tuuri.