Aikamiespoika Koistisen elämä ei ole ollenkaan helppoa. Keski-ikä ei innosta - paineita vaan kasaantuu, kun lähiympäristö ja varsinkin sukulaiset uupumatta miettivät, mistä miehelle vaimo. Kun Mammakin löytää vanhoilla päivillään kavaljeerin, alkaa Koistisen mieltä oudosti ikävä kaihertaa. Yllättävä sairaalareissu vie miehen kuitenkin perimmäisten kysymysten äärelle, ja lopulta kaikki asiat tuntuvat sotkeutuvan toisiinsa. Miten Koistinen koetuksista selviää? Löytyykö elämän onni kirkosta vai kapakasta?
Kukaan ei tietenkään arvaa etukäteen vastausta kansitekstin esittämään kysymykseen, ja ehkä kaksi ja puoli euroa sadan sivun lasten kirjalta vaikuttavasta opuksesta oli liikaa, mutten malttanut olla ostamattakaan. Ehkä alankin keräämään aktiivisesti aikamiespoikakirjoja, ja kyllä tämä Huovila Houellebecq'n viereen menee. Itse asiassa takakansitekstistä tulikin mieleen mainio Halujen taistelukenttä. Etukäteen oli yhtälailla arvattavissa sen, että kirjat käsittelevät enemmän tai vähemmän samaa asiaa, mutta "jotenkin" käsittelytapa saattaa olla erilainen. Kertauksena ote Halujen Taistelukentän takakannesta vuoden 2009 painoksesta:
Romaanin päähenkilö on kolmekymppinen poikamies, atk-suunnittelija. Hän on kyllästynyt työhönsä ja seksielämäänsä eikä hänellä juuri ole ystäviä. Elämä on tyhjää, asenne "ihan sama", tyylilaji hirtehinen. Psykiatri kirjoittaa vihkoonsa "köyhtynyt ajatusmaailma". Mitä jää jäljelle, kun jättäytyy sivuun rakkauden, seksin, rahan ja mielihyvän - halujen - taistelusta?
Vastaus ei ehkä ole etukäteen selvä (minusta se ei ole "ei mitään").
Nämä kaksi kirjaa ehkä ansaitsivat tarkempaakin vertailevaa tutkimusta sitten, kun olen plarannut Koistisen seikkailut ja lukenut Halujen taistelukentän neljännen tai viidennen kerran, mutta makupalana ehkä on hauska huomata, että kummankin kirjan alkupuolella käsitellään päähahmojen suhdetta autoihinsa.
Koistinen oli henkeen ja vereen Lada-ihmisiä. "Tämän parempaa ystävää ei olekaan", hänellä oli tapana sanoa vuoden -81 mallisesta menopelistään. Aina silloin tällöin Konelan miehet tosin yrittivät väen väkisin houkutella Koistista investoimaan uudempaan versioon, parempaan myös mukamas, mutta Koistinen näki myyntimiesten provisiotoiveiden lävitse joka ainoan kerran eikä antanut Samaran pulleiden muotojen houkutella itseään. Liikenteessä Koistinen käyttäytyi omasta mielestään maltillisesti, mutta Bemari-miehet näyttivät olevan toista mieltä: torvet soivat heidän suorittaessa itsemurha-ohituksiaan. Ja joskus - niin Koistinen ainakin kuvitteli - hänen moitteeton kulkuneuvonsa kohtasi jopa suoranaista paheksuntaa, peräti vihamielisyyttä, minne hän ajoneuvonsa sitten ohjastikin. (Herran haltuun, Koistinen, s. 18, kirj. Hanne Huovinen)
Marcelien keskellä kierrellessäni aloin vähitellen väsyä autoihin ja maailmaan kaikkinensa. Ostamisestaan lähtien Peugeot 104:ni oli tuottanut minulle pelkkää harmia: yhä uusia käsittämättömiä korjauksia, pikkukolareita... joiden toiset osapuolet tietenkin esittivät rentoa, kaivoivat vahinkoilmoituskaavakkeen ja sanoivat: "OK, tottakai", mutta salaa katsoivat minua vihaa pursuten; se oli epämiellyttävää. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, minä matkustan töihin metrolla, en käy viikonloppuisin juuri missään, koska minulla ei ole paikkaa mihin mennä, ja lomalla menen nykyään mieluiten seuramatkalle, joskus lomahotelleihin. "Mihin minä autoa tarvitsen?" hoin kärsimättömänä mielessäni kävellessäni rue Émile Landrinia. (Halujen taistelukenttä, s. 8-9, kirj. Michel Houellebecq, suom. Ville Keynäs).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti