sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Pride and prejudice

Vaikkuisiin korviini kantautui jossain vaiheessa tieto, että seksuaalivähemmistöt marssivat Helsingissä yksilönvapauksiensa puolesta. Täytyy myöntää, mutta olen aina pitänyt näitä pride-marsseja hieman turhina - olen ajatellut, että kaupunkilaiset suhtautuvat jo valmiiksi hyväksyvästi asianosaisiin seksuaalivähemmistöihin, ja maaseudulta se ei marssimalla kitkeydy, vaan tilanne korjautuu kun vanha sukupolvi siirtyy vanhuuseläkkeen kautta manan majoille homottelemaan.

Ilmeisesti olen kuitenkin ollut väärässä. Kuten joka ainoa suomalainen ja varmaan ulkomaalainenkin tietää, Pride-kulkuetta vastaan hyökättiin hivenen terroristimaisella otteella, ja muutamaa päivää myöhemmin Helsingin Setan toimistolla käytiin tuhrimassa hakaristejä seiniin. Sinänsä minua ei yllättänyt juurikaan se, mistä porukasta nämä häiriköt olivat, mutten silti lakkaa ihmettelemästä myöskään sitä, miten sellaiset ihmiset, jotka eivät tyypillisesti ole kovinkaan vanhoillisia ja hartaita kristittyjä (tai muita vastaavia fundamentalisteja), viitsivät nähdä niin kamalasti vaivaa ja vihastua siitä, että aikuiset ihmiset haluavat petiinsä muunlaisia aikuisia ihmisiä kuin rettelöitsijät. Ottaako se todella niin luonnon päälle, kun jotkut ovat päässeet yli väkinäisen heteroutensa todistelun, jonka voi vielä jotenkuten ajatella olevan epävarmojen nuorten tärkeysjärjestyksessä jossain pohjaa ylempänä?

Mutta ehkä en viitsi nyt päivitellä ja luetella kaikkia niitä voiherrantähdittelyjä, joita närkästyneen arvoliberaalin pitäisi tapauksen tiimoilta päästellä. Tyydyn vain korostamaan sitä, että minua yllätti se, että vielä nuoremmatkin voivat olla äärikonservatiivisia. Uskon kuitenkin, että tässä oli kyse pikemminkin pienen huligaanivähemmistön satunnainen isku kuin varsinaisesti suomalaisen yhteiskunnan homoja vastaan tunteman vihamielisyyden osoitus. Olen tietysti ollut väärässä ennenkin.

1 kommentti:

Timo kirjoitti...

Äimistyttävä, kadehdittava oivallus otsikossa.