Laukku on melkein pakattu - ja tyhjää tilaa jäi puolet. Onneksi siinä on tavallaan väliseinät, joten enköhän saa Prahasta viinatkin kotiin asti ehjänä. Tässä vaiheessa muistin taas, että olisi pitänyt tehdä laukusta tunnistettava vaikka jollain tarralla. Unohdin. Matkalle taidan ottaa lukemiseksi pari päivää sitten aloittamani Umberto Econ 'Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki', joka on varmaan helppolukuisinta Ecoa koskaan (minulta suurimmaksi osaksi ohimenevästä) intertekstuaalisuudesta huolimatta.
Yritin vähän kartoittaa, mitä kaikkea minun pitäisi matkoillani nähdä, ja miten järjestelen päivät. Kyllä minulla varmaan menee huominen - saavun perille hieman ennen yhtätoista - ja torstai ihan olennaisimpien turistinähtävyyksien kimpussa. Sain työkavereilta lainaan lukuisia Praha-opuksia, ja yhdessä on laadittu erinomaisilta vaikuttavia kävelyreittejä kaupungin alueella. Toisaalta ne rajaavat menemisiäni hieman turistisektorin sisäpuolelle, mutta toisaalta taas ei liene vaikeaa laatia omia sivupolkuja. Perjantaina ajelen varmaankin paikallisella metrolla ja raitiovaunuilla vähemmän suunnitelmallisesti. Lauantaina ei paljoa enää ehdikään, aamiainen hotellilla ja sitten lentokentälle. Oikeastaan olisi saanut olla yksi päivä enemmän, näin etukäteen manaten.
Nyt nukkumaan. Herätys on aikaisin. Menen lentokentälle ekstra-aikaisin siltä varalta, etten jotenkin omituisesti osaa tai ymmärrä jotain. Lisäksi ajattelin, että koska tämä nyt kuitenkin on ensimmäinen kerta oikein lentokoneella, niin ehkä lentokentällä hengailu ja aamukahvit voidaan laskea osaksi matkaa. Suosin julkisia. Päivän ensimmäisellä 112:lla Kamppiin, monen metrin matka metrolla rautatieasemalle ja sieltä 615:teen. Prahan päässä ostan 3 vuorokauden matkailijalipun, bussilla 100 jonnekin - sen päätepysäkki on ymmärtääkseni metroasemalla (joku Zlikc tai jotain), josta pääsen melko jollekin toiselle asemalle (Kr... jotain. Tunnistan sen sitten kun näen) joka on muutaman minuutin päässä hotelliltani. Tosin huoneen saa vasta kahdelta iltapäivällä, mutta ehkä sitten keksin vain jotain.
tiistai 28. huhtikuuta 2009
sunnuntai 26. huhtikuuta 2009
Tunniste ja pari elokuvaa
Periaatteessa odotan innolla ensi viikon matkaa, ja ennustan, että seuraavat kaksi työpäivää kuluvat varsin niukkamotivaatioisissa merkeissä. Kuitenkaan en ole jaksanut hirveämmin häslätä suunnitelmien ja muiden valmistelujen kanssa. Huomenna tai tiistaina pitäisi kai käydä hakemassa korunoita. En tiedä, kuinka paljon olisi hyvä määrä. Ajattelin, että enköhän paria sataa euroa vastaavalla määrällä pärjää, mutta onko se sitten liikaa? Ainakin viralliset ohjeet ja muut tietolähteet varoittavat ottamasta liikaa, mutta perusteluja en ole oikein kuullut. Lisäksi tänään huomasin lentolipuissani omituisen huomautuksen, jonka mukaan minun pitäisi varautua esittämään jonkinlainen tunniste, jonka kuulemma olen antanut matkavarausta tehdessäni. Kumma vaan en muista antaneeni minkäänlaista tunnistetta. Mihin ihmeeseen se voi viitata?
Motivaatio on kyllä muutenkin kateissa. Pitäisi melko kovalla tohinalla valmistautua kuukauden päästä olevaan kirjanpitotenttiin, mutta tällä hetkellä ei kiinnostaisi yhtään. Kiinnostuksen puutetta ei voi oikein laskea matkankaan piikkiin, sillä olisin esimerkiksi tänään voinut hyvinkin lukea, mutten viitsinyt. Katsoin mieluummin elokuvia. Ensimmäinen oli eilen televisiosta tullut The Hunt for Red October. En ole mikään suuri sukellusvene-elokuvien ystävä, vaikka Das Boot onkin monta kertaa melkein lähtenyt DVD-kaupoista mukaan. Punaisen lokakuun metsästys oli joka tapauksessa ihan kelpo viihdettä. Katsellessani tuli mieleeni kielikysymykset. Elokuvassa on siis oleellisesti kaksi osapuolta: yhdysvaltalainen armeijaväki ja venäläisen sukellusveneen väki. Elokuvissa aina silloin tällöin tympii se, että kaikkialla maailmassa tunnutaan puhuvan oletusarvoisesti englantia jopa omien maanmiesten kanssa, ja vasta kakkosvaihtoehtona kyseisen maan valtakieltä (mikä sekin yleensä asetetaan jotenkin koomiseen valoon). Punaisessa lokakuussa asia hoidettiin ihan onnistuneesti: elokuvan alussa venäläiset puhuivat venäjää, joka kesken dialogin vaihtui katsojaystävällisesti englanniksi luoden näin vaikutelman, että venäjäähän ne siinä puhuvat, vaikka katsojasta kuulostaakin vähän toiselta. Kohtauksissa, joissa oli sekä venäläisiä ja amerikkalaisia, puhuivat venäläisetkin jälleen venäjää keskenään. Minua pisti kuitenkin korvaan se, että Sean Connery ei vaikuttanut pystyvän edes teeskentelemään venäläistä aksenttia ja puhetta.
Toiseksi katsoin vihdoin ja viimein Star Trek: The Motion Picturen. Ei se ollut ihan niin huono kuin odotin. Oikeastaan ainoa selkeä vika siinä oli se, että huomattava osa ajasta käytettiin haahuiluun ja fiilistelyyn. Jopa elokuvan alussa esitetään pari-kolme minuuttia lähes täysmustaa tähtitaivasta jonkinlaisen ambient-musiikin soidessa taustalla. Kirkin siirtyminen Maasta Enterpriselle kestää minuuttikaupalla herrojen taivastellessa hiljaisina näkymiä. Ensimmäiset 20 minuuttia elokuvasta kuluu tyhjään melkein kokonaan - ainoastaan alussa luodaan hieman jännitystä muutaman klingon-aluksen tuhoutuessa mystisesti. Sitten asiat muuttuvat jo paremmiksi, vaikka elokuva ei sinänsä ylitä missään vaiheessa kohtuullista TNG-jaksoa.
Motivaatio on kyllä muutenkin kateissa. Pitäisi melko kovalla tohinalla valmistautua kuukauden päästä olevaan kirjanpitotenttiin, mutta tällä hetkellä ei kiinnostaisi yhtään. Kiinnostuksen puutetta ei voi oikein laskea matkankaan piikkiin, sillä olisin esimerkiksi tänään voinut hyvinkin lukea, mutten viitsinyt. Katsoin mieluummin elokuvia. Ensimmäinen oli eilen televisiosta tullut The Hunt for Red October. En ole mikään suuri sukellusvene-elokuvien ystävä, vaikka Das Boot onkin monta kertaa melkein lähtenyt DVD-kaupoista mukaan. Punaisen lokakuun metsästys oli joka tapauksessa ihan kelpo viihdettä. Katsellessani tuli mieleeni kielikysymykset. Elokuvassa on siis oleellisesti kaksi osapuolta: yhdysvaltalainen armeijaväki ja venäläisen sukellusveneen väki. Elokuvissa aina silloin tällöin tympii se, että kaikkialla maailmassa tunnutaan puhuvan oletusarvoisesti englantia jopa omien maanmiesten kanssa, ja vasta kakkosvaihtoehtona kyseisen maan valtakieltä (mikä sekin yleensä asetetaan jotenkin koomiseen valoon). Punaisessa lokakuussa asia hoidettiin ihan onnistuneesti: elokuvan alussa venäläiset puhuivat venäjää, joka kesken dialogin vaihtui katsojaystävällisesti englanniksi luoden näin vaikutelman, että venäjäähän ne siinä puhuvat, vaikka katsojasta kuulostaakin vähän toiselta. Kohtauksissa, joissa oli sekä venäläisiä ja amerikkalaisia, puhuivat venäläisetkin jälleen venäjää keskenään. Minua pisti kuitenkin korvaan se, että Sean Connery ei vaikuttanut pystyvän edes teeskentelemään venäläistä aksenttia ja puhetta.
Toiseksi katsoin vihdoin ja viimein Star Trek: The Motion Picturen. Ei se ollut ihan niin huono kuin odotin. Oikeastaan ainoa selkeä vika siinä oli se, että huomattava osa ajasta käytettiin haahuiluun ja fiilistelyyn. Jopa elokuvan alussa esitetään pari-kolme minuuttia lähes täysmustaa tähtitaivasta jonkinlaisen ambient-musiikin soidessa taustalla. Kirkin siirtyminen Maasta Enterpriselle kestää minuuttikaupalla herrojen taivastellessa hiljaisina näkymiä. Ensimmäiset 20 minuuttia elokuvasta kuluu tyhjään melkein kokonaan - ainoastaan alussa luodaan hieman jännitystä muutaman klingon-aluksen tuhoutuessa mystisesti. Sitten asiat muuttuvat jo paremmiksi, vaikka elokuva ei sinänsä ylitä missään vaiheessa kohtuullista TNG-jaksoa.
lauantai 25. huhtikuuta 2009
Kauneimmat MacGyver-muistot
Ajattelin kirjoittaa jostain muusta (jotain sisällötöntä hömppää Turusta ja ensi viikon Prahan matkan odottelusta), mutta bloggaajatoveri virittikin meemin kauneimmista MacGyver-muistoista.
Tähän ikään tultaessa muistot lapsuudesta alkavat olla melkoisen haalistuneita, mutta siitä on edelleen helppo erottaa ne voimakkaimmat elementit. Omaa lapsuuttani tuskin mikään muu leimaa yhtä vahvasti kuin vankkumaton MacGyverin katselu ja tuon kultaisen televisiosarjan tunnelman siirtäminen lapsuuden leikkeihin. Toisia kandidaatteja tässä ovat Ritari Ässä ja James Bond, mutta kumpikin jäänevät vähän jälkeen; Ritari Ässä vähän enemmän jälkeen, sillä se on kärsinyt vuosien saatossa pahimmin inflaatiosta uusintakierroksilla.
Mitään selkeää muistikuvaa siitä, milloin aloitin MacGyverin katselemisen, minulla ei ole. Se on luultavammin ollut ennen koulun aloittamista, eli viimeistään vuoden 1989 keväällä. Luulen, että 7-vuotiaana minulla kuitenkin oli jo ensimmäinen MacGyver-veitseni. Se oli 7-teräinen veitsi. Muistan suht' elävästi sen, kun olin isän kanssa ostamassa toista, 11-teräistä MacGyver-veistäni Vaasan Anttilasta ehkä vuonna 1990. Silloin Anttiloissa oli pelattavana niitä kasibittisiä Nintendoja, mutta peleinä oli jotain Duck Huntia ja sitä ensimmäistä Super Mario Brosia. Muistan tehneeni kuitenkin hieman ajattelemattomasti puukonhakureissun jälkeen - menin läheiseen metsikköön leikkimään, ja katkaisin sellaisen ohuen puun, tai jonkinlaisen oksan. Isä tuli motkottamaan, että niin ei saa tehdä. Se oli sellainen "Harry Anderson muovaa MacGyveristä (ihme)miestä"-hetki. Loppuillan hyppelin samaisen metsikön kiveltä (nimeltä "Iso kivi"). Hupia seurasi kuitenkin myöhemmin, kun meille ostettiin uusi pesukone, ja isä purki vanhan pesukoneen. En muista, miksi hän niin teki, mutta minä sain siitä paljon jännittäviä osia, joista pystyi MacGyver-veitsen (ja vain sen) avulla rakentamaan "aikapommeja" (digitaalinäyttö oli kuviteltava, mutta se ei ollut ennenkään mikään ongelma) ja muita macgyveristisiä kojeita. Minulla oli ne koneen osat varmaan vuosia.
Toinen MacGyver-tavara, jota minulle ostettiin useammankin kerran, oli sellainen halpa digitaalikello, joka tietysti auttoi aina niissä MacGyver-leikeissä, joihin liittyi jonkinlainen aikapommi, sen purkamisyritys ja ojaanhyppely paineaallon viemänä. Yhden kellon muistan selvästi ostaneeni Laihialaisesta kyläkaupasta - olisiko se ollut "T:mi Eero Torkko"? - jossa kävin varmaankin useana, mutta erityisesti sinä yhtenä aurinkoisena päivänä äidin kanssa. Kello oli kaupassa sinisessä korissa, josta sen huomasin. Sellainen musta, muovinen kello, jossa oli pelkkä digitaalinäyttö eikä mitään viisareita, joita en silloin osannut vielä oikein kunnolla tulkita.
Tähän ikään tultaessa muistot lapsuudesta alkavat olla melkoisen haalistuneita, mutta siitä on edelleen helppo erottaa ne voimakkaimmat elementit. Omaa lapsuuttani tuskin mikään muu leimaa yhtä vahvasti kuin vankkumaton MacGyverin katselu ja tuon kultaisen televisiosarjan tunnelman siirtäminen lapsuuden leikkeihin. Toisia kandidaatteja tässä ovat Ritari Ässä ja James Bond, mutta kumpikin jäänevät vähän jälkeen; Ritari Ässä vähän enemmän jälkeen, sillä se on kärsinyt vuosien saatossa pahimmin inflaatiosta uusintakierroksilla.
Mitään selkeää muistikuvaa siitä, milloin aloitin MacGyverin katselemisen, minulla ei ole. Se on luultavammin ollut ennen koulun aloittamista, eli viimeistään vuoden 1989 keväällä. Luulen, että 7-vuotiaana minulla kuitenkin oli jo ensimmäinen MacGyver-veitseni. Se oli 7-teräinen veitsi. Muistan suht' elävästi sen, kun olin isän kanssa ostamassa toista, 11-teräistä MacGyver-veistäni Vaasan Anttilasta ehkä vuonna 1990. Silloin Anttiloissa oli pelattavana niitä kasibittisiä Nintendoja, mutta peleinä oli jotain Duck Huntia ja sitä ensimmäistä Super Mario Brosia. Muistan tehneeni kuitenkin hieman ajattelemattomasti puukonhakureissun jälkeen - menin läheiseen metsikköön leikkimään, ja katkaisin sellaisen ohuen puun, tai jonkinlaisen oksan. Isä tuli motkottamaan, että niin ei saa tehdä. Se oli sellainen "Harry Anderson muovaa MacGyveristä (ihme)miestä"-hetki. Loppuillan hyppelin samaisen metsikön kiveltä (nimeltä "Iso kivi"). Hupia seurasi kuitenkin myöhemmin, kun meille ostettiin uusi pesukone, ja isä purki vanhan pesukoneen. En muista, miksi hän niin teki, mutta minä sain siitä paljon jännittäviä osia, joista pystyi MacGyver-veitsen (ja vain sen) avulla rakentamaan "aikapommeja" (digitaalinäyttö oli kuviteltava, mutta se ei ollut ennenkään mikään ongelma) ja muita macgyveristisiä kojeita. Minulla oli ne koneen osat varmaan vuosia.
Toinen MacGyver-tavara, jota minulle ostettiin useammankin kerran, oli sellainen halpa digitaalikello, joka tietysti auttoi aina niissä MacGyver-leikeissä, joihin liittyi jonkinlainen aikapommi, sen purkamisyritys ja ojaanhyppely paineaallon viemänä. Yhden kellon muistan selvästi ostaneeni Laihialaisesta kyläkaupasta - olisiko se ollut "T:mi Eero Torkko"? - jossa kävin varmaankin useana, mutta erityisesti sinä yhtenä aurinkoisena päivänä äidin kanssa. Kello oli kaupassa sinisessä korissa, josta sen huomasin. Sellainen musta, muovinen kello, jossa oli pelkkä digitaalinäyttö eikä mitään viisareita, joita en silloin osannut vielä oikein kunnolla tulkita.
keskiviikko 22. huhtikuuta 2009
Päivän haircut
On kai syytä merkitä itselle muistiin, ettei edes se vakuutuslainsäädännön tentti mennyt läpi. Odotusarvokin oli tietysti hylätyn puolella, että sinänsä se ei ollut pettymys. Pistesaldoni oli 44, ja 50,5 pistettä sadasta olisi vaadittu. Kuitenkin minua lohduttaa tieto, että tentti oli ilmeisesti hieman odotettua vaikeampi. Vuoden päästä joutuu (tai ei pakko ole) taas näkemään hurjasti vaivaa ja lukemaan paljon, mutta ehkä tämä on sellaista asiaa, jonka useaan kertaan lukemisesta on myös aidosti jotain hyötyäkin työssä, vaikka sinänsä esimerkiksi vakuutussopimuslaki ei edes koske lakisääteistä työeläkevakuuttamista.
Ostin taannoin sohvan, ja sain sen tänään. Olen joskus kuvitellut, että huonekaluliikkeiden ja vastaavien miehet myös kokoaisivat huonekalut, mutta kai se on vain harhakuvitelmaa. Teoreettisesti orientoituneena, yhden hengen taloudessa elävänä isojen huonekalujen kokoaminen (vaikkakin sitten vain jalkojen kiinnittäminen ja pakkauksen poistaminen) käy työstä. Puuhaan päätteeksi yritin kerrankin viedä roskat samantien pihalle. Ei onnistunut. Roskisvaraston lukko on rikki. Kävin illalla vielä kaupassa, ja ihmiset olivat jättäneet roskiaan oven eteen. Itse en kehdannut, mutta melkein itsekkyydenpuuskassani kaduin, etten ollut itsekin jättänyt.
Perjantaina pääsee toimistolta taas tuulettumaan työkeikalle lounaisempaan Suomeen. Paluumatka on alkuillan junalla, joten minulle jää aikaa tutustua toisen kerran elämässäni Turkuun. Huomenna on siis tiedossa raskas valmistelupäivä. Pääasiallisen esitysmateriaalin sain tehtyä tänään, mutta huomenna pitää perehtyä vähän tarkemmin yrityksen tietoihin ja koota vähän ekstramateriaalia. Veikkaan, että stressaan taas hirveästi, ja sitten melkein petyn, kun selviydyn tilanteesta nopeasti ja kunnialla.
Ostin taannoin sohvan, ja sain sen tänään. Olen joskus kuvitellut, että huonekaluliikkeiden ja vastaavien miehet myös kokoaisivat huonekalut, mutta kai se on vain harhakuvitelmaa. Teoreettisesti orientoituneena, yhden hengen taloudessa elävänä isojen huonekalujen kokoaminen (vaikkakin sitten vain jalkojen kiinnittäminen ja pakkauksen poistaminen) käy työstä. Puuhaan päätteeksi yritin kerrankin viedä roskat samantien pihalle. Ei onnistunut. Roskisvaraston lukko on rikki. Kävin illalla vielä kaupassa, ja ihmiset olivat jättäneet roskiaan oven eteen. Itse en kehdannut, mutta melkein itsekkyydenpuuskassani kaduin, etten ollut itsekin jättänyt.
Perjantaina pääsee toimistolta taas tuulettumaan työkeikalle lounaisempaan Suomeen. Paluumatka on alkuillan junalla, joten minulle jää aikaa tutustua toisen kerran elämässäni Turkuun. Huomenna on siis tiedossa raskas valmistelupäivä. Pääasiallisen esitysmateriaalin sain tehtyä tänään, mutta huomenna pitää perehtyä vähän tarkemmin yrityksen tietoihin ja koota vähän ekstramateriaalia. Veikkaan, että stressaan taas hirveästi, ja sitten melkein petyn, kun selviydyn tilanteesta nopeasti ja kunnialla.
Puimuri
Joissain lukemissani blogeissa ollaan suivaantuneita siitä, että "putkessa" ja "kaavojen mukaan elävät" - siis sellaiset ihmiset, jotka ovat suorittaneet tutkinnon, menneet töihin, hankkineet perheen, lapsia, auton ja asunnon (tunnetaan myös nimellä "rivitalonpätkä Espoossa") velkarahalla - ovat ymmärtääkseni aktiivisesti antaneet asianosaisten ymmärtää, että he pitävät omia valintojaan objektiivisesti parempina kuin asianosaisten.
Paheksun ilman muuta sitä, että yritetään syyllistyksillä ja selkeillä arvostelmilla manipuloida muita ihmisiä vaihtamaan oma elämäntyylinsä johonkin toiseen. Katson, että täysi-ikäinen ihminen tekee niin kuin parhaaksi näkee, eikä muilla ole syytä puuttua siihen ellei asiaan liity jotain selkeästi haitallista (rikollista) toimintaa. Toisekseen, jos esimerkiksi sairastaa tappavaksi taudiksi tiedettyä depressiota, ei kertakaikkiaan edes voi tehdä samanlaisia valintoja kuin joku, jolla se rivintalonpätkä kultaisine noutajineen ja farmariautoineen on.
Kuitenkin kavahdan hieman sitä, että niidenkin ihmisten, jotka astuvat uraputkeen ja velkaantuvat, elämät niputetaan jonkinlaiseksi Kaavaksi. Siis yhdeksi kaavaksi, jonka mukaan kaikki muut elävät lukuunottamatta niitä kapinallisia, jotka eivät nöyrry ja alennu Kaavan viemäksi. Yhtä lailla voisimme noukkia hatusta väitteen, että nämä kapinalliset elävät jonkun toisen kaavan, mutta kaavan yhtä kaikki, mukaan. Kaavoja itse asiassa voisi olla ääretön määrä. Yksi kaava jokaista elettyä elämää kohden. Toisin sanoen kaavoista puhuminen on ihan yksisilmäistä yleistelyä ja panettelua kuin edelleen tutkintoa suorittavan kolmekymppisen opiskelujen ja vuokra-asumisen panettelu.
Itse tavallaan koen, että minuunkin viitataan noissa puheissa kaavan mukaan eläjänä. Kaikesta huolimatta valmistuin 25-vuotiaana ja pääsin samantien töihin (enkä muuten ole myyntimies). En kuitenkaan koe valinneeni valmistumista - ennemminkin vain sattui käymään niin, että sain tuolloin kurssit kasaan, ja koska (helpot) jatko-opiskelupaikat olivat jo menneet, otin paperit ulos. Hain kyllä töitä, mutta en varsinaisesti koe valinneeni meneväni töihin. En edes uskonut mahdollisuuksiini ennen kuin nykyinen esimieheni soitti ja kysyi, että minä päivänä voin aloittaa. Autoa ja perhettä ei ole. Perheen perustamista ei pysty noin vain valitsemaan ihan vain siitä ilosta, että voi noudattaa jotain kaavaa sopiakseen joukkoon. Auton voisi tietysti hankkia, mutta minulla on parempaakin tekemistä (lue: ei ole aikaa) kuin ajaa ajokortti seudulla, jossa joukkoliikenne toimii, vaikka linjan 11 bussit sattuisivatkin kulkemaan vähän miten sattuu. Koen ajautuneeni tähän tilaan. Elämän satunnaiset tapahtumat työntelevät meitä eri suuntiin ja pakottavat meitä muuttamaan suunnitelmiamme ja korvaamaan joitakin toiveita toisilla. Joillakin elämän virtaan nyt sattuu kuulumaan rivitalo ja lapsia, eikä se tee heidän elämistään sen kaavamaisempaa kuin jonkun muun, joka kaavojen mukaan hankkii tutkintoja, joilla ei ole niin suurta työllistävää vaikutusta kuin joillain muilla tutkinnoilla, ja joka sitten joutuu tyytymään pätkätöihin, joilla asunnon ja jälkikasvun hankkiminen ei välttämättä ole millään muotoa suositeltavaa, jos aikoo vielä elääkin jotenkin.
Merkinnän motiivina on tietenkin suivaantuminen. Minäkin pahastun siitä, jos minun elämäntapaani väheksytään.
P.S. Ilman muuta on olemassa myös niitä, jotka pyrkivät tiettyihin valintoihin ainoana motiivinaan olla niin kuin muut. Olen jo jonkin aikaa miettinyt kirjoitusta motiiveista ja niiden perusteella arvostelusta, ja sen merkinnän ydinajatuksena olisi se, että on oikeastaan turha arvostella muiden valintoja motiivin perusteella, koska emme yleensä tiedä, mikä se motiivi on. Vääntääkseni siis rautalangasta: asunnon, perheen, auton, tutkintotodistuksen ja työpaikan voi hankkia myös ihan omasta vapaasta valinnastaan, eikä täyttääkseen muiden odotuksia.
Paheksun ilman muuta sitä, että yritetään syyllistyksillä ja selkeillä arvostelmilla manipuloida muita ihmisiä vaihtamaan oma elämäntyylinsä johonkin toiseen. Katson, että täysi-ikäinen ihminen tekee niin kuin parhaaksi näkee, eikä muilla ole syytä puuttua siihen ellei asiaan liity jotain selkeästi haitallista (rikollista) toimintaa. Toisekseen, jos esimerkiksi sairastaa tappavaksi taudiksi tiedettyä depressiota, ei kertakaikkiaan edes voi tehdä samanlaisia valintoja kuin joku, jolla se rivintalonpätkä kultaisine noutajineen ja farmariautoineen on.
Kuitenkin kavahdan hieman sitä, että niidenkin ihmisten, jotka astuvat uraputkeen ja velkaantuvat, elämät niputetaan jonkinlaiseksi Kaavaksi. Siis yhdeksi kaavaksi, jonka mukaan kaikki muut elävät lukuunottamatta niitä kapinallisia, jotka eivät nöyrry ja alennu Kaavan viemäksi. Yhtä lailla voisimme noukkia hatusta väitteen, että nämä kapinalliset elävät jonkun toisen kaavan, mutta kaavan yhtä kaikki, mukaan. Kaavoja itse asiassa voisi olla ääretön määrä. Yksi kaava jokaista elettyä elämää kohden. Toisin sanoen kaavoista puhuminen on ihan yksisilmäistä yleistelyä ja panettelua kuin edelleen tutkintoa suorittavan kolmekymppisen opiskelujen ja vuokra-asumisen panettelu.
Itse tavallaan koen, että minuunkin viitataan noissa puheissa kaavan mukaan eläjänä. Kaikesta huolimatta valmistuin 25-vuotiaana ja pääsin samantien töihin (enkä muuten ole myyntimies). En kuitenkaan koe valinneeni valmistumista - ennemminkin vain sattui käymään niin, että sain tuolloin kurssit kasaan, ja koska (helpot) jatko-opiskelupaikat olivat jo menneet, otin paperit ulos. Hain kyllä töitä, mutta en varsinaisesti koe valinneeni meneväni töihin. En edes uskonut mahdollisuuksiini ennen kuin nykyinen esimieheni soitti ja kysyi, että minä päivänä voin aloittaa. Autoa ja perhettä ei ole. Perheen perustamista ei pysty noin vain valitsemaan ihan vain siitä ilosta, että voi noudattaa jotain kaavaa sopiakseen joukkoon. Auton voisi tietysti hankkia, mutta minulla on parempaakin tekemistä (lue: ei ole aikaa) kuin ajaa ajokortti seudulla, jossa joukkoliikenne toimii, vaikka linjan 11 bussit sattuisivatkin kulkemaan vähän miten sattuu. Koen ajautuneeni tähän tilaan. Elämän satunnaiset tapahtumat työntelevät meitä eri suuntiin ja pakottavat meitä muuttamaan suunnitelmiamme ja korvaamaan joitakin toiveita toisilla. Joillakin elämän virtaan nyt sattuu kuulumaan rivitalo ja lapsia, eikä se tee heidän elämistään sen kaavamaisempaa kuin jonkun muun, joka kaavojen mukaan hankkii tutkintoja, joilla ei ole niin suurta työllistävää vaikutusta kuin joillain muilla tutkinnoilla, ja joka sitten joutuu tyytymään pätkätöihin, joilla asunnon ja jälkikasvun hankkiminen ei välttämättä ole millään muotoa suositeltavaa, jos aikoo vielä elääkin jotenkin.
Merkinnän motiivina on tietenkin suivaantuminen. Minäkin pahastun siitä, jos minun elämäntapaani väheksytään.
P.S. Ilman muuta on olemassa myös niitä, jotka pyrkivät tiettyihin valintoihin ainoana motiivinaan olla niin kuin muut. Olen jo jonkin aikaa miettinyt kirjoitusta motiiveista ja niiden perusteella arvostelusta, ja sen merkinnän ydinajatuksena olisi se, että on oikeastaan turha arvostella muiden valintoja motiivin perusteella, koska emme yleensä tiedä, mikä se motiivi on. Vääntääkseni siis rautalangasta: asunnon, perheen, auton, tutkintotodistuksen ja työpaikan voi hankkia myös ihan omasta vapaasta valinnastaan, eikä täyttääkseen muiden odotuksia.
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Kuuntelemme lumisadetta
Ajauduin tänään keskusteluun eri keskustelumuotojen paremmuudesta. Pohjana oli työkaverin kokemus "mesettämisen" omituisuudesta, ja hän itse suosi puhuttua puhetta. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä teksti voittaa puhutun puheen useimmissa tilanteissa.
Puhutun puheen eduksi lueteltiin seuraavia ominaisuuksia: 1) mahdollisuus kuulla äänen sävy eli puhujan todellinen tarkoitus, 2) mahdollisuus keskeyttää toisen puhe ja sanoa väliin jotain, 3) mahdollisuus puhua päällekkäin ja 4) saattaa aiemmin puhuttu unohduksiin niin, ettei toinen vedota siihen enää. Saatoin tietysti ymmärtää jotain väärin, eikä kukaan varmaan ole aamuseitsemältä parhaimmillaan, mutta minä en ole vakuuttunut. Nämä kaikki liittyy oleellisesti informaation häivyttämiseen, sumutukseen, tiedonvälityksen tietentahtoiseen sabotointiin ja epäselvän keskustelukulttuurin ihannointiin. Ainoastaan äänen sävy saattaa tuoda joissain tilanteissa toivottua lisäinformaatiota (esimerkiksi hempeä keskustelu mielitietyn kanssa), mutta pääsääntöisesti pitäisi minusta pyrkiä siihen, että ilmaistaan asia niin, ettei tarvita sävyä informoimaan asiasta. Muut perusteet nyt ovat silkkaa kiusaamista.
Analogiseen, eli vanhanaikaiseen puheeseen verrattuna digitaalinen, eli nykyaikainen teksti on kiistatta parempi vaihtoehto. Pelkästään jo se, että se tarjoaa puheenvuoron myös niille, joiden mielestä päällepäsmäröinti on rumaa, ja jotka haluavat rauhassa miettiä sanottavansa ilman, että joku hölösuu änkeää väliin viemään puheenvuoron ja häivyttämään toisen puheen kohinan alle. Lisäksi lukemaan oppinut lukija lukee tekstin nopeammin kuin suodattaa loputtomalta tuntuvasta melusaasteesta puheen, jonka tulkitsemisessa on vielä oma vaikeutensa etenkin, jos toisen ääni on hieman epäselvä. Tietysti tekstissäkin voi olla virheitä, mutta useimpien aivot hallitsevat yksinkertaiset virheenkorjaustekniikat.
Puhutun puheen eduksi lueteltiin seuraavia ominaisuuksia: 1) mahdollisuus kuulla äänen sävy eli puhujan todellinen tarkoitus, 2) mahdollisuus keskeyttää toisen puhe ja sanoa väliin jotain, 3) mahdollisuus puhua päällekkäin ja 4) saattaa aiemmin puhuttu unohduksiin niin, ettei toinen vedota siihen enää. Saatoin tietysti ymmärtää jotain väärin, eikä kukaan varmaan ole aamuseitsemältä parhaimmillaan, mutta minä en ole vakuuttunut. Nämä kaikki liittyy oleellisesti informaation häivyttämiseen, sumutukseen, tiedonvälityksen tietentahtoiseen sabotointiin ja epäselvän keskustelukulttuurin ihannointiin. Ainoastaan äänen sävy saattaa tuoda joissain tilanteissa toivottua lisäinformaatiota (esimerkiksi hempeä keskustelu mielitietyn kanssa), mutta pääsääntöisesti pitäisi minusta pyrkiä siihen, että ilmaistaan asia niin, ettei tarvita sävyä informoimaan asiasta. Muut perusteet nyt ovat silkkaa kiusaamista.
Analogiseen, eli vanhanaikaiseen puheeseen verrattuna digitaalinen, eli nykyaikainen teksti on kiistatta parempi vaihtoehto. Pelkästään jo se, että se tarjoaa puheenvuoron myös niille, joiden mielestä päällepäsmäröinti on rumaa, ja jotka haluavat rauhassa miettiä sanottavansa ilman, että joku hölösuu änkeää väliin viemään puheenvuoron ja häivyttämään toisen puheen kohinan alle. Lisäksi lukemaan oppinut lukija lukee tekstin nopeammin kuin suodattaa loputtomalta tuntuvasta melusaasteesta puheen, jonka tulkitsemisessa on vielä oma vaikeutensa etenkin, jos toisen ääni on hieman epäselvä. Tietysti tekstissäkin voi olla virheitä, mutta useimpien aivot hallitsevat yksinkertaiset virheenkorjaustekniikat.
keskiviikko 15. huhtikuuta 2009
Päivän pirteä ajatus
Joidenkin päihdeaineiden puolustajat vetoavat yleensä siihen, että voidakseen kritisoida ainetta, kritiikin esittäjän pitäisi olla itsekin käyttäjä. Jos näin ei ole, niin kritisoija on kieltojen kannalla siksi, ettei aineella ole mitään merkitystä tämän elämässä.
Luulin olevani nokkela miettiessäni tätä, ja mietin kotimatkalla, että pitäisikö esimerkiksi keskustelu murhan laillistamisesta rajoittaa vain ammattitappajiin, koska muilla ei ole tarvetta murhata ketään. Analogiani oli kuitenkin huono. En nimittäin ole varma, onko tappamisen laillistaminen välttämättä edes heidän etujen mukaista. Voisin kuvitella, että riskin väheneminen toisi alalle jonkin verran enemmän työntekijöitä, ja palkkiot nyt joka tapauksessa pienenisivät. Itse asiassa, jos joku on kyllin turtunut ostamaan jonkun toisen ihmisen murhan, hän saattaisi hoitaa asian itse ja välttää näin sekä palkkakulut että työeläke- ja muut sosiaalimaksut.
Luulin olevani nokkela miettiessäni tätä, ja mietin kotimatkalla, että pitäisikö esimerkiksi keskustelu murhan laillistamisesta rajoittaa vain ammattitappajiin, koska muilla ei ole tarvetta murhata ketään. Analogiani oli kuitenkin huono. En nimittäin ole varma, onko tappamisen laillistaminen välttämättä edes heidän etujen mukaista. Voisin kuvitella, että riskin väheneminen toisi alalle jonkin verran enemmän työntekijöitä, ja palkkiot nyt joka tapauksessa pienenisivät. Itse asiassa, jos joku on kyllin turtunut ostamaan jonkun toisen ihmisen murhan, hän saattaisi hoitaa asian itse ja välttää näin sekä palkkakulut että työeläke- ja muut sosiaalimaksut.
tiistai 14. huhtikuuta 2009
Olo on kuin maanantaina
Tilaamani elokuvat saapuivat. Tiedän, ettei sillä ole mitään väliä, mutta joskus vähän kiusaa ruotsinkieliset kannet Arkiv X -juttuineen. En ymmärrä miksi, koska mitäänhän ei oikeastaan ole menetetty, kunhan mukana on alkuperäinen ääniraita ja tekstitykset englanniksi tai suomeksi. Tosin minulle tekisi ainoastaan hyvää katsella ilman tekstityksiä, sillä kuullunymmärtämisessä jos jossain minulla on parantamisen varaa englannissakin, vaikka vielä ylimielisenä lukiolaisena olinkin ylpeä englannintaidoistani.
Aamulla oli edelleen kurkku hieman kipeä, mutta lähdin silti töiden jälkeen jopa kuntosalille. En tiedä, oliko se sitten kovinkaan järkevää. Huomenna tiedän varmaan paremmin. Tästä syystä en tehnyt myöskään ihan normaalia suoritustani. Olisi lopulta kuitenkin ollut varmaan ihan se ja sama, teenkö 100 % vai 95 % normaalista salikeikasta. Jos olen huomennakin vielä kunnossa, menen uudestaan. Ajattelin omaksua kolmen viikkokerran tahdin siinä toivossa, että tuloksiakin alkaisi näkymään - missään nimessähän siellä ei käydä siksi, että se olisi jotenkin mukavaa. Suhtautumiseni kuntosaliharrastukseen on edelleen puhtaan utilitaristinen. Nauttivatkohan ne muut siitä? Joka kerta siellä on kuitenkin ne samat naamat.
Aamulla oli edelleen kurkku hieman kipeä, mutta lähdin silti töiden jälkeen jopa kuntosalille. En tiedä, oliko se sitten kovinkaan järkevää. Huomenna tiedän varmaan paremmin. Tästä syystä en tehnyt myöskään ihan normaalia suoritustani. Olisi lopulta kuitenkin ollut varmaan ihan se ja sama, teenkö 100 % vai 95 % normaalista salikeikasta. Jos olen huomennakin vielä kunnossa, menen uudestaan. Ajattelin omaksua kolmen viikkokerran tahdin siinä toivossa, että tuloksiakin alkaisi näkymään - missään nimessähän siellä ei käydä siksi, että se olisi jotenkin mukavaa. Suhtautumiseni kuntosaliharrastukseen on edelleen puhtaan utilitaristinen. Nauttivatkohan ne muut siitä? Joka kerta siellä on kuitenkin ne samat naamat.
maanantai 13. huhtikuuta 2009
Viimeinen sana zombesta tällä erää
Arvasin, että parin päivän takainen zombie-analyysini oli hätiköity. Oikeastihan pitäisi olla kymmenien, satojen elokuvien katselukokemus, ennen kuin yrittää mitään. Ehkä olisi paremmin sanottu, jos sanotaan että italozombeilla on yliluonnollinen alkuperä. Jos se ei ole jokin alkuasukasheimon voodoota, niin se on joku Helvetistä kumpuava pimeyden voima. Yhdysvaltalaiszombit vaikuttaisivat taasen olevan luonnollista alkuperää. Säteily, virus tai kulkutauti, joka on joko syntynyt jotenkin itsestään, tai tiedemiesten kehittelemänä, tai armeijan kehittelemänä. Jos Re-animator -elokuvat lasketaan mukaan, voidaan joukkoon laskea myös tiedemiehen keksimä seerumi.
Viimeinen lomapäivä alkaa, ja olo on aina vain parempi. Aamulla herätessäni kurkku oli hieman kipeä, mutta muuten olo on hyvä. Eilen oli sama tilanne, ja aamun kurkkukipua lukuunottamatta päivällä oli melkein hyvä olo. En voi jäädä pois töistä huomenna, ellei tilanne muutu merkittävästi. Arvasin. Mutta samapa tuo toisaalta. Olen tämän vuoksi ollut käytännössä neljän seinän vanki koko loman, eikä sekään mitään nannaa ole.
Viimeinen lomapäivä alkaa, ja olo on aina vain parempi. Aamulla herätessäni kurkku oli hieman kipeä, mutta muuten olo on hyvä. Eilen oli sama tilanne, ja aamun kurkkukipua lukuunottamatta päivällä oli melkein hyvä olo. En voi jäädä pois töistä huomenna, ellei tilanne muutu merkittävästi. Arvasin. Mutta samapa tuo toisaalta. Olen tämän vuoksi ollut käytännössä neljän seinän vanki koko loman, eikä sekään mitään nannaa ole.
lauantai 11. huhtikuuta 2009
Zombeja kauppakeskuksessa
Olin oikeassa - Prismassa myynnissä ollut Zombie Flesh Eaters on sama elokuva kuin Zombie 2. Pelastin sen sieltä Lostin kolmoskauden ohella, joka sekin on pitkään ollut ostoslistalla erikoisalennusta odottamassa, vaikka en ole edelleenkään nähnyt sarjasta kuin pilottijakson joskus viime vuoden puolella. En ymmärrä, miksen saa otettua asiakseni katsastaa senkin sarjan kun se tuohon hyllyyn on otettu pölyttymään.
Sitä piti kuitenkin sanomani, että olen kai ennenkin sanonut, että suurista marketeista Prisma vaikuttaisi olevan DVD-tarjonnaltaan se laadukkain. Citymarketin tarjonta tuntuu niin kovin suppealta ja valtavirtaiselta, kun taas Prisma on ottanut hyllyilleen esimerkiksi näitä Fireboxin Suomessa julkaisemia kulttielokuvia. Nostaisin hattua, jos minulla olisi sellainen. Samalla reissulla kävin kuitenkin Citymarketissa. Dexterin kakkoskautta ei näkynyt myynnissä. Katsoin eilen kaksi jaksoa lisää, ja sarja tuntuu jotenkin, miten sen nyt sanoisi, kasvavan paremmaksi. Ehkä se johtuu vain siitä, että Dexterissä on jonkinlainen taustajuoni, joka edetessään tuo lisää lihaa ja veriroiskeita luiden ympärille, ja joka tuo mieleen jotenkin takavuosien sarjamurhasarja Profilerin (mikä se oli suomeksi, Pimeyden sydän?), jossa tavanomaisten veritöiden lisäksi pyöri taustalla sarjan päähenkilöä vaaniva murhamies Jack of All Trades, mikäli muistini ei petä.
Kartutin samalla kauppamatkalla kirjakokoelmaani, ja pelastin Suomalaisesta 4 eurolla Terry Pratchettin teoksen Johan riitti!. Kyllähän minulla Equal Rites oli jo valmiiksi ulkomaankielisenä, mutta arvostan kuitenkin hyviä suomennoksia, ja Pratchett-suomennokset vaikuttaisivat olevan kauttaaltaan varsin laadukkaita, vaikka kirjojen sanaleikillinen luonne tehneekin käännöstyön vaikeaksi. Myönnettäköön, etten ihan hirveästi ole vertailevaa tutkimusta tehnyt Kiekkomaailma-kirjojen kanssa, mutta näppituntumani on tämä.
Flunssa on tainnut edetä rasittavaan asemasotatilaan. Viimeksikin, ja edellisestä kerrasta ei ole kauaa, kävi näin: ensin iskee kurkkukipu, sitten on illan tai kaksi heikko olo mutta kuume ei nouse, ja sitten ollaankin jälkitautivaiheessa ja niistetään nenää viikko. Voihan tämä tästä muuksikin muuttua, mutta kyllä minulla on jo oleellisesti parempi olo kuin eilen. Lenkille en uskalla kuitenkaan lähteä, vaikka siellä on varmaan tulossa lämmin päivä. Harmi. Taidan vain siivota, laittaa ruokaa ja kuluttaa viihdettä.
Sitä piti kuitenkin sanomani, että olen kai ennenkin sanonut, että suurista marketeista Prisma vaikuttaisi olevan DVD-tarjonnaltaan se laadukkain. Citymarketin tarjonta tuntuu niin kovin suppealta ja valtavirtaiselta, kun taas Prisma on ottanut hyllyilleen esimerkiksi näitä Fireboxin Suomessa julkaisemia kulttielokuvia. Nostaisin hattua, jos minulla olisi sellainen. Samalla reissulla kävin kuitenkin Citymarketissa. Dexterin kakkoskautta ei näkynyt myynnissä. Katsoin eilen kaksi jaksoa lisää, ja sarja tuntuu jotenkin, miten sen nyt sanoisi, kasvavan paremmaksi. Ehkä se johtuu vain siitä, että Dexterissä on jonkinlainen taustajuoni, joka edetessään tuo lisää lihaa ja veriroiskeita luiden ympärille, ja joka tuo mieleen jotenkin takavuosien sarjamurhasarja Profilerin (mikä se oli suomeksi, Pimeyden sydän?), jossa tavanomaisten veritöiden lisäksi pyöri taustalla sarjan päähenkilöä vaaniva murhamies Jack of All Trades, mikäli muistini ei petä.
Kartutin samalla kauppamatkalla kirjakokoelmaani, ja pelastin Suomalaisesta 4 eurolla Terry Pratchettin teoksen Johan riitti!. Kyllähän minulla Equal Rites oli jo valmiiksi ulkomaankielisenä, mutta arvostan kuitenkin hyviä suomennoksia, ja Pratchett-suomennokset vaikuttaisivat olevan kauttaaltaan varsin laadukkaita, vaikka kirjojen sanaleikillinen luonne tehneekin käännöstyön vaikeaksi. Myönnettäköön, etten ihan hirveästi ole vertailevaa tutkimusta tehnyt Kiekkomaailma-kirjojen kanssa, mutta näppituntumani on tämä.
Flunssa on tainnut edetä rasittavaan asemasotatilaan. Viimeksikin, ja edellisestä kerrasta ei ole kauaa, kävi näin: ensin iskee kurkkukipu, sitten on illan tai kaksi heikko olo mutta kuume ei nouse, ja sitten ollaankin jälkitautivaiheessa ja niistetään nenää viikko. Voihan tämä tästä muuksikin muuttua, mutta kyllä minulla on jo oleellisesti parempi olo kuin eilen. Lenkille en uskalla kuitenkaan lähteä, vaikka siellä on varmaan tulossa lämmin päivä. Harmi. Taidan vain siivota, laittaa ruokaa ja kuluttaa viihdettä.
perjantai 10. huhtikuuta 2009
Elävien kuolleiden aamupäivä
Olen hyvä työntekijä, ja sairastan flunssat näköjään vapaa-ajalla. Oikeastaan tämä alkoi jo keskiviikkona illalla, mutta torstaina aamupäivällä oli vielä sen verran virkeä olo, ettei se työntekoa haitannut. Iltaan mennessä alkoi vaikuttamaan huonommalta. Veikkaan, että tiistaina olen terve kuin pukki.
Pääsiäispyhät ovat lähteneet käyntiin Fallout 3:n, Dexterin ja zombie-elokuvien parissa. Kuten olen luullakseni jo aiemmin tässäkin blogissa maininnut, en ole koskaan ollut mikään zombie-elokuvien ystävä, vaikka kauhuelokuvat sinänsä olisivatkin lähellä sydäntä. Silloin joskus heitettiin ilmoille arvaus, että katsantokantani on yksinkertaisesti vain suppea, ja perustuu juuri vääriin elokuviin. Luulen arvauksen osuneen nappiin. Taannoin katsomani Night of the Living Deadin uusversio vuodelta 1990 oli jo askel parempaan, ja viimeisen vuorokauden aikana olen nähnyt useankin hyvän zombie-riepottelun. Torstai alkoi heti hienolla, Lucio Fulcin teoksella Zombi 2, jota muuten tajusin juuri myytävän jopa lähimmässä Prismassa mutta vain toisella nimellä. Aamulla kauppaan. Italialaista alkuperää oli myöskin toiseksi katsomani Zombie Holocaust, joka tuntui kylläkin enemmän kannibaali- kuin zombie-elokuvalta. Sekin oli kuitenkin parempi kuin monet aiemmin näkemäni genren elokuvat.
Tänään olen katsonut George Romeron alkuperäisen Night of the Living Deadin ja Dawn of the Deadin. Mustavalkoinen NotLD ei ehkä ollut yhtä innostava kuin sen uusioversio, mutta se saattaa johtua jopa katsomisjärjestyksestä. Nyt kun se tuntui "vähän" kertaalleen nähdyltä. Dawn of the Deadista olen varmaan nähnyt uusioversion myös joskus, ja se on ehkä vaikuttanut asenteisiini, mutta ainakin tämä alkuperäiselokuva oli varsin hyvä. Ei ehkä täyden kympin elokuva - minusta se oli liian pitkä - mutta kuitenkin jotain aivan muuta kuin kaiken maailman Day of the Dead 2: Contagiumit.
Epäilemättä italialaisilla ja yhdysvaltalaisilla zombeilla on eroa. Edelleen suppean, mutta aiempaa vähemmän suppean katsantokantani perusteella italialaiset zombit ovat ensinnäkin ulkonäöltään epäinhimillisempiä ja pelottavampia. Romeron zombiet muistuttavat ulkonäöltään ja käytökseltään lähinnä tavallisia ihmisiä parin viskipullon jälkeen, kun taas Fulcin ja kumppaneiden zombit levittävät pelkoa sydämiin pelkällä tuijotuksella. Toisekseen yhdysvaltalaiset zombit näyttävät ilmaantuvan jonkinlaisen viruksen tai "säteilyn" välityksellä siinä missä italozombien alkuperä on eksoottisten alkuasukkaiden taioissa ja voodoossa - tosin Zombie holocaustissa ne olivat ilmeisesti kuitenkin tiedemiehen luomuksia, ja kytkös alkuasukasmagiaan (kirjoitin aluksi alkuasiakas) löytyi lähinnä kannibaalien puolelta.
Tutkielma kuitenkin jatkukoon. Pääsiäisen aikana olisi vielä kaverin lainaama Day of the Dead jäljellä, ja omasta hyllystäni voisin kaivaa Lucio Fulcin The Beyondin. Taitaa omasta hyllystäni löytyä myös jonkin verran noita 2000-luvun tekeleitäkin, jos vaikka tarkistaisi, mikä niissä riepoo, jos riepoo. Voisi tietysti kysyä, miksi olen niitäkin joskus hyllyyni haalinut, mutta näin vain on käynyt.
Olisi tässä tietysti muutakin katseltavaa. Dexter ei kolmen ensimmäisen jakson jälkeen vaikuta ihan maailman parhaalta sarjalta. Tarkoitan, että hyvähän se on, sitä katsoo mielellään ja se voittaa monet rivisarjat mennen tullen, mutta sellaista ooh!aah!-elämystä ei ole vielä iskenyt. Jos myöhempiä kausia, joita ei kovin montaa kyllä vielä ole, saisi samaan hintaan, niin ostaisin toki ja katsoisin.
Tästä päivästä pitänee kuitenkin osa käyttää lukemiseen. Vaikka edellinen SHV-tentti oli vasta hiljattain, ei seuraavaan, kirjanpitoa ja tilinpäätöstä käsittelevään tenttiin ole enää kuin puolitoista kuukautta. Sen vuoksi lainasin jo tenttikirjat ja printtasin tarvittavat tekstit, ja aloin lukemaan Samuli Knüpferin ja Vesa Puttosen teosta Moderni rahoitus. Ei ihan lempiaiheitani, mutta ehkä kuitenkin sellaista "hyvä tietää"-tyyppistä asiaa varsinkin näinä aikoina, jolloin muille ihmisille palkkana annetut optiot herättävät kansassa niin paljon närkästystä.
Pääsiäispyhät ovat lähteneet käyntiin Fallout 3:n, Dexterin ja zombie-elokuvien parissa. Kuten olen luullakseni jo aiemmin tässäkin blogissa maininnut, en ole koskaan ollut mikään zombie-elokuvien ystävä, vaikka kauhuelokuvat sinänsä olisivatkin lähellä sydäntä. Silloin joskus heitettiin ilmoille arvaus, että katsantokantani on yksinkertaisesti vain suppea, ja perustuu juuri vääriin elokuviin. Luulen arvauksen osuneen nappiin. Taannoin katsomani Night of the Living Deadin uusversio vuodelta 1990 oli jo askel parempaan, ja viimeisen vuorokauden aikana olen nähnyt useankin hyvän zombie-riepottelun. Torstai alkoi heti hienolla, Lucio Fulcin teoksella Zombi 2, jota muuten tajusin juuri myytävän jopa lähimmässä Prismassa mutta vain toisella nimellä. Aamulla kauppaan. Italialaista alkuperää oli myöskin toiseksi katsomani Zombie Holocaust, joka tuntui kylläkin enemmän kannibaali- kuin zombie-elokuvalta. Sekin oli kuitenkin parempi kuin monet aiemmin näkemäni genren elokuvat.
Tänään olen katsonut George Romeron alkuperäisen Night of the Living Deadin ja Dawn of the Deadin. Mustavalkoinen NotLD ei ehkä ollut yhtä innostava kuin sen uusioversio, mutta se saattaa johtua jopa katsomisjärjestyksestä. Nyt kun se tuntui "vähän" kertaalleen nähdyltä. Dawn of the Deadista olen varmaan nähnyt uusioversion myös joskus, ja se on ehkä vaikuttanut asenteisiini, mutta ainakin tämä alkuperäiselokuva oli varsin hyvä. Ei ehkä täyden kympin elokuva - minusta se oli liian pitkä - mutta kuitenkin jotain aivan muuta kuin kaiken maailman Day of the Dead 2: Contagiumit.
Epäilemättä italialaisilla ja yhdysvaltalaisilla zombeilla on eroa. Edelleen suppean, mutta aiempaa vähemmän suppean katsantokantani perusteella italialaiset zombit ovat ensinnäkin ulkonäöltään epäinhimillisempiä ja pelottavampia. Romeron zombiet muistuttavat ulkonäöltään ja käytökseltään lähinnä tavallisia ihmisiä parin viskipullon jälkeen, kun taas Fulcin ja kumppaneiden zombit levittävät pelkoa sydämiin pelkällä tuijotuksella. Toisekseen yhdysvaltalaiset zombit näyttävät ilmaantuvan jonkinlaisen viruksen tai "säteilyn" välityksellä siinä missä italozombien alkuperä on eksoottisten alkuasukkaiden taioissa ja voodoossa - tosin Zombie holocaustissa ne olivat ilmeisesti kuitenkin tiedemiehen luomuksia, ja kytkös alkuasukasmagiaan (kirjoitin aluksi alkuasiakas) löytyi lähinnä kannibaalien puolelta.
Tutkielma kuitenkin jatkukoon. Pääsiäisen aikana olisi vielä kaverin lainaama Day of the Dead jäljellä, ja omasta hyllystäni voisin kaivaa Lucio Fulcin The Beyondin. Taitaa omasta hyllystäni löytyä myös jonkin verran noita 2000-luvun tekeleitäkin, jos vaikka tarkistaisi, mikä niissä riepoo, jos riepoo. Voisi tietysti kysyä, miksi olen niitäkin joskus hyllyyni haalinut, mutta näin vain on käynyt.
Olisi tässä tietysti muutakin katseltavaa. Dexter ei kolmen ensimmäisen jakson jälkeen vaikuta ihan maailman parhaalta sarjalta. Tarkoitan, että hyvähän se on, sitä katsoo mielellään ja se voittaa monet rivisarjat mennen tullen, mutta sellaista ooh!aah!-elämystä ei ole vielä iskenyt. Jos myöhempiä kausia, joita ei kovin montaa kyllä vielä ole, saisi samaan hintaan, niin ostaisin toki ja katsoisin.
Tästä päivästä pitänee kuitenkin osa käyttää lukemiseen. Vaikka edellinen SHV-tentti oli vasta hiljattain, ei seuraavaan, kirjanpitoa ja tilinpäätöstä käsittelevään tenttiin ole enää kuin puolitoista kuukautta. Sen vuoksi lainasin jo tenttikirjat ja printtasin tarvittavat tekstit, ja aloin lukemaan Samuli Knüpferin ja Vesa Puttosen teosta Moderni rahoitus. Ei ihan lempiaiheitani, mutta ehkä kuitenkin sellaista "hyvä tietää"-tyyppistä asiaa varsinkin näinä aikoina, jolloin muille ihmisille palkkana annetut optiot herättävät kansassa niin paljon närkästystä.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
Kellokeskiviikko
Ostin itselleni sunnuntaiksi pääsiäismunan, mutta söin sen jo. Kotona asuessa oli tapana lauantaina illalla hakea eteisestä kenkä ja asettaa se sängyn alle, jotta "kukko" pääsisi "munimaan" yöllä. Kotona oli myöskin tapana, että trullit kiertää lankalauantaina. En ymmärrä, miksi siitäkin on olemassa kaksi erilaista ja silti yhä käytössä olevaa perinnettä.
Vaikken ole vieläkään tullut uskoon, otan silti mielelläni vastaan pääsiäisen, tai ainakin sen tarjoaman pitkän viikonlopun. Kävin kaupassa jo tänään hakemassa ruoat, joilla pitäisi pärjätä maanantaihin asti - paitsi että äsken käytyäni täydentämässä suklaamunavarastoa huomasin, että olin unohtanut kukkamakaronit. Huomenna sitten uusi yritys. Työpäivä onkin onneksi vain viisituntinen. Suunniteltiin ainakin yhden työkaverin kanssa, että yhdentoista jälkeen pizzalle, sitten kotiin. Kaitpa se on sitten kaupan kautta, kun ei siihen aikaan liene vielä erityistä ruuhkaakaan.
Olen rohmunnut taas DVD:itä, vaikka taannoin lupasin itselleni vähän rajoittavani. Tällä viikolla on kuitenkin tilattu yhdestä liikkeestä Den man älskar, Efter brylluppet, X-Files: I Want to Believe, 24: Redemption ja sitten vielä George Romeron Trilogy of the Dead, jonka sain lainaan kaverilta, ja jota en ole aikoihin nähnyt myynnissä paitsi nyt CDONissa. Luulin, että sinnekin se on vain jäänyt listoille roikkumaan, mutta eilen tuli sähköpostiin ilmoitus, että sekin on lähetetty matkaan. Kaupasta lähti äsken sitten mukaan vielä Dexterin ykköskausi. Oli tarkoitus etsiä käsiini nyt YLE Teemalta uusintana alkanut Six Feet Under (Mullan alla) ja nimenomaan sen ensimmäinen tuotantokausi, mutta sitä ei näkynyt enää myynnissä. Dexterin piti maksaa vajaa 17 euroa, mutta kassalla aloin ihmettelemään, miten ostokset voivat maksaa yhteensä vähemmän kuin pelkkä Dexter erikseen. Kävi ilmi, että se oli jossain alennuksessa ja maksoikin vain 7,95. Oli lähellä, etten huomauttanut siitä kassaneidille. Omatuntoa kyllä hieman soimaa, vaikken lopulta syyllistynytkään petokseen. Olisin kuitenkin syyllistynyt, jos alennus ei olisikaan kuulunut asiaan ja Dexter olisi jäänyt vain jotenkin infrapunalukijalta väliin. Itse asiassa, en tiedä, onko se alennus aiheellinen. En oikeasti huomannut mitään mainintaa mistään tarjoushinnoista.
Vaikken ole vieläkään tullut uskoon, otan silti mielelläni vastaan pääsiäisen, tai ainakin sen tarjoaman pitkän viikonlopun. Kävin kaupassa jo tänään hakemassa ruoat, joilla pitäisi pärjätä maanantaihin asti - paitsi että äsken käytyäni täydentämässä suklaamunavarastoa huomasin, että olin unohtanut kukkamakaronit. Huomenna sitten uusi yritys. Työpäivä onkin onneksi vain viisituntinen. Suunniteltiin ainakin yhden työkaverin kanssa, että yhdentoista jälkeen pizzalle, sitten kotiin. Kaitpa se on sitten kaupan kautta, kun ei siihen aikaan liene vielä erityistä ruuhkaakaan.
Olen rohmunnut taas DVD:itä, vaikka taannoin lupasin itselleni vähän rajoittavani. Tällä viikolla on kuitenkin tilattu yhdestä liikkeestä Den man älskar, Efter brylluppet, X-Files: I Want to Believe, 24: Redemption ja sitten vielä George Romeron Trilogy of the Dead, jonka sain lainaan kaverilta, ja jota en ole aikoihin nähnyt myynnissä paitsi nyt CDONissa. Luulin, että sinnekin se on vain jäänyt listoille roikkumaan, mutta eilen tuli sähköpostiin ilmoitus, että sekin on lähetetty matkaan. Kaupasta lähti äsken sitten mukaan vielä Dexterin ykköskausi. Oli tarkoitus etsiä käsiini nyt YLE Teemalta uusintana alkanut Six Feet Under (Mullan alla) ja nimenomaan sen ensimmäinen tuotantokausi, mutta sitä ei näkynyt enää myynnissä. Dexterin piti maksaa vajaa 17 euroa, mutta kassalla aloin ihmettelemään, miten ostokset voivat maksaa yhteensä vähemmän kuin pelkkä Dexter erikseen. Kävi ilmi, että se oli jossain alennuksessa ja maksoikin vain 7,95. Oli lähellä, etten huomauttanut siitä kassaneidille. Omatuntoa kyllä hieman soimaa, vaikken lopulta syyllistynytkään petokseen. Olisin kuitenkin syyllistynyt, jos alennus ei olisikaan kuulunut asiaan ja Dexter olisi jäänyt vain jotenkin infrapunalukijalta väliin. Itse asiassa, en tiedä, onko se alennus aiheellinen. En oikeasti huomannut mitään mainintaa mistään tarjoushinnoista.
sunnuntai 5. huhtikuuta 2009
Night Visions: Back to Basics 2009
Rankka viikonloppu on takana. Tämän vuoden Nightvisionsin Back to Basics -tapahtuma oli ensimmäistä kertaa kaksiöinen, enkä ole ehtinyt koko viikonloppuna tekemään muuta. Lauantaina aamulla pesin pyykit, ja nukuin sitten kello kahdestatoista iltaseitsemään, ja lähdin melkein heti takaisin Helsinkiin kukkumaan. Kyseiset festivaalit lienevät (ainakin syksyn tapahtuman osalta) maailman parhaat, tai hyvin lähellä sitä, mutta kyllä tällä kertaa oli vähän pettymyksenkin makua matkassa, sillä oikein yhtään täysosumaa ei omiin elokuvavalintoihini sisältynyt, mutta sitäkin enemmän 70-lukuisia raivostuttavan huonoja rainoja ja yksi tympäisevä dokumenttikin amerikkalaisesta parinvaihto- eli swingauskulttuurista 70- ja 80-lukujen taitteessa. Mutta otetaan elokuva kerrallaan.
Perjantain ja lauantain välinen yö.
1. Martin (1977).
George Romeron ei zombeista, vaan vampyyrina itseään pitävästä pojasta. Tai oikeastaan jää vähän epäselväksi, oliko kyseessä oikea Nosferatu vai psykoosiin ajautunut ongelmainen nuori. Niin tai näin, festivaalien ensimmäinen elokuva oli myös festivaalien paras näytös osaltani. Elokuva oli ehkä hieman turhankin vähäeleinen, eikä se ollut ehkä niinkään kauhuelokuva kuin kauhuelementein silattu draamaelokuva yksinäisyydestä ja ujoudesta. Jotenkin heti elokuvan alussa oleva kohtaus, jossa Martin nukuttaa junalla matkaavan naisen lääkepiikillä, ja sitten menee tämän kanssa sänkyyn ja asettelee naisen hänen päälleen sellaiseen asentoon, kuin he rakastelisivat, kertoi minulle kaiken tarpeellisen sankarin ongelmasta, vaikka sitä myöhemmin sitten täydennettiinkin kanssaihmisten aktiivisella eristämisellä, eli sillä, että Martinin setä pilkkasi tätä jatkuvasti ja piti "nosferatuna". Martin on potentiaalista DVD-kokoelmaanlisäämismateriaalia.
2. Creepy Christian Films (1980-luku)
Illan toinen pläjäys ei ollut niinkään varsinainen elokuva, kuin kokoelma yhdysvaltalaisia kristillisiä "propagandaelokuvia". Tai paremminkin sanottuna kristillisille arvoille sopivaksi tuotettua ohjelmaa. Setti alkoi hauskankehnolla animaatiolla, jonka juonen onnettomuus ei johtunut mistään kristillisestä, ja jonka hauskuus tuli juurikin animaatiojäljen tahattomasta koomisuudesta.
Toisena oli lyhyt elokuva anteeksiannosta ja kostonhimosta. Jos tarkoitus oli jotenkin pyrkiä osoittamaan, miten manipuloivia ohjelmia rapakontakaiset kristillistä uskoa tunnustavat tekevät, en näe että siinä onnistuttiin. Ennemminkin kyseessä oli ohut ja halpa täysin yleisinhimillisiiä ongelmia käsittelevä elokuva, jossa kristillisyys näkyi lähinnä arkipäiväisenä asiana, mutta jolla ei elokuvan kannalta ollut suurtakaan merkitystä. Samasta asiasta on kyse, kun joku yhdysvaltalainen ohjelmaformaatti ostetaan ja tehdään sama ohjelma suomeksi.
Sitten oli vielä jäljellä pari onnetonta musiikkivideota ja jonkun jalkapalloilijan saarnaa kaveripaineesta. Siinä nyt oli vähän jotain yritystäkin sikäli, että siinä suoraan painostettiin pysymään erossa alkoholista ja tupakasta ja muusta. Sinänsä peer pressure ilmiönä on kyllä hyvä tiedostaa muidenkin. Neljänneksi oli vielä lyhytelokuva Nikolai, joka vaikutti enemmän näykkivän kommunismia kuin kristinuskoa.
3. JCVD (2008).
Jean-Claude Van Damme tekee elokuvan itsestään sekä elämän- että panttivankikriisissä. Ensikommenttini paikalla olleelle toverille oli, että olipa turha elokuva. Nyt jälkeenpäin kuitenkin kun mietin (ja etenkin kun mietin festivaalien muuhun tarjontaan) , oli JCVD kuitenkin ihan viihdyttävä näytös. Ehkä minua häiritsi se, ettei se oikein tuntunut sopivan festivaalien henkeen. Toisaalta on myös myönnettävä, että olin ollut perjantaina aamukuudesta asti hereillä, ja kun tämä tuli katsottua melkein 20 tunnin hereilläolon jälkeen, en pysynyt ihan koko aikaa hereilläkään.
4. Disco 9000 (1976).
Olen aiemmilla festareilla pitänyt joitain blaxploitaatioelokuvia ihan katsottavina, mutta tämä oli rasittava. Näillä festivaaleilla opin myös inhoamaan näitä 70-lukulaisiin elokuviin tehtyä, koko elokuvan ajan jatkuvaa kökkömusiikkia. Onneksi nukuin osan elokuvasta - kuulopuheiden perusteella siinä ei ollut edes oikein mitään loppuhuipennustakaan tulitaistelun tai minkään muunkaan muodossa.
5. Swastika Savages / Smashing the Crime Syndicate / Hell's Bloody Devils (1970).
Ja heti perään toinen kökkö, 70-luvulla tehty onnettoman, koko elokuvan ajan jatkuvan soundtrackin elokuva, joka oli jonkinlainen James Bond-yritelmä, jossa ilmeisesti metsästettiin uusnatseilta jotain rahaa tai jotain. En minä tiedä, eikä hirveästi kiinnostanut.
Ja sitten siirrymme lauantain ja sunnuntain väliseen yöhön.
6. The Last House on the Left (2009)
En tiennyt, että tämä oli uusioversio jostain. Juoni lyhkäisyydessään menee niin, että perheen tytär joutuu ongelmiin - hänet hakataan ja ammutaan henkihieveriin, ja raiskataankin vielä siinä sivussa. Rosvot eksyvät tietämättään tytön vanhempien mökille, ja kun tyttö löytyy vielä elossa ja salaisuus paljastuu, kostavat tytön vanhemmat rosvoille näiden tekoset. Pahaa jälkeä syntyy.
Elokuva oli melko tavanomainen raina, mutta muutamat kohtaukset olivat varsin onnistuneita ja lopetuskohtaus ansaitsi yleisöltä peräti aplodit. Hyvää viihdettä, DVD:tä ei kuitenkaan kannata ostaa. Vuokrata kylläkin. Lauantai alkoi ihan lupaavasti.
7. American Swing (2008)
En ymmärrä, miksi otin tämän omaan ohjelmaani. Vaihtoehtona olisi ollut Nicolas Cagen tähdittämä, luultavasti paska mutta kuitenkin yhden kerran katsottava Knowing. Ei mahtanut mitään. Elokuvan kai oli tarkoitus kertoa Swing-kulttuurista kolmenkymmenen vuoden takaa, mutta lähinnä se kertoi Larry Levensonista, Plato's Retreat -nimisen paikan isästä. Ei oikeastaan olisi voinut paljoa vähempää kiinnostaa.
8. Moving Target (1967)
Taas näitä sarjassamme kökköjä ö-elokuvia kamalilla musiikeilla. Ja taas vähän tällainen James Bond -yritelmä, joka sijoittuu Ateenaan. Kerrassaan vammainen raina. Lauantai-ilta alkaa vaikuttamaan pitkältä.
9. Hush (2009)
Hush edusti taas festivaalien tuoreempaa tarjontaa, ja kuten Last House on the Leftkin, Hush oli ihan viihdyttävä, mutta ei toisaalta mitään erityistä. Parempi kylläkin kuin Last House on the Left, Hush on tarina tyttöystäviä moottoriteillä sieppaavista rekkamiehistä ja yhden uhriksi joutuvan naisen onnettomasta poikaystävästä, josta kehkeytyy sankari. Varsin hauska pläjäys, vaikka minusta se tyttöystävä oli varsinainen ämmä, jolle olisi voinut käydä köpömminkin. Oikeastaan odotinkin sitä, koska elokuvassa annettiin vahvasti ymmärtää, ettei tämä ollut vaivautunut olemaan edes uskollinen poikaystävälleen, vaikka vaati tältä kaikenlaisia yli-inhimillisiä suorituksia.
10. Embodiment of Evil (2008)
Paholaiselokuva suoraan Brasiliasta. Harmi, että juuri tämän elokuvan aikana harrastin viimeisen yön torkunnat, ja suurin osa elokuvasta meni ohitse. Vaikutti ihan lupaavalta.
11. Sugar Cookies (1973)
Ja sitten tällaisen paskan läpi pystyn valvomaan. Tämä oli ehkä karvan verran parempi kuin festareiden muut 70-lukulaiset (pl. taas Martin), mutta kauaksi ei jää. Tyhjänpäiväinen elokuva, jossa pornotuottaja houkuttelee nuoria naisia itsemurhaan, ja toinen nainen kostaa. Idea olisi voinut olla hauska, mutta ei.
12. Adventure in Denmark (1973)
Nightvisionsin päätöselokuvat ovat aina yhtä hupaisia. Ne ovat kyllä ihan uskomattoman huonoja, mutta toisin kuin nämä aiemmin mainitut pökäleet, nämä aasialaiset elokuvat ovat toisaalta niin uskomattoman pöhköjä, että niitä on kuitenkin ilo katsoa. Tässäkin kaksi aasialaista miekkosta voittavat matkan Tanskaan, jossa naiset ovat blondeja, erittäin helppoja ja harrastavat erittäin mieluusti seksiä etenkin aasialaismiesten kanssa. Asiat mutkistuvat, kun toinen miehistä suututtaa sekä tanskanaasialaisiasporukan (sanon aasialaisiksi, kun minä en ihan totta tunnista näitä Japani-Kiina-Taiwan-jne. -akselin kansallisuuksia toisistaan, saati sitten että tuosta sotkusta erottaisin vielä hongkongilaiset) että kotimaahan jääneen äkäisen tyttöystävän, jota elokuvassa pilkataan julmasti.
Oikeasti tämäkin elokuva on kommentoinnin tuolla puolen. Ei sitä objektiivisestikaan voi arvioida, kun silloin joutuisi haukkumaan sen.
Että sellaista. Festivaaleilta jäi käteen pari DVD:täkin. Siellä jaettiin käytännössä kaikille halukkaille ilmaiseksi epäilemättä loistava hongkongilaiselokuva Wing Chun. Lisäksi voitin yhden euron "kaikki voittaa"-arvalla Chris Waittin elokuvan A Complete History of my Sexual Failures (toivottavasti juuri tämä ei valikoitunut minulle naaman perusteella, kun melkein kaikkien muiden mukana kävin lunastamassa arpajaisvoittoni henkilökohtaisesti lippuluukulta). Ostin yhteensä neljä arpaa, ja muilla arvoilla tuli arvoltaan negatiivisia palkintoja, kuten 'Miehet jotka vihaavat naisia"-mikrokuituliina ja joku ihmeen laukkukoukku, Nordisk Filmin hiirimatosta nyt puhumattakaan.
Perjantain ja lauantain välinen yö.
1. Martin (1977).
George Romeron ei zombeista, vaan vampyyrina itseään pitävästä pojasta. Tai oikeastaan jää vähän epäselväksi, oliko kyseessä oikea Nosferatu vai psykoosiin ajautunut ongelmainen nuori. Niin tai näin, festivaalien ensimmäinen elokuva oli myös festivaalien paras näytös osaltani. Elokuva oli ehkä hieman turhankin vähäeleinen, eikä se ollut ehkä niinkään kauhuelokuva kuin kauhuelementein silattu draamaelokuva yksinäisyydestä ja ujoudesta. Jotenkin heti elokuvan alussa oleva kohtaus, jossa Martin nukuttaa junalla matkaavan naisen lääkepiikillä, ja sitten menee tämän kanssa sänkyyn ja asettelee naisen hänen päälleen sellaiseen asentoon, kuin he rakastelisivat, kertoi minulle kaiken tarpeellisen sankarin ongelmasta, vaikka sitä myöhemmin sitten täydennettiinkin kanssaihmisten aktiivisella eristämisellä, eli sillä, että Martinin setä pilkkasi tätä jatkuvasti ja piti "nosferatuna". Martin on potentiaalista DVD-kokoelmaanlisäämismateriaalia.
2. Creepy Christian Films (1980-luku)
Illan toinen pläjäys ei ollut niinkään varsinainen elokuva, kuin kokoelma yhdysvaltalaisia kristillisiä "propagandaelokuvia". Tai paremminkin sanottuna kristillisille arvoille sopivaksi tuotettua ohjelmaa. Setti alkoi hauskankehnolla animaatiolla, jonka juonen onnettomuus ei johtunut mistään kristillisestä, ja jonka hauskuus tuli juurikin animaatiojäljen tahattomasta koomisuudesta.
Toisena oli lyhyt elokuva anteeksiannosta ja kostonhimosta. Jos tarkoitus oli jotenkin pyrkiä osoittamaan, miten manipuloivia ohjelmia rapakontakaiset kristillistä uskoa tunnustavat tekevät, en näe että siinä onnistuttiin. Ennemminkin kyseessä oli ohut ja halpa täysin yleisinhimillisiiä ongelmia käsittelevä elokuva, jossa kristillisyys näkyi lähinnä arkipäiväisenä asiana, mutta jolla ei elokuvan kannalta ollut suurtakaan merkitystä. Samasta asiasta on kyse, kun joku yhdysvaltalainen ohjelmaformaatti ostetaan ja tehdään sama ohjelma suomeksi.
Sitten oli vielä jäljellä pari onnetonta musiikkivideota ja jonkun jalkapalloilijan saarnaa kaveripaineesta. Siinä nyt oli vähän jotain yritystäkin sikäli, että siinä suoraan painostettiin pysymään erossa alkoholista ja tupakasta ja muusta. Sinänsä peer pressure ilmiönä on kyllä hyvä tiedostaa muidenkin. Neljänneksi oli vielä lyhytelokuva Nikolai, joka vaikutti enemmän näykkivän kommunismia kuin kristinuskoa.
3. JCVD (2008).
Jean-Claude Van Damme tekee elokuvan itsestään sekä elämän- että panttivankikriisissä. Ensikommenttini paikalla olleelle toverille oli, että olipa turha elokuva. Nyt jälkeenpäin kuitenkin kun mietin (ja etenkin kun mietin festivaalien muuhun tarjontaan) , oli JCVD kuitenkin ihan viihdyttävä näytös. Ehkä minua häiritsi se, ettei se oikein tuntunut sopivan festivaalien henkeen. Toisaalta on myös myönnettävä, että olin ollut perjantaina aamukuudesta asti hereillä, ja kun tämä tuli katsottua melkein 20 tunnin hereilläolon jälkeen, en pysynyt ihan koko aikaa hereilläkään.
4. Disco 9000 (1976).
Olen aiemmilla festareilla pitänyt joitain blaxploitaatioelokuvia ihan katsottavina, mutta tämä oli rasittava. Näillä festivaaleilla opin myös inhoamaan näitä 70-lukulaisiin elokuviin tehtyä, koko elokuvan ajan jatkuvaa kökkömusiikkia. Onneksi nukuin osan elokuvasta - kuulopuheiden perusteella siinä ei ollut edes oikein mitään loppuhuipennustakaan tulitaistelun tai minkään muunkaan muodossa.
5. Swastika Savages / Smashing the Crime Syndicate / Hell's Bloody Devils (1970).
Ja heti perään toinen kökkö, 70-luvulla tehty onnettoman, koko elokuvan ajan jatkuvan soundtrackin elokuva, joka oli jonkinlainen James Bond-yritelmä, jossa ilmeisesti metsästettiin uusnatseilta jotain rahaa tai jotain. En minä tiedä, eikä hirveästi kiinnostanut.
Ja sitten siirrymme lauantain ja sunnuntain väliseen yöhön.
6. The Last House on the Left (2009)
En tiennyt, että tämä oli uusioversio jostain. Juoni lyhkäisyydessään menee niin, että perheen tytär joutuu ongelmiin - hänet hakataan ja ammutaan henkihieveriin, ja raiskataankin vielä siinä sivussa. Rosvot eksyvät tietämättään tytön vanhempien mökille, ja kun tyttö löytyy vielä elossa ja salaisuus paljastuu, kostavat tytön vanhemmat rosvoille näiden tekoset. Pahaa jälkeä syntyy.
Elokuva oli melko tavanomainen raina, mutta muutamat kohtaukset olivat varsin onnistuneita ja lopetuskohtaus ansaitsi yleisöltä peräti aplodit. Hyvää viihdettä, DVD:tä ei kuitenkaan kannata ostaa. Vuokrata kylläkin. Lauantai alkoi ihan lupaavasti.
7. American Swing (2008)
En ymmärrä, miksi otin tämän omaan ohjelmaani. Vaihtoehtona olisi ollut Nicolas Cagen tähdittämä, luultavasti paska mutta kuitenkin yhden kerran katsottava Knowing. Ei mahtanut mitään. Elokuvan kai oli tarkoitus kertoa Swing-kulttuurista kolmenkymmenen vuoden takaa, mutta lähinnä se kertoi Larry Levensonista, Plato's Retreat -nimisen paikan isästä. Ei oikeastaan olisi voinut paljoa vähempää kiinnostaa.
8. Moving Target (1967)
Taas näitä sarjassamme kökköjä ö-elokuvia kamalilla musiikeilla. Ja taas vähän tällainen James Bond -yritelmä, joka sijoittuu Ateenaan. Kerrassaan vammainen raina. Lauantai-ilta alkaa vaikuttamaan pitkältä.
9. Hush (2009)
Hush edusti taas festivaalien tuoreempaa tarjontaa, ja kuten Last House on the Leftkin, Hush oli ihan viihdyttävä, mutta ei toisaalta mitään erityistä. Parempi kylläkin kuin Last House on the Left, Hush on tarina tyttöystäviä moottoriteillä sieppaavista rekkamiehistä ja yhden uhriksi joutuvan naisen onnettomasta poikaystävästä, josta kehkeytyy sankari. Varsin hauska pläjäys, vaikka minusta se tyttöystävä oli varsinainen ämmä, jolle olisi voinut käydä köpömminkin. Oikeastaan odotinkin sitä, koska elokuvassa annettiin vahvasti ymmärtää, ettei tämä ollut vaivautunut olemaan edes uskollinen poikaystävälleen, vaikka vaati tältä kaikenlaisia yli-inhimillisiä suorituksia.
10. Embodiment of Evil (2008)
Paholaiselokuva suoraan Brasiliasta. Harmi, että juuri tämän elokuvan aikana harrastin viimeisen yön torkunnat, ja suurin osa elokuvasta meni ohitse. Vaikutti ihan lupaavalta.
11. Sugar Cookies (1973)
Ja sitten tällaisen paskan läpi pystyn valvomaan. Tämä oli ehkä karvan verran parempi kuin festareiden muut 70-lukulaiset (pl. taas Martin), mutta kauaksi ei jää. Tyhjänpäiväinen elokuva, jossa pornotuottaja houkuttelee nuoria naisia itsemurhaan, ja toinen nainen kostaa. Idea olisi voinut olla hauska, mutta ei.
12. Adventure in Denmark (1973)
Nightvisionsin päätöselokuvat ovat aina yhtä hupaisia. Ne ovat kyllä ihan uskomattoman huonoja, mutta toisin kuin nämä aiemmin mainitut pökäleet, nämä aasialaiset elokuvat ovat toisaalta niin uskomattoman pöhköjä, että niitä on kuitenkin ilo katsoa. Tässäkin kaksi aasialaista miekkosta voittavat matkan Tanskaan, jossa naiset ovat blondeja, erittäin helppoja ja harrastavat erittäin mieluusti seksiä etenkin aasialaismiesten kanssa. Asiat mutkistuvat, kun toinen miehistä suututtaa sekä tanskanaasialaisiasporukan (sanon aasialaisiksi, kun minä en ihan totta tunnista näitä Japani-Kiina-Taiwan-jne. -akselin kansallisuuksia toisistaan, saati sitten että tuosta sotkusta erottaisin vielä hongkongilaiset) että kotimaahan jääneen äkäisen tyttöystävän, jota elokuvassa pilkataan julmasti.
Oikeasti tämäkin elokuva on kommentoinnin tuolla puolen. Ei sitä objektiivisestikaan voi arvioida, kun silloin joutuisi haukkumaan sen.
Että sellaista. Festivaaleilta jäi käteen pari DVD:täkin. Siellä jaettiin käytännössä kaikille halukkaille ilmaiseksi epäilemättä loistava hongkongilaiselokuva Wing Chun. Lisäksi voitin yhden euron "kaikki voittaa"-arvalla Chris Waittin elokuvan A Complete History of my Sexual Failures (toivottavasti juuri tämä ei valikoitunut minulle naaman perusteella, kun melkein kaikkien muiden mukana kävin lunastamassa arpajaisvoittoni henkilökohtaisesti lippuluukulta). Ostin yhteensä neljä arpaa, ja muilla arvoilla tuli arvoltaan negatiivisia palkintoja, kuten 'Miehet jotka vihaavat naisia"-mikrokuituliina ja joku ihmeen laukkukoukku, Nordisk Filmin hiirimatosta nyt puhumattakaan.
torstai 2. huhtikuuta 2009
Hullu ja työkyvytön
Olen jo jonkin aikaa suunnitellut sitä kesälomaa, mutta vasta nyt sain aikaiseksi toteuttaakin sen. Olisin ehkä voinut suunnitella vähän tarkemmin, mutta katsoin parhaaksi hyödyntää hetkellisen innostuksenpuuskan - muuten olisi voinut taas käydä niin, että syyskuussa totean, että ensi vuonna sitten. Suuntasin siis aamusella paikalliselle Stockmannin psyykkisesti epävakaille päiville, ja neuvottelin itselleni 3 vuorokauden lomamatkan Prahaan. Lähtöön on noin kuukausi. Se tuleekin olemaan sitten ensimmäinen kerta, kun olen yksin peräti ulkomailla asti, ellei yhtä museojunamatkaa Haaparantaan lasketa. Mitähän sinne pitäisi edes kameran ja paikallisen valuutan lisäksi ottaa mukaan? Kolmea päivää varten tuskin kannattaa hirveästi tavaraa rahdata.
En muuten edelleenkään pidä noista Stockmannin rahastuspäivistä. Tämä oli kai toinen kerta elämässäni, kun niillä kävin. Ensimmäinen kerta oli nelisen vuotta sitten Oulussa opiskelijana, kun raahauduin sinne erään kaverin seuraksi. Vilinää oli niin, että aloin voimaan pahoin. Eikä tämäkään kerta sen parempi ollut. Hirveä hälinä vain siksi, että Stockmann on nimennyt päivät hulluiksi. Eläydyin tapahtuman henkeen kuitenkin sen verran, että ostin matkan lisäksi suklaalevyn ja Ingmar Bergmanin elokuvan Det Sjunde Inseglet.
Päivä oli muutenkin kevyehkö. Vietin puolet siitä Eläketurvakeskuksen tutkimusseminaarissa kuuntelemassa työkykyyn ja kuntoutukseen liittyvää asiaa. En nyt tiedä irtosiko sieltä mitään erityistä. Kaksi mielenkiintoista kohtaa jäi kuitenkin mieleen:
Toiseen kohtaan en kuullut mitään perusteluja, vain hämäriä viittauksia tutkimuksiin, joissa näin on todettu. Ehkä sille ei edes ole mitään perusteluja, vaan on vain tilastojen perusteella huomattu, että asianlaita vain on niin.
En muuten edelleenkään pidä noista Stockmannin rahastuspäivistä. Tämä oli kai toinen kerta elämässäni, kun niillä kävin. Ensimmäinen kerta oli nelisen vuotta sitten Oulussa opiskelijana, kun raahauduin sinne erään kaverin seuraksi. Vilinää oli niin, että aloin voimaan pahoin. Eikä tämäkään kerta sen parempi ollut. Hirveä hälinä vain siksi, että Stockmann on nimennyt päivät hulluiksi. Eläydyin tapahtuman henkeen kuitenkin sen verran, että ostin matkan lisäksi suklaalevyn ja Ingmar Bergmanin elokuvan Det Sjunde Inseglet.
Päivä oli muutenkin kevyehkö. Vietin puolet siitä Eläketurvakeskuksen tutkimusseminaarissa kuuntelemassa työkykyyn ja kuntoutukseen liittyvää asiaa. En nyt tiedä irtosiko sieltä mitään erityistä. Kaksi mielenkiintoista kohtaa jäi kuitenkin mieleen:
- Masennus ei sairautena vaikuttaisi lisääntyneen vuosien aikana (80-luvun alusta?), mutta sen perusteella myönnettävien työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kymmenkertaistunut 80-luvun alusta. (Lisäys 17.37: Mietin, että onko siis masennuksen perusteella myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä kymmenkertainen aiempaan verrattuna, vai viitataanko sillä ylipäätään hakemuksiin. Jos ei, niin mitenhän paljon nykyään yritetään päästä työkyvyttömyyden kautta varhaiseläkkeelle vetoamalla masennukseen?)
- Naisten työkyvyttömyyseläkehakemukset hylätään useammin kuin miesten.
Toiseen kohtaan en kuullut mitään perusteluja, vain hämäriä viittauksia tutkimuksiin, joissa näin on todettu. Ehkä sille ei edes ole mitään perusteluja, vaan on vain tilastojen perusteella huomattu, että asianlaita vain on niin.
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Aamupäiväni filmitähtenä
En muuten pidä yhtään esiintymisestä. Kirjoitinkin asiakastapaamisista jo taannoin, mutta tänään pääsin oikein näyttelemään suuren (muutaman kymmenen hengen) edessä. Kädet tärisivät aamusta asti, kylmä hiki kirposi iholle tuomiopäivän pasuunoiden soidessa takaraivossa. Rohkaisuryyppyä ei ollut tiedossa.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että se mikä ei tapa... tai siis: se, millä ei ole pitkäkestoisia haitallisia seuraamuksia, vahvistaa. Kokemus karttuu, ja lopulta saattaa ehkä muistaa, että on aiemmin ollut joitain tilaisuuksia, jotka ovat menneet ihan hyvin synkistelevistä profetioista huolimatta. Ongelma tietysti on se, että jos ei tätä muista, ja edessä on tenkkapoo kuten asiakastilanteen näytteleminen, ei voi myöskään olla varma, onko niitä pitkäkestoisia haitallisia seuraamuksia. Sananlaskun perinteisemmän muodon mukaan on siis kaksi vaihtoehtoa: ihminen joko vahvistuu koko ajan, tai sitten kuolee samantien. Tällöin ei oikeastaan kannata tehdä mitään, jos vähääkään arvostaa elämäänsä.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että se mikä ei tapa... tai siis: se, millä ei ole pitkäkestoisia haitallisia seuraamuksia, vahvistaa. Kokemus karttuu, ja lopulta saattaa ehkä muistaa, että on aiemmin ollut joitain tilaisuuksia, jotka ovat menneet ihan hyvin synkistelevistä profetioista huolimatta. Ongelma tietysti on se, että jos ei tätä muista, ja edessä on tenkkapoo kuten asiakastilanteen näytteleminen, ei voi myöskään olla varma, onko niitä pitkäkestoisia haitallisia seuraamuksia. Sananlaskun perinteisemmän muodon mukaan on siis kaksi vaihtoehtoa: ihminen joko vahvistuu koko ajan, tai sitten kuolee samantien. Tällöin ei oikeastaan kannata tehdä mitään, jos vähääkään arvostaa elämäänsä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)